"'Sisällinen koetus,' sanoi hän kerta, 'sisällinen koetus, kas siinä kristin-uskon paras todistus.'
"Hänen viimeiset sanansa olivat nämät:
"'Jumala kurittaa minua kovilla kivuilla, mutta minä ylistän häntä niitten tähden, minä kiitän ja minä rakastan häntä niitten tähden.' Hänen viimeinen toimensa oli Herran pyhän ehtoollisen nauttiminen omaistensa kanssa.
"Myöhemmin, muutama vuosi sitten, kuoli myöskin hänen aviokumppaninsa kolmenkahdeksatta vuoden ijällä. Tyvenenä, hiljaisena ja kivutonna nosti hän silmänsä taivaallista kotia kohden ja erosi täältä lapsiensa keskeltä, jotka hänen tahtonsa mukaan veisasivat kiitosvirren hänen kuolinvuoteellansa. Maallisen kiitovirren lakatessa ijankaikkisen hallelujan äänet kajahtivat hänen pois-siirtävään sieluunsa.
"Kun nyt tiedän, mimmoinen heidän kotinsa oli, ja mitkä mahtavat voimat ja pyhät muistot heille sieltä virtaavat, minä sitä suuremmalla ihastuksella kuulen mr John Wesleyn saarnoja, kuuntelen mr Charles'in virsiä. Kuinka totinen heidän jumalanpelkonsa on, ja mitä jaloja hedelmiä se kantaa!
"Kun mr John Wesleyn tulot tekivät 30 puntaa vuodessa, hän omaksi tarpeeksensa käytti 28 ja anto pois 2. Nyt kun hänen tulonsa nousevat 120:een, hän ei kuitenkaan käytä enempää kuin 28 ja antaa pois 92. Takseerauskomiteaan annetussa ilmoituksessa hänen hopeistansa oli nykyjään: 'Kaksi hopealusikkaa, toinen Lontoossa ja toinen Bristolissa.'
"Mitä ihmeitä yksi ainoa ihminen vapaana turhamielisyydestä ja ahneudesta sekä kaikessa toiminnassaan noudattaen oikeita perusteita voi aikaan-saada! Hänen pukunsa kuuluu kuitenkin kaikissa tilaisuuksissa oleva puhdas ja mimmoiselle seuralle hyvänsä sopiva, niitä tilaisuuksia tietysti lukematta, jolloin roskaväki, joka useasti ahdistaa häntä, mutta ei vielä koskaan ole häntä rääkännyt, on hänen vaatteensa ryvettänyt.
"Hänen mielenlepoansa ei kuitenkaan saada häirityksi, ja lopulta hänen vilpitön, sydämestä lähtevä hyväntahtoisuutensa, hänen kristillinen lempeytensä ja hänen ystävällinen ja tunnollinen olentonsa epäilemättä voittaa itse vihollisetkin. Yllyttäjät ovat monta kerta kääntyneet omiin puoluelaisiinsa ja kieltäneet heitä pappiin koskemasta. Hänen rauhallinen, käskevä äänensä on tullut kuulluksi. Huuto ja rähinä on muuttunut äänettömyydeksi, ja Hugh Spencer sanoo tuskin löytyvän sitä paikkaa, missä roskaväki on metodistoja ahdistanut, mutta missä paljon heidän omasta keskuudestansa, miehiä ja naisia, ei ole tullut herätetyksi ja pelastetuksi, niin että nyt täydellä taidolla, hiljaisina ja tarkastavaisina istuvat Vapahtajan jalkojen juuressa.
"Jokainen joka tuntee asiat, käsittää helposti, minkätähden veljekset Wesley ja erittäinkin mr John saa niin suuria aikaan. Hän on mies, jonka osaksi on tullut erinomainen mielenlujuus, käytännöllinen äly ja oivallinen kasvatus oivallisessa kodissa. Mr Whitefieldin on monessa katsannossa toinen laita; hänellä ei ole näitä etuja. Hänen lapsuutensa kului raakojen kumppanien keskellä Bristolin ravintolassa, missä hän oli syntynyt. Hänen erin-omainen puheenlahjansa voisi monen mielestä olla sopivampi teaterille kuin saarnastuolille. Mutta koko hänen sydämensä palaa rakkautta Vapahtajaa ja kadotettuja ihmis-sieluja kohtaan. Hänen suuri voimansa seisoo siinä, että hän lumoo sanankuuliain korvat todistuksella Jumalan vapaasta armosta. Todistus itse tekee lopun. Ja mitä se tekee, Kitty, siitä voin tuskin ilman kyyneliä kirjoittaa.
"Hän sanoo kaikille ihmisille koko mailmassa — aamut, puolipäivät ja illat, hän sanoo herttuattarille, oppineille, työmiehille ja kaikenlaisille kadotetuille syntisille, niinkuin hän on sanonut minullekin, että meillä on suuri kuorma sydämellämme antaen meidän tuntea sen kuorman painoa! Hän sanoo meille, että se kuorma on synti, ja jos sen tiedämme ennestään taikka ei, me tunnemme, että niin todella on, kun hän sen meille sanoo. Hän vuodattaa kyyneliä ja sanoo meille, että ellemme nyt tule tästä kuormasta vapautetuiksi, se painaa meidät yhä syvemmä ijankaikkista kadotusta kohden; ja puolet hänen sanankuulioistansa itkevät hänen kanssansa. Mutta hän sanoi meille myöskin, että kuorma voi tulla poistetuksi, jopa nyt, tällä silmänräpäyksellä; että voimme lähteä siitä paikasta, missä seisomme, sovitettuna Jumalan kanssa anteeksi-antamuksen kautta, että pelko ja tuska voi muuttua iloksi ja rauhaksi, synnin raskas ja onneton velka kiitollisuuden suloiseksi ja autuaaksi velvollisuudeksi.
"Ja silloin, juuri kuin kaikki nuot kurjat, särjetyt sydämet, joista itsekukin tuntee kuin olisi hän puhunut yksin-omaisesti sille ja sen hädästä, rupeevat tuntemaan uuden toivon värähdystä, hän osoittaa kuinka kaikki tämä tapahtuu. Hän osoittaa taikka oikeammin Jumala ilmoittaa meille hänen kauttansa Kristuksen, Jumalan karitsan, joka uupuu syntiemme kuorman alla, mutta kantaa ne kaikki pois. Ja silloin unhoitamme mr Whitefieldin, sanankuuliat meidän ympärillämme, ajan, maan, meidät itse kaikki tyyni, paitsi ristin, jonka luoksi olemme saatetut, kaikki, paitsi kärsivän, kuolevan Vapahtajan, jonka jalkojen juuressa seisomme. Ja siitä hetkestä asti emme enää kuule, vaan näemme.
"Me näemme — 'Jesuksen yksin' Jumalassa. Tämä näkö ei ole enää kuolemaa, vaan elämää, ijankaikkista elämää, sillä Jumala on Kristuksessa ja sovittaa meidät itsensä kanssa. Me katselemme Jumalan puoleen ja rakastamme häntä; Jumala katselee alas meidän puoleemme ja rakastaa meitä. Ja sitten, sitä myöten kuin katselemme, päivä valkenee meille, ja me näemme sen sanomattoman kalliin totuuden, että se ei ole vasta nyt, kuin Jumala rupee meitä rakastamaan ja säälistä heltyvällä katseella meidän puoleemme katselemaan, vaan että hän on rakastanut meitä ja pitänyt huolta meistä koko elin-aikanamme. Hän on vetänyt ja houkutellut meitä jo silloin, kuin sokeudessamme ja uppiniskaisuudessamme seisoimme häntä vastaan. Se on meidän ensimmäinen silmäyksemme hänen puoleensa, vaan ei hänen meidän puoleemme! Ja niin näyttävät ajan ja kuoleman rajat katoovan, sillä niitten pää-osana oli synti, ja synti on poisotettu. Me olemme jo asetettuna ijankaikkisuuden alalle, ja ijankaikkinen elämä on alkanut, koska Kristus joka on elämä, on tullut meille omaksi.
"Kitty, minä luulen, että mr Whitefield on saanut olla välikappaleena pelastuksen riemua tuhannessa ja taas tuhannessa sielussa sytyttäessä; että hän ainoataan elää autuuden iloista sanomaa lukemattomille ihmisille julistaaksensa. Ja koko tämä sukupolvi on maasta katoova, ennenkuin hänen saarnansa tulevat kylmäkiskoisen arvostelemisen tarkastettaviksi taikka hänen nimeänsä ihmisten kesken ilman kyyneliä mainitaan. — —
"Kitty kultani, minä olen uudestaan kuullut mr Wesley'ä, ja hänen saarnansa aineena oli: 'Kristityt Jumalan huoneenhaltioina.' Minä en voi sanoa sinulle, mitä tämä saarna minussa on vaikuttanut. Ensimmäinen saarna, jonka mr Whitefieldiltä kuulin, näytti ajavan minut kadonneena, kadotettuna, särjettynä, kerjäävänä Vapahtajan jalkojen juureen, niin että minulla itsessäni ei enää ollut mitään, vaan etsein kaikki hänessä; mr Wesleyn sanat sitä vastaan olivat minusta kuin Jumalan armorikas käsi, joka antoi minulle takaisin hukatut omaisuuteni, ei enää niinkuin ennen maallisena ruhkana, vaan arvaamattomana, taivaallisena tavarana. Kaikki mitä Jumala on minulle lainannut — terveys, nuoruus, valta muitten ylitse, joka sielun lahja, joka ruumiin voima — rikkaus, rahat, jotka hän sanoi vähäpätöisimmäksi omaisuudeksemme, joka velvollisuus, joka ajanhetki — kaikki näyttää olevan minulle takasin-annettuna, Jumalan sinetillä merkittynä ja ijankaikkisuuden kelvolliseksi tehtynä. Jos ennen, kun ijankaikkisuuden säteet ensin välähtivät silmääni, kaikki mitä mailmassa oli ollut arvollisinta, minusta ei ollut kuin tomua ja tuhkaa, se nyt, ijankaikkisuuteen yhdistettynä, minusta näytti pyhältä ja arvaamattomalta. 'Kuinka kallis,' sanoi hän, 'yli kaiken selityksen ja käsityksen jokainen osa elämästämme on. Ei niin, kuin siinä voisi olla mitään määränpäällistä, sillä me emme koskaan saa mitään muuta aikaan, kuin velvollisuutemme vaatii, koska kaikki mitä meillä on, ei ole meidän, vaan Jumalan, kaikki mitä voimme tehdä ainoastaan on velanmaksamista hänelle. Me emme ole häneltä saaneet tuota taikka tätä, vaan kaikki, senpätähden hänelle oikeutta myöten myöskin tulee kaikki.'
"Saarnan jälkeen minä palasin niitten hyvien ihmisten luo, jotka kokoontuvat lady Huntingdonin ympäri, ja joista tämän kirjeen taikka oikeammin aikakirjan alussa sinulle olen kirjoittanut, ja julistetun totuuden valossa kaikki minusta nyt näytti varsin toiselta. Me olemme kaikki kanssapalvelioita, työkumppania, ja minä tulin nyt heidän luoksensa nöyrästi pyytämään, että antaisivat minun toimittaa jotakin pientä työtä, joka ei menisi vasta-alkavan voimien Kitty yli. Silloin, Kitty, minä havaitsin, että useat noista hyvistä naisista, joitten käytöstä olin rohjennut moittia, sillä välin olivat toimittaneet lukemattomia rakkauden töitä, ja kun seurasin heitä kouluihin, sairashuoneisin ja köyhien majoihin ja siellä kuulin, kuinka heidän ystävälliset äänensä tuottavat iloa turvattomille lapsille ja päivänpaistetta kurjuuden synkkiin hökkeleihin, silloin, Kitty, minä huomasin, mikä ylevä sia, korkealla kurjan arvostelemisen matalasta piiristä, noilla jaloilla, kristillisillä ihmis-ystävillä oli.
"Sairasvuodetten ääressä minä näin ne kiitolliset silmäykset, joilla heidän sääliväisyyttänsä vastaan-otettiin, ne värisevien huulten hymyt, joita heidän huolensa synnyttivät, ja he kävivät minulle rakkaiksi ja kalliiksi. Me olemme nyt yhdistettynä keskenämme työkumppanina ja samalla myöskin sisarina, eikä mikään side minusta näytä lujemmalta ja paremmalta kuin tämän ja hyödyllisen toimen yhteisyys. Tämä osittain sentähden, että työ osoittaa meille puutteemme, osittain sentähden, että nöyryys ja kärsivällisyys ovat samaa syntyperää. Minä olen useasti ajatellut, että tarvitsisi löytyä laki, joka määräisi, että jokaisen arvostelian itse tulee kirjoittaa joku kirja. Hänen olisi sillä tavalla pakko huomata ne vaikeudet, joita niitten, jotka ovat olleet hänen arvostelemisensa esineenä, on täytynyt voittaa, ja mailma saisi tilaisuutta hänen omaa kykyänsä punnita, joka epäilemättä monessa tapauksessa arvosteluihin tuottaisi, mitä useasti puuttuu: nöyryyden harvinaista avua.
"Minä olen tullut siihen päätökseen, orpana Kitty, että kun katselemme korkeampia esineitä alhaalta eikä ylhäältä, omalta, oikealta kannaltamme eikä vieraalta, ainoastaan luulletellulta, me niistä saamme totisemman ja samalla myöskin suurenlaisemman käsityksen. Ja nyt minun täytyy seilata ja kohta sen jälkeen työntää kirjeeni matkaan, koska se muutoin voisi venyä niin pitkäksi, että sinä ehtisit unhoittaa alun, ennenkuin pääsisit loppuun asti. Aikomukseni oli ensin lähettää kirje ystäväsi Hugh Spencerin kanssa, joka yli-opistosta palatessaan tulee kulkemaan Lontoon kautta, mutta sitten ajattelin, että koska siinä ei ole mitään valtiollista, minä uskaltaisin jättää sen tavallisen postin haltuun. Arvaanpa, että posti niinkuin miss Pawseyn muodit ennättää teille kumminkin 'joka toinen taikka joka kolmas vuosi.'
"Ennenkuin lopetan, minun kuitenkin täytyy kertoa eräästä pakinasta, jonka tänäpänä kuulin.
"Kaksi herraa, jotka kävivät isääni tervehtimässä, valittivat aikojen surkuteltavaa huononemista.
"Toinen heistä, vanha kenraali, lausui:
"'Meillä ei enää ole mitään urhoja — ei yhtäkään etevää soturia. Marlborough'in kuoltua ei ole noussut yhtäkään englantilaista, joka olisi kelvannut muuksi kuin osastonpäälliköksi. Aivoja ei löydy suurten tuumien miettimiseksi eikä liioin kykyjä niitten varteen-panemiseksi; ei myöskään sitä pikaista silmää taikka sitä suorapäistä uskaliaisuutta, joka kääntää silminnähtävän häviönkin voitoksi.'
"Toinen herra, isäni setä, joka oli oppinut mies ja pappi, yhtyi siihen lausuen:
"'Kulta-, rauta- ja vaski-aika on todellakin ollut ja mennyt, Elisabetin ja Shakespearen kultaiset päivät niinkuin hajotettu Armadakin; vallankumouksen rauta-ihmiset niinkuin vallan-uudistuksen vaski-miehetkin ovat kadonneet, ja meidän ei ole muuta neuvoa kuin sorasta ja romusta kiiltokaluja ja rautalankaa venyttää.'
"'Metsää meillä kuitenkin vielä on tarpeeksi — kumminkin hirsipuiksi,' puuttui veli Harry puheesen. 'Pahantekiöitä viedään joka viikko kuormittaisin Tyburniin. Minä näin itse eilen semmoisen nä'yn.'
"'Mistä rikoksista,' kysyi kenraali.
"'Toinen rihmapalasen varkaudesta; toinen 50:en punnan väärästä vekselistä.'
"'Oi', huokasi kenraali, 'meillä ei ole kykyä edes suurenlaisiin rikoksiin!'
"'Ja sitten,' sanoi isäsetäni, 'mitä kelvollisia kirjailioita taikka taideniekkoja meillä enää onkaan? Pope, Addison, Wren, Kneller — ne kaikki ovat poissa. Meillä ei ole sitä joka kykenisi sankarirunoa virittämään, ilkkalaulua kärjestämään, tuomiokirkkoa pystyttämään taikka henkeä maalaukseen tahi kuvapatsaasen panemaan. Jälitteliäin jälitteliöinä elämme viimeisiä aikoja ilman suuria ajattelioita, suuria aatteita taikka suuria töitä.'
"'On pikku kirjakauppias nimeltä Richardson, joka naisten mielestä kirjoittaa niinkuin enkeli,' muistutti veli Harry; 'ja Fielding on kuitenkin gentlemani, joka tuntee ihmiset ja ihmisten tavat.'
"'Ja oikeinpa kauniita ovatkin ihmiset ja tavat ihmisiä myöten, niinkuin kuuluu,' oli isäsetäni surullinen vastaus. 'Mutta mitkä ovatkaan heidän parhaat teokseensa? Ei kirjallisuuden kaltaisiakaan; pikkukappaleita jonkun ladyn vierashuoneelle, yhtä vähän kirjallisia, kuin nuot mandarinit ja ihmekalut ovat taiteellisia.'
"'Mr Händelin musiikki ei ainakaan puutu henkeä,' jatkoi Harry, riidanhimoisena, ja vaikka hän itse ei osaa erottaa: 'God save the Queen' 'Rule Britanniasta'.
"'Sepä onkin kaikki mihin kykenemme,' oli toinen törkeä vastaus, 'nimittäin panemaan suurten esi-isiemme lauluja sävelille. Me istumme ja teemme ripsuja entisyyden suureen esirippuun huomaamattakaan, ettemme ole muuta kuin paikkuria, jotka puuhaamme kaapuja verhoksemme.'
"'Paitsi sitä,' sanoi vanha kenraali, 'Händel ei ole englantilainen. Vanha brittiläinen heimo katoo katoomistaan. Meillä ei ole muuta jälellä kuin rahaa, jolla voimme palkata saksalaisia edestämme sotimaan ja italialaisia itsellemme pauhamaan.'
"'Ja aika menoa mennäänkin,' virkahti isäni. 'Missä onkaan se valtiomies, Whig taikka Tory, joka ei möisi maatansa eläkerahasta taikka sieluansa edustajapaikasta?'
"'Sieluansa', sanoi isäsetäni, 'te käytätte lausetta, joka on peräti vanhentunut. Kuka uskookaan näihin valistuneisin aikoihin johonkin semmoiseen kuin sieluun, sen pelatukseen taikka kadotukseen?'
"'Kumminkin metodistat, sir, lady Huntingdon, Ewelyn sisareni ja Kitty orpanani,' sanoi Harry vaatien sillä tavalla koko vihollisten sotavoiman häntä vastaan kääntymään, mutta isäni kävi väliin lausuen:
"'Sir, minä pyytäisin, ettette tästä-lähin mainitsisi sisarenne taikka orpananne nimeä noitten alhaisten yltiöin yhteydessä. Jos Ewelyn toisinaan tahtoo kuulla pidempiä saarnoja kuin minä itse jaksan kestää, hän kuitenkin on kuuliainen ja kohtelias tytär eikä tuota minulle hetkenkään levottomuutta, jota ei suinkaan voi sanoa joka miehestä. Että hän käy metsänvartian vanhan vaimon luona, ei ole mitään metodistalaisuutta; niin teki hänen iso-äitinsäkin, joka eli, ennenkuin metodistoja vielä oli mailmassakaan.'
"'Metodistoja,' huudahti vanha kenraali ylenkatseella. 'Joku päivä sitten kuulin puhuttavan yhdestä heistä, John Nelsonista, joka pantiin kiinni, ja josta olisi tullut kelpo sotamies kuninkaan armeiaan, ellei tuo kirottu metodistalaisuus olisi häntä riivannut. Täytyi kuitenkin kohta päästää hänet taas irti, että hän ei tekisi muita vankeja yhtä hulluksi, kuin hän itse oli. Ajatelkaatpa, että hän rohkeni nuhdella vahti-upseerejä kiroomisesta, jopa niin viekkaastikin ja niin suurella kunnioituksella, etteivät voineet hänelle mitään. Ja kun vankivartia uhkasi häntä ruoskittaa, hän näytti niin tyytyväiseltä kuin P. Paavali itse. Kansaa kokoontui yöt päivät häntä kuulemaan, ja hänen vimma-uskonsa saastutti kaikki kaupungit, joitten kautta hän kulki. Häntä ei voitu saada mistään kiinni, sillä hän ei sanonut olevansa eri-uskolainen ja kehui mielellään käyvänsä kirkossa ja käyttävänsä sakramentteja. Lopulta hänen annettiin olla rauhassa. Linnanpäällikkö itse sanoi tahtovansa mennä häntä kuulemaan ja toivoi, että kaikki olisivat niinkuin hän. Todellakin vaarallinen konna, mies väkevä kuin jalopeura ja rohkea kuin sotavanhus ja kuitenkin — taipuisampi saarnaamaan kuin taistelemaan! Jos yhden ainoan päivän vaan olisin Tyburnin päällikkönä, minä joukko Marlborough'in vanhoja soturia muassani pitäisin lyhykästä komentoa noitten konnien kanssa.'
"'Se ei auttaisi mihinkään,' säisti Harry, 'he pilkkaisivat teitä vielä Tyburnissakin. Minä näin siellä eilen miehen, joka hirtettiin, ja tähän häpeälliseen kuolemaan hän lähti yhtä tyvenellä mielellä, kuin jos hänen olisi tullut panna henkensä kuninkaan ja isänmaan edestä. Hän sanoi, että mr John Wesley oli käynyt hänen luonansa vankihuoneessa ja kehoittanut häntä katumaan syntejänsä ja etsimään sovintoa Jumalan kanssa, ja sitten hän oli tullut valmiiksi kuolemaan. Suuri liikunto oli kansassa havaittavana.'
"'Tietysti, väkijoukot ovat aina hetaita liikkumaan,' sanoi kenraali, 'kumminkin kun joku konna viedään hirtettäväksi. Tuommoisia pitäisi toimittaa kaikessa hiljaisuudessa, ankaruudella ja lujuudella.'
"'Paavi on ennen koettanut sitä menetystä, mutta ei ole havainnut sen täydellisesti vastaavan tarkoitukseensa — kumminkaan Englannissa,' oli muistutus, jonka minä rohkenin tehdä.
"'Niin kyllä, Ewelyn,' sanoi isäsetäni miettiväisesti. 'Mokomat raivon ilmaukset ovat niinkuin taudit: niillä on aikansa, jonka jälkeen ne taas lakkaavat. Keski-aikana vaelsi miehiä ja naisia joukottain pitkin maata voivotellen ja ruoskien itseänsä julmassa uskonvimmassa, mutta ei kukaan pitänyt sillä lukua, ja asia lahosi itsestänsä. Niin käy epäilemättä metodistalaisuuden.'
"'Mutta, setä,' minä sanoin, 'metodistat eivät rääkkää itseänsä eikä muita, vaan puhuvat ainoastaan synnistä, tuomiosta ja armosta.'
"'Ja kansa ulvoo ja parkuu, pyörtyy ja tulee puistutuksiin,' sanoi
Harry kääntyen minuun.
"'Me emme ole paavilaisia,' sanoi isäsetäni, 'ja protestanttisilla uskonvimma ilmestyy toisessa muodossa. Mutta mikä oikeus oppimattomalla ja sivistymättömällä ihmisellä on puhua synnistä ja tuomiosta? Minä saarnasin itse siitä viimis keväänä St. Maryssa, mutta ei yksikään ihminen ulvonut eikä edes niskuttanutkaan, pyörtymisistä taikka puistutuksista ei puhettakaan. Kaikki riippuu tavasta.'
"'Mutta, setä,' minä sanoin, 'ei Tyburnin raiskat eikä Yorkshiren miehet voi käydä St. Maryssa teidän saarnaanne kuulemassa. Sanokaat, setä, eikö kuitenkin ole hyvä, että joku, vaikkapa puuttuvaisestikin, saarnaa semmoisille ihmisille, jotka eivät voi taikka tahdo käydä kirkossa.'
"'Pitää ketosaarnoja niille, jotka eivät tahdo käydä kirkossa opetusta saamassa,' huudahti isäsetäni. 'Sepä olisi melkein samaa kuin kantaa ruokaa kotiin ihmisille, jotka eivät tahdo mennä ulos työhön, vieläpä tyrkyttää sitä heille.'
"'Mutta, setä,' minä sanoin, 'pahinta on, että kansa, joka hengellisen ravinnon puutteesta on vähällä nääntyä, ei itse tiedä että se on nälkää. Teidän täytyy antaa heille ruokaa, ennenkuin huomaavat olevansa ruuan tarpeessa.'
"'Mitä vielä, Ewelyn,' sanoi isäsetäni, 'jolleivät sitä tiedä, heidän pitäisi se tietää. Minä en osaa pahantekiöitä ja kerjäläisiä hellitellä. Paikkansa kullakin. Saarnastuoli saarnaa varten ja Tyburn niitä varten, jotka eivät tahdo sitä kuulla. Mutta kuinka nuoret naiset tuommoisia ymmärtäisivät? John Wesley-parka oli niin säädyllinen ja käytöllinen mies kuin mahdollista, ennenkuin hän joutui noihin onnettomiin hullutuksiin. Aika on kovin paha; mailma on ylös-alaisin, ja tämä metodistalaisuuden vimma on sen pahimpia vammoja. Se on niinkuin taudillinen kasvillisuus seisovalla vedellä, kantaen todistusta turmeltuneen ajan kuolemasta ja mädännyksestä.' — — —
"Mutta, orpana Kitty, kun seitsemäntoista sataa vuotta sitten mailma myöskin kääntyi ylös-alaisin, silloin omistivat kuitenkin lopulta monet tuosta turmeltuneesta sukupolvesta, että mullistus ainoastaan oli semmoinen kuin koska aura kääntää turpeen väärin puolin uutta kylvöä varten.
"Ja välisti kun kuulen, mitä mr Hugh Spencer kertoo minulle ihmis-joukoista, jotka tunkevat kuulemaan mr Whitefieldiä, mr Wesley'ä taikka muita saarnaajia Amerikassa ja Wales'issa, Cornwallin vuorityömiesten, pohjan kolarien ja etelän orjien keskellä, taikka kun hän puhuu minulle sydämistä, jotka heräävät synnistä, katuvat ja löytävät rauhaa kuolemanvankien kopeissakin, silloin minusta on kuin se ei olisi kuoleman vaan elämän hetki, joka käy mailman lävitse! Se on minusta niinkuin herttaisen maamme uusi kasvuvoima, joka keväällä ilmestyy kaikkialla, kivien välistä Lontoon kaduilta, lehdettömien puitten oksista kolkoista vanhoista istutuksista, kukkaisvarsista säreisestä astiasta potilaan akkunassa, levittäen iloa jokaiseen unhoitettuun kurjuuden soppeen puu-raiskan, pienen kukan taikka pikku maatilkun kautta, jota muutama ruohonkorsi verhoo! Mutta kuollut puu, oi, kuinka se kuivia oksiansa keskellä kevään virvottavia tuulia sälistää seisoen tuolla kummastellen kaikkea sitä kuhinaa, kaikkea sitä sirkutusta, joka yltä-ympäri vallitsee, luullen viisaudessaan olevan pisin talvi, jonka maa on nähnyt, ja kevään ijäti viipyvän, sekä antaen sentähden kuulla kuivaa, ratisevaa ruikutustansa.
"Niin tein minäkin kerta, orpana Kitty, vieläpä oi, niin kauan, niin kauan!
"Mutta eikö elämän lähde ole tullut meidän luoksemme raikkaalla kuohullaan, ja eikö se ole meidän sisällämme yhtä hyvin kuin meidän ympärillämme, ja eikö ilomme siitä välisti ole niin suuri, että tuskin voimme sitä yksin kantaa?
"Näitä tuntiessani minä ikävöitsen sinua, Kitty, ja ajatukseni pyörivät sinun ympärilläsi niinkuin mehiläiset kukkasten ympärillä päivänpaisteessa. Ja jos välisti tunnet suloisen liikunnon sydämessäsi, se on juuri sen tähden!
"Ja missä sinä nyt tämän ystäväsi pitkän kirjeen luetkaan? Omassa valkoisessa pikku huoneessasiko, sillä välin kuin varekset rääkyvät vanhoissa jalavissa ja auringon säteet vilahtelevat oksien välissä sirotellen kultaansa lumivalkealle permannolle? Vai täti Trevylyanin pikku kammiossako istuen hänen jalkojensa juuressa piispa Taylerin kirja avoinna pienellä pöydällä vieressänne? Taikka ehkäpä lieden ääressä salissanne, sillä välin kuin setä Trevylyan sadatta kertaa lukee linnoitustaidon kirjaa ja vähän väliä nukahtaa äitisi rukinhyrinään, Jack parantelee kalaverkkojansa ja Trusty haukotellen taikka huoaten unissaan oijentelee takkuisia koipiansa etsien vielä täydellisempää lepoa.
"Minä ikävöitsen tuota kaikkea kerran nähdäkseni, ja sen minun täytyy saada, vaikkapa ainoastaan sanoakseni täti Trevylyanille, mitä kaikkia sinä olet ollut ja alati olet rakastavalle ja kiitolliselle orpanallesi
Ewelyn Beauchampille."
"P. S. Äiti ja minä olemme nyt paljon enemmän yhdessä. Minä luen hänelle franskalaisia kirjoja, joista hän paljon pitää. Ne ovat kaikki jotenkin ikäviä, mutta yksi suuri ansio niillä on, se näet, että yhtä vähän kuin joku käsityö kiinnittävät ajatuksiani. Mutta joka aamu, ennenkuin hän nousee, minä saan lukea raamattua hänelle, ja joku päivä sitten, kun tulin vähän myöhempään kuin tavallista, hän osotti kelloansa ja sanoi pettyneen äänellä:
"'On myöhäistä, Ewelyn, ja tänäpänä tuskin ennätämmekään kappalettamme lukea. Minua iloittaa, että paaston aika on tulossa. Minä olen väsynyt niin paljon ihmisiä näkemästä, ja sinä ja minä, lapsi, saamme silloin olla enemmän yhdessä.'
"Tätä lausuessaan hän näytti juuri semmoiselta kuin sinä yönä, jona hän lastenkamarissa valvoi Harryn ja minun tautivuoteeni ääressä.
"P. S. N:o 2. Orpana Tom pelkää minua yhä edelleen niinkuin metsäläinen, mutta sinua hän kysyy, ja saatuansa jotakin pientä tietoa sinusta hän niinkuin kahlehdittu karhu, joka on saanut korpun kynsiinsä, öristen ja tyytyväisenä luntuttelee tiehensä."
* * * * *
Orpana Ewelyn ja Hugh Spencer näyttävät olevan kovin hyviä ystäviä. Varmaan pitävät he paljon toinen toisestansa. He sopivat niin hyvin yhteen. Mitään turhamaisuutta ei ole kummassakaan. Ewelyn on juuri semmoinen kuin hänen ymmärtääksensä minun mielestäni tarvitseekin olla, niin suora, niin pelkäämätön, niin totinen ja niin jalomielinen, kykenevä itse päällänsä ajattelemaan, itseänsä hillitsemään, ja niin terävä — niin peräti toisenlainen kuin minä! Ja kuinka hän voisikaan muuta kuin pitää Hugh'ista? Joka miehen, joka tuntee hänet, täytyy sitä tehdä. Jo ensi kerralla kuin hän hänet näki, hän tunsi hänen olevan mies, johon voisi luottaa.
Ja onpa niinkuin varsin vähässä ajassa olivat tulleet niin hyviksi ystäviksi!
Heillä on jo pienet salaisuudet, joita hän ei tahdo ilmoittaa minulle.
Minun tekisi juuri mieli tietää, mikä se lienee josta hän sanoo heidän molempien suuresti pitävän? Kun äidilleni luin Ewelynin kirjeen, sanoi hän.
"Ewelyn näyttää olevan kovin mielistynyt metodistoihin. Minusta on vaarallista nuorelle tytölle pitää jyrkkiä mielipiteitä. Enkä minä myöskään voi hyväksyä, että hän vertaa isäsetäänsä vanhaan kuolleesen puuhun. Se ei ole kunnioittavaa eikä hyväntahtoista. Minä pelkään hänen oppineen sen metodistoilta. Nuorten ei pitäisi sillä tavalla vanhoja tuomita. Mutta lapsi-parka on ollut liian paljon omissa valloissaan, ja hänen sydämensä on sinuun kiinnittynyt, Kitty! Minua iloittaa, että rakastatte toinen toistanne. Minä varon kuitenkin, että olet häntä pitkillä kertomuksillasi kodistamme liiaksi vaivannut. Hän näyttää tuntevan kaikki olomme. Mutta minä pelkään suuresti noita metodistoja enkä voi koskaan luulla, että olemme minkään uuden uskonnon tarpeessa. Paavali sanoo, että jos enkeli taivaasta saarnaisi toista evankeliumia, meidän ei pidä sitä kuulla. Mitä mr Wesleyllä voi olla julistamista, joka ei seiso raamatussa ja rukouskirjassa, ja mitä hän voi puhua jota Tuomas Kempistä ja piispa Tayler ei ole puhunut ennen? Betty kävi metodistoja kuulemassa, ja on sen jälkeen ensi kerran eläessään kaksin ottein sunnuntaipäivällisemme pilannut. Ewelyn kenties on voinut jotakin hyvää noilta ihmisiltä oppia, mutta Kittyni ei tarvitse mitään muuta uskontoa, kuin minkä lapsuudestansa on oppinut raamatusta, kirkossa ja äitinsä huulilta. Ainoastaan enemmän sitä, Kitty: enemmän uskoa, enemmän toivoa ja enemmän rakkautta, kuin on tullut minun osakseni taikka koskaan tuleekaan. Se on enemmän vanhaa eikä mitään uutta, kuin me tarvitsemme."
Minä en voinut muuta kuin vakuuttaa äidilleni, etten toivonut mitään hartaammin, kuin että vuodesta vuoteen tulisin yhtä enemmän hänen kaltaiseksensa.
Mutta kun nyt istun tässä noita itsekseni ajattelemassa, minusta pyytää olla niin kuin uskon-asiain tarvitsisi tulla uudestaan lausutuksi, uudella tavalla joka sukupolvelle, juuri kuin kevät joka vuosi tuottaa uusia kukkaisia ja uusia lauluja. Työt ja puheet näyttävät vanhentuvan, elleivät vaihettele, siksi kuin, niinkuin Ewelyn sanoo, käyvät muinais-aikaisiksi ja vanhentuneitten verosta taas saavat uuden, elävän muodon.
Raamattu on todellakin aina uusi niinkuin lintujen laulut, niinkuin kevään kukkaset, niinkuin aaltojen kuohu, niinkuin lasten sydämet, niinkuin nuori mies hohtaavissa vaatteissa haudalla, joka tuhansia vuosia sitä ennen varmaankin lauloi ilosta mailman syntymäpäivänä.
Mutta minusta Jumalan tarkoituksena näyttää olevan se, että hänen evankeliumiansa saatettakoon aikakausien lävitse äänien avulla eikä kirjojen kautta, ei kai'uissa haudoilta, vaan raikkaissa, elävissä sanoissa sydämestä sydämeen.
Varma on, että Betty ymmärtää mr Wesleyn ja John Nelsonin, niinkuin hän ei koskaan ymmärtäisi Tuomasta Kempistä taikka piispa Tayleria. Ensi sunnuntaina tahdon kysyä äidiltäni tätä asiaa. Hän varmaankin käsittää sen paljon paremmin kuin minä.
VI.
Laululinnut ovat nyt parhaasta päästä lakanneet laulamasta ja piipattavat ainoastaan varsin hiljaa, maltillisella ja käytöllisellä tavalla hyviä neuvojansa pesän pienokaisille. Ainoastaan varekset, joitten rakkaus näyttää olevan kokonaan asiallinen, niinkuin heillä alin-omaa olisi "talon-pano ja neularahat" puuhana, niinkuin Ewelyn sanoo, pitävät yhä entistä tapaansa. Vanhat rääkyvät opetuksiansa nuorille, ja nuoret näyttävät varsin pauhaavalla tavalla keskustelevan välissänsä, mitä vanhoilta ovat kuulleet. Epäilemättä luulevat nuoret varekset kaikkein omituisimmilla todistuksilla kaikkein sukkelimpia pulmia selittävänsä, vaikka varsin samoja keskusteluja varsin samalla tavalla ja samalla nuotilla on pidetty monet vuosisadat, siitä saakka kuin vareksilla mailmassa on ollut äänenvalta.
Minä tahtoisin juuri tietää, eikö meidän ajan monet pulmat ja vastaväitökset, jotka meistä näyttävät niin uusilta ja uuden-aikaisilta, sille, joka olisi elänyt seitsemäntoista miespolvea, tuntuisi yhtä yksijonoisilta kuin varesten rääkynä minulle!
Ankarat syystuulet pitävät vitkallista, juhlallista huminaa jalavien lakastuvissa lehdissä, niinkuin soittoniekka antaa kantelensa kaikua hiljaiset, viipyvät jäähyväiset, ennenkuin hän laskee sen luotansa murhepäiviksi. Sillä minusta tuntuu kuin tuulet surisivat työtä, jota heidän täytyy toimittaa, huokaisivat ja valittaisivat metsissä, joita käyvät hävittämään; ja niitten aaltojen ylitse, joita ne kuohuttavat, kaikkui heidän kiihkeä huutonsa: "meitä ei luotu hävitystä varten. Alusta emme kantaneet kuolemaa, vaan elämää siivillämme. Milloinka niin tulee uudestaan? Milloin pääsemme rauhaan? Milloin maa huoahtaa ja viihtyy? Milloin kaikki ikävät toimet päättyvät ja ainoastaan hyvän harjoitus jää jälelle?"
Hugh Spencerin oli tapa sanoa, että meidän tulee kiittää Jumalaa siitä, että se tehtävä, jonka hän on meille täällä maan päällä antanut, ei ole koston ja hävityksen, vaan parannuksen ja lohdutuksen.
Kuinka paljon minä olen Hugh Spenceriltä oppinut! Minä arvaan, että hän vastapäin ei tule paljon meidän parissamme olemaan. Hyvä, joka on mailmassa toimitettava, näyttää olevan hänelle vaativana pakkona, ja harvoja löytyykin sitä toimittamassa. Hänen sydämensä on niin avoin ja lämmin, ja hän kykenee paljon suurempiin kuin useammat muut. Orpana Ewelyn käsittää, mikä hän on!
Ja yhtä kaikki Hugh'in oli tapa sanoa, että tämä seurakunta on niinkuin pikku mailma itsessään. Meistä kaikista hän on juuri semmoinen mies, joka sopii meille, jota kansa yhä enemmän rakastaa, sitä myöten kuin hän tulee enemmän tutuksi, ja näyttääpä olevan melkein synti viskata pois kaikki se rakkaus, jonka nuoret ja vanhat hänen isänsä seurakunnassa hänelle antavat. Onpa muitakin, jotka voivat saarnata ulkona suuressa, avarassa mailmassa. Mutta täällä, tässä seurakunnassa, ei kukaan näytä voivan olla, mikä hän on.
Minä tahtoisin mielelläni tietää, mitä se lienee, josta Ewelyn ja hän molemmat niin paljon pitävät, ja jota edellinen ei tahtonut minulle ilmoittaa!
Ennen Hugh'in oli tapa puhua minulle kaikki toivonsa ja tuumansa. Mutta Ewelyn kykenee paljon paremmin kuin minä niitä käsittämään, ja selkeällä, terävällä älyllään hän voi olla hänelle apuna niitä varteen-pannessa. Ewelyn on kaikissa niin peräti toisenlainen kuin minä, joka useasti vasta silloin osaan oikean, kun se jo on myöhäistä. Kenties tunsi Hugh itsensä erehtyneeksi minusta sinä iltana merellä, kuin hän puhui minulle kutsumuksestansa julistaa evankeliumia pakanoille; silloin kuin tuo itsekäs suru tuli minun päälleni ajatellessani, että hän ei enää olisi meidän kaikkien täällä kotona, vaan suuren, avaran mailman tuolla ulkona. Kenties tuntee hän, että minä en voi hänen suuria, ihmis-ystävällisiä tuumiansa käsittää. Ja tietysti minä en sitä voi, niinkuin Ewelyn sen voisi. Ewelyn tietää niin paljon enemmän, hän ajattelee niin paljon enemmän kuin minä. Ewelynin aatetten ja tunnetten verralla minun näyttävät niin heikoilta, niin vähäpätöisiltä kuin hieno tuulenleyhkä heleän, kaikuvan musiikin rinnalla. Niin, Ewelyn näyttää juuri kuin luodulta Hugh Spenceriä käsittämään ja auttamaan. Kohta kenties ilmoitetaan minulle, mikä tuo suuri asia on, ja silloin minä en taas saa olla itsekäs, vaan minun tulee koettaa kaikesta sydämestäni siihen perehtyä, sillä että se on jotakin jaloa ja hyvää, siitä olen varma. — — —
Jack viimeinkin saanut paikan sotaväessä. Hän on varsin ilon innoissa ja katselee holhoojan tavalla alas meihin kaikkiin. Joka miehelle seurakunnassa hän jo jakaa luultuja tavaroita, jotka tulevat lankeemaan hänelle kaupungeista, jotka hän aikoo valloittaa, sekä saalisrahoista, jotka hän toivoo saavansa.
Isämme näyttää siirtyvän takaisin nuoruutensa aikoihin puhuessaan Jackin kanssa niistä vaaroista ja seikkailuksista, joita kohden tämä lähtee. Mutta vaikka hän kyllä selittää hänelle, että voiton päivät ovat harvat, yön valvonnat monet ja päivän marsit pitkät, sotainen innostus, joka tulee hänen päällensä, kun hän uudestansa taistelee Marlborough'in taisteloja, kuitenkin paljon enemmän kiihdyttää Jackin intoa ja rohkeutta, kuin tyvenet selitykset niitä voivatkaan jäähdyttää.
Hauskaa on nähdä, kuinka hyvin isäni ja Jack sopivat keskenänsä, ja kuinka ystävällisiksi ovat käyneet toinen toisellensa lukiessaan vanhaa linnoitustaidon kirjaa sekä haastellessaan alin-omaa aseista ja sotapu'uista.
Äitini ja minä nousemme sillä välin varhain aamulla ja panemme myöhään illalla maata saadaksemme veli Jackia valmiiksi lähtemään. Ja monet ovat ne kyynelet, jotka äitini silmistä tipahtavat pitkille saumoille — vaikka minä olen varma, että se on parempi meille molemmille, kuin jos olisimme rikkaat ja voisimme palkata jonkun tekemään työtä, sillä välin kuin itse istuisimme eroa suremassa. Meidän on huokeampi olla, kun saamme vuodattaa koko sydämemme joka neulanpistämään, jonka hänen edestänsä teemme, kun tunnemme, ettei mikään raha koskaan voisi maksaa niitä pieniä tikkauksia, niitä huolellisia napinläpiä ja niitä taajoja saumoja, jotka itse koetamme saada niin täydellisiksi kuin mahdollista. Äitini hellät huolet ilmaantuvat joka neulanpistämästä, ja hän tuntee siitä varmaankin huojennusta. Ja minä kätken ompelukseeni monenmoisia tunteita; katumus jokaisesta pikaisesta sanasta, jokaisesta äkeästä ajatuksesta, jokaisesta kovasta tuomiosta hänen pikku hairaustensa suhteen yhdistyy pieniin tuumiini hänen onnensa edestä.
Mehiläis-pesistäni ja espanjalaisista kanoistani, joista minulla on "neularahoja," on tänä vuonna ollut hyvät tulot, ja vähäisellä tarkkuudella voin varsin hyvin saada villaisen hameeni kestämään vielä tulevankin talven — ja niin minulle karttuu oikein kaunis pieni rahasumma Jackille annettavaksi.
Isäni näyttää Jackista ikäänkuin palaavan takaisin nuoruutensa seikkailuksiin. Mutta äidistäni se ei ole takaisin-palaamista, vaan pois-lähtemistä. Häntä kauhistaa, kun isäni iltaisin luettelee tappeluita, puhuu linnoitustaidosta, muonavaroista, sotajoukkojen suuruudesta, koko osasto sen maahan-hakkaamisesta j.n.e.
"Ystäväni," sanoi äitini joku päivä, "sinä puhut sotajoukoista, tappeluista ja muista semmoisista asioista niin tyvenesti, kuin kysymys ei olisi ihmisistä, ja sinä unhoitat, että Jackimmekin tulee siihen kaareen."
Isäni hymyili sääliväisesti ja pitkitti yhtä tyvenesti. Jack nauroi ja suuteli hellästi äitiämme lausuen:
"Minä en rupee siihen kaareen — minä en ai'o antaa hakata itseäni maahan."
Mutta äitini ei enää jaksanut noita sotaisia puheita kuunnella; me otimme sentähden kynttilän, siirsimme sen pienelle pöydälle lähemmäksi tulensiaa, ja istuimme sen ääreen työtämme jatkamaan.
Minä voin ymmärtää, että miesten välisti täytyy heittää meidät ja lähteä pois tehtäväänsä mailmassa täyttämään; mutta minusta on vähän kovaa, kun he iloitsevat lähtöänsä.
Ja yhtä kaikki, kun minä puhuin siitä äidilleni, hän vastasi.
"Minä en suinkaan tahtoisi, että Jack olisi vähemmän kiivas taikka vähemmän iloitsisi lähtöänsä. Miksi naisia onkaan, ellei sentähden, että olisivat miehille apuna niitä kuormia huojentamassa, joita heidän täytyy kantaa? Miehet tekevät työtä ja uurastavat meidän edestämme ulkona mailmassa, ja jos meilläkin kodissamme on kuormamme kannettavana, tehkäämme se ilolla ja älkäämme valituksillamme taikka raskasmielisyydellämme heitä estäkö."
"Mutta äiti," minä sanoin, "minusta on kiittämätöntä vanhoja, hyviä päiviä vastaan, kun niistä voi niin helposti erota."
"Vanhat, hyvät päivät ovat menneet," sanoi äitini. "Miehet eivät saa istua elämän tielle suljettua uraa ikävällä katselemaan. Naisen ei myöskään tule sitä tehdä, ja kristillinen nainen, Kitty" lisäsi hän lempeästi, "ei saakaan sitä tehdä. Sinä tiedät, että meilläkin on vaatimuksena: 'eteen-päin', ja mihin askelemme johdattavatkin, silmämme alati tulee olla siinä päämäärässä kiinni."
"Äiti kulta", minä sanoin, "jospa ainoastaan voisimme olla varmat siitä, että tämä askel Jackille todellakin on edistyksen askel. Sotaväessä on kovin monta vaaraa, eikö niin?"
"Mikä tekee sinut niin epätoivoiseksi, lapsi?" sanoi äitini. "Se ei ole sinun tapaistasi, ja se on kuin sinulla olisi liian vähän luottamusta Jackiin. Älkäämme istuko mahdollisia vaaroja murhehtimassa. Jos semmoisia tulee, silloin meidän tulee rukoilla — muuta apua en tiedä."
Minä en raskinnut hänelle yksityistä pelkoani lausua. Paitsi sitä se ei olisi ollut oikein Jackia kohtaan. — — —
Hän on lähtenyt; hän on todellakin poissa, ja äänettömyys ja hiljaisuus on tullut levottomuuden ja homman siaan. Isäni pelko näyttää olevan suurempi kuin hänen toivonsa. Hän kulkee levotonna edestakaisin, aukaisee kirjansa, lukee muutaman rivin "linnoitustaidosta", lyö kirjan äkkiä taas kiinni ja laskee sen tuskallisna luotansa. Sitten seisoo hän hetken aikaa akkunassa, viheltää, katselee ilmaa ja ihmettelee, kuinka poika-parka menestyy merellä.
Ja Trusty, joka tuntee että jotakin puuttuu, menee ovelle ja katselee hänkin ilmaa ja tuulta.
Hän näyttää ihmettelevältä, huiskuttaa levotonna ja miettiväisenä häntäänsä, palaa takaisin takkavalkealle, istuu sen eteen kuumimpaan paikkaan, tuijottaa hiilikkoa ja sanoo niin selkeästi kuin koira suinkin saa sanotuksi, että kaikki tyyni hänestä on käsittämätöntä.
Äitini taas käy tavan-takaa kammiossaan portinvajan päällä ja palaa sieltä aina vaaleana ja rauhallisena, pieni kehoitussana isälle taikka ystävällinen pieni muistutus pellolla ja niityllä toimitettavista töistä suussa.
Trusty näyttää silloin luulevan, että kaikki taas on säällään, panee maata hänen jalkojensa juureen ja nukkuu taas levollista unta.
Minä tahtoisin mielelläni, että minäkin voisin luulla niinkuin hän, mutta kun ajattelen Jackia, minä en pääse häntä murhehtimasta. Päivää ennen kuin hän lähti, minä menin ylös hänen huoneesensa, juuri kuin hän pani kalujansa sisään, ja pistin hänen käteensä pienen tullon kaksi guineaa sisällä. Minä pelkäsin hänen katsovan sitä uhraukseksi, jonka tähden minä sanoin: "Jack, kas tässä, mitä mehiläis-pesät ja espanjalaiset kanat, joita olet auttanut minua hoitamaan, ovat tuottaneet, ja sen lisänä hiukan siitäkin, mitä setä Henderson antoi minulle. Rahat voisivat kenties olla sinulle joksikin hyödyksi."
Päästääkseni häntä minua kiittämästä, kiiruhdin rapuista, mutta Jack tuli perässäni, pani rahat takaisin käteeni ja sanoi nauraen: "Todellakaan, pikku sisareni, minä en voi tuota pienen pientä tuloa sinulta riistää. Hugh Spencer on kuitenkin kunnon ystävä, minä kirjoitin ja pyysin hänen lainaamaan minulle ainoastaan muutaman punnan, ja hän lähetti minulle kymmenen. Aikomukseni on ensimmäisistä saalisrahoista, jotka lankeevat minulle, maksaa hänelle velka takaisin. Vaikka on pieni kyllä gentlemanin elää. Ja ilman sitä hyräilevä vanha Betty väkisin on tahtonut lahjoittaa minulle viisi guineaa, ja kun minä en sanonut niitä ottavani, hän vakuutti, että ne olivat meidän palveluksessamme ansaitut, ja että master'in pojan tarvitsisi elää Trevylyanin tavalla. 'Mihinkä hän ne muutoin panisikaan,' hän sanoi. 'Hän oli ollut hupsu, kun oli niitä kokoonhaalinut.' Lopuksi tuli, että minä katsoin velvollisuudekseni ottaa rahat vanhalta sielulta sekä hänen tunteitansa säästääkseni että myöskin osoittaakseni, että minä en kanna vanhaa vihaa häntä vastaan entisten torien tähden. Sinä näet sentähden, Kitty sisar, että näinkin hyvin varustetulla kukkarolla olisi varsin turhaa tarjoukseesi suostua." Havaittuansa, kuten luulen, että minä näytin pettyneeltä, hän kuitenkin otti tullon kädestäni, piti itse toisen guinean, pani toisen takaisin ja sanoi hyväntekiän alentavaisuudella: "No, pikku sisar-parkani, enhän minä sinua tahdo pahoittaa. Minä tahdon pitää toisen muistona taikka ostaa sinulle jotakin markkinalahjaa; toisella sinun, jos tahdot, sopii maksaa Hugh Spencerille kirsikanpunainen rihma taikka joku muu pieni rätinki," lisäsi hän, "joka kenties on mennyt muistostani."
Ja niin hän palasi panemaan sisään kalujansa siinä luulossa, että hän oli ollut sekä tarkkatuntoinen että antelias. Mutta minä olin häpeästä melkein maahan vaipua. Lainata Hugh'ilta; ottaa Bettyn hiellä ja väellä ansaitut säästörahat — mitä vasta seuraisikaan? Ja sitten nuot kauheat sanat: "Joku muu pieni rätinki" — kuinka lyijynraskaana ne sydämelleni lankesivat.
Minä jäin neuvotonna seisomaan. Tavallisella suopealla hymyllään hän kääntyi takaisin minun puoleeni ja sanoi: "Kuinka, Kitty? Onko mitään muuta, jonka taidan sinun edestäsi tehdä?"
"Jack," minä sanoin koettaen mieltäni rohkaista, sillä minä en millään muotoa tahtonut näinä viimeisinä hetkinä häntä pahoittaa, "jos voisit muistaa, mistä joku muu pieni rätinki saattaa tulla, puhu minulle kaikki suoraan!"
"Lapsi kulta," sanoi Jack, "kuinka sitä tämä kiiruussa voisin? Anna olla — niin, onpa yhdet kengänsoljet jotka tuonnoin Falmouthissa käydessäni näin Mooses-nimisen juutalaisen luona, ihka uutta mallia ja erinomaisen kauniit, juuri semmoiset, kuin tiedän isäni mielellään näkevän minulla, mutta minä en tahtonut häntä tuommoisilla pienillä vaivata. Eikä se tee mitään; Mooses on rikas ja voi odottaa. — Mutta juutalaisten ei ole tapa mielellään odottaa, ja sepä se pahin onkin. Minä tahtoisin kuitenkin ennemmin maksaa miss Pawseyn, joka joku päivä sitten hyväntahtoisesti antoi minulle puolen guineaa, kun minun virkanimitykseni vuoksi täytyi tarjota klasi viiniä muutamille tuttaville. Niin, Kitty, ehkäpä ensin tahtoisit maksaa miss Pawseyn! — Jos jotain muuta olisi, sinä kyllä saat siitä aikanansa tietää. Minä olen ilmoittanut, ettei kukaan vaivaisi isääni, vaan kysyisi sinua erityisesti, ja kun niin tapahtuu, sinä tiedät, mitä se tarkoittaa, ja voit suorittaa asian häntä taikka äitiämme häiritsemättä. Mutta olipa hyvä, että tulin sinulle tästä maininneeksi, sillä kirjoittaa en siitä tietysti voisi, ja nyt minulla ei enää ole mitään sydämelläni."
Seuraavana aamuna, kun Jack ratsasti pois isäni kanssa, hän vähensi vauhtia, seisahti, kääntyi takaisin, nosti sotalakkiansa, viittasi minut luoksensa ja kuiskaisi korvaani:
"Älä nyt itke ruusuja poskiltasi, siksi kuin palaan Flandernista, jolloin sinun täytyy tulla hoviin ritarislyöntiäni katsomaan. Niinpian kuin onni minua auttaa, minä lähetän Hugh'ille hänen rahansa — ellei hän silloin ole piispa eikä tarvitse niitä. Sitten minä tahdon hankkia Bettylle eläkerahan, jolla hän voi elää niinkuin herttuatar. Sinä saat nähdä, Kitty, että minä teen teidät kaikki rikkaiksi, ja että kaikki saatte iloita siitä avusta, jonka olette sankarille hänen vastuksissansa tarjonneet. Niin, noista kaikista tulee melkein oikea noitajuttu."
Hän ratsasti sitten takaisin isääni liittyäksensä, ja minä palasin äitini luo.
"Mitä hän sinulle sanoi, Kitty?" kysyi tämä, "oliko hän mitään unhoittanut?"
"Hän sanoi, että meidän kaikkien täytyy tulla hoviin hänen ritariksi-lyöntiänsä katsomaan," minä vastasin, "että hän tekee meidät kaikki rikkaiksi, ja että noista kaikista tulee melkein oikea noitajuttu."
"Lapsi-parka," sanoi äitini, ja kauan hillityt kyynelet juoksivat nyt tulvanaan, sillä välin kun hän johdatti mieleensä Jackin jalomielisiä tuumia. "Lapsi-parka, hän on aina niin täynnä toivoa ja hyviä aikomuksia."
Mutta minä en saanut yhtäkään kyyneltä vuodatetuksi. Minä seisoin kuin kivipatsas. Jackin salaisuuden taakka painoi sydäntäni, niin että se oli kuin rintaani kutistunut. Mutta samalla minusta tuntui petolliselta äitini mieltä rohkaista, kun taisin olla vanna, että jos sanoisin hänelle kaikki, hän ei olisi iloisempi kuin minäkään. Mitä minun tuleekaan tehdä? Tuo yksi guinea riittää miss Pawseyn ja ehkäpä juutalaisenkin sovittamiseksi, jos voin hänet tavata. Mutta Bettyn ja Hugh Spencerin suhteen olen peräti neuvottomassa. Kuinka saan heidät maksetuksi? Ja sen täytyy kuitenkin tapahtua. Minä tekisin mielelläni yöt päivät työtä voidakseni suorittaa, mitä Jack on heille velkaa, jos ainoastaan tietäisin, kuinka sen tulee tapahtua. Mutta viisitoista guineaa! Onhan siinä koko omaisuus! Kuinka voisin äitini tietämättä yhtäkään killinkiä ansaita? Ja ilman sitä, olisiko oikein äitini ja isäni tiedotta moista yrittää?
Ewelyn voisi auttaa minua! Mutta minä en saisi sitä häneltä pyydetyksi ilman Jackia ilmoittamatta.
Ja kuinka taidan koskaan olla varma, eikö kukaan tule minua "erityisesti" kysymään?
Eikö isäni ja äitini pitäisi tästä tietää?
Ja kuitenkin — äitini sydän siitä pakahtuisi? Minä en saa sitä hänelle vielä sanotuksi, ei ennenkuin eron murhe on vähän helpoittanut. Sillä tämä uusi murhe en minusta semmoinen, että se ei voi koskaan helpoittaa. Se ei ole rahat, ei velka, ei maksamisen vaikeus: se on Jack itse, joka on tuo suuri murhe.
Mitä vasta seuranneekaan?
Yksin en jaksa tätä kantaa. Mitä ikinä tapahtuukin, yksi asia on selvä: Jumala ei voi tahtoa, että minä teen väärin. Täytyy sentähden löytyä joku neuvo, neuvo semmoinen, joka on ainoa oikea.
Ja Jumala tuntee sen. Minä tahdon kysyä ja Hän vastaa minulle, minä tahdon rukoilla, ja Hän kuulee minua. Hän auttaa minua löytämään tämän neuvon, ja sen löydettyäni Hän antaa minulle voimaa sitä noudattaa, — kuinka pimeä, kuinka vaikea se lieneekin.
Täti Jeanie sanoi, ettemme saa katsoa pidemmälle eteemme kuin ensi askeleesen. Mutta tämän askelen meidän kuitenkin täytyy nähdä, niin totta kuin Jumala on totinen ja on luvannut meitä johdattaa.
Eilen illalla, kun jo olin pannut maata, Betty suureksi hämmästyksekseni tuli sisälle huoneeseni; hänen kasvonsa olivat tuimat ja rumentuneet, ja hän sanoi:
"Mrs Kitty, minä en kestä kauan. Käyköön kuinka käy — minun täytyy vielä kerta kuulla Yorkshiren miestä! Kello kuudelta huomen-aamulla hän saarnaa tuolla alhaalla tanterella, ja minä ehdin takaisin, siksi kuin missis tarvitsee minua. Jos hän suuttuu, minä en voi sitä auttaa, sillä minulla ei ole mitään lepoa yöllä eikä päivällä. Mitä mies puhui, polttaa suonissani niinkuin tuli, ja minun täytyy kuulla häntä uudestaan. Minun täytyy tavalla tai toisella hukkua, ja jos niin on, minä kumminkin tahdon tietää: mitenkä?"
Hän palasi takaisin huoneesensa, mutta minä en saanut unta. Nuot hävinneet, tuimat kasvot olivat alati edessäni kummitellen kuin murhatun hahmo. Minusta tuntui kuin ei olisi hyvä päästää häntä yksin Yorkshiren miestä kuulemaan.
Kun Betty sentähden seuraavana aamuna hiljaa hiipi ulos huoneeni kautta, hän tapasi minut vaatteissa ja valmiina vastoin kaikkia muistutuksia häntä seuraamaan.
Kokokous-paikkana oli pieni notkelma kummun kukkulalla. Me olimme varhain liikkeellä, ja kun istuimme siellä mättäällä kapat yllämme saarnaajaa odottaen, minusta oli kuin en koskaan olisi ollut paikassa, joka oli enemmän temppelin kaltainen. Päivä alkoi valjeta idästä, ja minä en tiedä juhlallisempaa näköä kuin päivänkoite. Auringon lasku komuinensa loistoinensa, viipyvällä väririkkaudellaan häikäisee silmää; tuikkivin tähtikruunuinensa, korkeana ja majesteetillisena, taivuttaa mieltämme ihastukseen; mutta mikään ei minusta ole niin juhlallista ja suurenlaista, kuin koska päivänkoite hiljaa ja verkalleen levittää siipensä uinailevan mailman ylitse. Vielä ei ollut mitään loistoa; ainoastaan hiljaisen valon tasaista koitetta valkeuden salaisesta lähteestä taivaan kannelle leviten; siten ja yhä edelleen mahtava valonvirta huokeasti, huomaamatta, mutta kuitenkin alati kasvavana, siksi kuin muodottomien, salaperäisten sumuväretten vienot hattarat muuttuivat purpuraväriseksi rajaksi, jonka takaa kultaisen sädevalon hohde pilkisti katsojan silmään, joka vähää sitä ennen simpsukanvärisenä oli värähtelevää valoansa öiselle taivaalle levittänyt, alkoi vaaleta ja tähtiseuroinensa auringonpaisteesen kadota; taivas oli pelkkää kirkkautta ja maa täynnä elämää ja värinloistoa. Heräävien lintuparvien hiljaista viserrystä kuului metsästä, aaltojen kaukaista kohinaa ulapalta aukealta ja tuulten huminaa keskeisten rämetten laajoilta aloilta.
Minusta oli kuin en olisi muuta saarnaa tarvinnutkaan. Mutta päivänkoitteen juhlallisuudella, aaltojen vaikeroitsevalla äänellä, tuulten huminalla ja lintujen laululla: noilla kaikilla ei ole voimaa levotonta omaa-tuntoa sen kuormista vapauttaa.
Tämä toimi, sanoo Hugh Spencer, ei ole uskottu enkeleille eikä luonnolle, vaan vaivaisille, erhettyville, syntisille ihmis-olennoille, jotka itse ovat kokeneet, mimmoista on tätä kuormaa kantaa.
John Nelson oli jo siellä. Hän seisoi ja piti yksivakaista keskustelua pienen ihmisjoukon kanssa, joka oli kokoontunut hänen ympärillensä. Suurella mielihalulla minä katselin noita avoimia, uskollisia kasvoja, tuota korkeaa, voimallista vartaloa muistellen, kuinka väkivalta oli lyönyt hänet maahan, sotkenut ja hakannut häntä sen Herran tähden, jota hän tunnusti, ja kuinka hän uudestaan oli pannut itsensä saman vaaran alttiiksi samalle raivokkaalle roskaväelle samaa armon ja pelastuksen sanomaa julistaaksensa.
Joukko kasvoi kasvamistaan. Sinne pujahti muutamia ympärillä olevista asumuksista; miehiä matkalla vuorikaivoksiin, päiväläisiä ulkotöihin mennessä, pieniä joukkoja naisia ja lapsia köyhissä vaatteissa lähisistä kylistä.
Muutaman minuutin perästä saarnaajan ympärillä oli noin kaksisataa kuuliaa; hän seisoi pienellä kummulla ja vallitsi äänellään ja vartalollaan koko ympäristön. Hänen puheensa oli enemmän niinkuin tavallinen haastelu kuin niinkuin saarna. Hän sanoi tahtovansa kertoa jotakin omista kokemuksistansa, jos siitä voisi murheellisille sieluille olla kehoitusta ja lohdutusta.
"Kun minä olin noin yhdeksän tahi kymmenen vuoden vanha," sanoi hän, "minä, niin usein kuin vaan olin yksin, tunsin suurta kauhistusta kuolemaa ja tuomiota ajatellessani. Muutamana sunnuntai-iltana, kun istuin ulkona kedolla isäni vieressä, joka minulle luki Ilmestyskirjan kahtakymmentä lukua, sana tuli minun päälleni semmoisella valolla ja voimalla, että oli kuin nuoli olisi tunkenut sydämeni lävitse. Minä lankesin kasvoilleni ja itkin niin kauan, että maa, missä makasin, kastui kyynelistäni. Kun isäni jatkoi lukemista, minusta oli kuin olisin nähnyt edessäni kaikki tyyni, vaikka silmäni olivat kiinni, ja näkö oli niin kauhistava, että olisin tahtonut tukkia korvani kuulemasta, mutta minä en uskaltanut. Kun hän tuli yhteentoista värsyyn, minä rupesin vapisemaan sanoista, jotka hän luki: 'Ja minä näin suuren valkian istuimen, ja sen päällä istuvan, jonka kasvoin edessä maa ja taivas pakeni, eikä heille siaa löydetty. Ja minä näin kuolleet, sekä pienet että suuret, seisovan Jumalan kasvoin edessä, ja kirja avattiin, joka on elämän; ja kuolleet tuomittiin niistä, mitä kirjoissa oli kirjoitettu, töittensä jälkeen.' Oi, mikä näkö tämä oli! Oli niinkuin olisin nähnyt Herran Jesuksen istuvan istuimellaan kaksitoista apostolia ympärillänsä; iso kirja oli hänen kädessänsä ja noin kymmenen askelta istuimesta oli väli-aita, johon Aatamin lapset astuivat esiin. Kun seisahtuivat vastapäätä istuinta, jokainen heistä avasi rintansa yhtä nopeasti, kuin olisivat avanneet paidan, joka peitti sitä. Yhdessä kirjan lehdessä oli kirjoitettuna Jumalan lasten nimet; toisessa niitten, jotka eivät pääsisi taivaasen. Minusta oli kuin ei Herra eikä apostolit olisi puhuneet mitään; mutta joka mies, joka tuli aidan eteen, vertasi itse omaa-tuntoansa kirjaan, ja kääntyi sen jälkeen takaisin joko riemusta veisaten taikka tuskasta itkien ja voivotellen. Niitten määrä, jotka menivät oikealle puolelle, oli ainoastaan niinkuin kaita puro; mutta niitten, jotka menivät vasemmalle, niinkuin leveä ja väkevä virta.
"Siitä ajasta asti seurasi minua omassa-tunnossani alati Jumalan todistus synnistä, ja kun vaan tein jotain ehdollista rikosta joko Jumalaa taikka ihmisiä vastaan, minä perästä-päin tavallisesti tulin kovin peljästyneeksi ja vuodatin yksinäisyydessä monta katkeraa kyyneltä, mutta kun taas olin seurakumppanieni parissa, minä pyyhkäisin kyyneleni ja syöksin uudestaan hulluuteen ja syntiin. Mutta oi, kun taas jäin yksin, minkä helvetin minä löysin sydämestäni, ja mitä hyviä päätöksiä minä tein! Mutta kun kiusaus tuli, päätösteni kävi niinkuin tappurain, joihin tuli koskee.
"Kun olin täyttänyt kuusitoista vuotta, isäni sairastui, mutta niin häijy kuin olinkin, minä kuitenkin rukoilin Jumalaa armollisesti säästämään isäni hengen äitini ja pienten lasten tähden; mutta Herra ei tahtonut rukoustani kuulla. Kolme päivää ennen loppuansa isäni sanoi äidilleni: 'Älä minua sure, sillä minulla on rauha Jumalan kanssa, ja Hän pitää huolta sinusta ja lapsistamme.' Minä ihmettelin suuresti, kuinka hän taisi tietää, että hänellä oli rauha Jumalan kanssa!
"Huolestuneena olin kerta eräässä tallissa, nukuin ja näin unta, että rukoilin Jumalaa tekemään minut onnelliseksi. Mutta minä ajattelin: 'Mikä voikaan minut onnelliseksi tehdä?' Ja minä olin näkevinäni profeta Jeremiaan seisovan korkealla kalliolla Jerusalemin vasemmalla portilla. Hänen kasvonsa olivat tuimat ja suurella voimalla nuhteli hän neuvostoa ja vanhimpia heidän synneistänsä, joka niin suututti heitä, että syöksivät hänet kalliolta alas siihen paikkaan, johon oli tapa viskata tapettuin elukkain veri. Ja olipa niinkuin olisivat sotkeneet häntä jalkojensa alla, mutta hänen ihonsa ei muuttunut, ja hän ei lakannut huutamasta ja julistamasta heille, että, jolleivät tekisi parannusta ja kunnioittaisi Herran nimeä, he itse hukkuisivat ja heidän kaupunkinsa kukistuisivat. Hän näytti kaiken aikaa ja kaikkea heidän rääkkäystänsä kärsiessään niin hiljaiselta ja tyytyväiseltä, että minä unissani huudahdin: 'Oi Jumala, tee minut Jeremiaan kaltaiseksi!' Ja siitä asti Herra joksikin pienen pieneksi osaksi on antanut minun juoda samaa kalkkia kuin hän."
Sitten hän oli rukoillut Jumalaa antamaan hänelle hyvän vaimon, ja vaikka hän saikin juuri semmoisen, joka hänelle oli kaikkein sopivin ja paras, minkä pyytää taisi, hän kuitenkin tämän rukouksensa täyttämisenkin jälkeen etsi enemmän syntisiä huvituksia kuin Jumalaa. Ne eivät kuitenkaan tuottaneet hänelle mitään totista iloa, ja menestyneen metsästyspäivän jälkeen hän useasti tunsi itsensä niin onnettomaksi, että oli lyödä pyssynsä pirstaksi. Hänen omatuntonsa ei ollut rauhaa löytänyt. Hän kulki talosta taloon työtä etsimässä, rukoili Herran johdatusta, ja hänen rukouksensa kuultiin nytkin. Samana päivänä kuin hän tuli Lontoosen, hän sai työtä siellä, mutta synnin kuorma oli vieläkin raskaana hänen sydämellänsä. Viiteenkymmeneen kertaan päiväänsä hän huusi armoa. Päivätyön jälkeen hän istui yksin, luki ja rukoili. Hän ei tahtonut ruveta juopumukseen niinkuin hänen kumppaninsa, jonka tähden nämät pilkkasivat ja kirosivat häntä, mutta hän kantoi kaiken tämän sanaakaan lausumatta. Mutta kun kumppanit ottivat hänen työkalunsa sanoen, että jos hän ei tahtoisi juoda heidän kanssansa, hän ei kumminkaan saisi tehdä työtä, sillä välin kuin he joivat, hän vihastui ja taisteli uljaasti heidän kanssansa. Sitten hän annettiin olla rauhassa, mutta se keskeytti ajaksi hänen sielunsa levottomuuden; sanan käyttäminen ja rukous jäivät nyt myöskin laimiin.
Silloin tuli sairaus ja sen ohessa pelko kuolemasta ja vielä enemmän tuomiosta ja siitä, mikä sen perästä seuraisi. Hän parani kuitenkin mutta hänen oma-tuntonsa, joka nyt oli herännyt, kalvoi häntä yöt päivät. Hän menestyi kaikissa, mutta hän tunsi, että hänellä vielä oli jotakin opittavana, jota hän ei ollut ennen oppinut; "Minä en tietänyt," sanoi hän, "että se oli tuo suuri rakkauden läksy Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan."
Hän rupesi miettimään, mitä häneltä puuttui onnelliseksi itseänsä tunteaksensa, sillä tähän asti hän oli ollut erämaahan eksynyt mies, joka ei voi tietä löytää. Hyvä terveys, hyvä vaimo, kultaa ja hopeaa, mutta ei mitään lepoa. "Oi," huusi hän itseksensä: "että minä olisin härkä taikka lammas!" Hän olisi ennen tahtonut antaa hirttää itsensä, kuin vielä elää kolmekymmentä semmoista vuotta. Mutta tuomion ajatus tuli taas hänen päällensä, ja hän huudahti: "Oi, etten olisi syntynytkään!" Hänestä oli kuin armon päivä olisi loppunut, hän kun oli niin monta päätöstä tehnyt ja ne kaikki taas rikkonut.
"Minä yritin kuitenkin," jatkoi hän, "vieläkin ruveta uudestaan; Jumala, minä ajattelin, ei ole voinut luoda ihmistä tuommoiseksi pulmaksi itsellensä taikka heittää hänet noin oman onnensa nojaan; uskonnossa lienee kuitenkin jotakin, jota minä en tunne, mutta joka voi ihmisen sielua tyydyttää ja rauhoittaa, muutoin hänen tilansa on huonompi kuin järjettömien eläinten."
Kun John Nelson puhui nämä sanat, Betty nosti alaspainunutta päätänsä, hänen päähineensä putosi taaksepäin, ja hän ei hetkeksikään lakannut puhujaa silmäämästä.
"Kaikissa näissä huolissa," jatkoi hän, "minulla ei ollut ketään, jolle olisin voinut sydämeni tyhjentää, minä kuljin edes-takaisin kedolla syvissä ajatuksissa, kirkosta kirkkoon, mutta en löytänyt mitään lepoa. Eräs pappi saarnasi siitä, kuinka ihminen, joka eläessään on tehnyt velvollisuutensa Jumalaa ja lähimmäistänsä kohtaan, kuolinvuoteellansa hyvin käytettyä aikaansa katsellessaan löytää iloa ja rauhaa sydämessänsä. Oi, kuinka tämä saarna tunki köyhän, särjetyn sydämeni lävitse, sillä kun katselin omaa elämääni, minä en nähnyt yhtäkään päivää, jona en ollut laiminlyönyt jotakin, jonka minun olisi pitänyt tehdä, taikka tehnyt jotakin, jonka minun olisi pitänyt jättää tekemättä.
"Sitten kuulin toisen saarnan, jossa sanottiin, ettei yksikään ihminen lankeemuksen jälkeen voisi täydellisesti Jumalan tahtoa tehdä; mutta Jumala vaatisi kuitenkin, että ihminen tekisi kaikki, mitä hän voi, ja sitten Kristus täyttäisi, mitä puuttuu; mutta jollei ihminen tekisi, mitä hän voi, hän välttämättömästi hukkuisi. Hänellä ei silloin olisi mitään oikeutta odottaa itsellensä osaa Kristuksen ansiosta. Tässä tapauksessa, minä ajattelin, täytyy varmaankin jok'ainoan sielun tulla kadotetuksi, sillä eihän koskaan ole ollut sitä miestä, joka on tehnyt kaikki, mitä hän on voinut taikka välttänyt kaikkia, mikä väärää on. Oi, mikä kuolettava oppi tämä synnin kiusaamalle sielulleni oli!"
Sitten oli hän koettanut etsiä johtoa ja valoa kaikenlaisilta uskontunnustajilta paitsi juutalaisilta, mutta oi, apua ei löytynyt mistään.
"Viimein," sanoi hän, "tuli mr Whitefield keväällä Moorfieldsiin, ja minä menin sinne häntä kuulemaan. Hän oli minusta mies, joka osaa soittokaluansa mestarillisesti käyttää, hänen saarnansa miellytti minua, ja minä pidin hänestä paljon, niin että jos joku koetti häntä hätyyttää, minä kohta olin valmis häntä puollustamaan."
Mutta hänen kauttansa pelastus ei kuitenkaan tullut, "vaikka", hän sanoi, "minä sain vähän armon toivoa, niin että tunsin itseni kehoitetuksi rukoilemaan ja raamattua lukemaan. Minä olin kuitenkin ja pysyin yhä edelleen eksyneenä lintuna, siksi kuin pastori Wesley tuli ja saarnasi ensimmäisen saarnansa Moorfieldsissa. Oi, silloin siunattu aamu koitti sielulleni! Kohta kun hän oli astunut esiin, hän lykkäsi hiuksensa taa-päin, käänsi kasvonsa sinne, missä minä seisoin, ja loi silmänsä minuun, kuten minä luulin. Jo ennenkuin hän oli puhunut sanaakaan, hänen paljas katsantonsa hämmästytti minua niin kovasti, että sydämeni rupesi hakkaamaan niinkuin kellon heiluri, ja kun hän puhui, minä luulin jok'ainoan sanan tarkoittavan minua."
Tähän Betty nyykähytti päätänsä myönnytyksen merkiksi lausuen itseksensä: "Niin, niin se oli! — Juuri hänen tapaistansa!"
"Kun hän oli lopettanut," jatkoi puhuja, "minä sanoin itsekseni: 'Tuo mies voi lukea sydämen salaisuudet.' Mutta siinä ei vielä ollut kaikki, sillä hän osoitti minulle myöskin pelastuksen välikappaleen, Jesuksen Kristuksen veren."
"Siitä hetkestä sydämeni täyttyi lohdutuksella toivon kautta, että
Jumala Kristuksen tähden tahtoi armahtaa minua."
Taistelu ei kuitenkaan vielä ollut ohitse; hänen pikainen luontonsa sai useasti vallan hänestä, ja hänen sydämensä tuli taas kovaksi kuin kivi. Hän tunsi itsensä mahdottomaksi syömään ja juomaan. "Kuinka," niin kysyi hän itseltänsä, "semmoinen vaivainen kuin minä Jumalan lahjoja nauttisi?" Ja hän päätti olla sekä syömättä että juomatta, siksi kuin hän oli löytänyt Jumalan valtakunnan. Kyyneliä, suuria kuin sadepisarat, tippuivat hänen poskillensa, hän makasi polvillansa Jumalan edessä, mutta tunsi itsensä mykäksi ja mahdottomaksi edes kantamaan yhtäkään rukousta, hän piti itsensä pahantekiänä, joka seisoi tuomarinsa edessä, ja lannistuneena syntivelkansa tunnusta hän kokonaan antoi itsensä Jumalan mielivaltaan sanoen: "Tapahtukoon, Herra, sinun tahtosi, tulkoon kadotus taikka pelastus — tässä minä olen!"
"Sinä silmänräpäyksenä," sanoi hän, "tuli Jesus Kristus ristiin-naulittuna syntieni edestä, niin selvästi hengellisten silmieni eteen, kuin olisin nähnyt hänet ruumiillisesti, ja minä tunsin itseni yht'äkkiä vapautetuksi kaikesta tuskallisesta pelvosta ja täytetyksi hiljaisella ilolla ja rauhalla. Minä taisin nyt ilman kauhistusta sanoa: 'Minun Herrani ja minun Jumalani!' Minä taisin nyt huudahtaa: 'Minä kiitän sinua, Herra, että olet ollut minulle vihainen; mutta vihas on palannut, ja sinä lohdutat minua. Katso, Jumala on minun autuuteni, minä olen turvassa enkä mitään pelkää; sillä Herra on väkevyyteni ja virteni, ja hän on autuuteni.' Sydämeni suli rakkaudesta Jumalaa ja joka ihmissielua kohtaan; vaimoni ja lasteni, äitini, sisarten ja veljieni perässä vihollisillani oli ensimmäinen sia rukouksissani, ja minä huusin: Oi Herra, anna minun löytää iloni heissä, ja anna heidän Sinun lunastavan ja vapahtavan rakkautesi tuta."
"Iltapuolella minä avasin kirjan, jossa seisoo: 'Joka meitä rakasti ja on meidät verellänsä synneistämme pessyt' ja se liikutti minua niin syvästi, etten kyyneliltäni saanut luetuksi. Ja sitten mr Wesleyn saarnatessa minä en voinut muuta kuin itkeä ja kiittää ja ylistää Jumalaa, joka oli lähettänyt tämän palveliansa osoittamaan minulle autuuden tietä. Koko päivänä minä en syönyt enkä juonut, sillä niinkuin ennen, kun Jumalan käsi oli raskaana minun päälläni, en jaksanut mitään nauttia, niin olin taas nyt, sitten kuin olin löytänyt rauhan, niin täynnä rakkauden mannaa, etten ollenkaan tuntenut katoovaista leipää kaipaavani."
Saarnaaja jatkoi, mutta minä en kuullut sen enempää, sillä Betty istui kädet ristissä ja silmät täynnä kyyneliä; hänen kasvonsa, jotka vast'ikään olivat niin rumistuneet, näyttivät nyt iloisilta ja toivokkailta, niin että luulin ilman vaaraa voivani heittää hänet. Minä käskin hänet jäädä ja lupasin toimittaa kaikki, siksi kuin hän palaisi. Kun menin alas kunnaalta, äänet seurasivat minua alusta hiljaisina ja katkonaisina, mutta pian voimallisina ja kirkkaina selkeässä aamu-ilmassa. Minusta oli kuin en koskaan olisi suloisempaa musiikia kuullut, ja kun viritin valkeata ja puuhasin suurusta, minä kaiken aikaa veisasin sydämessäni rukoillen Jumalaa, että ihana virsi Betty-parankin rinnassa kajahtaisi.
Ennenkuin kukaan oli häntä kaivannut, hän jo oli kotona.
Koko päivän hän toimitti tavallisia askareitansa, hänen kasvonsa näyttivät rauhallisemmilta, mutta hän ei puhunut mitään, ja Bettyn äänettömyys on semmoinen, että kenenkään muun kuin hänen itse ei ole hyvä sitä rikkoa.
Illalla, kun äitini ja minä istuimme yksin takkavalkean ääressä, ja minä olin tunnustaa hänelle, että olin käynyt Bettyn kanssa aamukokouksessa, Betty itse tuli ja toi sisään illallisen. Hän viipyi viipymistään, kunnes en luullut hänen aikovan lähteä, ennenkuin isäni tulisi sisään, ja sentähden rupesin pelkäämään, että minun täytyisi mennä maata tunnustukseni taakka sydämellä. Äkkiä hän kuitenkin seisahtui ja sanoi:
"Missis, paras lienee tunnustaa asia suorastaan. Huomenna minä taas lähden kuulemaan Yorkshiren miestä. Minun ei auta vastaan-seisominen. Minä olen koettanut, mutta se ei menesty."
Minun täytyi nyt ruveta Bettyn puhetta parsimaan, niin selkeästi kuin suinkin taisin, tunnustaen samalla sen osan, joka minulla itsellä oli salaisuudessa.
Äitini näytti kovin huolestuneelta ja sanoi:
"Kitty, tuota en olisi sinulta odottanut."
"Mrs Kitty," virkahti Betty, "tuli pitämään vaaria minusta. Hän pelkäsi minun joutuvan suunniltani, ja niin olinkin hetken aikaa, uskokaat se. Kitty tuli estämään minua onnettomuudesta."
"Betty," sanoi äitini hyvin yksivakaisesti, "minä en voi sallia, että kuljette tuommoisissa paikoissa. Te tiedätte, että minä en koskaan estä ketään kirkosta, ja siellä saatte käydä niin usein kuin tahdotte, ja minä vastaan, että pastori Spencer on hyvä saarnamies. Kirkossa on ilman sitä myöskin tekstit ja rukoukset, ja mitä muuta tarvitaankaan?"
"Minä en tahdo sanoa mitään pahaa meidän pastorista," vastasi Betty, "yhtä vähän kuin kuninkaasta ja parlamentista, ja minä en epäile, että mitä hän puhuu, tavallaan on varsin hyvää. Mutta siitä asti kuin kuulin pastori Wesleyn, minulla on ollut alituista huolta ja tuskaa sydämessäni, ja pastori Spencerin saarnat voivat yhtä vähän ottaa pois tämän huolen, kuin ne voivat ottaa aran hampaan suustani. Sitä ei sovi odottaakaan, että niin pehmeät sanat voisivat käydä niin kovasti kiinni. Mutta Yorkshirelaisen, ne sen voivat ne. Minun tuli parempi olla, kun kuulin hänet tänäpänä, ja minun täytyy kuulla häntä uudestaan huomenna. Sitten, missis, kun pääsen kuormasta, joka nyt painaa minua, sitten tahdon istua tyytyväisenä pastori Spenceriä kuulemassa. Sillä kyllä hänenkin saarnojansa auttaa kuunnella, ja välisti ne minusta ovat olleet kuin oikea musiiki. Mutta musiiki, se ei voi estää kipeää sydäntä kirvelemästä."
"Mutta sen voi raamattu, Betty, ja raamattua saamme kuulla joka pyhä kirkossa."
"Niin, niin saamme; mutta Yorkshirelaisenkin sanat ovat raamatusta. Hän tietää ilman sitä noukkia esiin pala palalta, mitä kullenkin sopii; noukkia esiin, järjestää ja käyttää, mitä kullostikin tarvitaan, aivan niinkuin te, missis, teitte rohtojen, kun minä loukkasin kylkeni. Ne olivat kyllä ennenkin seisoneet tuolla alhaalla kryytimaassa varsillansa, mutta minä olisin voinut kulkea niitten keskellä tuomiopäivään saakka, ilman että niistä olisin tuntenut vähintäkään vaikutusta kylkeeni."
Äitini huokasi.
"Katsokaat, Betty, ettette nouki ulos niitä tekstejä, jotka miellyttävät teitä, sen siaan että ottaisitte vastaan ne, jotka hyödyttäisivät teitä. Karvaat kasvit ovat useasti terveellisemmät kuin makeat."
"Karvaitakin," sanoi Betty, "olen maistanut. Mutta uskoni on kuitenkin, että makeat ovat tehneet minulle enemmän hyvää."
"Mutta minä en voi myönnyttää, että se on oikein, minä en voi siihen suostua," vastasi äitini vieläkin kerta.
"Oi missis," sanoi Betty, "te ette voi, minä en koskaan odottanutkaan, että voisitte! Mutta minä katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa asia teille."
Äitini pudisti päätänsä ja Betty lähti; sillä pidemmälle kuin tähän suoraan vastaväitökseen hänen emännällinen valtansa Bettyn ylitse ei ulottunut.
Seuraavana aamuna Betty taas lähti matkaan, palasi takaisin eikä puhunut mitään. Ruoka oli moitteetonta; permannot ilman vähintäkään likapilkkua. Isäni atriat tuotiin minutilla pöytään. Mutta kyökissä vallitsi ennen tuntematon hiljaisuus, ja lauvantaina vanha Roger sanoi minulle:
"Mrs Kitty, minä en voi ymmärtää, mikä Bettyyn on tullut. Hän on julman säyseä ja hiljainen kuin lammas. Ei pahaa sanaa koko viikkona, ja minä en voi ymmärtää, mitä se tietää. Oikein minua vähän peloittaa. Sanotaan, että Bettyn-luontoiset ihmiset käyvät semmoisiksi, kun heidän tulee aika kuolla. Ja iltaisin hän istuu ja kokoilee sanoja isosta raamatusta, jonka toitte muassanne Lontoosta, mrs Kitty. Se on oikein ikävää, ja minä en ole tahtonut häiritä missis'iä, sillä hän panee kaikki niin sydämellensä, mutta teille, mrs Kitty, minä päätin sen sanoa. Metodistat ovat vaarallista väkeä, ja tuolla kotona Dartmoressa sanovat, että he tietävät enemmän, kuin heidän pitäisi tietää, ja en minä suinkaan tahtoisi, että he lumoisivat Bettyn! Minusta hänen kielensä kyllä oli vähän terävä välisti, mutta nyt on julman hiljaista kyökissä ja juuri kuin vähän kamalaa täällä yksinäisyydessä. Minä tahtoisin antaa vaikka mitä, kun kuulisin hänen taas hiukan pauhaavan."