Sunnuntaipäivien yksitoikkoisuus Hackneyssa on minusta sulaa hauskuutta täkäläisen jokapäiväisen loiston kolkkouteen verrattuna. Operan musiiki oli niin ihastuttava kuin lintujen laulu metsässä kevät-aamuna; se oli nuoren saksalaisen — mr Händelin — sepittämä. Että ihmiset ottivat siitä niin vähän vaaria, näytti minusta käsittämättömältä. Täti Beauchampin ympärillä oli koko pikku hovijoukko keski-ikäisiä ja vanhoja herroja, joille hän jakeli milloin armollisia hymyjä, milloin sivalluksia viuhkallansa, kumpiakin, kuten näytti, yhtä suureksi mielihyväksi, ja mihin ikinä näytösten välillä katselinkin, oli samanlaisia kummallisia kohtauksia edessäni. Musiikin kestäessä minä en nähnyt enkä kuullut mitään muuta.
Ewelyn ainoastaan nauroi minua, kun olimme kotimatkalla. Kauneudentuntoni oli vielä niin viaton, hän sanoi, että taisin käydä operassa musiikia ihailemassa.
"Minkätähden siellä muutoin kävisinkään!" minä kysyin. "Eikö ole velvollisuutena sitä kuunnella?"
"Samasta syystä kuin käymme kirkossa," vastasi Ewelyn; "ja jos käymme operassa taikka muualla kanssanäytteliöitämme elävän suurella näyttämöllä kohtaamassa, kuvailemme omaa osaamme ja näemme muitten kuvailevan osaansa myöskin. Minä voisin kertoa kolmesta eri näytelmästä, jotka esitettiin lähisissä logeissa, ja joista yksi kumminkin päättynee tragediana. Sinä pidit musiikista, Kitty?
"Pidin niinkin, se oli kaunis kuin unelma," minä sanoin; "minä soisin vaan, että se olisi unelmaa ollutkin."
"Kuinka niin?"
"Minun tuli niin surkeani sitä nuorta, kainoa naista, jonka täytyi lausua niin paljon sopimattomia yleisön edessä. Varmaankin se hänestä tuntui kovin raskaalta, Ja hän tuskin taisikaan sitä oikeaksi katsoa!"
"Sinä kummallinen pieni olento," sanoi Ewelyn, "aina ja kaikissa sinä vaan ajattelet oikeaa ja väärää. Sinä et saa katsoa näytteliöitä miehiksi ja naisiksi, vaan ainoastaan koneiksi."
Kirkossa minusta oli melkein samanlaista. Täti Beauchamp kohtasi siellä useampia pikku hovijoukkonsa jäseniä ja jakeli nyt niinkuin operassakin milloin suosivia, milloin soimaavia silmäyksiä ja hymyjä. Virtten aikana herrat tekivät syviä kumarruksia lähisissä penkeissä istuville naisille, ja rukouksia sekä litaniaa luettaessa huiskutettiin ehtimiseen viuhkoja taikka käytettiin hajutuosia, niinkuin synnintunnustus ja puhe synnistä olisi läsnä-olevien herroja liiaksi koetellut. Mutta pian huomasinkin, että itse olin yhtä hajamielinen kuin kaikki muut, ja minua huojensi litanian sanoilla sitä tunnustaa. Sitten nousin seisoalle ja rupesin kaikesta sydämestäni ottamaa osaa virteen, kunnes Ewelyn nyhjäsi minua hameesta ja sanoi: "Ainoastaan kuorilaiset veisaavat." Minä huomasin nyt, että useammat näyttivät nauravan minua ja minä häpesin ensin itseäni ja veisaamistani ja sitten sitä — että olin voinut tuota hävetä. Saarnan aineena oli: "Kuinka sopimatonta on olla järki hurskas," ja kun ihmiset kirkosta lähtiessään sattuivat yhteen ja vaihettivat tervehdyksiä, sanottiinpa, että se oli ihmeellisen kaunis ja oivallinen saarna, ja että oli suuri vahinko, että nuot kurjat metodistat eivät olleet sitä kuulemassa. Sitten pidettiin kaikenmoisia tärkeitä tuumia alkavan viikon huvituksista, korttiseuroista ja tansseista, jopa itse sunnuntai-iltaakin varten.
Kotimatkalla sanoi täti Beauchamp minulle: "Lapsi kulta, sinä et millään muotoa saa lukea vastauksia niin kovasti, ei ainakaan missä meitä sanotaan vaivaisiksi syntisiksi. Ihmiset voisivat luulla, että olet tehnyt varsin kauheita rikoksia, sen siaan että ainoastaan olet tavallinen syntinen niinkuin muutkin ihmiset, ja niinkuin meistä kaikista tietysti täytyy tunnustaa." Täti Beauchampin kirkossa minä en oikein viihdy senkään puolesta, että se ei ollenkaan ole semmoinen kuin meidän oma kirkkomme. Minä en pääse siitä, että minä pidän enemmän noista isoista pylväistä ja tuosta kapeasta laesta, kuvaveistoksista akkunain pielissä sekä erivärisistä ruuduista tuolla täällä akkunoissa kuin tästä uudenaikaisesta, matotetulla permannolla, penkeillä ja tyynyillä, maalatuilla pylväillä ja tasaisella katolla varustetusta kirkosta. Musiiki ja ihmis-äänetkin rukouksissa ja vastauksissa tuntuvat ikäänkuin vienommilta ja pyhemmiltä kumistessaan holvikaarien lävitse ja kajahtaessaan korkeasta laesta, joka muistuttaa taivaan kantta ja avaruutta.
Mutta orpana Ewelyn väittää kauneuden tuntoani kummalliseksi sanoen vanhoja kirkkoja jäännöksiksi pimeistä, ammoin aikoja sitten kadonneista vuosisadoista, jonka tähden on syytä toivoa, että niitten siaan koko Englannissa vähitellen tulee rakennuksia, jotka tehdään kreikkalaiseen ja roomalaiseen malliin taikka siihen sekamuotoon, joka on syntynyt näitten molempien rakennustapojen yhdistyksestä, ja joka niin täydellisenä ilmaantuu sen kirkon saarnastuolissa ja uruissa, jossa meidän on tapa käydä.
Täti sanoo myöskin, että osa kirkon puutyöstä on vast'ikään sisään-tuotua, uuden-aikaista ja kallista puulajia, jota sanotaan mahongiksi, jonka tähden siihen ei ollenkaan käy vähemmän sivistyneitten aikakausien porotöitä vertaaminen.
Mutta minä tahtoisin mielelläni tietää, eikö rakennuksissa niinkuin vaatteissakin ole eri muoteja, ainoastaan sillä erotuksella, että niitä luetaan vuosisatojen eikä vuosien jälkeen. Erinomaista olisi, jos vanhoja kirkkoja uudestaan ruvettaisiin ihailemaan, samalla tavalla kuin vaateparsia kuningatar Elisabetin ajoilta, ja uusia sitä vastaan vanhaksumaan ja nauramaan — aivan niinkuin Pawseyn muoteja! Minua iloittaisi, jos niin kävisi! Vanhat gootilaiset rakennusniekat näyttävät tehneen työtänsä niin suurella ilolla ja siihen panneen niin suurta vaivaa, kuin enemmän olisivat katsoneet oikeaa ja väärää, velvollisuustuntoa ja rakkautta kuin uutishalua ja kauneutta.
Elämä semmoinen kuin tämä on raskas tyhjyyden taakka. Täti Hendersonin ankara lain-alaisuus on minusta sulaa vapautta tämän säännöttömän elämän pakoittavaa, ääretöntä levottomuutta vastaan. Aamusilla vaatetustoimet tervehdyskäyntien, kiivaitten keskustelujen ja loppumattomien väitösten ohessa muoteista väreistä, pu'uista, hiusrakennuksista, j.n.e. Iltasilla taas suuret joukot somasti vaatetettuja ihmisiä, jotka lausuvat hienoja kohteliaisuuden lauseita läsnä-oleville taikka parjaavat poissa-olevia, ja jonkunlaista yksivakaisuutta ei huomaa muuta kuin niissä, jotka istuvat pelipöytien ääressä, ja jotka useasti joutuvat milt'ei ilmi riitaan taikka kumminkin sankkinaan keskenänsä.
Tämmöinen elämä ei millään tavalla voi olla oikeaa laatua. Jok'ainoan päivän täyttäminen partaita myöten kaikenmoisilla joutavilla, niinkuin jok'ainoa päivä olisi kokonainen elämä ja jok'ainoa pikkuseikka kaikkein tärkein asia — sehän ei voikaan olla järjellisten olentojen tehtävänä.
Kun Vapahtajamme opetti meitä elämään sille päivälle, joka tänäpänä on, hän minun nähdeni tarkoitti päivää, jota ijankaikkisuus piirittää, päivää, jonka edeltäjä ijankaikkisuuteen sulaneena, kantaa pienen lisänsä entisyyden unhoittumattomaan tilikirjaan, ja jonka seuraaja voi siirtää jokaisen meistä Jumalan kasvojen eteen. Meidän tulee elää päivästä päivään, ei perhosten tavalla, jotka ovat hetken lapsia, vaan kuolemattomina ijankaikkisuuteen kuuluvina olentoina, joitten maallinen elämä voi loppua jo ennen illan tuloa, ja joka, pisimmälläänkin, ainoastaan on pieni osuus ijankaikkisuudesta.
Ewelyn näyttää usein kovin hajamieliseltä. Seuroissa hän välisti vilkastuu, ja kun hän puhuu, hänen mielijohteensa lentävät niinkuin salamat. Mutta hänen sukkeluutensa on usein pisteliäs, ja sen tutka terävä. Hän on kieltämättä suurivaltiaana piirissänsä, ja tämä tulee isoksi osaksi siitä, että hänessä ei ole tavallista turhamielisyyttä. Hän ei huoli niitten ajatuksista, joitten parissa hän oleskelee, ja sillä välin kuin kaikki kumartelevat toinen toistaan hiukan suosiota taikka kiitosta voittaaksensa, hän vapaana muista jakaa päätöksiänsä istuimelta, jonka hän itse on itsellensä pystyttänyt.
Tällä haavaa hän luullakseni pitää minua fariseuksena, parastaan sen johdosta, mitä minä tuonain lausuin uudesta, Mesias-nimisestä oratoriosta. Alusta se minusta tuntui ihanammalta kuin kaikki, mitä sitä ennen olin kuullut, mutta kun tultiin noihin Vapahtajamme kärsimistä koskeviin sanoihin: "Hän oli enimmmin halveksittu ja ylenkatsottu, täynnä vaivaa ja kipua," eikä ylt'ympäriltämme kuulunut yhtäkään häpeän taikka katumuksen ilmausta, vaan ainoastaan puolihillittyjä suosion-osoituksia ja kuiskauksia semmoisia kuin nämät: "Ihastuttavaa!" — "Mikä verraton sävel!" — — "Kukaan muu ei voisi sitä noin pitkittää" — ja yleisö lopulla raikkailla käden-taputuksilla ilmoitti mieltymystänsä laulajattarelle, joka puolestaan syvällä teaterillisellä kumarruksella kiitteli kiitoksesta, silloin minä ajattelin harrasta virttä t:ri Watts'in kirkossa ja tunsin, että ennemmin olisin tahtonut olla siellä yksinkertaista, jonottavaa veisua kuulemassa kuin tätä kaunista ilvehdystä tähystämässä. Minä en voinut kyyneliäni pidättää. Kun taas olimme kotona, sanoi Ewelyn: "Ihailithan musiikia, Kitty orpana?"
"En, Ewelyn orpana," minä sanoin; "monta vertaa ennemmin olisin tahtonut olla operassa ja ennemmin, paljon, paljon ennemmin täti Hendersonin kirkossa Hackneyssa."
"Kauneuden tuntosi on todellakin omituinen," sanoi Ewelyn kuivakiskoisesti.
"Ajattelepas," minä sanoin, "että kalliin Vapahtajamme kivut ja tuskat pannaan soitannolle iltahuvia varten ja niille taputetaan käsiä niinkuin teaterissa ainakin! Yhtä hyvin sopisi tehdä murhenäytelmä äidin kuolinvuoteesta. Sillä onhan se totta, täyttä totta! Onpa hän sen kaiken meidän edestämme kärsinyt!"
Hän katseli minua vähän aikaa vakavasti ja lausui sitten kylmäkiskoisesti:
"Mistä tiedät, orpana Kitty, eikö muut ihmiset tunteneet samoja kuin sinä. Mikä oikeus meillä on pitää muita maallisina ja penseinä ainoastaan sentähden, ettemme joka tilaisuudessa näe kyyneliä, huokauksia ja liikutuksia edessämme. Raamattu sanoo: 'Älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi,' ja se opettaa myöskin malttamaan mielemme, ennenkuin käymme ottamaan raiskaa veljemme silmästä."
Suuni oli kokonaan tukittu. Vaikea on silmänräpäyksessä löytää oikea vastaus. Perästä-päin ajattelin satoja vastauksia, sillä aikomukseni ei millään tavalla ollut ketään tuomita. Minä olin ainoastaan puhunut omista tunteistani. Mutta Ewelyn on sulkeunut kuoreensa ja karttaa kaikkia yrityksiäni ottaa asia uudestaan puheeksi. Tänäpänä suuruspöydässä puhui orpana Harry, jonka ainoastaan harvoin näemme, eräästä kahdentaistelosta, niinkuin tuo olisi ollut varsin tavallinen asia. Se oli alkanut jonkun naisen tähden, ja mainittiinpa sen johdosta toisestakin samanlaisesta seikkailusta, joka oli päättynyt sillä tavalla, että eräs ylhäinen rouva Englannista oli paennut mannermaahan.
Perästäpäin minä kysyin Ewelyniltä, mitä tuo tarkoitti. "Ainoastaan sitä," vastasi hän, "että joku on ryöstänyt toisen vaimon, ja että vaimon mies on pannut sen pahaksensa, ruvennut kahdentaisteloon ja saanut surmansa."
"Mutta," minä sanoin, "onhan tuo kauhea synti. Siitä puhutaan selvästi
Jumalan kymmenessä käskyssä."
"Synti, kirjan-oppinut orpanani," vastasi Ewelyn, "on sana, jota sivistyneissä seuroissa ainoastaan käytetään sunnuntaisin, kun jotakin kirkkorukouksista kerrotaan. Mokoma sana ei ollenkaan kuulu jokapäiväiseen puhekieleemme."
"Tapahtuuko tuommoisia hirveitä asioita useasti?" minä kysyin.
"Eipä juuri joka päivä," vastasi Ewelyn kuivakiskoisesti. "Minä pyydän sinua vastapäin muistamaan, että olet joutunut rosvojen luolaan. Paljon ihmisiä löytyy, jotka ainoastaan laskevat leikkiä jälitellyillä jääsydämillä. Niinpä esim. mamman pikku hymyt hänelle itselle ja muille ovat yhtä harmittomat kuin kissanpojan harppaukset. Ainoana haittana tämmöisistä huveista," lisäsi hän katkerasti, "on se, että lopulta tuskin saattaa oikeata sydäntä jälitellystä erottaa."
Hilpeä, hieno mailma minun ympärilläni ei minusta enää ole tyhjä, vaan täynnä hirmuja. Nuot huvituksen jääteet eivät niinmuodoin ole muuta kuin kiiltävä kalvo synnin ja intohimojen kuilujen päällä.
Saattaa kyllä olla mielenjännitystä ja viehätystä tästä tämmöisestä näytelmästä, jos samalla tietää, mitä sen alla liikkuu — mielenjännitystä samalla tavalla kuin nuorallatanssimisesta, jota orpana Harryn kanssa kävimme tanssihuoneessa katsomassa. Ihmiset tanssivat henkensä — jopa vielä kalliimmankin kaupalla. Pienin pään taikka sydämen huumetus, vähin hairahdus vaaralliselta polulta, näkymättömin jalan luiskahdus ja tanssia syöksee syvyyteen, jota hirvittää ajatellakin.
Minua kauhistuttaa tuota mieleeni johdattaessani. Niin ikävältä ja kylmältä kuin uskonto täti Hendersonin luona minusta näytti, se kuitenkin oli sulaa puhtautta ja turvallisuutta tämän kurjan ja kauhean kevytmielisyyden verralla, tämän tanssimisen verralla jääkalvolla, jonka alle lähimmäisemme tuskallisesti taistellen vaipuvat ja uppoovat.
Uskonto ei kuitenkaan ole peräti arvoton, vaikkapa sitä ainoastaan pidetään suojana ja turvana, vaikka se on lakannut olemasta hengen elämänä ja ilona. Vihreä pensas-aita, jonka kukat keväällä tuoksuttivat hyvää hajuansa, ei myöhäisenä syksynäkään ole suloa vailla, ja talvella, kun lehdet ovat varisseet, piikit vielä tarjoovat apua aitana ja suojeluksena.
Puut, jotka kesällä olivat livertävien lintujen onnellisena tyyssiana, rikkaana varjon ja virvotuksen aarteena, tarjoovat vielä silloinkin, kun niitten lehdettömät oksat natisevat ja ratisevat, vaeltajalle tukea ja turvaa talven myrskyjä vastaan, kumminkin niinkauan kuin rungossa ja oksissa on joku pienikin elonkipinä jälellä.
Jos kuoleman kylmyys talvikylmän verosta varistuttaisi lehdet, puut pian hakattaisiin pois eikä sentähden enää olisi suojaksi ja ihastukseksi. — — —
Eilen Ewelynin kamarineitsyt toi minulle kirjeen, joka oli kirjoitettu ruusunpunaiselle, hyvänhajuiselle paperille.
Kirjeenkirjoittaja rohkenee siinä runoiliain käyttämällä kielellä nimittää minua jumalattareksi, tähdeksi ja piikittömäksi ruusuksi.
Jos asia olisi jäänyt siihen, minä ainoastaan olisin suuttunut, sillä minä en luule käyttäneeni itseäni niin, että olisin antanut aihetta tuommoiseen tyhmään ja loukkaavaan puheesen. Mutta lopulla tuli suorasanainen osa, jossa kirjeenkirjoittaja raittiimmalla kielellä sanoo olevansa minuun rakastunut puhuen välikirjan teosta, lakimiehistä ja muusta semmoisesta. Orpana Ewelyn tuli sisään, juuri kuin istuin hämilläni ja ajattelin, mitä minun olisi tuohon vastaaminen. Hän nauroi minua ja sanoi voivansa näyttää koko laatikon samanlaisia kyhäyksiä.
"Raskasta on ajatella, että täytyy tehdä joku onnettomaksi," minä sanoin, "ja näethän, että hän tässä, kirjeen suorasanaisessa osassa, sanoo elämän käyvän hänelle raskaaksi kuormaksi, jos minä en anna hänelle semmoista vastausta, kuin hän pyytää."
"Todellakin Kitty, sinun ei tarvitse tuota tunnollesi panna. Minä olen itse samalla tavalla särkenyt tuhansien ihmisten sydämet, mutta minä vakuutan sinulle, ett'eivät ole siitä ollenkaan pahenneet, vaan elävät yhtä hyvästi sydämiänsä paitsi. He ovat sen aatelismiehen kaltaiset, jonka Dante hämmästykseksensä tapasi manalassa, kun mies vielä luultiin olevan elossa. Joku henki liikkui hänen ruumiissansa, sillä välin kuin hänen oma sielunsa oli kadotuksessa, ja henki ja sielu olivat niin samanlaiset, ettei kukaan ollut vaihetusta huomannut."
"Mitään tämmöistä ei ole minulle koskaan tapahtunut," minä sanoin, "ja asia pahoittaa minua sentähden suuresti. Näyttää todellakin siltä, kuin hänellä olisi täysi tosi, ja minä tahtoisin mielelläni vastata suopeasti ja samalla vakavasti. Kuinka mielelläni soisinkin, että voisin neuvotella äitini kanssa!" Mutta samalla muistui mieleeni se turva, jonka äitini osoitti minulle kaikissa tämmöisissä vaikeuksissa, ja minä lausuin hiljaa ajattelemattakaan, kuuliko Ewelyn sanani vai ei: "Minä tahdon rukoilla ja Jumala on minua auttava tekemään mikä oikea on."
"Rukoilla kosiokirjeen tähden!" huusi orpanani näyttäen yhtä närkästyneeltä kuin minä silloin kuin hän sanoi, että kirkko ei ole parempi kuin teateri. "Kosiokirje rukouksen esineenä! — Kitty orpana, niin hulluihin et ikänä rupeekaan!"
"Minä rukoilen Jumalalta apua tehdäkseni mikä oikea on," minä sanoin. "Rukoilenpa kaikkia, orpana Ewelyn. Mitä ikänä oikeaan ja väärään koskee, se ei ole hänen huolenpidostaan suljettu."
Ewelyn silmäili minua taas tuolla miettivällä, leppeällä katseellansa ja lausui sitten hyvin yksivakaisesti: "Kitty, minä luulen todellakin, että sinä uskot Jumalaan!"
"Onko siinä mitään ihmettä, orpana Ewelyn?" minä kysyin.
"Onpa niinkin," sanoi Ewelyn juhlallisesti. "Kaiken aikaa olen ottanut vaarin sinusta; minä olen vakuutettu, että sinä uskot Jumalaan ja minä luulen, että sinä myöskin rakastat häntä. Siitä saakka kuin imettäjäni kuoli, en ole nähnyt ketään, joka on sitä tehnyt."
"Kuinka, etkö ole nähnyt ihmisiä, jotka pelkäävät Jumalaa?" minä kysyin.
"Sitä en sano," vastasi Ewelyn. "Minä tunnen paljon ihmisiä, jotka kantavat jumalisuuden varjoa, ja joita sentähden pidetään jumalisina. Semmoisia ovat esim. setä ja täti Henderson sekä useat rouvat, jotka pelipöydässä vuodattavat kyyneliä mr Whitefieldin 'taivaallisten saarnojen' tähden; ja lady Huntingdonille kokoontuu koko joukko ihmisiä, jotka yhtä vähän tahtoisivat panna toimeen tansseja paaston-aikana kuin täti Henderson käydä kirkossa, missä joku pappi saarnaa. Minä olen nähnyt paljon semmoisia, joilla on jumalisia aikoja, paikkoja ja epäluuloja, jotka jumalisesta kiivaudesta tahtoisivat repiä lähimmäisensä palasiksi kiittäen Jumalaa, etteivät ole niinkuin muut ihmiset. Händelin oratoriota toimitettaessa minä luulin sinun yhtä farisealaiseksi kuin nuot, mutta minä olin väärässä. Kitty, ja imettäjäni olette minun tietääkseni ainoat, jotka ette usko — uskontoon, vaan Jumalaan, ette usko Jumalaan tuossa ja tässä tilaisuudessa, tuossa ja tässä paikassa, vaan aina ja joka paikassa, ja minä tahtoisin mielelläni, että voisin olla hänen ja sinun kaltaisesi."
"Oi, orpana Ewelyn," minä sanoin, "sinä et saa ihmisiä niin kovasti tuomita. Kuinka voimme tietää, mitä heidän sydämensä pohjalla oikeastaan liikkuu? Kuinka voimme tietää, eikö toki juuri niissä, joita sinä sanot fariseuksiksi, ole sekä rakkautta että nöyryyttä, eivätkö salaisuudessa itke juuri samoja heikkouksia, joita sinä heissä lastaat, kuinka paljon vastuksia heidän on voitettavana, eiköhän se kovuus, jota sinä soimaat, ole ainoastaan ahdistuneen sydämen ärtymystä taistellessaan vielä ilman menestystä omia kiusauksiansa vastaan? Kuinka voit tietää, eikö ihmiset rukoile sinunkin edestäsi, sillä välin kuin sinä heitä naurat?"
"Minä en tahdo, että rukoilevat minun edestäni," sanoi Ewelyn jyrkästi. "Minä tiedän kuinka sen tekisivät. He sanoisivat Jumalalle, että minä olen täynnä katkeraa sappea, vääryyteen kietoontunut. He kiittäisivät häntä, että itse eivät ole niinkuin minä, että hän laupeudessaan on antanut heidän tulla peräti toisenlaisiksi, ja lausuisivat sitten sen toivon, että oppisin teitteni hulluuden tuntemaan. Minä tiedän, että tekisivät niin, sillä minä kuulin kerta kaksi jumalista rouvaa puhuvan minusta. Toinen kysyi, olinko uskovainen, ja toinen, joka oli osoittanut hellää myötätuntoisuutta minulle ja pyytänyt voittaa luottamustani, sanoi, että hänellä oli hyvä toivo minusta, koska olin lausunut suurta ylenkatsetta mailmaa vastaan. Hän sanoi puhuneensa lady Huntingdonillekin, että hän toivoi minun tulevan totuudelle voitetuksi. Sama rouva oli teeskentelemällä voittanut luottamukseni teeseurassa minusta ainoastaan kielitelläksensä."
Minä koetin soimattua puollustaa, mutta Ewelyn huusi: "Orpana Kitty, jos voisin luulla, että uskontosi sallii tuommoista petosta, minä en puhuisi sinulle sanaakaan. Mutta sinä et koskaan ole pyytänyt tunkeutua luottamukseeni etkä liioin ketään toista minulle ilmaissut. Minä tunnen, että voin luottaa sinuun. Minä tunnen, että jos sinä suosit minua, sinulla on puhdas tarkoitus, ja että sinä rakastat minua itse tähteni — eikä niinkuin lääkäri ammattinsa suhteen hauskana ilmiönä. Laita on semmoinen," jatkoi hän leppeämmällä äänellä, "että minä en suinkaan ole onnellinen, mutta minä uskon, että jos voisin rakastaa Jumalaa niinkuin sinä, kaikki tulisi hyväksi. Sinusta tämä lienee peräti kehno syy parantumisen haluuni, mutta näyttääpä siltä, kuin Jumala tahtoisi meitä onnellisiksi, ja minä olen koettanut, mutta se ei menesty. Minä luulen pikemmin, että ainoastaan käyn pahemmaksi. Minä olen koettanut tunnustaa vikani Jumalan edessä. Minä luulin sen huokeammaksi, mutta mitä enemmän minä koetan, sitä vaikeammaksi se minusta tuntuu. Minusta on kuin en koskaan voisi päästä perille asti; kätkettynä vikojen alla, jotka ovat moittimishalu, laiskuus ja pikamielisyys, makaavat synnit: itsekkäisyys ja omarakkaus. Se ei ole tuo taikka tämä, joka on väärin, se on minä itse, joka teen väärin ja kuinka voinkaan tulla muutetuksi? Kenties voin sanani ja työni muuttaa, mutta kuka muuttaa minut itse? Välisti minun tekisi mieli langeta pitkään, pitkään uneen siitä sitten toisena, kokonaan uutena olentona herätäkseni."
"Tämän kuullessani minusta oli kuin kääntymyksen aate, joka orpana Tomille väärän käsityksen kautta oli käynyt väli-aidaksi hänen ja Jumalan välillä, juuri olisi ollut se, jota Ewelyn mielellään tavoitteli. Ja minä sanoin: 'Ellette käänny ja tule niinkuin lapset, ette taida valtakuntaan sisälle tulla.' Se on me itse, joitten tarvitsee kääntyä, muuttua, eikä ainoastaan, niinkuin sinä sanotkin, meidän työmme, — meidän tarvitsee kokonaan kääntyä pois synnistä ja pimeydestä Jumalan ja hänen valkeutensa puoleen."
Ewelyn otti kiinni sanoista: "Niinkuin lapset." "Tämä, orpana Kitty, on juuri mitä minä tahdon — mitä minä tarkoitan uutena olentona heräämisellä. Mutta kuinka se on tapahtuva?"
"Minusta näyttää," minä sanoin, "kuin sen tarvitsisi tapahtua niinkuin sokealle miehelle, joka uskoi Herraan ja hänen sanallansa katsoi ylös ja näki. Häneen katsominen ei voi olla muuta kuin hänen puoleensa kääntämistä ja tämä ei muuta kuin kääntymystä."
Ja niin tulimme siihen päätökseen, että meillä molemmilla oli paljon oppimista, ja että rupeisimme lukemaan raamattua yhdessä.
Ja me luemme sitä nyt useasti toinen toisemme keralla, Ewelyn ja minä. Hänen tuskansa ja levottomuutensa näyttää kuitenkin ainoastaan kasvavan. Hän sanoo, että raamattu on varsin täynnä Jumalaa, että hän siellä ei ainoastaan tule meitä vastaan kuninkaana, jonka pateilla meidän sunnuntaisin täytyy käydä, taikka tuomarina, joka kokoo syntimme viimeisenä päivänä vaa'alla punnittaviksi, vaan myöskin lempeänä isänä, joka alati on luonamme, ja jolla on pyhimmät oikeudet hellimpään rakkauteemme ja syvimpään kunnioitukseemme.
"Ja minä," sanoo hän, "en rakasta häntä likimainkaan ylitse kaikkia kappaleita — olen tuskin koskaan tehnyt mitään taikka kieltänyt mitään hänen mieltänsä noudattaakseni."
Minä lohdutan häntä niin paljon kuin voin. Minä sanon hänelle, että hänen ei pitäisi niin paljon ajatella omaa rakkauttansa Jumalaa kohtaan kuin Jumalan rakkautta häntä kohtaan, meitä kaikkia kohtaan jopa vastoin kaikkea kiittämättömyyttämme ja hulluuttammekin. Me puhumme keskenämme rististä — Hänestä, joka kantoi syntimme omassa pyhässä ruumiissansa, ja kantoi ne kauas, kauas pois meistä.
Minä en pääse siitä ajatuksesta, että tämä on oikea voide Ewelynin tuskaan. Se on aina minulle tehnyt niin hyvää — ja yhtä-kaikki hän ei siitä vielä tunne mitään lievitystä.
Minusta näyttää välisti, kuin juuri silloin kuin minä koetan häntä rohkaista, mahtavampi käsi kuin minun hiljaa ottaisi pois lohdutuksen balsamin tehden juuri ne armorikkaat sanat, jotka minä mainitsen, teräväksi miekaksi, joka tunkee yhä syvemmälle haavaan.
Ja niin minä ainoastaan voin odottaa ja ihmetellä ja rukoilla. Näyttää siltä kuin Jumala itse vaikuttaisi hänen sydämessänsä. Hän on nyt paljon lempeämpi ja nöyrempi kuin ennen, eikä raamattu sanokaan ainoastaan iloa ja rauhaa Hengen hedelmiksi, vaan myöskin nöyryyttä ja lempeyttä.
Minä toivon usein, että Ewelyn ainoastaan olisi niin vapaa kuin vanha akka, joka myy hedelmiä setä Beauchampin portilla, taikka nuori poika, joka lakasee katua meille. He voivat mennä mihin tahtovat, voivat käydä mr Wesley'ä taikka mr Whitefieldiä kuulemassa, ja minusta näyttää kuin jompikumpi noista Herran palvelioista voisi auttaa orpana Ewelyniä, niinkuin minä en voi. Oi, että hän ainoastaan saisi kuulla noita mahtavia, hellyttäviä todistuksen ja lohdutuksen sanoja, joitten minä näin pusertavan kyyneliä vuorityömiesten silmistä taikka valloittavan ihmiset Moorfields'in kedolla, niin että pistos sydämessä äärettömällä tarkkuudella kuuntelivat saarnaajaa.
Toivoni on täytetty. Me lähdemme kuulemaan mr Whitefieldiä lady Huntingdonin taloon Park kadun varrelle. Tämä päätös on syntynyt seuraavalla tavalla:
Eräs rouva, joka viimeisiin aikoihin kehutaan tulleen hyvin jumaliseksi, kävi täällä joku päivä sitten; kaikemmoisista jokapäiväisistä asioista haasteltua pakinat kääntyivät mr Whitefieldin saarnoihin ladyn talossa. Rouva koetti mitä kiivaimmin kehoittaa tätiä ja Ewelyniä tulemaan sinne sanoen, että siellä oli varsin valittu seura — ainoastaan niitä, joita tahtoo kohdata, ja jos muita tulisi, ei ollenkaan tarvinnut pelätä mitään yhteyttä niitten kanssa. "Ja hän on varsin mainio saarnamies, ei ollenkaan tuota tavallista, jokapäivästä lajia, sen voin taata. Hänen esitystapansa on juuri semmoista, että teidän täytyy sitä ihmetellä, ihan sopivaa korkealla sivistyksen kannalla seisoville kuulioille. Lord Bolingbroke oli siihen varsin ihastunut, ja lord Chesterfield sanoi omituisella, hienolla ja kohteliaalla tavallansa mr Whitefieldille, että hän ei millään tavalla tahtonut sanoa hänelle itselle, mitä hän sanoisi kaikille muille, että hänen saarnansa suuresti viehättävät häntä."
"Minä en koskaan ole kuullut," sanoi Ewelyn kuivakiskoisesti, "että lord Chesterfield ja lord Bolingbroke kykenevät saarnaa arvostelemaan."
"Ei suinkaan, mitä itse oppiin tulee — mutta se onkin toinen asia," sanoi jumalinen rouva. "Minä tarkoitan esityksen suloutta ja puhujan kauneuden tuntoa, joita kumpikin aivan hyvin ymmärtää. Mainio näytteliämme Garrick sanoo mr Whitefieldin äänessä olevan niin suuren voiman, että hän ainoastaan sanalla: 'Mesopotamia,' eri äänen vaihetuksilla lausuttuna, voi saada kuuliansa itkemään ja vapisemaan. Moni järki mies, joka ei ollenkaan ole jumalinen, sanoo yhtä mielellään kuulevansa mr Whitefieldiä kuin parasta näytelmää."
"Minä olen kuullut monta hengellistä puhetta, jotka mielestäni ovat muistuttaneet teateria," sanoi Ewelyn, "ja minä en voi käsittää, kuinka mitään sielunhyötyä voi olla siitä, että heltyy itkemään sanasta: 'Mesopotamia.'"
"Jos kysymyksessä on totinen sielunhyöty," jatkoi rouva vakavasti ja hartaasti, "minun täytyy tunnustaa, että koko elin-aikanani en ole kuullut kenenkään puhuvan kuin mr Whitefield. Kun hän puhuu lunastuksesta ja autuudesta Kristuksessa, minä en voi ajatella mitään muuta kuin sitä suurta asiaa itseä; vasta perästä-päin muistuu mieleeni hänen puheenlahjansa ja äänensä."
Päätettiin sentähden, että ensi tilaisuudessa lähtisimme lady
Huntingdonin luoksi mr Whitefieldiä kuulemaan.
"Kumma kuitenkin," sanoi Ewelyn minulle vieraan lähdettyä, "mimmoisten seikkain jumaliset ihmiset luulevat vaikuttavan meihin, jotka vielä olemme mailman omia! Kuinka se voisi saada minua jotakin saarnamiestä kuulemaan, että lord Bolingbroke ja lord Chesterfield ja kaikki viisasteliat ja kaikki uskottomat ihmiset Englannissa ovat häneen mieltyneet, kun eivät kumminkaan tule sen paremmiksi. Tahdotaan houkutella meitä kuulemaan sitä, mikä oikea ja hyvä on, sen kautta että saarnaajaa huudetaan neroksi, kaunopuhujaksi taikka mailman taituriksi, kuulioita seura-elämän parhaimmistoksi taikka sivistyneitä esitykseen ihastuneiksi, mutta minä puolestani luulen varsin varmasti, että kaikkein maallisimmat panevat enemmän arvoa saarnan hengelliseen puoleen kuin mihinkään muuhun ja sentähden ennemmin tahtovat mennä kuulemaan saarnaajaa, jonka sanotaan puhuvan synnistä, lunastuksesta ja armosta, kuin sitä, jota kiitetään kaunopuheisuudestansa."
"Minua haluttaisi tietää," jatkoi hän hetken päästä, "tekisinkö minäkin, jos kerta tulisin jumaliseksi, samalla tavalla, menisinkö esim. sanomaan Harrylle: tarvitsee kuulla tuota taikka tätä saarnaajaa, koska hän on parempi hevois-mies kuin mikään tallirenki."
Me olemme käyneet mr Whitefieldiä kuulemassa.
Mitä muistoa siitä on sieluuni jäänyt?
Minä muistan miehen, joka kaikesta sydämestänsä ja kaikesta mielestänsä koettaa vetää kadotettuja sieluja mailmasta Jumalan luo, mailmasta, joka katoo, ijankaikkiseen elämään, Kristuksen luo, pyhitykseen, rauhaan ja riemuun.
Minä muistan sydämeen tunkevan, kaikkivoittavan sanantulvan, täynnä väkevää, liikuttavaa, varottavaa, hellää ja kiivasta todistusta siitä, että Herra Kristus on paljon huolellisempi sieluja voittamaan kuin mikään maallinen sielunpaimen, että sillä välin kuin saarnaaja itkee ja vaatii, Vapahtaja vapahtaa ja kuolee.
Niin, se on päätetty. Lunastuksen työ on päätetty. Se on "täytetty".
Niinkuin nyt, minä en milloinkaan ole sitä käsittänyt. Herra Kristus ei ainoastaan rakasta meitä, sääli meitä, varota meitä hukkumasta, vaan hän on vapahtanut meidät. Hän on tosiaankin ottanut meidän syntimme, pyyhkinnyt ne pois, jopa tehnyt ne kokonaan olemattomiksi, niin että niitä ei enää ensinkään näy, ja pessyt meidät valkoisiksi, valkoisemmiksi kuin lumi, omassa puhtaassa ja pyhässä veressään.
Hän ei ainoastaan sääli meitä. Hän vapahtaa meidät. Hän on kuollut meidän edestämme. Hän on lunastanut, hän on ostanut meidät. Kädet, jotka olivat levitettynä ristinpuussa meidän tähtemme, ne ne olivat, jotka maksoivat sen kauhean lunastusrahan. Hän on ruvennut vasta silloin meitä armahtamaan, kuin me rupesimme häntä etsimään. "Meidän vielä syntisinä ollessamme," hän meni kuolemaan väärintekiäin edestä. "Jumala oli Kristuksessa ja sovitti mailman itse kanssansa eikä lukenut heille heidän syntejänsä. Sillä sen, joka ei mitään tiennyt synnistä, Jumala on tehnyt synniksi meidän edestämme, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi."
Minä en milloinkaan ole tätä näin käsittänyt, ja yhtä-kaikki se on ja on ainakin ollut selkeänä kuin valkoinen päivä raamatun lehdillä.
Koko kotimatkalla Ewelyn ei puhunut yhtään sanaa. Täti Beauchamp oli ainoa, joka haasteli, ja hän sanoi, että tämä kaikki kyllä oli aivan liikuttavaa, mutta mitään erinomaista hän siinä ei voinut huomata. Se seisoi kaikki tyyni rukouskirjassa ja raamatussa.
Hetken päästä lisäsi hän sitten melkein vastapäiseen suuntaan: "Mutta jos tulisimme semmoisiksi kuin mr Whitefield tahtoo meidät, olisi paras suoraa tietä mennä luostariin. Hän puhuu todellakin, niinkuin ihmisillä ei olisi muuta tekemistä kuin olla jumalisia. Hän unhoittaa, että muutamilla meistä on toisiakin velvollisuuksia."
Lopuksi hän turvasi hajusuolaansa ja sanoi raukealla äänellä: "Ewelyn kultani, sinä näytät varsin kalvealta, tämä olisi liian rasittavaa meille kummallekin. Mies on niin mahdottoman kiivas, niin väristyttävä, ja hän panee meitä tuntemaan, kuin olisimme elämän ja kuoleman vaiheilla. Tämmöinen saarnatapa saattaa sopia ihmisille, joilla ei ole mitään hermoja, mutta minua se ennen pitkää tappaisi. Minua vaan iloittaa, että pääsin puistutuksiin tulemasta. Minä olen kuullut puhuttavan," pitkitti hän, "että lady Suffolk joku päivä sitten on käynyt siellä. Minua oikein kummastuttaa, että niin ylhäinen rouva kuin lady Huntingdon voi käskeä mokomaa väkeä. Semmoinen menetys ei todellakaan ole comme-il-faut. Minä en käsitä, kuinka lady Mary taisi kehoittaa meitä käymään tuommoisessa kokouksessa, ja minä ihmettelen itseäni, että ollenkaan lähdin sinne. Se ei lainkaan ole sopiva paikka kirkollisesti mieltyneille ihmisille, ja minä en millään muotoa soisi, että tuomioprovastimme tietäisi, että olemme käyneet siellä. T:ri Humden sanoisi varmaankin, että olen tehnyt suuren tyhmyyden."
Käyttäen näin monenmoisia vahvistavia keinoja: lääkkeellisiä, yhteiskunnallisia ja kirkollisia, täti Beauchamp sai takaisin tavallisen mielentyyneytensä ja itsetyytyväisyytensä.
Mutta Ewelyn ei puhunut sanaakaan. Vasta pari tuntia sen jälkeen, kun koputin hänen makuukammionsa ovea, hän aukaisi sen ja sulki sen ääneti, mutta tarttui sitten molempiin käsiini ja lausui leppeällä, vapisevalla äänellä: "Orpana Kitty, minä olen täynnä syntiä! Niin, minä olen pahempi kuin yksikään ihminen, sillä vaikka itse olen niin paha, olen kuitenkin ylenkatsonut kaikkia muita. Minä olen ollut fariseus ja samalla publikani."
Ja sitten hän purskahti itkemään ja kätki kasvonsa käsiinsä. Muutaman minuutin perästä katsoi hän kuitenkin taas ylös kasvot täynnä suloista, lapsellista ja herttaista rauhaa, lausuen: "Mutta minä olen kuitenkin onnellinen, orpana Kitty, paljon enemmän, kuin olen luullut kenellekään ihmiselle mahdolliseksi. Sillä minä uskon, että Herra Kristus on kuollut minunkin edestäni, ottanut ja pyyhkinyt pois kaikki minunkin syntini. Ja minä olen varma siitä, että Jumala rakastaa minua, myöskin minua, ja minä uskon, että hän tahtoo tehdä minut hyväksi — minä tarkoitan nöyräksi, rakkaaksi ja lempeäksi. Minä tunnen itseni niinkuin kotona, niinkuin olisin palannut takaisin isän huoneesen ja isän sydämen luo, ja niinkuin hän rakastaisi minua, oi, niin hellästi, niin äärettömästi ja niinkuin hän olisi sitä tehnyt jo ennenkin, tehnyt aina. Niin Kitty, minä olen kotona, missä minä ikinä olenkin, ja ijankaikkisesti."
Varhain seuraavana aamuna tuli Ewelyn minun luokseni vaaleana, mutta hiljainen rauha avoimissa elävissä kasvoissaan. "Kitty," sanoi hän, "minulla on ollut merkillinen yö. Minä en saanut unta. Minusta oli kuin kuluneen elämäni kaikki synnit käskemättöminä virtoina olisivat astuneet minun eteeni, niinkuin hukkuvan koko entisyys sanotaan silmänräpäyksessä näyttäytyvän. Minä näin pahat, jotka olin tehnyt, ja hyvät, jotka olin laiminlyönyt, ylpeyden ja itsekkäisyyden, jotka piilevät tuon kaiken alla. Ja ennen kaikkia minä tunsin, kuinka tyly, kuinka paha olin ollut omaa äitiäni vastaan, kuinka kovaa oli ollut jättää hänen pieniä vikojansa peittämättä, sillä tiedänpä, että hän rakastaa isääni, Harrya ja minua enemmän kuin mitään muuta mailmassa. Minä tunsin, että minun päivän koittaen täytyisi käydä näitä kaikkia sinulle tunnustamassa. Yksi yö palasi ennen kaikkia niin elävästi mieleeni. — Oli kauan, kauan aikaa sitten, kun minä olin pieni, pieni lapsi. Harry ja minä olimme punarupulissa, ja minä näin nyt edessäni, niinkuin se olisi ollut eilen, äitini kalveat, huolelliset kasvot, kun hän kulki toiselta pieneltä vuoteelta toiselle.
"Minä muistan selvästi, kuinka hän oli, tuolla kun istui lieden ääressä, hehkuva valo kasvoillansa ja mustilla hiuksillansa, kuinka hän Harryn taikka minun pienimpään liikuntoon taikka ääneen havahti pystyyn, hiipi vuoteemme ääreen ja levottomalla, rakkaalla katseella kumartui meidän ylitsemme lausuen helliä, lohduttavia sanoja; kuinka hän siirteli tyynyä taikka suuteli otsaamme tuolla pehmeällä suutelolla, joka oli parempi kuin mikään jäähdyttävä lääke. Siitä saakka olemme olleet paljon erotettuna hänestä, opettajien ja opettajattarien holhottavina, mutta ajattelepas, Kitty, mikä armo on saada palata takaisin noihin ensimmäisiin, herttaisiin aikoihin nyt eikä vaata silloin, kun jo voisi olla liian myöhäistä lausua joku rakkauden sana taikka tehdä joku rakkauden työ hänelle iloksi! Näitä ja kaikkea kärsimättömyyttäni ja tylyyttäni minä nyt silmäten ristiä ja Jumalan anteeksi-antavaa rakkautta saatan ajatella ja sen ohessa toivoa — toivoa niitä päiviä, jotka tulevat. Mutta voi, kuinka olisi käynytkään, jos se olisi ollut myöhäistä?"
Näyttää siltä kuin Ewelyn palatessaan takaisin Jumalan luo myöskin olisi palannut takaisin kaikkeen siihen, mitä luonnollisessa, inhimillisessä ja lapsellisessa rakkaudessa on ylevää ja jaloa.
Minä arvaan, että tämä ei voi olla muuta kuin kääntymystä. Tämmöisestä heräämisestä lienee kovin suuri ilo. Mutta iloa on tarpeeksi siitäkin, että jo olemme hereillä, jos kohta emme itse oikein tiedä, koska, kuinka ja missä olemme heränneet. Iloa on tarpeeksi siitä, että taivaallisen isämme rakkauden valossa olemme toimittamassa sitä päivätyötä, jonka hän on määrännyt meille.
Tänäpänä sanoi Ewelyn minulle hymyillen: "Minä luulen, että nyt en enää huoli, vaikka lady Huntingdonin iltaseuroissa puhutaan minusta. Minä soisin kyllä, ettei sitä tehtäisi, mutta jos se ainoastaan tapahtuu hyvässä tarkoituksessa, minä mielelläni tahdon siihen taipua. Mutta minä päätän vieläkin," jatkoi hän, "ettei voi puhua paljon ja samalla varsin totta sydämen tunteista. Minä luulen ilman sitä, että sillä tavalla tuhlataan voimia, jotka tarvitsemme tosityöhön."
"Meidän ei tarvitse istua tunteistamme puhumaan," minä sanoin. "On hetkiä, joina ne tunkevat esiin ikäänkuin itsestänsä. Raamattu tarjoo ilman sitä tarpeeksi puheen-aineita, ilman että meidän tarvitsee puhua itsestänne taikka muista ihmisistä."
"Niin," sanoi Ewelyn, "minä luulen, että laverteleminen hengellisistä asioista ainoastaan loimentaa mieltä. Ajattelepas, jos Harry ja minä rupeisimme pitämään pitkiä puheita tunteistamme vanhempiamme kohtaan, vertaamaan, kumpi meistä enemmän rakastaa heitä, ovatko he tänäpänä meille rakkaammat kuin eilen j.n.e. On kuitenkin pyhiä aikoja, jolloin meidän täytyy rakkaistamme puhua."
Täti Beauchamp on puoliksi hämmästynyt, puoliksi huolestunut siitä muutoksesta, joka Ewelynissä on tapahtunut. Hän ei sano voivansa sitä käsittää. "Kaikki ihmiset," arvelee hän, "uskovat kristin-oppia totuuksiksi paitsi juuri muutamat Jumalankieltäjät semmoiset kuin esim. lord Bolingbroke. Tietysti sovituksen työ on 'täytetty.' Se tapahtui jo kahdeksantoistasataa vuotta sitten. T:ri Humden saarnaa siitä aina, kumminkin pitkäperjantaisin. Minkätähden Ewelyn erittäin halaisi saada syntinsä anteeksi, sitä hän ei voi käsittää. Hän on aina ollut hyvin viehättävä, jos kohta vähän pisteleväinenkin. Mutta jos hän itse tuntee itsensä tyytyväiseksi, kaikki on varsin hyvä; se on hänen oma asiansa eikä kenenkään muun."
Ewelynin mielenmuutoksessa ei ole mitään silmään astuvaa. Se osoittaa itsensä enimmästään lempeässä ja hiljaisessa olennossa, joka hänen luonnollisen suoruutensa ja vakuutensa ohessa tekee hänet hyvin miellyttäväksi. Se tulee parhaasta päästä ilmi hänen käytöksessään täti Beauchampia kohtaan, siinä lapsellisessa kunnioituksessa ja rakkaudessa, jota hän osoittaa hänelle, ja joka liikuttaa tätiä paljon enemmän, kuin hän itse huomaakaan. Kuka uskoisi, että täti on ruvennut kysymään Ewelynin neuvoa vaatettensa suhteen!
Ewelyn ei ole uudestaan tahtonut lähteä mr Whitefieldiä kuulemaan. Mutta hän on käynyt minun kanssani vanhan metodistalais-akan luona, jonka oli tapa myydä hedelmiä meidän portillamme, mutta joka nyt on kadonnut sieltä, koska hän makaa sairaana, yskää ja kipua rinnassa, tyytyväisenä halvalla vuoteellansa odottaen Herran aikaa ja hetkeä, joka aina, hän sanoo, on oikea. Rakas vanha akka antaa meidän lukea itsellensä kappaleita vanhasta raamatustansa sekä mr Wesleyn uudesta virsikokouksesta ja kertoo meille sen verosta osia hänen saarnoistansa. Ja vaikka kieli-oppi on vähän sekava ja jumaluus-oppikin hiukan epäselvä, meillä kuitenkin siitä Jumalan voimasta, joka tällä kuolinvuoteella ilmestyy heikkoudessa, lienee yhtä suurta apua kuin mr Whitefieldin mahtavasta puhelahjasta.
Tänäpänä Hugh Spencer on käynyt meillä matkalla Cornwallista Oxfordiin.
Alussa hän puhutteli minua 'mrs Kittyksi' ja oli vähän juhlallinen. Mutta minä puolestani olin niin iloinen, että tuskin sain kyyneliäni hillityksi, oli mielestäni niinkuin pieni osa kodistani. Mutta mitä hän puhui rakkaasta äidistäni, ei ollenkaan ollut miellyttävää, ja siitä minä täydellä todella rupesinkin itkemään! Sen havaittuansa hän taas tuli entiselleen, niin ystävälliseksi ja niin suoraksi.
Hänen lähdettyänsä kysyi Ewelyn, kuka hän oli, ja minkätähden minä niin vähän olin hänestä puhunut, "hän näyttää olevan kunnon mies," sanoi Ewelyn.
Mutta mitäpä olisinkaan hänestä puhunut? Hän on juuri kuin me muutkin tuolla kotona — juuri kuin yksi meistä. Minä olen niin kiitollinen ja iloinen. Täti Beauchamp lähtee taas ja sieltä tulee isäni ja Jack minua noutamaan.
Minä tunnen itseni niin onnelliseksi, että tahtoisin laulaa aamusta iltaan asti. Kun en vaan olisi kiittämätön! Kaikki ihmiset täällä Lontoossa ovat olleet niin hyviä minua kohtaan. Yksin täti Beauchamp'in komea kamarineitsytkin, jota alussa niin pelkäsin, kävi varsin murheelliseksi, kun kuuli puhuttavan lähdöstäni. Ja hyvästiä jättäessään, kun hänen täytyi lähteä edellä Bathiin valmistuksia varten, hän äkkiä unhotti hienoutuneen englantinsa ja kävi kiinni alkuperäiseen Devonshiren murteesensa. Vedet silmissä hän lausui minulle sydämmelliset jäähyväiset toivottaen minulle siunausta ja kaikkea hyvää.
Ja yhtä-kaikki minä en ole hänen edestänsä tehnyt muuta, kuin että surkuttelin häntä ja koetin häntä lohduttaa, kun hän joku päivä itki sitä, että hänen ainoa veljensä oli juonut itsensä juovuksiin ja ottanut pestin sotaväkeen, jonka kautta heidän äitinsä, joka oli leski, tuli jäämään yksin, ilman mitään turvaa.
Tänäpänä Ewelyn kävi minun kanssani jäähyväisillä täti Hendersonin luona. Täti oli omituisella neuvovalla tavallaan hyvin ystävällinen häntä kohtaan. Hän sanoi mielihyvällä kuulleensa, että Ewelyn oli muuttunut "vakamieliseksi," mutta hän tahtoi varottaa häntä puolettomuudesta. "Kun nuoret ihmiset tulevat mailmasta erotetuksi," hän sanoi, "tapahtuu usein, että lankeevat vastaiseen ylenpuolisuuteen ja käyvät raivoisiksi." Hän toivoi kuitenkin, että Ewelyn, jos hänessä oli täysi tosi, pitäisi kultaista keskuutta. Sitä hän itse aina oli ahkeroinut, ja hänelle oli siitä ainoastaan ollut hyvää.
Orpana Tom oli ujompi ja saamattomampi kuin milloinkaan. Häneltä kysyttyäni hän sanoi pari kolme kertaa olleensa mr Wesley'ä kuulemassa, mutta hänen saarnansa olivat hänelle olleet niinkuin halkaiseva miekka ja terävät kynnet. Tunnustaa kaikki isällensä ja äidillensä, sitä hän ei voinut, se oli enemmän kuin yksikään olento voisikaan. Istua päivästä päivään kotona luulon-alaisena rikkojana, suorakohtaisten ja epäkohtaisten syytösten esineenä, oli enemmän kuin hän jaksoi kestää. Jos hän tunnustaisi, hänen täytyisi ennen seuraavaa aamua olla pakosalla. Minä sanoin hänelle, että hänellä ei ollut mitään käsitystä äidin rakkauden syvyydestä ja kehoitin häntä ainoastaan sitä koettelemaan. "Yhtä vähän," minä sanoin, "hänellä voisi olla käsitystä tästä rakkaudesta kuin Jumalankaan rakkaudesta, ennenkuin hän oli kumpaakaan koetellut."
Valon säde välähti tuokioksi hänen tuuheitten kulmakarvojensa alta, ja hän nosti silmänsä minun puoleeni jotakin toivontapaista katseessaan. Mutta alakuloinen, tuskallinen näky palasi kohta hänen kasvoihinsa, ja kun täti Henderson ja Ewelyn nyt liittyivät meihin, hän ei enää puhunut mitään.
Täti Jeanie näytti heikommalta kun viimein, mutta hänen rakkaat, vanhat kasvonsa kirkastuivat, kun hän puhutteli meitä, ja kun nousimme ylös lähteäksemme, hän tarttui käteemme ja lausui hellällä, vapisevalla äänellä:
"Lasten semmoisten kuin te ei ole huokea osata tasaista tietä mailmassa. Eikä minun tietääkseni löydykään kuin yksi ainoa tie, joka alusta loppuun asti voidaan sanoa turvalliseksi, ja se tie käy Herramme ja Vapahtajamme omissa siunatuissa jäljissä. Mutta tätäkään tietä ette saa nähdä pitkältä edessänne, vaan ainoastaan askel askelelta. Älkäät kuitenkaan hämmästykö! Vapahtajamme uskollinen käsi on paljoa parempi johdattaja kuin kaikkein täydellisin kartta. Se käsi kannattaa, samalla kuin se johdattaa. Minä olen havainnut, että ne ajat, joina kaikkein enimmin ikävöitsin karttaa, olivat juuri semmoisia, joina olin johdattavasta kädestä hellittänyt, ja usein haavoittuivat jalkani silloin orjantappuroihin, jotka ajoivat minut takaisin tunnettuihin jalansioihin ja sen käden nojaan, josta minun ei koskaan olisi pitänyt luopua."
"Mutta teidän ei tarvitse orjantappuroita pelätä," jatkoi hän rakkaudesta ja luottamuksesta kirkastuneilla kasvoilla, "sen Vapahtajan jalat, jonka jälkiä me käymme, lävistyivät kerta vielä pahemmasta kuin orjantappuroista. Ja kasi, joka johdattaa ja kannattaa, voi sitoa ja parantaa. Se on parantanut, mitä ei kukaan muu saa parannetuksi, särjetyn ja haavoitetun sydämen." Sitten, niinkuin pari kertaa ennenkin, hän näytti kokonaan unhoittavan läsnä-olomme ja elävän ainoastaan Jumalan näkemisessä. Hänen henkensä näytti olevan rukoukseen vaipuneena.
Kotimatkalla emme puhuneet paljon mitään, ei Ewelyn enkä minäkään. Ei niin, kuin sydämemme olisivat olleet toinen toisellensa suljetut, vaan ainoastaan sentähden, että olivat liian lähellä toisiansa sanojen välitystä tarvitaksensa.
IV.
Kotona, jälleen kotona! Kuinka suurella ikävällä minä olen katsellut sitä hetkeä kohden, jona voisin nämät sanat kirjoittaa! Ja nyt minä tuskin saan rivejä kyyneliltäni selitetyksi!
Syystäpä silmäni täyttyvätkin kyynelistä! Äitini on kipeä, sen suhteen en voi erehtyä, hänen kasvonsa ilmoittavat sen, hänen askelensa, tavallisestikin hiljaiset, ovat nyt hengettömät; hänen äänensä, aina lempeä, on nyt niin matala, niin suloinen; hänen hymynsä, tuo surumielinen ja hellä, ei ole kirkkaan päivänkoitteen kaltainen, joka käy raikkaan naurun edellä, eikä iloisen kai'unkaan, joka seuraa sen perästä, vaan himeän auringonsäteen, joka pilkottaa paksun pilvipenkeren takaa.
Olisivatko nämät muutamat kuukaudet voineet tehdä niin suuren muutoksen, vai olenko itse ollut sokea? Isäni ei näy mitään huomaavan eikä liioin Jack. Voisiko olla niin, että silmäni huijentuneena Lontoon mailman loisteesta nyt näkevät kaikki omassa hiljaisessa kotomailmassamme himmeämmässä, vaaleammassa valossa?
Sillä huoneet, huonekalut, kaikki tyyni on minusta nyt niin toisenlaista. Koskaan ennen en huomannut, että vierashuoneen matto oli niin virttynyt ja kulunut; että sitsiset akkunaliinat olivat niin parsitut; että äitini pyhähuonekin oli niin vanhentunut.
Nämät kaikki eivät ole voineet ainoastaan muutamassa kuukaudessa näin muuttua.
Minä en usko, että olisin huonekaluja paljon katsonutkaan, jos olisimme kokoontuneet jokapäiväiseen huoneesemme, tavallisen pöytämme ympäri, tavalliselle atriallemme. Mutta Betty oli saanut päähänsä panna toimeen jotakin ilosta ja oli sentähden kattanut pöydän vierashuoneessa parhailla posliineilla, juuri kuin olisin ollut joku suuri vieras, ja minä tein varmaankin väärin, kun tulin edes huomanneeksi parsimat vanhassa tamasti-pöytävaatteessa, joka oli valkaistu hiukaisevan valkoiseksi, taikka poreet parhaassa sokeri-astiassa, jotka kantoivat merkkiä jostakin muinaisesta ottelusta Bettyn ja Jackin välillä.
Niin, se oli tuo ylenmääräinen juhlallisuus, johon Betty oli koettanut nostaa kaikki mikä hänen vallassansa oli, joka saattoi minut naurun-asteelta itkun-rajalle, joka ei olekaan kaukana edellisestä. Se oli äitini silmistä loistava hellä huoli siitä, että kaikki minulle olisi oikein mieluista ja hyvää, joka hänen rakkaisin kasvoihinsa katsellessani oli kääntää kaikki hymyni kyyneliksi. Se oli Bettyn uljaileminen talon parhailla kaluilla, joka minussa synnytti sydämen ahdistusta, kun isäni riisui parhaan takkinsa, jonka hän oli pukenut päällensä minua tervehtääksensä, ja jonka äitini nyt otti haltuunsa valkoiseen vaatteesensa käärittynä hyllylle takaisin laskettavaksi. Sillä mitään raskasta ei ole siinä, että parhaat vaatteemme pannaan korjuun, eikä kukaan meistä sitä siksi katsokaan.
Enkä minä myöskään tahtoisi, että rakkaita vanhoja kapineitamme ja huonekalujamme alennettaisiin ainoastaan semmoisiksi koristuksiksi kuin rikkaitten huoneissa nähdään, sen siaan että ne meille ovat ikäänkuin ystävällisiä vanhoja kirjeitä, joihin niin paljon elämämme historiasta on kirjoitettu. Ei, ei se ei ollut sitä. Se oli juuri tuo korkean ja suuren tavoitteleminen, joka ei sopinut matolle, pöytävaatteelle ja takille, äidilleni ja minulle.
Sillä kun isäni vihdoin vilusta värähtäen, loi silmänsä kylmään lieteesen satunnaisilla kukkais- ja lehtimeijuillansa, joita Betty ei millään tavalla olisi tahtonut panna alttiiksi semmoisten pikkuseikkojen tähden kuin lämmin ja mukavuus; kun Trusty käpälät vierashuoneen rauhoitetun piirin kynnyksellä surkealla äänellä vinkui vastaväitöstänsä; kun loistomme alkoi hälvetä, ja Jack otti kynttilän ja meni viemään valkeata arkihuoneesemme, ja tuo suuri juhla oli loppunut, ja me kaikki viisi pakenimme sinne: silloin rupesimme taas tuntemaan itsemme kotona oleviksi ja kodittuneiksi. Äitini näytti minusta silloin vähemmän kalvealta ja enemmän itsensä muotoiselta, ja kaikki oli taas niinkuin ennen: Trusty ja minä istuimme hänen jalkojensa juuressa, hänen kätensä silitteli lempeästi hiuksiani, ja Trustyn pitkät korvatkaan eivät jääneet hyväilemistä vaille.
Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauan aikaa. Isäni, joka oli nukahtanut, heräsi äkkiä ja kysyi, oliko Jack katsonut hevosia. Hevonen, jota olin käyttänyt, oli naapurilta lainattu, ja isäni oli käskenyt panna sen talliin ruokottavaksi ja lämpimällä jauhojuomalla juotettavaksi.
Mutta Jack ei ollut katsonut — niin mitään. Isäni sanoi kuivakiskoisesti, että se ei ollenkaan häntä oudoksuttanut, se oli varsin tavallista, hän ei ollut muuta odottanutkaan. Jack nousi ja lähti haukotellen ulos. Isäni ei enää nukkunut, vaan lähti pian perässä mutisten jotakin semmoista, kuin että kumminkin laina-eläimiä olisi kunnollisesti hoidettava.
Levoton katsanto palasi taas äitini silmiin. Trusty tunsi varmaankin, että hän oli lohdutuksen tarpeessa, jonka tähden hän seurattuaan isääni ovelle kääntyi takaisin, pani käpälänsä äitini polville ja rupesi hänen kättänsä nuoleskelemaan. Ja minä — minä tunsin itseni yhtä mykäksi ja hämmästyneeksi kuin koira enkä saanut paljon suurempaa myötätuntoisuutta osoitetuksi kuin hänkään. Minä en voinutkaan muuta kuin kiertää käsivarteni äitini kaulan ympäri, liittyä likemmäksi häneen ja suudella hänen rakasta kättänsä.
Lopulta olemme kuitenkin kaikki tavallamme "mykkiä eläimiä". Ainoa erotus, se, että koira ennemmin kuin me joutuu tälle hämmästyksen kannalle.
Näin on käynyt kaiken aikaa, jona olen ollut poissa! Sillä välin kuin minä päivästä päivään olen elänyt ilman huolta ja pelkoa; sillä välin kuin täti Henderson on hoitanut taloudentoimiansa, maanantaina antanut tehdä pyykkiä, tiistaina tryykätä, keskiviikkona pestä parhaat vierashuoneen, tuorstaina arkihuoneen, perjantaina puutarhasalin ja lauantaina juurta jaksain siivota kaikki paikat; sillä välin kuin täti Beauchamp aamuisin kesken vaatetuspuuhiansa on huvitellut sievistelevien vanhojen herrojensa kanssa ja iltaisin harjoitellut kortinlyöntiänsä, huolet ja murheet, tuska ja pelko on kalvaneet äitini elämänlankaa, eikä kukaan muu kuin ainoastaan Trusty ole sitä nähnyt! Uskollinen vanha koira on sen nähnyt — hänen murheellinen katsantonsa ja hänen hiljainen vinguntansa ilmoitti sen minulle tän'iltana, kun Jack lähti ulos jättäen oven auki, ja isäni, joka seurasi häntä, paiskasi sen kiinni. Ja minä olen voinut olla niin kauan poissa täältä! Mutta mikään mailmassa ei enää saa minua äitiäni heittämään.
Samana iltana.
Nämät sanat kirjoitettuani en kyennyt mitään sen enempää lisätä, vaan panin päiväkirjani kiinni ja hankein mennä maata peläten äitini käyvän levottomaksi minun tähteni, jos näkisi valkeata huoneestani. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Minä kuulin hänen hiljaa käyvän kiinni ovenhakaan, ja ennenkuin olisin ennättänyt sammuttaa kynttiläni ja pyyhkiä kyyneleni, hän jo seisoi vieressäni.
"Lapsi kultani," sanoi hän — käyttäen lausetapaa, joka on suloisia poikkeuksia hänen tavallisesta puheestansa, "lapsi kultani, sinä olet väsynyt ja sinun olisi jo aikaa pitänyt panna maata. Meidän tarvitsee palata takaisin vanhoihin kotitapoihimme."
"Todellakaan, äiti, minä en ole väsynyt," minä sanoin koettaen tehdä ääneni niin vakaaksi kuin mahdollista.
"Onko mikään, lapsi kultani, sinun poissa-ollessasi huolestuttanut?" kysyi hän.
"Ei, äiti, ei," minä sanoin, "kaikki ihmiset ovat oikein kilvalla koettaneet minua pahentaa."
"Pahentaa vanhalle kodillesi, Kitty?"
Hän oli nyt antanut minulle oikeuden itkeä, ja minä niiskutin ääneeni:
"Oi äiti, se ei ole muuta kuin ainoastaan levottomuutta sinun tähtesi.
Sinä olet niin kalvea, sinulla on ollut huolia eikä kukaan ole ottanut
siitä vaaria."
Hän oli liian vilpitön pyytääksensä minua tyhjillä tekosyillä lohduttaa. Hymyillen sanoi hän:
"Sinä yksinkö sen huomasitkin? No entä, jos olisin kaivannut sinua, kaivannut yöt päivät enkä koskaan tietänyt, mikä sinä minulle olit, ennenkuin olit poissa, eikö tuo voisi lohduttaa sinua, Kitty? Tuleeko meidän itkeä sitä, että kaikki taas on hyvin?"
"Minä en koskaan, äiti, sinua heitä, en koskaan, niin kauan kuin elän," minä kiihkeästi vakuutin.
"Niin kauan kuin kumpikin meistä elää, lapsi kultani," lausui hän lisäten hiljaa: "Jos se on Jumalan tahto eikä liian itsekästä minulta."
Hänen sanansa rauhoittivat minua.
Vasta kun hän jo oli sulkenut oven, mutta palasi takaisin minua vielä kerta suutelemaan, hänen sanansa saivat toisen merkityksen.
"Niin kauan kuin kumpikin meistä elää."
Mutta nyt ne kajahtivat korvissani niinkuin kuolonkellot; minä vääntelin sinne tänne vuoteellani enkä saanut unta. Mieleeni muistui, etten ollut iltarukoustani tehnyt.
Oli ensimmäinen yö kotia päästyäni, sen saavutettuani, jota siitä saakka kuin heitin kalliin kotini, aamut illat, jopa useasti päivälläkin olin rukoillut, ja nyt minä ilman ainoatakaan kiitoksen sanaa Jumalaa kohtaan olin pannut maata!
Minä hämmästyin kiittämättömyyttäni, nousin ylös, panin päälleni ja laskin polvilleni akkunan ääreen täysikuun valossa, joka välähteli vanhojen jalavien latvoissa, kimelteli ruusupensaitten lehdillä ja murtuen kirkkaita akkunanruutuja vastaan sirotteli timantteja permannolle.
Se oli tätä, jota minä tarvitsin: rukousta ja ylistystä. Se teki minun hyvää jo samalla hetkellä kuin aloitin.
Eikä ihmettäkään! Rukous ei ole puhe, joka laantuu yksinäisyyteen. Raamattu sanoo, että kun huudamme Herraa, hän kallistaa laupiaat korvansa meidän puoleemme ja kuulee meitä niinkuin isä lapsiansa. Jumala kuulee meitä! Hän kuuli minua, kun tunnustin hänelle kiittämättömyyteni ja pelkoni. Hän kuuli minua, kun jätin kalliin äitini hänen haltuunsa!
Vaikka olin kiittämätönkin! Koko ajan Herra on valvonut äitiäni, ottanut vaarin hänen salaisimmista tarpeistansa ja isällisesti holhonnut häntä.
Ja hän pitää yhä edelleenkin huolta meistä, "niinkauan kuin kumpikin meistä elää." Niin, kun lausuin nämätkin sanat hänen korvaansa, kuolonkellot eivät enää soineet minulle. "Niinkauan kun kumpikin meistä elää" — elää täällä maan päällä ensin, ja sitten kun meillä ei enää ole mitään huolia hänen päällensä sälytettävänä, hän kuitenkin pitää huolta meistä, jopa ijankaikkisesta ijankaikkiseen. — Minä tein väärin lausuessani, että kukaan ei ole ottanut vaaria äidistäni taikka huomannut, kuinka huonoksi hän on mennyt, sillä kun täti Beauchampin luona Ormond kadun varrella kohtasin Hugh'in, hän sanoi minulle, että äitini ei ollut terve.
Minä voin nyt ilman tuskaa ja kyyneliä mennä levolle.
* * * * *
Tänäpänä kaikki minusta tuntuu paljon toisemmalta kuin eilen.
Ensiksikin kallis äitini näyttää hiukan virkeämmältä; hän ei ole niin kalvea, ja hänen hymynsä on hilpeämpi.
Toiseksi minä taas olen toimittanut tavallisia pieniä aamu-askareitani; lypsänyt lehmiämme ja suuruksen edellä vienyt astiallisen uutta maitoa äidilleni. Rakkaan meren paljas näkeminen ja kuuleminen pani sydämeni hypähtämään ilosta niinkuin aallot tuolla silmieni edessä, ja minä tunsin itseni niin onnelliseksi, kun taas sain katsella pitkin suurta, aavaa merenselkää, joka syvyydestä nosteli lukemattomia laineita, sillä välin kuin tuuli huhtoi niitä vaahdolle, niin että lopulta olivat kuin ääretön joukko lumettuneita merilintuja.
Minun tuli niin hyvä olla, kun taas sain kuulla meren tuttavaa tyrskyä kallioita vastaan ja kuulla pakoveden hiljaista pulinaa, se kun kääri simpsukat liepeesensä ja kuljetti niitä muassaan kauas valkoiselta rannalta kallioin juuresta. Maa oli kylmähtänyt, härmä kirisi jalkojeni alla ja kallioilta tuleva tuuli puhalsi kalseaa, mutta ystävällistä aamutervehdystänsä pääni ylitse. Kun sitten istuin tuulen suojassa jakkarallani, rakas vanha Daisy katseli minua isoilla, äidillisillä silmillänsä omituisella, tyvenellä ja ystävällisellä tavallaan myönnyttäen minulle oikeuden siinä istua. Niin koko mykkä luonto tervehti minua kotia palanneeksi.
Ja kolmanneksi minulla on ollut riita Bettyn kanssa, joka tällä tavalla on lausunut minua tervetulleeksi ja oikeutetuksi astumaan takaisin entisiin oloihini.
Minä olin ottanut maidon ja lähtenyt ylös äitini luo, mutta ihmeekseni en tavannut häntä omasta pienestä kammiostaan portinvajan päältä; hän ei vielä ollut liikkeellä.
"Minusta tuntuu," sanoi hän, "kuin maito enemmän vahvistaisi minua maaten, enkä minä luullut sinun nousevan niin varhain matkasta tultuasi. Aamut ovat välisti kylmänkulpeita," jatkoi hän ikäänkuin poistaaksensa sitä levottomuutta, jonka hän taisi lukea silmistäni, "mutta kun tulee kevät, tahdomme taas pitää pieniä aamupakinoitamme tuolla ylhäällä."
Minä koetin katsella asiaa yhtä tyvenesti kuin äitini, mutta hänet heitettyäni en voinut hillitä haluani ilmoittaa huoltani jollekin ihmiselle. Isäni oli jo ulkona kedolla, Jack vielä vuoteellaan, ja koska Betty paitsi heitä oli talon ainoa inhimillinen olento, minun ei ollut muuta neuvoa kuin pujahtaa maitohuonesen, missä Betty oli voita kirnuamassa.
Akkunat olivat auki, auringon säteet tunkivat sisälle taajan lehdistön välistä, ja aamutuuli, joka myöskin luikasti huoneesen, nosti pieniä kareita äsken kuoritun maidon pinnalle, samalla kuin vielä pitelemätön maito paksu keltainen ja herkullinen kerma päällä palautti muistooni ne lukemattomat pienet juhla-atriat, joita minä ja Jack lapsena olimme siellä nauttineet. Tämä kaikki kokonaisuudessaan oli ihastuttava viileyden, vihannuuden, kerman ja lapsuuden muistojen ilmapiiri, ja minä tunsin itseni nyt Bettyn rinnalla yhtä paljon lapseksi, kuin koska me molemmat, Jack ja minä, nöyrinä anojina seisoimme hänen edessänsä, hänen, joka oli maitohuoneen kuningatar, kaiken herkullisen ja hyvän jakaja, ja me itse tuskin olimme sen mittaisiksi kasvaneet, että varpaisiltamme yletyimme noihin viehättäviin maito-astioihin kurkistamaan.
Betty seisoi akkunaan päin kääntyneenä vanuttaen kaikella halulla voitansa ja hyräillen pitkäveteistä nuottia, jolla oli yhtä vähän alkua ja loppua kuin puron yksijonoisella solinalla. Hän ei huomannut minua, ennenkuin seisoin varsin hänen vieressänsä ja sanoin:
"Oi Betty, miks'ei ollut ketään, joka olisi ilmoittanut sen minulle?
Eikö kukaan ole havainnut, että äitini on kipeä?"
Se oli varomaton alku. Betty näytti ottavan sen loukkaukseksi.
Hetken aikaan hän ei puhunut mitään; sitten vastasi hän kuivakiskoisesti ja kuten näytti työhönsä kovin kiintyneenä: "Muutamat ihmiset luulevat, ettei mitään nähdä, sentähden ettei asioita huudeta kadunkulmissa. Muutamat, varsinkin nuoret ihmiset päättävät, ettei kukaan muu näe mitään paitsi he itse."
"Te tiedätte, Betty, mitä minä tarkoitan," minä sanoin. "Kuinka kauan aikaa on sitten kuin äitini ei ole jaksanut nousta ylös maitoansa juomaan? Ja miks'ei kukaan ole siitä minulle kirjoittanut?"
"Miks'ei kukaan ole kirjoittanut, mrs Kitty, sitä en voi sanoa," hän vastasi. "Miks'en itse ole sitä tehnyt, on yhtä selvä asia, kuin ettei koira puhu."
Ja niin hän yhä edelleen näppärästi ja mukavasti niinkuin ainakin vanutteli voitansa pieniksi sieviksi kappaleiksi, juuri, kuin olisi ollut erinomaisen tärkeää saada niitä ihan yhdenlaisiksi ja puheen aineena sitä vastaan peräti mitätön asia.
Minä olin tietysti tämmöisessä riidassa peräti allakäden. Naisella, jolla on sormet kiinni jossakin käsityössä, on riidan alkaessa aina edullinen asema työttömän suhteen. Riita-asiaa sopii silloin aina käyttää huolettomalla tavalla, ikään kuin sivuttamalla ja käsillä olevaa tointa paljon halvempana. Betty oli ilman sitä keskellä valtakuntaansa, kun minä sitä vastaan seisoin siellä ainoastaan nurkkavieraana, joka tunkee toisen alalle.
Ainoa neuvoni oli antaa hänen nähdä, etten ollenkaan ollut mikään riiteliä, vaan ainoastaan nöyrä anoja, ja minä tiesin hyvin, että kun hän nuhteillansa vaan oli saanut oman asemansa turvatuksi, hänen uskollinen sydämensä kerrassaan avaisi koko suosionsa ja myötä-tuntoisuutensa aarteen.
Kyynelet, jotka olivat ääneni tukahduttaa, tulivat minulle avuksi lausuessani:
"Betty, minä tiedän, että te rakastatte äitiäni melkein yhtä paljon kuin minä. Sanokaat minulle sentähden, onko äitini todellakin niin kipeä, kuin hän näyttää, eikö siihen voi mitään tehdä?"
Kun Betty oli pannut viimeisen voikappaleen valkoiselle vadille, hän rupesi kuivaamaan käsiänsä käsivaatteesen, joka riippui oven takana, ja lausui:
"Minä tahdon sanoa teille, kuinka tämän on, mrs Kitty. Minä luulen, että missis'istä tehdään pakanallinen epäjumala, ja Herra ei tahdo sitä sillä tavalla." Ja käsivaate kulki huomaamatta Bettyn kasvojen yli.
"Tehdä äitini pakanalliseksi epäjumalaksi," minä sanoin, "mitä sillä tarkoitatte, Betty?"
"Mitä sillä tarkoitan, Kitty, on tämä: Minä olen käynyt kuulemassa pappia, jota muut papit eivät tahdo kärsiä, sitä, joka muutti lankoni lakeaksi kuin lammas, ja hän sanoi, että kaikki luonnostamme olemme epäjumalan palvelioita emmekä ensinkään parempia kuin pakanat, ellemme ole oppineet Jumalaa rakastamaan."
"Ja sitten hän selitteli, mitkä epäjumalamme ovat. Alusta minä luulin meidän pääsevän varsin helpolla, sillä hän puhui rikkaista, jotka jumaloitsevat tavaroitansa, ja minä ajattelin vanhaa saituria Falmouth'issa, joka joka ilta lukee rahojansa; ja sitten hän puhui niistä, jotka jumaloitsevat maitansa ja tilustuksiansa, ja silloin minä ajattelin olevan kysymyksessä kartanonhaltia, meidän naapurimme, joka ei tahdo suoda masterille tuota pikku maatilkkua, joka on meidän tilustustemme rajalla, ja jossa Trustylla olisi niin hyvä syötinmaa; vielä puhui hän turhamaisista nuorista tytöistä, jotka tekevät itsellensä jumalia rihmoistansa ja korennuksistansa, ja minä katselin ympärilleni nähdäkseni, miltä se maistuisi. Mutta sitten hän puhui aviomiehistä ja vaimoista, jotka tekevät itsellensä epäjumalia toinen toisistansa, isistä ja äideistä, jotka jumaloitsevat lapsiansa, ja silloin minä ajattelin teitä kaikkia, mrs Kitty, ja olisin suonut, että master ja missis ja te, lapset, olisitte olleet siellä kuulemassa, joka varmaankin olisi tehnyt teille kaikille hyvää. Sillä näettekö, master tekee itsellensä epäjumalan teistä, mrs Kitty, ja missis ei ole paljoa parempi, vaikka hän tekee sitä salaa hän, jopa itse tietämättänsäkin. Ja te, mrs Kitty, ajattelette, ettei kukaan voi katsoa missis'iä paitsi te itse."
Saarnallaan omaa-tuntoansa kevenettyänsä Betty oli raivannut tietä sääliväisyydellensä, ja istui nyt penkille, pyyhkäisi silmiänsä esiliinallaan ja sanoi puolittain jyrkästi, puolittain leppeästi:
"Muuten minä en juuri usko, että teidän tarvitsee missis'iä murhettia. Minun päättääkseni hän on ikävöinnyt teitä, mrs Kitty, ja nyt kun hän on saanut teidät takaisin, elämäkin palaa takaisin, juuri kuin kalalle, joka heitetään takaisin veteen — se on, ellette puolestanne rupee tekemään hänestä epäjumalaa ja itkuisilla silmillä ota vaaria pienimmistä vivahduksista hänen kasvoissaan ja niin sokealla rakkaudellanne auta häntä suorinta tietä taivaasen, joka minun luulteni voi tapahtua aivan helposti rakkaan missis'in suhteen. Sillä että hän on valmis toiseen mailmaan siirtymään, sitä ei kukaan voi kieltää. Mutta mitä siihen tulee," jatkoi Betty, "ettei missis nouse peräti varhain, siitä ainoastaan sopii olla kiitollinen. Minä se olin, joka sain hänet siihen, ja minä soisin, ettei kukaan ottaisi häntä siitä kääntääksensä. Muutamat ihmiset näyttävät uskovan, että heikko köysi vahvistuu siitä, että sitä venytetään niin pitkäksi kuin mahdollista, mutta minun luuloni on, että se sillä tavalla paljon pikemmin katkee."
Bettyn ajatus äitini terveyden tilasta lohdutti minua suuresti. Se näytti siirtävän asian epämääräisen, äärettömän ja auttamattoman alalta määrätyksi, mutta kuitenkin voitettavaksi ja helpoksi vaaraksi, jota hellillä ja rakkailla huolilla kävi poistaminen. Minun rupesi nyt tekemään mieli kuulla vähän enemmän Bettyn havannoista metodistain suhteen, ja minä sanoin:
"Jos asian oikein ymmärrän, pappi ei siis puhunut mitään joka erittäin miellytti teitä, Betty, vai kuinka?"
"Miellyttikö? Ei suinkaan, mrs Kitty, yhtä vähän kuin raippa miellyttää hullua, ja hullu minä olin, kuin menin vaikka missis varotti minua."
"Se ei siis ollut hyvää mitä hän puhui?"
"Sitä en tahdo sanoa, mutta minä en siitä pitänyt, ja minun tekisi juuri mieli tietää, kuka voisi pitää siitä, että hänen täytyy istua jalkapuussa koko seurakunnan edessä kivitettynä ja lokaan tahrittuna, ja että häntä isketään juuri siihen, missä kipeimmin sattuu."
"Kuinka niin, Betty?" minä kysyin.
Hämmästyksekseni Betty nyt rupesi änkyttämään ja purskahti katkerasti itkemään. Minä en koskaan ennen ollut hänessä mitään muuta tunteen merkkiä havainnut, kuin että ääni korkeintaankin oli hiukan vapissut ja käsi äkkiä pyyhkäissyt silmiä. Hän häpesi tavallisesti kyyneliänsä niinkuin koulupoika, mutta nyt hän itkeä niiskutti, ja hetken aikaa kului, ennenkuin hän taas sai puhutuksi.
"Mrs Kitty," sanoi hän, "juuri kuin ajattelin, kehenkä hän sen jälkeen ryhtyisi, ja hymyilin itsekseni nähdessäni, kuinka nuot houkkio-raukat yltä-ympärilläni niiskuttivat ja menivät tainnoksiin, tulipa äkkiä sana, joka nuolen tavalla tunki sydämeni pohjaan, ja siinä seisoin nyt väännellen itseäni niinkuin kala ongessa, sillä välin kuin pappi yhä vaan ajoi sitä syvemmälle, jopa yhtä levollisesti ja varovasti, kuin kysymyksessä olisi ollut hakata naula oikeaan paikkaan puunkappaleesen, jota ei kuitenkaan tahdo rikkoa. Minä olisin voinut lyödä hänet kuoliaksi, mrs, Kitty, mutta siinä minä seisoin avutoinna niinkuin lävistetty mato."
"Mutta mitä hän sitten sanoi, Betty?"
"Mitä hän sanoi? — niin, mrs Kitty, hän antoi minun tuta, etten ollut parempi kuin tavallinen pakana, ja että epäjumalat, joita olin Jumalan edestä palvellut, olivat semmoisia kappaleita, joita julmin indiaani olisi hävennyt."
"Mitkä ne olivat, Betty?"
"Mitkä muut kuin juuri maitohuoneeni ja kyökkini ja minä itse," sanoi hän, "juuri nämät somat voikappaleet, jotka minun mielestäni välttämättömästi ovat paremmat kuin kaikki muut koko mailmassa, ja tämä kivilaattia, johon yhtä vähän olen tahtonut mitään jalan jälkeä, kuin jos kysymyksessä olisi ollut kuninkaan oma astin-lauta."
"Pappi ei ainakaan maininnut voikappaleita eikä kivilaattiaa?" minä kysyin.
"Ei varsin suorilla sanoilla, mutta kyllä minä hyvin ymmärsin, mitä hän tarkoitti, ja päälliseksi vielä kaikki harmi, jota olen tuntenut, kun master Jack ja te, mrs Kitty, olette mieltäni pahentaneet, ja vanha Roger parka sitten ja hänen likaiset kenkänsä ja paljon muuta."
"Mutta, Betty," minä virkahdin, "sekä minä että Jack ja Roger olemme todellakin useasti olleet kiusalliset ja tehneet väärin, ja kyökki ja maitohuone ovat juuri ne paikat, jotka Jumala on määrännyt teille vaikutus-piiriksi; niistä teidän sentähden tuleekin pitää huolta."
"Mitä auttaakaan vastustaminen, mrs Kitty," sanoi Betty toivottomasti päätänsä pudistaen. "Minä en suinkaan tahdo sanoa, että Roger on mikään pyhimys, ja vaikka itsekin olisin semmoinen, en kuitenkaan voisi väittää, ettei Roger useasti käytä itseänsä tyhmästi, ja ettei asiat meillä mene hullusti toisinaan."