Saarnan jälkeen veisattiin virsi. Minä en koskaan unhoita sitä mahtavaa vaikutusta, jonka tämä teki minuun. Oli kuin joku sulku äkkiä olisi avattu, kun koko tuon suuren, tarkkaavan ihmis-joukon hillitty mielen-liikutus puhkesi hartaan, ihastuttavan virren tulvaksi. Virsi kuului näin:
Oi kuule, Herra, huutoni
Ja armos mulle lainaa,
Jos sie et ole turvani,
Mun synti maahan painaa,
Suo mulle rauha, lohdutus,
Sa, jok' oot pelkkä rakkaus.
Ma äänen kuulen suloisen,
Se vastauksen antaa:
"Äl' itke, Poika ainoinen
Sun syntis kaikki kantaa!"
Ja pilvet synkät haihtuvat,
Ja idän portit aukeevat.
Kun kuulin tämän virren tuhansien ihmisten suusta, jotka eivät koskaan olleet muuta iloa maistaneet kuin järjettömien eläinten, minä riemastuin, niin että mielelläni olisin tahtonut paljain jaloin käydä sata penikulmaa siihen osaa ottaakseni. Sitten kun katselin, kuinka monessa noista tuhansista luonnollinen arkuus antoi siaa ilolle, niin että tunkivat saarnaajan luo hänen kättänsä pusertamaan ja häneltä yhtä ainoata kehoitussanaa vastaan-ottamaan, johon ainoastaan saivat vastatuksi niiskutuksilla ja tuolla: "Herra siunatkoon teitä," jopa ainoastaan sanattomilla kyynelilläkin; kun näin toiset halullisna ilmoittamaan heränneitten omien-tuntojensa huolet ja valmiina omistamaan lääke, jonka voimaa eivät vielä oikein tunteneet, ja kun lopuksi kuulin mr Wesleyn ystävälliset, kärsivälliset ja jokaiselle niin hyvin soveltuvat sanat — siinä oli jotakin, jota en mistään hinnasta olisi tahtonut olla kuulematta ja näkemättä. Ja kun kasvavassa hämärässä ratsastimme kotia ihmis-joukkojen välissä, jotka nyt erosivat kaikille haaroille, sanoi isäni:
"Ihmiset, jotka eivät tunne mr Wesley'ä eikä ole hänen saarnojensa vaikutusta nähneet, voivat niistä kenties kaikenmoisia turhia jaaritella, aivan niinkuin poika-lärpät kotonansa jostakin tappelosta jahnaavat. Mutta olkoon kuinka oli, tämä ei ole leikintekoa. Hänen sanoissansa on voima semmoinen kuin tappelossa taikka ukkosen ilmassa, ja Kitty," lisäsi hän hiljaa kääntyen minuun, tuolla kun istuin pienessä satulassani hänen takanansa, "minä luulen todellakin, että se voima on taivaasta kotoisin, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, minä en koskaan enää tahdo puhua näitä miehiä vastaan."
Ja seuraavana iltana, kun istuimme takkavalkean ympärillä ja uudestaan olimme kertoneet koko tapauksen, äitini sanoi leppeästi:
"Minä pelkään ainoastaan, että koko tuo innostus kerta loppuu jättäen ihmis-raukat vielä kylmemmiksi ja kovemmiksi kuin ennen."
Isäni vastasi:
"Kultani, parempaa naista kuin sinä ei löydy kunnassa, ja hyvin pieni puuska voisi silmänräpäyksessä siirtää sinut suoraa päätä taivaasen; mutta sinun tulee tietää, että ihmisiä on, jotka tarvitsevat aika kolauksen kadotuksen tieltä kääntyäksensä. Ilman tuommoista saarnaa yhdeksänkymmenettä osaa noista ihmisistä ei rukoilisi ainoatakaan rukousta, ellei juuri: 'Herra auta meitä' haaksirikon taikka maanjäristyksen aikana, ja epäiltävää on, ovatko koskaan ajatelleet kirkkoa muuksi kuin paikaksi, jossa heitä on vihitty, ja jonka juurella kerta saavat hautansa."
"Niin kyllä ystäväni," sanoi äitini. "Mutta me saamme nähdä. Heidän hedelmistänsä te tunnette heidät."
"Vaimo," sanoi isäni hiukan suutuksissa, "minä olen nähnyt hedelmiä. Sen minä sanon hyväksi hedelmäksi, kun tuhannet ihmiset itkevät syntejänsä, niinkuin tavallisesti itkevät muita huoliansa; kun tuntevat, jos kohta ainoastaan hetkeksikin, että synti on suurin suru ja Jumalan anteeksi-antamus ja Hänen rakkautensa suurin riemu."
Ewelyn virkahti:
"Ja, täti, jospa ainoastaan kymmenen noista kymmenestä tuhannesta uskovat totuuden sanaan ja sen kautta elävät ijankaikkisesti, sanokaat, eikö siinäkin jo ole hedelmää?"
"Tietysti," vastasi äitini suopeasti, mutta äänen vivahduksella, joka käsitti aivan vähän toivoa. "Minä olen kuitenkin varsin vanhan-aikainen ja tunnustan hartauskokouksia pelkääväni."
Mutta perästä-päin, kun äitini Bettylle lausui epäilyksiänsä tämän hengellisen innostuksen suhteen ja sen ohessa pelkoansa, että nuot äkkiä syntyneet tunteet yhtä äkkiä katoisivat, Betty vastasi:
"Jumala siunatkoon teitä, missis, kyllä ne katoovat; yhdeksänkymmentä-yhdeksän sadasta menee tietysti hukkaan. Niin taivaan sateenkin käy. Se juoksee takaisin mereen, valaa kalliot ja häviää tietämättömiin. Mutta ne harvat pisarat, jotka eivät juokse pois, panevat tanteret vihertämään ja laihot tuleentumaan."
Kauan aikaa on muutamien köyhien naapuriemme ollut tapana talvisaikana joka sunnuntai-ilta kokoontua takkavalkean ympärille meidän salihin kuulemaan, kuinka äitini heille lukee osia ilta-kirkonmenoista, varsinkin virret ja rukoukset, semmoisia kappaleita kirkkopostillasta, joita hän luulee heidän ymmärtävän, sekä niitä näitä muistakin hartauskirjoistamme. Me olemme liian kaukana kirkosta voidaksemme kaksi kertaa päiväänsä siellä käydä, ja vanhemmille ja kivuloisemmille naapureillemme jo yhdessäkin kerrassa on liiaksi. Isäni arvelee, että vanhat legendat saattavat olla aivan oikeassa siinä, että sielunvihollinen olisi katsonut paikat useammille kirkoillemme Cornwallissa, koska ne melkein aina ovat raketut sinne, mihin on vaikeinta päästä.
Viimis sunnuntai oli ensimmäinen tältä talvelta, jona pieni seuramme oli koossa. Isäni oli tämmöisinä iltoina tavallisesti nähnyt tarpeelliseksi toimittaa jotakin ulkona kedolla, mutta tänä iltana hän käveli levotonna edes-takaisin huoneessa hänelle varsin oudolla tavalla, sillä välin kuin äitini myöskin hermokiihkoisessa ja tuskallisessa tilassa käänteli kirjansa lehtiä. Äitini käski hänet luoksensa, he puhuivat pari silmänräpäystä hiljaa keskenänsä, ja kun vanhat miehet ja naiset tulla kömpivät sisälle huoneesen, monen kasvoissa oli hämmästystä havaittavana, ja he kuiskasivat toisillensa:
"Kapteini aikoo tän'iltana varmaankin itse ruveta papiksi täällä."
Isäni selkeässä, syvässä ja miehuullisessa äänessä oli pientä täristystä, kun hän alkoi:
"Rakkaat veljet," mutta kun hän laski polvillensa ja rukoili: "Kaikkivaltias ja laupias Jumala, me olemme eksyneet niinkuin lampaat ja poikenneet pois sinun teiltäsi" — täristys oli kadonnut, ja vakavalla äänellä hän luki synnintunnustuksen ja rukoukset.
Minä en koskaan suuremmalla ilolla ottanut osaa mihinkään iltavirteen kuin noina sunnuntaina, jolloin vanhat tärisevät äänet yhdistyivät meidän ääntemme kanssa, mutta tänä iltana oli vielä suloisempaa kuin tavallisesti. Kun naapurit olivat lähteneet, ei kukaan puhunut sanaakaan muutoksesta.
Äitini istui koko illan ääneti, mutta hänen silmänsä vilkahtivat tavan-takaa, ja kun Ewelyn hyvää yötä sanoessaan hiukan ivallisesti lausui:
"Täti Trevylyan kulta, minä pidän niin paljon pienistä hartauskokouksistanne," äitini ei puollustanut itseänsä, vaan sanoi ainoastaan:
"Minä en ole liian vanha oppimaan, ja minulla on vielä paljon oppimista. Mutta Jumala varjelkoon minua panemasta heikkoa kättäni ainoatakaan hänen hyvää työtänsä vastaan ihmisten joukossa."
Ja äitini huulilta sanat semmoiset kuin nämät eivät merkitse vähän.
Yhtä paljon kuin Ewelyn ihailee jylhiä rantamaisemiamme, yhtä paljon huvittaa häntä pienet matkamme kalastajien ja kolarien mökeille lähisissä kylissä.
Tänäpänä olemme käyneet Tobyn äidin, vanhan leski Treffryn luona. Hänen mökkinsä seisoo varsin yksinään pienen lahdelman päässä, korkeat kalliot molemmin puolin, joitten äärimmäiset kulmat meri on leikellyt monenmoisille, eriskummaisille muodoille, joitten väliin rannan kuohuvat pyörteet tunkevat. Tyynimmälläkin ilmalla nousuveden lakkaamaton pakoitus tekee nämät ahtaat solukat alin-omaisiksi taistelupaikoiksi; sepäillen toinen toistansa kuolettavassa ottelossa aallot nousevat korkealle ilmaan, milloin väkevänä suihkuna, milloin ruiskuvana vaahtona, kauhealla loiskeella huuhtoen mustia kallioita, sitten taas teräväpäisistä syrjistä paetaksensa, alla-oleviin pimeisin kallioihin syöstäksensä ja takaisin-työntyvän aallon kanssa pyörivään kuolontaisteloon kääntyäksensä. Mutta myrskyllä, kun tuulet sekaantuvat otteloon, silloin taistelo todellakin on kauhistava, niinkuin moni laiva on saanut tuta, kun sen lujat tammet elementtien julmassa taistelossa, jopa ainoastaan niinkuin sivuttamalla ja leikillä, ovat tuhanneksi pirtaksi särkyneet. Eriskummaisia jäännöksiä ajaa useasti valkoiselle hietasärkälle sen lahdelman päähän, jonka rannalla leski Treffryn mökki seisoo, eikä ihmettäkään, että pienessä asumuksessa saa nähdä sievän pienen kokouksen eri kansojen käsiteoksia. Honturaan mahongista ja kalliista intialaisesta puulajista tehtyjä kaluja, jotka olisivat täti Beauchampin ylpeytenä ja hänen salinsa kaunistuksena, seisoo siellä vanhojen horjuvien pöytien ja mäntyisten tuolien keskellä.
Kahden viime vuoden kuluessa vanha eukko on sen verran virkistynyt, että hän jaksaa pienessä tuvassaan liikkua. Tän'amuna tapasimme hänet vanhalle ahkeralle ja toimelliselle olennolle peräti oudossa asennossa. Hän oli kömpinyt muurin viereen ja istui siellä kyynärpäät polvilla, kätkien kasvonsa käsiinsä. Lähisestä huoneesta kuului tavan-takaa huokauksia ja valitushuutoja.
"Onko se luuvaloa taas?" minä kysyin.
"Pahempaa, paljon pahempaa, mrs Kitty," mumisi eukko liikahtamatta ja tulostamme paljon huolimatta. "Toby on tullut hulluksi, ihan hulluksi noitten metodistojen kautta. Hän palasi viimis viikolla jostakin heidän saarnatilaisuudestansa, niinkuin hän ei olisi ollut täydellä taidolla, ja semmoinen hän on ollut siitä asti. Hetken aikaa hän ammoo niinkuin sonni, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän itkee niinkuin kipeä lapsi, ja sitten hän sanoo, että se ainoastaan on hänen syntiensä tähden. Mutta eihän hänen syntinsä ole voineet olla pahempia kuin muittenkaan ihmisten! Herra on laupias, ja jos Hän joskus lähettää meille jonkun 'siunauksen', hän varmaankin tahtoo, että meillä siitä olisi hyötyä. Eihän se Toby ollut, joka nosti myrskyn, ei. Ja hän ei koskaan pannut mitään pettävää valoa kallioille eikä työntänyt mitään venettä takaisin merelle, niinkuin niin monen muun on tapa tehdä. Ja jollei hän aina ole tehnyt kaikkia, minkä hän olisi voinut hukkuneita henkiin saattaaksensa, eihän kukaan voi odottaakaan, että pakanojen ja katolisten edestä tekisimme samaa kuin oman lihamme ja veremme edestä. Ja tekisivätkö hekään sen enempää meidän edestämme? Ja jos Toby joskus on haalinut kokoon vähäisen, mitä pahaa siinä olisi ollut? Mitä meidän tarvitsee korjata kaluja ja kapineita kuolleille taikka noille Lontoon herroille, jotka tulevat tänne paperinensa ja kyninensä pistämään nokkaansa semmoisiin, joihin heidän ei tule mitään? Mitä he muuta tekevätkään, kuin hävittävät meitä köyhiä raukkoja, joilla on luonnollinen oikeus siihen mitä Luoja antaa rannoillemme nousta? Eilen minä toimitin mr Hugh'in tänne, hän rukoili niin kuin enkeli, ja se teki pojan vähän hyvää siksi kerraksi, mutta tänäpänä hän on huonompi kuin koskaan, jopa peräti hullu, ja vannoo, että hän menee viemään takaisin kaikki, mitä hän on koonnut. Ja se," jatkoi eukko puhjeten ääneensä vaikeroitsemaan, "minusta on viskata pois Kaikkivaltiaan lahjat."
Samassa silmänräpäyksessä näkyi Tobyn kalveat, laihat ja hurjat kasvot takakamarin ovesta. Hänen äänensä oli kuitenkin vakava ja tasainen, kun hän lausui:
"Mrs Kitty, minä puhuin tuosta master Hugh'ille, ja hän sanoi varsin oikeaksi antaa otetut takaisin, ja niin sanoi pastori Wesley myöskin, kun kävin häntä tuolla nummella kuulemassa. Hän sanoi, että raamattu puhuu 'heidän mahdistansa, joka ei kuole, ja tulesta, joka ei sammu,' ja että se merkitsee, että jokainen syntinen, joka joutuu helvettiin, saa omat vaivansa omien syntiensä mukaan. Ja hän sanoi, että mato alkaa kalvaa sieluamme jo nyt, kun heräämme syntejämme tuntemaan. Ja hän oli tuskin sanonut sen, mrs Kitty, ennenkuin sydäntäni alkoi kalvaa, ja siitä saakka kalvaminen ei ole lakannut hetkeksikään. Ja jos se nyt viikon päivissä on saattanut minun epätoivoon ja hulluuteen, mitä se sitten koko ijankaikkisuudessa tekeekään! Pastori Wesley sanoi, että helvetissä kaikki olemme varsin valveilla, niin että aina tunnemme syntimme ja vaivamme. Mutta, mrs Kitty, hän sanoi myöskin, että kaikki voivat päästä sinne tulemasta, jopa minäkin. Hän sanoi, että voimme saada syntimme anteeksi, että Kaikkivaltiaan anteeksi-antamus on niin vapaa kuin taivaan ilma, ja että Herran Jesuksen veri voi pestä koko mailman synnit valkoisiksi kuin lumi. Mutta hän ja master Hugh sanovat molemmat, että Herra voi nähdä varsin lävitsemme, ja ettei löydy muuta keinoa saada häntä uskomaan, että todellakin murhehdimme syntejämme, kuin että luovumme niistä kokonaan ja palkitsemme, niin paljon kuin voimme, mitä olemme rikkoneet. He sanovat, että synti ja helvetti seuraavat toinen toistaan ja ovat peräti erottamattomat. Niin että minun ei auta mikään muu kuin mennä antamaan itseni ilmi."
Ewelyn oli suuressa mielenliikutuksessa. Kun tulimme kotia ja kerroimme tämän kaiken äidilleni, hän itki monta katkeraa kyyneltä ja sanoi lopulta pyyhkien silmiänsä:
"Kitty kultani, minä en voi selittää, kuinka tämä sopii yhteen kirkolliskokoustemme sääntöjen ja päätösten kanssa. Nämät ovat saaneet alkunsa pyhistä miehistä, ja mr Wesley ei näytä panevan niihin niin suurta arvoa, kuin olisi syytä toivoa. Ja sitäkään minä en voi pitää viisaana, että tietämättömien ja oppimattomien miesten annetaan saarnata ja opettaa. Mutta hänen sanansa ovat raamatun ja rukouskirjan sanoja ja hänen vaikutuksensa on niinkuin Jumalan lähettämän enkelin. Mitä voimmekaan muuta, kuin antaa Jumalalle kunnian?
"Minä olen pelännyt," jatkoi hän hetken päästä, "että mr Wesleyn kiivaus olisi sokea ja hurja, ainakin hyväntahtoinen, mutta erhettynyt, mutta kiivaus tuskin voikaan olla hurja, kun se tarkoittaa työtä rakkaudessa, taikka sokea, kun se johdattaa niin monta miestä valkeuteen."
"Mr Wesley sanoo," virkahti Ewelyn, "että oikea kiivaus on rakkauden, ja että kaikki olkoonpa kuinka vakava tahansa, silloin on väärä, kun se puhkuu katkeruutta eikä pala rakkaudesta."
Ja äitini sanoi miettiväisesti:
"Hänen kiivautensa on varmaankin koetusta kestävä. Suokoon Jumala, että meidänkin niin tekisi."
VIII.
Se on murhe, todellinen murhe, tämä Hugh'in ja seurakunnan muuttunut ja odottamaton väli, ja minun ei auta ajatteleminen, ettei niin ole laita.
Sillä minä olen todellakin koettanut saada itseni uskomaan, että elämämme voi tulla yhtä onnelliseksi ja yhtä hyödylliseksi muualla kuin täällä, ja se on välisti onnistunutkin; mutta sitten tulee yhä uudestaan minun eteeni, kuinka rakas tämä vanha kotini minulle on, kuinka hyvänä kansa pitää "master Hugh'in" ja kuinka mahdotonta kenenkään toisen on meikäläisille olla sitä, miksi hän olisi voinut tulla, taikka hänen kellenkään muille tulla siksi, mitä hän meikäläisille jo on ollut.
Minä olen sentähden tullut siihen päätökseen, että on paras tunnustaa
Hugh'ille ja itselleni, että se on murhe, ja tunnustaa tämä myöskin
Jumalalle ja sitten kaikesta sydämestäni antaa itseni ja kaikki
omaiseni Herran haltuun ja olla hänen pyhälle tahdollensa alammainen.
Minä olen myöskin paljon ajatellut, mitä alammaisuus oikeastaan lienee, ja tuleeko meidän todellakin pitää kaikesta, joka meille tapahtuu, eikä ainoastaan ottaa sitä valittamatta ja nurisematta vastaan.
Mutta Hugh sanoo, että alammaisuus ei seiso siinä, että sanomme karvasta makeaksi taikka koetamme sitä semmoiseksi tuntea, vaan siinä, että ilman valittamatta otamme vastaan katkeran, kuinka vähän se meitä miellyttääkin, vakuutettuna, että kaikkein raskainkin on jotakin todellisen hyvää, koska se on Jumala, joka sen lähettää.
Meidän tulee, sanoo hän, antaa sydämemme elävänä uhrina Jumalalle, kaikin riemuinensa, murheinensa, pelkoinensa ja toivoinensa, juuri semmoisena kuin se on; ei kuivettuneena tunnottomuuden pesäksi taikka jähmettyneenä jäykkien, pakollisten päätösten jäiseksi aine-joukoksi.
Hän sanoo hyväksi itsekoettelemisen keinoksi jokaisessa murheessa asettaa itsellemme kysymys: "Tahtoisimmeko, jos saisimme, ottaa onnemme ohjat Jumalan kädestä itse hallitaksemme?"
Ja tämän koetuksen minä pidän aivan lohdullisena; sillä jos Herra Jumala tänä päivänä sanoisi meille: "Valitkaat minkä parhaaksi katsotte," minä olen varma, että niin Hugh kuin minäkin kaikesta sydämestämme vastaisimme: "Herra, me emme voi nähdä, mikä paras on. valitse sinä meidän edestämme!" Ja Hän onkin, sitä meidän mielivaltaamme jättämättä, meidän edestämme jo valinnut, ja se on juuri ykskaikki.
Se oli valoinen ja ihana tulevaisuus, joka aukeni meille, kun mr Spencerin kuoltua Hugh'in luultiin tulevan hänen jälkeiseksensä. Meillä oli niin monet tuumat, Hugh'illa ja minulla, kuinka kävisimme jok'ainoassa seurakunnan pienessä mökissä, kuinka puhuisimme sairasten ja vanhojen kanssa, kuinka kokoisimme pienet lapset ympärillemme ja opettaisimme heitä, ja kuinka kutsuisimme miehiä ja naisia kirkkoon kokoontumaan. Minä näin jo vanhan Herran-huoneemme täynnä yksivakaisia, miettiviä kasvoja, kasvoja semmoisia kuin olimme nähneet Gwennap Pitin luonna, täynnä ihmisjoukkoja, jotka Hugh'in huulilta halukkaasti vastaan-ottaisivat elämän sanaa, kiivaudessaan ja rakkaudessaan valmiina, niinkuin P. Paavali kerta sanoi: "kaivamaan silmänsä ja antamaan ne hänelle."
Ja äitini istuisi siellä ja isäni myöskin ja kerta kenties myöskin Jack — kaikki tuossa rakkaassa vanhassa penkissä ja kuultelisivat sunnuntai sunnuntailta ja löytäisivät hänen sanoistansa apua ja lohdutusta.
Mutta minä en saa tätä niin paljon ajatella. Suurena siunauksena on, että äitini ei enää ajattele niin pahaa metodistoista, kuin hän ennen ajatteli, sillä siinä tapauksessa häntä kovasti surettaisi, että Hugh on kadottanut paikan siitä syystä, että huuto-isäntä oli kuullut hänessä olevan "vaarallista taipumusta metodistalaisuuteen."
Orpana Ewelyn on tästä peräti suutuksissa, sillä hän tuntee varsin hyvin sen papin, joka on tänne Hugh'in asemesta määrätty. Se on hänen sukulaisensa, vanha isäsetä, joka tähän virkaan vaihettaa paikkansa Lontoon itä-osassa. Ewelyn sanoo häntä kuivaksi, vanhaksi mieheksi, joka katsoo kanssa-käymistä inhimillisten olentojen kanssa välttämättömäksi, mutta ikäväksi esteeksi rakkaille opinnoillensa.
Miehet ja naiset, sanoo hän, alkavat vasta silloin käydä hänelle hauskoiksi, kun noin tuhannen vuotta ovat olleet haudassansa, ja hänen saarnansa tulevat luultavasti käsittämään oppineita tutkintoja siitä, kuinka sopimatonta ja vaarallista on varastaa ja nousta esivaltaa vastaan, taikka nerollisia mietteitä oppiriidoista kirkolliskokouksen edellä, joita Betty saa sovitella, niin paljon kuin hän kykenee.
Hugh puhui minulle tästä ensin kahden kesken ollessamme. Me olimme tehneet kävelymatkan pienelle luolallemme. Laskuvesi oli matalimmallaan, ja me olimme kävelleet kiiltävää hiekkaa pitkin lahdelman suuhun asti. Aallot palpattivat rantaa vastaan, ikäänkuin olisivat oivaltaneet, että kaikki heidän työnsä oli turhaa, ja jonkunlaisella synkällä mieli-alalla ainoastaan pitkittivät palpattamistansa, ikäänkuin heidän olisi täytynyt jatkaa sotaa, jonka menestymisestä ei ollut mitään toivoa.
Kun näin kävelimme edes-takaisin rantaa pitkin, Hugh kertoi minulle siitä muutoksesta, joka teki koko tulevaisuutemme niin epätietoiseksi. Mutta hän kertoi siitä tavalla semmoisella, joka pani minun tuntemaan jonkunlaista surullista mieli-hyvää. Minä tunsin tämän olevan ensimmäinen murhe, joka oli meidän yhteisesti kannettavana. Suurena apuna kaikessa surussa on se, että löytyy joku toinen, jota täytyy lohduttaa ja auttaa kuormaa kantamaan.
Ilman sitä paljas läsnä-olo on tuommoisena sanomattomana apuna ja lohdutuksena, ja vasta sittenkuin hän on jättänyt minut yksin, minä tunnen, kuinka kova tämä koetus on.
Pienen ajan päästä sanoi Hugh:
"Kitty, muistatko sitä iltaa, jona olimme laivassa Bristolista palatessamme, ja minä puhuin siitä, kuinka Jumala kutsuu meitä saarnaamaan evankeliumia niille, jotka eivät koskaan ennen ole siitä kuulleet?"
Minä muistin sen aivan hyvin; paljas muistutus siitä melkein masensi minut. Hän oli puhunut kolmenlaisesta kutsumuksesta: Kutsumuksesta Jumalan sanassa evankeliumia saarnaamaan; kutsumuksesta sydämessä ja kutsumuksesta ulkonaisissa oloissa. Ainoastaan viimeistä puuttui häneltä silloin. Minä käsitin aivan selvästi, että häneltä nyt ei puuttunut toista enempää kuin toistakaan.
"Monet toimittavat Jumalan töitä täällä kotona, mutta pakanamailmassa verrattain harvat; ja kun tämä ainoa paikka maan päällä, joka oli meidän kotinamme, ja johon olimme niin lujilla siteillä sidotut, että olisi ollut väärin niitä katkaista, ei enää ole meille avoinna, — mitä tulee minun tehdä?"
"Oi, älä pyydäkään minua sitä päättämään, Hugh!" minä sanoin, "päätä itse, ja minä olon varma, että se on oikein."
"Se on uhri, jonka ainoastaan voimme tehdä yhteisesti, Kitty," sanoi
Hugh.
"Minä en voi heittää isääni ja äitiäni, Hugh," minä sanoin. "Äitini on nyt niin heikko, että meidän molempien täytyy yhdessä vaeltaa mailman lävitse."
Muutaman minuutin kuluessa emme puhuneet sanaakaan. Minä tunsin, että se oli uhri meille molemmille, jopa varsin kovakin. Viimein minä rohkaisin itseäni lausumaan:
"Hugh, minä en voi arvata, mikä sinulle on oikein, mikä ei; sillä minä en voi tietää, mitä sinä tunnet; mutta jos todellakin näet, että Jumala vaatii tätä sinulta, sinä suorastaan olet velkapää tottelemaan. Ja minun velvollisuuteni on auttaa sinua päätöksessäsi, niin paljon kuin kykenen. Ja sen minä tahdon tehdä, Hugh — ja Jumala meitä molempia auttakoon!"
Sitten puhui Hugh yhtä toista minun kiitoksekseni; ei juuri monilla sanoilla, mutta paljon muutamilla; kuinka minä sopisin sankarin vaimoksi, ja kuinka ei yksikään mies ole saanut niin hellää ja urhoollista sydäntä turvaksensa, sydäntä, joka niin voisi johdattaa hänen mieleensä, mikä oikea on. Ja minä pelkään olleeni niin mieletön, että minä uskoin, mitä hän sanoi, ajattelemattakaan, kuinka paljon minun kuitenkin täytyy lukea hänen rakkautensa, ja kuinka vähän oman etevyyteni ansioksi. Sillä minä rupesin todellakin tuntemaan itseni oikeaksi sankarittareksi, siksi kuin Hugh lähti pois ja minä tulin kyökkiin ja sain nähdä Bettyn, joka seisoi ja kiillotteli vanhoja tammituoleja, jotka Hugh ja minä olimme hakeneet sälyhuoneesta uuden pienen kotimme varaksi. Tämä näky masensi kerrassaan kaiken rohkeuteni ja pani minun pakenemaan pieneen kammiooni kyynelillä sydäntäni keventämään. Minä sain nyt nähdä, mikä sankaritar minusta sankarin vaimona olisi tullut.
Siitä on nyt viikon päivät, enkä minä vielä ole rohjennut Hugh'in tuumia äidilleni mainita, tuskinpa luoda silmäni niihin rakkaisin huoneisinkaan, jotka olivat minulle ja Hugh'ille aiotut.
Ewelynille olen puhunut kaikki. Hän puuttui kohta asiaan sillä innostuksella, joka on hänen luonteellensa omituinen. Orpana Ewelynistä olisi todellakin tullut kelpo sankarin vaimo, taikka sankaritar omasta puolestansa. Hän puhuu niin kauniisti siitä suuresta ilosta, kun saa julistaa tuota iloista sanomaa, joka voi tehdä Länsi-Intian orjat vapaiksi, kun saa saarnata elämän evankeliumia Amerikan siirtolaisille, jotka kenties eivät koskaan ennen ole siitä kuulleet taikka kumminkin ainoastaan heikkona kaikuna esi-isiensä ajoilta. Kaikissa eteläisissä siirtomaissa, sanoo hän, löytyy tuskin kaksikymmentä pappia, ja useat niistä ovat semmoisia, jotka ovat paenneet pois siitä syystä, etteivät kelvanneet Englannissa olemaan. Ja sitten, sanoo hän, siellä on kaikki ne pahantekiät, jotka Englannista ovat maanpakolaisuuteen ajetut, ja nämät levittävät myrkkyänsä kasvatusmaitten neekereihin.
"Kuinka suuresti he kaikki totuutta tarvitsevat," sanoi hän, "ja mikä jalo tehtävä sitä heille julistaa!"
Orpana Ewelyn näyttää tuntevan noitten ihmisten ja heidän tarvettensa puolesta, niinkuin hän itse olisi heidät nähnyt ja heihin tutustunut. Minun on niin vaikea tuntea jotakin rakkauden- ja mieltymyksen-tapaista outoja ihmis-joukkoja kohtaan. Jos olisin nähnyt yhden ainoan noista orja-raukoista, jos olisin tuntenut yhden ainoan pahantekiä-paran kiusaukset ja synnit, sitten olisi varsin toista. Täällä kotona minä tunnen jok'ainoan miehen ja jok'ainoan naisen ja jok'ainoan pienen lapsen, ja suuri ilo oli ajatella Hugh'ia heitä kaikkia opettamassa ja auttamassa.
Kun Raamattu sanoo, "että Jumala rakasti mailmaa," sillä ainakin ymmärrettänee, että hän tuntee ja rakastaa jokaista yksityistä miestä, jokaista naista ja jokaista lasta koko mailmassa, — rakastaa ja surkuttelee itse-kutakin, hänen eri tarvettensa, hänen murheittensa, riemujensa, luonteensa ja mielenlaatunsa mukaan. Mutta me? Kun sanomme rakastavamme ihmis-joukkoja Amerikassa taikka muualla, joista emme tunne yhtäkään miestä, mitä se merkitsee? Jos puolet heistä hukkuisivat maanjäristykseen, minä kyllä en vuodattaisi niin monta kyyneltä, kuin jos jotakin tapahtuisi Bettylle taikka Rogerille. Eikä sydämemme myöskään tykytä nopeammin, kun kuulemme noitten kaukaisten onnesta ja menestyksestä puhuttavan.
Jos kuulisin, että tuhannet heistä todellakin ovat katuneet syntejänsä, saaneet anteeksi ja löytäneet rauhaa Herramme Jesuksen Kristuksen uskossa, minä kyllä iloitsisin, mutta se ei täyttäisi koko sydäntäni niin suurella riemulla, kuin jos saisin kuulla, että Toby Treffry iloitsee Vapahtajastansa. ja tekee kaikkea hyvää, mitä hän voi, katumuksensa vilpittömyyttä osoittaaksensa.
Pari päivää sitten rohkenin puhua tästä Hugh'in kanssa. Minä pelkään minussa olevan suurena vikana, etten todellakaan voi rakastaa ihmis-joukkoja, joitten jäseniä en ole koskaan nähnyt, niinkuin muut kristityt näyttävät tekevän. Mutta eipä tuntunutkaan siltä, kuin Hugh olisi siitä paljon piitannut, vaan hän sanoi ainoastaan:
"Kitty, meidän taivaallinen isämme rakastaa todellakin ihmis-joukkoja ja itsekutakin ihmistä erityisesti. Vapahtajamme vuodatti kyyneliä niitten kaikkien tähden ja kuoli heidän edestänsä. Ja rakastathan sinä Häntä. Eikö siinä ole kylliksi taivuttamaan sinua kaikkia ihmisiä auttamaan?"
Ja se auttoi, sillä minä tunsin siinä olevan kylliksi minua taivuttamaan. Mikä runsas palkinto jokaisesta vaivasta ja jokaisesta uhrauksesta, jos voisi nostaa yhden ainoan iloisen katseen Vapahtajan silmiin, hänen, jonka pää meidän tähtemme lyötiin ja orjantappuroilla kruunattiin. Ja hän on yhä edelleen sama Vapahtaja, ja ilo siitä, että voimme tehdä hänelle mieliksi, on yhä edelleen sama ilo myöskin.
Minä olen nyt puhunut äidilleni tuumasta lähteä Amerikkaan lähetyssaarnaajaksi. Eikä hän ole siitä pahoillansa. Hän sanoo useasti ihmetelleensä, minkätähden Kristuksen valtakunta ei näytä levenevän, vaan on rajoitettuna vähäiseen osaan maanpiiriä, kun muut osat siitä vielä ovat pimeydessä. Hän sanoo että hän olisi pitänyt sitä suurimpana kunniana, jos hänellä olisi ollut joku poika, joka tämmöisessä toimessa olisi lähtenyt ulos kadotettujen ja viheliäisten luoksi.
Orpana Ewelyn vaatii vaatimalla, että kaikki seuraisimme häntä Lontoosen, kun hän palaa sinne. Hän sanoo, että äitini näyttää kovin heikolta ja kivulloiselta, mutta hän on varma, että joku täti Beauchampin oppineista lääkäreistä voisi hänen terveytensä palauttaa, koska se ei näytä olevan pahasti pilalla. Paitsi sitä, sanoo hän, voi ilmanvaihetus tehdä ihmeitä, erittäinkin niin vaivaloiselle yskälle, kuin äitini on. Mutta Betty ei tahdo ottaa tätä korviinsakaan. Hän sanoo, että se olisi Jumalan kiusaamista. Kaikkivaltias, sanoo hän, tietää mikä missis'iä vaivaa, ja hän osaa hänet myöskin parantaa, jos hän voi parantua, mutta jollei hän voi, kaikki matkat mailman toisesta päästä toiseen ainoastaan väsyttävät ja pahentavat häntä. Kaikkein vähemmin hän voisi uskoa mitään hyvää seuraavan oleskelemisesta Lontoossa, jonka hän pitää kovin pahana paikkana, missä ihmiset vaatettavat itsensä hurjasti ja elävät hekumassa.
Hän myönnyttää kyllä (vastauksena minun nöyrään muistutukseeni), että meidän tulee käyttää niitä välikappaleita, jotka Jumala on meille antanut, mutta hän ei saakaan uskotuksi, että ne seisovat siinä, että ihmiset niinkuin hupsut, "kulkevat maita ja mantereita lääkärejä etsimässä." Täällä on arominttua ja johanneksenkukkia ja koko joukko muita terveellisiä kasveja, jotka Kaikkivaltias on istuttanut meidän ovemme eteen. Ja tuolla Falmouth'issa on tohtori, joka viisikymmentä vuotta on iskenyt suonta, laastaroinnut ja tohtoroinnut, ja jonka apua kaikki ihmiset koko paikkakunnassa ovat hakeneet, ja jollei muutamat ole paranneetkaan, onpa myöskin semmoisia, jotka eivät koskaan parane, laastaroittakoon ja tohtoroittakoon heitä kuinka paljon tahansa. Hän sanoo myöskin, että raamatussa seisoo yhtä toista lääkärien halventamiseksi, mutta ei mitään heidän eduksensa. Kuningas Afa ei parantunut heidän neuvoistansa, ja vaimo-parka evankeliumissa, joka "oli paljon kärsinyt monelta parantajalta ja oli kustantanut kaiken hyvyytensä, ei mitään apua tuntenut, vaan oli käynyt paljon pahemmaksi." Hän toivoi, ettei missis'in kävisi samalla tavalla, mutta, lisää hän, jos niin tapahtuisi, se ei olisi missis'iä, tuota rakasta, hyväsydämistä ja hentoa sielua, jota hän siitä syyttäisi.
Ewelyn on kuitenkin saanut asian mieltänsä myöten kääntymään, ja viikon päästä lähdemme matkaan.
Tänäpänä Hugh ja minä kävimme leski Treffryn luona hyvästi sanomassa. Hän oli ulkona, mutta me tapasimme Tobyn kyyristyneenä takan ääressä samassa toivottomassa tilassa, jossa Ewelyn ja minä edellisellä kertaa olimme hänen äitinsä kohdanneet. Toby oli käynyt tuomarin luona ryöstöjänsä takaisin antamassa, mutta oli kuitenkin vielä yhtä alakuloinen.
"Master Hugh," sanoi hän käheällä ja kuivakiskoisella äänellä, (joka saattoi minun ajattelemaan sanoja: 'Nesteheni kuivui, niinkuin kesällä kuivuu'), "Master Hugh, minä luulen, että käsi, joka piti niin kovasti rahakukkarosta kiinni, oli kuollut. Sanotaanpa että kuolleet kädet pitävät noin kiinni. Mutta yhtä kaikki minä tahtoisin antaa koko mailman, jos poika-raukka vaan jälleen olisi rannan hiekalla, niin että voisin kantaa hänet tänne sisälle valkean ääreen ja koettaa saada häntä henkiin, niinkuin äiti teki isän, kun hän oli hukkunut. Mitä ikinä hän koettikin, hän ei saanut hänen silmiänsä taas auki, ja minä luulen, ettemme olisi saaneet pojankaan silmiä auki. Oi master Hugh, sanokoot pahat henget mitä sanovat, mutta minä en usko, että se olisi onnistunut. Mutta voi, minä tahtoisin antaa koko mailman, jos vaan saisin koettaa!"
"Toby," sanoi Hugh ystävällisesti, kumartuen alas ja tarttuen hänen molempiin käsiinsä, niin että hänen kasvonsa tulivat vapaiksi, ja hän katsoi ylös Hugh'iin. "Toby, sinä et koskaan enää saa nähdä pojan kasvoja rannan hiekalla."
"Enkö minä sitä varsin hyvin tiedä, master Hugh?" vastasi Toby epätoivon äänellä.
"Mutta, Toby," jatkoi Hugh, "jos poika ei vielä olisi ollut varsin kuollut, vaan sinä olisit voinut saada hänet henkiin, miksi rikostasi silloin sanottaisiin?"
"Oi, päästäkäät minua sitä lausumasta, master Hugh," huusi Toby, "minä en voi, minä en voi, vaikka pahat henget kaiken yötä ovat sitä korvaani soittaneet."
"Sinä olisit ollut murhaaja, Toby," sanoi Hugh pitkäänsä ja juhlallisesti.
Tobyn värisi joka jäsen, hänen silmänsä tuijottivat ja hän avasi huulensa, mutta ei saanut sanaakaan puhutuksi. Hän koetti kaikin voimin temmata kätensä irti Hugh'in lujasta kouristuksesta kasvojansa niihin kätkeäksensä. Mutta Hugh piti hänestä kiinni ja katsoi häneen ystävällisellä, mutta läpitunkevalla katseella.
"Sinä olisit ollut murhaaja," kertoi hän. "Mutta löytyy anteeksi-antamusta myöskin murhaajille. Ryöväri ristinpuussa oli epäilemättä murhaaja, sillä hän tunnusti kärsivänsä töittensä ansion jälkeen. Kuningas Taavetti teki murhaa ehdollansa. Tahdotko kuulla, kuinka hän rukoili, kun hän tunsi, niinkuin sinä nyt tunnet?"
Hugh kertoi 51:en psalmin. Hänen puhuessaan tuijottava katsanto katosi Tobyn silmistä. Hän kuunteli; sanat olivat läpitunkevat. Tultuansa 9:een värsyyn: "Puhdista minua isopilla, että minä puhdistuisin, pese minua, että lumivalkeaksi tulisin," sanoi Hugh: "Isoppi oli kasvi, jolla tapettuin elukkain verta priiskotettiin rikollisten päälle. Sen rukouksen me ymmärrämme paremmin kuin kuningas Taavetti, Toby, sillä sen jälkeen Herra Jesus todellakin on uhrannut itsensä meidän edestämme; hänen verensä puhdistaa meidät kaikista synneistämme ja tekee meidät valkoisemmiksi kuin lumi, niin että voimme nousta ja alkaa uutta elämää." Sitten luki hän psalmin päähän asti.
"Niinkuin näet, Toby, löytyy anteeksi-antamusta murhaajille. Olkoon niin, että kiusaaja on oikeassa tuota kauheaa sanaa omaan-tuntoosi kuiskuttaessansa. Mutta hän ei ole oikeassa sanoessaan: 'että sinulle ei löydy anteeksi-antamusta.' Se on valhe, jolla hän pyytää sieluasi murhata. Joka kauheaan totuuteen, jonka hän lausuu, sinun tulee vastata sillä, että lasket sydämesi avoinna Jumalan eteen tunnustaen hänelle kaikki, ja perkeleen valheesen sinun tulee vastata sillä totuudella, että 'Jesuksen Kristuksen, Jumalan pojan, veri puhdistaa meitä kaikesta synnistä.' Mikään muu ei auta, ja minä olen varma, että jos niin teet, perkele pakenee pois sinusta, ja sinä pääset vapaaksi ja tulet pelastetuksi."
Me laskimme polvillemme ja rukoilimme yhdessä, ja kun taas nousimme ylös, Toby sanoi: "Jumala siunatkoon teitä, master Hugh. Te uskotte todellakin, että löytyy toivoa!"
Ennenkuin lähdimme, Hugh otti leski Treffryn rukouskirjan ja käski Tobyn oppia 51:en psalmin. Lähtiessämme hän istui ja tavaili niin ahkeraan, kuin se olisi ollut vast'ikään taivaissa kirjoitettu ja paki-parastaan häntä varten.
"Minä toivon," sanoi Hugh palatessamme, "etten ollut liian ankara taikka liian pikainen tuomiossani, mutta minä tunsin, että poika-raukan tuska oli liian totinen ja syvä varsin helposti parattavaksi, ja että ainoana keinona oli ryhtyä häneen juurta jaksain. Tobylle on tällä haavaa siunaukseksi, että hän ei osaa helposti ja sujuvasti lukea. Joka värsy maksaa hänelle enemmän työtä ja vaivaa, kuin jos hän kantaisi raskaimpaa taakkaa rannasta. Ponnistus on hänen hämmentyneen mielensä asettava, niin että hän pian kykenee käsittää, mikä hänen syntinsä oikein on. Ja sanat toivoakseni antavat hänen levottomalle sydän-raiskallensa rauhaa."
Ja Hugh ja minä olisimme saaneet viettää koko elin-aikamme ahkeroitessamme naapureitamme tällä tavalla heidän suruissansa ja murheissansa auttaa ja lohduttaa! Mutta minä en tahdo valittaa. Jos voisin nähdä koko elämäni tien eikä ainoastaan yhden pienen askeleen, minä varmaankin soisin kaiken käyvän juuri niin, kuin Jumala on määrännyt. Sentähden tahdon jättää itseni Hänen haltuunsa, joka tässäkin silmänräpäyksessä näkee koko sen tien, jonka minun tulee käydä.
Jackilta on nyt vihdoinkin tullut kirje. Se on lyhyt ja täynnä loistavimpia toiveita. Hän on ollut kahdessa, kolmessa kahakassa, joita hän suurimmalla tarkkuudella kuvailee. Hän ikävöitsee kiivaasti tappeloa. Tähän asti hänen seikkailunsa hänelle ainoastaan ovat tuottaneet jonkun naarman, vähän kunniaa ja monta ystävää. Parhaiksi ystäviksensä hän sanoo muutamia nuoria aatelismiehiä, joitten nimille Ewelyn pudistaa päätänsä. Ewelyn sanoo heitä Lontoossa hoettavan kovin hurjiksi, ja yksi heistä on tunnettu pelaajaksi. Jack sanoo suurimmalla säästäväisyydellä ja kotoa saatujen ystävällisten lähtölahjojen avulla tuskin voivansa tulla palkallansa toimeen. Nuori upsieri ja vanhan Cornwallin aatelismiehen poika, hän sanoo, ei saa olla kopeitten onnenkohottamien halveksittavana, ja jos hän joskus vähän jääkin takapajulle, joku hyvä onni ennen pitkää tulee hänelle osaksi ja kaikki sen kautta taas säntilleen.
Hän ei vielä ole saanut viran-ylennystä. Mutta useampia kaupunkeja on valloitettavana, ja paitsi sitä, sanoo hän, onpa jalompiakin tarkoituksia mailmassa kuin ylennyksen voittaminen. Jälkikirjoituksesa hän lisää:
Sanokaat Kittylle, että hänen ystävänsä metodistat ovat löytäneet tien Flanderniinkin. Muutamat heistä ovat vuokranneet huoneen, johon tulevat yhteen saarnaamaan ja mielensä perästä veisaamaan ja rukoilemaan. Kumppanit tekevät armottomasti pilkkaa heistä, ja heitä pidetään oikein pahanpäiväisesti; mutta tämän katsovat he osaksi siitä martyyrikärsimisestä, joka apostolisena perintönä lankee heille, ja he näyttävät pitävän sen oikeana kunniana. Mutta minun täytyy myöskin mainita, että muutamat parhaista upsiereistamme, ja niitten joukossa evestimmekään, ei salli heitä herjata. Evesti piti joku päivä sitten aika nuhdesaarnan muutamille nuorille vänrikeille, jotka olivat tehneet pilkkaa kersantista, joka oli metodista. "Hillitkäät leikkipuheenne, siksi kuin olette kuulleet niin monta kuulaa viuhuvan ja kantaneet niin paljon kruutia kuin hän." Hetken päästä jatkoi evesti: "Mastrichtissa minä näin yhden heistä — se oli Stamforth-parka, jonka sääri oli ammuttu puhki. Ennenkuin hän rupesi metodistaksi, hän oli ollut kaiken pahuuden alku, mutta siitä ajasta hänen käytöksensä oli varsin moitteeton. Kun yksi hänen ystävistänsä — he pitävät aina yhtä niinkuin veljet — kantoi kuolevan pojan pois, hän ei päästänyt valituksen ääntä, vaan sanoi ainoastaan: 'Seiso lujana Herrassa!' Ja minä olen kuullut heidän kovasti haavoitettuna huutavan: 'Minä menen Vapahtajani luo, tule Herra tule pian!' Kun Clemens, yksi heidän saarnaajistansa, sai kätensä poikki-ammutuksi, hän ei tahtonut heittää tappeloa, vaan sanoi: 'Ei, minulla on vielä yksi käsi miekkaa pitääkseni, enkä sentähden tahdo paeta.' Kun uusi kuula häneltä vei toisenkin käden, sanoi hän: 'Minä olen niin onnellinen kuin olla voi, kun ei vielä ole paratiisissa.' Muistanpa nähneeni toisenkin heidän saarnaajistansa, John Evans'in, joka makasi poikin kanunaa kuoleman omana; hänen molemmat jalkansa olivat poikki-ammutut, mutta hän ei kuitenkaan lakannut Jumalaa ylistämästä, vaan ylisti ylistämistänsä, siksi kuin hän ei enää saanut puhutuksi. Sen minä sanon urhoolliseksi kuolemaksi, ja varmaankin olisi meidän kaikkein parempi kuin kenties on, jos olisimme noitten ihmisten kaltaisia. Juomista ja kortinlyöntiä ei pidetä gentlemanille sopimattomana, mutta minä en luulisi niitä niinkään hyväksi valmistukseksi kuolemaan tappelukentällä taikka tautivuoteella kuin virrenveisuuta ja saarnaa, jota te halveksitte. Kumminkin," lisäsi evesti vähän pistäväisesti, "on aina helpompi pitää koossa sotamiehiä, jotka tulevat rukoushuoneesta kuin semmoisia, jotka tulevat viinikellarista, ja heidän kätensäkin ovat ylimalkain paljon tukevampia. Mutta olkoon kuinka oli, minä tahdon rykmentissäni pitää uskonnonvapautta." — "Muutamat nuorista upsiereista," lopetti Jack, "lähtivät tiehensä varsin häpeissään, sillä viime kahakassa ei ollut juuri helppo löytää upsieria, joka oli tarpeeksi selkeä voidaksensa osastoansa johdattaa. Me tiedämme kaikki, että evestimme ei ole leikin mies."
"Minua iloittaa, että Jackilla on tuommoinen evesti," sanoi isäni. "Mutta mitä metodistoihin tulee, he niinkuin heinäsirkat leviävät yli koko mailman."
Huomenna lähdemme Lontoon-matkalle, isäni ja äitini, Hugh ja minä.
On myöhäinen, mutta ennenkuin panen sisälle kirjani, minun täytyy siihen kirjoittaa muutamia sanoja, jotka orpana Ewelyn äskettäin lausui minulle, ja jotka ovat tehneet minut niin onnelliseksi, kiitolliseksi ja iloiseksi.
Me olimme puhuneet rakkaan äitini sairaudesta ja Lontoon-matkastamme.
Orpana Ewelyn sanoi silloin:
"Muistatko, orpana Kitty, kuinka minä hämmästyin sitä ajatustasi, että sopisi rukoilla rakkaus-kirjeen johdosta? Sittemmin olen oppinut, että Jumalalta saa rukoilla kaikkia. Ja kun niin teen, Kitty, ei mikään näytä liian suurelta minun toimittaa taikka kestää, eikä mikään liian vähäiseltä huolia ja holhota. Useasti olen ollut varsin menehtyä ihmettelemiseen ja ihantelemiseen nähdessäni, kuinka semmoinen majesteetti kuin Hän kuuntelee rukouksia semmoisia kuin minun. Mutta sinun parissasi oltuani minä vähemmän ihmettelen sitä."
"Ihmettelet vähemmän Jumalan alentuvaisuutta?" minä sanoin.
"Niin, Kitty, minä ihmettelen vähemmän, mutta kunnioitan enemmän. Sillä sinun kodissasi olen oppinut enemmän siitä, mikä oikea rakkaus on, kuin milloinkaan olen tietänyt ennen. Ja minä huomaan, että rakkaus voi selittää kaikki. Eipä ihmettäkään, että rakkaus huolehtii kaikkia ja on valmis kaikkia uhraamaan. Ainoa, jota sopii ihmetellä, on sitä rakkautta, että Jumala rakastaa meitä. Mutta hän tekee sen todellakin, ja se selittää kaikki." Sitten hän otti minun molemmat käteni ja katseli minua suurilla, tummilla silmillään ja tuolla miettiväisellä, surumielisellä katseella, joka aina koskee sydämeeni, lausuen:
"Oi Kitty, kuinka paljon olen saanut sinulta oppia!"
"Sinäkö olisit oppinut minulta, orpana Ewelyn," minä sanoin. "Sinä, jolla on enemmän syvämielisiä aatteita yhtenä ainoana päivänä kuin minulla koko vuotena."
"Sinä rakas, turhanpäiväinen pikku Kitty," sanoi Ewelyn, "luuletko, että aatteet voivat tehdä ihmisiä viisaiksi?! Etkö tiedä, että yhdessä ainoassa rakastavassa sydämessä on enemmän voimaa ja enemmän viisautta kuin kaikissa viisaissa päissä koko mailmassa! Niin, enemmän voimaa," lisäsi hän, "sillä rakkauden verralla kaikki kappaleet ovat paljaita varjoja; meillä ei todellakaan ole mitään, jollei rakkaus opeta meitä niitä käyttämään. Rakkauden verralla itse aatteet ainoastaan ovat kuolleita kappalleita, joita on pantu liikkeelle, kun rakkaus on tuuli, tuli, aurinko, joka liikuttaa ja virkistyttää kaikkia, mailman käytinvoima, sen elähdyttävä mahti."
Kun täti Beauchampin vaunut olivat tulleet meitä vastaan Plymouth'iin, matkamme Lontoosen oli niinkuin kiiruinen huviretki. Emännöitsiän huolesta vaunuihin oli pakattu koko ruokakomero, putinkeja, Hollannin piparkakkuja, Cheshiren juustoa, Neapelin korppuja, häränkieliä, kylmää paistia, useampia pulloja väkevää olutta, mustaa kirsimarjaviiniä, kanelivettä y.m., ja näihin kaikkiin olimme itse lisänneet useampia Bettyn pieniä kotiteoksia, niinkuin piirakkoja ja putinkeja sekä pikku varaston terveyden-kasveja ja lääke-aineita paki-parastaan äitiäni varten. Kaksi vanhaa uskollista palveliaa hevosen selässä oli lähetetty suojelukseksemme matkalla, ja pari työhevosta oli asetettu neljän vaunuhevosen rinnalle vetämään raskaita vaunuja ylös Devonshiren ahteita sekä syvistä rattaanvarhoista Sommersetshiren vesiperäisillä suoseuduilla. Muun vartiaston ohessa Hugh, kaksi pistuolia vyöllä, ratsasti vaunujen vieressä, ja isäni, joka istui sisällä meidän kanssamme, kantoi myöskin ladattua pistuolia, niin että olisimme voineet torjua kuinka monta maantienrosvoa tahansa, mutta koko matkalla meillä ei ollut vähintäkään seikkailusta, paitsi että pari kertaa olimme vajota liejuun taikka pimeässä joutua harhaan monilukuisille syrjäteille.
Äitini oma-tunto melkein huolestui kaikesta siitä komusta ja loistosta, joka matkalla ympäröitsi meitä, varsinkin kun ravintolan-isännät ja emännät kumartaen ja niiaten tulivat vastaan-ottamaan käskyjä, joita "Armo" suvaitsi antaa.
"Kitty," sanoi hän, "minä luulen todellakin, että minun täytyy ilmoittaa heille, että vaunut eivät ole meidän. Minusta tuntuu kuin olisin oikea petturi."
Mutta hän lohdutti itsensä kuitenkin ajatellessaan, että isäni sukuperänsä puolesta oli oikeutettu pitämään komeita vaunuja, ja hän jätti sentähden hänen tähtensä kaikki tämmöiset tunnustukset siksensä. Lyhykäisinä seisahdushetkinä kestikievaripaikoissa hän ikäänkuin jonkunlaisen vaiston johdosta sai kuulla niin monista naisten taudeista ja kivuista, että Lontoosen tullessamme hänen pieni kasvi- ja ryytivarastonsa oli melkoisesti vähentynyt.
Me emme ennättäneet perille, ennenkuin sydän-yön aikaan, kun kaikki katulyhdyt olivat sammutetut, niin että vaunut töyssähtivät syviin lätäkköihin ja kuoppiin, vaikka meillä oli kaksi ääretöntä vaunulyhtyä. Pari vapa-ehtoista soihdunkantajaa enemmän peljästytti kuin rauhoitti äitiäni vaunun-akkunain edessä valkeitansa heiluttamalla.
Hänen pelkonsa kasvoi, kun kohtasimme joukon ympäri-kiertäviä, luikkaavia gentlemaneja, jotka palasivat kehnoista huvipaikoista ja nyt osoittivat etevyyttänsä vanhoja palo-partioita nurin tuuppimalla, katukylttejä maahan temmaamalla ja porttimerkkejä irti kiskomalla. Varustettuna pistuoleilla, sapeleilla ja sauvoilla muutamat näistä lähenivät vaunuja kiljuen kauheasti ja hohottaen kamalalla ja korkealla äänellä. Hugh oli äskettäin heittänyt meidät majansa kohdalla, mutta isäni, joka piti heitä rosvoina, puhutteli heitä muutamilla sotamiehen väkisanoilla ja pani pistuolin yhden otsaa vasten, joka oli rohjennut pistää päänsä vaunun-akkunasta, jonka jälkeen joukko äkkiä katosi, jättäen naiset ällistelemään ja isäni polisin kelvottomuutta, ministerien velttoutta ja koko tuota "kurjaa hannoverilaista hallitsiasukua" suututtelemaan.
Suureksi huojennukseksi äidilleni pääsimme viimeinkin setä Beauchampin asunnolle Great Ormond Streetin varrella. Äitini käski minun illan hartaudenharjoituksiini lisätä 'Kiitokset myrskyn jälkeen' ja 'Voitosta taikka pelastuksesta vihollisten käsistä.' "Sillä, Kitty," sanoi hän, "minä luulin todellakin meidän jo olevan kuoleman omana ja katsoin kaikki menetetyksi, sekä tavaramme että henkemme. Ja nyt kun olemme turvassa, meidän tulee antaa kunnia Hänelle, joka yksin on pelastanut meidät."
Matkalla oli Hugh'illa ja minulla ollut monta hiljaista ja suloista pakinaa keskenämme. Viimeinen niistä oli eräänä iltana, kun aikaisin olimme päässeet yöpaikkaan. Me kävimme silloin vähän kävelemässä lähellä-olevassa metsässä. Siellä oli niin ihanaa ja niin hiljaista. Ensimmäiset pienet kevät-esiköt alkoivat nostaa keltaista päätänsä mättäältä. Me puhuimme Jackista ja hänen kirjeestänsä, ja minä ilmoitin Hugh'ille levottomuuteni hänen väärien käsitystensä puolesta raha-asioista ja erittäinkin hänen erhetyksensä suhteen siinä, että hän katsoo jonkunlaiseksi jalomielisyydeksi tuhlata enemmän rahaa kuin hänellä itsellä on, niin että hänen sitten täyttyy pyytää muitten apua.
Hugh vastasi: "Kovin työlästä on saada ihmisiä omistamaan vikoja, jotka kuuluvat heidän alkuperäiseen luontoonsa. Jos joku, jolla on hellä oma-tunto, sanoo pahan sanan, se voi huolettaa häntä useampia päiviä, kun sitä vastaan toinen, joka on vähemmän arkatuntoinen, sata kertaa päiväänsä tavalla tai toisella loukkaa perhettänsä ja läheisiänsä, ilman että hänellä siitä on vähintäkään tunnon vaivaa. Totuutta rakastava ei saa mitään lepoa, ennenkuin hän on ottanut takaisin äkkinäisen ja puolettoman sanan, kun se, jonka tapana on kerskata ja uhotella, voi lausua sata valetta ja antaa tuhannen väärää tietoa päiväänsä siitä mitään oman-tunnon rasitusta tuntematta. Saituri, joka koko elämä-ikänsä on pyytänyt rikastua muitten vahingolla, ja jonka koko tehtävänä ainoastaan on ollut tavarain haaliminen kaikilla mahdollisilla keinoilla, panee illalla varsin levollisna maata vuoteellensa kiittäen Jumalaa, että hän ei ole niin rahan-ahne kuin hänen köyhä naapurinsa, joka on pankkosetelin väärentänyt. On helppo katua syntejä, joihin joku kova kiusaus on meitä langettanut, mutta jotka eivät oikeastaan ole meidän luonnossamme; mutta näyttääpä siltä, kuin ei mikään muu kuin Kaikkivaltiaan voima voisi opettaa meitä tuntemaan niitä syntejä, jotka kuuluvat meidän luontoomme ja olentoomme. Se on kuitenkin nämät, joissa syntimme oikeastaan seisoo."
"Oikeinpa pelkään, Hugh," minä sanoin, "että Jack vielä ylpeileekin muitten kustannuksella anteliaana ja jalomielisenä ollessaan. Ja sen siitä päättäen, minkä luulen olevan hänen itsekkäisimpiä luonnon-omaisuuksiansa. Mikä voikaan häntä herättää?"
"Sen voi ainoastaan yksi ääni," vastasi Hugh vakavasti; "mutta me emme saata sanoa, kuinka se on tapahtuva. Välisti ihminen herää syntejänsä tuntemaan sen kautta, että hän lankee johonkin erityiseen syntiin, joka sotii hänen luontoansa vastaan; välisti sen kautta, että hän saa nähdä totisen hurskauden, jonka ivakuvana hänen omat syntinsä ovat."
"Mitä sinä puhut tietämättömyydestämme oman itsemme suhteen," minä sanoin, "on todellakin kauhistavaa. Kuinka voimme koskaan oppia itseämme oikein tuntemaan?"
"Minä en tiedä, pääsemmekö koskaan sille erälle," vastasi Hugh, "yhtä vähän kuin silloinkaan itse voimme itseämme muuttaa. On rukous, joka minusta näyttää olevan ainoa sydäntemme mittaaja: 'Tutki minua, Jumalani, ja koettele sydämeni; kiusaa minua ja ymmärrä, kuinka minä ajattelen. Ja katso jos lienen pahalla tien, niin saata minua ijankaikkiselle tielle.' Ja Jumala kuulee meitä ja täyttää rukouksemme. Sadekuuroillaan ja rajuilmoillaan hän etsiskelee sydämiämme, puhdistaa ja uudistaa joka sopen. Sopimattomilla puhdistuskeinoillamme," lisäsi hän, "me itse sitä vastaan sokeudessamme ainoastaan matkaan-saatamme häiriötä; mutta kun Jumala antaa katseensa langeta, maa pehmenee; hänen sateensa ja hänen tuulensa tekevät sen hedelmälliseksi. Tuon pienen kevät-esikön, Kitty," sanoi hän osoittaen pientä kukkaista, joka tirkisti suuren vanhan puun raosta, "ankara ja tarkka puutarhuri varmaankin olisi repinyt pois sen multa-hiukan ohessa, joka pienelle kukkas-olennolle antoi tyyssiaa ja ravintoa, ja sen kautta koko pieni kauneuden mailma olisi mennyt hukkaan. Ei mikään silmä paitsi Jumalan ole kylliksi tarkka tutkimaan sydäntä eikä mikään käsi paitsi Hänen kylliksi varovainen ja hellä sitä koettelemaan. Välikappale, jolla parhaiten voimme toinen toistamme auttaa, on rukous."
Minä tulen aina niin toivorikkaaksi ja turvalliseksi, kun Jumalan kanssa puhuu tuommoisista asioista. Jo siitä on apua, että hän paljastaa pelkoni, ja kuinka paljon enemmän sitten hänen valaisevista opetuksistansa ja neuvoistansa. Raskaaksi tulee hänestä erota, mutta hän on saanut isäni ja äitini suostumuksen naida minut, sitten kuin hän on tehnyt muutamia lähetysmatkoja Amerikkaan. Mutta kun asiaa oikein ajattelen, se ei tulekaan raskaammaksi minulle kuin merimiehen taikka sotamiehen morsiamelle. Sitä ei sentähden saa miksikään uhraukseksi sanoa.
Alusta täti Beauchamp oli täynnä hilpeimpiä toiveita äitini terveyden suhteen. Hän oli itse, väitti hän, voinut erin-omaisen hyvin eräästä "enkelin-keitteeksi" sanotusta lääkkeestä, joka — kumminkin ajaksi — oli parantanut kaikkein pakottavimman päänporotuksen ja kaikkein rasittavimmat röyhtäykset, jopa kaikki ja jokaisen niistä erilaisista ja selittämättömistä, keskenään ristiriitaisista taudeista, joille hän heikolla hermorakennuksellaan oli ollut altisna. Hän tunsi ilman sitä verrattoman lääkärin, joka teki varsin ihmeitä, vaikka muut lääkärit olivat niin ahdasmielisiä ja kateisia, että pitivät etevää ja taitavaa virkaveljeänsä pilkkana. Sitten kuin tämä ihmiskunnan hyväntekiä oli kulkenut ympäri mailla kuuden hevosen vetämissä vaunuissa, neljä palveliaa sinisessä, ja neljä keltaisessa liverissä muassaan, kaikkialla seurattuna kiitollisen kansan kyyneliltä ja siunauksilta, hän oli ottanut asuntonsa Lontoossa kootuista varoistansa elääksensä. Valistuneitten ihmisten hartaasta pyynnöstä, jotka olivat ymmärtäneet panna arvoa hänen ansioihinsa, hän kuitenkin muutamien ylhäis-sukuisten ystävien hyväksi jatkoi yksityistä sairaanhoitoansa.
"Eräänä päivänä," jatkoi täti Beauchamp, "hän näytti minulle Egyptin sultanilta vastaan-otetun patentin, Persian keisarilta tulleen kunniarahan ja Bantamin kuninkaalta saadun kirjallisen todistuksen, mutta tämä oli ainoastaan varsin erinäistä suosion-osoitusta. Tuo oivallinen olento ei edes tiedä, mikä turhamielisyys on, ja hän karttaa kaikkea, joka voi vivahtaa kerskaamiseen."
Puoliväkisin mainio mies vihdoin suostui ottamaan tietoa äitini taudista.
Koeteltuansa hänen suontansa "sillä verrattomalla tavalla, joka on hänelle omituinen, tieteellisesti ja samalla hellästi," kuten täti Beauchamp lausui, ja tehtyänsä muutamia kysymyksiä (ainoastaan näön vuoksi, sillä hän tiesi ennakolta kaikki vastaukset, sanoi täti) hän taivaanvärisen, kirjatun jakkunsa lakkarista otti pillerirasian, jonka hän sanoi jostakin vaistontapaisesta tunteesta pistäneen poveensa aamulla, ja joka sisälsi ihan ainoan lääkkeen äitini kipuihin.
Tämmöinen ennallinen tieto, yhdistettynä niin läpitunkevalla silmällä, oli täti Beauchampin sanojen mukaan melkein ylenluonnollinen.
Parantaja vastasi häveliäästi, että semmoinen kiitos oli peräti ansaitsematon. "Lääkärin lahja," lisäsi hän, "on yhtä vähän kuin runouden ja kauneudenkin (tässä hän syvästi kumarsi tätiäni) omalla tahdolla hankittava. Se on synnynnäinen, sitä ei saa opituksi eikä jaetuksi. Hän luopui sentähden nöyrästi kaikesta omasta ansiosta."
Hyvin tyyskästi lueteltuansa äitini taudin merkit, joka tapahtui englannin kielellä, vaikka se minun korvissani kuului pelkältä latinalta, ja joka yhtä paljon ihastutti täti Beauchampia kuin se hämmennytti minua, lääkäri jätti meidän hyvästi vakuuttaen äidilleni, että pillerit ja luja luottamus häneen oli melkein kaikki, mitä äitini tarvitsi taudistansa kokonaan päästäksensä.
Mutta olkoonpa nyt, että luottamus lääkäriin ei ole täydellinen, taikka että äitini ei ole kylliksi ylhäinen niin korkeille ja erin-omaisille lääkkeille, taikka että Bettyn lääkintä-opilliset käsitykset lopulta eivät kuitenkaan ole hullumpia, varma on vaan, että äitini kävi huonommaksi eikä paremmaksi. Katujen kolina väsyttää ja häiritsee häntä, ja täti Beauchampia suututtaa, ettei kuulu parannusta, joka saattaisi ihmeelliset pillerit ansaittuun kunniaansa. Huomenna olemme sentähden päättäneet lähteä täti Hendersonin luo, missä kumminkin voimme odottaa levollisempaa oloa.
Minusta Great Ormond Streetin perhe ei näytä varsin samalta, kuin koska viimein täältä lähdin. Ewelynin täytyy kärsiä paljon enemmän, kuin hän koskaan on minulle ilmoittanut. Ei niin, kuin hänen olisi suoraa vainoa kestettävänä, vaan tuommoisia jokapäiväisiä pikku-kiusallisuuksia, joita useasti voi olla paljon vaikeampi kärsiä; noita nimettömiä pikku-harineja, jotka niinkuin kärpäset ryhtyvät juuri semmoisiin tasaisiin ja maltillisiin olentoihin kuin Ewelyn.
Täti Beauchamp-parka on suuttunut ja äreä, ja valittaa alinomaa Ewelyniä ja hänen "puolettomuuttansa." Orpana Harry, tuo miehevä kilpa-ajoseurojen ja pelipöytien jäsen, puhuu suurella ylpeydellä Ewelynin "metodistalaisuudesta," jonka hän pitää jonkunlaisena vaimollisena omituisuutena taikka heikkoutena.
Setä Beauchamp pauhaa ja vaikeroitsee vuoroitellen. Hän suuttui ankarasti, kun Ewelyn antoi rukkaset rikkaalle kartanon-isännälle, josta hän muutamassa kirjeessään mainitsi, ja siitä asti setä on kovasti kieltänyt häntä käymästä noissa "veisaavissa kokouksissa," miksi hän sanoo lady Huntingdonille, tabernakeliin taikka mr Wesleyn ympärille kokoontuvia seuroja. Paitsi sitä hän on työntänyt kaikki hänen hengelliset kirjansa tuleen. Mutta tämän Ewelyn pikemmin katsoo avuksi kuin esteeksi, sillä juuri kuin hänen likempi tuttavuutensa tämän kirjallisuuden kanssa katkaistiin, hän oli kiintynyt noihin kiivaisin riitoihin kalvinillisista ja arminilaisista opinkappaleista, ja hän sanoo paljon paremmaksi tuottaa elämän vettä itse lähteestä kuin yksinäisistä vesisuonista. Kun vesisuonet taas tulevat hänelle alttiiksi, hän toivoo niitten jälleen yhdistyneen ja kaiken mutansa ja lietteensä heittäneen.
Vaikka olen nähnyt hänen poskensa punastuvan ja hänen huulensa värisevän monesta katkerasta ja väärästä sanasta, hän ei kuitenkaan millään muotoa tahdo, että häntä surkutellaan.
"Minua pahoittaa teidän kaikkien puolesta," minä rohkenin sanoa hänelle, "ja minä soisin, että paremmin ymmärtäisitte toinen toisenne. Sinulla on niin paljon kärsimistä, Ewelyn kulta."
"Minä en ole mikään martyri, orpana Kitty," vastasi Ewelyn, vähän vanhaa ilkullisuutta sanoissaan, vaikka tämä nyt oli kääntynyt häntä itseä vastaan, "ja minä pyydän, ettet koeta saattaa minua semmoiseksi itseäni luulemaankaan. Puolet huolistani ovat oman tahtoni taikka puuttuvan hienotuntoisuuteni synnyttämiä; ja toisesta puolesta ei kannata puhuakaan. Minä luulen, että monesti jäämme osattomaksi pienten huoltemme merkityksestä ja hyödystä sen kautta, että niille annamme liian pitkät nimet. Me hankimme paloruiskun kynttilää sammuttaaksemme, ja kynttilä jää luultavasti kuitenkin palamaan, sillä välin kuin itse olemme omaan sadekuuroomme uppoontumaisillamme. Me käytämme miekkaa piikkiä pois ottaaksemme, mutta ajamme sen sillä tavalla ainoastaan vielä syvemmälle. Suuri asia on, että tiedämme millä kirjansivulla läksymme seisoo, sillä jos etsimme kertotaulua logaritmien joukosta, me luultavasti pidämme itseämme hyvin edistyneinä oppilaina, vaikkemme oikein tiedä, onko kaksi kertaa kaksi neljä."
"Mutta orpana Ewelyn," minä sanoin, "toisaalta minä en usko oikeaksi, että Jumalan kurittavaa vitsaa sanotaan pikku-asiaksi, sillä hänen tarkoituksensa on kyllä, että se koskisi, jos siitä on jotakin hyötyä odotettavana. Ja sillä välin kuin koetamme olla kaikkea kivun tunnetta ilmaisematta, hän tietää että se kyllä koskee, ja odottaa ainoastaan saavansa nähdä meidät jalkojensa juuressa lannistuneina, itkevinä ja surusta heltyneinä. Silloin hän tahtoo ottaa pois kivun ja painaa meitä isänsydäntänsä vastaan. Minä luulen kokeneeni tuota joskus, orpana Ewelyn."
Ewelyn punastui kovasti, hänen huulensa värisivät, ja vähän itseksensä taisteltuansa hän nosti tummat, kyynelillä täyttyneet silmänsä ja lausui sortuneella äänellä:
"Todellakin, se kyllä koskee, Kitty, jopa kipeästikin, oikein kipeästi! Kun asiaa oikein ajattelen, se kenties oli ylpeydestä eikä nöyryydestä, kuin koetin saada itseäni uskomaan, että se ei koskenut. Mutta minä pelkäsin suuresti hyvitteleväni itseäni sillä luulolla, että olisin martyri, ja että kärsisin hyvien avujeni eikä vikojeni tähden. Jos sinä olisit ollut minun siassani, Kitty," sanoi hän, "sinä kyllä olisit saanut heidät sekä sinua että sinun uskontoasi rakastamaan."
"Kenties, Ewelyn," minä sanoin, "olisin saanut heidät itseeni suostumaan; minun (niinkuin kaikkien sarvettomien, sorkattomien ja piikittömien olentojen) on niin luonnollista päästä kaikista vaikeuksista. Ja kenties olisin hyvitellyt itseäni sillä luulolla, että moitteita välttämällä olin voittanut kunnioitusta ja arvon antoa uskonnolle. Mutta Herra Jesus ei tehnyt joka miehelle mieliksi, ei uskonnon eikä itsensäkään puolesta. Ja kun meillä todellakin on vaikeuksia voitettavana, minä luulen, että jollemme poikkee oikealta tieltä niitä välttääksemme — meille olisi suureksi avuksi, jos johdattaisimme mieleemme, mitä Hän puhui siitä, että meidän tulee ottaa ristimme päällemme."
"Mutta, Kitty," sanoi Ewelyn, "uskallammeko rististä puhuakaan! Ajattele, mitä se Hänelle oli — häpeä, tuska ja kuolema, jopa enemmän kuin kuolemakin. Ja yhtä-kaikki, saatanko minäkin sanoa pieniä vastuksiani ristiksi?"
"Herra Jesus sanoi, että jokaisen, joka seuraa häntä, tulee ottaa ristinsä päällensä," minä vastasin.
"Niin kyllä," sanoi Ewelyn mietiskellen. Nostaen silmänsä tuolla loistavalla katseellaan jatkoi hän sitten:
"Kitty, mikään mailmassa ei saa minua uskomaan, että minä en paremmin sopisi omaisteni kanssa, jos itse olisin parempi. Mutta kenties joku vähäinen osa huolistani ei ole vältettävissä; ja jos tämä on ristini, onpa todellakin huokeampi sitä ristiksi sanoakin, muistamalla, että jos se painaa, se ei ole sen vuoksi, että se on niin raskas, vaan sen vuoksi, että minä olen semmoinen lapsi ja niin tottumaton mitään kestämään ja kantamaan. Kitty," jatkoi hän, "sinä et sentähden millään muotoa minusta saa tehdä itkiää, joka uupuu kauniin ristin ihastuttavan taakan alla, vaan katso minua semmoiseksi kuin olen: turhamaiseksi ja saamattomaksi lapseksi, joka horjuu kuorman alla, jota muut ihmiset voisivat pikku-sormellansakin nostaa. Mutta oi, Kitty," sanoi hän, samalla kuin hänen kasvonsa äkkiä saivat tuskallisen katsannon, "mitä kurjaa itsekkäisyyttä puhua omista kuormistani! Ajattele sitä tyhjyyttä, niitä tuskia ja sitä kipua, jota ne ihmiset tuntevat, jotka ovat kuolla nälkään Jumalaa halatessaan, vaikka tämä heidän nälkänsä heille itselle on tietämätön ja käsittämätön. He sanovat sitä arkuudeksi, hermojen kiihoitukseksi, luuvalon vaikutukseksi, nuoruuden levottomuudeksi, vanhuuden äreydeksi, elämän välttämättömäksi vaivaksi ja miksi muuksi tahansa, mutta ei sielujen suureksi, luonnolliseksi ikäväksi Jumalan perään, joka on heidän lankeemuksensa ja kuolemattomuutensa todistuksena, ja jonka tarkoituksena on johdattaa heitä takaisin Jumalan luo ravintoa saamaan. Kuinka voinkaan auttaa omaisiani tätä käsittämään ja myönnyttämään?"
"Sinä voit rukoilla, orpana Ewelyn, ja koko käytökselläsi osoittaa, että sielusi on löytänyt rauhan Jumalassa, ja se aika on varmaankin tuleva, jolloin sinä saat kertoa heille, kuinka se on tapahtunut. Ken tietää, eikö katkerimmat sanat voi lähteä murheellisimmista sydämistä! Epäilemättä Herran Jesuksen kova tuska ja hänen ristinpuuhun naulatut kätensä alusta lisäsivät molempien ryövärien katkeruutta; mutta kun seuraavassa silmänräpäyksessä kestävä kärsivällisyys otti voiton tuskasta, rääväys toisessa heistä muuttui sanoiksi: 'Me saamme töittemme ansion jälkeen;' pilkka tunnustukseksi: 'Tämä ei mitään pahaa tehnyt;' sadatukset rukoukseksi: 'Herra, muista minua;' ja ijankaikkisten tuskien kauhistava alkutunto autuudeksi Herran Jesuksen vastauksessa: 'Tänäpänä olet sinä kanssani paratiisissa.' — Oi Ewelyn," minä sanoin, "ken tietää, kuinka lähellä se aika on, jolloin sinäkin rukouksiisi saat riemullisen vastauksen? Ken tietää, kuinka pian sinunkin ristisi muuttuu kukkia ja hedelmiä kantavaksi elämän puuksi?"
Ewelyn ei hetken aikaan vastannut mitään; hän oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Mutta kun hän taas nosti silmänsä, hänen katsantonsa oli niin kirkas, niin loistava ja kunnioitusta hehkuva, kuin pienen lapsen rukoillessansa, ja hän sanoi:
"Kitty, minä luulen sen nyt paremmin käsittäväni. Tästä lähin minä en koeta kantaa kuormaani, niinkuin se ei olisi niin mitään. Minä tahdon tunnustaa itseni ja Jumalan edessä, että se rasittaa ja painaa, ja sitten nöyrästi rukoilla häntä lievittämään taikka parantamaan, kuinka hän itse katsoo parhaaksi minulle. Mutta toivo on askeleitani keventävä, enemmän kuin ylpeys milloinkaan. Sillä ken tietää, kuinka pian alkaa elämän puuna kukkia? Eikö tämä juuri kuulu kaikenmoiseen ristiin, joka on Hänen oman ristinsä muruista koottu? Kitty, minä en enää tahdo sanoa mitään 'ei niin miksikään'. Murheemme eivät ole pikku-asioita, ne ovat kalliita siemeniä ijankaikkisiin riemuihin; ne ovat meille puhdistavan ja valikoitsevan armon sulatusuuni, ja siksi ne kenties tulevat muillekin."
Me olemme Hackneyssa, isäni, äitini ja minä. Tämäkin vakainen, tesmällinen koti on muuttunut.
Orpana Tom on lähtenyt. Minä tiesin hänen menneen Amerikkaan, mutta siksi kuin tulin tänne, minä luulin hänen olevan setä Hendersonin asioissa.
Mutta kun sedältä kysyin Tomia, minä tuskin sain mitään vastausta, niin että huomasin jotakin olevan rikki. Ensi kertana kun olin yksin tädin kanssa, minä hämmästyksekseni näin, kuinka hänen kasvojensa kovuus ja hänen olentonsa jäykkyys katosi; hän kätki kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkemään. Minä luulen, että tuskin olisin enemmän hämmästynyt, jos korkean, harsokaulaisen ladyn kivikuva, joka seisoo tuolla kotona kirkossamme, olisi ruvennut liikkumaan ja elämään, taikka tuntenut itseäni enemmän neuvottomaksi, kuinka minun tulisi osan-ottoani osoittaa.
"Voi Kitty," niiskutti hän, "Kitty lapseni, sinä pidit poika-polosesta, sinä olit aina kiltti häntä kohtaan, ja hän piti sinusta, niinkuin veli pitää sisarestansa. Minun täytyy puhua sinulle kaikki. Setäsi ei tahdo, että hänen nimeänsä mainitaankaan. Hän sanoo häntä kiittämättömäksi lapseksi, Absaloniksi, vakuuttaen, että hän puolestaan ei tahdo tehdä niinkuin kuningas Taavetti vanhuuden heikkoudesta teki, hän ei tahdo koskaan enää nähdä häntä kattonsa alla. Oi Tom-parkaani, kallista poikaani, ainoata rakasta lastani!"
"Mutta mitä hän sitten on tehnyt," minä kysyin. "Eihän se mitään peräti pahaa liene?"
"Ei," huusi täti kiivaasti, "sitä se ei ole. Se on setäsi kova, kolkko ja synkkä uskonto, joka panee hänen tuomitsemaan Tomia, niinkuin hän tekee. Oi Tom-parkaani," vaikeroitsi hän uudestaan, "villitettyä poika-parkaani, jos tämän olisin ennakolta tietänyt, hän ei koskaan olisi lähtenyt, niinkuin hän lähti."
Sitten kertoi hän minulle, kuinka Tom joku ilta oli tullut kotia ja suoraan tunnustanut isällensä, että hänen oli tapa käydä teaterissa ja muissa huvituspaikoissa, ja että hän sen kautta oli tullut pieniin velkoihin; kuinka setä Henderson oli sanonut häntä valhetteliaksi ja heittiöksi halaten tietää, kuinka monta syntiä hän kerta alkuun päästyänsä vielä tunnustaisikaan; ja kuinka Tom oli käynyt tulipunaiseksi ja vastannut, että hän ei koskaan olisi tunnustanut, niinkuin hän nyt teki, ellei orpana Kittyn ja John Wesleyn tähden, sillä hän uskoi, että heidän uskontonsa oli oikea, ja he olivat osoittaneet hänelle, kuinka petollinen synti on. Ja se oli tämä pieni jumalisuuden alku, jonka he olivat hänessä herättäneet, joka nyt oli antanut hänelle rohkeutta puhua totta. Mutta silloin setä Henderson oli vielä enemmän vihastunut ja sanonut John Wesleyä jakobiitaksi ja arminilaiseksi ja Tomia varkaaksi ja ulkokullatuksi, mutta silloin Tom oli vaalistunut ja sanonut, että, jos hän oli ollut ulkokullattu, hän ei koskaan enää tulisi semmoiseksi; että hän ei enää astuisi jalkaansa noihin farisealaisiin rukous-huoneisiin taikka rupeisi mihinkään yhteyteen uskonnon kanssa, jolla ei ollut ystävällistä sanaa kadonneelle pojalle. Mutta silloin setä Henderson oli peräti kiivastunut ja käskenyt hänen mennä tiehensä eikä koskaan astua kotinsa kynnyksen ylitse, ennenkuin hän tulisi polvillansa ja tunnustaisi häpeevänsä ja antavan itsensä vanhempiensa tahdon alle.
"Minä en voinut puhua mitään, Kitty," jatkoi täti Henderson, "minä olin niin sortunut ja hämilläni, etten tietänyt mitä ajatella, mutta minä päätin aikaisin seuraavana aamuna mennä poika-paran luo hänen huoneesensa ja koettaa häntä lohduttaa. Mutta kun tulin sinne, oi Kitty, Kitty," ja hän purskahti taas katkerasti itkemään, "silloin hän oli poissa, hänen vuoteensa oli kylmä, hän oli useampia tunteja sitten heittänyt huoneensa! Hänen arkkunsa oli jälellä, ja siitä ei ollut kuin pari paitaa poissa. Pöydällä oli kirje minulle. Minä olen kätkenyt sen rinnoillani siitä saakka."
Täti antoi kirjeen minulle. Se kuului näin:
"Äiti rakas, paras lienee meidän erota. Minä toivon, että kirjani ja vaatteeni riittävät velkoihini, jos isäni tahtoo ne myydä. (Tässä seurasi velkojen luettelo — ne eivät olleet isoja.) Minä toivon, että sinä et suuresti sure katoomistani, sillä minä olen tehnyt sinulle aivan vähän iloa. Minä kirjoitan, niin pian kuin saan jotakin ilahduttavaa kertoakseni. Minä lähden Amerikan siirtomaihin. Kenties saan elää näyttääkseni, etten ole semmoinen heittiö, kuin hän luulee, ja tullakseni sinulle, äiti rakas, suuremmaksi iloksi kuin tähän asti olen ollut.
Poika-raukkasi Tom."
"Oi Kitty", sanoi hän, "hän toivoi, että minä en surisi! Oi rakasta poika-parkaa, jos hän vaan olisi tietänyt, kuinka suuresti minä rakastan häntä! Jos ainoastaan silmänräpäykseksi saisin hänet nähdä, hänelle siitä puhuakseni! Minä pelkään, Kitty, että minä tein kodin liian ikäväksi hänelle, mutta sen minä tein hyvässä tarkoituksessa. Minä luulin varjelevani häntä kiusauksista, ja minä ylpeilin tyhmässä sydämessäni sisar Beauchamp-paran rinnalla. Minulla on vähän kerskailemista eikä paljon muuta lohdutuksen aihetta kuin John Wesleyn saarnat, joita ensin lähdin kuulemaan Tom-paran tähden, ja välisti minä käyn haastelemassa täti Jeanien ja vanhan puutarhurimme kanssa. He puhuvat minulle kaikki hyvät, jotka Tom on sanonut ja tehnyt, ja me itkemme häntä yhdessä. Sitä rakasta poikaa! Hän oli kiltti poika, Kitty; kaikki palveliat pitivät hänestä. Oi, minä olisin kenties voinut voittaa hänet. Kaikki voisi olla peräti toisenlaista, kuin se nyt on! Mutta. nyt se on myöhäistä! Setäsi on ottanut kauppakumppaniksensa erään veljenpoikansa Glasgowista, pahan ja monimutkaisen nuoren miehen, joka ei koskaan naura eikä koskaan katso ihmisiä silmiin. Ja tämä vieras istuu nyt meidän pöydässämme ja elää joka päivä herkullisesti, sillä välin kuin meidän oma Tom reutoo ja tekee työtä kaukana avarassa mailmassa leipäpalaa ansaitaksensa."
Täti Henderson parkaa! Minulla oli aivan vähän lohdutusta hänelle antaa, mutta hän sanoi huojennukseksi saada puhuakin Tomista jonkun semmoisen kanssa, joka piti hänestä niinkuin minä.
Täti Henderson on todellakin monessa katsannossa muuttunut. Hän on leppeämpi ja nöyrempi, ja mikä vielä enemmän on, hänen sydämensä näyttää käyneen avarammaksi ja hänen kätensä auliimmaksi. Hän on nyt mr Wesleyn kiivaimpia sanankuulioita. Mutta minä en kuitenkaan voi sanoa, että hänen esimerkkinsä korottaa metodismia rakkaan äitini silmissä, joka ei tiedä, kuinka paljon murheet ja lempeämpi uskonto kuitenkin ovat tädin muuttaneet, vaan joka ainoastaan näkee hänen vähän riitaisen luontonsa ja hänen itse-viisautensa, jotka eivät vielä ole täydellisesti murtuneet. Se vakuutus, että kaikki, mitä hän tekee ja uskoo ja sanoo, on ainoa oikea, on tosin tullut häirityksi hänen huoneellisen elämänsä ja sen askaretten suhteen; mutta se on sitä vastaan pujahtanut hänen uskontoonsa. Hän on varsin vakuutettu, että metodismi ei ainoastaan ole hyvä oppi, vaan ainoa hyvä: että mr Wesleyn säätökset yhdistyksistä ja seurakunnista, kouluista ja luokkakokouksista, vaatteista ja elantotavoista ovat totisen, raamatullisen kristillisyyden ainoana kaavana koko mailmassa; että hänen arminilaisetkin opinkappaleensa ovat totuutta, jopa ainoatakin totuutta, josta kaikki kristityt kaikin puolin voisivat tulla osallisiksi, ellei synti kovaksi onneksi pimittäisi heidän silmiänsä. Ja kun vakuutus hänessä ei koskaan voi olla vaikutusta vailla, hän ei ainoastaan hyljää kaikkia koristuksia turmeltuneesen mailmaan kuuluvana sälynä, vaan katsoo myöskin velvollisuudeksensa kaikille, joitten yhteyteen hän tulee, antaa selvä ja selkeä todistus mielipiteistänsä tässä asiassa. Kullat, helmet ja kauniit vaatteet, sanoo hän, ovat kielletyt naisilta, jotka tahtovat jumalisuutta ahkeroita, ja hän luo sen ohessa salaisia silmäyksiä pieneen kultaneulaan (sisältävä hiussuortuvan isäni päästä), jolla äitini on tapa pistää kiinni kaulaliinansa. Ainoa koristus, jonka pyhä raamattu sallii naiselle, hän kiivaasti ja jyrkästi väittää, on hiljainen ja siveä henki. Ja rakkaan äitini hiljainen ja siveä henki on varmaan syvästi loukkaantunut noista kovista hyökkäyksistä rakasta pientä muistolahjaa vastaan, joka on hänen aviomiehensä ainoa lahja heidän hääpäivältänsä, ja jonka hän siitä saakka on ainoana koristuksenansa kantanut.