Äitini tahtoi välttämättömästi tulla alas meidän kanssamme suurustamaan, ja kun hän jätti minun hyvästi, sillä välin kuin isäni tuolla ulkona katsoi suitsia ja satulavöitä, hän näytti niin tyveneltä ja tyytyväiseltä, että minä en voinut olla lausumatta:
"Älä, äiti kulta, koeta pitää itseäsi ylhäällä meidän tähtemme. Sinä käyt siitä vaan pahemmaksi, kun olemme lähteneet."
"Ei, Kitty," vastasi äitini, "niin ei tapahdu. Minä en koeta pitää itseäni ylhäällä, vaan minun luullakseni minua pidetään. Minä en voi itseäni oikein ymmärtää, enkä minä tunne itseäni toivottomaksi, vaan olen vakuutettu siitä; että tämä tulee kääntymään Jackin ja meidän kaikkien hyväksi, ja se toivo antaa minulle voimaa rukoilla hänen edestänsä niinkuin en koskaan ennen ole rukoillut."
Ja tällä me erosimme.
Meillä oli todellakin suuri apu siitä, että matkamme pikaisuus ei riippunut muutamien huolimattomien ajo- ja merimiesten hyvästä tahdosta, joille meidän ei olisi käynyt erin-omaisen kiiruumme kauheaa syytä selittäminen. He olisivat epäilemättä luulleet tuskallisen eteen-päin pyrkimisemme vanhan herran äreydestä taikka nuoren tytön malttamattomuudesta syntyneeksi, jota vastaan kaikki nyt riippui ainoastaan meistä itsestä ja meidän hevosistamme.
Nämät jalot ja uljaat eläimet näyttivät kiiruustamme ikäänkuin kihkaantuvan, siksi kuin meidän sekä heidän itsensä että matkan pituuden tähden täytyi heitä pikemmin pidättää kuin jouduttaa.
Ainoastaan kaksi tapausta on minulla tältä matkalta selkeässä muistossa, niin kokonamme olimme matkan tarkoitusperässä kiinni.
Toinen niistä tapahtui, kun selkeänä ja kauniina aamuna kapealla metsätiellä ratsastimme jyrkkää ja kivistä mäkeä alas. Edessämme näimme herran papillisessa pu'ussa hevosen selässä, joka ohjakset kaulassa sai mennä melkein mihin itse tahtoi, sillä välin kuin herra luki kirjaa, joka makasi avoinna hänen edessänsä satulalla.
Se näytti hyvin vaaralliselta, erittäinkin kun hevonen sivutse kulkiessamme juuri oli kompastumaisillaan. Isäni nosti hattua ja sanoi vieraalle:
"Suokaat anteeksi vanhalle sotamiehelle, sir, mutta minun täytyy tunnustaa, että tuntisin itseni paljon paremmin turvatuksi, jos olisin ratsasjoukon johdattajana, kuin jos tuolla tavalla tuon hevosen selässä ajaisin."
Vieras vastasi kohteliaasti tervehdykseen, lausuen, tyvenellä ja ystävällisellä äänellä jotakin sentapaista, kuin että hän ja hänen hevosensa hyvästi ymmärsivät toinen toisensa; mutta kun hän kiitti isääni suosiollisesta muistutuksesta, hänen kasvonsa kirkastuivat tuosta pilvettömästä ja kauniista hymystä, jota ei kukaan voi unhoittaa, joka kerta on saanut sen nähdä. Minä tunsin mr Wesleyn.
Toinen tapaus, peräti toista laatua kuin edellinen, tapahtui seuraavana aamuna.
Kello ei vielä ollut viisi, ilma oli sumuinen ja puolipimeä, mutta niinpian kuin vähänkin taisimme tietä erottaa, olimme nyt niinkuin ainakin hevosen selässä. Sen pienen kaupungin äärellä, missä olimme olleet yötä, oli jo suuri väkijoukko koolla. Meidän täytyi ajaa sen lävitse, enkä minä ole koskaan nähnyt ilkeämpää katsantoa kuin useammissa noissa kasvoissa. Monet niistä olivat kaikkein alhaisimpia kasvonmuotoja, raakoja ja pedontapaisia taikka julmia ja raivoja, ja niitten kaikkien ylitse kohosi kamala, kauhistava kapine — minä en tietänyt mikä. Väkijoukon ulkosyrjillä kuulimme riettaita sanoja ja törkeää naurua. Mutta kun pääsimme edemmäksi, noin väkijoukon keskipaikoille, kaikki oli niin äänetöntä, niin hiljaista. Jokainen silmä oli kiinni yhdessä ainoassa esineessä peräti toisella taholla kuin se kamala kapine, joka vähää sitä ennen oli langennut silmääni, ja jokainen korva kuunteli ääntä, ääntä niin tyventä, niin juhlallista, niin selkeää ja niin syvää, mutta kuitenkin varsin luonnollista eikä koskaan huikeaa taikka kimeää. Jo ennenkuin taisimme puhujan itse erottaa, minä kuitenkin käsitin, että se oli mr John Wesley.
"Anna mennä, Kitty," sanoi isäni matalalla, vapisevalla äänellä, tarttuen suitsiini, "anna mennä, etkö näe, mitä kansa odottaa."
Minä näin hänen huulensa vapisevan enkä rohjennut mitään kysyä.
Mutta kun katsoin taakseni, minä silmänräpäyksessä käsitin asian. Se oli mestaus, joka oli vetänyt tämän ihmis-joukon koolle; se oli hirsipuu, joka kohosi sen ylitse, ja mr Wesley oli käyttänyt tilaisuutta kokoontuneille saarnata.
* * * * *
Minä en koskaan unhoita sitä kunnioittavaa ystävällisyyttä, jolla setä
Beauchamp tervehti isääni, kun pääsimme hänen asuntonsa luoksi Great
Ormond Streetin varrella, enkä liioin hänen sydämellisyyttänsä minua
itseäkään kohtaan.
Täti Beauchamp oli myöskin ystävällinen tavallaan, mutta kovasta mielenliikutuksesta hän sai puistutuskohtauksen, joka teki, että hänen muille huojennukseksi täytyi panna maata ja pysyä alallaan yksinäisyydessä, josta oli sekin hyöty, että Ewelyn ja minä häiritsemättä saimme puhua keskenämme.
Ewelyn kertoi nyt kaikki minulle, mutta setä Beauchampilla oli vielä vaikeampi tehtävä isäni kanssa puhuessaan.
Jack ei istunut Newgatessa velasta, vaan jostakin vielä pahemmasta.
Odottaen palkkaansa, joka muutaman viikon päästä oli saatavana, hän oli ottanut yhtiön kassasta rahoja, jotka hän ensi tilaisuudessa aikoi maksaa takaisin. Mutta laki ei huoli aikomuksista. Työ oli rikos, ja hänen täytyi kärsiä rankaistuksensa. Setä Henderson ja setä Beauchamp olivat jättäneet hänen asiansa parhaitten asian-ajajien haltuun, ja Ewelyn sanoi, että heillä näytti olevan toivo juttua voittaaksensa.
"Mutta jos hän tuomitaan syypääksi," minä kysyin, katsoen Ewelynin rehelliseen silmään, "mikä hänelle sitten tulee rankaistukseksi?"
"Jokin taikka ei mikään," sanoi Ewelyn, karttaen silmäystäni ja osoittaen hämiä, joka oli hänelle peräti outo. "Kaikki sanovat, että laki on niin epävakainen."
Seuraavana päivänä isäni ja minä lähdimme Newgateen. Olimme päättäneet yksi erältämme mennä sisälle Jackin luo hänen tunteitansa niin paljon kuin mahdollista säästääksemme.
Kolkot muurit; akkunat asetetut niin, että päästivät niin vähän valoa ja iloa kuin mahdollista; kalisevat kahleet tyrmän telkimissä; raskaitten avainten räminä ja kaikkien ovien tarkka sulkeminen meidän perässämme; tieto siitä, että väijyvät, uteliaat silmät ottivat vaarin meistä; kauhea vakuutus, että vankikopit monellekin olivat viimeisenä askeleena häpeällistä hautaa kohden: tämä kaikki oli niin kamalaa ja pani minun tuntemaan kuin itsekin olisin ollut vanki taikka elävältä haudattu. Kun minun sitten täytyi istua isääni odottamassa pimeässä pienessä huoneessa rautaristikoilla kolkkoa pihaa päin antavien akkunain edessä, minä kyllä koetin sekä rukoilla että ajatella, mutta tunsin itseni peräti kykenemättömäksi kaikkeen muuhun kuin matkimaan tyhjiä sanoja ja lukemaan akkunanrautoja ja savutorvia, niin että kun isäni vihdoin tuli ulos ja minä vuorostani vietiin sisälle Jackin luo, minä olin varsin valmistamaton häntä tapaamaan. Minä taisin ainoastaan kiertää käsivarteni hänen kaulansa ympäri, niiskuttaa ja pyytää häneltä anteeksi kaikki kovat sanat, jotka joskus olin hänelle puhunut.
"Pikku Kitty-parka," sanoi hän syvällä äänellä, joka oli enemmän isäni kuin hänen omansa kaltainen, "pikku sisar-parkani, sinä ja isämme olette samanlaisia. Ei yhtäkään soimausta, ei yhtäkään valitusta," ja sitten kuin hän oli saanut minut tuolille istumaan, jatkoi hän kävellen edes-takaisin: "Minä luulin hänen olevan kovin suutuksissa, kovin vihossansa minulle — ja se olisi melkein ollutkin parempi, ollut huokeampi minun kantaa." Vähän aikaa vaiti oltuansa lisäsi hän sitten äänellä, joka enemmän muistutti hänen huoletonta olentoansa: "Tämä on surkeaa surkeampaa. Minä olen onnettomin ihminen maan päällä. Ainoastaan kolme päivää vielä, ja minä olisin saanut palkkani, ja kaikki olisi ollut säntillään. Älkäämme kuitenkaan katselko asiaan asian pimeää puolta, kaikki voi vielä kääntyä hyvin päin." Ja sitten kysyi hän kiivaasti, mitä asian-ajajat ajattelivat.
Minä vastasin, että heillä näytti olevan parhaat menestymisen toiveet.
Tavallisella, hilpeällä tavallaan hän nyt kääntyi valkoiseen puoleen päin, niinkuin toivo jo olisi ollut varmuutta, ja puhuttuansa vähän aikaa onnettomuudestansa piammastaan ohitse-menneenä vastoin-käymisenä, hän sanoi:
"Tiedäthän, Kitty, että minä aina olen uskonut onnelliseen muutokseen elämänvaiheissani. Eikä minua ollenkaan kummastuttaisi, jos nyt olisimme itse käänteessä, sillä totta puhuakseni se oli rahankitsas yhtiö. Sihtieri on kurja mies ja samalla teeskenteliä. Vaikk'ei juuri sillä tavalla, kuin olisi ollut suotavin, lienee kuitenkin paras, että olen päässyt heistä. Ja mitä niihin pieniin pikapäisiin sanoihin tulee, jotka sinä, pikku Kitty, olet lausunut, älä niistä koskaan enää puhukaan. Kaikissa meissä on pienet vikamme, mutta sinä olet kieltämättä hurskain pieni sielu koko tässä puuttuvaisessa mailmassamme."
Mutta kun palasin takaisin isäni kanssa, sydämeni oli kuin jääkappale rinnassani. Kaikki tuskailimme suuresti syntiä ja häpeää ja teimme mitä kykenimme Jackin edestä, sillä välin kuin hänen oma omatuntonsa näytti olevan keveä kuin höyhen. Oli kuin hän ei ollenkaan olisi ajatellut mitään muuta kuin pahaa onnea, ja minä kysyin itseltäni, tulisiko koskaan niin pitkälle, että hän oppisi oikeaa väärästä erottamaan.
Seuraavana iltapäivänä setä Beauchamp asian-ajajien parissa oltuansa tuli minun luokseni peräti hämillään. He olivat sanoneet hänelle, että Jack ei tahtonut suostua heidän tuumaansa hänen puollustuksensa suhteen, ja että näytti epätietoiselta, saataisiinko häntä sanomaan itseänsä syyttömäksi.
"Sinun täytyy puhua hänen kanssansa, Kitty," sanoi setäni, "ja koettaa häntä taivuttaa. Sinua hän tottelee, jos ketään. Mitä minuun tulee, ihmisten käsitykset siveydestä ja uskonnosta, sittenkuin metodistoja ilmaantui, minusta näyttävät olevan niin ylös-alaisin, että minä puolestani en enää voi ymmärtää ketään enkä mitään."
Minä lähdin sentähden varhain seuraavana aamuna taas Newgateen ja pääsinkin sisälle onnettoman veljeni luo.
"Jack", minä sanoin, "setä Beauchamp sanoo, että sinä ja asian-ajajat ette oikein ymmärrä toinen toistanne, ja minä olen tullut tänne katsomaan, voinko olla sinulle miksikään avuksi."
"Me ymmärrämme toinen toisemme täydellisesti, Kitty," sanoi Jack, "he vaativat minua tekemään valan valheen päälle, ja sitä minä en voi. Minä otin todellakin rahat, ja jos ainoana puollustuksenani on vannoa, etten ole sitä tehnyt, sitten, Kitty, minulla ei ole mitään puollustusta enkä minä näe mitään neuvoa. Minä luulin heidän keksineen jotakin muuta, mutta näyttää siltä, kuin eivät olisi voineet."
Minä tunsin sydämeni elpyvän uudesta toivosta, minä menin hänen luoksensa, tartuin hänen käteensä, katsoin häntä silmiin ja sanoin:
"Tahtoisitko todellakin kärsiä vaikka mitä, ennen kuin sanoa valheen?"
"Tietysti, minä en voi väärää valaa tehdä. Mitä tarkoitatkaan, Kitty?"
"Jumalan kiitos," minä sanoin enkä voinut olla itkuun purskahtamatta.
Jack käveli edes-takaisin. Muutaman silmänräpäyksen perästä hän seisahtui minun eteeni ja sanoi yksivakaisesti: "Kummastuttaako sinua, sisar, että minä en tahdo sanoa valhetta, että minä en tahdo alentaa itseäni? Taisitko uskoa, että sitä tahtoisin? Taisitko uskoa, että vaikka luulin edeltä-käsin vapaasti voivani ottaa palkan, jonka tuon kurjan yhtiön tuli minulle maksaa, minä sen puolesta tieten-taiten voisin sanoa valheen ja tehdä väärän valan?"
"Oi Jack," minä sanoin, kätkien kasvoni käsiini, "mitä minun olikaan ajatteleminen, kun sinä taisit ottaa sen, mikä ei ollut sinun? Se teki meidät niin onnettomiksi."
Jack kääntyi suutuksissa pois, ja minä istuin paikallani nojaten päätäni käteeni. Minä kuulin hänen kävelevän edes-takaisin, ja sitten hetken aikaa vaiti oltuansa pitkäänsä lausuvan minulle:
"Minä ymmärrän, Kitty, sinä uskoit, että kun veljesi oli voinut varastaa, hän myöskin voisi tehdä kaikkea muuta."
"Mutta sitä sinä et tahdo, Jack," minä sanoin pannen polvilleni hänen viereensä. "Sinä et tahdo. Sinä tahdot ennen kärsiä kaikki kuin tehdä, mitä et pidä oikeana, mitä katsot synniksi. Jumalan kiitos, Jumalan kiitos!"
Hetken aikaa vaiti oltuansa hän sanoi vähän katkerasti:
"Sinä kiität Jumalaa, Kitty, siitä, jota kaikki eivät katsoisi juuri erin-omaiseksi armoksi, siitä, että tie on minulle avoinna hirteen. Luultavasti tiedät, että eräs akka-parka joku päivä sitten hirtettiin kuuden pensin varkaudesta, ja minä olen varastanut viisikymmentä puntaa. Luuletko, että isäni ja äitini siitä käyvät yhtä iloisiksi kuin sinä?"
"Oi Jack," minä sanoin, "sinä tiedät, mitä minä tarkoitan, ja sinä tunnet, mitä minä tunnen! Me panemme liikkeelle kannot ja pilvet, saadaksemme sinut vapaaksi julistetuksi, ja minun päälleni on tullut erinomainen luottamus hankkeemme menestymiseen. Minä tunnen, että Jumala nyt on meidän puolellamme, ja hänen kätensä on väkevä."
Mutta minä tunsin, että vaikka hankkeemme menestyisi yli kaikkein hilpeimpien toivettenikin (ja minä olin todellakin täynnä toiveita, sillä monta rukousta nousi, ja minussa oli juuri sillä hetkellä herännyt onnellinen ajatus), sydämeni ei koskaan sykkisi puhtaammasta ilosta kuin siitä, jonka minä tunsin tänä aamuna Jackin pimeässä kopissa, kun hän valitsi kaikkea muuta ennen kuin hän tahtoi tehdä sitä, minkä hän katsoi vääräksi.
Sillä minusta oli kuin veljeni silloin ensi kerran olisi ollut uskollinen itseänsä kohtaan, semmoinen, mimmoiseksi Jumala oli hänet tahtonut. Hän oli kyllä vielä "vieraassa maassa," nälän maassa, jossa hänelle ei annettu edes "rapaa," mutta enkö rohjennut toivoa, että hän "malttaisi mielensä," että kiusaus syntiin, joka oli hänen luonteellensa outo (niinkuin Hugh päätti) saisi hänen heräämään synnistä, joka oli hänen omansa, hänen helmasyntinsä?
Se ajatus, joka oli minussa herännyt, näytti alusta kaikkien muitten mielestä paitsi Ewelynin, peräti mahdottomalta toteuttaa. Lopulta kuitenkin vastaväite toisensa perästä raukesi, ja me saimme luvan, Ewelyn ja minä, täti Beauchampin vaunuissa lähteä perulaisen vuorikaivos-yhtiön sihtierin Elias Posthlethwaiten Esq. luo.
Mr Posthlethwaitella oli hienot rannehiat ja välkkyvät kiiltokivet, mutta hänen kasvonsa puuttuivat sitä välttämätöntä jotakin, joka synnyttää luottamusta, ja hänen olentonsa sitä yhtä välttämätöntä ominaisuutta, joka on gentlemanin merkkinä.
Hän vastaan-otti meitä toimellisella kohteliaisuudella siinä luulossa, että tahdoimme ottaa osakkeita, jota onnenpeliä muotinaisetkin olivat ruvenneet enemmän kuin kortinlyöntiä rakastamaan. Hän pelkäsi kuitenkin, että osakkeita tällä haavaa ei olisi mistään hinnasta tarjona. Menekki oli ollut "ääretön," vakuutti hän. Mutta kun Ewelyn sanoi, että meillä ei ollenkaan ollut tämmöisiä tuumia, hän ei suinkaan näyttänyt tyytyväiseltä, ja kun minä änkäten sain käyntimme tarkoituksen ilmoitetuksi, hänen käytöksensä kokonaan muuttui.
"Ikävä seikka, nuoret rouvaseni, ikävä seikka," sanoi hän; "ikävä ja huolestuttava, varsinkin koska nuori mies oli parhaita ystäviäni. Minä toivoin paikan tuottavan hänelle loistavan tulevaisuuden — mutta minua pahoittaa, minua pahoittaa — —"
Minä muistutin Jackin nuoruudesta, hänen kiellostaan sanoa itseänsä syyttömäksi, minä puhuin isästäni ja äidistäni, vaikka minusta tuntui häväistykseltä mokoman miehen edessä heidän nimeänsäkään mainita taikka heidän suruunsa viitata. Mutta hän jäi taipumattomaksi. Hän vakuutti kuitenkin kovin katkerasti, jopa hänelle peräti vastenluonteiseksikin, että hän ei voinut auttaa, mutta löytyi velvollisuuksia, hän sanoi, yhteiskuntaa kohtaan, joita nuoret naiset tietysti eivät voineet käsittää ja jotka välttämättömästi olivat täytettävät. Lopulta hän tuskastui, luonnollinen raakuus tuli teeskennellyn hienouden alta esiin, ja törkeällä, halveksivalla naurulla hän julisti, että tämmöiset kohtaukset näyttämöllä olisivat hyvin liikuttavia, jopa oikein innostusta nostaviakin, mutta että yhteiskunnan valitettavasti täytyi katsoa — välttämättömyyttä eikä kauneutta. Lopuksi sanoi hän, että asia ei riippunut hänestä, vaan johtokunnasta; luvunlaskuissa oli ennenkin tavattu vikoja, ja välttämätöntä oli nyt asettaa peloittava esimerkki.
Ewelyn oli sillä välin seisonut ja lukenut painettua paperia, joka makasi pöydällä, ja joka sisälsi ilmoituksen yhtiön tarkoituksesta sekä luettelon johtokunnan jäsenistä, ja hän osoitti nyt sormellaan kahta kolmea nimeä, kertoi ne ääneen ja sanoi tyvenesti:
"Nuot ovat siis johtajat, mr Posthlethwaite, ja te sanotte, että päätös riippuu heistä. Me tahdomme tuota päätä käydä heitä tapaamassa. Lord Clinton on isäni lähimpiä tuttavia."
Sihtierin käytös muuttui taas äkkiä. "Lord Clinton, rouvaseni, lord Clinton," sanoi hän kiihkohermoisella levottomuudella, "tuntee hyvin vähän asioitamme. Epäilemättä hän lähettää teidät takaisin minun luokseni."
"Saadaan nähdä," sanoi Ewelyn kylmäkiskoisesti, luoden huolettomasti terävät silmänsä sihtieriin.
Tämä hämmästyi nähtävästi.
"Lord Clinton," sanoi hän laskien etusormensa otsallensa ikäänkuin jotakin selvää saadaksensa, "niin, minä muistan sen nyt, se on pieni erhetys, erhetys, joka aikaa sitten olisi tullut korjatuksi, jollei olisi ollut niin suuri kiire. Lord Clintonin nimi on vahingosta, hänen omaa suostumustansa kysymättä, tullut listaan pannuksi."
"Mutta lord Edward Bernard taikka sir James Delaware — se on yhden tekevää," sanoi Ewelyn; "tule, orpana Kitty," lisäsi hän, "joutukaamme, meillä ei ole mitään aikaa hukata. Luultavasti näitten kahden herran suostumusta on kysytty, mr Posthlethwaite, ennenkuin heidän nimensä pantiin listaan?"
"Tietysti, rouvaseni, tietysti," vakuutti sihtieri, lisäten: "Mutta suokaat anteeksi, mitä voittekaan noille herroille sanoa, jota eivät tiedä ennakolta? Enkö minä, vaivaanne säästääkseni, yhtä hyvin voisi tuota heille puhua?"
"Minä kiitän teitä, mr Posthlethwaite," sanoi Ewelyn tyvenesti, "me emme katso vaivaa. Minä tahdon kehoittaa noita herroja, jotka, kuten sanotte, pitävät epäluuloa luvunlaskujen suhteen, tarkastamaan, eikö syntipukiksi sopisi tehdä joku muu kuin orpanani, mr Trevylyan."
Sihtierin terävät, viekkaat ketunsilmät eivät voineet Ewelynin selkeää, avointa ja totista katsetta kestää. Hetken ajan päästä hän sanoi:
"Mr Trevylyan, rouvaseni, on teidän orpananne, teidän orpananne ja minun ystäväni. Johtokunta on kyllä kovin suutuksissa, se täytyy tunnustaa, mutta älkäämme epäilkö. Jättäkäät asia minun haltuuni, minä tahdon katsoa, mitä voidaan tehdä."
"Hyvä, sir," sanoi Ewelyn, "jos te tahdotte katsoa, mitä voidaan tehdä, minä en sitä tee. Me odotamme vastausta huomenna."
Ja tällä hän heitti huoneen. Mr Posthlethwaite seurasi häntä syvästi kumartaen vaunun-astuimelle saakka.
"Mitä sinä luulet tästä tulevan lopuksi, Ewelyn?" minä kysyin, kun taas istuimme vaunuissa, sillä minä tunsin itseni kovin hämmentyneeksi.
"Mistä?" kysyi Ewelyn.
"Tästä Jackin kauheasta asiasta," minä sanoin.
"Minä en juuri voi niin pitkälle nähdä, serkku kultani," Ewelyn sanoi, "mutta kuinka mr Posthlethwaiten ja perulaisen vuorikaivosyhtiön lopullisesti käy, sen luulen voivani nähdä."
"Ja mitenkä asiaa jatkettanee?" minä kysyin.
"Kuinka siitä voisi tulla mitään," vastasi Ewelyn, "kun sen, josta koko juttu riippuu, täytyy pötkiä tiehensä sen pelvosta, että hän muutoin ennen pitkää joutuu samaan paikkaan kuin Jack, ja kun koko yhtiö hajoo niinkuin akanat tuuleen."
Minä en tuota oikein ymmärtänyt, ainoastaan sen ymmärsin, että mr Posthlethwaite oli kovin vaarallinen mies, niin kova ja samalla niin tunnoton, että minua väristytti häntä ajatellessanikin. Olisiko mahdollista, että koko asia ensimmäisestä alusta asti olisi ollut sulaa petosta?
"Kas niin, lapseni," sanoi setä Beauchamp hymyillen, kun palasimme takaisin ja Ewelynin riemuitseva katse kohtasi häntä, "minä näen kumminkin, että onnellisesti ja hyvin olette päässeet jalopeuran luolasta. Puuttuisi vaan, että Kitty olisi tuonut jalopeuran itse muassaan ruusukahleissansa, pieni keijukainen kuin hän onkin. Mutta näyttääpä melkein kuin hän olisi tullut voitetuksi tappelossa," sanoi hän ystävällisesti silittäen kyynelistä kastunutta poskeani.
"Kitty on ainoastaan puolittain tyytyväinen," sanoi Ewelyn. "Hän tietää tuskin, tuleeko hänen iloita vai itkeä inhimillisen luonnon turmelusta mr Posthlethwaiten persoonassa, kun sitä vastaan minä, joka olen kova ja taipumaton sydämeltäni, tuskin tiedän kumpaa enemmän riemuitsen, Jackin turvallisuuttako vai mr Posthlehtwaiten epäturvallisuutta. Minä olen aina ihaillut niitä Psaltarin paikkoja, jossa puhutaan siitä, että jumalattomat tarttuvat omiin verkkoihinsa; mutta että itse omalla kädelläni saisin vetää kokoon semmoisen verkon, on enemmän kuin koskaan olen voinut toivoa."
Hän kertoi sitten, mikä meille oli tapahtunut. Setä Beauchamp vakuutti isälleni ja minulle, että kaikki kääntyisi hyvin päin, ja minä sain luvan kohta lähteä Jackin luo ilmoittamaan, mikä oli tapahtunut.
Hän näytti hyvin kiitolliselta, ja oli erinomaisen lempeä ja ystävällinen puheissaan.
"Älä pidä minua kiittämättömimpänä olentona mailmassa, Kitty, mutta minä en ole varma, eikö minun olisi ollut helpompi, jos olisin lähetetty siirtomaihin taikka tuomittu johonkin vielä kovempaankin, kuin koska minun täällä täytyy kohdata kaikki ihmiset ja tuntea, niinkuin tunnen, että olen ollut kaikkein arkamaisin ja itsekkäin olento mailmassa, samalla kuin itse luulin olevani kelpo mies, kykenevä jalomielisimpiin uhrauksiin. Ja minä en ole varma," lisäsi hän sortuneella äänellä, "eikö tämäkin ole huokeampaa, kuin että minun täytyy pitää itseni semmoisena, kuin näinä viimeisinä tunteina olen pitänyt. Kovin kauheaa, Kitty, on olla omissa silmissään häväistynä."
"Älä puku tuolla tavalla, Jack," minä sanoin, "sano Jumalalle, mitä tahdot, mutta ei minulle. Sinulla ei voi olla mitään hyötyä siitä, että minä en voi sitä kestää. Sinä et taida uskoa, kuinka hyväksi ja jaloksi sinä vielä voit tulla," minä sanoin, tartuin hänen käteensä, katsoin häntä silmiin ja lisäsin sitten: "Minä tuntisin itseni tänä hetkenä ylpeäksi, jos saisin käydä Lontoon kaduilla sinun kanssasi, semmoisena kuin sinä olet; ihmiset saisivat sanoa mitä tahtoisivat, minä en huolisi siitä ensinkään, sillä tietäisinpä että olet veljeni, joka ennen tahtoisit kuolla kuin valheella henkesi ostaa."
"Sinä olet kelpo pikku Kitty," sanoi Jack, "mutta vaiti, Kitty, vaiti, sinä et millään muotoa saa siirtää minua takaisin hourun kantakivelle."
Mutta kun olin lähtemäisilläni, hän huusi minut takaisin ja sanoi suopeasti:
"Sinulla on siis toivo minusta, Kitty; minä pyydän sinua, älä sitä heitä! Koeta saada isäni ja äitinikin toivomaan. Minua lohduttaa ajatellessani, että joku muu voi toivoa, sillä itse sitä tuskin voinkaan."
Seuraavana päivänä isäni ja minä kävimme yhdessä Jackin luona, mutta tätä yhtymistämme minä en koetakaan kuvata, sillä kun sitä ajattelenkin, silmäni täyttyvät kyynelistä. Isäni pyysi anteeksi Jackilta ja Jack isältäni, ja molemmat itkivät kuin lapset. Niin liikuttavaa on nähdä miesten heltyvän itkemään.
Meille naisille kyynelet ovat luonnollisia surun ja tuskan ilmauksia. Miehille ne sitä vastaan ovat kuin veripisarat, heidän sydämensä syvyydestä puserretut. Meille kyynelet ovat lievennykseksi, heille ainoastaan kaksinkertaiseksi tuskaksi.
Ewelynin sanat kävivät toteen. Muutaman päivän päästä Perun vuorikaivos-yhtiö oli hajalla ja Elias Posthlethwaite Esq. teillä tietämättömillä.
Ja kun ei enää ollut mitään päälle-kantajaa, ei myöskään ollut mitään kannetta.
Mutta tämä ei minulle ollut suurin ilo, ei likimainkaan suurin, niin suureksi kuin sitä itsessään täytyi katsoakin.
Päivää sen jälkeen kuin olin puhunut Jackille yhtymisemme seurauksista sihtierin kanssa, minä sain luvan viipyä vähän aikaa hänen kopissaan.
Minä puhuin hänelle ensin kodistamme, mutta hän näytti hajamieliseltä ja hetken päästä hän äkkiä lausui:
"Kitty, eilen, sitten kuin sinä kävit täällä, minulla oli erin-omainen vieras — vanha merimies nimeltä Silas Todd. Hän näyttää merkillisellä tavalla saavan itsellensä tien kaikkiin vankihuoneisin ja kaikkien vankien sydämiin. Nuoruudessaan hän omien sanojensa mukaan oli vallaton veitikka, joka otti osaa kaikenmoisiin ilkitöihin neekeri-raukkoja vastaan, joita hän tunnottomasti houkutteli orjalaivoihin, missä hän kulki. Hän väsyi viimein hurjaan elämäänsä, muutti Lontoosen ja meni naimisiin. Vähää sen jälkeen köyhä työmies sai hänen ja hänen vaimonsa mr Wesleyn saarnaa kuulemaan. He eivät tulleet äkki-päätä vakuutetuiksi, mutta kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin olivat kokonaan muuttuneet. He tunsivat itsensä onnellisiksi uskostansa, ja jonkun ajan päästä Silas Todd rupesi opettamaan hyljättyjä ja laiminlyötyjä lapsia eräässä koulussa, joka oli yhteydessä mr Wesleyn kirkon kanssa. Seitsemän vuotta hän aamusta iltaan saakka väsymättömästi teki työtä näitten lasten hyväksi, ja noin kolmesataa hyljättyä pienokaista hän oli kasvattanut, opettanut lukemaan ja kirjoittamaan sekä toimittanut johonkin käsityön oppiin. Mutta kun hän poikansa kanssa eräänä päivänä oli mr Wesleyn aamusaarnaa kuulemassa, tekstinä sattui olemaan: 'Minä olin sairas ja vankina, ettekä minua oppineet,' ja nämät sanat iskivät niinkuin nuolet hänen sydämeensä. Hän otti ne soimaukseksi, ja hänestä oli kuin Herra itse murheellisena olisi katsonut häneen. Siitä hetkestä asti hänen varsinainen kutsumuksensa tuli hänelle selville, ja hän on sitten pannut koko elämänsä käydäkseen kaikissa vankihuoneissa ja kaikissa vankikopeissa; joihin hän suinkin on päässyt. Hän on seurannut pahantekiöitä hirsipuun juurelle, istuen rattailla heidän vieressänsä heidän kanssansa rukoilemassa. Hänen kauttansa on armon iloisen sanoman ohessa iloa ja rauhaa levinnyt hengiltä-tuomittujen vankien koppeihin, ja häntä kuultuansa paatuneimmat pahantekiät ovat itkeneet katumuksen ja murheen kyyneliä, siksi kuin uskoivat saaneensa syntinsä anteeksi, jolloin heidän riemunsa oli niin suuri, etteivät itse hirsipuutakaan säikähtäneet. Ja vielä ihmeellisempää on mielestäni, mitä olen kuullut vanginvartialta, että kun Elias Todd puhuu vangeille, tuomarit, teloittajat ja vanginvartiat heltyvät itkemään. Virkakunnat, niin maalliset kuin kirkollisetkin, ovat tuon tuostakin koettaneet saada häntä vankihuoneista pois, mutta hän ei anna itseänsä karkottaa. Ja niin, Kitty, hän eilen löysi tien minunkin luokseni."
Minä en puhunut mitään, vaan odotin hänen jatkavan. Vähän ajan päästä hän virkkoi:
"Hän löysi tien minun luokseni, ja jos joskus pääsen vapaaksi, minä kyllä löydän tien hänen luoksensa. Hän rukoili minun kanssani, Kitty, ja semmoista rukousta en ole koskaan kuullut — enkä uskonut voivan löytyäkään. Hän rukoili, niinkuin hän olisi nähnyt sydämeeni, ja niinkuin hän olisi katsellut Vapahtajan kasvoihin. Minä en sitä koskaan unhoita — minä toivon etten sitä koskaan tee! Mitkä hänen sanansa olivat, minä en todellakaan voi muistaa. Ne eivät olleet semmoisia kuin muut sanat, ne olivat niin kiivaita ja samalla niin nöyriä, niin hartaita ja niin turvallisia, niin yksivakaisia ja niin rohkeita. Oli kuin hän olisi voinut ottaa taivaan väkirynnäköllä, ja yhtä kaikki hänen suuri voimansa näytti seisovan ainoastaan siinä, että hän tunsi Jumalan olevan meidän puolellamme, ei ainoastaan valmiina antamaan, vaan autuaana antamisesta, jakamassa armorikkaalla kädellänsä runsasta rukouksen kuulemista."
"Ilmoititko hänelle mitään sinusta itsestäsi," minä kysyin, kun hän vähän aikaa oli ollut ääneti.
"Minä en tiedä, Kitty, mitä minä puhuin, taikka mitä hän itse arvasi, mutta sen tiedän, että minun alusta ei ollut aikomus puhua hänelle mitään. Minä luulin hänen kohtelevan minua yhtenä tuhansista muista hengellisistä sairaista, mutta hän tuli minun luokseni ystävänä ja veljenä, niin nöyränä ja samalla säälivänä, että minä en voinut pitää vastaan, ja ennenkuin hän heitti minut, minä halusta olin sydämeni sisimmät ajatukset hänelle ilmoittanut."
"Ja se on tehnyt sinun hyvää, veli?" minä kysyin.
"Se on avannut varsin uuden mailman minulle," sanoi Jack. "Se on antanut minun tuta, että kuinka paljon isäni ja sinä syntini ja hätäni tähden minua surkuttelittekin, Jumala kuitenkin on minua äärettömän paljon enemmän surkutellut. Hän on surrut vääryyttäni, koska synti on suurin kurjuus mailmassa, ja hänen halunsa ja aikomuksensa on nostaa minut ylös luoksensa. Ja hän tekee sen, Kitty, minä olen varma, että hän sen tekee!"
* * * * *
Muutamia päiviä meni, ennenkuin kaikki temput Jackin vapauttamisen suhteen saatiin suoritetuiksi, ja nämät päivät olivat hänelle kalliita päiviä. Silas Todd kävi useasti hänen luonansa ja kantoi kärsivällisesti hänen vaihettelevaa luonnettansa, vastaten säyseästi kaikkiin epäilyksiin, jotka hänessä nousivat, ja jotka hänessä useasti synnyttivät äreyden, joka suuresti erosi hänen entisestä hyväntahtoisesta myösperäisyydestänsä. Hän muistutti minulle monesti kipeää lasta, joka herää nälän ja levottomuuden tunteesta, jonka se ainoastaan äreydellä saa ilmoitetuksi. Mutta suuri tosi-asia oli kuitenkin varma. Hän ei enää ollut uneen uupunut, hänen koko olentonsa oli herännyt. Toisena hetkenä hän koetti puollustaa itseänsä omia, edellisiä syytöksiänsä vastaan, toisena hetkenä hän katkeralla mielellä vakuutti, että kaikki parempien päivien toivo ainoastaan oli turhaa unennäköä. Hän oli langennut, valitti hän, ei tosin niin, että hän ei rohjennut anteeksi-antamusta toivoa, vaan kuitenkin niin, että hän täällä maan päällä ei enää voinut elää elämää, jota kannattaisi elämäksi sanoa. Mutta kun luulin hänet ikäänkuin rannalle jättäneeni; uudestaan tapasin hänet tyrskyjen keskellä tunnonvaivojen aavalla merellä ajelemasta, hänen kuitenkin, ylimalkain oli parempi. Hänessä kasvoi päivästä päivään epäluottamus itseensä, mutta luottamus Jumalan anteeksi-antavaan armoon ja vahvistavaan voimaan siksi kuin hän pääsi vapaaksi, ja me molemmat istuimme yksinämme setä Beauchampin kirjastossa, jolloin hän lausui:
"Se on anteeksi-antamuksella, jolla sen täytyy alkaa, — siinä koko asia! _Helposti voitettu anteeksi-antamus saattaa tehdä meitä kevytmielisiksi ja huolimattomiksi, mutta Jumalan anteeksi-antamus ei suinkaan ole mikään leikin-asia. Se on uhri, mutta Jumalan puolinen ja sentähden meille helppo. Se on anteeksi-antamus Jumalan oman pojan kuolevalla äänellä julistettu ja hänen pyhällä verellänsä vahvistettu. Ihmeellinen ilo on tietää, että Jumala ei vihaa meitä syntiemme tähden; mutta minä luulen melkein vielä suuremmaksi iloksi tietää, että hän meidän tähtemme vihaa syntejämme eikä tahdo niitä sallia. Hän tahtoo sitä vastaan auttaa ja rohvaista meitä, vieläpä antaa meidän kärsiä kaikkikin, niin että voittaisimme syntimme ja tulisimme vanhurskaiksi ja vakaviksi emmekä enää etsisi omaamme."
Monta ulkonaista vastusta oli vielä voitettavana. Vaikeaa oli Jackille löytää joku sopiva toimi. Hän oli valmis kaikkiin ja kantamaan jokaista nöyryytystä, mutta se epäluulo ja pelko, jonka vilpillinen käytös tietysti aina synnytyttää, on kalsea ilman-ala hyvän kehittymiselle. Jos hän esimerkiksi joskus hymyili, setä Henderson kohta oli valmis katsomaan häntä katumattomaksi; jos hän oli yksivakainen, setä Beauchamp sanoi häntä jöröksi. Kauhean työlästä on ilmeisesti langenneen jälleen nousta; jos hän rohkenee katsoa vapaasti ympärillensä, muutamat pitävät häntä hävyttömänä; jos hän on nöyristynyt ja painaa alas päänsä, toiset sanovat häntä ahdasmieliseksi. Me ajattelimme alusta kotia ja vanhaa maanviljelys-elämää, mutta niin mielelläni kuin olisin tahtonutkin saada Jackin taas meidän keskellemme, minä en kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että vaikka hänellä ei ollut mitään sitä vastaan muistuttamista, hän ei kuitenkaan voinut olla siitä lannistumatta.
Eräänä aamuna, juuri kuin isäni ja minä näistä asioista keskustelimme, meitä suuresti hämmästytti, kun näimme kamaripalvelian huolettomasti avaavan oven ja ilmoittavan "mrs Spencerin."
Hugh oli samana päivänä tullut Tomin kanssa Amerikasta. Isäni jätti minun toimekseni antaa hänelle tieto viimeisten viikkojen surullisista, jos kohta ei toivottomistakaan tapauksista, ja kun Jack, ennenkuin olin ennättänyt päähän asti, itse tuli sisään, minä lähdin ulos heittäen heidät kahden-kesken.
Jack sanoi minulle perästä-päin, että Hugh'in lämmin ja sydämellinen käytös, hänen rehelliset ja uskolliset neuvonsa olivat hänelle enemmän kuin suuri tavara. "Se on ihmeellinen apu," sanoi hän, "kun tulee uskotuksi siltä, johon joka mies luottaa, niinkuin Hugh'in laita on."
Minä tiedän aivan hyvin, mitä tämä merkitsee. Oli aika, jolloin minäkään sen pelvosta, että tämmöisessä tunteessa olisi epäjumaloitsemista, en rohjennut mieltäni siihen kiinnittää, mutta tästä pelvosta olen nyt päässyt, sitten kuin siitä olen puhunut Jackin kanssa, ja hän on kertonut minulle, että minä hänelle olen juuri samanlainen ihmeellinen apu, josta selvästi näkyy, että se on Jumala, joka tahtoo sen sillä tavalla. Hugh sanoo meidän yhtä vähän epäjumaloitsevan toisiamme, kun sanomme, että kohta paremmin voimme tehdä työtä yhdessä, kuin sitä voi pitää auringon palvelemisena, kun sanomme, että paremmin voimme tehdä työtä sen valossa.
Hugh on suorittanut kaikki Jackin asiat — Hugh ja orpana Tom-parka, joka tuli takaisin Hugh'in kanssa. Hugh ei luule, että vanha elämä tuolla kotona sopisi Jackille; hänen päättääksensä isä ja poika kiihoittaisivat ja suututtaisivat toinen toistansa, ja jos yhtä-päätä koettaisivat tätä luonnollista taipumustansa voittaa, he alinomaisella jännityksellä ja uudistetulla ahkeroitsemisella ainoastaan kiusaisivat ja kiivastuttaisivat itseänsä. Hän luuli ilman sitä, että Jackin mieli siitä liiaksi lannistuisi. Se tulisi olemaan vanhuuden elämä, aljettu nuoruudessa, yksi-jonoinen työ, rauhallinen ja hauska kyllä hyvää ja hyödyllistä elämänjuoksua muistellessa, mutta viettelevä ja lannistava sille, jolla ei ole muuta, johon saattaa katsoa takaisin, kuin menetetyt tilaisuudet ja hukattu nuoruuden aika.
On sentähden päätetty, että sillä välin kuin Tom jää kotiin isäänsä auttamaan, Jack lähtee Amerikkaan ja ottaa vastaan tupakinkasvimaat, jotka Tom on Etelä-Karolinassa ostanut. Jack tunsi tästä suurta huojennusta, ja minä iloitsin, että kaikki oli suorassa, ennenkuin tulimme kotia, koska keskustelut näistä asioista olisivat voineet olla tuskallisia.
Näitä järjestääksemme viivyimme muutaman päivän Hackneyssa. Jonkunlaisella äreällä tyytyväisyydellä täti ilmoitti minulle, että setä Hendersonin tekopyhä veljenpoika, melkoinen rahasumma muassaan, oli lähtenyt teille tietämättömille. Rahallista vahinkoa vastasi tädin silmissä nähtävästi ennustuksen toteenkäyminen ja kalvinillisen opin tappio hänen presbyterillisen vihamiehensä persoonassa.
Setä heitti tämän tappelotanteren tykkänään, ja jos jossakin tilaisuudessa joltakin taholta jonkunlaista puollustusta kuului mr Whitefieldin taikka lady Huntingdonin hyväksi, tädin suurimpana myönnytyksenä oli se, että "ainakin löytyy poikkeuksia, armollisia poikkeuksia, että Jumalan laupeudella ei ole mitään määrää, ja että hän luuli papistojenkin voivan tulla pelastetuiksi ja autuaiksi."
Veljenpojan ja rahojen katoamisesta oli, kummastakin eri tavallaan, suuri huojennus sekä orpana Tomille että hänen äidillensä.
"Sinä näet, orpana Kitty," sanoi Tom, "että minä olin päättänyt taipua vaikka mihin, sillä minä tunsin sen ansainneeni. Mutta suureksi iloksi on minulle, että näen voivani olla isälleni hyödyksi, ja että tulin takaisin tekemään työtä enkä ainoastaan syötettyjä vasikoita syömään."
"Minä olen varma, orpana Tom," minä sanoin, "että isänhuoneesen palaamisen ja tervehdyksen jälkeen ei mikään palkkalainen tehnyt niin työtä kuin armoihin otettu poika."
"Ja minä olen varma," sanoi Tom, "että pojalla oli yhtä suuri ilo otsansa hiessä tehdystä työstä kuin riemu-atriasta."
"Niin on luullakseni kaikkien lasten, jotka ovat saaneet anteeksi," minä sanoin.
Tomin tuuheitten silmäkarvojen alta iski pikainen välähdys osoittaen, että hän ymmärsi minut, ja hän sanoi:
"Muistatko, orpana Kitty, kuinka sinä kerta sanoit minulle, että kääntymys ei ole mikään suljettu portti Jumalan ja meidän välillämme, vaan avoin ovi, jonka kautta meidän täytyy käydä? Oli kauan, ennenkuin opin tuota ymmärtämään, mutta nyt minä luulen ruvenneeni sitä käsittämään."
Ne olivat onnellisia päiviä, joita vietimme Hackneyssa. Täti Henderson oli niin halukas kuulemaan äidistäni. Kun hänelle juttelin Bettyn keinosta kuumetautia hoitaa, hän sanoi Bettyn olleen varsin oikeassa katsoessaan äitini paranemista ihmeeksi, sillä semmoinen menetys ei ollut kuin täysi hulluus ja murha.
Mutta hänen sydämensä oli kuitenkin liian heltynyt ja nöyristynyt ilosta Tomin takaisin-tulosta, jotta hän olisi voinut olla kova muitten erhetyksiä tuomitessa — ellei juuri tekopyhän veljenpojan, ja jollei tämän epäusko ja rikos olisi häntä riitaan kiihdyttänyt, hänen sota-aseensa luultavasti olisivat saaneet tupessansa ruostua.
Kun minä koetin kiittää häntä Tomin jalomielisestä käytöksestä Jackia vastaan Etelä-Karolinan kasvimaitten suhteen, hän kohta keskeytti minua sanoen:
"Kitty, kaikki mikä meillä mailmassa on, minä ja minun omaiseni olisimme valmiit panemaan alttiiksi, jos sillä voisimme maksaa, mitä sinä ja sinun omaisesi olette meille tehneet. Ja mitä sinä ja mr Spencer olette tehneet meidän ja Tomin edestä, on korkealla kaiken kiitoksen ja makson yli, ja minä en ole oppinut sievistelemään. Sisar Beauchamp-parka ymmärtää tuota paremmin kuin minä. Minä en sitä koskaan ymmärtänyt. Mutta jos jossakin tilaisuudessa joku teistä kääntyisi sairaaksi, älkäät hetkeäkään epäilkö käskemästä minua teitä hoitamaan. Tuota minä hiukan ymmärrän, joka ei ole kenenkään teidän laita, ei edes sisar Trevylyan-parankaan, ja minä kulkisin mielelläni toisesta päästä mailmaa toiseen tehdäkseni teille kaikkea hyvää, mihin suinkin kykenen. Lupaa minulle siis, Kitty, panna tieto minulle, ja minusta tulee tuntumaan, kuin raskas taakka lankeisi hartioiltani."
Minä en voinut olla sisällistä väristystä tuntematta, ajatellessani etanasoppaa, ankaria lääkkeellisiä määräyksiä sekä semmoisissa tapauksissa välttämättömiä yhteen-tölmäyksiä täti Hendersonin ja Bettyn välillä. Minä taisin ainoastaan lausua, että toivoin meidän kaikkien kauan pysyvämme terveenä, ja että minun olisi kovin mieluista tehdä täti Hendersonille jotakin palvelusta, jos suinkin voisin.
* * * * *
Me olemme siis taas rakkaassa vanhassa kodissamme, isäni, äitini, minä ja veli Jack — vieläpä Hughkin, sillä hän on aina ollut kuin yksi meistä, vaikka nyt lähemmällä tavalla kuin ennen. Kuinka vähällä olemme olleet toinen toisestamme mailman tuiskussa eritä! Ja kuinka suloiselta nykyisen hetken hiljainen rauha kestettyin, pauhaavien myrskyjen verralla tuntuu!
Paljon on kuitenkin, joka muistuttaa meitä, että vielä olemme mailman merellä, suurella, aavalla merellä, emmekä tiedä, pääsemmekö vasta-päinkään niistä myrskyistä, jotka tavan-takaa nousevat. Mutta me emme kuitenkaan ole ilman perämiestä, ja me olemme koetelleet häntä, joka on se suuri voitto, jonka jokaisesta myrskystä olemme tuottaneet.
Äitimme on taipuvampi laskemaan Jackia Amerikkaan, kuin kukaan meistä olisi voinut toivoa. Hän sanoo huokeammaksi erota hänestä nyt, kuin koska hän oli sotaväkeen Flanderniin menemäisillään. Hän tuntee, että hän nyt ei lähde yksin. Ja me tiedämme hyvin, että hän tällä tarkoittaa jotakin muuta ja korkeampaa, kuin että Hugh lähtee hänen kanssansa katsomaan, kuinka hän uuteen maahan asettuu. Sillä Hughin täytyy lähteä, mutta toivolla, joka meille molemmille tekee eron huokeammaksi, kuin koska hän viimein meidät heitti.
Asian selittämiseksi on mainittava että muutamia päiviä takaisin-tulomme jälkeen Ewelynin isäsetä, uusi pastorimme, kävi meitä tervehtimässä.
Hän oli vanhemman ja voipuneemman muotoinen, kuin koska hänet viimein tapasimme, ja näytti kiihkohermoisemmalta kuin milloinkaan.
Hän sanoi olleen myöhäistä siirtää vanha mies semmoinen kuin hän oppineen elämän keskeltä Oxfordista, Lontoon ja sen lähitienojen sivistyneistä oloista paikka-kuntaan, jonka hän ketään loukkaamatta luuli voivansa sanoa piammastaan sivistyksen äärimmäiseksi rajamaaksi. Hän sanoi, laivarosvot ja salametsästäjät, vastahakoisuus maksamaan kymmenyksiä, Cornwallin murre ja kaikenmoiset raakuuden jätteet toisella puolella sekä metodismi ja sen vaarat toisella puolella, tuntevan itsensä kykenemättömäksi kansassa mitään vaikuttamaan. Jos joku muu siihen kykenisi, se olisi hänelle mieluista, ja hän tuli sentähden nyt Hugh'ille ehdoittelemaan, että tämä runsaasti määrättyä palkkaa vastaan ottaisi hänen virkaansa toimittaaksensa. Itse tahtoi hän muuttaa Lontoosen. Hän oli puhunut kirkkopatruunan kanssa, joka oleviin oloihin katsoen oli sanonut pitävänsä tämän parhaana. Ja niin on asia nyt tällä tavalla päätetty.
Hugh ja Jack ovat lähteneet. He nousivat laivaan Falmouth'issa.
Minusta tuntuu nyt heidän lähdettyänsä raskaammalta, kuin koska siitä ensin puhuttiin. Puuttuen kuvatuslahjaa, minä en koskaan voi ennakolta asiain katkeruutta arvata, joka välisti tekee, että minua perästä-päin karvastelee enemmän.
Laiva, jossa lähtivät, oli vanha ja huono. Laiturilta palatessamme kuulin muutamien merimiesten ylenkatseella siitä puhuvan.
Ilta heidän lähtönsä jälkeen oli myrskyinen. Vuorilta merta päin katsellessani, raskaita ukkosen pilviä kokoontui lännessä juuri niillä paikoin, missä ajattelin laivan silloin olevan.
Ja Betty pudistaa taas päätänsä ja sanoo, ettei auta pahaa ennustaminen, mutta kyllä hän viimeisiin aikoihin on sekä kuullut että nähnyt kamalia ja kummallisia asioita.
Ja kun minä epäsin hänen pelkonsa, muistuttaen kaikkia niitä pahoja enteitä, jotka hän oli kuullut äitini suhteen, hän ainoastaan nyykähytti päätänsä, nyrpisti huuliansa ja vastasi, että jos silloin ihmeitä tapahtui, ja äitini säilyi, hän kuitenkin itse taittoi jalkansa, master Jackista mitään puhumattakaan; ja ilman sitä ihmeitä ei myöskään saa odottaa joka päivä. Hän soisi ainoastaan, että hän ei olisi vanha rampa; jos hän olisi niinkuin ennen, hän lähtisi mr Jackista huolta pitämään. Hän oli kuullut kauheita asioita intianeista ja neekereistä, ja kuka katsoisikaan hänen liinavaatteitansa ja parsisi hänen sukkiansa? Hän tahtoi kuitenkin toivoa parasta. Ihmiset olivat ennenkin palanneet hengissä; hän toivoi, että niin tapahtuisi nytkin master Hughin kanssa, ja että saisimme nähdä hänet taas terveenä ja raittiina; mutta kyllä hän tuntisi itsensä kiitolliseksi, jos niin tapahtuisi.
"Mutta Betty," minä viimein sanoin, taistellen kyynelten ja suuttumuksen välillä — suuttumuksen häntä vastaan hänen aavistustensa tähden ja itseäni vastaan siitä, että otin niistä vaarin — "Betty, pakanallista on huolia tuommoisista. Meidän tulee avata sydämemme Jumalan sanalle ja antaa totuuden valon paistaa ja tutkia joka komero. Mitä onkaan kaikista enteistä ja arvoituksista mailmassa yhden ainoan hetken sydämellistä rukousta vastaan? Muistakaat, että rukous oli voimallisempi kuin P. Paavalin aavistukset, sillä hän sanoi 'näkevänsä, että purjehdus tulisi vaaralliseksi ja vahingolliseksi ei ainoastaan kalulle ja haahdelle, vaan hengellekin.' Ja sitten kuin hän oli paastonnut ja rukoillut, hän yhtä-kaikki nousi ja sanoi, että Jumala oli hänelle lahjoittanut ne, jotka hänen kanssansa purjehtivat, ja vaikka haaksi hukkui, ei yhtäkään henkeä menettynyt."
"On rukouksia," sanoi Betty, "jotka voivat maat ja taivaat taivuttaa."
"Ja olipa rukous kerta mahtavampi kuin ennustus," minä sanoin, "vaikka se ei ollut jonkun apostolinkaan, vaan ainoastaan kurjan syntisen kaupungin. Ninive pelastui, kuinka pettyneeksi Jonas itsensä tunsikin, kun hänen sanansa eivät käyneet toteen."
"Mrs Kitty," sanoi Betty kuivakiskoisesti, ahkeroiten kahta kiivaammin käsillä olevaa työtänsä. "Minä en katso sitä varsin ystävälliseksi teiltä, että minua tuohon itsekkääsen vanhaan juutalaiseen vertaatte. Minusta on useasti näyttänyt yhtä ihmeelliseltä, että Kaikkivaltias puhui hänen kauttansa, kuin että Hän puhui Bileamin aasin kautta, hän kun karkasi paikastansa ja oli saattaa sekä haaksi että haaksiväkikin hukkumaan. Ja sitten suututteleminen ja kiukutteleminen siitä, että Herra oli laupeampi kuin hän, ja että vaivaiset syntiset ihmiset tuossa suuressa kaupungissa ja mykät eläin-parat säästettiin. Minä en voi kieltää loukkaantuvani siitä, että minua verrataan häneen. Sen tiedän omassa-tunnossani, että yöt päivät rukoilen master Jackin ja master Hugh'in edestä, ja jos molemmat eheänä palaavat takaisin, minä kumminkin tulen armottoman iloiseksi, se on varma."
"Betty," minä anoin, "ymmärrättehän, että minä en millään muotoa tahtonut teitä profeta Jonaasen verrata. Minä sanoin ainoastaan, että kun kansa silloin rukoili Herraa, hän luopui uhkauksiansa täyttämästä, ja me emme koskaan voi tietää, kuinka paljon armoa ja apua rukoustemme kautta nyt voi tulla niitten osaksi, joita rakastamme Hän voi lähettää enkelinsä, ja yksi ainoa niistä on väkevämpi ja mahtavampi kuin kaikki meren myrskyt. Hän voi myöskin ainoastaan ojentaa kätensä, ja sen kautta tehdä jonkun vaipuvan Pietari-paran kykeneväksi ilman vahingotta veden päällä kävelemään. Minä soisin, Betty, että tahtoisitte ajatella Jumalan lupauksia eikä enteitä ja aavistuksia. Ja koska niin paljon meitä kaikkia rakastatte, minä soisin, että voisitte meille toivoa parasta, ja kun minun itse useasti on varsin vaikea toivoa, minä tahtoisin, että te, Betty, olisitte minulle avuksi eikä esteeksi."
"Mrs Kitty," sanoi Betty vähän leppyneenä, "nuorten ihmisten on jotenkin helppo toivoa. Jos aurinko ainoastaan yhden ainoan hetken paistaa, he kohta luulevat talven menneeksi, ja jos vanhat ihmiset eivät voi olla heille järkeä jakamatta, se kohta on kuin tulta tappuroihin viskattaisiin. Minä en suinkaan tahtonut profeeta Jonasta, tuota huolestunutta vanhaa sielu-parkaa halveksia, hänellä oli kyllä vastuksensa, ja minä en uskalla väittää, että jos olisin ollut hänen siassansa, minä en olisi ollut vielä pahempi kuin hän. Mutta sen kuitenkin luulen, että Kaikkivaltias olisi varjellut minua enemmän huolimasta muutamista vanhoista lehdistä, jotka kasvavat kuin sienet yhtenä yönä, kuin koko kansasta tuossa suuressa kaupungissa, viattomista lapsista alkaen mykkiin eläimiin asti. Minä olen karkea, vanha sielu, mrs Kitty, ja luontoni on vähän omituinen silloinkin, kun se on parhaimmallaan; mutta totta on kuitenkin, että minä koko elin-aikani mielelläni tahtoisin istua rampana takanurkassa ja pitää vaaria Rogerista, hupsu parasta, taikka tuosta saamattomasta lutuksesta, joka ei tullut toimeen elukkain eikä voin kanssa, kun minä olin kipeä (vaikka minä tunnustan, että se voisi vaivuttaa minut hautaan), kun vaan saisin nähdä teidät, mrs Kitty, master Hugh'in, masterin ja missis'in kaikki taas yhdessä, ja sitten myöskin tietäisin, että master Jackin käy hyvin — ja ken tietää, enkö sitä saakin? Sillä minä en kiellä, että Herran laupeus on suuri, ja kun hän rupee ihmisiä hämmästyttämään, se tavallisesti tapahtuu sillä tavalla, että hän antaa heille enemmän eikä vähemmän kuin pyytävät, ja jotakin paljon parempaa kuin koskaan toivoivatkaan. Ainakin on hänen menetyksensä minua kohtaan ollut semmoinen, mrs Kitty."
XII.
Kaksi kuukautta on kulunut, sitten kuin Hugh heitti meidät. Häneltä on tullut toivorikkaita kirjeitä, ja aavistusten raskas taakka, joka äänettömyyden pitkinä päivinä lähdön ja ensimmäisten tietojen välillä minua painoi, näyttää yhä enemmän kevenevän. Jok'ainoa vieno kevättuuli, jok'ainoa elähyttävä auringon säde vaikuttaa sydämeni huojentamiseksi.
Uusien etevien kappaletten näkeminen ei kuitenkaan ihastuta minua sinne-päinkään niin paljon, kuin koska uutena aikana taikka uuden ilon valossa näen vanhain rakastettuin esineetten pukeentuvan uuteen kauneuteen — minä tarkoitan eläviä esineitä, jotka ovat Jumalan omasta kädestä lähteneet. Minä en koskaan taida uskoa, että voisin puoleksikaan niin paljon iloita noita ihmeellisiä metsiä, joista Hugh puhuu, kuin nähdessäni näitten rakkaitten vanhojen jalavien, joitten oksat lapsuudesta saakka ovat painaneet pääni ylitse, joka kevät tekevän uusia pehmeitä lehtiä, siksi kuin tulevat niin tuuheiksi, että syvään varjoonsa kätkevät pesän, jonka onnellinen pieni rastaspari on rakentanut, ja jonka lähisyydessä koiras nyt niin hiljaa ja suloisesti visertää, sillä välin kuin naaras hautoo pienokaisiansa, ja vienot tuulet keinuttavat kehtoa.
Amerikan metsät loistavin köynnöskasvinensa olisivat minusta ainoastaan kuin taulu suurenlainen ja ihana todellakin, maalattuna kuin se onkin Jumalan omalla kädellä, mutta puuttuva sitä kodin ja koti-olojen suloista tuoksua, joka jok'ainoasta pienestä orapihlajapensaasta akkunani alta huokuu minua vastaan.
Ja nyt on toinen, uusi ja armas valo koittanut kaikkien rakkaitten, tuttujen vanhojen paikkojen ylitse, sillä Hugh tulee kotia, jopa piankin, varsin pian! Ja koko elin-aikamme saamme yhdessä vaikuttaa tämän vanhan seurakunnan ja näitten vanhojen ystävien hyväksi, ja Jumalan avulla monessa kodissa herättää uutta toivoa ja uutta elämää!
Se on elämän ihmeellinen voima kaikissa, joka saattaa sydämen tuntemaan Hänen läsnä-oloansa, joka on Elämä itse, se on tämä voima, joka paljon enemmän kuin kaikkein suurenlaisin näky-ala, jota emme saa katsella tarpeeksi kauan nähdäksemme sen kasvavan, kukoistavan ja muuttuvan, valtaa sydämemme ja sulaa yhteen sen kanssa osaksi omasta elämästämme.
Kaikkien kauniitten paikkojen kauneus sanoo: Jumala on ollut täällä, mutta elämä vähäpätöisimmissäkin elävissä kappaleissa, pienessä sammalessa, joka tänäpänä nousee maasta, pienessä lehdessä, joka on murtanut verhon, johon se eilen oli suljettuna, ja tänäpänä voitollisna liehuu päivänpaisteessa, värisevässä lumikukassa, jonka helppo koskenta voi hienosta varrestaan erottaa, mutta jota kuolleen maankuoren koko paino ei voinut estää päivän valkeuteen lykkäämästä — elämä vähäpätöisimmässäkin muodossaan ei sano: "Jumala on ollut täällä," vaan: "Jumala on täällä;" ei ainoastaan: "Mestarin käsi on luonut meidät — ettekö näe hänen töittensä täydellisyyttä?" vaan: "Elähyttäjän henki huokuu meistä — ettekö tunne hänen läsnä-olonsa riemua?" ja tämä minusta näyttää koskevan syvemmälle sydämeen.
Minä istuin tänäpänä mielipaikassani metsässä, pienen lähteen ääressä, joka kuohuttaa vettä niin hiljaa, niin hiljaa, ilman vähintäkään pauhua taikka humua, jotta useasti tulen ajatelleeksi lammikkoa, jonka enkeli liikutti, antaen sen vedelle parantavan mahdin, ja niin suuri on elonvoima kaikissa esineissä tämän pienen lähteen lähisyydessä, että se näyttää lähtevän itse lähteestä. Siellä nousevat ensimmäiset kevätkukat, ja minä tiedän sen aivan hyvin, sillä niistä minä joka vuosi sidon ensimmäisen kukkakimpun äidilleni, ja minusta on välisti kuin näitten kukkain ja lehtien olento riippuisikin jostain muusta kuin auringosta, vedestä ja ilmasta. Minusta on kuin joku rakastava käsi niitä suojelisi, ja useasti tulee mieleeni, eikö ole muita olentoja mailmassa kuin ne, jotka tunnemme, ympärillämme Jumalan luotujen töitten keskellä toimimassa. Me puuttuvaiset ihmiset käytämme koneita vaivan ja ajan säästämiseksi, mutta missä työ ei ole huokaus, vaan ilo, ja missä työntekiät ovat kymmenentuhatta kertaa kymmenentuhansia ja taas tuhat kertaa tuhansia, miksikä kuollut konehisto toimittaisikaan sitä, jonka elävät kädet niin paljon paremmin saavat aikaan?
Mutta Hugh sanoo, että, oli kuinka oli, tästä riippuu verrattain vähän, sillä Jumalan luodussa mailmassa ei mikään tapahdu hengettömien, ikivanhojen lakien johdosta taikka konehiston kautta, joka ylimuistoisista ajoista on ollut käymässä. Kaikkialla on elävä liikevoima eikä kuollut konelaitos, joko onnellisten, palvelevien henkien aikaan-saattama, taikka ainoan, itsetyisen, joka paikassa läsnä-olevaisen, kaikkivaltiaan Jumalan herättämä.
Rukkimme taikka ompeluksemme ääressä istuessamme äidilläni ja minulla on pitkät pakinat, ja minusta näyttää melkein siltä, kuin olisi se ahtaitten ajatustemme tunkeminen Jumalan neuvoshuoneesen, joka suureksi osaksi taikka kokonaankin synnyttää vaikeuden käsittää kysymyksiä entamääräyksestä ja vakuutuksesta, joista niin monet kristityt näihin aikoihin niin suurella katkeruudella riitelevät.
Me vaadimme lyhytmielisyydessämme, että kaikki olisi muuttumattomilla päätöksillä ja järkähtämättömillä suostumuksilla ratkaistu ja vahvistettu, unhottaen, että tämmöisillä on voima ja arvo meidän välillämme, juuri sen tähden että ihmiset, jotka niitä tekevät ja rakentavat, voivat muuttua taikka kuolla. Mutta suuri turvallisuus lahjojen suhteen seisoo siinä, että se on Jumala itse, joka niitä antaa. Antaja elää aina ja on aina läsnä. Minä en usko, että hän meille antaa muuta takausta, ja minä olen varma, että me emme muuta tarvitsekaan. Hugh kirjoitti kerta tästä:
"Epä-usko, niinkuin Eevakin, vaatii vakuutusta, joka ei riipu Jumalasta. Mutta semmoinen riippumattomuus ei ole muuta kuin kuolema. Uskolla sitä vastaan, joka vakuutuksena eli takauksena Jumalan lupauksista vastaan-ottaa Jumalan itse, ei tämmöisessä riippumisessa ole ainoastaan vakuutus, vaan elämäkin. Epä-usko rakastaa järkähtämättömiä päätöksiä, vahvistettuja tuomioita turvatuksi itseänsä tunteaksensa. Mutta Jumala ei anna meille semmoisia kehnoja, hänestä itsestä erotettuja järkeis-päätelmiä. Hänen lupauksensa ovat kaikki mieskohtaisia, kaikki aiotut uskolle, joka todella on. Hän sanoo: 'Minun lampaani ei pidä hukkuman ijankaikkisesti, eikä pidä yhdenkään repäsevän heitä minun kädestäni.' 'Minä en sinua koskaan heitä enkä hylkää.' 'Kenen pitää meitä Kristuksen rakkaudesta erottaman?'
"Jos kylmä, kuollut sydän, joka vaatii vakuutusta ikäänkuin itseänsä vastaan, sentähden kysyy: 'Mutta enkä minä voi kiskoa itseäni sinun kädestäsi? Enkö minä voi kieltää sinua? ja jollei mikään, ei ne kappaleet, jotka ovat, eikä ne kappaleet, jotka tulevat, ei elämä eikä kuolema, voi meitä Kristuksen rakkaudesta erottaa, eikö kumminkin synti sitä voi?' — ei kuulu muuta vastausta kuin tämä: 'Minä rakastan, minä olen luja — pysykäät minussa!' Jos etsimme jotakin lupausta uskolle semmoiselle, joka on ollut, mutta ei enään ole; jotakin kehoitussanaa muille kuin niille, jotka kääntyvät Jumalaan, saamme turhaan hakea koko raamatun. Jos käännymme Jumalaan, kaikki käy selkeäksi, mutta jos käännymme Hänestä pois, kaikki käy pimeäksi. Jumala ei anna mitään lupauksia, paitsi ainoastaan uskolle, työssä elävälle uskolle.
"Mutta jos vapiseva, Jumalaan liittyvä sydän itkien tekee kysymyksen: 'Voinko joskus luopua sinusta?' saadaan sama vastaus, vaikka toisella äänellä, hellimmän säälin äänellä: 'Pysy vaan minussa — minä rakastan, minä olen luja.' Vahvalle uskolle tämä on täysi ja täydellinen vakuutus; heikolle uskolle ei käy mitään täydellisempää antaminen. Jos koko mailman taitavimmat uskon-oppineet ja lakimiehet yhdistyisivät ajatuksellisiin lauseisin puettua kaavaa uskovaisen vakuutukselle hankkimaan, arkuus ja epätoivo epäilemättä löytäisivät jonkun tempun itseänsä ulos-sulkeaksensa. Jumala käy sentähden luullakseni toista tietä, niin että hän juuri vakuutuksen puutteen kautta pakoittaa murheellista ja epäilevää sydäntä hakenemaan hänen luoksensa vakuutukseen, joka on autuaallinen turvallisuus, olkoon siitä sitten selvä tieto taikka ei. Jos siitä on selvä tieto, silloin se myöskin on elämä, rauha ja riemu Pyhässä Hengessä, silloin se on turvallisuus Isän asunnossa, hänen sydämensä pyhyydessä.
"Ja jos kerta olemme niin pitkälle päässeet, me ainoastaan hymyilemme inhimillisille säännöille ja päätöksille, mutta itkemme silmämme kuivaksi rakkaan isänsydämen turvissa, sanoen: 'Sinä yksin olet vakuuteni.'
"Jumala ei tahdo antaa meidän nojata mihinkään joko töihin taikka sanoihin, jotka ihmiset ovat antaneet; ei mihinkään olleesen taikka olevaiseen, joka on hänestä itsestä erotettu. 'Yhdistys Jumalan kanssa,' sanoi äitini, 'on lunastuksen pää-määrä ja tarkoitus.' 'Sinä, Herra olet verelläs meitä Jumalalle lunastanut.' Jumala rakastaa meitä liiaksi salliaksensa, että jokin meille palkitsisi henkemme yhdistyksen hänen itsensä kanssa."
* * * * *
Näyttää siltä, kuin äidilläni ja Bettyllä Lontoossa ollessamme olisi ollut monta yksivakaista pakinaa keskenänsä. Alusta nämät pakinat olivat varsin sotaista luontoa, ja riita oli kiivas ja kuuma, mutta joku päivä oli Betty sanonut, että hänen päätänsä vimmasi, ja että hän pelkäsi tulevansa hulluksi, jos hänen alin-omaa täytyi samassa paikassa tehdä samaa kiertokulkua, niinkuin hän luuli missis'in ja hänen kaiken aikaa tehneen. Hän oli sentähden ehdoitellut, että pitkien puhetten verosta lukisivat raamattua yhdessä ja rukoukseksi käyttäisivät muutamia mr Wesleyn virsiä, ja ihmeellistä oli ollut, sanoi äitini, kuinka paljon paremmin he sen jälkeen toinen toisensa ymmärsivät.
"Sillä," jatkoi äitini, "totta puhuakseni, minä en koskaan unhoita sitä, minkä Betty sairaana ollessani kerta puhui minulle vakuutuksesta." Joku ilta yhteisen raamatun lukemisen jälkeen oli heidän välillänsä tapahtunut pakina, josta äitini seuraavalla tavalla kertoi minulle:
He olivat lukeneet Room. 8:nnen luvun, ja muun ohessa painaneet mieleensä ensimmäisen värsyn: "niin ei ole nyt mitään kadotusta niissä, jotka ovat Jesuksessa Kristuksessa" ja 16:nnen värsyn: "Se henki todistaa meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapset." Silloin oli Betty kertonut äidilleni, mitä hän ennen on puhunut minulle, kuinka hän monen viikkoisen pimeyden ja surkeuden jälkeen, jolla välin hänen syntiensä taakka oli painanut hänet maahan, vihdoin oli saanut nähdä syntikuormansa toisen hartioille sälytettynä. Silmänräpäyksessä hän oli tuntenut sydämensä siitä keventyneeksi, mutta kiitollisuudella, rakkaudella ja rauhalla täytetyksi. Hän oli tuntenut, että Vapahtaja oli kantanut hänen syntinsä, ja että ne nyt olivat pois-kannetut ja anteeksi-annetut.
Äitini oli vastannut hänelle ja sanonut, että hän puolestaan ristinpuuhun katsoessaan useasti oli tuntenut sydämensä kiitollisuudesta ja ilosta sulaneeksi, mutta että hänen syntiensä muisto sitten taas oli lannistanut häntä, ja hän päätti sentähden korkeimmallaan voivansa toivoa, että toivo lopulta voittaisi pelvon, Jumalan laupeus hänen syntinsä, ja että hänelle kenties kuolinvuoteella suotaisiin heikko, vapiseva toivo rauhassa täältä eritä. Hän ei suinkaan kieltänyt, että vakuutus semmoinen kuin se, mistä Betty puhui, voi tulla muutamien ihmisten osaksi, mutta hänen luullaksensa ainoastaan suurten pyhimysten taikka erin-omaisten uskonsankarien. Ainakaan hän ei koskaan ollut muuta ajatellut, kuin että hänen itse olisi liian rohkeaa mitään semmoista odottaakaan.
Mutta Betty ei sanonut voivansa ajatella, että Kaikkivaltias tahtoisi, että hänen lapsensa köysi kaulassa kinastaisivat mailman lävitse, tietämättä, eivätkö lopulta tulisi hirtetyiksi. Jos kaikkivaltiaan Jumalan palvelu ei olisi sen parempi, moni hänen luullaksensa ei siihen taipuisikaan. Hän oli varsin varma, ettei mikään helläsydäminen isä tällä tavalla kohtelisi häijyintäkään lastansa, joka tahtoo tehdä parannusta, saatikka sitten hyvä Jumala itse.
"Mutta," oli äitini sanonut, "hellinkin isä voi nähdä lapsensa kärsivän, jos kärsimys on lapselle hyödyksi. Mitä enemmän Jumala rakastaa meitä, sitä huokeampi hänen on nähdä huoliamme, kun nämät vaan kerta meille riemuksi kääntyvät. Ja näin pahoja ja kapinallisia ollessamme meidän lienee paras odottaa anteeksi-antamusta, siksi kuin emme enää voi syntiä tehdä."
"Tuo missis, ei kumminkaan ole ollut teidän tapanne eikä liioin masterinkaan," säisti Betty.
"Parempi kenties, jos olisi ollut," sanoi äitini surumielisesti Jackia muistellen.
"Mutta", jatkoi Betty, "kun tiedän, että minä puolestani en koskaan tahtoisi palvella herraa, joka ei saisi taloansa muulla toimilla hallituksi kuin palvelioitansa ja palveliattariansa vanginvartian tavalla väijymällä eikä koskaan puhuisi heille hyvää sanaa sen pelvosta, että unhottaisivat asemansa. Yksin eläimetkin hupsu-parat, tuntevat erotuksen. Ja mitä master Jackiin tulee," lisäsi hän leppeämmällä, änkyttävällä äänellä, "minä en voi kieltää, että jos te, missis, ja master kohtelisitte häntä heittiönä, ettekä koskaan hukkaisi häneen ystävällistä katsetta taikka tervehdystä, vaan istuisitte kuin tuomio-istuimella, antaen hänen kumartaa ja pitää kauniita puheita teille, ja sitten lähettäisitte hänet saamaan ruokaa kyökkiin Rogerin ja minun kanssani, minä master Jackin siassa lähtisin matkaani uudestaan onneani etsimään; ja mitä minuun itse tulee, minä kohta pötkisin tieheni, minäkin." Betty oli omasta kuvauksestaan purskahtanut itkemään, mutta näytti äkkiä kääntyvän toiselle tolalle, hymyili ja sanoi:
"Oi missis, mikä vanha hupsu minä olen, kun taidan ajatellakaan, että te ja master voisitte tuommoista ilveilystä pitää. Yksin Rogerkin, vaivainen raukka, seisoisi ja nauraisi ja odottaisi, mikä perästä tulisikaan, ja koira hän vinkuisi ja liehakoitsisi master Jackille, ja juoksisi hänen luotansa teidän luoksenne, ikäänkuin hän tahtoisi kysyä: 'Kuinka, ettekö näe, että se on nuori master?' Mutta master Jack itse olisi ensimmäinen tuntemaan isänsä ja äitinsä valepu'ussakin, ja ennenkuin te, missis, taikka master olisitte ennättäneet lausua yhdenkään sanan, hän olisi teidän jalkojenne juuressa — ei, teidän kaulassanne, ja te itkisitte ilosta hänen tähtensä."
Äitini oli hetken aikaa ollut ääneti, ja sortuneella äänellä oli Betty jatkanut:
"Ja Jumala Kaikkivaltias on vielä paljon parempi, hän, Isä evankeliumissa ei istunut alallaan huoneesensa suljettuna, odottaen poikaa takaisin tulevaksi, eikä hän liioin tuimistanut kasvojansa ja hankkinut pitää hänelle nuhdesaarnaa siitä, mikä hän oli ollut, ja mikä hänestä tulisi. Hänen ainoa pelkonsa oli, että nuorukaisparka häpeisi takaisin tullaksensa. Hän meni sentähden akkunaan katsomaan, eikö häntä näkyisi, ja sillä silmänräpäyksellä, jolla hän huomasi hänet, hän riensi pitkän matkan häntä vastaan, niin että palaisivat yhdessä ja jok'ainoa sielu koko talossa näkisi, että kadonnut, mutta takaisin palannut poika-raiska oli tervetullut. Hän keskeytti kerrassaan sen kauniin puheen, jonka nuorukainen oli ajatellut tuolla vieraalla maalla, langeten hänen kaulaansa ja suudellen häntä enemmän äidin kuin isän tavalla. Ja sitten hän pani palveliat ja palveliattaret liikkeelle valmistamaan ilojuhlaa, ja lopuksi soitettiin ja tanssittiin kuin häitä pidettäessä. Se oli toista, se, kuin jos hän olisi antanut poika-poloisen paljailla polvillaan, ruumis tuskin ryysyihin verhottuna ja jalat kengätönnä leivän palasta kerjätä. Isä ei pelännyt pojan tulevan liian perehtyneeksi. Hän päin-vastoin koetti häntä kaikin tavoin perehdyttää, ja Herra Jesus sanoo, että se on juuri tätä, kuin Kaikkivaltias tuntee, kun joku meistä palaa takaisin hänen luoksensa. Hän tuntee täydellisesti isänhuoneen, joka on enemmän kuin kukaan meistä vielä tekee," niin Betty päätti selityksensä.
Äitini myönnytti, että vertaus tuhlaaja-pojasta todellakin varsin yksinkertaisesti kuvasi Jumalan isänrakkautta katuvaisia syntisiä vastaan-ottaessaan. Mutta kuinka voimmekaan tietää, olemmeko todella katuvaisia? On niin helppo pettyä ja itsestämme uskoa kaikki, minkä toivomme.
"Minulle puolestani," sanoi Betty, "se ei suinkaan ollut helppo; mitä enemmän minä toivoin, sitä vähemmän taisin päästä toivetteni perille."
"Tämä saattaa olla muutamien ihmisten laita," päätti äitini, "vilpittömien ja totisten kristittyjen, jotka ovat varovaisia käytöksessään ja rehellisiä itseänsä vastaan; mutta kuka vastaa niistä hairauksista, joihin hilpeät, herkkäluontoiset ihmiset voivat langeta, jos heille sanotaan, että kristillisen elämän alku seisoo syntien anteeksi-saamisen tunnossa?"
"Kieltämättä," sanoi Betty, "löytyy ihmisiä, jotka pettävät itseänsä, ja semmoisia tulee kaikkina aikoinakin löytymään. Apostolitkaan eivät voineet siihen mitään. Mutta heidän varotuksensa tämmöisille ihmisille eivät koskaan päätyneet sanoilla: 'menkäät pois,' vaan sanoilla: 'kääntäkäät takaisin;' ja ihmisten käy aina huokeammaksi täyttä totta kääntää takaisin, jos vaikka ainoastaan jonkun tunninkin ovat olleet oikeassa käsityksessä ja oikealle taholle kääntyneet. Minun luullakseni pienikin silmäys siihen kauheaan asiaan, jonka nimenä on synti, ja siihen ihmeelliseen, jonka nimenä on armo, tekee ihmiselle huokeammaksi kääntää takaisin, kuin jos hän kaiken aikansa olisi elänyt kuin järjetön luontokappale eikä koskaan tämmöisiä ajatellutkaan."
Äitini ei ollut voinut tätä ainetta heittää, ennenkuin hän kysyi, kuinka väärä ilo olisi totisesta erotettava.
Tähän Betty oli vastannut melkein näin:
"Niin paljon kuin minä ymmärrän, totisen ilon täytyy olla ilo semmoinen, joka tekee meidät halullisiksi antamaan koko mailman itseämme polkea, ilman että siitä ollenkaan huolimme. Totinen ilo saattaa meidät niin mieltyneiksi, että voisimme antaa anteeksi katkerimmille vihollisillemmekin, ja ettei yksikään ihminen voisi tehdä meille mitään, joka ansaitsisi vihollisuuden nimeä, koska, jos vaan tuntisivat, mitä me itse tunnemme, silmänräpäyksessä tulisivat ystäviksemme ja veljiksemme. Totinen ilo nostaa meidät korkealle tämän mailman kaikkien riemujen ylitse, niinkuin ainoastaan olisivat vanhoja, unhoittuneita unelmia, ja panee meidät mieluisasti taipumaan jokaisen kuorman taikka koetuksen alle mailmassa sen kalliin käden tähden, joka laskee ikeen päällemme. Tämä ilo tekee, että tunnemme itsemme halvemmiksi ja mahdottomammiksi kuin yksikään ihminen mailmassa, koska olemme unhoittaneet ja loukanneet Hänen, joka meidän edestämme on mennyt kuolemaan; mutta se saattaa meidät tuntemaan itsemme korkeammiksi kuin kaikki kuninkaat mailmassa, koska kuninkaitten kuningas rakastaa meitä. Se on ilo, josta koko mailma ei saa meiltä riitetyksi, mutta jonka pienin synti voi himmentää ja saastuttaa. Jos aina voisimme tässä ilossa pysyä, se tekisi meidät lakeiksi kuin lampaat, ahkeriksi kuin mehiläiset ja onnellisiksi kuin enkelit. Me tulisimme silloin urhoollisiksi kuin master ja lempeiksi kuin te, missis. Jos sen kadotamme, meillä ei ole muuta neuvoa kuin kääntää takaisin ja uudestaan etsiä sitä sieltä, mistä sen ensin löysimme, kääntää takaisin Herran Kristuksen luo, joka on sen ansainnut, ja Kaikkivaltiaan luo, joka sen meille lahjoitti. Sillä ilman tätä iloa olemme heikot kuin Simson, koska hänen hiuksensa olivat kerityt; mutta sen takaisin saatuamme väkevät kuin hän, koska hän kantoi kaupunginportit pois. Se on ilo, joka ei ole missään muualla kuin Herran luona, mutta jos Herran löydämme, löydämme myöskin sen. Sitä ei sovi ajatellakaan, että kun Kaikkivaltias käskee meidän kieltää mailman ja sen riemut, hän ei antaisi meille sitä, mikä parempi on, ajassa ja ijankaikkisuudessa nauttiaksemme. — Ja" — näin lopetti Betty — "jos alati koetamme omin voimin aaltojen vallasta kalliolle päästä, mutta meidän ei koskaan onnistu saada vakavaa jalansiaa, kuinka voimme kääntää takaisin ja kurottaa pelastavaa kättä sille, joka vielä on laivassa taikka taistelee tyrskyjen keskellä?"
"Puhuitko hänelle jotakin muuta, äiti kulta?" minä kysyin.
"Bettylle en puhunut mitään, mutta minä menin ylös pieneen kammiooni, lankesin polvilleni ja rukoilin Jumalaa minua neuvomaan."
"Ja sitten, äiti," minä kysyin.
"Sitten, Kitty, minä luin raamattuani, ajattelin ja rukoilin, ja lopulta minä rupesin käsittämään synniksi olla Jumalan rakkauteen meitä kohtaan uskomatta sekä meidän velvollisuudeksemme häntä kohtaan olla iloisia."
Ja eikö tämä juuri ole se iloinen sanoma, se hyvä oppi, jonka metodistat yli koko mailman levittävät, oppi, joka lupaa elämän, iloa ja voimaa kaikille niille, jotka tahtovat sen vastaan-ottaa, ja joka myöskin pitää lupauksensa? Eikö tämä iloinen sanoma ole oppi, joka ei ainoastaan puhu luomisesta aikojen alussa täytettynä ja "sangen hyvänä," vaan elävästä, läsnä-olevasta Luojasta ja Isästä, joka vielä yhä luo ja uudistaa, ei ainoastaan tapahtuneesta, täytetystä sovituksesta, vaan läsnä-olevasta, elävästä sovittajasta; ei ainoastaan olleesta, ihmeellisestä hengenvuodatuksesta, vaan läsnäolevasta, elävästä ja pyhästä Hengestä, joka nyt ja joka päivä, aina ja joka paikassa, valaisee, pyhittää ja lohduttaa?