"Olen kyllä tuhat kerrat mitä suurimmalla tarkkuudella koettanut harkita ja tutkia, enkä voisi keksiä mitään otollista syytä suuttumukseeni ja mitään oikeutta kiinnittää sydämeni niihin toimiin, jotka Kaikkivaltias on määrännyt minulle, mutta se ei auta, haava pysyy haavana, ja sanat istuvat siinä kuin naulat ja ei auta, mrs Kitty, minä olen vaivainen, syntinen ihminen, se on täysi tosi, ja minä en pääse siitä mihinkään."
"Mutta, Betty," minä sanoin, "ettekö käyneet siellä uudestaan jotakin lohdutusta etsimässä?"
"Sen tein," sanoi hän, "vaikka minulla oli varsin vähän taikka ei mitään toivoa. Puhuessaan hän kaiken aikaa tarkasti minua, niinkuin hän olisi tahtonut tunkea lävitseni katseellansa, mutta minä en kertaakaan silmiäni räpähtänyt, vaan katselin rohkeasti kovalla otsalla häneen takaisin, sanoen sydämessäni: 'Sinä olet yhden kerran saanut minut kiinni, mutta älä koetakaan toistamiseen.' Mutta kun hän oli lopettanut, ja minä olin kotimatkalla, olipa juuri kuin jokin alati olisi vetänyt minua takaisin, aivan niinkuin koi vetääntyy valkeata kohden. Minä menin sentähden vieläkin kerran, ja siellä oli suuri joukko ihmisiä vuorikaivoksista ja kalapaikoista, ja minä näin erään miehen, joka seisoi siellä ja puhui heille. Mutta tällä kertaa se ei ollutkaan pappi, joka muutti lankoni lakeaksi kuin lammas, mr Wesley, vaan toinen, iso, pitkä mies Yorkshirestä, joka olisi voinut lyödä maahan minkä Cornwallin nyrkkitaistelian tahansa. Ensin minä luulin hänen puhuvan vierasta kieltä, mutta sitten rupesin ymmärtämään häntä ja huomasin silloin, että hän oli vielä pahempi kuin pappi. Tämä ajoi nauloja sydämeen ja antoi niitten jäädä sinne istumaan, kuinka ikinä itseänsä käänteli ja vääntelikin; mutta Yorkshiren mies nakutteli ja hakkasi ihmistä niinkauan, ettei ollut yhtäkään eheää paikkaa kiireestä kantapäähän asti. Leveällä kielellään hän antoi minut ymmärtää, että kaikki mitä siihen asti koko elinkautenani olin ajatellut, puhunut ja tehnyt, oli sulaa vääryyttä ja jopa siihen päivään asti, joka tänäpänä oli. Ja siinäpä kaikki, mitä minä voitin, kun en totellut missis'iä."
"Mutta, Betty," minä sanoin, "onpa lohdutusta, onpa voidetta tuommoisiinkin haavoihin; eihän se ollutkaan kaikki, mitä saarnaajat puhuivat."
"Ei, ei," virkahti Betty surullisesti, "ihmiset kehuvat heidän puhuvan ihmeellisen suloisesti Vapahtajastamme, hänen kärsimisestänsä ja armeliaisuudestansa. Mutta sen minä tiedän, että minulle kaikki tyyni on käynyt sapeksi. Puhutaan sokerin muuttuvan etikaksi, kun ihminen on sisältä kipeä, ja niin minä arvaan, että suloisimmatkin sanat, joita ihminen taikka enkeli voi lausua, minulle tulevat karvaaksi, niinkauan kuin sydämeni on katkera. Niin, mikä tekee minun pahemmaksi kuin julmia indiaani, on juuri Vapahtajamme armeliaisuus, ja mitä hän on kärsinyt minun tähteni, sillä indiaani ei tuosta tiedä mitään, mutta minä, minäpä tiedän kaikki tyyni."
"Mutta Betty," minä sanoin, "onpa jotakin, joka sanotaan rukoukseksi; osaattehan rukoilla?"
"Luulin kyllä osaavani, mrs Kitty," sanoi Betty, "siksi kuin rupesin oikein koettamaan. Kaiken aikani olen joka ilta lukenut 'Isä-meidän' rukouksen ja sunnuntaisin uskontunnustuksen ja Jumalan kymmenen käskysanaa. Mutta kun tunsin itseni olevan hädässä ja avun tarpeessa ja koetin ruveta rukoilemaan, se ei tahtonut minulta oikein menestyä. Ja jos rukoilen rukouksen, onpa niinkuin ei olisi ketään, joka tahtoisi ottaa siitä vaarin."
"Betty," minä sanoin, "näyttää siltä, kuin todellakin yhtä vähän kuin indiaani tuntisitte Jumalan laupeutta. Te puhutte, niinkuin olisitte yksinänne kaikessa murheessanne, ja tämä kuitenkin ainoastaan on keppi ja sauva, jota Herra käyttää teitä kotia saattaaksensa."
"Kenties, mrs Kitty, mutta katsokaat, minä en voi. Minä tunnen ainoastaan iskut ja haavat, ja ne kiusaavat minua niin, että tuskin ollenkaan voin kärsiä Rogeria ja master Jackia, ja kun kovalle käy, ei juuri missis'iä ja masteria ja teitä itseäkään, mrs Kitty. Minä tuskin voin kärsiä yhtään ainoata olentoa ja meninpä muutama päivä sitten niin pitkälle, että pesinrievulla hutkaisin Trustyä — tuota mykkää, harmitonta eläintä. Mutta hän ymmärsi, että minä en tarkoittanut mitään pahaa, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo tulla hiipi kättäni nuoleskelemaan."
"Oi Betty," minä sanoin, "eläinparat ymmärtävät paremmin meitä, kuin me ymmärrämme Jumalaa. He luottavat meihin."
"Sen heidän kyllä sopii tehdä, mrs Kitty, sillä he eivät ole koskaan syntiä tehneet. Kissan on kyllä tapana varastaa maitoa, ja koira-houkka kaappaa joskus itsellensä jonkun luun, mutta Kaikkivaltias on tehnyt heidät semmoisiksi, ja sitten me tulemme ja sekotamme heitä lajeillamme omasta ja toisten omaisuudesta, joita he tietysti eivät ollenkaan ymmärrä. Se kuuluu heidän luontoonsa. Mutta se ei suinkaan ollut Luojan tarkoituksena, että me upottaisimme sielumme voipyttyihin ja maito-astioihin, unhottaisimme hänet ja kävisimme vihan vimmassa likapilkusta kyökin laattialla. Ja ennenkuin tämä saadaan suoritetuksi, minä puolestani en voi tuntea mitään halua Kaikkivaltiasta ajatella."
"Mutta tulipa Vapahtajamme tänne alas juuri kaikkia suorittamaan," minä sanoin. "Tulipa hän ottamaan pois syntimme itsensä alttiiksi antamalla."
"Niin kyllä, mrs Kitty, se on aivan totta; mutta minun ei ole asiat suoritettuna, ei," hän virkahti.
Hän nousi ylös, pyyhkäisi silmiänsä ja meni kyökkiin suurusta laittamaan. Mutta ennenkuin rasvan kirinä riehtilässä hämmensi hänen äänensä, hän vielä kääntyi minuun lausuen erin-omaisella leppeydellä:
"Teidän on hyvä tarkoitus, mrs Kitty; mutta minä en tiedä, kuinka tulin teitä huolettaneeksi murheitani ilmoittamalla. Eipä ole odottamistakaan, että nuori tyttö kuin te tuommoisia ymmärtäisi. Mutta teidän oli niin hyvä tarkoitus, niin hyvä tarkoitus, älkäät nyt vaan menkö puhumaan sanaakaan, joka voisi häiritä missis'iä, ja älkäät itse pelätkö, sillä hän kyllä toipuu, nyt kun on saanut teidät kotia — ellette vaan tahdo tehdä hänestä epäjumalaa, josta pappi meitä varotti. Ja paitsi sitä minä sanon, etten koskaan ole nähnyt minkään menestyvän paremmin sentähden, että sitä ruvetaan murhettimaan ja tuskailemaan. Kalua ei voi parantaa, ennenkuin se menee rikki, ja jos teillä on sata kalua, voitte olla varma siitä, että ne menevät rikki juuri semmoisista kohdista, mistä niitä on vaikein parantaa. Kaikki käy enimmästään hullusti, mutta sitä ei tietääkseni voi ennakolta auttaa."
Bettyn johtopäätökset olivat vähän omituisia, mutta hänen ennustuksensa näyttävät käyvän toteen, sillä hänen kehoittavat sanansa äitini suhteen kevensivät sydäntäti, ja sen keventyminen näyttää keventävän äitinikin mieltä.
Kasvojen tuskallinen katsanto on kadonnut, jospa ei vaaleuskaan. Mutta valitettavasti en voi sanoa, että kaikki on hyvin isäni ja Jackin välillä.
Tän'aamuna heillä taas oli noita sanariitoja, joita äitini ja minä niin suuresti pelkäämme.
Me kolmen olimme jo päässeet suurukselta, ja isäni suututteli parhaallaan Jackin poissa-oloa, kun tämä itse tuli sisään ja kaikkia yhteisesti tervehdettyänsä keveällä, huolettomalla tavallaan paiskasi itsensä pöydän ääreen ja rupesi leikittelemään kotopanoisen oluen, leivän ja juuston kanssa näyttäen jotenkin voipuneelta ja haukotuksiansa hilliten.
"Väsyksissä edellisen illan työstä, minä arvaan," sanoi isäni, alkaen niinkuin tavallista kohteliaalla sanalla. "Kun nuoret kaarestavat puoli-yöhän, vanhain täytyy tehdä työtä heidän edestänsä, sillä välin kuin aamulla nukkuvat."
"Luulenpa viipyneeni vähän kauan ulkona eilen illalla," sanoi Jack koettaen itseänsä hiukan puollustaa.
"Ja hyvässä seurassa, nuori herra!" sanoi isäni. "Se oli varsin viehättävä iltalaulu jonka nuoret seurakumppanit eritessään tarjosivat meille. Vähän harjoittelemista ja ainoastaan pientä epävakaisuutta äänessä."
"Minä en ollut päissäni," sanoi Jack jyrkästi.
"Sitä en ole sanonutkaan," virkahti isäni, "minä puhuin seurasta enkä iloista. Gentlemani juokoon joskus tilkan vertaistensa kanssa, mutta minun poikani ei enempää kuin kukaan muukaan, jolla on Trevylyanin nimi, koskaan minun luvallani tule pitämään tuttavuutta kurjien houkkioin kanssa, jotka juopuvat huonosta oluesta."
"On kyllä ero oluella ja klaretilla, sir," sanoi Jack käännellen olutlasiansa, samalla kuin hän silmäili sitä pientä viini pulloa, joka aina pantiin isäni eteen. Hän tottui siihen, äitini sanoo, Flandernissa sotaväessä ollessaan eikä nyt voi olla sitä paitsi; jos se tuleekin vähän maksamaan, me sen verosta säästämme muissa asioissa.
"On ero teillä ja minulla, nuori herra," sanoi isäni lakaten pistelemästä ja karkaisten sanansa muutamilla noista väkilauseista, joita äitini sanoo hänen myöskin oppineen Flandernissa sodan aikana.
"Minä tahdon ilmoittaa teille, etten ai'o maksaa useampia rätinkejä noihin pikkukapakkoihin, joissa näette hyväksi seurustella jos mimmoistenkin heittiöin kanssa kaupungista ja sen lähisyydestä."
"Minäkin pitäisin enemmän paremmasta seurasta, sir," sanoi Jack, "mutta minulla ei ole tilaa valita. Minulla ei ole hevosia metsästystä varten eikä hienoja vaatteita hienoa seuraa varten, ellen juuri tahtoisi ruveta ystävyyteen naapurimme, kartanon-isännän kanssa, joka joka ilta talutetaan maata väsyneenä parhaan klaretin vaikutuksesta."
"Pois pöydästä, sir," huudahti isäni, "jollette voi olla minua loukkaamatta."
Sanaakaan lausumatta nousi Jack ylös viskaten leipänsä loput Trustylle; mutta ennenkuin hän lähti huoneesta, kääntyi hän takaisin ja otti kirsikanpunaisen rihman taskustansa sanoen ostaneensa sen markkinoilta minulle lahjaksi.
"Onko se myöskin maksettu, sir?" sanoi isäni hillityn vihan äänellä.
"Minulla ei osannut olla pientä rahaa muassani," sanoi Jack, "mutta Hugh Spencer sattui olemaan varsin lähellä, ja hän lainasi minulle, mitä tarvitsin."
"Kukaan omaisistani ei saa varastettua kalua kantaa," sanoi isäni, otti rihman ja heitti sen tuleen.
Tästä Jack suuttui ja syöksi pois huoneesta, mutta isäni viha näytti laimenevan; ja kun hän näki kyyneliä silmissäni, hän hellästi silitteli hiuksiani lausuen, että niitten ruskeat kiharat olivat paremmat kuin kaikki kirsikanpunaiset repaleet mailmassa.
"Se ei ole rihman tähden, isä," minä sanoin.
"No, mintähden sitten?" hän kysyi.
"Sinun tähtesi, isä, ja Jackin," minä sanoin.
"Kenties olin liian kova poikaa vastaan," sanoi hän. "Nuoret ovat nuoria."
"Se ei ollut sitä, jota minä tarkoitin," minä sanoin, sillä minä tunsin, että minun tuli puhua, koska äitini itki, ja isäni, niin paljon kuin hän häntä rakastaakin, ei kuitenkaan koskaan salli yhtään sanaa hänen suustansa.
"Se ei ole tämä, joka minua huolettaa," minä sanoin, "vaan se, että vaikka sinä aina olet oikeassa ja Jack väärässä, sinä kuitenkin annat hänen uskoa, että asia on päin-vastoin, hän kun itse on niin tyven, mutta kiihoittaa sinua vihaan."
"Oikeinpa oivallista kasvatusta annatte lapsillenne, rouvani," sanoi isäni kääntyen äitini puoleen. "Poikanne kiivastuttaa minua, vanha hupsu kuin olenkin, ja tyttärenne pitää minulle nuhdesaarnan."
Mutta hän ei ollenkaan ollut äitiini taikka minuun suuttunut.
Ja päivällisellä oltaessa hän jalomielisenä ja ritarillisena kuin ainakin kurotti Jackille kättä ja sanoi:
"Kenties olin liian kuva sinua vastaan tän'aamuna, poikani. Sinulla oli kuitenkin hyvä tarkoitus, kun ostit rihman sisarellesi."
Mutta tuo ei ollenkaan ollut, mitä minä olisin suonut. Jack pääsi asiasta itsetyytyväisenä voittajana ja luuli tehneensä varsin jalon työn, kun minulle oli ostanut rihman Hugh Spencerin rahalla, jota hän tietysti nyt kun rihma oli poltettu, ei koskaan ajattelisi maksaaksensa.
Ja Jack on niin rakastettava, että kun minä torun häntä, kaikki tavallisesti häättyy leikiksi; kun isäni taikka Betty nuhtelee häntä, he lopulta aina itse joutuvat väärään ja luulevat itsensä velvollisiksi pyytämään hältä anteeksi, ja kun äitini lempeällä tavallaan oikaisee häntä, hän itse tekee lopun asiasta luulottaen äitiäni, että hän juuri on kääntää uutta lehteä, ja että hän, jo ennenkuin äitini sanoi ajatuksensa siitä, on ollut aikeissa sitä tehdä.
Mutta tuo uusi lehti ei sisällä mitään muuta kuin vanhakaan, ja sydämeni vapisee ajatellessani, kuinka tämä kaikki vihdoin päättyy. Minusta tuntuu niinkuin ihmiset ainoastaan sattumuksesta harvoin pääsisivät oikeaan satamaan.
15 p. heinäkuuta.
Minä tahtoisin mielelläni tietää, onko ollut ketään, joka päivästä päivään varsin tesmälleen on piispa Taylerin sääntöjä noudattanut. Eikä hän kenties juuri sitä tarkoittanutkaan. Minun tapahtuu usein, että yksi ainoa "jumalisuudenharjoitus" ottaa koko sen ajan, joka olisi kaikkiin seitsemään pantava. Niin tapahtuu esim. joku aamu, että minä en voi muuta kuin ainoastaan iloita ajatellessani, kuinka hyvä Jumalani ja Vapahtajani on, sekä kiittää häntä kaikesta hänen hyvyydestänsä ja laupeudestansa. Toisella kertaa minä olen kokonaan lannistunut ajatellessani omaa heikkouttani ja synnillisyyttäni sekä kaikkea sitä, mitä minä ajattelen, puhun ja teen väärin. Juuri tän'aamuna minä en voinut muuta kuin ainoastaan rukoilla Jackin edetä. Minä olen niin levoton hänen puolestansa, ja mahdotonta on olla häntä hellästi rakastamatta yksin kalliin äitimmekin tähden, joka pitää hänestä niin paljon, ja jonka silmäteränä hän on.
Minä tahtoisin mielelläni tietää, onko äitini varsin oikeassa erään asian suhteen. Hän näyttää uskovan, että vaimo on luotu kärsivällisyydellä kestämään ja kantamaan kaikki, mitä mies tieten taikka tietämättänsä tahtoo panna hänen päällensä. Mutta minä luulen, että meidän tulisi koettaa miesten itsekkäisyyttä ja malttamattomuutta meitä kohtaan estää, jo senkin tähden, että siitä on heille itselle yhtä suurta vahinkoa kuin meillekin.
Mutta onko minun lupa niin paljon katsoa raiskaa veljeni silmässä? Tarkoittaako Herra, että olisimme sokeat niitten virheille, joita rakastamme, taikka joll'emme ole sokeat, että ummistaisimme silmämme ja sanoisimme: "Minä en tahdo nähdä." Sitä en voi uskoa, sillä se olisi petosta, ja sen tiedämme, että Herran edessä kaikki petos on kauhistus. Minä luulen Jumalan tarkoittavan, että alati rakastaisimme huolimatta siitä, mitä näemme. Kuinka voimmekaan auttaa toinen toistamme, ellemme näe, missä apua tarvitaan. Meidän ei tule nähdä paljastaaksemme, vaan peittääksemme, ei tuomitaksemme, vaan auttaaksemme.
Rakkaus ei ole sokea, minä olen varma siitä, sillä totinen rakkaus elää ja hengittää ja pitää olentoansa totuudessa.
Se on luonnollisen rakkautemme itsekkäisyys, joka on sokea, se on intohimoinen rakkaus, joka sanoo: "Tämä on minun, sentähden tahdon katsoa sen hyväksi ja julistan jokaisen valhetteliaksi, joka ei sitä myönnytä."
Mutta Jumala on rakkaus. Hän on myöskin totuus, ja Hän sanoo meille: "Te ette ole ilman syntiä; mutta te olette ilman hyvyyttä ja kauneutta, minä olen kuitenkin armahtanut teitä — juuri sentähden, että olette synnillä saastutetut ja kadotetut; minä olen lunastanut teidät, ja minä tahdon tulla teille avuksi!" Emmekö siis mekin heikkoudessamme ja niin paljon kuin voimme, koettaisi olla Hänen kaltaisiansa ja tehdä niinkuin Hän?
Viime kokeeni ottaa raiska veljeni silmästä ei tosin ole ensinkään onnistunut, ellei juuri siinä, että se selkeämmin on osoittanut minulle malan omassani.
Kuitenkin olin kirjoittanut niinkuin eilen illalla kirjoitin, minusta tän'aamuna oli kuin en tekisi oikein eikä sisaren tavalla, ellen sanoisi hänelle, mitä olen ajatellut.
Jack oli porsaita katsomassa; isäni kulki Rogerin kanssa auran perässä; kyntöhärkien ukittaminen kuului selkeästi koko laaksossa; äitini istui neulostyönsä ääressä jokapäiväisessä kokoushuoneessamme, minä ja Jack olimme kyökissä, missä avoimen akkunan edessä perkasin kaaliksia, sillä välin kuin Jack kirkasteli uuden pyssyn rautoja, jonka olin tuonut hänelle muassani Lontoosta. Tilaisuus näytti sopivalta, ja minä rohkenin lausua: "Jack, sinä et saa suuttua minuun, jos pyydän sinun ensi tilassa maksamaan Hugh'ille tuo kirsikanpunainen rihma. Tottapa sinä sen teet?"
"Kuinka voitkaan vaivata päätäsi tuommoisilla turhilla, Kitty?" sanoi Jack. "Sitä ei ollut kuin ainoastaan muutama pensi; josta ystävien ja nuorten gentlemanien välillä ei kehtaa puhuakaan."
"Mutta olihan se lainaa," minä sanoin, "ja velka on velka, siksi kuin se tulee maksetuksi:" — "No, maksakoon sitten isämme," sanoi Jack nauraen; "talo on hänen. Taikka maksa itse, Kitty, koska olet niin turhan-tyykä."
"Sen tekisin kernaasti, Jack," minä sanoin, "mutta minä en mielelläni tahtoisi siitä Hugh'in kanssa puhua."
"Enkä liioin minäkään," sanoi Jack jyrkästi.
"Mutta velka on sinun," minä sanoin.
"Kitty," virkahti Jack, "sinusta tulee ennen pitkää ikävimpiä ihmisiä, joita olen tuntenut. Se on jonkunlaista hulluuden merkkiä, kun pikku asiat rupeevat aivoja vaivaamaan. Sinun tarvitsee todellakin olla varullasi."
"Mutta kuinka paljon sitä oli?" minä itsepintaisesti kysyin. "Minä voisin antaa sinulle rahan, ja sinä saisit maksaa Hugh'in."
"Sinun sopii antaa minulle kuinka paljon rahaa tahdot," vastasi Jack, "minä en ole niin ylpeä, etten olisi kiitollinen vähästäkin. Mutta Hugh'ia minä en maksa, enpä niinkään. Paljas viittaaminen tuommoisiin asioihin olisi alentava. Ja ilman sitä," jatkoi hän, "Hugh on saituri eikä sentähden ansaitsekaan sen parempaa. Minä pyysin häneltä muutama päivä sitten viisi guineaa lainaksi eikä hän sanonut antavansa. Hänen turhamaisuutensa on todellakin ilettävä."
Minä tunsin kiivastuvani, ja minä sanoin: "Minun päättääkseni turhamaisuus seisoo lainan pyytämisessä eikä sen kieltämisessä."
"Sinä olet aina valmis kääntymään minua vastaan," sanoi Jack, "mutta sinun sopii katsoa raamattuun, eikö siellä puhuta tarpeeksi velvollisuudesta auttaa lähimmäistä lainalla, jopa silloinkin, kun ei voi odottaa lainaa takaisin saavansa. Publikanien tapaista on lainata rahaa takaisin-saantia varten. Ja kieltää lähimmäiseltä lainaa on vielä pahempi, se on mitä fariseukset ja ulkokullatut tekevät. Avoin sydän ja avoin käsi, kas siinä se josta minä pidän, ja jota minä itse, kun tulen rikkaaksi, tahdon noudattaa. Voitkos uskoa, että minä olisin sulkenut kukkaroni Hugh'ilta, jos hän olisi ollut rahan tarpeessa, ja minulla olisi ollut jotakin hänelle lainata?"
"Jack," minä sanoin, "Hugh ei ole mikään publikani eikä fariseus, sen sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä. Sinä tiedät, että hän kerran toisensa perästä on tyhjentänyt kukkaronsa sinua jostakin selkkauksesta auttaaksensa, ja jos hän joskus on kieltänyt rahaa sinulta, se on tapahtunut siitä syystä, että hän silloin on katsonut sen velvollisuudeksensa, enkä minä ollenkaan epäile, että hän on ollut oikeassa. Ja mitä suuria aikeita sinulla lieneekin, koska oletkaan itseltäsi mitään muitten tähden kieltänyt?"
Jack oli kietonut minut viisastelmiinsa ja pakoittanut minua kiivaisin ja alentaviin syytöksiin, niinkuin hänen oli tapa tehdä isänikin. Hän itse pysyi tyvenenä niinkuin ainakin ja kehui tavallisella mielenmaltillaan omaa etevyyttänsä.
"Mitä itsekieltoon tulee," hän sanoi, "sinä voit olla varma, että jos minulla vaan olisi varoja, minä en suinkaan katsoisi uhraukseksi auttaa ystäviäni. Se päinvastoin olisi suurin iloni. Ja minä en ollenkaan sanonut, että Hugh on publikani taikka fariseus, vaan minä sanoin ainoastaan, että semmoiset ihmiset eivät mielellään tahtoneet antaa rahoja lainaksi. He olivat kyllä oikeassa, ja Hugh oli myöskin oikeassa, mitä rahoihin tulee."
"Oi. Jack," minä sanoin, "kuinka voit puhua noin Hugh'ista? Oletko unhoittanut ne lukemattomat tilaisuudet, joina hän maksoi mitä sinä ostit estääksensä, että rätinkejä lähetettäisiin isällemme, josta, niinkuin sinä sanoit, äitimme sydän särkyisi? Oletko unhoittanut, kuinka usein hän hankki jotakin pientä hauskuutta äidillemme taikka lähetti hänelle jonkun pienen makupalan, niinkuin hänen oli tapa sanoa, 'koska se juuri oli sattunut hänen käteensä.' Kysy köyhältä, työtä-tekevältä kansalta seurakunnassamme, onko Hugh Spencer hyväntahtoinen vai eikö. Sinä tiedät, että hän ei suinkaan ole rikas, ja että hänen isänsä harvoin antaa hänelle enemmän rahaa."
"Minä luulen todellakin, että jonkunlainen rahanhimo kulkee Spencerin su'ussa," oli Jackin pistävä vastaus.
Minä tiedän hänen tehneen väärin käyttäessään niin loukkaavia sanoja; mutta jos minä puolestani ainoastaan olisin pysynyt tyvenellä mielin, omatunto kenties olisi saanut voiton hänessäkin. Mutta sydämeni kuohui, minä kiivastuin kiivastumistani ja sanoin viimein:
"Jack, minä en tiedä, mihin sinä pyrit ja tahdot saattaa meitä kaikkia. Raamattu sanoo: 'jumalaton ottaa lainan eikä maksa.' Sinussa ei näytä olevan kunniantuntoa eikä kiitollisuutta eikä häpyä, ja minä luulen, että sinä lopulta särjet äiti-parkamme sydämen."
"Joutavia," sanoi Jack hengähtäen syvästi ja lakaten hetkeksi työstänsä minua silmätäksensä, jatkaen sittemmin: "Mitkä ne synnit lienevätkin, jotka kulkevat su'ussa, niissä jotka kantavat Trevylyanin nimeä, tuittupäisyys kieltämättä on sukuvikana. Kitty hyvä, tuolla tulee äitimme, ja koska sinä niin paljon hänen tunteitansa pelkäät, minä neuvoisin sinua, ettet jäisi tänne. Sinä näytät kiihtyneeltä ja kadut epäilemättä huomenna pikaisuuttasi, niinkuin äitimme on tapa sanoa."
Ja minun täytyi todellakin mennä, sillä minä en voinut kyyneliäni hillitä, ja mikä pahempi on, minun täytyy todellakin huomenna katua ja pyytää anteeksi Jackilta. Sanat, joita minä käytin, olivat epäilemättä liian ankarat.
Puheen-alaiseen seikkaan katsoen oli kumminkin niin laita, mutta mitä itse asiaan, tuohon Jackin onnettomaan taipumukseen tulee, mitkä sanat voivatkaan olla liian ankarat? Ja minkä tilaisuuden häntä hyödyttää minä tällä tavalla olen tuhlannut.
Eilen ajattelin viimeiseksi, kuinka heikko katumukseni Bettyn tunnonvaivojen verralla on, ja minä olin päättänyt ensi sunnuntaina lukea piispa Taylerin: "Tutkistelemuksia suruttoman ihmisen ja nukkuvan omantunnon herätykseksi," sekä hänen: "Synnin ja katumuksen tunnustussanansa paastopäivinä." Mutta nyt minun ei ole tarvis ottaa mitään vapa-ehtoista nöyryytystä päälleni. Minä olen kylliksi nöyryytetty omissa ja Jackin silmissä. Niin malttamattomana, niin äkkipikaisena, niin intohimoisena kuin itse olenkin, kuinka taisinkaan ruveta toista soimaamaan? Kenties on tämä ylpeyttä ja tämä itsetyytyväisyys malka omassa silmässäni. Kenties voinkin nyt kun tiedän, kuinka perin sokea minä olen, ja kuinka väärässä minä olen ollut, huomenna paremmalla menestyksellä puhua Jackille. Mitä lainaamiseen tulee hän varmasti on väärässä. Kenties, kun asetun hänen omalle kannallensa ja yhtä vian-alaiseksi kuin hän itse, vaikka eri tavalla, hän silloin ottaa minua kuullaksensa.
* * * * *
Se on turhaa. Jack vastaan-otti anteeksi-pyyntöni loukatun, mutta jalomielisen hallitsian alentuvaisuudella.
"Älä enää puhukaan tuommoisesta pikku-asiasta, Kitty kulta," sanoi hän. "Me kiivastumme kaikki vähäisen toisinaan, se on luultavasti veressämme, vaikka se vaivaa minua puolestani vähemmän kuin teitä muita."
Ja kun vielä kerta tein heikon yrityksen lainaamisen suhteen häneen vaikuttaakseni, hän jyrkästi keskeytti minua lausun:
"Kenties olin itsekin vähän kova eilen Hugh-parkaa vastaan. Hän on oikeimmittain kelpo poika. Meillä on kaikilla pikku omituisuutemme, varsinkin raha-asioissa. Minä tarkoitin ainoastaan, että kun olen saanut paikan armeiassa, voittanut pari tappelua ja valloittanut kaupungin tahi kaksi sekä päässyt saalisrahani perille, se ei juuri tule olemaan minun tapani pitää kiinni siitä, mikä minulla on. Avoin sydän ja avoin käsi, Kitty, se on minun käsitykseni oikeasta kristitystä, jos kohta se kyllä toisinaan hiukan kukkaroa keventänee."
Ja hän suuteli minua ystävällisesti ja lähti tiehensä viheltäen:
"Pois joutava tuska ja huoli!"
Mitä voinkaan tehdä? Selvä on, että kirsikanpunaisen rihman hinta on liian vähäpätöinen asia Jackin "avoimen käden" maksettavaksi.
Ja selvä on, että hän pitää itseänsä, jos kohta hieman osallisna yhteisestä syntiturmeluksesta Aatamissa, kuitenkin erinomaisen vapaana kaikista niistä vioista, jotka Spencerejä, Trevylyaneja ja kaikkia muita rasittavat.
Ja selvä on myöskin, että käteni on liian heikko ottamaan raiskaa veljeni silmästä, jospa silmäni olisikin tarpeeksi tarkka sitä näkemään.
Enkä minä kuitenkaan voi muuta kuin pitää noita pahoja tapoja pilven-alkuina, jotka kokoontuvat lännessä; tuulenleyhkänä, joka nousee myrskyn edellä; kareina, joista isot aallot syntyvät; pilvenkaunana, ainoastaan ihmiskäden kokoisena, jonka profeetan palvelia näki, kun taivas kohta sen perästä meni mustaan, synkkään pilveen.
* * * * *
Minusta tulisi kehno historiankirjoittaja. Minä en vielä ole puhunut sanaakaan matkastamme Lontoosta.
Ei juuri sentähden, kuin minulla siitä olisi paljon puhuttavaa, sillä me tulimme merisin Bristolista, isäni, Hugh Spencer ja minä, ja minä puolestani olin niin kiinni kotia ajatellessa, etten ottanut vaaria paljon mistään.
Mitä pää-asiallisesti muistan, on haastelo, joka minulla oli Hugh'in kanssa.
Oli rauhallinen ilta. Isäni oli käärinyt itsensä vanhaan sotaviittaansa lakki silmillä, ja Hugh ja minä seisoimme toisella puolella laivan kantta katsellen valkeaa juovaa, jonka laiva jätti jälkeensä veteen. Paitsi meitä laivan kannella ei ollut kuin peränpitäjä ja vanha merimies, joka päivän viimeisellä siinteellä paransi muutamia touveja hyräillen itseksensä jotakin, joka minusta oli virren nuottiin vivahtavaa.
"Tiedätkö, mitä hän veisaa?" kysyi Hugh.
"Sitä en voi sanoa enkä luule kenenkään muunkaan voivan," minä sanoin, "mutta äänen täristys muistuttaa vanhojen ukkojen ja eukkojen nuottia kirkossamme."
"Se on metodistain virsi," sanoi Hugh. "Hän kertoi sen minulle aamupäivällä."
Hugh'in on niin helppo voittaa työtä-tekevien kansaluokkien luottamusta, olletikin merimiesten. Vanhus, niin oli hän itse kertonut, oli ollut niitä, jotka olivat siinä laivassa, jossa mr John ja mr Charles Wesley menivät Amerikkaan. Siinä oli myöskin ollut useampia saksalaisia, jotka lähtivät lähetyssaarnaajiksi. He nimittivät itse itseänsä mähriläisiksi veljiksi. Muta hän oli ylenkatsonut heitä kaikkia yhteisesti mielettömänä, veisaavana joukkona. Mutta Atlantin merellä oltaessa oli noussut kauhea myrsky, ja vanha merimies sanoi, että hän ei koskaan unhoittaisi sitä rohkeutta, jota nuot kristityt vaaran hetkenä osoittivat. "Näytti siltä," hän sanoi, "kuin heidän olisi ollut varsin tyventä, kun myrsky raivosi muitten ympärillä." Hän ei ollut antanut itsellensä mitään lepoa, ennenkuin oli saanut selkoa heidän salaisuudestansa. Kun nousivat maalle, hän oli käynyt yltä-ympäri heidän kokouksissansa, "ja nyt," hän sanoi, "kiitos Jumalan ja mr Wesleyn, minä olen saanut jalkani kalliolle ja seison siinä vakaana niin merellä kuin maalla."
"Nuot metodistat löytävät tien joka paikkaan," minä sanoin. "Näyttää siltä, kuin heidän harrastuksillansa olisi suurempi siunaus kuin muitten ihmisten toimilla."
"Eikä ilmettä," sanoi Hugh, "kuka tekeekään työtä niinkuin he!"
"Mutta niin monta hyvääkin ihmistä näyttää kuitenkin heitä pelkäävän," minä sanoin. "Eivätkö välisti ole liian kiivaita? Eivätkö välisti erhety?"
"Epäilemättä niinkin," sanoi Hugh. "Kaikki ihmiset, jotka ovat jotakin suurta ja ylevää mailmassa toimittaneet, ovat enemmän taikka vähemmän erhettyneet, jos asian oikein ymmärrän. Se on ainoastaan laiskat ja varovaiset, jotka istuvat alallansa eivätkä tee mitään, jotka pääsevät erhettymästä — ellei koko heidän elämänsä kenties ole yksi ainoa, suuri ja vaarallinen erhetys."
Ja sitten kertoi hän minulle yhtä toista siitä, mitä hän oli nähnyt mailmassa ja Oxfordissa; kuinka Jumala kaikkialla näyttää olevan tykkänään unhoitettu, ja kuinka saarnastuoleista julistetaan epä-uskon evankeliumia yhtä peittelemättä, kuin kaikenmoiset pahat tavat viihtyvät yhteiskunnan kukkuloilla; kuinka kaiken tämän keskellä John ja Charles Wesley seisovat erillään suuresta joukosta, valmiina panemaan kaiken elämänsä Jumalan palvelemiseen ja ihmisten hyväksi; kuinka he olivat mystisyyden synkillä aloilla hapuilleet, kunnes olivat oppineet tuntemaan, kuinka Jumala ijankaikkisuudesta saakka on rakastanut meitä, kuinka hän rakastaa meitä juuri nyt, ja kuinka nyt, tällä hetkellä, antaa syntimme anteeksi; ja kuinka he sitten täynnä tätä iloista sanomaa riemulla olivat luopuneet kaikesta maallisen kunnian ja edun toivosta Jesuksen Kristuksen sanansaattajina palauttaaksensa pois-luopuneita ja kapinallisia ihmis-raukkoja Hänen luoksensa, Hänen valtakuntaansa.
"Aamut, puolipäivät ja illat," sanoi Hugh, "John Wesley kulkee ympäri julistamassa evankeliumia Irlannissa, Amerikassa ja koko Englannissa, kolarien, vuorityömiesten ja orjien joukossa; hengiltä tuomittuin pahantekiäin tyrmissä; sairaitten hoitohuoneissa; markkinapaikoissa, ahdistettuna kivenheitolla; kirkoissa, uhattuna vankeudella; pappien herjaamana, alhaison hätyyttämänä ja oikeuksiin haastamana. Hän ja hänen mielenheimolaisensa ahkeroitsevat ja kestävät rakastaen mailmaa, joka vainoo ja viskaa heitä ulos, alati voittaen sieluja Jumalan valtakunnalle."
"Se muistuttaa apostolien käytöstä," minä sanoin, "se on ihmeteltävää."
"Kitty," sanoi Hugh hartaasti, "kun oikein asiaa ajattelen, se minusta ei olekaan mikään ihme. Ihmeenä on mielestäni ainoastaan se — että sitä niin paljon ihmettelemme. Jollemme usko raamattuun ainoastaan silloin tällöin ikäänkuin sattumalta, vaan lujasti, varmasti, alati, emme voi olla havaitsematta, että kaiken mailman miehet ja vaimot kulkiessaan kuolemaan päin, rientävät joko sanomatonta onnettomuutta taikka ääretöntä, loppumatonta riemua kohden. Ja jos voimme sanoa heille totuuden ja näemme, että he kuulevat meitä, mikä onkaan verrattava siihen iloon, jota tätä totuutta julistaessa tunnemme? Ja Whitefieldiä ja Wesley'ä kuulee kansa. Ajattelepas mitä lieneekään, kun näkee kymmeniä tuhansia ihmisiä kuolettavan taudin vallassa ja voi sanoa heille apukeinon, suoran ja samalla pettämättömän! Ajattelepas mitä lieneekään, kun seisoo tuhansien sidottujen orjien edessä kaikkien ja itsekunkin lunastusraha ja kiinnekirja ijankaikkiseen perintöön kädessä! Ajattelepas mitä lieneekään, kun näkee suuret joukot nälkäisiä miehiä ja vaimoja ja Herralta itseltä on saanut vallan keskellä suurta erämaata hankkia heille elämän leipää! Ajattelepas miltä tuntuneekaan, kun näkee heidän tunkevan esiin, tarttuvan tähän leipään ja syövän sitä; kun näkee, kuinka sammuva silmä vilkastuu ja hehkuu, kuinka väri palaa kalvistuneille kasvoille ja elämä puuttuneisin jäseniin! Ajattelepas mitä lieneekään, kun keskellä hyljättyjä orpojoukkoja voi sanoa: 'Se on erhetystä, te ette ole orpoja. Minulla on jokaiselle teistä sanoma isältänne, joka odottaa saada sulkea teidät syliinsä.' Oi Kitty, jos löytyy sanoma semmoinen kuin tämä, köyhille, murheellisille, eksyneille, nälkääntyneille ja kuoleville edes-kannettavana, ja jos voimme saada heitä kuulemaan sitä ja ottamaan sitä vastaan, ihmekö sitten, jos ihminen, jonka rinnassa sydän tykkii, katsoisi autuaallisimmaksi osaksi koko mailmassa mennä ulos julistamaan tätä sanomaa lähellä ja kaukana, pohjoisessa ja etelässä, yötä ja päivää, kaikilla markkinatoreilla ja jokaisessa unhoittuneessa sopessa, missä joku inhimillinen korva vaan on kuulemassa?"
"Sen kyllä käsitän," minä sanoin, "mutta suurin vastus näyttää olevan siinä, kuinka ihmiset saadaan uskomaan, että todellakin ovat orpoja, orjia, alastomia ja nälkääntyneitä."
"Se se juuri on, johon Whitefield ja Wesley heitä saavat," sanoi Hugh. "Taikka oikeammin he antavat heidän tuta, että se voipumus, jonka joka mies välisti tuntee, on nälkää, mutta että löytyy leipää sen sammuttamiseksi; että se sydämen-ahdistus ja tuska, jonka useasti tunnemme, tulee synnin orjuudesta, mutta että voimme sen kahleista päästä; että se yksinäisyyden tunto ja koti-ikävä, joka välisti käsittää meidät, todistaa sitä, että elämme ulkopuolella isänhuonetta, mutta että meillä kuitenkin on isä, joka on sovittanut meidät itsensä kanssa Kristuksen ristipuusta valuneen veren kautta."
Hugh'in puhuessa itsekkäinen tuska tuli minun päälleni, ja minä sanoin:
"Hugh, tahdotko sinäkin mennä ulos, luopua kaikista ja suuressa, avarassa mailmassa julistaa tuota iloista sanomaa?"
"Jos tulen kutsutuksi," sanoi Hugh, "eikö minun ole meneminen."
"Mutta kuinka voit tietää, oletko kutsuttu?" minä kysyin.
"Yksi kutsumus elämän leipää jakamaan on se, että itse on siitä osallinen; toinen, että voi lähteä; kolmas, että tekee mieli sitä tehdä. Jos minulla on nämät kolme kutsumusta, minun täytyy totella."
"Ja onko sinulla nuot kolme kutsumusta, Hugh?" minä kysyin, melkein peläten, että hän vastaisi: "on".
"Niinpä luulen," vastasi Hugh, "mutta yhdestä en ole varsin varma: isäni suostumuksesta, ja sitä saamatta en katso oikeaksi lähteä. Muutoin en epäilisi."
Sydämeni tuntui raskaalta. Voisiko hän sitten niin helposti heittää meidät kaikki? Kävi hiljaiseksi, aallot loiskivat meidän ympärillämme juosten kiinni meidän takanamme, sittenkuin olimme avanneet itsellemme tien niitten lävitse, solinalla semmoisella, joka aikaisena aamuhetkenä olisi ollut virkistyttävä, mutta joka nyt yön sumussa ja hiljaisuudessa tuntui kummalliselta, kolkolta ja kauhistavalta. Minä en kuitenkaan paljon ajatellut niitä aaltoja, joita kuljimme, ja jotka jakaantuivat meidän edessämme niinkuin tulevaisuus ja elämä, vaan niitä, jotka juoksivat kiinni meidän takanamme, niinkuin entisyys, niinkuin kuolema. Minussa syntyi tuskallinen yksinäisyyden tunto ajatellessani, kuinka Hugh ja minä, jotka nyt olimme yhdessä ja koko elin-aikamme olimme yhdessä olleet, pian eroisimme toinen toisestamme; ja kuinka kaikki entisyyden herttaisuus pian katoisi synkeyteen aivan niinkuin meri meidän takanamme, joka alussa jätti jälkeensä pientä karetta, pienen juovan vaahtoa, mutta pian ei mitään ollenkaan — ja että Hugh näytti olevan yhtä huoleton kuin meri. Minusta oli niin kylmää, niin kolkkoa yön pimeydessä. Tähän asti olin ajatellut elämää hiljaiseksi virraksi, joka tosin alati kulkee eteen-päin, mutta joka samalla suikertaa tunnettuja, ystävällisiä rantoja pitkin, jolla on omat pienet lähteensä, omat pienet kumpunsa ja omat pienet niittyreunansa kasteltavana ja tuoreena pidettävänä, ja lopuksi oma tervehdyskuiskauksensa suurelle, aavalle merelle — ijankaikkisuuden merelle. Ja tulisiko elämä nyt sen siaan ainoastaan retkeksi suuren, kolkon meren ylitse, jossa toinen aalto on toisensa kaltainen, toinen avaruus juuri semmoinen kuin toinen, toinen taivaan-ääri samannäköinen kuin toinen, ainoastaan sillä erotuksella, että paikka paikoin on vähän kuumempi taikka kylmempi, myrskyisempi taikka tyynempi.
Tarvitseeko kaikkien paikkojen uskovaisille olla samanlaiset — ainoastaan osia siitä suuresta, muodottomasta merestä, jolla meidän on kulkeminen? Tarvitseeko kaikkien inhimillisten olentojen meille olla samanlaiset, ainoastaan kuolemattomien sielujen haamuja, joita ei voi eikä saa toinen toisestansa erottaa?
Ensi kerran eläessäni tunsin sydämeni epäsopuiseksi Hugh'in kanssa. Enkä oikein tietänyt minkätähden. Kylmä varjo näytti tunkeneen meidän väliimme, ja jos sillä oli korkeampi, uskonnollinen perustus, sillä oli selityksensä uskonnossa, olisipa ollut väärin, jos olisin toivonut sen poistuvaksi.
Mutta oliko todellakin niin? Minä kysyin tuota itseltäni ja kysyinpä myöskin, oliko se oikein? Kaikilla ihmisillä ei suinkaan ollut sama sia apostoli Paavalin sydämessä, kuten tervehdyssanoista epistolain lopulla näkee. Ja kallis Vapahtajamme, joka rakasti kaikkia ihmisiä yhtä paljon, rakasti kuitenkin joka miestä eri tavalla, joka miestä erinäisellä rakkautensa osalla, erityisellä, tuntevalla, huolenpitävällä ja mieskohtaisella mielihalulla, joka tarkoitti juuri sitä ainoata eikä ketään muuta! Kenties oli Hugh'lla vähän samanlaisia tunteita kuin minulla, sillä hetken aikaa ääneti oltuamme hän lausui leppeästi:
"Kenties erhetyn. Kenties se juuri sentähden, että tuo este on minun tielläni, kuin minä olen luullut itseni halulliseksi lähtemään, jos sitä ei olisi." Sitten rupesi hän pitämään huolta, että yökylmä ei tekisi minulle vahinkoa, kääri ympärilleni kaikki vaatteet, jotka sattuivat olemaan käsillä, ja käski minun sioittua likemmäksi isääni. Ja sen perästä ei kukaan meistä enää puhunut mitään.
V.
Minulla on tänäpänä ollut suuri ilo. Minulle on tullut kirje orpana Ewelyniltä, ensimmäinen, jonka eläissäni olen saanut niitä kahta lukematta, jotka Lontoossa ollessani tulivat äidiltäni, ja kaikkein ensimmäinen, jonka olen saanut kotonani. Tämä onkin sentähden, kuten luulen, arvoani Bettyn silmissä melkoisesti enentänyt. Minä silvin parhaallani herneitä kyökin akkunassa, kun eräs herra tulla ratsasti asunhuoneemme eteen ja kysyi, asuiko miss Trevylyan täällä.
"Mitä uuden-aikaisia puheentapoja!" [Naimattomia vallasnaisia puhuteltiin Englannissa ennen nimeltä: "mistress (mrs); sana 'miss' oli pääkaupungissa vast'ikään tullut käytäntöön. Suoment. muist.] mumisi Betty itseksensä, 'miss Trevylyan,' entäs tuota! Jos mrs Trevylyania haette, hän on täällä, ja te voitte häntä itseä puhutella."
Betty on yhä edelleen huonolla tuulella ja sulkee itsensä läpitunkemattomaan salamielisyyteen.
Paljain päin ja kohteliaalla kumarruksella antoi ratsastaja minulle nyt akkunasta Ewelynin kirjeen, johon tämä oli kirjoittanut tuon uuden-aikaisen päällekirjoituksen.
"Minä olisin saanut sen paljoa ennemmin," sanoi hän, "mutta sitä oli kohdannut monet esteet tiellä."
Kuninkaanposti oli ryöstetty Houslowin kankaalla, ja vaikka "maantienritari" korjattuansa mitä laukussa oli rahoja, varsin ritarillisesti oli antanut kirjeet takaisin, postinkuljettaja kuitenkin vastusta tehdessään oli haavoittunut, ja tämä oli tehnyt muutaman päivän viivytyksen. Sitten oli vesi noussut tielle ja rikkonut sillat; ja kun kirje viho viimein oli tullut Falmouth'iin, oli poika, jonka haltuun se annettiin, viikon päivät kantanut sitä taskussaan ja sillä välin unhoittanut, kenelle se oli vietävä, ja kun hän ei voinut lukea kirjoitusta, hän suuremmaksi vakuudeksi oli kantanut sen takaisin postiin. Sinne kirje olisi voinut jäädä — tiesi kuinka pitkäksi aikaa — jollei herra, joka nyt antoi sen minulle, olisi ottanut sitä perille saattaaksensa kulkiessaan meidän ohitsemme matkalla edempänä olevaan kotiinsa. Hevoiskavioin outo kopina oli houkutellut isäni alas pihalle, ja hän ei helpottanut, ennen kuin hevonen oli pantu talliin, ja vieras oli suostunut syömään päivällistä meidän kanssamme. Ja tällä oli sitten niin paljon kertomista päivän valtiollisista ja muista asioista, jotka kaikki suuresti kiinnittivät isäni ja Jackin mieltä, että kumminkin kaksi taikka kolme tuntia kului, ennenkuin sain kalliin kirjeeni avata.
Jack kuunteli ahneesti vieraan uutisia ja huokaili vehkettä, joka hänelle avasi uuden, toivotun tien mailmassa.
Erilaisilla tunteilla kuuli isäni vieraan kertomuksia. Häntä iloitti, että Cumberlannin herttua oli "veisaavia skotlantilaisia" kurittanut, mutta hänen mielihyvänsä väheni melkoisesti "franskalaisten koirien voitoista." "Me opetimme heille toista Marlborough'in päivinä, sir," sanoi isäni. Käyttäen monta sotamiehen väkisanaa hän sitten puhui kerjäläis-saksalaisista, jotka hannoverilaisen kuninkaan seurassa olivat tulleet Englantiin. Hän kiitti Lontoon alhaison käytöstä, kun hannoverilainen hovinainen sen vihaa asettaaksensa vaunuistansa oli huutanut: "Hyvät ihmiset, me olemme tulleet tänne teidän parhaaksenne," ja tämä oli vastannut: "Teidän pitäisi hävetä ja tunnustaa, että olette tulleet meitä myöskin nylkemään."
Hän suuttui kuullessaan, että pretendentti Parisin operassa kuvailtiin sankariksi, vaikka ylämaitten urheat ruhtinaat hänen asiansa tähden olivat Tyburnissa hirtetyt. Mutta hän lohdutti itseänsä sillä, että se oli noitten "hävyttömien papistain" tapaista, ja joi protestanttisen perintö-oikeuden maljaa. Mutta hänen lojaalisuuttansa loukkasi taas kertomukset kuninkaan ja Wales'in prinssin riidoista sekä muista häpeällisistä hoviseikoista, joita minä en tahdo kertoa. "Kauheita aikoja, sir," sanoi isäni, "maa ulkomaalaisten koirien käsissä ja vankihuoneet täynnä kurjia taskuvarkaita, jotka varastavat uudestaan, niin pian kuin pääsevät irti. Meidän on perikato edessä, kun whigit ja jakobitat saavat meidät kukistetuksi. Hän virkistyi kuitenkin vähäisen kuullessaan muutamista kirjanpainajista, joitten oli täytynyt ylähuoneen edessä polvillaan pyytää anteeksi sitä, että olivat rohjenneet painattaa kertomuksia parlamentin keskusteluista. 'Mokomat heittiöt,' sanoi isäni, 'kehtaavat kertoa aatelismiesten sanoja.'"
Mutta hän lannistui taas kuullessaan metodistalaisista maallikkosaarnaajista, jotka kaikkialla kokoovat suuria ihmisjoukkoja ympärillensä. "Sir," sanoi hän, "minun aikanani olisi pidetty lyhykäistä komentoa tuommoisten laiskurien kanssa, jotka heittävät auran, muurilaastan taikka kraataripöydän kiertääksensä ympäri maata saarnaamassa mitä hulluja heitä haluttaa. Painetin kärjellä olisimme hajottaneet kuunteliat, ja saarnaajan olisimme panneet jalkapuuhun ensi-tulevaa saarnaansa ajattelemaan. Papistat, sir, tietävät, kuinka villittyjä haaveksioita tarvitsee pidellä, ja me protestantitko antaisimme heidän voittaa meidät ja saattaa meitä häpeään?"
"Niin oikein, sir" vastasi vieras, "mutta uskoisitteko, että tänne tullessani tapasin miehen, joka tunnetaan pahimmaksi metodistaksi, John Nelsonin, niin-sanotun 'Yorkshirelaisen', ja tämä kertoi minulle kohdanneensa kapteini Trevylyanin, joka oli osottanut itsensä vieraanvaraisimmaksi herraksi, jonka hän milloinkaan oli nähnyt. Hän oli antanut hänelle sen piirakan, joka hänellä oli muassaan omaa päivällistänsä varten, ja ilman sitä käskenyt hänen poiketa sisälle juustolle ja leivälle, niin usein kuin hän kulkisi hänen talonsa sivutse."
Isäni näytti säikähtävän ristiriitaisuutta metodistoja vastaan viskatun syytöksensä sekä suvaitsevaisuutensa välillä sitä ainoata metodistaa kohtaan, jonka hän yksityisesti oli tavannut. Mutta hän malttoi pian mielensä ja sanoi:
"Sir, se mies on oikea englantilainen ja kirkkoa kohtaan niin uskollinen kuin te ja minä. Mies ilman sitä ruumiiltaan niin väkevä, että yksi ainoa semmoinen soturi kuninkaalle olisi suuremmaksi avuksi kuin koko joukko noita viheliäsiä hessiläisiä. Ja juuri ennenkuin kohtasin hänet, kurja ja pelkurimainen alhaiso oli kavalasti piirittänyt ja julmasti hakannut, potkinut ja sotkenut häntä, niin että hän oli vähällä henkensä heittää."
"Hänen verta vuotava päänsä kolkutti kiviä vastaan, kun häntä tukasta laahattiin pitkin katua, ja hän olisi viskattu kaivoon, jos lähellä seisova jalomielinen nainen ei olisi lyönyt useampia noista viheliäsistä raukoista maahan."
"Ja minä tunnustan, että yhtä mielelläni olisin paljastanut pääni tuolle naiselle kuin itse kuninkaalle. Sen jälkeen nousi mies taas rohkeasti ylös, astui taas hevosensa selkään ja ratsasti samana päivänä neljäkymmentä penikulmaa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Niin urheaa miestä, sir, ei yksikään oikea englantilainen, saatikka vanha soturi herttuan ajoilta voisi olla kunnioittamatta. Paitsi sitä hänen oli nälkä, ja tahtoisitteko että gentlemani ajaisi pois nälkäisen matkustajan oveltansa? Todellakaan sitä en tekisi, vaikka se olisi paavi itse taikka pretendentti. Eihän se minun vikani ole, jos mies piirakastani vahvistuneena saarnaa semmoisia, joihin papit eivät mielisty. Mies ei ole mikään teeskenteliä, siitä vastaan kunniallani. Ei, ei, jolla on semmoinen rohkeus rinnassa ja ääni niinkuin itse jalopeuralla, se ei koskaan alentaisi itseänsä teeskenteliäksi. Ja paitsi sitä," lisäsi hän leppeämmällä äänellä, "minä voin vakuuttaa teille, että mitä hän puhui minulle, ei ensinkään ollut tyhjää lorua, vaan selkeitä, oivallisia sanoja uskosta Vapahtajaamme ja velvollisuuksistamme lähimmäistä kohtaan. Kunniani puolesta," jatkoi hän kasvavalla yksivakaisuudella, "se teki minun hyvää. Mitä hän puhui minulle oli semmoista, jota emme usein saa kuulla, vaan jonka meidän kaikkien pitäisi panna mieleemme. Minä tunnen itseni siitä kiitolliseksi ja toivon, etten sitä koskaan unhoita."
Isäni nöyrät ja vakavat sanat lopettivat kaikki leikkipuheet, ja pian nousi vieras ylös, heitti kohteliaat jäähyväiset, ja lähti Jackin kanssa hevostansa satuloitsemaan. Minulla oli nyt vapaus kiiruhtaa ylös huoneeseni ja lukea Orpana Ewelynin kirje.
"Sydämellisesti rakastettu orpana Kitty!
"Minä arvaan, että sinulla ei ole enemmän tietoa siitä, kuinka paljon sinun kallista, hellää, hentoa, hiljaista, suloista, järkevää ja hauskaa pikku olentoasi täällä kaipaamme, kuin tulenliekillä on siitä, kuinka kylmäksi sen sammuttua käy. Äitini vaikeroitsi sinun lähdettyäsi vielä enemmän, kuin koska pikku villakoira uppoontui soppa-astiaan; hän varoi, että vapisisit vilusta vetisillä suoseuduillanne, että olisit hengen vaarassa raa'an kansan keskellä, ja että kovat merituulet pieksisivät ihosi siniseksi ja punaiseksi. Ensiksi hän ihmetteli, kuinka tuommoisilla oloilla semmoinen olento kuin sinä on voinut syntyä, ja sitten kuinka mokomassa erämaassa olet voinut kasvaa semmoiseksi kuin olet eli yletä punaisten intiaanien tasalta.
"Täti Henderson, jonka olen tavannut pari kertaa, surkuttelee, että sinun jälleen täyttyy peittyä pimeyteen maassa semmoisessa, joka hänen päättääksensä ei ole paljon parempi kuin pakanain asuttava; hän toivoo kuitenkin, että se terve kasvatus, jonka sait Hackneyssa ollessasi, tulisi joksikin hyödyksi sinulle ja myöskin sisar Trevylyan-paralle, jolla on ollut niin vähän etuja aikanaan.
"Harry vannoo, että jos äitimme voisi löytää hänelle semmoisen tytön kuin Kitty, hän tahtoisi naida huomispäivänä, mutta kuinka paljon hän ylistää sinua ja esittää sinua kultaiseksi tarkoitusperäksi sen kautta koroittaaksensa sitä tummaa väriä, jolla hän kuvaa tuota 'varsinaista harsojen ja brokadien kokousta,' joka hänen huomioonsa saatetaan, sitä en todellakaan saa selitetyksi!
"Isäni kulkee ympäri yhtä levotonna, kuin koska hänen metsästyksen aikana jonkun asian tähden täytyy viipyä Lontoossa. Hän sanoo sinun olevan vanhan, hyvän ajan tyttöjä, semmoisia, kuin hän muistelee nuoruudestansa; ei liiaksi oppinut tehdäksesi järkevän miehen onnelliseksi — vaikka tuo ei saa franskalaisen tavalla puhua muoteista taikka italialaisen seikkailian tavalla operoista ja maalauksista taikkapa piispan tavalla kirkosta ja sen asioista.
"Katso vain, Kitty, ettet rupee ylpeilemään, kun sinulle kerron, että sinun etevyyttäsi käytetään minua vastaan erään pohatan suhteen, jonka laveat tilustukset ovat rajatuksin Beauchampin maitten kanssa, mutta jonka omaisuudet eivät ole samassa suhteessa kirjeenvaihtajasi mielipiteitä ja tunteita kohtaan. —- Mitä siihen hartaasen kunnioitukseen tulee, jonka äitini kamarineitsyt antaa sinulle ja sinun muistollesi, puhumattakaan täti Jeaniestä, ei itse panetuskaan sitä vastaan voisi mitään muistutusta tehdä. Ylistäessään tuota 'kaikkein rakkainta ja ystävällisintä nuorta neitiä' edellinen turvaa milloin syntyperäiseen Devonshiren murteesensa, milloin nenäliinaansa estääksensä kyynelten kastetta lankeemasta puuterijauhoille äitini hiusrakennuksessa.
"Ja täti Jeanie kievahtaa korkealle Skottlannin ja raamatun kukkuloille kertoessaan, kuinka tuo ihastuttava, sydäntä-voittava lapsi, tuo pikku karitsa, joka päivä tuli kuulemaan vanhaa mummua kuin hän; kuinka hän antoi hänen tuntea itsensä ikäänkuin ympäröityksi ylämaitten ilmalta palauttaen hänen korvaansa ja muistoonsa aikaa kuluneitten aikojen suloista kaikua.
"Kitty kultani, minä tahtoisin antaa kaikki, mitä minulla suinkin on, voidakseni kuljettaa muassani kaikkialla sitä raikasta ja lempeää ilmaa, joka on sinulle omituinen! Sinua ympäröitsee, sinä pikku lumooja, jotakin paljon suloisempaa ja virkistyttävämpää kuin kaikki sukkeluus, kaikki nero ja kaikki taide, jonka Lontoon kiitetty mailma käsittää, ja se onkin tuota vastaan niinkuin tuulenhenki kevät-aamuna mailla Lontoon salongin haju-aineilla täytetyn ilman verralla. Mitä tämä onkaan muuta, kuin että sinä olet — juuri oma luonnollinen 'itsesi'. Niin, mitään haju-ainetta ei löydy semmoista kuin raikkaus eikä mitään hyvää hajua semmoista kuin totuus!
"Ja tämä, orpana Kitty, antaa myöskin selitystä muutamiin minun vaikeuksiini. Elämä — minä tarkoitan sisällistä, hengellistä elämää — ei ole minulle niin tasaista, kuin sinä ehkä luulet, ja kuin itsekin toivoin, kuin kuulin Mr Whitefieldin ihmeellistä saarnaa. Kenties pitäisi ennemmin sanoa: se ei ole niin yksinkertaista. Mitä minä ajattelin oli, että minua kohtaisi kovuutta ja vastusta, mutta sitä levottomuutta ja sitä hämminkiä, johon olen joutunut, minä en odottanut.
"Vaikeuteni, Kitty, eivät ole hauskoja, mieltäylentäviä, semmoisia, jotka voisivat synnyttää myötätuntoisuuden kyyneliä ja hyväntahtoisuuden kehoittavaa hyvää hengellisessä teeseurassa. Eikä kukaan ihminen ole nähnyt vaivaa minusta martyyria tehdä. Minä luulen, että se olisi miellyttänyt minua, ja kenties tämä juuri on syynä siihen, että se ei ole tapahtunut. Alusta äitini kyllä oli vähän pahoillaan, mutta nähtyänsä, että minä en antanut vaatettaa itseäni niinkuin kveekari taikka pitää esityksiä tynnyristä, hän tunsi huojennusta ja näyttää nyt katsovan minua pikemmin paremmaksi kuin pahemmaksi kuin ennen. Harry sanoo, että kaikki tytöt, jotka eivät tule naiduksi, ovat langeta johonkin hulluuteen, ja jos tulevatkin, ehkäpä sittenkin. Hän on varma, että joku uusi oikku tulee poistamaan tämän. Isäni sanoo, että naisilla tarvitsee olla huvituksensa, ja että, jos minä puolestani mielelläni kannan soppaa vanhoille mummuille ja luen raamattua heille, se on paljon parempi, kuin että kulkisin satoja penikulmia veden tähden, niinkuin eräs nuori nainen muutamia päiviä sitten teki, ja hän katsoo ensin-mainitun huvituksen kaikin puolin paremmaksi. Hänen oman äitinsä oli tapa jakaa ihmisille soppaa ja karvaita rohtoja, ja luultavasti pitävät nämät enemmän raamatusta kuin rohdoista. Minä olen yleisesti katsoen hyvä lapsi, hän sanoo, ja jos mailla käyn hänen kanssansa ajelemassa ja muuten en rupee 'pyhän näköiseksi', hänellä ei ole mitään huvituksiani vastaan kaupungissa muistuttamista. Vieläpä hän joku päivä sitten sanoi, että hän pitää nuorille naisille paljon parempana kuunnella saarnoja lady Huntingdonin luona kuin tuota ilkeää hälinää italialaisessa operassa. Mutta, Kitty, vaikka hän puhuu noin kevytmielisesti välisti, ajattelepas, että hän tuonain illalla, kun hän oli ottanut kynttilänsä, suudellut minua ja sanonut 'hyvää yötä', vielä lisäsi:
"'Lapsi, jos sinun tekee mieli seurata minua hetken matkaa huomenna, minä tahtoisin heittää sinut metsänvartian luoksi. Hänen vanha vaimonsa on kovin kipeä, ja hän sanoi minulle, että kun viimein olit siellä, sinä puhuit hänelle niin, että se teki hänen sydämensä hyvää, ja minä olen ajatellut, että sinä voisit tehdä sen vielä kerran. Hän on rehellinen vanha sielu ja sanoo, että sinä muistutat häntä täti Maud vainajasta, joka oli parhaita naisia mailmassa.'
"Sinä näet sentähden, Kitty, että minulla on aivan vähän toivoa päästä martyyriksi.
"Vaikeuteni tulevat juuri itse tunnustajien puolelta. Niissä on mielestäni niin paljon totuttua tapaa, niin monta teeskenneltyä puheenpartta, niin paljon vääristeltyä ja muodollista olentoa, juuri kuin Hengen hedelmät olisivat vaksista tehtyjä eikä todellisia, eläviä ja luonnollisia.
"Sinun, Kitty, on kaikki peräti toisin. Sinä pidät siitä, josta pidät, rakastat niitä, joita rakastat, etkä ainoastaan koeta pitää siitä, josta sinun tulee pitää, ja pakottaa itseäsi jonkunlaiseen rakkauden puhtiin niitä kohtaan, joita sinun tulee rakastaa.
"Vaikeaa on selittää, mitä oikein tarkoitan. Mitä minä tahtoisin sanoa on, että minun mielestäni n.s. jumaliset ihmiset varmaankin varsin kunnioitettavista syistä helposti taipuvat luonnottomaan olentoon ollen vähällä kadottaa kaiken omituisuutensa ja vapautensa.
"Tätä en huomaa mr Whitefieldissa eikä lady Huntingdonissa, en täti
Jeaniessa eikä suloisessa Kitty orpanaisessani.
"Lady Huntingdon on ilman epäilemättä kuningatar; Mutta kuninkaallisiakin henkilöitä täytyy löytyä. Se on mr Whitefieldin seuraajat, lady Huntingdonin hovilaiset, jotka tuottavat minulle levottomuutta ja huolta.
"He leikkailevat ja muodostavat, niinkuin sakseilla hollantilaisten puutarhojen pensas-aitoja kuritetaan; he katselevat epäluuloisella tyytymättömyydellä jokaista nousevaa vesaa, joka tahtoo nauttia luonnollista oikeuttansa vapaasti yletä. Se on tämä, joka sanomattomasti tuskastuttaa ja kiusaa minua.
"Heidän seuroissansa tuntuu minusta välisti kuin olisin viskattu mortteliin ja mantelimäsäksi survottu; kuin kaikki luonnolliset värini olisivat epämääräiseksi, yksitoikkoiseksi harmaaksi sekotetut; kuin kaikki ääneni sävelet vasten tahtoani pakotettaisiin messuavaisten katolisten pappien jonotukseksi. Aivan kummallista on, että kaikilla uskonnollisilla oppilahvoilla on sama taipumus yksitoikkoisuuteen. Raamatussa minä sitä vastaan en havaitse mitään tämmöistä yhtä vähän kuin luonnossakaan.
"Ja Bath'issa ollessani, ennenkuin pääsimme ulos vapaasen, luonnolliseen elämään maille, tunsin itseni sangen kapinalliseksi, ja nyt kun jälleen olemme Lontoossa, minun päälleni uudestaan tulee niinkuin lumous. Minä olen vakaasti päättänyt, etten anna survoa itseäni mäsäksi. Suurimpana vaarana on kuitenkin, että tulen käymiseen ja muutun kokonaan etikaksi.
"Jos ainoastaan voisin pysyä kiinni Vapahtajassani ja hänen Pyhässä Hengessänsä, minä saisin kumpaakin vältetyksi. Jesuksen Kristuksen seuraaminen on vapautta, kehittymistä ja kasvamista. Hänen tunnustajiensa seuraaminen on kopioitsemista, jälittelemistä ja kutistumista. Ja se on Hänen seuraamiseensa, alituiseen kulkemiseen hänen jäljissään ilman mitään inhimillistä olentoa hänen ja meidän välillämme, johon olemme kutsutut, ja tämä koskee kaikkia, nuorinta, heikointa ja viheliäisintäkin. Se koskee sinua ja minua, yhtä hyvin kain lady Huntingdonia, mr Whitefieldiä, mr Wesley'ä ja P. Paavalia.
"Ja jos kokonaan, rehellisesti ja yksin-omaisesti annamme itsemme Herran Kristuksen haltuun yksinään, hän kyllä kehittää sielumme ja sydämemme sisältä ulospäin, perimmästä juuresta alkaen, ja tämä on kasvamista, kun sitä vastaan apumiesten leikkaaminen ja muodostaminen ulkoa sisään-päin on katkomista. Hän itse antaa joka siemenelle oman kehitys-muotonsa. Eikö niin, kallis Kitty? Kuinka toivoisinkin sinua puhutella, sillä minä voin yhtä vähän tyytyä muitten ihmisten ajatuksen- ja puheentapaan, kuin minä voin hyväksyä heidän vaateparttansa, ja minä tahtoisin kovin mielelläni tietää, kuinka paljon siitä on oikein taikka väärin.
"Esimerkiksi tuonain illalla tapahtui, että lady Emily — — —
"Näin pitkälle olin kirjoittanut, kun sain tilaisuutta kuulla mr John Wesley'ä. Saarna näytti olevan paki-parastaan minua varten. Aineena oli 'parjaus', ja minä voin vakuuttaa sinulle, että sen tutka sattui sydämeeni.
"Mikä taivaallinen katsanto hänen kasvoissaan! Piirteet hienot, lujat ja kuitenkin nuorteat, kasvot juuri semmoiset, että niistä tulee vakuutetuksi, että hänen äitinsä on ollut kauniinnäköinen (yhden hänen äiti-tädeistänsä sir Peter Lely on päivän kaunottarena maalannut). Niissä ei kuitenkaan ole mitään naisenlaista, ellei samalla tavalla kuin enkelin kasvoissa täytyy olla jotakin nais-luontoista. Silmänluontinsa ei ole taivuttava, vaan käskevä; hänen kaunis suunsa on samanlainen kuin ajattelemme roomalaisella sotapäälliköllä olleeksi, ja itsehallitsemisen voima, joka on kaiken muun voiman sinetti, on jokaiseen hänen piirteesensä kuvattuna. Jos hänen muodossansa ja olennossansa jotakin puuttui, se minusta oli juuri se, ettei mitään puuttunut; kaikki oli melkein liiaksi enkelintapaista. Milloinkaan ei olisi voinut havaita sitä hellää vivahdusta, sitä heikkoa kohtaa, joka olisi tehnyt hänet tukea tarvitsevaksi, sen verosta että hän itse tukee muita. Hän näyttää puhuvan melkein liian paljon niinkuin taivaan asumuksista; ei tosin semmoisena, joka on outo tämän mailman kokemuksille, vaan semmoisena, joka on ne kaikki läpikäynyt. Hänen sanoissansa oli kaikkein suurin ankaruus liitettynä kaikkein syvimmän myötätuntoisuuden kanssa: molemmat silminnähtävästi rakkauden ilmauksia. Kirkkaus, joka lepäsi hänen kasvoillaan, oli enemmän tasaisen, lujan ja tyvenen hyväntahtoisuuden päivänpaistetta kuin itkullisen, vaihettelevan mielihartauden, toivoa ja pelkoa säteilevää loistoa. Nuot harvat uurteet hänen otsassaan osoittivat pikemmin nerollista ajatusta, kuin tuskallista huolta. Tautivuoteella sairashuoneessa minä päivittelisin hänen pyhässä katseessaan niinkuin enkelin hymyssä; mutta minä en usko, että hän minulle olisi taikka edes tahtoisi olla enemmän, vaikka olisin hänen oma sisarensa taikka hänen oman perheensä jäsen.
"Joka sunnuntai tahtoisin kuulla mr Wesley'ä, vakuutettuna kuin olenkin, että joka kerralta yhä enemmän tulisin 'salaisia vikojani' havaitsemaan, yhä enemmän nöyryytetyksi synnintunnosta ja ylennetyksi voiton lupauksesta.
"Ja yhtä kaikki, jos maanantaina kävisin pyytämässä hänen neuvoansa johonkin vaikeuteen, minä en ole varma, ymmärtäisikö hän minua. Minä en ole varma, eikö hän tulisi sydäntäni likemmäksi saarnastuolissa kuin kotona; eikö hän, sen siaan että hän saarnassaan antaa minun tuntea itseni syytetyksi ja tuomituksi, niinkuin ihka yksin olisin häntä kuulemassa, jos seisoisin erilläni kasvoista kasvoihin hänen edessänsä, pikemmin pitäisi minua ainoastaan ykkösenä siinä suuressa joukossa, jota ei kukaan lukea taida, kuin minuna itsenä eikä minäkään muuna.
"Mutta minä palaan takaisin saarnaan, josta en suinkaan tahdo mieltäni luovuttaa.
"Hän alkoi näillä sanoilla:
"'Ei kenestäkään pahaa puhua,' sanoo suuri apostoli, ja se on käsky yhtä ankara kuin: 'Ei sinun pidä tappaman.' Mutta kuinka monta kristityistäkään pitää tällä käskyllä lukua? Vieläpä kuinka monta onkaan niitä, jotka sen edes ymmärtävät. Mitä on sitten 'puhua pahaa?' Se ei ole samaa kuin valhe taikka perätön parjaus. Kaikki mitä ihminen lausuu saattaa olla niin totta kuin raamattu itse, ja yhtä kaikki sen kertominen voi olla pahan-puhumista lähimmäisestä. Sillä se että puhutaan pahaa ei ole enempää eikä vähempää kuin että puhutaan pahaa poissa-olevasta, että kerrotaan jotakin häijyä, jonka joku on tehnyt taikka sanonut, joka sitä kerrottaessa ei ole läsnä. Vanhemmassa kielessämme sitä merkittiin erinomaisen sopivalla sanalla, sitä näet nimitettiin 'panetukseksi.' Eikä liioin ole mitään varsinaista erotusta tämän ja sen välillä mitä tavallisesti sanotaan 'kielittelemiseksi.' Jos esitys tapahtuu leppeällä ja hiljaisella tavalla, melkeinpä kuiskaten hyvänsuonnin osoituksella ja sen toivon lausumalla, ettei asian liene niin huonosti kuin näyttäisi, sitä sanotaan 'korvankuiskuttelemiseksi.' Mutta olkoonpa tapa erinlainen, asia on kuitenkin sama, kun toiselle jutellaan jotakin semmoisesta ihmisestä, joka on poissa eikä sentähden itse voi puhua puolestansa.
"Ja kuinka tavallinen ja yleinen tämä synti on, ja kuinkapa helposti siihen lankee rikas ja köyhä, viisas ja hullu, oppinut ja oppimaton! Kuinka harvoin pidetäänkään pidempää pakinaa, jossa pahan-puhuminen lähimmäisestä ei ole tähdellisenä osana.
"Se on juuri tämän synnin tavallisuus, joka tekee sen niin vaaralliseksi, niin vaikeaksi välttää. Jollemme syvästi tunne sen vaarallisuutta ja alati ole varuillamme sitä vastaan, emme suinkaan pääse sen vuolteesen joutumasta. Tässä tapauksessa on piammastaan koko ihmiskunta tavallaan käynyt liittoon meitä vastaan. Paitsi sitä tämä paha tapa saa puollustusta ja yllykettä sisältäpäin niinkuin ulkoakin: Ihmisessä on tuskin ainoatakaan pahaa omaisuutta, joka siinä ei löydä tyydytystä: vihamme, ylpeytemme, kostonhimomme.
"On sitä vaikeampi karttaa lähimmäisestä pahaa puhumasta, kun semmoinen puhe pulahtaa huuliltamme ikäänkuin valepuvussa. Me puhumme niin yksivakaisesta, jalosta, etten sanoisi 'pyhästä' hartaudesta, kuten luulemme, ja noitten kurjien olentojen halveksiminen näyttää meistä varsin oikeutetulta. Me teemme syntiä sulasta vihasta syntiä vastaan ja palvelemme perkelettä pelkästä kiivaudesta Jumalan puolesta.
"Sittenkuin tauti oli asian-omaisesti ilmi saatettu, mr Wesley ei jättänyt parannuskeinoa osoittamatta.
"'Ensiksikin, jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele häntä sinun ja hänen välillänne yksinäisyydessä. Tämä,' hän sanoi, 'vaatii kaikkien suurinta leppeyttä, nöyryyttä ja rakkautta. Jos hän nousee totuutta vastaan, häntä ei koskaan saada tunnustamaan sitä, paitsi hiljaisuudella. Puhu yhä edelleen siinä rakkauden hengessä, jota veden tulva ei voi sammuttaa. Jollei rakkaus itse tule voitetuksi, se voittaa kaikki. Kuka taitaakaan sen valtaa selittää?'
"'Tämä on keino, johon Herra käskee meidät ruveta ensiksi,' jatkoi mr
Wesley; 'muuta neuvoa ei meille sallita.'
"'Älä pyydä puollustaa vastakkaista menestystä lausumalla: 'Minä en puhunut mitään kellenkään, ennenkuin tunsin itseni niin lannistuneeksi, etten yksin saanut sitä kannetuksi.' Ja mihinkä keinoon olet ruvennut tuosta kuormasta päästäksesi? Jumala soimaa sinua laiminlyömisen synnistä, siitä, ettet ole sanonut veljellesi hänen vikaansa, ja sinä lohdutat itseäsi ylitse-käymisellä ilmoittaen veljesi vian toiselle. Se huojennus, joka voitetaan synnin kautta, on todellakin otettu.'
"Sen perästä varotti hän meitä kuuntelemasta pahaa puhetta lähimmäisestämme. 'Kuuntelia,' hän sanoi, 'on yhtä syyllinen kuin puhuja; joka vastaan-ottaa varastetun tavaran yhtä huono kuin varas. Jollei olisi ketään pahaa puhetta kuuntelemassa, ei kukaan semmoista puhuisikaan.'
"Saarnan loppu oli liki-pitäen seuraava:
"'Oi että kaikki te, jotka kärsitte herjausta ja kannatte metodistain nimeä, kumminkin tässä asiassa antaisitte hyvän tavan esimerkkiä. Jos teidän täytyy eritä muista, antakaat sen tapahtua sen kautta, ettette kenestäkään puhu pahaa. Mitä siunatuita hedelmiä tämmöisestä itsekieltämisestä sydämissämme saisimme tuta! Jos näin pitäisimme rauhaa kaikkien ihmisten kanssa, kuinka oma rauhamme tulisi niinkuin vedenvirta; jos näin osoittaisimme rakkautta lähimmäistämme kohtaan, kuinka Jumalan rakkaus olisi ylenpalttinen meidän sieluissamme! Ja minkä vaikutuksen se tekisi kaikkiin niihin, jotka ovat yhdistetyt meidän Herramme Jesuksen Kristuksen nimessä! Kuinka veljellinen rakkaus kasvaisi! Jos yksi jäsen kärsisi, kaikki muut myöskin kärsisivät; jos yksi jäsen tulisi kunnioitetuksi, kaikki muut iloitsisivat. Eikä siinä kuitenkaan vielä kaikki. Minkäpä vaikutuksen se tekisi ajattelemattomaan, musertumattomaan mailmaan! Vielä kerran sen täytyisi Julianus Apostatan kanssa huudahtaa: 'Katso, kuinka kristityt rakastavat toinen toistansa!' Rakkaan Vapahtajamme viimeinen ylimmäis-papillinen rukous tulisi täytetyksi, hänen valtakuntansa lähestyisi. Herra jouduttakoon armossa tätä aikaa ja tehköön meidät kelvollisiksi rakastamaan toinen toistamme, ei ainoastaan sanoilla ja kielellä, vaan työssä ja totuudessa!'
"Siellä minä, kallis Kittyni, istuin kuritettuna ja nöyryytettynä, mutta myöskin opetettuna ja ojennettuna, ja sinun ei sentähden ollenkaan tarvitse pelätä, että saat tietää, mitä lady Emily tuonain lausui. Mutta mitä siihen tulee, että minun pitäisi mennä hänelle itselle yksityisesti siitä puhumaan, minä tuosta en ole varsin selvillä. Mokoma rynnistys ei ole hauska, paitsi juuri riitaisille luonnoille, ja tämä menetystapa tarjoo sentähden myöskin sen edun, että se panee meidät ensin ajattelemaan puollustusta vialle, jota niin suoralla tavalla hankimme ahdistaa. Ja kenties löytäisimme monesti puollustuksessa enemmän totuutta kuin syytöksessä.
"Useasti minä kohtaan ystäväsi Hugh Spencerin. Isäni pitää hänestä paljon ja tahtoo häntä mielellään nähdä. Kun olemme kahden kesken, puhumme paljon metodistoista ja jostakin toisesta, johon molemmat olemme suuresti mieltyneet.
"Kuinka mielelläni olisin tahtonut luoda silmäni siihen onnelliseen kotiin, siihen Spworth'in pappilaan, missä Wesleyn kehto kerta seisoi! Mitä siitä olen kuullut, saakoon tässäkin siaa, koska olen varma, että sinä siihen mielistyt yhtä paljon kuin minäkin.
"Ahdistavan pakon verosta siellä vallitsi vapaus ja rauha. Viattomat, virkistyttävät leikit vaihettelivat järjestetyn, ruumiin ja sielun voimia vahvistavan työn kanssa; lasten kesken ei kuulunut melua ja vallattomuutta, mutta hilpeälle lapselliselle ilolle ei pantu mitään luonnotonta estettä. Suloisilla virsillä alotettiin ja lopetettiin päivän työ, ja kun yölevon aika oli käsissä, lapsiparven vanhemmat jäsenet ottivat nuoremmat erilleen, lukivat heidän kanssansa jonkun virren sekä kappaleen uudesta testamentista, ja paitsi sitä äiti itse joka ilta haasteli lastensa kanssa kuunnellen heidän lapsellisia tunnustuksiansa ja jakaen heille lohdutusta ja neuvoa heidän pienissä huolissansa.
"Niin suuri oli tämän äidin valta poikiensa sydänten ylitse, että John kertoo vielä ensimmäisen miehuutensa aikana häneltä saaneensa helliä äidillisiä nuhteita siitä, että hän oli toivonut saavansa kuolla ennen häntä. Yhdeksäntoista lasta syntyi tässä kodissa ja kolmetoista niistä oli siellä yhtä haavaa elossa. Huolenpitoon kaikkien noitten terveitten, iloisten ja hyvälahjaisten lasten kasvatuksesta ja opetuksesta, jotka epäilemättä olivat perineet melkoisen osan vanhempiensa mielen-lujuudesta, liittyi kaikki köyhyyden lukemattomat vastukset ja puuhat. Ja isän yhteiskunnallinen asema ei suinkaan vähentänyt perheen köyhyyttä. Useammat seurakuntalaiset maksoivat kymmenyksensä semmoisella tavalla, että siitä perheen toimeentulolle oli suurta haittaa ja hämminkiä. Tapahtuipa kerta, että mr Wesley pienen velan tähden joutui vankeuteenkin. Häntä silloin auttaaksensa hänen jalomielinen vaimonsa möi sormuksensa; muut vaimoväen koristukset, jotka hän oli saanut perintönä, olivat jo ennen hukatut niinikään kuin miehen kirjatkin, joista molemmat paljon pitivät. Vankeudessa mr Wesley ei valittanut, vaan saarnasi vanki-raukoille ja rukoili heidän kanssansa. Yorkin arkkipiispalle kirjoitti hän siihen aikaan, että vankihuone hänestä oli isompi ja tähdellisempi vaikutus-ala, kuin hänen oma seurakuntansa.
"Niin koeteltuna kuin mrs Wesley olikin, hän ei kuitenkaan näyttänyt käyvän kumarruksissa ja alakuloisena mailman lävitse. Kaikki mitä hän teki, teki hän keveällä ja hilpeällä mielellä. Viidenkymmenen vuoden ijällä kirjoitti hän, joka niin hyvin tiesi mitä köyhyys on, arkkipiispalle, että hän katsoi huokeammaksi olla rikkauksia paitsi kuin niitä nauttia ja samalla kantaa niitten kuormaa ja edesvastausta.
"Hänen sydämensä syvyydessä oli se salainen lähde, josta hänen voimansa herui. Aamuin illoin vietti hän tunnin aikaa yksinään Jumalansa kanssa. Rukouksen aamuhetki (Hugh Spencer sanoi) teki päivän kuorman ja helteen hänelle keveäksi, ja kiitoksen ja ylistyksen iltahetki pani niinkuin sinetin hänen omantuntonsa rauhalle.
"Näistä jokapäiväisistä sapattihetkistä hänen henkensä vahvistui ja pysyi vireillä, ja kun sunnuntai tuli, ja hänen miehensä oli poissa, hän ei katsonut vaivaksi koota köyhiä seurakuntalaisia, lukea heille saarnaa ja haastella heidän kanssansa autuuden asioista yksinkertaisesti, mutta vakavasti ja juhlallisesti. Useasti oli kahteensataan henkeen tällä tavalla koossa. Väärä huhu näistä 'kokouksista' tuli kerta mr Wesleyn korviin, ja kun hän niitten suhteen teki muistutuksia, hänen vainonsa kirjoitti vastaukseksi, että hän ainoastaan valmisti hänelle sanankuulioita hänen jumalanpalveluksiinsa. Mutta jollei hän kuitenkaan noita kokouksia hyväksyisi, hän suorastaan pyysi: 'Älä minua neuvo, vaan käske minun lakata.' Hänen käskynsä oli hänelle Jumalan ääni, ja hän tahtoi paikalla totella sitä. Hänen neuvonsa sitä vastaan oli ihmisen neuvo, ja se ei voinut hänen vakuutustansa muuttaa.
"Vanha koti Spworth'in seurakunnassa on nyt muitten hallussa, ja viimis kerralla kuin John Wesley kävi siellä ja häntä kiellettiin saarnaamasta isänsä saarnastuolista, hän puhui kansalle hänen hautakiveltänsä.
"Sekä isä että äiti ovat nyt maallisen elämänsä päättäneet: Perheessä elää katoomattomana muistona kaksi pyhää kuolinvuodetta, jotka olivat ikäänkuin kruununa noitten pyhien ihmisten elämälle. Ennen loppuansa vanha mr Wesley pani kätensä poikansa Charles'in päälle sanoen: 'Pysy lujana; kristin-usko on maassamme taas virkistyvä; te näette sen, mutta en minä.'