»Miksei silloin», jupisi hän, »kun vielä oli aika?» —Mutta sitten juolahti hänen mieleensä polttavana ajatus, että täten hänen suojelushenkensä vielä kerran tarjosi hänelle pelastavan kätensä ja että sen poistyöntäminen olisi ollut rikos Jumalaa ja kaikkea hyvää vastaan.
»Sinun täytyy—sinun täytyy!» huusi ääni. »Muuten et ole niiden kuulien arvoinen, joita Ranskassa parhaillaan sinua varten valetaan.»
»Eikö se ollut sallimus, jonka ainoastaan taivaan armo oli saattanut säätää, että tytär suurimmassa hädässä astui väliin muuttamaan isän kirousta siunaukseksi?»
Hän katsoi kelloa. Puuttui vain muutamia minuutteja mainitusta kellonlyömästä.
Vaivaloisesti nousi hän.
»Minun täytyy mennä kylään», sanoi hän. »Minun on puhuteltava erästä henkilöä.» Ja kuinka hän välttikin katsoa Reginan silmiin, tunsi hän hänen hellän, rukoilevan katseensa sattuvan sielunsa sisimpään.
»Palaan pian jälleen», sammalsi hän.
Regina pani kätensä ristiin ja asettui äänetönnä hänen eteensä.
»Mitä tahdot?»
Sanat takertelivat Reginan kurkussa. »Herra, minua niin ahdistaa—minusta on—kuin olisi tulossa jokin onnettomuus.»
»Milloin olet alkanut pelätä kummituksia?» koetti Boleslav laskea leikkiä.
»Herra—en tiedä—mutta kurkkuani aivan kuristaa.—Se on kai hyvin tuhmaa—mutta pyydän teitä—älkää menkö—älkää tänään.»
Boleslav työnsi hänet lempeästi syrjään. Reginan käsi, joka ojentui häntä pidättämään, vaipui voimatonna alas hänen kupeelleen.—»Herra—pyydän teitä— pyydän— —»
Boleslav puri hampaansa yhteen ja meni.—Meni suojelushenkensä luo.— — —
XVII.
Samana hetkenä istuivat schrandenilaiset, niin monet kuin olivat voineet päästä kotikonnuiltaan, »Mustassa Kotkassa» jäähyväisjuominkeihin keräytyneenä.
Vanha Merckel maksoi kaiken.
Hän seisoi tarjoilupöydän takana hymyillen surumielistä hymyään, jonka vilpittömyyteen täytyi tänään jokaisen uskoa, ja kaasi lakkaamatta tyhjät lasit täyteen.
»Juokaa, rakkaat ihmiset», kehotteli hän. »Taloni onnettomuuden ei tarvitse teitä estää. Mitäs siitä, jos hänet ammutaan. Hän kuolee urhoollisen kuoleman kunniansa ja isänmaan puolesta.»
Hän pyyhki hikeä kiiltävältä otsaltaan, ja samalla hänen pienet silmänsä kääntyivät levottomasti ja odottavasti vieraasta toiseen.
»Vie, Amalia, lasinen heillekin, jotka häntä vartioivat», sanoi hän tarjoilijaneitiin kääntyen. »En tahdo heille kostaa sitä, että he auttavat syöksemään häntä perikatoon.»
Schrandenilaiset, joita liikutti näin ylevä jalomielisyys, katselivat kiukkuaan hilliten haarikkoihinsa. Heitä hieman hävetti himoaan tyydyttäen vierailla tässä onnettomuuden talossa, mutta olisivat pitäneet rikoksena, jolleivät olisi vanhuksen anteliasta liikutusta käyttäneet hyväkseen. Sentähden kulauttelilivat he olutta ja ryyppyjä virtanaan, ja jokainen piti tarkoin varansa, ettei vain naapuri ehtinyt juomisessa edelle.
Neiti, yhtä lihava ja viisas kuin herransakin, läksi taipaleelle mukanaan puoli tusinaa kuohuvia haarikoita, saatuaan ensin pari hiljaista käskyä, jotka herra antoi merkitsevästi silmiään vilkuttaen.
»Ja jos näet vanhan Hackelbergin», huusi hän neitosen jälkeen, »kutsu hänet tänne—kutsu tänne. Hänetkin on samainen lurjus saattanut onnettomuuteen. Hän ei saa olla poissa näistä surullista pidoista.»
»Oi, urhoolliset sotilaat!» jatkoi hän pyyhkien silmiään. »Juokaa, juokaa! Tähtyyhän teidän koettaa unhottaa, että tänään viette kunnianne hautaan. Niin, asemanne on säälittävä—säälittävämpi kuin poikani, sillä hänen on ainakin suotu kuolla kunniansa puolesta. Mutta te—hyi—hyi—miltä mahtaneekaan tuntua mielestänne, kun maankavaltajan poika, tuo lurjus, jonka kunnioitettava kirkkoherramme on kironnut, marssittaa teidät huomisaamuna taipaleelle. —Sinä, Born, harjaa saappaani, käskee hän, sinä, Bichler, pitele jalustinta—ja muuta sellaista.»
Molemmat nimitetyt hypähtivät kiroten pystyyn.
»Ja te kaikki muut—kun hän teille tiuskii ja räyhää —hänhän on käskijä—ken silloin uskaltaa mukista, hänet ammutaan muitta mutkitta. Tämä, rakkaat ystävä parkani, on tuleva osaksenne. Sentähden juokaa ja sanokaa jäähyväiset sotilaskunniallenne. Huomenna ei enää koirakaan huoli leipäpalaa kädestänne.»—
Puoleksi tukahdutettu murina kulki joukon lävitse, hirvittävämpi kuin muuten heidän raivonhuutonsa.
Silloin hoippuroi puuseppä Hackelberg, joka nähtävästi oli vetelehtinyt jossakin läheisyydessä, huoneeseen puolijuopuneena kuten tavallisesti.
Häntä tervehti syvä äänettömyys. Mutta vanha Merckel meni juhlallisesti häntä vastaan, tarttui hänen käteensä ja vei hänet kunniasijalle.
»Sinäkin olet onneton isä», puhui hän hänelle liikutuksesta väräjävällä äänellä. »Sinunkin sydämesi on särkynyt lapsesi perikadosta. Sinun, kuten minun ja kuten meidän kaikkien onnettomuutemme on linnan hirmuvaltiaan omallatunnolla. Istu, mies rukka, ja ota siemaus kanssamme.»—
Juopporenttu, joka oli tottunut siihen, että kaikki häntä tuuppivat ja ilveilivät hänen kanssaan, silloinkin, kun tarkottivat hänelle parasta, ei tiennyt mitä ajatella, kun häntä näin ylenpalttisesti kunnioitettiin. Hän vilkui sameilla silmillään epäluuloisesti ympärilleen ja näytti neuvottelevan itsekseen, oliko hänen alettava pöyhistellä vai itkeä. Samalla hän joi niin paljo kuin sai.
»Katsokaa häntä, tätä vapaaherrallisten himojen uhria», jatkoi herra Merckel. »Näin avuton ja turmiolle joutunut on ihminen, jolta on viety koston mahdollisuus, jonka täytyy niellä vihansa päivästä päivään, hetkestä hetkeen. Mutta matokin kiemurteleksen, kun sitä tallataan jaloin, ja kuka voi panna pahakseen, vaikka toivoisimme, ettei pahantekijä enää huomisaamuun asti eläisi?»
»Lyökää hänet kuoliaaksi!» sopersi puuseppä, joka vähitellen joutui raivoihinsa. Mutta ainoastaan muuan arka kaiku vastasi; sillä nyt, kun oltiin sotamiehiä ja lähimpäin päällikköjen kera tekemisissä, ei kuoliaaksi lyöminen enää ollut leikin asia.
Herra Merckelin valtasi siveellinen suuttumus.
»Oo, hyi sentään, rakkaat ihmiset, kuinka voitte puhua niin jumalattomasti! Minä olen esivalta enkä saa mitään sellaista kuulla. Rintaman edessä, päivän valossa on vaarallista käydä hänen kimppuunsa enkä soisi teidän puhuvan edes siitä mahdollisuudestakaan. —Sillä tulee rakastaa vihollisiaan, kuten sanassa sanotaan. Mutta ken voi hillitä vihaansa, kun se paisuu ylitse ja purkautuu kostonhuutoihin? Niinpä toivon, että kaikkien meidän vihollisemme ja tuhoojamme kuolisi tänä yönä vuoteeseensa—tai hän ainaiseksi katoaisi tietymättömiin—tai löydettäisiin hänet huomisaamuna Maraune-virrasta. Silloin ainakin nähtäisiin, että vanha Jumala on vielä elossa ja valvoo ylitsemme ja tuomitsee syntisiä ja kadotettuja. Amen.»
»Amen», jyrisi joukosta, ja känsäiset kädet menivät ristiin.
»Mutta eihän niin ole laita—pahantekijät menestyvät ja saavuttavat pitkän iän tässä surunlaaksossa! Huomenna saapuu hän ratsullaan ja Felixini laahataan teurastuspenkkiin, ja ne, jotka murisivat rivissä, antaa hän myös ilmi.—Minua tosiaan kummastuttaisi, jos pääsisitte hengissä pälkähästänne; sillä hänhän on ottanut tehtäväkseen juurittaa koko Schrandenin eläviltä ilmoilta. Hän vie teidät huomenna mukanaan kuten oinaslauman, jonka teurastaja on ostanut, ja leskien ja orpojen itku ja valitus on kuuluva jälkeenne.»
Ilmoille pääsi raivonulvonta, niin raju, että yllyttäjä itse hätkähti.
»Hiljaa, rakkaat ystävät, hiljaa! Ei mitään vastoin lakia. Tosin ei joukossamme ole ainoatakaan ilmiantajaa, ja ennen puremme kielemme poikki, ennenkuin petämme ketään omistamme—Hackelberg voi siitä laulaa kokonaisen laulun—vai mitä, vanha ystävä?—Mutta kuka tietää, eikö herra kapteeni itse hiiviskele ikkunain alla urkkimassa— —»
Viisi kuusi päätä riensi ruutuja vasten.
»Luuletteko, ettei hänestä voisi sellaista uskoa?—Oh, hän ei arastele mitään konnankoukkuja.—Mutta tiedän, mitä tahdoitte sanoa, enkä saata teitä siitä moittia: Jos hänet tavataan täällä yön pimeydessä hiiviskelemässä, käy hänelle huonosti.»
»Kuoliaaksi—kuoliaaksi!»
»Älkäähän vain huutako yhä »kuoliaaksi», lapset. Tekee aivan korviini kipeää. Sellaisesta selvitään hissukseen.—Pah, laukaus pamahtaa—pah—vielä kerran—se oli vain salametsästäjä viidakossa—metsäkauriita juoksentelee yllinkyllin ympärinsä—vai mitä, Hackelberg?»
Tämä nauroi ja maiskautti kieltään.—»Pah!»
»Älä istu siellä niin torroksissasi, mies; onko sinulla tosiaankin kalan verta suonissasi?—Etkö enää muista, kuinka vanha parooni pieksätti sinut pataluhaksi, jotta olisi saattanut hihnoja leikellä nahkastasi? —Peijakas, kuinka silloin juoksit ulvoen ympäri! Sitäpä oli koko hauska katsella.»
Hackelberg röyhtäsi ja katsoa murjotti lasiinsa.
»Mutta silloin olit vielä metsästäjä, joka oli mies paikallaan, ja kuulasi eivät koskaan osuneet harhaan.—Juo, mies!—On aivan uskomatonta, kuinka kerran osasit ampua.»
»Osaan minä vieläkin», sopersi puuseppä.
»Hahaha—anteeksi, että minua naurattaa, vanhus. Ensiksikään ei tiedetä lainkaan, mihin olet jättänyt tuliluikkusi—»
»Mutta—minä ti-iedän sen!»
»Ja sitäpaitsi on kätesi liian veltto voidakseen tähdätä, ja kunniantuntosi on huilannut tiehensä ja miehenryhtisi lisäksi.»
Puuseppä nauroi. Hänen silmänurkissaan pilkahti myrkyllinen välähdys.
»Mitä? Tahdotko väittää, että sinulla on vielä kunniantuntoa rinnassasi, vaikka pidät hyvänäsi sen, että tyttäresi on vietelty? Siedät, että viettelijä juoksentelee vapaasti hänen kanssaan ympärinsä ja että oma lihasi ja veresi sinua halveksii ja sysää kätesi pois luotaan—kiittämätön, velvollisuutensa unhottanut olento!»
Puuseppä hypähti hoiperrellen pystyyn—»Älkää tulko perästäni kukaan!» huusi hän nyrkkiään heristäen.
»Mihin aiot?»
»Ei kuulu kellekään!»
Vaikka schrandenilaiset olivat raivoissaan, pyrkivät heitä naurattamaan juopon metkut, mutta Merckel vilkutti heitä pysymään hiljaa. »Antakaa hänen mennä», kuiskasi hän lähimmilleen, »hän menee penkomaan pyssyään tunkiosta.»
»Mutta mitäpä kaikki hyödyttää!» jatkoi hän huoaten, ja hänen silmänsä tähystelivät salakähmäisen levottomasti oveen. »Hän kyllä pitää varansa, ettei öiseen aikaan antaudu käsiimme. Ja huomisaamuna päivän valossa, jollei kukaan teistä voi itseään puolustaa, tulee hän ja luovuttaa teidät pyöveleillenne, kuten poikani Felixin, eikä kukaan teistä näe enää kotikyläänsä,—Sentähden juokaa, lapset, ottakaa jäähyväiset vanhalta isä Merckeliltä.—Seis, eikös sieltä tule Amalia?» keskeytti hän kuunnellen iloisessa jännityksessä.
Ovi temmattiin auki ja sisään syöksähti tarjoilijaneiti, joka hätiköiden kuiskutti jotakin isäntänsä korvaan.
Tämän kasvot kirkastuivat. Hän pani pyöreät kätensä ristiin kiitolliseen rukoukseen.
»Lapset», huusi hän, »vielä elää tuomari taivaassa! Vapaaherra on käsissämme.»
Schrandenilaiset päästivät riemuhuudon ja hypähtivät istuimiltaan.
»Kuinka? Missä? Milloin? Kuka on hänet nähnyt?»
»Kerro, Amalia!» ähkäisi hän ja vaipui uupuneena istumaan kuten päivätyönsä tehnyt.
Ja Amalia kertoi. Hän oli tahtonut odottaa, kunnes vartiat olivat juoneet oluensa, ja oli vielä kävellyt hieman kauniissa kuutamossa, saadakseen raitista ilmaa,—silloin oli hän nähnyt miehen tulevan peltojen ylitse Kissanportaalta päin. Se oli kulkenut kirkkomaata kohden ja oli sillä ollut upseerintakki yllään punaisine kauluksineen ja kiiltävine nappeineen.
»Oliko hänellä aseita?» kysäisi eräs varova Schrandenin poika.
Oli, miekka oli vain välähdellyt kuutamossa.
Tämä seikka tuntui arveluttavalta.
»Hän kai tahtoo tarkastaa vahteja», arveli toinen ja raapi päätänsä.
Herra Merckel päästi levottoman naurun. »Milloin kirkkomaalle on asetettu vahteja?» huudahti hän. »Sanon teille, mitä hän siellä tekee. Korean herra pappansa luona hän käy, tahtoo haudalla vannoa että hän kostaa teille heti kun sotilaina joudutte hänen käsiinsä. Onnitelkaa toisianne tämän käynnin johdosta.»
Samassa sai hän liittolaisen, jota ei enää tainnut muistaa laisinkaan ottaa lukuun.
Ovesta syöksi huoneeseen vanha puuseppä, heiluttaen oikeassa kädessään pyssyä, jossa vielä riippui likaa ja oljenpärtöä. Hän näytti olevan aivan vimmoissaan. Hän löi rintoihinsa ja hyppeli hoiperrellen ympäri kuin riivattu.
»Minullako ei ole kunniantuntoa?» hihkui hän. »Minäkö antaisin vietellä tyttäreni? Missä on se naikkonen, joka on häväissyt harmaan pääni? En tee hänelle mitään kirstua! Ammun hänet vain kösäksi— —ammun heidät molemmat kösäksi.»
»Tulkaa kirkkomaalle!» kajahti joukosta, joka alkoi rohkaistua.
Vanha ravintolanisäntä pelästyi. »Ei kirkkomaalle, lapset?» varotti hän innokkaasti. »Ensiksikin on paikka pyhä, ja toiseksi voisi hän siellä teiltä paeta. Mutta jos teillä kaikessa sovussa on jotakin tekemistä hänen kanssaan—en tosin tiedä mitä enkä tahdo tietääkään—niin neuvon teitä menemään Kissanportaalle. Siellä on rannalla kylliksi pensaita—tosin ne ovat harvanlaisia—mutta peittävät ne teidät sentään.»
»Mutta jos hän palaa kylän lävitse—nostosillan ylitse?» arveli joku varovainen.
Herra Merckel oli asioista selvillä. »Eikä palaa!» nauroi hän. »Kissanporras on hänelle paljo mukavampi.»
»Taipaleelle, Kissanportaalle!» huusi puuseppä ja sysi pyssynsä perällä penkkejä ja tuoleja. Joukko lähti liikkeelle. Herra Merckel tuppasi heille viinapulloja mukaan niin paljo kuin kiireessä sai käsiinsä.
»Ottakaa, lapset, ottakaa!» huusi hän. »Kaikki kunnianne puolesta!»
Sitten kun viimeiset olivat ulkona, kuivasi hän hien otsaltaan, pani kätensä ristiin ja sanoi tuskallisesti huokaisten: »Ah, Amalia, kunpa he vain eivät tekisi hänelle väkivaltaa.»
XVIII.
Saavuttuaan maantielle näki Boleslav kirkkomaan aidan varjossa naisolennon, joka epäröiden kääntyi häntä kohden.
Hetki, jota hän kahdeksan vuotta oli ikävällä odottanut, oli nyt tullut. Hän ei tuntenut vähintäkään liikutusta sydämessään.—»Ole toki iloinen! Riemuitse onnestasi!» huusi ääni hänen povessaan.—»Hän rakastaa sinua!—Hän pelastaa sinut.—Hän vapauttaa sinut Reginasta.» Ja valittaen kaikui uudestaan: »Reginasta.»
Terävästi kuvastuivat solakan tytönvartalon mustat ääripiirteet kuutamon valaisemaa taustaa vasten. Olkapäät näyttivät kulmikkailta, ja korkealle vyötetyltä vyötäröltä valuivat puvun ääriviivat kahtena suorana linjana kaidoille lanteille.
Boleslav hyppäsi ojan ylitse ja ojensi tytölle kätensä.
Sievistelevän kainolla liikkeellä peitti tämä kätensä selkänsä taakse.
»Älä nyt heti ole niin myrskyinen!» sipatti hän.
Boleslav hämmästyi. Hänet valtasi kylmä, melkein ivallinen tunne, jota hän kohta häpesi ja jonka hän tukehdutti.
»Olet antanut minun kauan odottaa, Regina!»—Ja kun tyttö kääntyi puoleksi kuuta kohden, näki Boleslav kaidat, arkipäiväiset kasvot ja nenänipukan, joka halveksivasti rypistyi.
»Nimeni on Helena, jos olet sen unhottanut», sanoi hän ja kääntyi nyreissään selin.—
Boleslav säpsähti.—»Anteeksi», sammalsi hän. »En sitä tarkottanut.»
Tosiaan ei tämä ollut hyvä alku.
Helena pani suunsa suppuun, mutta näytti taipuvaiselta jälleen leppymään.—»Oi, tule pois täältä!» pyysi hän. »Minä niin pelkään.»
»Mitä?»
»No—kirkkomaata.»
Jälleen värähdytti Boleslavia ivallinen tunne. Olematta itsekään siitä selvillä vertasi hän kaikkea, mitä toinen teki ja sanoi, Reginaan. Ja vertailu ei ollut Helenalle edullinen.
»Olen näet niin arka, kuten kai muistat», jatkoi Helena heidän palatessaan maantielle. »Hätiköin liiaksi, kun kutsuinkaan sinut juuri tänne. Yleensäkin oli se liiaksi hätiköityä. Ja jollen—», hän katsoi Boleslavia syrjästäpäin hienostelevalla katseella, jonka oli ilmaistava loppu hänen ajatusjuoksustaan. Sitten, kun Boleslav tahtoi auttaa häntä ojan ylitse hypätessä, päästi hän pienen huudahduksen ja sanoi: »Ei, ei.»
Epäselvä pettymyksen tunne, jota Boleslav siihen asti oli tuntenut, muuttui nyt sulaksi kummastukseksi.
Helena vilkui ympärilleen kaikille suunnille. »Emme voi jäädä tännekään», kuiskutti hän. »Jos tulisi ihmisiä ja he näkisivät minut täällä herrasmiehen keralla, häpeäisin silmät päästäni.»
»Mihin sitten tahdot?»
»Niin, sen saat sinä määrätä.»
»Tule siis metsään!»
Helena löi vanhanpiian eleellä kätensä yhteen. »Mitä ajattelet?» huudahti hän. »Öiseen aikaan! Jonkun herran seurassa!»—
Boleslav hieroi otsaansa. Oliko mahdollista, mitä hän näki ja kuuli?—Tämäkö oli Helena? Tämäkö se hengetär, johon hän oli katsonut ylöspäin kuten toisen maailman olentoon?
Tai oliko kentiesi syy hänessä itsessään? Oliko hän niin turmeltunut, ettei enää ymmärtänyt siveyden ja puhtauden kieltä?—Oliko metsistynyt palvelustyttö hämmentänyt hänen arvostelukykynsä, täyttänyt hänen mielikuvituksensa liian irstailla kuvilla?
»Kulkekaamme siis pitkin maantietä», sanoi Boleslav.
»Kun vain ei kukaan tulisi!»
»Näethän, ettei tule ketään.»
»Mutta onhan se sentään mahdollista!»
Tähän ei voinut mitään vastata. Syntyi hiljaisuus. Sitten sanoi Boleslav: »Etkö tahdo antaa minulle käsivarttasi?»
»No, voinhan tehdä sen», vastasi hänen nuoruutensa lemmitty.
Kotvan aikaa kävelivät he taasen ääneti rinnatusten. Näytti melkein, kuin ei heillä olisi mitään sanottavaa toisilleen.
»Regina odottaa!» huusi ääni Boleslavin povessa.
»Olethan aivan mykkä», tuumi Helena, samalla hullunkurisesti näykäten Boleslavin käsivartta niillä parilla sormella, jotka hän oli pistänyt saattajansa kainaloon. »Sinä paha mies, et kai ole minuun enää lainkaan mieltynyt?»
Boleslav ei katsonut olevansa oikeutettu sanomaan »ei». Helena oli hänelle pysynyt uskollisena, oli kokonaista kahdeksan vuotta luottanut hänen sanoihinsa. Hän ei saanut jättää niitä häpeään. Ja kun hän oli epävarmasti sammaltanut: »Kyllä toki!» päästi Helena kuuluviin merkitsevän huokauksen ja tuumi: »Sinusta on kerrottu minulle niin paljo pahaa, etten enää lainkaan tiedä, mitä minun on uskominen—Mutta eihän se toki ole totta—eihän?»
»Mikä sitten?» kysyi Boleslav väsyneesti.
»Oh, eihän sellaisesta voi tytöt puhuakaan.—Aivan epäsiveellisiä juttuja.—Olithan toki ennen aina jalo ihminen. En voi kuvitellakaan, että olisit niin muuttunut.»
Hän koetti hiljaa hiipiä Boleslavia lähemmäksi. Sinisilkkinen käsityölaukku, jota hän kantoi kädessään, putosi silloin maahan. Kun Boleslav—samaan aikaan kuin Helenakin—kumartui ottamaan sitä ylös, sattui hänen lakkinsa syrjä hipaisemaan tytön poskea.
»Oi, ei niin», sipatti Helena ja notkistautui hänestä pois.
»Pyydän anteeksi», vastasi Boleslav sangen kohteliaasti—ja nipisti huulensa yhteen.
»Et ole vieläkään vastannut kysymyksiini», jatkoi Helena. »Lopultakin taitaa kyllä olla totta, mitä ihmiset sinusta kertovat.—Se olisi hyvin rumaa, ja minä tyttö rukka olisin pahasti pettynyt sinun suhteesi. Pappa onkin aina tuuminnut, että sinä saat vielä huonon lopun.»
Tämän sanoi hän niin nenäkkääseen, rikkiviisaaseen tapaan, ettei Boleslav voinut pidättää nauruaan.
Helena näytti käsittävän, ettei ollut osunut löytämään oikein tepsivää äänensävyä, ja katkerasti loukkautuneena jatkoi hän: »Niin, naura vain minulle tyttö rukalle. Ja sentään tarkotan sinulle niin hyvää.—En millään ehdolla soisi sinun joutuvan perikatoon.»
»Pyydän, ettet suotta vaivaudu!» vastasi Boleslav.
»Ei, älä tekeydy huonommaksi kuin olet», ojensi Helena. »Tiedän, että olet jalo ihminen. Ja vaikka kohtalo meidät iäksi erottaisikin, olet minulle aina, aina rakas.—Oi, kuinka katkeria kyyneliä olenkaan itkenyt sinun tähtesi!—Ja joka ilta olen rukoillut puolestasi: Rakas isä, suojele kallista nuoruuteni ystävää, anna hänelle puhdas omatunto ja varjele häntä synnistä ja kostonhimosta.»
»Schrandenilaiset ovatkin juuri omiaan vierottamaan uhriaan kostonhimosta», vastasi Boleslav.
Helena rypisti nenänipukkaansa.—»Schrandenilaiset ovat raakaa roskajoukkoa, joiden kanssa ei pidä antautua tekemisiin», tuumi hän.—»Minäkin olen paljo mieluummin tädin luona Wartensteinissä. Siellä ainakin tietää elävänsä hyvinkasvatetun, kelpo porvariston parissa, ja siellä osataan nostaa paremman naishenkilön edessä hattua. Sitä ei ymmärrä kukaan schrandenilainen tehdä, lukuunottamatta herra Merckeliä. Ja Felixiä luonnollisesti. Hän huokasi syvään. »Mutta hänkin enimmäkseen kantaa univormua», lisäsi hän aprikoiden.—Ja ikäänkuin olisi vasta täten muistanut eilisen iltapäivän tapahtumat, huudahti hän äkkiä kimakasti, löi käsiään yhteen ja huusi »Oi, Boleslav, Boleslav!»
»Mitä haluat, Helena?»
»Boleslav, kuinka voitkaan olla niin paha!—Felix, Felix parka! Enhän kyllä ollut saapuvilla, olin puutarhassa retiisien luona. Mutta myöhemmin on minulle siitä kerrottu: Välkkyvällä miekalla olit lyönyt hänen päähänsä, jotta veri vain pirskui.» Hän värisi ja nurisi itkuaan pidätellen.—Sitten tempasi hän kätensä Boleslavin kainalosta ja juoksi toiselle reunalle tietä. »Mene, en tahdo sinusta enää tietää mitään», huusi hän. »Olet menetellyt kehnosti ja julmasti.»
»Sitä et sinä ymmärrä, rakas Helena», vastasi Boleslav.
»Ja lisäksi oli hän lapsuudentoverisi ja leikki kerallamme puutarhassa. Kuinka usein hän kapusikaan edestäsi aidan ylitse, kun pallosi vieri tiehensä! Ja marsunpoikasenkin hän antoi sinulle. Oletko kaiken unhottanut?»
»Ja marsunpoikasenko tähden pitäisi minun—?»
»Oi—ja nyt olet hänet sulkenut pimeään kirkkoon—pappa sanoo, ettei sinulla ole siihen lainkaan oikeutta ja hän aikoi antaa sinut ilmi esikunnalle, silloin kävisi sinulle huonosti—»
Niin vähän oli hän Boleslavin mielestä isäänsä, että vanhan papin jyrisevät sanat muuttuivat hänen suussaan laimeaksi lörpötykseksi.—Ja tästä kaakattavasta kanasta riippuvaksi oli hän, Boleslav, tahtonut tehdä koko olemassaolonsa!
Helena oli palannut hänen luoksensa ja oli kursastelevalla eleellä pistänyt uudelleen kätensä hänen kainaloonsa.
»Mutta eihän sentään ole totta, että aamulla viet hänet pois vangittuna ja asetat hänet sotaoikeuden eteen, niin että hänet ammutaan—onhan se valetta? Sitä en usko sinusta. Niin huono et toki ole.»
Boleslav koetti hillitä kärsimättömyyttään.
»Siis kuitenkin?» kysyi Helena ja pyyhki silmiään. »Mutta, eikös niin, jos sinua oikein pyydän, rakas Boleslav—minulle teet sentään mieliksi ja päästät hänet vapaaksi?»
Tyynesti, ikäänkuin ohimennen, tuli tämä pyyntö hänen suustaan. Mutta silmistä, jotka epäluuloisesti karsastelivat Boleslavin silmiin, vilkkui salainen levottomuus.
»Rakas, rakas Boleslav», jatkoi hän hartaammin, ja hänen kätensä alkoi vavista Boleslavin kainalossa. »Jos minua vielä vähänkin rakastat, et näin lähetä minua luotasi.—Ja minä kannan iäti kuvaasi sydämessäni, ja vaikkapa kohtalo meidät julmasti erottaisikin, niin ainakin rukoilen yhä edelleen puolestasi ja siunaan sinua.»
»Anteeksi, Helena», sanoi Boleslav liikutettuna Helenan näennäisestä sydämellisyydestä. »Anteeksi, vaikka minun täytyykin näyttää sinusta tylyltä. Mutta se ei auta mitään. Pyyntöäsi on mahdoton täyttää.»
Helena, joka ei ikinään näyttänyt odottavan tällaista vastausta, katsoi häntä muutaman sekunnin vihaisen jäykin katsein. Sitten vaipui hän, äkkiä itkuun purskahtaen, lähintä puunrunkoa vasten ja peitti kasvonsa laihoilla käsillään.
Samassa pamahti etäisyydessä laukaus, jonka kaiku vieri verkalleen yli metsien.
Helena päästi hätähuudon ja nyyhkytti käsiään väännellen: »Varmaan ovat he hänet ampuneet, ja sinä, julmuri, olet sen käskenyt!—Oi, Jesus, Jesus, eikö sinulla sitten ole vähääkään sääliä?»
Kuulostellen, mistä päin laukaus kuului, koetti Boleslav häntä rauhottaa. Ei voinut olla puhettakaan siitä, että laukaus olisi koskenut Felix Merckeliä. Varmasti oli se laukaistu metsässä linnan toisella puolen. Todennäköisesti oli joku salametsästäjä kaatanut hirven.—
Mutta Helena nyyhkytti yhä kankeammin. »Sinulle voi se olla mieliin—oi, sinä—sinä raastat hänet kuitenkin kuolemaan.»—
Boleslav, jota hänen kasvava epätoivonsa alkoi oudostuttaa, lupasi tehdä voitavansa tuomareita lepyttääkseen. Hän tahtoi itse vakuuttaa, että Felix oli ollut tolkuttoman juovuksissa. Syytetyn vanhan vihan, tämän loukatun kunniantunnon—kaiken tahtoi hän tuoda ilmi tuomiota lieventääkseen.
Mutta Helena ei tyytynyt tähän.—Ja äkkiä vaipui hän Boleslavin eteen polvilleen saviseen maahan ja syleili hänen polviaan: »Ole armelias! Ole jalo! Pelasta hänet!»
»Nouse, herran tähden!»
»En, sitä en tee.—Rukoilen sinua tomussa ja tuhkassa.»— —
»Mutta etkö sitten käsitä, että syytän itseäni murhayrityksestä, jos päästän hänet viatonna vapaaksi?»
»Ei se mitään!» nyyhkytti Helena. Jos minua todella rakastat, teet kyllä minun tähteni tämän pienen uhrauksen.—
Silloin alkoi Boleslav käsittää, ettei Helena ollut häntä kutsunut tänne hänen itsensä tähden, vaan toimi hyvin harkitun suunnitelman mukaan, käyttääkseen hänen rakkauttaan toisen hyväksi.—
Tällainen oli siis nainen, jonka arvoinen ei hän pitkiin vuosiin ollut katsonut olevansa, jonka siunausta hän oli tähystellyt kuin saavuttamatonta päämäärää. Tämä oli se valoisa olento, jossa hänestä näytti kaikki hyvyys ja puhtaus yhtyneen ja jota hän oli katsonut saastuttaneensa, jos mainitsi hänen nimensä samassa hengenvedossa kuin Reginan.
Ja Regina! Hän, häväisty, hylky, kuinka taivaankorkeudessa hän seisoikaan—tähän viekkaaseen siveyteen verraten!
Hurja nauru purskahti hänen rinnastaan.
»Mikset sanonut kohta, että hän on sinun rakastajasi?»
Helena hypähti koholle.
»Tämä on panettelua», huudahti hän. »Olen kunniallinen tyttö.»
»No—kihlattusi sitten!»
Helena alkoi uudelleen itkeä, vaikkei unhottanutkaan samalla pudistella savipaakkuja hameestaan. »Oi, Boleslav!» nyyhkytti hän. »Olet itse siihen syypää. Miksi olet antanut minun niin kauan odottaa? Ja miksi olet antanut kyläläisille aihetta niin paljoon pahaan huutoon?—Ja sitten papan vastustus, eihän sitä olisi konsanaan voinut voittaa.—Mitä minä tyttö parka olisin— —»
»No, no, ei se tee mitään», vastasi Boleslav hilpeästi.
»Ja sinä et ole minulle vihainen?»
»Oh, en lainkaan.»
Äänetönnä saattoi Boleslav Helenaa kylän läheisyyteen, sanoi ystävällisesti jäähyväiset ja vielä kerran lupasi tehdä kaikkensa pelastaakseen hänen kihlattunsa.
Helena kiitti, kumarsi kohteliaasti ja loittoni.
Niin päättyi Boleslavin suuri rakkaus.— —
Ja kun hän näki tytön hinterän vartalon katoavan kylän reunimmaisten talojen taakse, kuohahti nimi »Regina» hurjalla riemulla hänen sielustaan.
Nyt oli tie auki—auki hurmaavaan syntiin.
Mutta mitä oikeastaan merkitsi synti, kun se, mikä kantoi hyveen nimeä, oli niin surkeasti luhistunut kasaan. Missä oli paha, kun hyvä muuttui pilkaksi?
»Suloinen hetki—puserra hänet rintaasi—älä välitä siitä, mitä huomenna tulee. Seuratkoon hän sinua taistelusta toiseen—kantakoon hän miehenpukua, kuten Leonore Prohaska, jota koko Saksanmaa sankarittarena ylistää.»
»Regina—Regina!» riemuitsi hän jälleen ja levitti sylinsä juostessaan. Hän juoksi yli kuutamoisten niittyjen.—Korkeampina ja tummempina kohosivat rannan pensaat hänen edessään.
Regina tietenkin seisoi Kissanportaalla ja odotti häntä, kuten aina oli tehnyt.
»Regina!» huusi hän virran ylitse.
Mitään vastausta ei kuulunut. Syvä hiljaisuus ylt'ympärillä—ainoastaan leppien lehdet värisivät hiljaa, synnyttäen äänen, joka kuului kuin nukkuva olisi hengittänyt puoleksi sulkeutuneiden huuliensa välitse. Vesi oli alhaalla ja suikerteli teräväkulmaisten piikivien välitse.
Hän saapui portaalle.
»Regina!» huusi hän vielä kerran.—Hiljaisuus, kuten ennenkin.
Silloin huomasi hän, että hoippuva käsipuu oli katkennut melkein portaan keskeltä. Hauraat kappaleet roikkuivat vielä molemmilta puolin.
Pelästyneenä kumartui hän katsomaan alas virtaan— — —Virran hopeaisella pinnalla ui naisen ruumis.— — —
XIX.
Lähdettyään »Mustasta Kotkasta», hajaantuivat schrandenilaiset kiireimmittäin asuntoihinsa, varustautuaksen aseilla niin hyvin kuin voivat.
Puolet heistä eivät tulleet enää näkyviin.
Toinen puoli—luvultaan parisenkymmentä—taivalsi linnansaaren ympäri vievää tietä Kissanporrasta kohden. Kun he yhtyivät jälleen pensastossa virran rannalla, ei heitä ollut kukaan huomannut eikä seurannut.— — —
Ääneti, varpaisillaan hiipivät he kosteaa nurmikkoa, ainoastaan vanha juoppo ei voinut jättää loruamistaan ja murinaansa. Hän jutteli innokkaasti pyssylleen, ikäänkuin elävälle olennolle, pudisteli sitä ja kehotteli, että se tekisi hyvin tehtävänsä. Tuontuostakin asetti hän perän tähtäysasentoon poskelleen, ja huomattuaan, että tähtäimen ja hänen silmiensä välillä vilahteli yölepakoita ja tulikielekkeitä, otti hän kiireimmiten uuden, pitkän kulauksen pullostaan.— —
Saavuttuaan Kissanportaalle jakaantuivat he portaan pään molemmin puolin ja hiipivät niin hiljaa kuin juopuneessa tilassaan voivat jyrkännettä alaspäin käyttääkseen lepikkoa väijymispaikkanaan. Ne, joilla oli ampuma-aseita, etupäässä vanha puuseppä, asettuivat kapean hietapenkereen reunalle, pudottaakseen hänet luodilla porraspuilta, jos hänen onnistuisi paeta niiden käsistä, jotka aikoivat viikatteineen, kirveineen ja seipäineen käydä hänen kimppuunsa portaan päässä.
Hyvinkin viiteen minuuttiin ei kuullut äännähdystäkään. Vain silloin, kun joku ei paikoillaan pysyen voinut käsin ylettää kiertävää viinapulloa, kuului vesakosta hiljaista kahinaa ja ritinää.
Saarellakin oli haudanhiljaista.
Silloin huomasi puuseppä, jonka silmät viina oli vielä kerran terottanut ja joka väijyen istui valmiina ampumaan, että virran takana tuli tumma olento esiin pensaikosta, jossa hänen oli täytynyt kyyröttää, ja verkalleen ja äänettömästi läheni porrasta.
Tulijan astuttua varjosta kuutamoon tunsi puuseppä hänet tyttärekseen.—Ilmeisesti oli hän huomannut murhamiehet ja meni nyt vapaaherraa varottamaan. —Metsästäjän sekavat aivot sumensi raivo tykkänään, kun hän näki varman saaliin livahtavan käsistään.
»Mene takaisin, haaska!» huusi hän.
Regina kyyristäysi ja hiipi edelleen, tarttuen porraskaiteeseen.
»Takaisin—taikka ammun.»
Regina aikoi nopealla hyppäyksellä rientää eteenpäin—silloin kuului laukaus—ääntä päästämättä vaipui hän käsipuuta vasten—se murtui kahtia. Ja portaan korkeudelta putosi ruumis kuin tumma, eloton möhkäle alas virtaan.—Välkkyen loiskahti vesi, kivet matalassa pohjassa vierivät kolisten.
Sitten sysäsivät aallot ruumiin verkalleen pinnalle ja huojuttivat ja kääntelivät sitä, kunnes kasvot sukelsivat ylöspäin ja kuu valaisi niitä kirkkaasti.
Rannalla vallitsi syvä hiljaisuus. Liikahtamatta, henkeään pidätellen tuijotti jokainen alas kuolleen kasvoihin, joka jäykin avoimin silmin näytti uhkaavan ja varottavan.—Veteen pistävä puunjuuri oli tarttunut nutun liepeeseen ja piteli ruumista kiinni, jottei virta voinut viedä sitä alaspäin. Vain hiljaa ja varovasti, ikäänkuin leikitellen, sysäili virta ruumista sinne tänne, niin ettei kukaan voinut välttää ylöspäin kääntyneiden kasvojen näkemistä.
Hyvinkin kymmenen minuuttia vallitsi syvä äänettömyys, sitten kuului uudestaan kahinaa ja ritinää vesakosta, ja arkana, hartiat kumarassa, kuten ruumistunut paha omatunto, hiipi muuan schrandenilaisista tiehensä.
Seurasi toinen, kolmas, neljäs,—ja pian jäi onnettomuuden paikka autioksi.
Vanha puuseppä, joka horisten ja muristen oli raukein silmin tuijottanut tyttäreensä, vilkaisi ympärilleen ja älysi olevansa yksin.
Silloin päästi hän käheän huudon: »Tulipalo, tulipalo!» heitti pyssynsä ruumista kohden, niin että ase pulskahtaen upposi virtaan, ja juoksi hoiperrellen toisten jälkeen.
Kissanportaan tienoilla ei enää liikahtanut mikään.— —Boleslav oli pelastunut.
Kesti kauan, ennenkuin hän kykeni käsittämään mitä näki. Aivan huumautuneena tuijotti hän milloin ruumiiseen, milloin katkenneeseen käsipuuhun.
»Sinun olisi jo aikoja sitten pitänyt laittaa uusi sijaan», ajatteli hän tylsämielisesti leikkien kappaleilla.
Sitten, ikäänkuin unesta heräten, meni hän takaisin rannalle ja jyrkännettä alas.—Silloin huomasi hän taitettuja oksia ja aivan äskettäin poleksitun maan, ja häälyvä epäluulo heräsi hänen mielessään. Mutta sen karkotti heti toivo, että hän vielä ehtisi virottamaan tytön eloon.
Juurta myöten ryömi hän kahdareisin ruumiin lähelle ja veti sen miekankahvalla rannalle...
Siinä lepäsi nyt Regina välkkyvällä sannalla ja vesi valui hänestä satoina pieninä puroina. Miekallaan ratkoi Boleslav märän nutun hänen ruumiiltaan; silloin huomasi hän verta, joka oli punannut paidan—ja kun hän repäisi senkin pois, näki hän kuinka vasemman rinnan alta pulppusi pieni, heleänpunainen lähde.
Silloin tiesi hän, mitä taannoinen laukaus oli merkinnyt.— —Ja kun ensimäinen hurja kostonhimo, joka hänelle huusi: »mene ja sytytä heidän talonsa tuleen ja hakkaa heitä maahan, kunnes he sinut itsesi lyövät kuoliaaksi!»—kun tämä ensimäinen raivoisa kostonhimo alkoi tasaantua, vaipui hän ruumiin viereen maahan ja purskahti tuskaloiseen itkuun. Kauan makasi hän niin, sitten nousi hän hitaasti, nosti ruumiin hartioilleen ja kantoi sen murhaajain jälkiä myöten rinnettä ylös, porrassillan ylitse saarelle. Se ei ollut mikään keveä taakka, ja kaksi kertaa nyykistyi hän läähättäen sen alla polvilleen.
Puutarhamajaa ympäröivän pensaston laitaan täytyi hänen se laskea maahan, sillä hän pelkäsi aivan nyykistyvänsä. Siinä lepäsi nyt Regina, samassa paikassa, mistä Boleslav oli hänet löytänyt verta vuotavana ja elotonna isän hautajaisten jälkeen. Kuunsäteet leikkivät kuten silloinkin hänen kalpeilla kasvoillaan, mutta tällä kertaa ei hän enää kuunaan palaisi eläville ilmoille.
»He ovat siis sinut sittenkin yhyttäneet!» huudahti Boleslav purskahtaen kimakkaan nauruun.—Pistävä kipu vavahti hänen takaraivossaan.—Hänestä tuntui, että hänen täytyi tulla mielipuoleksi, jos nämä suuret, jäykät, kiillottomat silmät kauemmin katsoisivat ylös häneen.
Huoli siitä, että tietäisi ruumiin olevan hyvässä korjuussa, ennenkuin poistui mailta, sai hänet jälleen suunnilleen.—Saattaisivathan schrandenilaiset kuopata murhatun johonkin metsään, jottei oikeudella olisi tihutyöstä mitään todistuksia käsissään.
Ainoa, johon ainakin saattoi luottaa, oli vanha kirkkoherra, sillä vaikkakin hän oli heidät kironnut ja julistanut pannaan, ei hän antautunut osalliseksi tällaisiin konnantöihin.
Boleslav päätti hänet herättää heti unestaan ja tuoda paikalle, jotta myöhemmin olisi todistaja, hänen itsensä harhaillessa sotatanterilla—herra tiesi missä.
Torninkello löi yksi, kun hän saapui kyläntielle. Kirkonovella näki hän vartiain äänettömästi astelevan edestakaisin, muuten näytti kaikki vaipuneen syvimpään uneen.
Silloin kuuli hän muutamasta majasta, jonka ohitse kulki, äänekästä elämöimistä, huutoa ja rähinää.
Hän katsoi lähemmin ja huomasi viheriän kirstun, puuseppä Hackelbergin ammattikilven, joka synkkänä katseli alas telineiltään.
Puusepän sopertelemat sanat johtuivat hänen mieleensä. »Nyt saa hän täyttää lupauksensa ja tehdä tyttärelleen ruumisarkun», ajatteli hän. Ja katkerin mielin päätti hän, jos vanhus olisi tajullaan, heti paikalla ilmottaa hänelle hänen tyttärensä häpeällisen kuoleman ja vaatia häntä täyttämään lupauksensa.
Hän astui pimeään eteiseen. Oikealla kädellä sijaitsevasta huoneesta tunkeutui juopuneen kurkun ilettävä huuto ja parku hänen korviinsa. Väliin sekaantui lyhyitä, puuskahtelevia sihahduksia ja sähähdyksiä, joita hän ei voinut käsittää.
Hän avasi oven. Silloin näki hän kuvan, niin hirveän, että hän, vaikka olikin tänään saanut tottua kauhuihin, vavahti kalveten takaisin.
Vanha puuseppä hyppeli repaleiksi revityissä vaatteissaan ja vuotaen verta kaulastaan ja käsivarrestaan ympäri huonetta, jonka likaisen kurjuuden kuu valaisi räikeällä valollaan. Hänet näytti tanssitauti saaneen valtoihinsa. Kaikki hänen jäsenensä tärisivät ja suun ympärys oli vaahdossa. Hänen silmänsä pyörivät hurjasti ja tempovat vävähdykset vääristivät hänen kasvojensa lihakset.—Oikeassa kädessään riippui hänellä suuri höylä, jonka rengasmaiseen kädensijaan hän oli pistänyt koukistuneen kätensä ja jota hän turhaan koetti pidellä lujemmin kiinni tanssivilla sormillaan. Missä hän vain näki puupinnan, pöydässä, seinissä tai lattiata täyttävissä lautakasoissa, koetti hän sitä vedellä höylällään. Tästä lähti sihisevä ääni, joka jossakin mutkassa tai oksassa aina jyrkästi katkesi.
»Se on pian valmis!» huui hän.—»Vielä vetäys»—sss—sss—»ja laudat ovat yhdessä»—sss—sss— —»kirotut yölepakot, eivät jätä ihmistä rauhaan»—sss —sss—»eteenpäin—hei—tulipalo—tulipalo—linna palaa—tulipalo!—Luiki tiehesi, naikkonen—jos sanot minut nähneesi—tauloineni ja pellavakuontaloineni»——sss—sss—»en tee sinulle kirstua»—sss—sss—»pois tieltäni, käärme»— —
Hän oli törmännyt Boleslaviin, joka kamalan aavistuksen vetämänä oli asettunut hänen tielleen ja jota hän nyt näytti pitävän tyttärenään.
»Mene takaisin—pois Kissanportaalta ... täällä saa parooni tänään osansa—takaisin—taikka»— —hän asetti höylän tähdäten poskelleen—sitten hän, uuden näyn ahdistamana, huusi hengenhädissään: »Tulipalo—tulipalo—tulipalo», koetti ryömiä pöydän taakse piiloon ja höyläsi samalla vaatteidensa riekaleita.
»Tulipalo—tulipalo! Menkää tiehenne—en minä ole sitä tehnyt—tyttäreni on valehdellut—liekit leiskuvat—tulipalo, tulipalo—kuinka liekit leiskuvat!»—
Liekeistä, jotka näyttivät olevan hänen juoppohulluutensa huippukohta, joutui hän jälleen yölepakoihin, joita hän koetti pelotella pois käsin ja jaloin, kunnes taas kykeni jatkamaan työtään, tällä kertaa höyläten pöydänreunaa.
»Pian se on valmis»—sss—sss—»parisen lautaa vain vielä»—sss—sss—»tyttäreni on nyt raatona—nyyskähti nenälleen»—sss—»hienosti kiillotetaan kirstu»—sss— —»nyt makaa hän siellä eikä enää hauko henkeään»— —sss—»näestä—miksetkäs mennyt tiehesi!— —Isä ampuu kuin peijakas»— —sss— —sss—»kyllä paroonikin saa tänään kylkeensä»— —sss—»olemme vartavasten saapuneet—eläkööt kaikki miehet—eläköön Merckel!»— —sss—»Alas portaalta, lutka—ovatko ranskalaiset taasen kintereilläsi?— —Ja jollet luiki tiehesi»—hän tähtäsi Boleslaviin.
Hohtavassa kuutamossa näytti hän sätkyttävine säärineen, tutisevine päineen ja tanssivine käsivarsineen kammottavalta kummitukselta, jonka jäsenet ovat kokoonpannut tuhansista liikkuvista renkaista.
Keskellä tähtäämistään päästi hän yhtäkkiä kimakan huudon, ja paetakseen liekkejä, jotka uudestaan häntä tavottelivat, ryömi hän tällä kertaa puukasan taakse, jossa hän lakkaamatta lykkäsi höyläänsä, kunnes yölepakoista alotti uudelleen hullujen houreidensa pöyristyttävän kiertokulun.
Boleslav, joka kauhusta väristen oli raivoavan vanhuksen houreista lukenut hirveän totuuden, ei jaksanut kauemmin katsoa tätä näkyä. Hän pakeni ulkoilmaan, ikäänkuin liekit, jotka mielipuolta ajelivat, olisivat olleet hänenkin kintereillään, eikä hän rauhottunut, ennenkuin oli kylän jättänyt kauas taakseen ja raunioiden varjot kietoivat hänet syliinsä.