— Olkoon menneeksi, minä annan teille tuon summan lainaksi — vekseliä vastaan. Vekseli on minulla aina.
Nyt hän alkoi epäillä minun olevan koronkiskojan, sillä nepä ovat konstikkaita miehiä! Kun saavat tietää että jotakuta uhkaa ryöstö, tulevat he heti sanomaan: "olen kuullut teidän tarvitsevan rahoja. Minä lainaan. Vain viidellä sadasta korkoa". — "Antakaa tänne!" — Mutta kun tulee maksun aika, niin käy selville, että korko onkin laskettu viideksi sadalta kuukaudessa. Sitte tulee hän sen sijaan ryöstöön panemaan.
Siksipä kyttyräselkä ensin kysyi minulta:
— Suurtako korkoa vastaan?
Vastasin samaan tapaan: sangen suurta korkoa vastaan. Sen vaadin koroksi, että olette sanomatta pahaa sanaa tyttärellenne ja häntä muuten pahasti kohtelematta, kunnes olette maksanut veikanne.
Agnes hypähti seisoalle. Kasvonsa lentivät tulipunaisiksi.
Mutta ukko ei päästänyt häntä menemään, vaan veti hänen luoksensa.
Nyt alkoi hän käsittää asian laidan. Ei herra ollutkaan koronkiskoja.
— Mutta sitä pahempi. Herra oli ukon ideaali.
Hän syleili tytärtään ja suuteli hellästi häntä otsalle.
— Tästä päivästä alkaen olkoon sinulla siunaukseni!
Tyttö vapisi.
Äkkäsin kyttyräselän tuuman; hän aikoi asettaa tyttärensä istumaan samalle tuolille, jolla minä istuin. — Minä nousin seisoalle.
— Suostutteko tuumaani? kysäsin.
— Suostun. Tästä päivästä alkaen on tämä huone pyhä paikka.
Mikä kunnon mies!
— Mutta jott'ei tämä kaunis lupaus jäisi unhotuksiin, niin kirjoittakaamme se ylös.
Otin kappaleen liitua (kapakan isännän takin taskussa löytyi liitupala) ja kirjoitin sillä huoneen ovelle sekä ulko- että sisäpuolelle:
Tämä huone olkoon pyhä paikka kaikille.
Kyttyräselkä allekirjoitti sill'aikaa vekselin. Siitä nain tietää nimensä olevan "Haggeus Templomtornyi". Taisi olla syntyisin arvokkaastakin perheestä.
Kun sitte vaihdoimme vekselin ja rahat, saattoi hän taas tyttärensä punastumaan.
— Nyt menen asioilleni. Mutta sinun ei tänään tarvitse mennä ompelemaan. Ei tarvitse mennä koskaan enää sinne. Minä en salli sinun enää tekevän työtä vieraille ihmisille. Saat elää minun tyttärenäni, kuten sinun sopiikin. Kun minä menen kaupungille, saat jäädä kotiin kalliin ystävämme huviksi. Laske minut sitte ulos pikku ovesta, ett'ei Kozák näe minun menevän täältä yksin. Pyydän herraa, rakasta ystävääni, kulkemaan tästä pikku ovesta, kun toiste tulette meitä tervehtimään. Siitä voi päästä suoraan kadulle, ja kenenkään näkemättä. Huomenna teetän siihen yhden avaimen lisään.
Kunnon mies vei minut ulos mainitsemastaan pienestä ovesta, josta ensin tulimme kaalimaahan ja sieltä kadulle, ja samaa tietä takaisin.
Tämä asia on siis täysin selvillä. Parempaa miestä ei saata tavata kuin herra Haggeus — aamupäivällä.
Astuessani takaisin kamariin, seisoi tyttö parka kalpeana pöydän ääressä ja katseli surusilmin pientä koriansa, missä hänen ompelutarpeensa olivat. Tuo kori käsivarrella oli hän tähän aikaan tottunut lähtemään työhönsä.
Hän ei odottanut, kunnes minä puhuttelisin häntä. Nyt oli hän kovin rohkea.
— Tiedättekö, mitä olette minulle tehnyt.
En voinut arvata.
— Sitä, että isäni täst'edes antaa minulle yhtä haavaa kaksinkertaisena illalla sen kurituksen, josta hän ennen on antanut puolet aamulla puolet illalla.
— Älkää pelätkö! Minä pidän huolen, että tuota kirjoitusta ovella noudatetaan pimeän tultuakin. Mutta ensin pyytäisin teiltä jotain.
Hän pudisti kieltävästi päätään. Hän luuli minun pyytävän jotain, johon olisi — edellisestä päättäen ehdottomasti antaminen kieltävä vastaus.
— Antakaa minulle silmäneula.
Tuota hän ei tosiaankaan voinut arvata.
Tätä pyyntöäni hän ei saattanut kieltää, vaan antoi koristaan neulan, uteliaasti odottaen, mitä minä sillä alkaisin tehdä.
Minä taasen kiersin ylös takkini hihan ja aloin punaiseen läkkiin kastetulla neulalla pistellä ihooni pieniä pilkkuja, joista syntyi ympyrä sekä kaksi tikaria ristissä sen alla.
Kun tyttö huomasi, mitä minä tein, hypähti hän pelästyneenä luokseni ja tarttui käteeni.
— Tiedättekö mitä teette?
— Tiedän.
— Jumal' armahtakoon! Sitte hukka teidät perii!
— Monessa vaarassa olen ollut, mutta ei hukka vielä ole minua perinyt.
Ei se veteen huku, joka hirteen on tuomittu.
Hän ei enää tahtonut kiistellä kanssani, vaan pyyhki nenäliinallaan pois käsivarrestani nuo salaperäiset merkit. Ne olivat vielä tuoreet.
Minä nauroin. Kuvat eivät lähteneet.
— Älkää huoliko, — ne eivät lähde; hyvää aniliiniväriä ei saa lähtemään ihosta saipuallakaan. Älkää pelätkö minun suhteeni. Minä olen isäni seitsemäs lapsi.
Nyt menen Kozák herran puheille.
— Te saatte mennä työhönne. Se on teille paras. Ei teidän tarvitse pelätä tulla kotiin illalla. Teitä ei ole loukkaava isänne — eikä kukaan muukaan.
Tyttö parka ihastui, kun taas sai ottaa käsivarrelleen pienen korinsa.
Me miehet emme voi käsittääkään mikä onni on muutamille tytöille päästä työhönsä.
Ojensin hänelle käteni jäähyväisiksi ja hän pudisti sitä.
Mutta pankaamme tähän alle taas kolme tähtöstä osoittamaan kolmea dynamiitti-pommia.
III.
Tavattuani Kozákin, astuin minä vuorostani heti hänen jalalleen.
Hän oli paraikaa työssään, teki tulta kattilan alle. Ollen todellinen demokraatti hän ei hävennyt alhaisintakaan työtä.
Hän vastasi astumalla minun jaloilleni.
Minä taasen kiersin ylös hihan ja mansettini käsivarrelta ja näytin hänelle merkkini.
Tämän huomattuansa nosti hän sormensa suun eteen; tämä kai oli myöskin joku nihilistien salainen merkki, Kaikki tuon miehen liikkeet olivat niin kummallisia, etteivät muut ihmiset semmoisia tehneet.
— Aika on käsissä? kysäsi hän asettaen hiuksensa korvan taa.
— Niin on. — Mitä muuta olisin voinutkaan vastata?
— Minä annan teille Phlegetonin tippoja. Näin sanoen laski hän oikean kätensä etusormen vasempaa pivoonsa. Helppoa oli arvata hänen noilla mainitsemansa hornan tulijoen tipoilla tarkoittavan kysymyksessä olevia dynamiitti-latinkeja.
— Hyvä! Paljoko maksaa?
— Ei mitään. — Meillä on kaikki yhteistä. Mikä on minun, se on sinun; mikä sinun, se minun. Nyt annan minä pyhään tarkoitukseen, sitte tulee sinun vuorosi.
(No, jos tuohon pyhään tarkoitukseen otetaan, mitä on minun, niin annan velkani; siten niistä voisin päästä).
— Mutta minua vielä arveluttaa eräs seikka, lausuin, — eivätkö nuo kapineet ole laillisesti ryöstöön kirjoitetut ja otetut takavarikkoon?
— Mitähän me laista? takavarikoista? Jos jotain on poissa niin me vannomme ettei sitä ikänä ole ollutkaan. Meillä ei ole mitään tekemistä apostoli Pietarin eikä Pilatuksenkaan kanssa. Meidän vapahtajamme on Barrabas, jonka kansa päästi vapaaksi kun se ristiin naulitsi tuon. toisen.
— Hyvä, apostoli veikkoni. Saan siis viedä Phlegetonin tipat, jos tahdon.
— Et ehdoin tahdoin; vaan se on velvollisuutesi.
— Sillä minä teen aika räjähdyksiä kaivoksessa.
Näistä sanoista hän syleili ja suuteli minua.
— Niin. "Kaivoksessa". Siinä kaivoksessa, josta kansan verihiellä huuhdotaan kultaa; siinä kaivoksessa jossa kansan kyynelistä tehdään suolaa; siinä kaivoksessa, josta saadaan rautaa kansan kahleiksi. — — —
Minä tarkoitin Nyerges-Ujfalun marmorikaivosta.
— Oh, veli kulta! puhui hän kaulukseeni tarttuen. Miks'et luota minuun? Tuolla valenimellä et vie minua harhaan. Tiedänpä hyvin oikean nimesi. Olen useasti nähnyt sinut tuolla "kaivoksessa". Kun te työskentelitte alhaalla ja kaivelitte uurroksia kansan sydämeen, olin minä usein kuulijain parvella; tiedänpä, missä istutkin: oikealla kädellä. Oikein. Sitä parempi valekuoresi. Minä en ollenkaan luota tuohon suurisuiseen vasemmistoon. Meikäläiset ovat vaiti ja toimivat. Nimesi on (hän lausui sen).
Tuo harmitti minua. Olisin mielelläni pitänyt nimeni salassa.
— Ymmärrän, sanoi hän. Tuon hupsun ukon suhteen täytyy sinun pitää nimesi salassa. Aamupäivällä rakastaa hän rahaa, iltapäivällä viiniä ja illalla kunniaansa. Täytyy pitää häneltä salassa koko asia. Mutta hänen tyttärensä saakoon tietää kaikki.
— Johan hän tietääkin. Minä ilmaisin hänelle oikean nimeni ja asemani.
— Tunnette siis toisenne?
Luulin hänen heti paikalla tempaavan esiin tikarin ja pistävän minut puhki. Päinvastoin; hän syleili minut, jotta nenänsä kosketti minun nenääni.
— Sepä oli hyvä. Siis on sekin seikka selvillä. Meidän täytyy olla joka askeleella hyvin varovaiset. Salapoliisit vakoovat meitä joka taholta ja pitävät silmillä kaikkia toimiamme.
(Ahaa! Senpätähden meidän puolella ei ole poliisia, kun ne kaikki ovat sijoitetut Kuiskaaja-kdulle!)
— Jos me veisimme yhtä haavaa koko tämän laatikon räjähdysainetta suoraan asuntoosi, niin he arvaisivat koko asian laidan. Sitä täytyy kantaa sinne vähitellen. Mutta sekin olisi ollut yhtä vaikeata, jos sinä kävisit täältä noutamassa tai minä kävisin sinun luonasi. Nuo nuuskijat aavistaisivat kohta pahaa. Mutta tyttö saattaa korissansa kantaa pari kolme latinkia erällään luoksesi, siitä ei kukaan voi pahaa aavistaakaan. Sinä olet nuori ja rikas, tyttö kaunis, mutta köyhä. Ei kukaan voi ajatellakaan asian oikeata laitaa.
Kummastus kai näkyi kasvoistani, koska vale-veljeni alkoi tarkemmin selittää asiaa.
— Kuinkas muuten? Arvellaan ettei hän ole siivo tyttö. Hullutusta ovat muuten haaveilut kunniasta. Eikö se ole yhtäläistä itsekkyyttä, kuin esimerkiksi ahneus? Itsekkyyttä, omarakkautta. Omaa kunniaa ei kukaan saa pitää; vaan yhteistä kunniaa saattaa löytyä.
Yleensä täytyi minun hyväksyä väite, mutta lausuin minua vähän arveluttavan, miten tuo yleinen kunnia hyödyttäisi ihmiskunnan kaunista sukupuolta.
— Se on vain käsitteiden sekaannusta. Seuraelämän ennakkoluuloja, joita pitää särkeä. Me emme huoli niistä mitään. Kukapa sanoisi ruusupensasta kunniattomaksi sentähden että sen ruusuja poimitaan? Yleiseksi hyväksi täytyy jokaisen toimia ruumiin sieluin. Kukin uhraa, mitä hänellä on: yksi järkensä, toinen voimansa, kolmas omaisuutensa, neljäs taasen kauneutensa. Tätä seikkaa olen usein selittänyt tytölle, mutta hän ei ole ottanut sitä ymmärtääkseen. Olipa hyvä kun asia onnistui sinulle paremmin.
— Mitä hittoa! Olethan rakastunut tyttöön.
— Eihän se asiaa muuta. Mikä on minun, se on minun; mikä sinun, se minun. Mikä ei ole sinun, se ei ole minunkaan.
Tämäpä vasta filosofiaa! Hyväksytään tämä, niin loppuvat kaikki kaksintaistelut.
— Siis ei saa luulevaisuutta löytyä keskuudessamme?
— Ymmärtäkäämme toisiamme. "Keskuudessamme!" Se on perussana. Vain keskuudessamme. Jos emme olisi liittolaisia, tuota, joka kurottaa kättänsä tämän aarteen puoleen, polttaa kyntensä. Meillä on tikarit! Kunnialliset herrat olkoot kunnialliset! Joka meihin kajoo, se kuolee. Mutta meidän kesken eivät tule kiistat kysymykseen. Siis saa "hän" tuoda sinulle joka päivä parin näistä.
— Ja mitä minun on niillä tekeminen?
— Mitä itse jo sanoit: tärisyttää kaivosta aika räjähdyksillä.
— Tarkoitat parlamentti-huonetta Aleksanderinkadulla.
— Aivan niin. Tiedäthän.
— Räjähdetäänkö se suoraa päätä ilmaan?
— Niin. Silloin kun se on täpösen täynnä. Tiedäthän.
— Tiedän. Mutta siinä on yksi vaikea kohta. Tuossa sanoja jauhavassa myllyssä ei ole kellaria.
— Tunnen senkin seikan. Tahalla on niin rakennettu, ettei ole kellaria. Jo perustusta laskettaessa tiesivät rakentajat, että tässä huoneessa päätetään isänmaan kavaltamista ja kansan turmelemista, eivätkä tehneet kellaria alle, ettei joku uusi Guy Favques lennättäisi ilmaan koko tuota helvetin sauhedrinia. — Mutta he pettyvät suuresti luullessaan voivansa välttää kohtaloansa.
— Tiedäthän, että salin lattiassa ministeri-penkkien edessä on kolme ilmareikää. Näitä peittää rautaiset kalteri-kannet. Näissä on tähden muotoisia läpiä, joista voit pudottaa alas nämät latingit. Valtiopäivämies voi sen helposti tehdä, kun hän tulee saliin ennen istuntoa, jolloin ei siellä ole vielä ketään. Joka päivä muutamia erällänsä. Kun sitte kaikki on saatu paikalleen, on vain odotettava sopivinta tilaisuutta; kun kaikki ovat koolla, esimerkiksi yhteisen äänestyksen tapahtuessa, niin…
— Mutta…! Kenties on tarkemmin miettiminen tuota seikkaa; siinä tapauksessa lennätämme ilmaan myöskin vasemmiston isänmaan ystävät.
— Lentäkööt ilmaan! Mitä meihin koskee vasemmisto valtiopäivillä? Siellä ei ole meillä ainoatakaan liittolaista. Se ei ole parempi vastapuolue kuin imperialistit Ranskassa. Hallituksen puoluelaisilla on syytä olla rauhan rakastajia; siis heidät tuomitsemme heti kuolemaan. Vasemmiston miehetkin ovat kaiken perinpohjaisen kumoustyön kiivaita vihollisia ja heilläkin on suuret miehensä, joita he jumaloivat; mutta me emme huoli suurista miehistä, joitten nimeä mainitaan muita paremmaksi Meillä on tyhjyys kaikkeus! Ilmaan siis joka mies!
— Onko se, joka tämän toimittaa myöskin lentävä ilmaan?
Mies laski molemmat etusormensa ristiin.
— Se ei ole tapahtuva. Koko tuuma on valmiiksi ajateltuna. Me emme uhraa tarpeettomasti liittolaisiamme. Kuule nyt ohjeitani!
— Kuulen.
— Kun tulilävet ovat täytetyt, sidot viimeiseen Bickfordin latinkiin pitkän ja hienon kuparilangan. Tämän langan voi huomaamatta johdattaa salin lattiaa peittävän maton alatse presidentin pöydälle. Presitentin pöydällä on sähkökone. Siitä kulkee vaskilanka etehisessä löytyviin kelloihin, joita sähkön avulla kilistämällä presidentti kutsuu valtiopäivämiehiä kokoon. Näillä on nimittäin tapana yleisen äänestyksen edellä istuskella etuhuoneissa. Valitset ajan, jolloin heitä on enimmän koolla. Esimerkiksi valtiovarain arviolaskuista kiistettäessä tai kun on kysymys Bosnian hallinnosta. Kun sitte presidentti lausuu, että tapahtuu äänestys, niin keskeytetään istunto viideksi minuutiksi. Sillä aikaa yhdistät sinä Bickfordin latinkiin kiinnitetyn langan presidentin sähkökilistyskoneen lankaan. Sen tehtyäsi riennät ulos huoneesta, heittäydyt issikalle ja ajat täyttä kyytiä ulos kaupungista; sillä kun presidentti viiden minuutin kuluttua painaa sähkökoneen nuppiin, soittaa hän muuttoansa toiseen maailmaan, (vaikk'ei toista maailmaa olekaan) ja ympärillä olevat rakennukset menevät kaikki raunioiksi, kuten Babylon ja Ninive. Jos Aatelisto pitää kokousta samaan aikaan museossa, niin lyömme kaksi kärpäistä yhdellä iskulla.
— Ymmärrän.
— Toimit siis näitten ohjeitten mukaan. Niin on Kosmokaen [kosmos, kreikkalainen sana, suomeksi maailma. Suom.] käsky. Meitä ivataan nihilisteiksi, mutta me nimitämme itseämme Kosmirtaiksi. Jokainen jäsen on vain "atoomi" suuressa maailma-kaikkeudessa. — Siis suostut siihen, että välittäjä tulee luoksesi joka päivä seitsemän aikaan aamulla.
(Hän tarkoitti Agnesta).
Minä olin varma siitä, ett'ei Agnes olisi sitä tekevä, vaikka kaikki demiurgit käskisivät häntä kantamaan atoomeja uuden maailman luomista varten.
— Kuitenkin katson tarpeelliseksi, atoomi-veikkoseni, huomauttaa — lausuin — että jos tuo pahikko kyttyräselkä atoomi saa tietää tyttärensä olevan välittäjänä, niin lyö hän hänen kuoliaaksi heti paikalla.
— Tiedän, Ukko himoo aamupäivällä rahaa, iltapäivällä kunniaa. Tästäkin asiasta on huolta pidetty. Tästälähin ukko ei tohdi tehdä pahaa tyttärellensä; minä olen häntä suojeleva. Nyt hän on meidän yhteinen omaisuutemme. Minä annan hänet sinun haltuusi, sinä taas minun haltuuni. Hänelle ei kenkään enää saa lausua pahaa sanaa. Minä olen täällä.
Sitä minä juuri tahdoinkin.
Mutta pankaamme tähän taas kolme tähtöstä osoittamaan parlamentti-huoneen kolmea ilmareikää.
IV.
Nyt ymmärsin täydellisesti, minkätähden tyttö parka oli päättänyt hypätä sillalta Tonavan virtaan.
Mutta sitä en ymmärtänyt, miten minä voisin häntä siitä estää.
Kärpällä on se luonto, että se ennemmin antaa tappaa itsensä kuin menee lokaan.
Tämän tytön on myöskin lokaa edessä, lokaa takana. Ainoa pelastuksensa on Tonavan silta.
Mutta mitä se minuun koskee?
Ovatko valitsijani lähettäneet minut tänne romaania sepittämään?
Ja kunpa sitte tietäisin mitä seuraava luku tätä romaania on sisältävä?
Alku on jo tehty. — Vararikon tehnyt isä, joka illalla vainoo tytärtään siitä, minkä vastakohdasta hän kuritti häntä aamulla; joka aamupäivällä on kavala orjakauppias, iltapäivällä ylpeä ja kunnianhimoinen. — Heittiö veli, joka ei tohdi päivällä kulkea ulkona; — Nihilisti rakastaja, joka etsii kumppania lemmen julistukseen, johon eivät omat varat riitä; — dynamiittitehdas; vielä parlamenttirakennus, jota aiotaan ilmaan räjähyttää; — ja tyttö jonka sielulla on kärpän luonto. Joka pelkää ja vapisee kaikkea, mitä hän näkee, kuulee, aavistaa. — Ja vieläpä sattumalta asiaan sekaantunut puolustaja, joka on elämän pilana pitänyt ja jolle on kotona jo puoliso ja kolme paitaressua sekä velkojia enemmän kuin yhteen romaaniin tarvitaan.
Mikähän tästä lopuksi tullee?
Mutta olin unohtaa yhden päähenkilön tästä näytelmästä.
Tämä päähenkilö on — appeni.
Hän on sangen kelpo, järkevä ja rehellinen mies. Ihmissydämessä ei voi löytyä hyvää avua, jota ei hänellä ole suuremmassa määrässä; maan päällä ei löydy tiedettä jota hän ei tunne.
Mutta kolmea seikkaa ei hän saa millään keinolla päähänsä; ja kuitenkin ovat ne yleisesti hyväksyttyjä tosiasioita. Ensimmäinen on: miten ihminen saattaa enemmän kuluttaa kuin hänellä on tuloja? Toinen: kuinka mies saattaa puhutella muuta naista kuin sitä, jonka kanssa hän on vihitty? Kolmas: kuinka voi ihminen puuttua asioihin joita hän ei ymmärrä?
Näistä kolmesta syystä hän ei voi käsittää, miksi minä olen täällä
Budapestissä maan edusmiehenä?
Kun saavuin kotiin, tuli palvelija eteisessä vastaani sanomalla, että "kunnianarvoisa herra" on tullut kaupunkiin.
(Kunnianarvoisia herroja ei löydy enää maailmassa muita kuin "apet". Me "vävyt" olemme jo "armollisia herroja". Mutta hän ei salli muuta arvonimeä. Hän rypistää nenäänsä siitäkin, että minä annoin kutsua itseäni armolliseksi herraksi. "Millä oikeudella annat sinä kutsua itseäsi armolliseksi?" tutki hän. "Olenhan ainakin kunnon juutalainen." — Tästä sai hän tarpeeksensa eikä enää kysynyt).
Appeni oli siis saapunut, ja ollen säästävä mies ei hän majoittunut ravintolaan, vaan ajoi asemalta suoraan asuntooni. Hän oli noussut vuoteeltaan jo aikaisin aamulla ja oli jo juonut kahviakin sekä odotti nyt minua.
Ollen kohtelias mies ei hän kysynyt, mistä minä tulen näin varhain? jottei minun tarvinnut ruveta selittelemään, että nyt juuri päättyi keskustelu 5 §:än johdosta. (Jokaisen laki-ehdoituksen 5 §:äähän vastapuolue tavallisesti aina ahdistaa; se on yleisesti tunnettu asia). Hän ryhtyi suoraan asiaansa, tai kuten me "sttus-puhujat" sanomme: "in medias res".
Hän tuli viemään minua kotiin.
Hän esitti asiansa niin vahvoilla todisteilla, että minä huomasin nykyisen asemani puollustuksen hyvin vaikeaksi.
"Rakas poikani, velkojat ovat pidättäneet teidän palkkanne jo kaksi kuukautta; jos tähän tulee vielä lisää kolmas kuukausi, niin Teidän täytyy valtiopäiväjärjestyksen mukaan ottaa ero luottamustoimestanne. Mutta jos tätä ennättäen vapaaehtoisesti otatte eron, niin voitte tuoda esiin perusteellisia syitä. Taloutenne vaatii persoonallista silmällä pitoa. Olla kahdeksan kuukautta täällä Budapestissä on maanviljelijälle sama kuin vararikko kotona. Oculus domini saginat boves. Isännän silmä härjän lihottaa. Joka ei ole niin suuri herra, että jaksaisi pitää tilanhoitajaa, hänen täytyy itse johtaa väkeänsä. Rouva ei voi sitä tehdä, etenkin kun lasten kasvatus on kokonaan hänen poloisen huolenansa. Valtiopäivämiehen toimi sopii vain Pestin sanomalehti-miehille ja asianajajille, jotka täällä ilmankin laiskottelevat, suurille tilanhaltijoille, joille se on huvitusta, tuommoisille suurille valtiomiehille, jotka pyytävät päästä ministeriksi ja valtiosihteeriksi; tai noille epatoille, jotka joka päivä tupakoivat viidenfloriinin ja viidenkolmatta kreutzerin hinnasta parlamenttlhuoneen eteiset savua täyteen; mutta ei millään muotoa Teidän moiselle miehelle. Luulenpa teidän jo saaneen tarpeeksi tuosta kunniasta. Joka päivä saatte siellä kuulla vastapuolueen haukkuvan itseänne kalmukiksi, petturiksi, kansan veren imijäksi, olette saanut nähdä itsestänne jos jonkinlaisia irvikuvia pilalehdissä: apina, koira, elefantti, kyykäärme, villisika, rosvo, varas, kerjäläinen, härkä, aasi, hevonen, kameli, giraffi, papukaija, mustalainen, juomari, pyöveli, lurjus, vanha akka, kolmet kaunottaret; luulen, että olette tarpeeksi huvitellut itseänne. Eihän se pellolle hyvää tee, jos siihen kuusi vuotta perätysten kylvetään nisua, kasvaahan se sitte toiset kuusi vuotta pelkkää rikkaruohoa? Varmaan olette jo kyllästynyt tähän toimeenne, rakas poikani. Mutta minä en suinkaan vaadi Teitä ottamaan häpeällistä askelta. Kyllä minä tiedän, mikä on soveliasta: laillisuus. En vaadi Teitä nyt heti äkkiarvaamatta luopumaan valtiopäivämiehen toimesta; se ei sovi isänmaalliselle miehelle. Pysykää täällä vielä, kunnes valtiovarain kulunki-asia on päätetty; vasta kun huomaatte, ettei teitä enää tarvita luovutte toimestanne. Ilmoittakaa myöskin aikeenne ajoissa puolueellenne, jotta se voisi hyvissä ajoin ruveta pitämään huolta jälkeläisenne valitsemisesta. Sillä aikaa koetan minä saada velkojianne suostumaan ajan pidennykseen, jotta lakkaisivat pidättämästä palkkaanne, sitte suoritan minä kaikki, jottei tänne jäisi jälkeenne mitään ikäviä muistoja…"
Catilinalle ei saattanut tuntua olo paremmalta kun Cicero häntä ahdisti, kuin minun oloni tuntui minusta appeni puhuessa. Vastaväitteeni olivatkin vain persoonallista laatua. Minun täytyi hyväksyä hänen ehdotuksensa kokonaisuudessaan. Pitkän keskustelun päätyttyä täytyi minun luvata, etten kirjoita enää nimeäni vekseliin; etten pelaa kymmentä kreutzeriä suuremmasta summasta ja vietän kotonani pääsiäis-loman. Kotona sitte sovitaan lähemmin asioista, piirikunta lähettää tuomarin apulaisen minun sijaani valtiopäiville, sillä hän on kovin huolimaton eikä tee mitään; muulla tapaa he eivät saisi hänestä eroa.
Tämän vakavan keskustelun kestäessä hän ei kertaakan maininnut sen naisen nimeä, jonka edestä minä varmaan uhraisin henkenikin ja joka varmaan ei voi aavistaakaan, että hänen miehensä täällä Budapestissä — sepittää romaania.
Minun täytyi hyväksyä kaikki antaumiseni ehdot. Minä myönnyin kaikkiin ja vakuutin kunniasanallani pitäväni lupaukseni.
Sitte pyysi hän luetteloa velkojistani ja lupasi heti mennä asianajajansa luokse järjestämään raha-asiani; nyt saisin mennä keveillä mielin valtiopäiväistuntoon.
Kellon ensi kerran soidessa tuli mieleeni dynamiittimiehen puhe. Menin tarkastamaan kysymyksessä ollutta sähkökonetta. Presidentin pöydällä olevan sähkökoneen luo ei voinut mitenkään päästä. Se vaskilanka, joka puhuja-pulpetin kulmasta kulkee penkkien alatae menee pikakirjoittajien huoneesen. Pikakirjurien päämies antaa sillä koneella merkin kirjureille, joll'eivät pidä vuorostansa vaaria. Mutta tämmöistä ei ole tapahtunut muuta kuin kerran puolessa vuodessa. Ei niin tulekaan mitään helvetinkuvaa yleisen äänestyksen tapahtuessa.
Olin utelias tutkimaan ilmareikiä, josko joku toinen hullu olisi jo tehnyt sen pilan mikä oli uskottu minulle; mutta niissä ei ollut mitään.
Kun taas tuli tuo tavallinen yleinen äänestys, seurasi semmoinen miellyttävä epäjärjestys, jolloin jokainen valtiopäivämies jättää paikkansa, liittyen joukkioihin tarinoimaan, suunnittelemaan rautateistä, kiusaamaan ministerejä muistutuksillaan. Notarius lukee tämän yleisen Babelin häiriön kestäessä lavean keskustelun alaisena olleet pykälät yksitellen seuraavalla tavalla:
"5:s § (kovasti) kaikissa niissä tapauksissa, joissa, (sitte hiljaa); piff paff puff, — ja niin edespäin. Filosofia, filharmonia, filantropia, filomela, fylloxera, — missä ovat nenälasini? — vastedes… telegrafi, typografi, litografi, fotografi, hektografi, — kello kuusi illalla kokous! Joka mies! — samaten… alfa, beta, gamma, delta, ypsilon, omega… (taas kovasti) määrätään!"
Presidentti kysyy: "hyväksyykö arvoisa huone 5:nnen §:än?"
Mikä on hyväksyessä koska siinä on niin paljo hyvää?
Mutta appeni kutsutti minut kotia, sillä kello on jo yksi, ja siihen aikaan syövät muka kaikki kunnon ihmiset päivällistä.
Asiat oli vanhus jo toimittanut. Iltapuolella oli meidän määrä suorittaa vekselit.
Kiitollisuudesta lupasin mennä hänen kanssan illalla kansanteaatteriin. Hän ei mielellään käy kansallisteaatterissa. Kun hänen muinaiset mieliteoksensa katosivat näyttämöltä, ei hän tahtonut nähdä uudempia. Nuo vanhukset luulevat vain sen olevan hyvää, minkä he itse ovat nähneet.
Kansanteaatterissa sai hän korvauksen; siellä näytettiin sangen siveellinen kappale. Hän ei voinut katsoa loppuun asti.
"Vaimoni tulee ehkä kysyneeksi mitä näyteltiin, enkä tohtisi kertoa sen sisältöä".
Sitte vein hänet illalliselle Orfeumiin. Aluksi hirvitti häntä istua selkä päin soittajia; minulle sanoi hän: "suoraan puhuen ovat minun poskeni punaisemmat häpeästä kuin tuo biffipaisti!" Lähtiessämme sieltä pyysi hän minun olla ilmaisematta anopilleni, että me kävimme täällä, sillä siinä tapauksessa hän ei päästäisi meitä koskaan enää Pestiin.
Appeni mieliksi menin varhain maata, mutta en saanut unta silmiini ajatukselta, että tuo tyttö ehkä kumminkin saattaa tulla huomis-aamuna luokseni kori täynnä dynamiitti-latinkeja, kun appenikin on täällä.
Koko yön näin tästä asiasta unta.
Kaikeksi onneksi oli vanhuksella hyvänä tapana nousta ylös jo viiden aikaan aamulla ja ollessaan Budapestissä ei hän jättänyt menemättä Rudásfürdöön kylpemään, se oli hänen mieleisensä kylpypaikka.
Jott'en heräisi, astui hän varpaisillaan (narisevat saappaat jalassa) poikki kamarin, missä minä makasin; mutta tuskin oli hän päässyt ulos niin minäkin hyppäsin ylös vuoteelta, puin ylleni, istuin issikkaan ja ajoin "Punaruusun" hoteelliin ilmoittamaan Kuiskaaja-kadulle esiintulleen välttämättömän esteen tapahtuneen. Tällä kertaa en voinut vaatettaa itseäni kapakoitsijaksi. Luulin, ettei se enää ollut aivan tarpeellistakaan.
Mutta myöhäänpä saavuinkin, vaikka vielä oli nivan varhain aamulla; kaikenlaisten tehtaitten kanavat päästivät tuoretta pesuvettä, joka höyrysi pitkin katua aivan kuin Islannin Geyser-vuori. Naapurin pihan läpi päästyäni kolkutin portilla, kunnes tultiin avaamaan.
Portissa tuli vastaani luurankonainen; hän otti minut sangen ystävällisesti vastaan. Hän vei minut kyökkiin, käski istumaan penkille; hän näytti olevan kovin hyvällä tuulella.
— Täällä ei ole enää ketään kotona, lausui hän. Sen huomasin itsekin, kun kaikki ovet olivat selki selällään; kamarista tuleva tomu, joka oli noussut lakaisemisesta, osoitti että minä keskeytin tuota kunnianarvoisaa naista hänen siivoomistyössään. "Kaikki menivät jo varhain aamulla, mikä minnekin."
— Eikö ukolla ollut eilen illalla tekemistä tyttärensä kanssa? kysyin innolla asiaani ryhtyen. "Mutta jatkakaa vain lakaisemistanne, rouva hyvä, älkää oudoksuko minua, olen minä nähnyt herttuattariakin luuta kädessä."
— Olisi ollut, mutta ei tohtinut, vastasi tuo laihuuden jumalatar, taas tarttuen tomua tekevään kapineesensa. Sillä ukolla ei ole tapana iltapäivällä muistaa, mitä hän on aamupäivällä luvannut. — Näin tekee hän joka päivä. Kello kolmen aikaan iltapäivällä menee hän Punaruusuun ja juo siellä yhdeksään saakka suruissansa; sitten tulee hän kotia, kun hän näkee Agneksen palaavan ompelemasta. Tyttöparan täytyy käydä kapakan ikkunain alatse, sillä Kuiskaaja-kadulle pääsee vain yhdeltä puolelta; toisen pään sulkee rautatie. Kotona ukko sitte reuhkaa, raivoo ja sadattelee, ei löydy rumaa nimitystä, jota hän ei silloin heitä tyttärelleen. Hän syyttää tyttöraukkaa häpeällisistä asioista, jommoisia ei koskaan ole tullut hänen mieleensäkään. Tyttö on vaiti ja itkemättä, sillä jos hän sanankin sanoo tai purskahtaa itkuun, niin isä varmaan pieksee häntä; mutta jos hän on vaiti, tyytyy ukko siihen, että hän kaksin käsin vetää tytärtään kummastakin palmikosta huutaen korvaansa: "sinä Senja sen vietävä! Missä olet taas ollut. Missä olet ollut?"
"Kun tämä peli loppuu menee ukko taas 'Kolmen rummun' kapakkaan ja juo iloissaan itsensä punssia täyteen. Sieltä jokin palkollinen tuo hänen aina kotia selässänsä ja panee hänen maata kamariin, missä häh makaa aamuun saakka. Siis voi hänen toisen kerran mentyänsä aamuun asti täällä tapahtua mitä tahansa. Kello yhdeksästä illalla aamuun asti."
Viimeistä lausetta lausuessaan nainen seisahtui eteeni, kädessä luuta, jolla hän oli koonnut lakaisemansa rikat pieneen peltilapiooa, jonka hän nyt nosti minua kohden, aivan kuin hän olisi tarjonnut minulle nuo rikat — yhdessä tuon lauseen kanssa.
— Jatkakaa vain!
— Kuten jo sanoin, en tohdi sekaantua riitaan, sillä jos ajan isännän ulos ovesta, uhkaa hän mennä alas tehtaasen ja räjähyttää meidät ilmaan. Mutta kun hän eilen kotiin tultuansa taas alkoi raivota, — nyt kahta kiukkuisemmin, kun muisti täällä aamulla olleen herran, joka pyysi koroksi, ettei hän saisi tehdä pahaa tyttärelleen; siis oli tämä herra varmaan tytön rakastaja; niin ryntää äkkiä Kozák rappusia ylös ja nuoraan tytön kamariin, missä ukko paraikaa lasketteli mulatuksiaan. Kozák ei ole tänne tullut koskaan ennen. Hän seisahtui isän eteen, ja tarttuen hänen kaulukseensa, osoitti hän kädellään tuota kirjoitusta ovella: "tämä huone olkoon kaikille pyhä paikka!" Tämä oli öljyä tuleen. Tästä huomautuksesta muisti ukko koko asian laidan, että tämän oli kirjoittanut oven kummallekin puolelle eräs korkea herra, joka oli rakastunut tyttöön ja että tyttö oli juuri äsken mennyt hänen luoksensa. — Lupasi tappaa hänet. Mutta nytpä tapahtui kummia, — Kozák, joka ennen oli veitsi kädessä uhannut tyttöä, jos hän oli tervehtinyt miestä, sanoi nyt ukolle että Agnes oli tehnyt sangen hyvin käydessänsä herran luona; hän oli muka tehnyt sen pyhän asian vuoksi ja olisi tästälähinkin niin tekevä: sentähden ei häntä saa kukaan pahoin pidellä. —
Nytpä he kamalasti riitelemään keskenänsä. Vielä tappelivatkin; vihdoin kierivät he molemmat rappusia alas ja jatkoivat vielä pihalla kahakkaansa. — Minä ja Agnes katselimme toisiamme kummastellen, mitä nyt on tapahtunut? Pelkäsimme kovasti, että ukko heti lennättäisi ilmaan talon kaikkineen päivineen. Mutta Kozák ei päästänyt häntä tehtaasen, vaan ajoi hänen ulos portista. Sitte meni ukko "Kolmeen rumpuun" ja jatkoi päivätyötänsä kuten tavallista. Mutta Kozák tuli luokseni ja lausui: "sanokaa Agnekselle että tästälähin on hän pidettävä yhtä suuressa kunniassa kuin joku kuningatar, mutta huomenna olisi Kozákilla jotain sanomista tytölle ennenkuin hän menee työhönsä". Kun sanoin tämän Agnekselle, vastasi hän hyvin kummallisella äänellä: "sen hän lupasi minulle jo edeltäkäsin, ettei hän salli kenenkään minua pieksävän". Tyttö ei selittänyt tarkemmin, kuka tuo "hän" oli.
En minäkään ruvennut tuota naiselle selittämään.
Nainen ei enää vainonnut rikkojen jätteitä, jotka olivat jälellä oven suussa, vaan jätti ne siksensä ja istui viereeni peittäen kätensä esiliinaan ja jatkoi kertomustaan:
— Aamulla nousi Agnes sangen varhain, kun vielä oli pimeä, eikä odottanut kahviakaan. Varmaan kiirehti hän, ettei hänen olisi tarvinnut tavata Kozákia. Mutta tämä oli valvonut koko yön ja kuullessaan oven aukenevan seisoi hän jo rappusilla tytön tiellä. Minä kuuntelin ikkunassa, mutta kuulin heidän puheestaan vain sen, minkä he tulivat lausuneeksi kovemmin, kumpikin puhui hiljaa kuiskaellen. "Teidän täytyy mennä hänen luoksensa!" Näin sanoi Kozák useat kerrat, mutta Agnes vastasi aina kiivaasti: "en koskaan, koskaan!" Kozák polki suuttuneena jalkaansa: "pyhä asia vaatii". Tyttö väänteli käsiään: "Hyvä Jumala!" — "Teidän täytyy viedä sinne…" (En kuullut, mitä?) Tyttö vapisi kuin vilusta. "Minä sallin, sanoi Kozák, — minä vaadin… minä käsken!"… "En en!" kuiskasi tyttö. — "Hän vaatii!… Hän käskee…" — Nyt tyttö kiljahti aivan kuin olisi sydämeensä pistetty; sitte kuiskasi hän: "hyvä!" ja ojensi korinsa Kozákille sekä jäi seisomaan pihtipielen nojaan laskien kätensä sydämmelle. Kozák tuli takaisin kori kädessä. Tyttö otti sen häneltä ja juoksi sanaa sanomatta tiehensä. "Seisahtukaa! Minä seuraan teitä Sädekadulle saakka!" huusi Kozák, mutta ensin meni hän noutamaan tikarikeppiänsä. Luulen hänen saavuttaneen tytön, koska hän viipyi niin kauan tiellä.
Tarpeeksi sain kuulla. Täytyi rientää kotiin.
— Odottakaa, pidätteli nainen. Puhun vielä ukosta. Kun hän tänä aamuna heräsi, ei hän löytänyt kotoa ketään, jonka kanssa hän oli voinut tepastella, kahvikin vartoi häntä yksin; hän oli hyvin sävyisä. Kahvia juotuaan iski hän viekkaasti silmiä kysyessään, missä Agnes on? Hän oli kovin mielissään, kun sai tietää, ettei tyttö ollut juonut kahvia kotona. Sanoi että korkeat herrat juovat suurukseksi teetä munan ja voin kanssa. — (Tyttöparka varmaan syö nisuleivän palaista pitkin katua käydessään). — Ukko sanoi, että meidän täytyy kutsua se herra, joka täällä kävi toissa päivänä joskus illalliselle. Tähän minulta pääsi kolminkertainen nauru ja huudahdin: "illalliselle!" Kun ajattelee meidän tilaamme, on mahdotonta olla kolmenkertaisesti nauramatta tämmöistä puhetta kuullessaan. Sitte otti hän taskustaan avaimen, joka avaa tuon pienen taka-oven, ja kysyi, josko tunnen täällä läheisyydessä kunnon lukkoseppää, joka tekisi toisen samanlaisen avaimen? Miks'en tuntisi? Asuuhan täällä niin monta tikarintekijä-varasta, että riittäisi vaikka koko kaupungille. Nyt läksi hän — luultavasti lukkoseppää hakemaan. Mutta ensin heitti hän sormillaan suukon ovelle piirrettyä kirjoitusta kohti, ja lausui laskien pitkän kätensä olalleni: "hän on kunnon mies!" Kunpa olisitte kuullut, mitä nimiä hän antoi teille eilen illalla.
Sanoin hyvästi ja riensin takaisin issikkaan. Punaruusun edustalla oli juuri nyt nähtävänä pieni hauska tapaus. Kuski kiristi nuorta miestä kurkusta ja mäjähytteli hänen päätänsä seinää vastaan; tunsin tämän Agneksen toivorikkaaksi veljeksi. Jotta voisi hyödyllisellä tavalla tänä aamuna lopettaa eilisen päivän, oli hän käyttänyt hyväkseen tilaisuutta siten, että hän issikan mentyä kapakkaan ottamaan naukkua, otti viedäkseen hänen hevosloimensa kauppaliikkeesen; tämän aikeen teki issikka kumminkin tyhjäksi takasin palatessaan siten, että hän riensi toimeliaan pojan luo ja vaati häntä tilintekoon. Uhkasi kutsua poliisin. Mutta havaittuansa minun tulevan kutsui tämä kelpo poika minua vanhan tuttavuuden vuoksi apuun. Enkä minä viipynyt häntä pelastamasta. Issikan rauhoitin tiedolla, että tämä mies harjoittaa sangen etevää ammattia — hän on satulamaakari, ja tahtoi nähdä juuri ammattiinsa kuuluvaa kapinetta; sitte pyhin hänen takkinsa selästä kalkin ja kehoitin häntä menemään kotia isän katon alle ja koettamaan edespäinkin saattaa yhä suurempaa iloa vanhemmilleen. — Näin erkanimme hänestä. Kotiin päästyäni havaitsin että sikarikoteloni oli poissa päällystakkini taskusta. Varmaan oli suosikkini ottanut sen muistoksi minulta. Pitäköön rauhansa!
Sitä suurempi oli huoleni, kun ajattelin, miten nyt käy, jos tyttö parka todellakin tulee asuntooni tuomaan tuota vaarallista lähetystä ja tapaa minun sijastani appeni kotona. Miten tuo poloinen on asiansa selittävä, kun hän ei ole tottunut valehtelemankaan?
Rintani rauhoittui kokonaan kuullessani palvelijalta, ettei täällä ollut käynyt ketään tyttöä.
Pysyin kotonani aina kello yhteentoista saakka; mutta tyttö ei tullut. Tiesinhän sen. Sitte vein appeni mukanani parlamenttihuoneeseen, missä me istuimme parvelle; minä jäin sinne hänen kanssaan ja selitin hänelle, kenen valtiopäivämiehen kukin pää oli tuolla alhaalla huoneessa. Kun hän alkoi kovasti haukotella, kehoitin minä häntä jäämään vielä hetkiseksi, sillä pääministeri oli pitävä puheen. Hänellä oli nimittäin kahdet silmälasit, toiset lukemista toiset puhumista varten. Nyt otti hän nenälleen jälkimmäiset. Vanhus jäi siis paikallensa.
Tällä tavoin saimme onnellisesti kaksi tuntia kulumaan; söimme yhdessä päivällistä. Sen jälkeen kävimme katsomassa teollisuus-näyttelyä ja teimme puimakoneen kauppaa; sillä aikaa tuli ilta, vanhus ei enää tahtonut katsoa näytelmää, vaan tahtoi että minä veisin hänet klubiin, minkä minäkin puolestani pidin suurimpana huvituksena.
Kun seisahdimme Lloydin rakennuksen eteen, annoin kaikeksi onneksi vanhuksen astua edellä, jott'ei hän huomannut hämmästystäni. Portilla seisoi Agnes.
Sama yksinkertainen musta puku yllä, sama kulunut iso huivi, sama ompelukori käsivarrella.
Huomattuansa minut käänsi hän pois kasvonsa eikä ollut tuntevinaan minua. Varmaankaan hän ei olisi suonut minun tervehtivän häntä. Mutta epäilemättä odotti hän minua.
Riensin hinaamaan vanhusta klubiin ja kokosin pika pikaan häntä varten vhistiseuran; kun sain hänen näin hyvään toimeen, kiirehdin takaisin portille.
Mutta tyttö ei ollut enää siellä. Minne lienee mennyt? Minuahan hän näkyi odottavan; pitihän hänen tietämän, että tulen takaisin!
Mutta pankaamme jo taas tähän kolme tähtöstä otaksuen niitä kolmeksi vhistimarkaksi.
V.
Ensimmäinen ajatukseni oli mennä sillalle. Jos olisin taikauskoinen, niin sanoisin tämän tapahtuneen aavistuksesta; mutta luulen että tuo ajatus syntyi yksinkertaisemmasta syystä. Vain hetkisen katsahdin tytön silmiin, kun näin hänet portilla, mutta kuitenkin huomasin niissä jotain kummallista; aivan kuin olisi hän tahtonut sanoa: "olen taas matkalla sinne, mistä minut kerran toit pois". Tämä oli Tonavan vettä tarkastava katse.
Enpä pettynyt. Tuolla seisoi hän taas nojautuen sillan kaasulyhty-tolppaan ja läpi rintavarustuksen katsellen sillan pylväitä vastaan loiskivia laineita. Sillalla kulkijat eivät hänestä välittäneet.
Hiivin hiljaa hänen luoksensa.
Havaittuansa minut katsoa tuijotti hän minuun ja kuiskasi itkusta värähtelevällä äänellä:
— Kuinka tiesitte tulla tänne minua hakemaan?
— Tiesinhän mitä varten te etseitte minua ja mitä varten te kartatte minua.
Hän kääntyi äkkiä kiivaalla liikunnolla puoleeni.
— Ettehän käskenyt tuomaan "noita"?
— Kun arvaisin, mitä?
— Älkää niin puhuko! Sanokaa vain, ettei se ole totta.
— Jos luulette sen olevan jotain pahaa, niin ei se suinkaan ole totta.
— Tiesinhän sen!
— Missä ovat ne esineet, jotka teidän käskettiin tuoda minulle?
— Tiedätte siis mitä ne ovat?
— Miks'en tiedä, olenhan ne ostanut!
Tyttö vaaleni ja vapisi.
— Mutta ettehän ai'o niillä tehdä tuota kauheata tekoa?
Rupesin nauramaan. "Luuletteko minua hulluksi?"
Hänkin rupesi nauramaan: Hänen laitansa oli sama kuin sen, joka kärsii suuria tuskia, mutta pidättää valitushuutoa, kunnes se väkisin tunkeuu esiin; se tekee niin hyvää. Hänen naurunsa oli kyyhkysen kuherruksen kaltainen; kasvonsakin kuumenivat siitä.
— Olihan se siis vain pilapuhetta, mitä sanoitte tuolle miehelle?
— Ainoastaan yksi kohta siinä ei ollut pilaa, nimittäin kun sen kautta saatoin tuon miehen puolustamaan teitä isämme vastaan.
— Kun väin olisitte itse ollut minulle surua saattamatta!
— Mutta missä ovat nuo vaaralliset kapineet, jotka teidän piti tuoda minulle? Eiväthän ne vaan ole muassanne?
— Oi! eivät. Aamulla tulin jo pimeässä tänne sillalle ja heitin ne veteen, syvimpään paikkaan. Rannalta en tahtonut niitä heittää, sillä sieltä olisi joku voinut nähdä, ja kun vesi rannalla on matala, niin olisi joku vene saattanut tarttua niihin ja räjähtää.
— Viisaasti tehty.
— Sitte kävelin hetken aikaa rantakadulla ja palasin takaisin sillan toiselta puolelta.
— Sekin sangen viisaasti tehty.
— Hyvä. Mutta miten nyt käy, kun palaan kotia? Oletteko ajatellut, mitä minun pitää vastaaman tuolle miehelle, kun hän kysyy, josko olin teidän luonanne? Minulle on yhtä vaikeata vastata joko myöntäen tai kieltäen.
Kasvonsa punastuivat kovasti jo tätä puhuessaankin.
— Tämähän on mitä yksinkertaisin asia. Sanokaa hänelle totuus. Ette löytänyt kotoa. Asuntooni oli majoittunut vieras herra, sentähden odotitte minua klubin luona, ja tapasimme toisemme portilla. Tästä selityksestä ei teille ole mitään seurauksia.
— Entä dynamiitti-latingit!
— Ne otin minä teiltä, enempää ette niistä tiedä.
— Mutta sehän ei ole totta. Latingit ovat Tonavan pohjassa.
— Sinne minäkin ne olisin heittänyt.
— Sanonko minä samoin huomenna ja ylihuomenna sekä joka päivä, kunnes olen kantanut pois kaikki latingit. — Mutta oletteko ajatellut> että tuo kauhea mies odottaa työn onnistumista, ja kun ei niin tapahdukaan, on hän teitä vaativa tilintekoon.
— Se on minun asiani.
Tyttö laski kätensä ristiin ja sanoi rukoilevasta:
— Hyvä herra! Älkää ryhtykö mihinkään toimiin tuon miehen kanssa!
Älkää leikilläkään! Te ette voi aavistaa, mimmoinen ihminen hän on.
Käyköön minun miten tahansa. Minä olen onneton nainen. Te ette tiedä
minkä syvyyden partaalla olette!
Hänen silmissään näkyi kauhistus, jommoinen valtaa meidät, jos esimerkiksi näemme kuutautisen kiipeevän tornin huipulle ja odotamme häntä joka hetki putoovaksi maahan.
En vielä koskaan ole nähnyt kenenkään niin ihanin katsein rukoilevan.
Tämä tyttöparka ei ole peloissaan itsensä vaan minun suhteeni.
— Älkää surko rahtuakaan Agnes neiti! Jo kouluajoiltani saakka olen ollut jos jonkinlaisissa vehkeissä. Eikä koskaan ole nolosti käynyt. Hauska loppu tästäkin tulee. Kyllä minä tunnen nuo seikat. Unkarilainen ystäväni ärisee, mylvii ja uhkailee; mutta sitte kun kädessään on puukko ja vihamies edessään, niin leikkaa hän palan leipää hänelle, sanoen: "tuosta saat, lurjus! Älä kerjää täällä kuten kotonasi!"
Luulin saavani tytön nauramaan; mutta hän pudisti vain hiljaa päätänsä; — hymy ei tullut enää niin helposti huulilleen.
— Tuo mies ei olekaan "unkarilainen ystävänne". Hän ei ole semmoinen mies, jommoisten kanssa te olette tottunut yhdessä istumaan hauskassa juomaseurassa ja kaikkein nähden ilvettä tekemään. Tällä ovat omat tuumansa eikä hänellä ole ihmisen tunteitakaan. Jos hänellä on tunteita, ovat ne joko eläimellisiä tai pirullisia. Hän on jo kerran murhannut tytön, kun tämä ei tahtonut olla hänen — koiranansa. Tätä tekoansa on hänen tapana kehua. Kilpakosijansa hän myöskin ampui kuoliaaksi. Hän istui sentähden monta vuotta vankeudessa; siellä hän oppi hylkäämään kaikki nautinnot: ei tupakkaa eikä viiniä anneta siellä. Mutta hän oppi tekemään työtä ja miettimään. Samaa elämää hän jatkaa yhä vielä, aivan kuin istuisi Szamos-Ujvärin linnassa. Päiväkausiin ei hän poistu maanalaisesta kolostaan. Kun tehdas ei tee työtä, menee hän viljavarastoihin säkkejä kantamaan tai asemahuoneelle kantajaksi. Hän ei karta minkäänlaista työtä, ja säästämillään rahoilla ostaa hän koneita, joita hän ei salli kenenkään nähdä, sekä kirjoja, jotka ovat kirjoitetut englannin, ranskan ja italian kielellä. Hänelle tulee venäläisiä sanomalehtiä, joita voi vain salaa saada. Hän on itse oppinut kaikkia kieliä, mutta jos vieras tulee hänen luoksensa, sanoo hän taitavansa vain unkarin kieltä, ei muita. Eikä hän koskaan puhu, mitä muualta maailmasta kuuluu. Eikä hän ketäkään rakasta. Hän ei pelkää Jumalaa eikä ihmisiä. Runokirjallisuutta hän ei koskaan lue. Naisista käyttää hän vain yhtä nimitystä — jota minä en kehtaa sanoakaan. Varakas on hänestä varas; rehellinen on petturi. Johon hän luottaa sitä hän salaisesti pitää silmällä. Kuolemaa hän halveksii niinkuin sitä saattaa halveksia vain dynamiittitehtailla, jonka alla maa kumajaa joka askeleelta, aivan kuin kävisi yhdeltä hautakummulta toiselle. — Hyvä herra, tämän miehen kanssa ei ole hyvä asua samassa kaupungissakaan. Jos voisin, niin juoksisin maailman ääriin häntä pakoon.
— Kaikella tällä puheellanne teette minun vain uteliaammaksi. Rupeen mieltymään häneen. Minulla on jo suuri kokoelma tuollaisia kummallisia tuttavia. Niistä ei kalienkaan yksikään ole ollut alkuperäistä laatua, vaan kaikki jälittelyjä. Kun sain kokoelmaani uuden jäsenen, luulin sitä ensin kansan villitsijäksi, salavehkeilijäksi, murhayritysten toimeenpanijaksi, mutta pianpa huomasinkin sen olevan vain äsken nimitetyn veron ylöskantajan. Tohdin luvata, jos tuttavuutemme Kozákin kanssa kestää pitemmän ajan, tehdä hänet työnjohtajaksi johonkin valtion tehtaasen; sitte saatte nähdä, kuinka hänestä tulee rehellinen ja kunnon mies.
â-?- Tuota en usko.
— Mutta sehän on luonnollista. Ihmisiä saattaa epätoivoon juuri se seikka, että he tietävät itsellään olevan kykyä, mutta eivät voi saada sitä suurempaan käytäntöön; vaan kun he tulevat oikeaan paikkaan, muuttavat he mielipiteensä.
— Jospa niin olisi laita! Mutta vielä olemme kaukana siitä. Huomenna ja sitte joka päivä pitää minun siis tuoda teille muutamia noista hirviöistä. Täällä me huomenna tapaamme toisemme, tällä paikalla, eikö niin?
— Agnes kulta! Teitä vaivaa ajatus, että teidän täytyy tavata minut. — Eikö teidän ole käsketty tuoda minulta jonkinlaista todistusta takaisin, mistä saataisiin tietää teidän todellakin antaneen minulle mitä on lähetetty.
— On, paperilapulle kirjoitettuna se valenimi, jonka sanoitte eilen isälleni.
— No, minä kirjoitan siis tuon nimen viidellekymmenelle paperilapulle. Niistä annatte sitte yhden joka päivä; silloin ei teidän ole tarvis tavata minua.
— Hm. — Tuota miestä ei niin helposti petetä. Rientäessäni viemään tätä lähetystä juoksi hän perässäni ja seurasi minua koko Sädekadun ja puhui sillä aikaa, mitä hän teistä tiesi. Sanoi teidän taistelleen Garibaldin joukoissa, ottaneen osaa kommuniin Pariisin piirityksen aikana ja olevan hyvässä ystävyydessä Bakuninin kanssa. Hänellä on suuri luottamus teihin. Mutta kumminkin hän epäilee. Sanoi, että te tästedes saatte joka päivä kirjeen, johon on kirjoitettu vain yksi nimi ja tämä nimi pitää teidän antaa minulle vastaan ottaessanne latingia. Tätä nimeä en minä tiedä edeltäkäsin, ettekä tekään. Näin tavoin täytyy meidän joka päivä tavata toisemme.
— Tämä täytymys on vain teille vastenmielistä. Minulle on sangen hupaista saada nähdä teitä ja puhella kanssanne. Huomenna siis tällä paikalla samalla aikaa. Mennään nyt sillan toista puolta.
Toista sivua Budaan ja toista takaisin Pestiin päin, aivan kuin Budapestin oppineet Frans Kazinczyn aikana, jotka alkoivat puuhata unkarilaista almanakkaa ja havaitsivat Tonavan sillan sopivimmaksi kokouspaikaksi. Tonavalla ei ole korvia.
— Tiedättekö, mikä saattoi minut tuomaan tätä lähetystä? alkoi tyttö kävellessämme; ajattelin, että tekee sen ehkä joku muu, jollen minä tee. Minä tiesin, miten olisin menettelevä; pelkäsin jonkun toisen todellakin antavan sen teille.
— Myöskin pelkäsitte siis, että minä teen mitä olen luvannut?
— Niin pelkäsin. Se on juuri vikani, että luulen kaikkein ihmisten suovan pahaa toisilleen.
— Mutta ettehän nyt enää niin luule?
— En. Tuntuu minusta kuin olisin parantunut jostain viasta. Mutta sen sijaan painaa taas eräs toinen seikka mieltäni. Jos te ette pane toimeen tuota helvetillistä tuumaa, niin onhan niitä muita toimeenpanijoita?
Näin puhuessaan katsoi hän silmiini syvästi surullisena; nuo elelevät silmät lausuivat vielä tähän: semmoiseen aikaan, jolloin sinä olet siellä; sinä, jolle en minä ole mitään, mutta joka minulle olet kaikki.
— Huomenna otan varman tiedon tästä seikasta ja ilmoitan sitte teille, lohdutin minä. Pestin puolisessa sillanpäässä erkanimme; hän palasi Kuiskaaja-kadulle, minä klubiin katsomaan, miten appeni pelasi vhistiä.
Seuraavana aamuna varhain oli jo kirje pöydälläni. Se sisälsi nimen:
"Herostratus".
(Sen jälkeen lahjoitettiin minulle joka päivä kirjeissä tällaisia samalla tapaa mainioita nimiä, jotka ovat kuuluisia hävityksen töissä: Nebukadnezar, Brennus, Soliman, Simson, Pugatscheff, Booths, Batukhan. — Kun maan päälliset nimet loppuivat, seurasi maanalaisia nimiä: Lucifer, Leviathan, Belzebub; — viimein uudemman ajan urosten nimiä, jotka ovat ikuisen maineen saavuttaneet sanomalehtien kautta: Orsinista aina Hartmanniin).
Suostuttuun aikaan illalla olin taas sillan korvassa. Tällaisille kohtauksille ei saata ajatellakaan parempaa paikkaa kuin tämä.
Hetkisen kuluttua tuli Agneskin paikalle.
Määrä-aika oli silloin kun sillalla sytytettiin lamput.
Jonkunlainen suloisuus löytyi jo näissä kohtauksissa. Hän tuli aivan lähelle minua, jotta voisimme hiljaa kuiskaella keskenämme.
Kaikkein ensin sanoin hänelle tämänpäiväisen nimeni.
— Mitä kotoa kuuluu? — kysäsin.
— Samaa kuin toissa päivänäkin. Sanomattanikin sen tiedätte.
Kernaimmin olisin niistä puhumatta.
— Kozák ei siis sallinut teitä loukattavan?
— Hyvä Jumala! Nyt ovat asiat pahemmalla kannalla kuin milloinkaan! Ennen tosin isäni kotia tullessaan oli kova ja ankara minulle ja löikin minua; mutta se ei tehnyt niin kipeää kuin nyt nähdessäni toisen minun tähteni lyövän isääni. Vihdoin syöksin minä heidän väliinsä, kun he hosuivat toisiaan; enkä tiedä itsekään, mistä näin äkkiä sain semmoisen rohkeuden? Minä eroitin heidät; "älkää enää tehkö pahaa toinen toisellenne, sillä jos minun vielä kerran pitää tätä näkemän, niin surmaan itseni!" Oi, taivaan Jumala, tätä elämää! — Isäni meni heti ulos ja lupasi ampua minut revolverilla. — Mutta tänä aamuna vaatei hän minua ottamaan avaimen, tuodakseni sen teille; teillä on jo tieto siitä.
— En tiedä niin mitään.
— En sitä tuonutkaan. — Tuo toinen mies närkästyi kovasti, kun selitin tavanneeni teidät vain hetkiseksi kadulla kulkevien ihmisten seassa. "Sinä pöllö!" vastasi hän. Luulen tuntevani tuon miehen. Kerran toi Rézi rouva minulle leivosen, joka viserteli iloisesti jo varhain aamuisin, sen häkki oli kamarini ikkunalla. Mutta tuo mies heitteli pieniä kiviä sen päälle, jotta se vaikenisi. Kerran puhuttelin häntä tuosta asiasta: "ettekö te pidä leivosesta?" — "Kyllä — paistettuna". Hän pitää minuakin tuommoisena leivosena.
Niinpä itsekin luulen.
— No, sitä ilahuttavamman uutisen voin teille kertoa. Tänään tutkin perinpohjin valtiopäivämieshuoneen kaikki salaisimmatkin komerot ja voin vakuuttaa teille, ettei löydy minkäänlaista mahdollisuutta siellä aikaan saattaa mitään hulluja uhka-yrityksiä. Parlamenttihuoneen alla ei ole kellaria. Lämmityslaitos on erityisessä rakennuksessa, jonka sisäänkäytävässä on vahva rauta-ovi; itse uunin edessä on myöskin rautainen ovi; ilmajohtotorvet, jotka kulkevat seinäin sisässä, ovat kalterilla suljetut. Nuo kolme ilmareijän tapaista salin laattiassa ovat oikeastaan vain kaksi, kolmas rautainen kalterikansi (sotaministerin penkin edustalla) on tehty symmetrian vuoksi. Nuo toiset kaksi välittävät ilmavaihtoa salissa. Kultusministerin edessä oleva ilmatorvi vie salin lämpimän ilman ulos, oikeusministerin edessä oleva päästää taas raitista ilmaa sisään. Tupakan savu menee siis edellisen kalterin alle ja kohouu jälkimäisen luota. Näitten alla olevasta pienestä komerosta menee maan alatse ahdas torvi, jonka suu ei ole kadulle päin, vaan avautuu pienelle pihalle, jonka olemassa olosta ei 433:sta laillisesta valtiopäivämiehestä 432:lla ole vähintäkään tietoa. Sinne istuttaa vartijan perhe kukkapensaita ja kasvattaa graniittikivien keskelle mansikoita ja vaadermia; näitten aukkojen luo ei siis pääse vieras ihminen ja sitä paitsi peittää niitä tiheä ja paksu valetusta raudasta tehty kalteri, jonka lävitse ei mahtuisi pippurin jyvääkään. Sisältä salista ei näihin voi piilottaa mitään sillä näitten päällitse kulkee sadottain ihmisiä edestakaisin, jotka selvästi voivat huomata kaikki, ja sitä paitsi puhdistavat salin vartijat ne joka päivä. Kozák veikko on siis perin pohjin erehtynyt luullessaan tätä tietä toimeen panna jonkinlaista Guy Fawkesin tuhotyötä. Kosk'ei yhdistetyn vastapuolueen glyseriini yhteydessä äärimmäisen vasemmiston salpietarin kanssa ole vielä hajoittanut parlamenttihuonetta, ei Kuiskaaja-kadun nitroglyseriini voi sitä räjähyttää.
Tällä esitelmälläni tein suuren ilon tytölle.
Päättäen siitä, mitä joka päivä olen lukenut sanomalehtien pääkirjoituksista Unkarin parlamenttihuoneen suhteen, en todellakaan olisi uskonut tapaavani semmoista hyväsydämistä olentoa maan päällä, jota voisin ilahuttaa selittämällä, ettei parlamenttihuonetta voi ilmaan lennättää.
Tästä päivästä alkaen vietin sangen säännöllistä elämää. Aamuisin saavuin säntilleen kello kymmenen parlamenttiin, kello viisi klubiin ja aivan täsmälleen kello puoli seitsemän olin sillan korvassa, jotta olisin voinut olla esikuvana mille virkavaltiaalle tahansa.
Appeni viipyi yhä vielä täällä ja järjesteli asioitani. Velkojani rauhoittuivat, päiväpalkkani pääsivät pidätyksestä. Minä taasen opin kunniallisesti elämään näillä. Mahdotonta se ei ollutkaan. Kun lakkaa polttamasta floriinin maksavia sikareja ja tyytyy viisikymmentä kreuzeriä maksaviin, eikä polta päivässä enempää kuin kymmenen, niin jää vielä viisikolmatta kreutzeriä ruokaankin.
Eräänä iltana hämmästytti pikku holhottini minua tavallisella kohtauspaikallamme (nimeni oli silloin Belial) sillä, että yllänsä oli uusi puku, jopa uusi hattukin sekä uusimuotoinen takki.
Minä en pitänyt salassa havaintoani, vaan huudahdin: "kas kun olette sievistyttänyt itseänne!"
— Ne ovat isäni ostamat, vastasi hän sangen surullisella äänellä. Hän tuotti huonekalujakin kamariini — parempia kuin minä olisin ansainnutkaan.
— No sitte on liike kääntynyt parempaan päin viime aikoina.
Tyttö kohotti olkapäitään ja katsoi poispäin.
— Isäni käski pyytää, että jos ehditte, tulisitte huomenna hänen luoksensa, kiireiset asiat vaativat.
— Hyvä, minä tulen aamulla varhain.
Tyttö oli sangen pahalla mielellä tästä, vaikka hänen olisi pitänyt olla iloissaan uudesta puvustaan. Hän ei jäänyt kauvaksi puhelemaan kanssani; me kävimme sillan toisesta päästä toiseen ja taas takaisin, sitte erkanimme — näkemisiin asti.
Seuraavana päivänä saavuin aikaisin aamulla Kuiskaaja-kadun tehtaalle.
Haggeus herra oli jo selvällä päällä ja vastaanotti minut pihassa; näytti odottavan minua.
Mutta kuitenkin koetti hän esiintyä ihan toisella tavalla.
— Oikein olen iloissani, kun on onni näin sattumalta tavata teitä. Juuri palasin saattamasta tyttöstäni. Ehkä satuitte tapaamaan häntä tiellä? Minä annan hänen käydä konservatoriossa, jotta hän oppisi laulamaan ja soittamaan pianoa; niin hän saattaa elää kunniallisesti, kun minä kerran kuolen.
Hän päästi niin monta valhetta kuin henkäystäkin.
Kuten sittemmin havaitsin oli Haggeus herra niitä merkillisiä kykyjä, jotka sujuvasti ja helposti voivat valehdella, aivan kuin muutamat ihmiset voivat suoraa päätä tehdä runoa.
Hän vei minut käsivarteeni tarttuen rakennukseen.
— Suvaitkaa astua sisään tänne puhtaasen kamariin!
Mutta tässä puhtaassa kamarissa pieksi taas Rézi rouva tomua, niin että meidän täytyi kääntyä takaisin. Gleichenbergin hengitys-kone, jolla hän täyttää sairaat lääkkeillä tomun muodossa, ei saata tehdä täydellisempää työtä kuin Rézi rouvan luuta.
Olin olevinani tarpeeksi tuhma ymmärtämään, että tämä suuri tomun piekseminen oli ennen ajateltua tarkoitusta varten, jotta Haggeus herra voisi sanoa: "no ei haittaa, mennään tytön kamariin, saammehan sielläkin puhua asioitamme."
Hän tahtoi näyttää uusia huonekaluja tyttärensä kamarissa — sekä jotain muutakin.
Huonekalut olivat todellakin uudet: eivät itsenäisesti vaan esineisesti uudet; tähän kamariin katsoen. Joka kalu oli eri lajia; joukossa löytyi kunnollisiakin, mutta löytyi taas toisia, jotka prameilivat kuluneessa loistossaan. Ylellisyyttä osoitti kirjaeltu vuode, jonka peitteen alta loisti päänaluksen päällys sinisestä silkistä. — Lieneekö sen alla vielä ollut partaveitsi ja cyonkalia?
— Olkaa hyvä, istukaa tänne sohvalle herra ystäväkultani! Suvaitsetteko sikaria? — Hän tarjosi omasta kotelostaan. — Mimmoisia sikareja teidän on tapana polttaa?
Olin antamaisillani hänelle vastauksen: "Sitä voit kysyä esikoiseltasi; hän kyllä tietää".
— Ryhtykäämme asiaan, hyvä herra, kiirehdin minä, kieltäytyen sikaria ottamasta. Te olette käskenyt tyttärenne kutsua minut.
— Niin olen rohjennut tehdä, vastasi kyttyräselkä huuliaan nuoleskellen.
— Mutta kuinka saatoitte tulla ajatelleeksikaan lähettää nuorta sievää tyttöä asialle herrasmiehen luo, kysyin suuttuneena.
Kyttyräselkä mulkoili silmiään taivaasen päin.
— Oi, hyvä herra vastasi hän teeskennellen haikealla ja vapisevalla äänellä, joka muistutti kerjäläisistä näyttämöllä, — minun tyttäreni on pyhimyksen, enkelin kaltainen. Viattomuus ympäröi häntä kuten panssari tai pilvi, kuten näkymätön palatsi. Hän saattaisi tehdä suurimmatkin syntiset kääntyneiksi. Teidän tietää hän olevan hänen hyväntekijänsä, henkensä pelastajan, toisena isänänsä pitää hän teitä. Pitäkää tekin häntä tyttärenänne. Rakastakaa häntä kuten omaa lastanne. Sallikaa hänen rakastaa teitä, kuten omaa isäänsä. Hän on vielä todellinen lapsi, jonka jokainen ajatus on pelkkää viattomuutta. — Mutta olkaa hyvä, sytyttäkää omista sikareistanne sitte.
— Minulla ei ole koskaan ollut tapana polttaa tupakkaa naisten huoneessa; — ei oman vaimonikaan.
Nyt hän ehkä lakkaa ylistämästä orjatarta.
Mitä vielä! Onhan naineilla miehillä paremmat etuoikeudet kuin naimattomilla orjakauppiasten silmissä.
— Olisin minä voinut lähettää poikanikin, se on totta, mutta hän makaa kovasti sairaana.
(Tiedän: juovuksissa).
Hänen silmänsä eivät kärsi päivänvaloa.
(Eivätkä poliisia).
— Sentähden päätin käyttää hyväkseni tilaisuutta
— Mitä tilaisuutta?
Kyttyräselkä hieroi käsiään ja hymyili.
— Kumppanini sanoi, ja ollen yhdysmieheni, oli hänen velvollisuutensakin sanoa, että te olette tehnyt tilauksen, että olette suostuneet kauppaan ja että Agnes tämän tähden tapaa teidät joka päivä. Hän ilmaisi sen minulle salaisuutena.
(Salaisuutena kai, nyrkillä paukuttaen selkääsi).
— Siis on hän sanonut senkin, ettei neiti ole koskaan tavannut minua muualla kuin kadulla, missä enimmän ihmisiä on liikkeellä?
Kyttyräselkä asetti kasvonsa vaakasuoraan asemaan ja huoahti: "tyttäreni antaisi varmaan surmata itsensä ennenkuin hän astuisi vieraan miehen kynnyksen yli."
— Mutta palatkaamme vihdoinkin asiaan!
— Niin, pyydän, palatkaamme. Kun minun ensi kerran oli onni nähdä teitä, suvaitsitte tarjoutua ammattiini yhtiömieheksi ja tarjota minulle tuhannen floriinia. Tähän vastasin minä silloin kieltävästi, väittäen minulla jo olevan yhdysmiehen, joka ei kärsi toista rinnallaan, mutta nyt sanon oikean syyn. En ottanut teitä silloin, kun luulin liikkeeni olevan hukassa; en tahtonut vetää teitä häviöön, sillä pääasiana minulla on rehellisyys. Mutta nyt on liikkeeni tehnyt äkkiä odottamattoman, yli toiveitteni menevän käänteen parempaan päin: Scaramellin tehdas Fiumessa on tilannut minulta summattoman suuren määrän dynamiittia torpedoita varten.
— Mitä varten se noita torpedoita tekee — nyt sodan jälkeen?
— Se pysyköön salassa. — Mutta pitäähän teidän tietää kaikki. — Nyt nousi hän seisoalle, katsoi ympärinsä joka taholle, avasi oven, katsoi kyökkiin, ei nähnyt ketään, tuli takaisin, päästi kartiinin alas ikkunan eteen ja jatkoi sitte suu aivan minun korvassani: niin… irredentistejä varten.
(Hän osasi valhetella kuin kirjasta lukien).
— Nyt on siis vahva toivoni ennen pitkää saada suoritetuksi teidän jalomielinen lainanne. Näin sanoen pisti hän kätensä poveen.
— Ei sen kiirettä ole. Onhan se hyvässä paikassa.
— Tällä luottamuksellanne teette sangen suuren kunnian minulle, — puhui Haggeus eikä enää huolinut etsiä kukkaroansa lakkarista. Puhun siis toisen asiani. Olen valmis ottamaan teidät toiseksi yhtiömiehekseni. Keksintöjeni aikakausi on tullut. Minun päiväni on valjennut. Hornan päivä, ha ha ha! Irredentistit ostavat keksimäni koneen, pyranastatorin.
— Mitä kummia se on?
— Se on semmoinen kone, joka on siirtävä koko maailman asemaltaan. Kone on yhdistetty ilmalaivasta, torpedosta sekä kellorakennuksesta, ja vissille ajalle asetettuna ampuu se alas voittamattomiksi luultuihin linnoituksiin hävittäviä pommeja.
Minä koetin saada isänmaallisia tunteitani hereille.
— Eiköhän se ole vähän niin ja näin antaa maan vihollisille tällaista keksintöä?
Ulkoa kirjasta osasi hän puolustaa itseänsä.
— Irredentistit ovat vain Itävallan vihollisia, eivät meidän. Ja entä jos ei tämä maa suvaitse suosia kotimaisia keksintöjä? Olen minä tarjonnut sitä Unkarin hallituksellekin. Ottiko se korviinsakaan ehdotustani? Vieläpä minua vainottiinkin vaarallisena miehenä, hyvä että maailmassa löytyi Kuiskaaja-katu, minne voin vetäytyä. Tänne jäin viheliäisyyteen, lapseni jäivät nälkää näkemään, vaikka minulla oli niin paljon taitoa ja kokemusten kautta saatuja tietoja. Murhakoneeni olisi saattanut hävittää venäläisetkin Plevnan luota. Otettiinko sitäkään huomioon? Mutta nyt on minun aikani tullut! Kaksisataa tuhatta liraa saan siitä, kuulkaa hyvä herra, kaksisataa tuhatta liraa! Voiko kukaan ihminen tai omatunto syyttää minua, jos ollen perheenisä, vainottu isänmaan ystävä, keksinnöstään ylpeä tiedemies, kaksin käsin otan tarjouksen vastaan? Tämä keksintö on tekevä ikuiseksi maineeni, kuten raketit Congreven nimen.