Herkesin vastaamasta. Olin vakuutettu, ettei yksikään sana ollut totta siitä, mitä nyt kuulin.
— Ja tämä summa maksetaan minulle kohta, kun ensimmäinen kone, vaikka pienemmässäkin koossa, on valmis, puhui Haggeus ylpeästi heittäen päänsä taaksepäin hartioittensa välissä. Mutta tähän tarvitaan noin kaksituhatta floriinia, — tiedättehän: ilmalaiva, liikkellepaneva kone, aikaamääräävä kellorakennus ja niin edespäin…
Näin sanoen otti hän taskustaan koneen kuvan, jonka sekasotkusta hän alkoi selittää minulle juurta jaksain tuon kauhean pyranastatorin rakennusta, kunnes täydellisesti ymmärsin asian laidan. — Semmoista konetta hän tarkoitti, jolla hän voisi vetää taskustani kaksituhatta floriinia. Mutta sellaista masinaa et sinä keksikään, vanha kyttyräselkä!
Täydellisesti selitettyänsä nousi hän tuoliltaan, laski kätensä olalleni ja lopetti ylpeästi puheensa näin:
— Kun ammattini oli kurjuuden ja perikadon partaalla, en tahtonut teitä ottaa kanssaperilliseksi: — mutta nyt, kun on tarjona kunniaa ja rikkautta, tulen tarjoomaan liittoa.
Mikä jalomielinen mies!
Varroppas! Kyllä minä sinut siitä parannan.
— Mutta, hyvä oppinut ystäväni, minulla ei tähän aikaan satu olemaan noita kahtatuhatta floriinia.
— Oh, hohoo! Väitteli ystäväni heittäytyen nojatuoliin ja nostaen toisen polvensa kättensä väliin jotta hän oli suunnattoman nelivinon näköinen. Ettehän vain ajatelle minun kääntyneen teidän puoleenne teiltä kiskoakseni rahoja? Se olkoon kaukana minusta! Mitä? Kun olen saanut näin äärettömiä tilauksia, niin voisin ilmoittaa joko Fiumen firmalle tai irredentisteille, että tarvitsen kaksituhatta floriinia ja ylihuomenna ne olisivat jo täällä pöydälläni. Mutta sitä en ikinä tee. Pyytää etumaksoa tilaajalta, etenkin italialaiselta, on aina vahingollista; sillä silloin luulee hän tehtaan olevan ahtaassa tilassa ja lupaa vain neljännen osan hintaa. Taattu firma ei koskaan pyydä etumaksoa; Eikä sitä tarvitakaan! — Kaikkia vielä! — Vankka firmako joutuisi seisaukseen vaivaisen kahdentuhannen floriinin tähden. Niin pahoin ei "meidän" vielä ole käynyt. "Meillä" on luottamusta.
En vielä aavistanut, että minäkin olin luettuna sanaan "meidän".
Pian saattoi Haggeus herra minun tämän ymmärtämään. Povestaan otti hän esiin lompakkonsa ja veti sen kätköistä esiin rahamiehen uljuudella pitkän paperin, jonka keltaisesta väristään jokainen asiantuntija jo huomaa vekseliksi. Se oli jo täytetty ja varustettu Haggeus herran kirjoituksella: "hyväksytään".
Tämä se oli pyranastator!
Tunnen jo ennestään "tämän" helvetinkoneen, rakas kyttyräselkä! Monta kertaa ovat minun "kapinallisen" olleet minut räjähyttämäisillänsä sillä.
Minä hämmästyin kovasti ja kysäsin: "mitä varten tämä?"
Tämä kysymykseni oli niin suuri hävyttömyys, että vain hänen oli vielä suurempi, kun hän vastasi:
— Ei maksa vaivaa puhuakaan, sanoi hän heittäen toisen jalkansa yli nojatuolin kylkipuun. Pelkkä muodon asia! Pestin säästöpankit vaativat, että vekselissä on kolme allekirjoittajaa. Minä olen hyväksyjä, siis minä suoritan sen, kun se lankee maksettavaksi; antaja on herra Kozák, kumppalini; teidän tulisi ystävyyden vuoksi vain kirjoittaa nimenne takapuolelle, missä ei vielä ole kirjoitusta. Teettehän tuon, rakas herra Koribanya?
— Herra! vastasin vakavasti. Tämä käsi ei ole vielä ikinä kirjoittanut vekseliin nimeä Koribanya.
Tämmöistä totuutta ei minun vielä ole koskaan eläissäni onnistunut sanoa, mutta nyt koetin umpimähkään.
— Herra! lausui hän viattoman näköisenä, aivan kuin ei koskaan eläissään olisi nähnyt vekselinkieltoa. — Tässä ei tule kysymykseenkään takaaminen eikä maksaminen. Ettekö luota minun rehellisyyteeni? Pyydän vain nimeä: en mitään muuta.
(Nimeäni kai? Mutta kumpaa? Etten enää kirjoita oikeata nimeäni minkäänlaiseen vekseliin, olen kunniasanallani luvannut apelleni, ja söisinkö nyt sanani näin pian? Samassa täytyisi minun ilmaista Haggeus herralle oikea asemani sekä yhdessä sen kanssa saisi hän tietää, ettei minulla ole tänne muuta asiaa kuin saattaa hänen tytärtänsä kotia. Vai kirjoittaislnko sen nimen, jonka umpimähkään otin muististani? Vieraan miehenkö nimen? Onhan tämä todellista vekselin väärennystä! Jos menisinkin takaukseen, josta minä tiedän sen verran — monivuotisesta kokemuksesta, — että se on sama kuin maksaminen, niin pitää minun myöskin ajatella, että tämmöisen allekirjoituksen kautta vekseli muuttuu "vesikopin vekseliksi" ja saattaa helposti allekirjoittajan vankilaan).
Keksein sen keinon, että raiskaan tuon vekselin. Kyttyräselällä ei mahda olla taskussa toista blankettia varalla. Houkutelkoon hän sitte tänne minua vaikka mesileivällä kädessä!
— Hyvä, missä ovat kirjoitusneuvot?
— Minä tuon heti. Millaisella kynällä suvaitsette kirjoittaa?
— Hanhenkynällä. Teräskynä menee läpi paperin.
— Minä laitan heti kynän; olkaa hyvä, ottakaa tolppo tyttäreni pöytälaatikosta. Nyt ei enää ole laita niinkuin viime kerralla, kun kirjoitimme punaisella läkillä.
Haggeus herra meni huoneesta hakemaan hanhensulkaa, jonka hän muodosti kynäksi, antaen minun sillä aikaa kaivaa pöytälaatikossa.
Me muinaistutkijat pidämme tällaista etsimistä miellyttävimpänä, kun saamme kaivaa ylösalaisin naisten pöytälaatikoita. Tässä on kuiva kukka (kivikaudelta), tuossa kirjetukku (pronssikaudelta), maatuneita albumilehtiä, kivettyneitä sokurisydämmiä, kirjavia munia, muinais-kaldealaisia merkkejä täyteen piirretyt, sekaisia hiussuortuvia jostakin anteadamitisesta ihmisapinasta, kuvia nuorista miehistä muinaisajan vaatteissa ja muita samanlaisia muinaisjäännöksiä; — omistajaton hammasharja helmillä koristettuine koteloineen, jonka alkuperästä ei kukaan tiedä. Tällaisiin tutkimuksiin olin minä aina hyvin innokas.
Mutta täällä ei ollut mitään erinomaista löydettävää. Ylinnä oli kirjekoteloon pistettynä — oma muotokuvani; suurta kapinettilajia, päällystakki yllä.
Ensiksi sykähti sydämmeni kovasti. Sitte jouduin todelliseen raivoon. — Mahdotonta oli olla huomaamatta asian oikeata laitaa läpi karkean peitteen. Sentähden on tämä muotokuva tänne pantu ja sentähden on minulle osoitettu tämä pöytälaatikko, että löytäisin tämän ja siitä päättäisin tytön haaveksivan minusta. Tätä kuvaa ei ole tänne pannut kukaan muu kuin Haggeus herra itse. Varmaankaan ei tyttö tiedä mitään koko asiasta. Valokuvani on helppo saada käsiinsä; Ellingerin varastossa on niitä satojen muitten samanlaisten maankulkurien seurassa. Mutta jos hän on tämän sieltä ostanut, niin tietää hän varmaan myöskin oikean nimeni ja asemani. Ja kuitenkin sallisi hän minun kirjoittaa vieraan miehen nimen vekseliin, jotta minua sitte vainottaisiin, kuten Lugarto Gontrantia läpi viiden näytöksen! Voi kun suutuin tuolle kyttyräselälle! Mieleni teki lyödä hänet mäsäksi, kun hän taas tallustaa luokseni.
Hän toi kynän, minä tolpon.
Hän vilkaisi salakavalasti minuun. Ajatteli kai: joko menit satimeen? joko jouduit koreasti kiikkiin?
Käteni vapisi todellakin kastaessani kynää läkkiin.
Tipahutin aika porsaan kuvan vekselin takapuoleen, jotta siitä puuttui vaan korvat ja häntä; sillä oli neljä jalkaakin.
— Ei tee mitään, lausui ukko, ja nuoli kielellään pois läkin.
Kielsin häntä niin tekemästä, sillä se on myrkkyä.
Hän nauroi tähän. Hän oli tottunut myrkkyäkin juomaan.
Minä laskin kynän toisen kerran paperille ja päästin siitä heti isoa K:ta kirjoittaessani kaksi uutta läkkitahraa, semmoista, joissa oli jo kaikki ominaisuudet, jotka kuuluvat porsaalle. Nämät tahrat pyyhkäisin itse pois takkini hihalla.
— Rakas ystäväni, sanoin heittäen kädestäni kynän, tämmöistä tahrattua vekseliä on mahdotonta viedä säästöpankkiin, sillä siellä sanottaisiin, etteivät he lainaa rahojansa sikalaumoille. Mutta tämän minä olen tehnyt kelvottomaksi. Tuossa on kaksi floriinia; ostakaa uusi blanketti. Huomenna tulen takaisin, tuon muassani paremman kynän ja parempaa läkkiä ja allekirjoitan kuten sopiikin. Mutta minun on nyt kiire; minua odotetaan; hyvästi!
Pikku kääpiö huomasi, mihin suuntaan minun juoneni kallistuivat. Mutta hän ymmärsi juonitella paremmin. Hän oli "kirjansa lukenut" juonittelija, kuten sanotaan. Hän alkoi mulkoilla taivaaseen päin.
— Mutta emme juuri tarvitsekaan tätä vekseliä enää huomenna aamulla, sillä kymmenen jälkeen ei sitä enää oteta vastaan; paljoa yksinkertaisemmin kävisi asia, jos te, rakas yhdysmieheni, kävisitte luonani toisen kerran jälkeen puolenpäivän, illan tullen. Minä en tosin ole silloin kotona, kiireisissä asioissa täytyy mennä kaupungille. Mutta tyttäreni on kotosalla. Minä jätän vekselin hänen haltuunsa. En tohdi antaa sitä muille, sillä täytyy olla varova. Ja jottei tuloanne huomaisi Kozák eikä kukaan muukaan, niin pyydän teidän hyväntahtoisesti ottamaan minulta tämän avaimen, jotta pääsette pienen puutarhan läpi pikku ovesta sisään; te tunnette jo tien. — Siis Herran haltuun! Toivon, ettette unhota käydä talossa… hän pudisteli kättäni, kunnes hänen onnistui pistää pivooni tuo avain. — Sitte kumarteli hän vielä ovessa.
Mutta pankaamme tähän jo taas kolme tähtöstä osoittamaan kolmea vekselille päästettyä suurta läkkitahraa.
VI.
Määrätyllä hetkellä olin taas Tonavan sillalla.
Agneksella oli hattu nurin päässä, sulka etupuolella. Kysyin, josko hän oli tehnyt lupauksen pitää hattua päässä sulka etupuolella. Tähän ei hän hymyillytkään; vastasi vaan: "kyllä se minulle kelpaa".
— Ette ole varmaankaan katsonut peiliin hattua päähän pannessanne.
— Minun ei juuri tee mieleni itseäni katsella. (Eikä näyttänyt tekevän mieli katsella minuakaan).
— Mitä sitte teette tuolla kauniilla seinäpeilillä kamarissanne?
— Oletteko nähnyt sen? kysyi hän miltei pelästyneenä.
— Miks'en? Pyysittehän minua käymään isänne luona.
— Ja hän vei teidät sinne?
— Toisessa huoneessa siivottiin.
Tyttö oli erittäin surullinen tänään.
— Olette kai jo toista kertaa tänään täällä sillalla? — kysyin.
— En. Aamulla en ollut täällä.
— Entä missä ovat dynamiitti-latingit? Minä saan yhä vielä Kozákilta kirjeitä historiallinen nimi kunkin sisässä; mikä osoittaa, että vielä tulee noita raketteja.
— Jonkun ajan olen jo jättänyt tuomatta niitä tänne Tonavaan heittääkseni.
— Mitä niitten teette sitte?
— Tänne tullessani palaan tieltä kotia, ollen unhottavinani jotain, ja kätken dynamiitti-latingit sänkyni pohjalle.
— Ja sitte makaatte nuo helvetinkoneet allanne.
— Eivät ne minua häiritse.
Hauskoja makuukumppania! Partaveitsi, myrkky ja dynamiitti-latingit.
— Ehkä ne jo loppuvatkin, lisäsi hän.
— Enpä luule. Niitä oli koko laatikko.
Tähän seisahtui taas keskustelu. Minä en puhunut mitään varkaan-avaimesta.
— Oletko ollut päivällä kotona?
— Olen. Nyt syön kotona päivällistä.
— Joko kauankin?
— Siitä saakka, kun sain uudet vaatteet ja huonekalut.
— Puhuttelitteko isäänne tänään päivällä?
— Hän puhutteli minua.
Näin sanoessaan lensivät kasvonsa tulipunaisiksi.
— Jättikö hän teidän haltuunne jotakin, joka olisi minulle annettava?
— Jätti: vekselin. — Mutta ettehän sitä tee, ettehän? — lisäsi hän kiivaasti.
— Mitäkö en tekisi?
— Ettehän vain tule sinne allekirjoittamaan tuota vekseliä.
En ollut ymmärtävinäni.
— Onko teillä tietoa meidän asioistamme?
— Minä en ymmärrä niistä mitään. En tiedä mitä se on? Onko siitä hyötyä, vaiko vahinkoa? Sen vain tiedän, ettette saa tulla sinne allekirjoittamaan vekseliä.
— Tiedättekö mikä vekseli on?
— En ollenkaan. Sen vain tiedän, että teidän pitäisi siihen kirjoittaa nimi, joka ei ole teidän nimenne, ja ettei maailmassa löydy aarretta, jonkatähden te sen tekisitte.
— Sen voisin tehdä yhdessä tapauksessa. Jollei tämä vekseli joutuisi yleiseen pankkiin vaan yksityisen lainaajan käsiin, niin voisi sen säilyttää sinetillä suljetussa kirjekuoressa, ja kun sitte isänne saa maksun Fiumen firman tilauksista tai minä saan maatilastani suurempia tuloja, esim. villojen tai karjan myymisestä niin maksamme vekselin ja revimme sen palasiksi eikä kellään ole mitään siihen sanomista.
— Siis on luvallista tehdä väärin, kun vain tekee salassa? — kysäsi hän katsoen rohkeasti silmiini.
— Ei luvallista, mutta tavallista.
— Tavallistako rehellisille ihmisillekin?
— Niin, jos siitä on hyvät seuraukset, esimerkiksi, jos perheenisä, jolla on varma toivo kolmen kuukauden kuluttua saada suuri voitto ammatistaan, täksi ajaksi turvautuu tähän hieman mutkalliseen mutta ei ketään vahingoittavaan keinoon.
— Olisitteko te valmis turvautumaan tämmöiseen keinoon itsenne tähden.
— En.
— Mutta jos voisitte siten toisia auttaa, tekisitte niin?
— Tämä on kokonaan uskonopillinen kysymys.
— Sitte pitää kai vastauksenkin olla uskonopillisen?
— Saattaa löytyä erinäisiä tapauksia, jolloin ihminen hypähtää ulos säännöllisen ajatusten juoksun radalta.
— Sitä minä en ymmärrä. Sen vain tiedän, että jollemme voi rauhoittaa omaa sieluamme, kun se kauhistuu jotakin tekoa, niin vaikka silloin olisi ympärillämme sadottain ihmisiä, ja jokainen tekisi samoin, emme rauhoitu oman itsemme kanssa.
Kuka kuiskailee tällaisia ajatuksia Kuiskaaja-kadulla kaupungin lokalätäkköjen hajussa kasvaneelle tytölle? — Syntyneekö ehkä ja kasvaneeko muutamissa ihmisissä siveyden tunne: saastutuksen pelko?
Kenties on ihmisillekin annettu semmoinen vaisto, joka kauhistuu "ensimmäistä" askelta lokaan. Vaisto, joka sanoo, että jos lokaantunut jalka on häpeä, niin on jo kunnia olla silmiin korviin loassa!
Kerran oli minulla renki, joka joi itsensä joka sunnuntai niin juovuksiin, että häntä täytyi aina korjata kadun loasta. Kun häntä sentähden toruin, vastasi hän: "kun vain kerran koettaisitte kuinka hyvä on loassa maata, niin ette koskaan enää haluaisi maata höyhen-vuoteella".
Me saavuimme sillan päähän. Tässä piti meidän erkaantua.
— Ettehän vain tule tänään meille? — sanoi tyttö ja laski kätensä rukoilevasti ristiin.
— Entä jos varustaisin omalla nimelläni isänne vekselin?
— Sitä ette myöskään saata tehdä; sillä kunniasanallanne olette luvannut eräälle henkilölle, ettette enää kirjoita nimeänne vekseliin.
— Keneltä olette sen kuullut?
— Siltä mieheltä, jonka käskystä minä tulen joka päivä tänne. Hän tietää kaikki, mitä teille tapahtuu. Ja sittekin, jos tämä olisi teille mitä helpointa; (mutta tiedän aivan hyvin, että mitä te tuhlaatte meille, sen varastatte melkein kuin alttarilta), siinäkin tapauksessa voin kysyä: mitä varten? mitä hyötyä teillä on siitä? kuka maksaa takaisin? Mitä velkoja voisi ottaa häneltä? Kahlekoiransako?
Näin sanoen kiersi tyttö kaulastaan riippuvan mustan rihman pään peukalonsa ympäri: — silmänsä puhuivat:
— Kas tässä isäni kahlekoira!
Sitte liikkuivat hänen huulensakin:
— Lähettäkää vielä tänään kantajan kautta meille kirje, jossa ilmoitatte isälleni, ettette voi tulla luoksensa.
Näin sanoen juoksi hän tiehensä vastausta odottamatta.
Mutta minulla oli koko yön kovat puuhat, milloin hain minä järki-kultaani, milloin haki taas tämä minua; vaikeata oli löytää toisiamme.
Samanlaisissa tiloissa ei tavallisesti ennen minua häirinneet tällaiset huolet. Suloisen hetken tähden minä tavallisesti unhotiin, että siitä on seurauksena kokonainen ikävä vuosi. Löytyypä ilkitöitä, joita hyvässä seurassa pidetään hyvinä töinä. Joka ihminen nauraisi minua, jos sanoisin, että minulla on avain, jolla voisin avata paratiisin portin, mutta en tohdi käyttää sitä; vaan vien sen mukanani kotiin, lasken sen pöydälleni ja puhelen sen kanssa kahdenkesken.
Nyt täytyy joko astua eteenpäin tai palata takaisin; kynnyksellä ei käy seisominen.
Unissanikaan en voinut paeta noita ihania silmiä, jotka sulkeutuessaan sulkivat minutkin, niin että olin kuin vanki muurien takana, mutta jotka minuun katsoessaan karkottivat minut luotaan, niin että luulin kuuhun lentäväni.
Seuraavana päivänä oli suuri ottelu valtiopäivillä. Yleinen äänestys valtion tulo- ja menoarvion suhteen neljän viikon kovan kiistan jälkeen. Jokainen puolue oli koonnut kaikkialta kaikki mahdolliset äänet. Kuten sieniä syksyllä, nähtiin ilmaantuvan muodoltaan tuntemattomia edusmies-kryptogaameja, jotka koko vuoden olivat olleet näkymättömiä kuten itiöt kasvissa. Puolueet toivat sairaatkin jäsenensä; vieläpä nekin nousivat vuoteeltaan, jotka tavallisesti panevat maata vasta aamulla. Äänestyksen edellä pidettyjen loppupuheitten jälkeen kimalteli jo 32 astetta lämmin ilma salissa opaalin väreissä ja ilmakehä näytti merenpinnalta, josta vasemmiston miehet vyötäisiin saakka ulottuvine partoineen kohousivat kuten merihirviöt. Äärimmäisellä penkillä istui hydran kaltainen olento, joka tavallisesti ahmasi vatsaansa kahdeksan ministeriä. Parvilla vallitsi yleinen hiljaisuus, joka yhä kesti, vaikka puolen päivän aika jo oli kulunut ohi. Nuo kunnioitettavat naiset tuolla ylhäällä eivät varmaankaan syö kotona päivällistä, nuo kunnioitettavat herrat ylioppilaat luultavasti eivät missään. — Äkkiä sattui teaatteri-kiikarini tuttavani kasvoihin. Tuo kalpea katsanto, ryppyinen ja uhkaa osoittava otsa; se oli yhtiömieheni: herra Kozák.
"Ai, tuhat tulimmaista! Nyt muistui mieleeni, että minun pitäisi räjähyttää nyt ilmaan koko tämä huone kaikkineen päivineen! — Kokonaan olin tämän unhottanut. — Nyt hän odottaa parvella minun nousevan sijaltani ja menevän presidentin pöydän luo yhdistämään sähkökoneen lankaa helvetin kolon langan kanssa, jotta hän silloin voisi mennä pakoon. Mutta sinun asiasi ei tänään tule esille! — Miten minä suoriudun asiasta, kun hän vetää minut edesvastaukseen? Se on lykätty anomus valiokuntaan!"
"Kirottu hallitus" voitti tälläkin kertaa. Eikä maa vaipunut sen alla, lukemattomien syntiensä taakan alla.
Appeni oli vain odottanut tätä tilaisuutta; hän aikoi palata kotiin jo iltajunassa. Minä seurasin häntä asemahuoneelle. Ennestään tiedän, että jokaiselle apelle tekee hyvää lähtiessään kotimatkalle Budapestista, kun sekasorrossa asemalla vävy kantaa hänen kapineitansa; — suoraan sanoen hyvää se tekee vävyllekin. Päässäni kihisi vain yksi ajatus: tänään illalla olen taas vapaa, ei kukaan kysy: paljoko kello oli kun kotia tulit?
Toisiansa tuuppailevien matkustavien ja kantajajoukon keskellä tulee minua kohden mies kantajan mekko yllä ja olalla kapsäkki, jolla hän tuppaa ikäänkuin tahallaan minua selkään ja astuipa vielä jaloillenikin. — Olin juuri antamaisillani hänelle hyvän läksyn mutta kun näin hänen kasvonsa sanoinkin: "suokaa anteeksi!" Se oli Kozák.
Epäilemättä aikoo hän puhutella minua. Ei mikään paikka ole soveliaampi salavehkeille kuin asemahuoneitten odotussalit, ja jos tahdot olla oikein turvan takana, niin katso missä on poliisi, seiso hänen viereensä!
Minä menin hänen perässänsä, jottei hän tulisi minun perässäni.
— Mitä täällä teet? — kysäsin häneltä astuen varpaillensa.
— Rahan ansiolla olen. Kotona on tehdas tauonnut työstä, vastasi hän, vetäen lakin lippua silmilleen.
— Olettehan saaneet suuren tilauksen irredentisteiltä.
— Kuka sen on sanonut? Kyttyräselkä Thersitesko? Aina hän joko uneksii tai valhettelee. — Nuo tuolla Adrian meren toisella puolella soisivat kernaammin meidän todistavan loistavalla työllä, että olemme heidän liittoonsa kelpaavaa kansaa, vaan emme pelkkiä suurisuisia pettureita.
— Kovaa puhetta.
— Ja sinulle kovinta! Miksi jäi täksi päiväksi määrätty tuhotyö tapahtumatta?
— Se, hyvä serkkuni, on sula mahdottomuus, mitä sinä suunnittelit. Presidentin kilistyskoneesta ei löydy salissa osaa, jota lähelle voisi päästä. Nuo kaksi vaskilankaa menevät pikakirjurien huoneesen. Ilmareikää ei myöskään voi käyttää, kuten sinä arvelit; sillä kun ovet avataan, menee salinvartia heti sisään, jotta tämä paikka ei jää koskaan vartijattomaksi.
— Entä missä ovat Phlegetonin tipat?
— Ne olen minä niin kätkenyt, ettei niitä löydä yksikään ihminen.
— Tämä kaikki on valhe.
— Herra!
— Ei mitään "herroja!" Meikäläiset eivät ryhdy kaksintaisteluun. Se on nautamaista. Jonka me olemme tuominneet kuolemaan, sen pistämme salaa kuoliaaksi. Tämä on järkevyyttä. Keskuudessamme ei kukaan saa tuntea itseään loukatuksi, kun hänelle sanotaan totuus vasten silmiä. Joko kuulut liittoomme tai et kuulu! Edellisessä tapauksessa pitää sinun totella ja olla vaiti, jälkimmäisessä taas olet joukkoomme tunkeunut ja kuolemaan tuomittu. Älä ole noin nolon näköinen. Tikarilla emme sinua surmaa, jos olet kavaltaja.
— Voin näyttää toteen, etten ole teitä kellekään kavaltanut.
— Oh, kavaltamista ei ole vain yhdenkaltaista. Kavaltamiseksi emme kutsu vain sitä, kun joku antaa meidät ilmi poliisille, vaan myöskin kun joku pettää meidät.
— Perhana! Tämä on liikaa! Minäkö olisin pettänyt teidät, minä joka annoin puhdasta rahaa teidän raketeistanne?
Mies pisti kreutzerin rahan hampaittensa väliin ja lausui sitä purren;
(Hänen oli tapa aina puhua hampaitansa avaamatta).
— Rahaa annoit vietelläksesi tyttöä! Kyllä minä tiedän! Hän rakastaa sinua ja ylönkatsoo sentähden minua. Sen hän sanoi minulle suoraan. Hän vihaa minua, sillä hän rakastaa sinua. Eihän tämä ollut suostumuksemme, veikkoni. Kahdeksannentoista sataluvun käsitys on, ettei miehen ole tarvis olla uskollinen "yhdelle" naiselle, vaan hänelle on uskollinen "kaksikin"; jopa kaikkikin. Tässä suhteessa löytyy kaksi mahdollisuutta. Joko olet kosmisti tai "poroporvari". Jos olet kosmisti, niin älä anasta yksin itsellesi tyttöä, joka kelpaisi minullekin; jos taasen olet poroporvari niin mene kotia vaimosi luo ja pysy koreasti hänen luonansa. Tahdothan tehdä Agneksen orjattareksesi.
— Minä panen vastalauseen.
— Mutta minulla on todisteita siihen. Eikö tuo kyttyräselkä sielukauppias ole tehnyt kanssasi kauppaa? Ethän aikone sitä kieltää? Tuossa kahdentuhannen floriinin vekselissä on myöskin minun nimeni.
— Mutta ei minun.
— Ei vielä. Mutta kun se tulee siihen, on se oleva pettämätön todistus sinua vastaan, aivan kuin koko kansanpaljous olisi ollut kuulemassa suostumustasi hänen tähtensä. Mutta tämän minä pian saan tietää. Sillä se rivi, johon kirjoitetaan hänen "määräämällensä" on vielä tyhjä. En tehnyt Haggeukselle sitä hyvää että olisin kirjoittanut vekselin minun maksettavakseni. Tahdon tietää, kuka on siirtäjä? Jos siis allekirjoitat vekselin illalla, saan minä siitä tiedon jo seuraavana aamuna. Ja jos kirjoitat siihen valenimesi, niin on seuraavana päivänä kaikissa kansanlehdissä uutinen, että valtiopäivämies X. on kirjoittanut vekseliin vieraan miehen nimen! Jos taas kirjoitat oman oikean nimesi, niin kirjoitan minä suoraan sille vanhalle herralle, jota sinä saatoit tänne ja joka on sinun appesi ja ilmoitan hänelle, että sinä ensiksikin olet syönyt sanasi, ettet enää kirjoita nimeäsi vekseliin, toiseksi saatat perheesi perikatoon, kun kevytmielisesti tuhlaten heität pois rahoja, jotka eivät ole omiasikaan ja kolmanneksi petät vaimosi ja minä kirjoitan hänelle myöskin. Tunnenpa hyvin olosuhteesi. Kummassakin tapauksessa lankee ruumis-arkun kansi ylitsesi.
Kiero ihminen! Helppohan minun on sitoa hän kahleisin.
Sillä arvoisa veikko erhettyi yhdessä kohden suuresti, kun nimittäin luuli peloittavansa minua uhkauksillaan. Päinvastoin: hän ei ole mies minua pettämään. Kun sanotaan: "vaara uhkaa" — niin menkäämme sinne! Mutta jos sanotaan: "suuri vaara uhkaa!" — silloin rientäkäämme!
— Olet ymmärtänyt väärin koko asian, veikkoseni, — vastasin levollisesti. Minua saat luulla niin koirankuriseksi kuin tahdot, mutta tuon tytön edessä sinun täytyy kumartaa sekä päätä että polvea. Hänellä on jalo luonne: hän on Vera Sassulitsch.
— Se sikseen. Tiedänhän sen. Mutta saattaahan olla jalo luonteeltaan ja kuitenkin Raamatun Rahab: ensimmäinen kosmisti-nainen.
— Mutta kumminkin väitän, että jos minulla olisikin itsekkäitä tarkoituksia, niin ne särkyisivät hänen teräksistä luonnettansa vastaan. Jos minä autan Haggeusta kirjoittamalla vekseliin joko oman nimeni tai toisen, niin teen sen vain siinä tarkoituksessa, että hän voisi valmistaa pyranastatorin irredentisteille.
— Hyvä. — Luotan sanaasi. Siis kuulut meihin ja tahdot pysyä liittolaisenamme. Mutta tämä täytyy sinun koetuksella näyttää toteen. Me emme usko liittolaisiammekaan. Sanotaan, ettei unkarilaisella ole mielen lujuutta. Hän ei voi tehdä kuten italialainen tai venäläinen, nimittäin antaa helvetinkoneen räjähtää missä enimmän ihmisiä on koossa; meidän veikkomme asettavat petardejansa paikkoihin, joissa ne eivät vahingoita ketään. Runollista kansaa. Hyvä. Huomaan, ettei koko maassa löydy rhinoceros-mielistä miestä, joka lennättäisi ilmaan korsua Aleksanderin kadun varrella, silloin kun se on täynnä. Minä tiedän miedomman keinon, — Tarkoitan nyt tällä kertaa erästä pientä helvetinkonetta, joka mahtuu valtiopäivämiehen pöytälaatikkoon. Tämän panee räjähtämään omituinen kone-laitos. Varmaan olet kuullut puhuttavan Thomaksen helvetinkoneesta, jolla voisi upottaa suuren laivan meren pohjaan. Minun keksintöni on samaa laatua, Se on taskukellon kaltainen. Sen saattaa vetää ylös ja asettaa viisarin sille minuutille, jolloin tahdomme sen räjähtämään. Kun hammasratas tulee sille minuutille, lyö pieni naula sytyttimeen ja koko kone räjähtää. Sinä voit asettaa sen semmoiselle ajalle, jolloin parlamenttihuone on tyhjä. Räjähdys ei tapa ketään, ei hajoita seiniäkään, vaan panee palaisiksi ylimmäiset penkit, missä pääkalmukit tavallisesti istuvat. Tämä on oiva mielenosoitus. Me näytämme koko suurelle kosmisti-liitolle, että olemme kelpo kumppaneita ja arvomme on suuresti kohoava. Kättä päälle!
— Tuossa käteni.
— Nyt lakkaavat vähäksi ajaksi kohtauksesi tytön kanssa, kunnes minä saan helvetinkoneen valmiiksi. Jos työ onnistuu, antaa tavallinen kirje aamulla tietää historiallisen nimen kautta, että hän odottaa sinua illalla tavalliseen aikaan. Paikan, missä teidän on tapana tavata toisenne pitää hän minultakin salassa. Oikein tehty. Vain ensimmäisestä ja viimeisestä askeleesta pitää meidän tili tehdä toisillemme, niitten välisistä ei ole lupakaan. Silloin siis otat vastaan häneltä tuon pienen leikkikalun. Ikävä vaan, että se on vain leikkikalu; Lasten huviksi se kelpaisi. Joskus toiste annan sinulle suuremman koneen, nimittäkäämme sitä "tulikelloksi", mutta sitä varten täytyy minun ostaa aineksia monelta taholta.
— Kyllä minä laitan itseni paikalle.
Tuo mies katsoi minua puoleksi suljettujen silmälautojensa alta.
— Mutta muista se, ettei tämä ole mitään kavalierileikkiä! — Ja jos petät, kavallat, jos rupeet ilveilemään kanssamme, niin karkaa pois koko kaupungista äläkä seisahdu, ennenkuin olet kotonasi oman lieden ääressä, sillä tämä käsi, jota äsken pudistit, on sangen mahtava.
— Siitä olen vakuutettu.
Vielä yksi seikka, nimittäin tuon vekselin allekirjoitus-asia. Että kirjoitat siihen valenimesi, sitä vastaan ei minulla (in thesi) ole mitään muistuttamista. Mutta erityisissä tapauksissa teen eroituksen. Nimen väärennys ei meillä ole ainoastaan luvallista, vaan kiitettävää, jos voimme siten langettaa kruunun jonkun päästä; mutta väärentää nimeä varastaaksemme neitsyyden tytöltä, on kuoleman rikos. Pidä se mielessäsi.
Niin sanoen poistui hän kapsäkkineen.
— Kauanpa tinkailitkin tuon kantajan kanssa, huomautti appeni, kun palasin hänen luoksensa.
— Kantamastaan pyysi lurjus neljäkymmentä kreutzeriä, mutta minä näytin toteen taksasta, ettei puolesta kolmatta kilogrammista tule muuta kuin viisikolmatta kreutzeriä. Tässä ovat rahat, jotka sain takaisin.
Vanhus syleili ja suuteli minua: "sinusta tulee, näen minä, hyväkin isäntä!" ja antoi palkinnoksi minulle nuo kolme viiden kreutzerin rahaa.
Mutta pankaamme tähän taas kolme tähtöstä osoittamaan tuhlaajapojan kolmea onnenrahaa.
VII.
Yliopppilas-ajoistani saakka, kun ensin kosin pientä valkoveristä kaunotarta ja olin ylen autuas, kun hän pisti rintaansa antamani kukan, en ole ollut niin tuhmalla päällä kuin nyt. Tuntui kuin olisin vasta nyt alkanut oppia joltain tanssimestarilta, miten pitää astua naisen eteen kysymään, josko hän on vapaa ensi franseesiin? Nuo illat Tonavan sillalla kuutamossa ja kuutamatta, esiintyivät kaikessa viehättävässä suloudessaan vasta nyt, kun ne olivat ohi. Tavakseni oli jo tullut kohta kun katulyhdyt sytytettiin,. juosta ulos klubista ja rientää sillalle. Kumpi ehti ennen paikalle, hän odotti ensimmäisen osaston korvassa. Vielä sittekin, kun tiesin, ettei kukaan ole siellä minua odottamassa, olin levoton; tavallisella ajalla oli minun sisällinen pakko kuljeskella sillalla, väliin katsellen vyöriviä laineita, väliin taas astuskella eteenpäin. Todellakin sangen suloista huvitusta. Ei kukaan tule kysymään, kuka olet? minne menet? miksi niin huonolla tuulella? kauanko valtiopäivät vielä kestävät? hauskaa kun tapasin! hyvästi! — Ainoastaan yhden kerran tuli kinttuihini eräs sanomalehtimies kysyen mitä minä niin tarkasti katson tuonne Margaretan saarta päin! Vastasin jo viikkokausia havainneeni, että Margaretatan sillan Pestin puolinen osa silminnähtävästi on vaipumassa veteen. — Seuraavana päivänä oli tästä asiasta luettavana joka sanomalehdessä. Arkkitehti oli saada halvauksen pelästyksestä.
Tyttö parka! Olin tottunut näkemään hänen surulliset kasvonsa joka päivä. Vasta nyt havaitsin pitäneeni häntä aivan omaisenani.
Mutta onhan aivan minun vallassani tavata häntä taasen. Tiedänhän mistä Kuiskaaja-katu alkaa. Taskussani on sala-oven avain. Ja sainhan jo tietää, että Haggeus herran toisen kerran mentyä voi aamuun asti tapahtua talossa mitä tahansa.
Mutta tornin korkuisia esteitä kohousi vastaan estämään minua sitä tekemästä. Jos menen sinne, niin sorran ensiksikin tytön viattoman sydämen. Jo tämä seikka yksin tuottaisi omantunnon vaivoja. Sitä paitsi panisin alttiiksi oman elämäni, tavarani ja kunniani. Mahdollista on myöskin, että kilpailijani ampuisi minut salaa kuoliaaksi tai juopunut isä lennättäisi minut ilmaan yhdessä tehtaansa kanssa; mutta hyvin luultavaa on, että he kielittelisivät perheelleni; menettäisin vaimon, lapset sekä appenikin ja sitte joutuisin minä mieron teille. Jos taas kirjoitan vekseliin ihanan silmäparin tähden väärän nimen, niin pelkäisin joka hetki, että salaisuuteni tulee ilmi, ja jos se tulisi tiedoksi, niin ei minulla olisi muuta neuvoa, kuin ampua heti luoti otsaani.
Mutta kumminkaan en voinut karkottaa mielestäni tuota seikkaa.
Jumalan kiusaamista on joka askel, jonka astun, ja kuitenkin yllyttävät kaikki ajatukseni minua eteenpäin. Tiedän, että olen mieletön, järkeni on poissa.
Mitä useampi päivä kuluu minun häntä näkemättä, sitä raivoisammaksi tulee sisässäni paha henki, joka yllyttää minua menemään tytön luokse. Minut valtasi sama tunne, joka kiihoittaa tornin huipulta alas katsovaa ihmistä hyppäämään maahan.
Eräänä aamuna löysin taas pöydältäni kirjeen, tunnetulla käsialalla kirjoitettu osoite päällä, jommoisia kirjeitä Kozák tavallisesti lähetti. Sisässä oli nimeni ja virkani näin: "Petöfin hullu".
Ahaa! Tunnen tuon ulkoa kirjastakin.
"Maan keskustaan mä itsen kaivan,
Otan ruutia
Ja räjähytän ilmaan koko tämän maailman.
Ha ha' ha!"
Siis saan taas illalla tavata Agneksen.
Koko päivän kävin kuin kuumeessa. Minusta ei ollut mihinkään. Kaikki jotka tapasivat minut, vaivasivat minua kysymällä: mikä minua vaivaa? Vihdoin uskotin heitä, että valmistan itseäni pitämään suurta puhetta Siebenbürgin paloviina-asiassa; siten sain heistä eron, mutta tuskin sain odotetuksi päivän loppua. En muistanut, josko olin päivällistäkään syönyt.
En malttanut odottaa iltaa. Mikä mahtoi viedäkään minut Tonavan rantaa ylöspäin, en itsekään tiennyt, ennenkuin olin tuolla puolen Margaretan siltaa. Täällä loppui jo tunnettu maailma ja kivikatu. Ulkotilukset alkavat, joista on paras se, jota käytetään polttopuiden varastopaikaksi.
Erään tämmöisen tulevan vuosisadan kadun kulmassa tuli äkkiä vastaani
Agnes.
Ihan ehdottomasti kuvautui tyttöparan kasvoissa ilo tavatessaan minut.
— Mitä täällä teette? kysyin.
— Täällä minä tavallisesti kävelen, kun minun pitää tavata teitä, kunnes lyhtyjen sytyttämisaika tulee.
— Sitä minäkin aavistin. Jonkinlainen tunne kutsui kai teitä tänne. Näin ollen emme ehkä menekään sillalle; täällä voimme paremmin keskustella. Käykäämme käsitysten.
Myöntyen kehoitukseeni pisti hän käsivartensa kainalooni; toisella käsivarrellaan riippui ompelukorinsa.
— No, eikö korissa ole mitään? kysäsin. Eikö minulle ole mitään lähetettykään? Vai oletteko jo heittänyt sen Tonavaan?
— En mar. Jätin kotia.
— Ette vain pannut sitä päänalusen alle?
— Panin kun paniikin, sinne kätkin sen.
— Mutta miksi?
— En tohtinut kantaa sitä kadulle. Pelkäsin, että se löydettäisiin minulta ja tutkittaisiin mitä se on. Ja minä tiedän mitä se on.
— Mutta kumminkaan ei teidän olisi pitänyt kätkeä sitä päänalusen alle. Olisittehan voinut panna sen pöytälaatikkoonkin. Mahtuuhan se sinne.
Pidin silmällä, josko kasvonsa punastuivat, kun minä mainitsin pöytälaatikkoa. Mutta näitten juonteissa ei näkynyt mitään muutosta.
Tahdoin saada varman tiedon.
— Sanokaa, Agnes kulta, onko teillä vielä valokuvani?
Kysyessäni katsahti hän pelästyneenä minuun ja veti kätensä ulos kainalostani.
— Joko senkin tiedätte? kuiskasi hän kalpeana ja vetäytyi seinän viereen.
— Mutta miten olette saanut sen käsiinne? kysyin; — tahdoin tietää, josko isä oli tuonut sen?
— Näin sen valokuvamyymälässä ja ostin. Oletteko siitä suuttunut?
— Mitä ajattelettekaan? Jos olisin tietänyt teidän huolivan riitä, olisin sen itsekin teille antanut. Mutta mistä ostitte sen?
— Kerepesin kadulla on valokuvaaja.
__ Kerepesin kadulla? Siellä en ikinä ole antanut ottaa itsestäni muotokuvaa.
— Mutta siellä se oli. Usein olen sen siellä nähnyt mennessäni ompelemaan; jo monta vuotta sitte.
— Mahdotonta. Vasta tänä vuonna otin valokuvia kumppanieni tähden.
— Mutta siellä se vaan oli; sieltä minä sen ostin. Ettehän toru minua? Eihän se ollut pahasti tehty? Sallitteko minun pitää sitä? Se on muassani. Juuri hiljan ostin sitä varten seisovan kehän, jotta voisin asettaa sen pöydälleni. Mutta ettehän vain suutu minulle siitä?
— Näyttäkää se minulle.
Somasti ujostellen otti hän koristaan pienen laatikon, jossa oli valokuvani, ja antoi sen minulle.
Mutta tämä ei ollut se valokuva, jonka löysin hänen pöytälaatikostansa — sattumalta, vaan ihan toinen. Sen olin jo kokonaan unhottanut.
Useita vuosia sitte, ollessani Balaton-Füderissä kylpemässä, ikuisenti sikäläinen valokuvaaja maallinen olentoni kuvan — vaimoni ja kolmen pienen paitaressun ympäröimänä. Nuorin on äidin sylissä ja kurottaa minulle pientä hevosen selässä istuvaa husaari-nukkea; vanhin syleilee polveani, vaimoni kasvoista säteilee onnellisuus. Tuo valokuvaaja on varmaan muuttanut Pestiin ja siten on Agnes tavannut hänellä kuvani.
Kuuluisa "Fire-Queen" sammuttaja ei ole parempi sammuttamaan suurta tulipaloa kuin tämä kuva sammutti tuhotulen sydämmessäni.
— Ja te tahtoisitte pitää tätä valokuvaani pöydällänne?
— Joll'ette kiellä, niin…
Näissä sanoissa esiintyi niin todellinen ja teeskentelemätön viattomuus, etten voinut enää hallita itseäni. Kyynel pujahti silmistäni.
Tämän huomasi hän, ja ennenkuin olisin voinut estääkään, suuteli hän kättäni. Samaa aioin minä juuri tehdä hänelle.
Minä suutelin häntä otsalle. — Mene kotia, tyttö parka, ja koeta unhottaa!
Nyt luulin jo todellakin, että eroamme toisiamme kiroomatta. — Suoraan sanoen ovat kaikki naiset, joilla tähän asti on ollut onnettomuus tulla minut tuntemaan, enemmän tai vähemmän minua kironneet. Sen tiedän hyvin, sillä jokaisen kirous on sattunut.
Tämä ainoa ajatelkoon minusta hyvää. — Älkäämme tavatko toisiamme enää!
Minä riensin kotia. Aamusta saakka en ollut käynyt kotona.
Pöydälläni tapasin kirjeen, jonka osoitteesta jo huomasin, kuka oli kirjoittanut sen. Siinä seisoi: "oma poikanne".
Kirje oli vanhimmalta pojaltani, siltä joka tuossa valokuvassa syleilee polveani. Käsialansa! oli parantunut paljon, sittekun minä sen viimeksi näin. Hän ei enää kirjoittanut viivattujen rivien väliin.
Hän kirjoittaa että he kotona ovat. Jumalan kiitos kaikki terveinä, pikku Mikko kiipee jo puuhun; he toivottavat minulle samaa. Kylään on ilmaantunut rokkoa; sentähden on äiti päättänyt kohta, kun tulee lämpimät ilmat, muuttaa lapsineen Balaton-Fürediin kylpemään. He saavat oppia uimaan. Mutta jo eilisestä saakka on ollut kevät-ilma, vielä toissapäivänä oli talvi, sentähden päätti äiti lähteä jo huomenna matkalle. Äiti pyytää että isä olisi aamulla puoli kuuden aikana odottamassa heitä Pestin asemahuoneella; sillä äiti ei tahdo viipyä, vaan aikoo sieltä suoraan mennä Budan asemalle; sieltä lähtee juna kello seitsemän Fürediin päin. Suutelonsa lähettävät he kaikki yhteisesti. Keskimmäinen kirjoittaa myöskin veljensä kirjeesen: hän antaa tietää, että hänellä on koulussa säästöpankkikin ja sinne panee hän kaikki rahansa. (Poika tulee isäänsä!) Nuorimmaltakin (joka kuvassa on nukki kädessä) oli pari ylöspäin kiipeävää riviä variksen varpaita, joissa seisoi, ettei "kirsikat ole vielä kypsiä, mutta kumminkin kiipee joka päivä puuhun; ja varoo, etten putoo alas; varokoon isä myöskin!"
Huomaan, että tässä tulee "Paavalin kääntymys".
Käskin palvelijani nousta ylös jo neljän aikaan aamulla ja laittaa issikan asemahuoneelle.
Saavuin sinne niin varhain, että lamput vielä paloivat pitkin tietä. Mieleni ei tehnyt istua odotussalissa, läksin kävelemään pitkin rataa. Aamu-sumu peitti vielä koko kaupungin. Se oli pilvi, joka oli syntynyt pelkästä ihmisten pahuudesta. Ennenkuin tulemme kaupungin-puiston huviloitten ja eläintarhan huuhkajalinnojen luo, täytyy kulkea rappeutuneitten mökkiryhmäin ohitse, jotka ovat likistetyt, Itävallan valtion rautatien ja yhdys-radan Cimborasson korkuisten ratapenkkien väliin ja tuomitut vähitellen häviämään, Mikä raukee, sitä ei enää nosteta. Matala rivi nuoria akatsiapuita peittää osan näistä ryhmistä. Vain hyvin tottunut silmä keksii tämän "tohuvabohun" keskeltä vaaleaa savua päästävän savutorven, joka on Kuiskaaja-kadulla — Kozák on jo hereillä ja keittää sammuttamatonta tulta helvetinkonettansa varten. Entä mitä uneksii tyttöparka siellä, helvetinkone pään alla; — ja tuo muotokuva seinällä päänsä päällä? Kuinka suuri olisikaan ilonsa, kun saisi nähdä niitten tulevan, joitten kuva hänellä on. Kunnon vaimo-kultani on sen jälkeen tosin vähän lihonut ja pojat kasvaneet; mutta kumminkin tulevat he riippumaan minun kaulassani yhtähaavaa, en itsekään tiedä, ketä heistä ensin syleilen.
Sähkö-kilistyskone ilmoitti, että juna on saapunut Köbánuaan. Palasin takaisin toivottaen "hyvää huomenta" nukkuvalle, Ehkä kuuli hän sen unissaan.
Kun juna tulla jyrisi aseman eteen, oli jokaisen pää ulkona vaunun ikkunasta ja kaikki huudahtivat yhtä aikaa nähtyänsä minut.
Minuutin päästä yleinen syleileminen ja suuteleminen.
Ääretön oli riemu. Puolen vuoden kuluessa en ollut nähnyt heitä (valtion asiat muka estivät!). Kuinka suuriksi pojat olivat kasvaneet! Rakas vaimonikin oli terveen näköinen; maaseudun ilma oli tehnyt hänelle hyvää.
— Eikö pääsi tullut kipeäksi mutkalla?
— Tuli, mutta se on jo ohitse.
Tiedän, ett'ei ole muuta tarvis kuin laskea käteni otsallensa, niin kipu on poissa; mutta kun maan velvollisuudet pitävät kättäni niin sidottuna!
Kapineet otettiin alas ja ladottiin erään kantajan selkään. Sitä laukkua, jossa korukalut olivat, ei rouva antanut kädestään; sitä taasen, jossa oli välttämättömät matkatarpeet, piti vanhin poika; valkoisten hiirten häkkiä ei nuorin antanut kellekään; keskimäinen oli tiedemies, hänen ainainen matkakumppalinsa oli kirjalaukku; kamarineitsy sai pitää huolta hattukoteloista.
— Mutta missä on iso kapsäkki? Tarvitaanko ajuria?
Vastaus oli sangen rauhoittava. Se oli mennyt jo edellä tavarajunassa suoraan Fürediin; ettei tarvitse siitä matkalla huolta pitää. Vain yksi kapsäkki on muassa, ne mahtuu kuskin tuolille.
Sitte sulloimme itsemme "yhteen" issikkaan. Minä tahdoin ottaa kaksi; mutta ei kukaan tahtonut istua toisilla rattailla, kaikki tahtoivat olla minun kanssani. Siis koetimme likistää itseämme niin paljo kuin suinkin yhteen. Joka henki sai pitääksensä yhden laukun ja kopan. Ajaja ratsasti ison kapsäkin selässä, josta hän ajoi hevosta.
Saavuimme onnellisesti Budan asemalle; siellä toimitin suurusta perheelleni, ostin matkapiletit, annoin kapineet esille, ostin kaikenlaisia sekä mieleviä että mielettömiä sanomalehtiä ja palasin sitte takaisin omaisteni luokse.
Muuta puhetta ei ollut keskenämme kuin: "missä on pikku laukku? Täälläkö on iso koppa? Kellä ovat plaidit? Kenen tämä lakki on? Missä tuo lapsi juoksentelee? Älä eksy, taikka jäät tänne! Kuka ei ole vielä saanut suurusta? Missä on Liisa? Miks'ei hän juo kahviansa? Oletteko te kantajani? Ettekö? Käskekää sitte n:ro 7 tänne! Viinuri! Tuossa maksu! Kohta soitetaan! Mitä issikalle tulee? Vaihtakaa pian! Älä ota tuota laukkua, se on tuon herran! Älkää unhottako sateenvarjoa? Minä otan tämän lapsen, ota sinä tuo toinen; kun ette vaan tulisi tallatuiksi ahdingossa! Ensimmäinen kilistys… Tulkaa Jumalan nimessä perässäni! Hoi konduktööri! Mikä vaunu menee Siöfokiin? Ei tupakoitsijain vaunua. Tulkaa sisään yksi toisensa perästä! Joko kaikki on täällä? — Tuossa juomarahaa! Vaunu on täynnä! Ei ole sijaa." Vasta kun toisen kerran kilistettyä ovet suljettiin ja he huomasivat että minä jäin sisään, alkoi taas konsertti: "kas kas, isä tulee muassa? isä tulee meitä saattamaan", ja taas alkaa kaulastani riippuminen ja jaloilleni astuminen. Näin suurta uhrausta he eivät minulta olleet odottaneet. "Tuleeko isä kanssamme Siöfokiin saakaa?" — "Tulen vaikka Fürediin". — Nyt kysyttiin jo "jäätkö sinne kanssamme myöskin?" Vaimoni käski heidän olla vaiti, sillä isällä ei nyt ole aikaa jäädä; sitä siinä, kun hän tulee heitä saattamaan sinne saakka. Hänen täytyy olla joka päivä valtiopäivillä. Rauhoittava katse täynnä autuutta, osoitti miten onnelliseksi on hänet tehnyt tämä rahtunen perheenisän velvollisuutta…
Junan kiitäessä eteenpäin istuimme vastapäätä toinen toistamme; rakas vaimoni alkaa esitellä kotioloja, ja antaa Budan ja Sjöfokin välillä niin tarkan selityksen taloudellisesta tilastamme, etten ole täydellisempää kuullut talousministeriltäkään.
Oraat ovat sangen lupaavat, kevätkylvö itänyt hyvin, viiniköynnöksiä ei ole halla pannut; vasikat ja naudat ovat hyvin kestäneet talven; menneen- ja toisvuotisesta viinistä saa jo hyvän hinnan, mutta parasta on pitää vielä myymättä, sillä hinta nousee yhä; villojen kaupan on jo eräs Pestin kauppias tehnyt ja kymmenen floriinia korkeammasta hinnasta kuin viime vuonna; kontrahti on täällä muassa, ei muuta tarvita kuin allekirjoitukseksi. Vastaan ottaessaan maksaa ostaja heti neljätuhatta floriinia. Porsaista on jo eräs Nagyváradin kauppias luvannut viittä floriinia korkeamman hinnan kuin syksyllä. Tänä vuonna voimme, jollei Jumala salli meille mitään onnettomuutta tapahtuvan, maksaa suuren osan entisten katovuosien velkoja. Meille pantiin liian suuri suostuntavero, mutta rouva riiteli vastaan ja sai oikeuden; samoin sai hän vääryydellä koroitetun entisen veron vähennetyksi kolmannella osalla; viinin valmistuksen oli hän antanut urakalle, siten tulee se maksamaan vähemmän kuin palkkamiesten työ. Poikki niityn oli hän kaivattanut vesiviemärin, joten niitty oli tullut tuottavammaksi. Rappeutuneen myllyn oli hän antanut korjata, ja saanut siihen uuden myllärin, joka maksaa säännöllisesti arentinsa. Ansaria oli hän lakannut pitämästä, jottei enää tarvittu kallista puutarhuria. Maitoa hän ei enää myy meijeristille, joka maksaa vain juustossa, vaan lähettää kaupunkiin. Nelivetoisten vaunujen sijasta käyttää hän kaksivetosia. Summa summarum: säästöön on jäänyt senverran, että on vara kuluttaa kylpemiseenkin. Onpa vielä vara ottaa kotiopettajakin lapsia varten. Tähän asti ovat he käyneet yleistä koulua, mutta siellä raivosi usein tarttuvia tautia; nytkin pakenevat he juuri semmoista. Parempi olisi saada syksyksi perheesen joku kelpo nuorukainen, joka opettaisi vanhemmalle korkeampia tieteitä ja nuoremmille tiedon alkeita. Siihen menisi noin neljä tai viisisataa florimia.
Tähän minä vastasin, että tunnen siihen sopivan henkilön, joka ensi syksystä voi ryhtyä toimeen. Hän ei enää ole aivan nuori; eikä liioin mikään maailman valkeus; mutta hän on rakastava lapsia, eikä katso niin paljon palkkaa kuin hyvää kohtelua.
— Olkoon menneeksi, kun hän vaan on moitteeton elämässään.
— Mitä siihen tulee, ei häntä vastaan ole todellakaan mitään muistuttamista; mutta siveellinen kantansa, jos ei kohta parantamaton, ei ole juuri ensi luokkaan kuuluva.
— Siinä tapauksessa en minä päästä häntä huoneeseni!
— Päästät kun päästätkin, kultaseni, otatpa hänet vastaan vielä niin ystävällisesti, että pian saattaisit minut kadehtimaan tuota kevytmielistä heittiötä; jollei hän totta puhuen olisi oman isäni ainoa poika.
Vaimoni löi hänen kättänsä kurottavalle kädelleni sanoen: "sinä pöhkö!" mutta kuitenkin tarttui hän käteeni jää tuo hiljainen haaveileva ja autuaallinen katseensa osoitti; ettei tämä ollut hänelle mikään uutinen; varmaan oli hänen isänsä puhunut hänelle asiasta, että minä syksyllä jätän valtiopäivämies toimeni ja palaan kotia — ollakseni oma mieheni, mutta hän ei ollut uskonut sitä, ennenkuin nyt kuullessaan sen minulta. Minun puheeni hän uskoo kaikki. Jos sanoisin, etten ole kertaakaan maistanut viiniä enkä polttanut tupakkia sitte kun hänet viimeiseksi näin, niin uskoisi hän senkin.
Ilmakin suosi meitä; oli kaunis kevätpäivä.
Nähtyänsä vaunun ikkunasta Balaton järven, riemuitsivat lapset ääneensä. Näky olikin ihana, edessämme oli Unkarin meri, kuten me ylvästellen sitä nimitämme. Kirkas veden pinta kimalteli aivan kuin hopea, kun vieno tuuli pani sen karehtimaan; toisen rannan vuorten alla oli vesi tyyni kuin peili; yhtäjaksoinen puutarha sekä isompine että pienempine viinitarhoineen, kartanoineen, tornineen kuvautui ylösalasin vedessä. Solakkoja haikaria kahlaa rantojen matalalla, vitkaan siipiänsä nostellen jyrisevän rauta-hirviön lähestyessä; paimenet juottavat karjojansa, ajaen niitä veteen aina uimiseen saakka, kalastajat vetävät nuottaansa. Lapset kiipeevät selkääni huutaen: "kas, tuolla on Balaton-Füredin kylpylaitos!" — Minulla oli täysi työ höyrylaivalla pitäessäni heitä koolla, kunnes laiva saapui Füredin rantaan.
Tähän aikaan on Füred ihanin, vaikka harva ihminen sitä tietää. Ruusumetsät ovat täydessä kukassa; oikea Kazanlik. Harvoja ihmisiä on kävelyllä, mutta sitä useampia satakieliä.
Heti perille päästyämme ryhtyi vaimo-kultani työhön, johon ei minun tarvinnut puuttua, mistä seikasta olen hänelle ikuisesti kiitollinen, nimittäin matkapakkojen avaamiseen; silloin ovat mies ja lapset vain tiellä. Minulta ei vaadittu muuta kuin viedä lapset ulos kävelemään kanssani: ja sitte kylpemään.
Mikä ilo näille Sisseran sotilaille, kun pääsivät vapauteen "isä-kullan hoidon alle!" Äiti näytti pitäneen poikansa kurissa! Kun he ovat minun hoitoni alla, on heillä täysi vapaus. Siksipä he riemuitsevat kun minä palaan kotia. Vanhin, hurja poika, on aika voimistelija; jo kaksi kertaa on kätensä ollut poissa sijaltaan ja otsassaan on iso arpi. Kirjoja rakastaa hän yhtä paljo kuin pukki puukkoa. Vasta viimeisellä hetkellä lukee hän läksynsä, mutta vastaa aina rohkeasti; vastaako hän kirjan mukaan, se on toinen asia. Sen hän on minulta perinyt. Keskimmäinen taasen tulee äitiinsä. Sangen ahkera ja sävyisä poika. Mistä vain kirjan saa kynsiinsä, sen hän on oikein syödä. Taskunsa ovat aina täynnä leivän palasia, joita hän säästää tulevien pahojen päivien varaksi. Hänellä on niin suuri kyky laskentoon, että hän kerran pöytäni ääressä laski seuraavan esimerkin: jos "vanhan korttelin" mitta viiniä maksaa 25 kr ja jos joku on tottunut juomaan päivälliseensä "uuden korttelin" viiniä, niin montako decilitraa hän saa juoda 37 1/2 kreutzerin hintaista sammuttaakseen janoansa? Tätä en ole vielä käytännöstäkään oppinut. — Nuorimmasta tulee runoilija: pelkkää haaveilemista ja tunteellisuutta. Hän itkee ilman syyttäkin ja pitää minusta erittäin paljon. Pienenä ollessaan hän makasi aina minun vuoteessani eikä sallinut kenenkään muun vaatettaa itseään kuin minun. Mihin ikänä istahdan niin hän kohta kiipee polvelleni. Muuten on hän kovin tarkka, kaikki hän näkee, mitä ei muut havaitse. Kävellessämme valokuvaajan asunnon editse puistossa, vetää hän kerran minua ison kaapin luo, missä hän jo kaukaa tunsi ison valokuvaryhmän, jossa me olemme yhdessä kuvatut. Minun täytyi luvata, että tänä vuonna taas annamme valokuvata itsemme yhdessä. Sitte vein heidät kylpemään. Vanhin ui kuin saukko, tuskin saa häntä houkutelluksi nousemaan vedestä, mutta keskimäinen laskee tarkoin, montako minuuttia saa olla niin ja niin monta astetta lämpimässä vedessä, siihen katsoen, montako astetta liikaa lämmintä saa haihtua ruumiista, jotta uiminen karaisisi sitä, muuten se veltostuu. Nuorinta taasen, jonka minä itse vein veteen, ei saanut irti kaulastani, hän huusi yhä: "voi isä, voi rakas isä kulta, mennään pois vedestä, minä kuolen". Jo näin nuorella ijällään kauhistuu runoilija vettä. Kylvettyämme kävelimme hetken puistossa haeskellen sileitä pikkukiviä, istuimme sitte maahan ja minä opetin pikku Mikkoa leikkimään niillä.
Matkapakkojen avaamistyöstä sai äiti parka tavallisen päänkivistyksensä, ja se kestää koko yön; mutta päänkivistystä osaan minä parantaa yhtä hyvin kuin koko kollegio lääkäreitä. Nuorin poika tuli taas kanssani maata eikä aamulla tahtonut päästää minua sängystä. Aamulla täytyi minun taas vaatettaa häntä. Vaimoni oli hieman kalpean näköinen yöllisestä päänkivusta. Näin ollen oli paha jättää häntä. Mutta hän joudutti minua itse. Hän oli jo laittanut kahvinkin valmiiksi. Laivalla soitettiin jo ensimmäinen kerta. Nuorin ei tahtonut millään muotoa irtaantua minusta, vaan pyysi minua viipymään vielä yhden päivän siellä. Hän käski katsoa, kuinka paha ilmakin on! Balaton järvi lainehtii. Tulee myrsky. Laiva uppoo. Minä hukun. Sitte alkaa hän itkeä. Viimein vaatii hän minua ottamaan hänet mukaani. — Se vielä puuttuisi! — Mutta järkevä vaimoni teki loppu puuhistamme. "Veisitkö hänet sinne mukanasi valtiopäiville!" — Se on totta! Enhän anna olekaan lasten-opettaja, vaan isänmaan ystävä.
Jo soi toisen kerran. Poikaseni, minun pitää mennä. Kaikki seurasivat he minua höyrylaivalle ja astuivat kanssani sisäänkin. Syleily ja jäähyväiset kestivät, kunnes laiva jo teki lähtöä; siis tulivat he saattamaan minua Siöfokiin saakka. Jos olisin sanankin sinne päin sanonut, niin olisivat he tulleet Budapestiin saakka.
Siöfokissa viivähtäessämme pisti päähäni hyvä ajatus: entä jos lähettäisin täältä esimiehelle sähkösanoman, että jätän luottamustoimeni "huonon terveyteni tähden", (vaikka tunnen olevani hyvinkin hyvissä voimissa); parlamentti saa nähdä, miten se voi tulla aikaan ilman minutta. Sitte takaisin "cum gentibus" Balaton-Fürediin!
Vahinko vaan, etten koskaan joudu tuumasta toimeen.
Illalla olin taas "kotona" Budapestissä.
Ei mitään kirjettä minulle — Jumalan kiitos!
Sitte kului useampia päiviä ilman mainittavia, erinomaisia kuulumatta. Tuttujen vallasnaisten kanssa keskusteltiin valtakunnan kauheasta vaillingista, mihin ministerit ovat syynä; klubissa puhuttiin naisväen ylellisestä loisteliaisuudesta, joka on muka syynä vaillinkiin; valtiopäivillä taasen kauhean suurista vararikoista, joita oli tapahtunut klubissa: pelkkiä kauheita asioita.
Mutta minua eivät enää häirinneet minkäänlaiset suuren Kosmoksen atoomit. Luulin heidän jo unhottaneen minut.
Joka ilta otin esille lasten kirjeen ja luin pikku Mikon neuvon: "varokoon isä, ettei lankee".
Totta puhuen ei kolmen tämmöisen lapsen isän sopisi sekaantua moisiin seikkailuihin! Luulisi mar lapsekkuuden jo jättäneen minut!
Heittäkäämme pois mielestä koko juttu!
Mutta pankaamme tähän taas kolme tähtöstä, otaksuen niitä pikku Mikon kolmeksi leikkikiveksi.
VIII.
Mieleeni muistui tällä välin, että olin luvannut tuolle tytölle jotain, jonka täyttämistä hän ehkä vieläkin odottaa. Jos jo vihdoinkin olin luopunut kaikista itsekkyyden kuiskaamista ajatuksista, niin oli todellakin kohtuullista, että pidän puheeni palkintoa toivomatta — Hänellä on irstas veli, karannut sotamies, jonka lupasin vapauttaa kerran eräänä juhlallisena hetkenä, jolloin Punaruusun isäntä juuri hosui tätä nuorta herraa selkään.
Kun on puhe moisista perin turmeltuneista olennoista, olen minä oikeastaan sitä ihmisystävällistä mieltä, että olisi paras nuijata kuoliaaksi semmoiset ihmiset. Mielipiteeni tukeeksi voin tuoda esiin maailman vanhimman kriminaali-lakikirjan, raamatun, missä löytyy esimerkkiä, että koko kaupunkien (Sodoma jo Gomorra) asukkaat ovat nuijatut, ja koko kansakunnan, Benjaminin suvun, hävitys tapahtui korkeimman käskystä. Mutta tyttö näkyy kumminkin rakastavan veljeänsä, vaikka hän on tuollainen ilkiö; koettakaamme siis pelastaa poika sekä samalla tyttö pojasta.
Tässä asiassa kävin päällikköjen luona, joitten joukossa minulla on mahdikkaita tuttuja. Hänen rikoksensa ei ollut suuren suuri, vain parikymmentä floriinia oli hän näpistänyt, sitte oli hän karannut kasarmista. Useat ovat joutuneet hirsipuuhun samanlaisesta syystä. Ehkä löydämme jostain samarialaisen lääkärin, joka antaa hänelle todistuksen, että hän on siitä saakka maannut sairaana. Sitte hankimme hänelle "Superarbitrirungs-commissionilta" luvan päästä invalidiksi. Sitte annamme hänelle suosituskirjeen; (kaksikymmentä floriinia hän vain näpisteli) ja saamme hänet ryöstömieheksi Krassón piirikuntaan; siellä hän tulee pitkät ajat toimeen.
Sain asian jo hyvälle tolalle ja luulin saattavani suuren ilon tyttöparalle, kun hän saa tietää sen hämmästyttävän uutisen, että hänen veljensä on pelastettu ja saa viran. Hän saa sitte arvella, kenen toimesta se on tullut.
Varhain eräänä aamuna (kello kahdeksan vaiheilla) kun vielä makasin vuoteessani, tuli Ignácz ukko sisään ja herätti minut sanomalla, että täällä on kantaja nro 34.
En muistanut kutsuneeni häntä luokseni.
Mutta hän tahtoi heti puhutella minua.
Siis olen ehkä jossain loukannut jotakuta arvoisaa gentlemannia, joka tulee vaatimaan korvausta. Tervetultua!
Kun mies astui huoneeseni, selkenivät heti aivoni.
Olin taannoin unohtanut ottaa vaaria hänen numerostaan, muutoin olisin tiennyt, että "34" on sama kuin "Kozák veikko"; kantaja nro 34 oli juuri hän.
Tämähän on mitä sopivin valepuku. Kantaja voi mennä mihin tahansa epäluuloja herättämättä.
Jäätyämme kahdenkesken kehoitin häntä istumaan.
Sen hän tekikin ja tultuansa vakuutetuksi, ettei huoneessa ole ketään muita paitsi me, alkoi hän puheensa syvään kuiskutukseen painetulla äänellä, jonka alussa on unissaan kuulevinansa.
— Veikko, sinulla on tänään vaikea työ tehtävänä.
— Olen valmis.
— Sinun täytyy ilmaista eräs karannut sotamies päällikkyydelle.
— Todellakin? Tämä ei ole mikään vaikea mutta koomillinen tehtävä. Eiköhän voisi uskoa sitä jollekin muulle tähän toimeen sopivammalle veljelle?
— Opi tietämään, vastasi Kozák ylpeästi, ettei veljesten kesken ole mitään eroitusta eikä meidän tehtävistämme ole yksikään koomillinen. Jotta seuraus olisi pikainen ja varma, saattaa tämän uskoa vain sinun moisellesi miehelle, joka voi mennä suoraan sotapäällikköjen luo, tarvitsematta pitkillä pyynnöillä saattaa metelöimään komisarjuksia, alikapteeneja, kersantteja, kunnes oikea mies pääsee pakoon, ja etsijä löytää perille päästyänsä vain tyhjän sijan; — mutta sinä voit saada hänet äkkiä kynsiisi kuten hiirilauta rotan. Sentähden sinä liittoomme kuulutkiin, että olet yhteydessä korkeampien piirien kanssa ja siten voit auttaa meitä pyhäin tarkoitustemme onnistumiseksi.
— Olkoon niinkin, mutta karanneen sotamies paran ilmiantaminen päällikkyydelle tuntuu persoonalliselta kostolta itsesi ja liittolaistesi puolelta.
— Älä puhukaan kostosta. Puheena oleva henkilö, joka on oleva uhrimme, on vain väline. Välineitä täytyy uhrata. Yksi yhdellä, toinen toisella tapaa. Yhdellä on tehtävänä mennä palava kynttilä kädessä kaasulla täytettyyn kellariin. Toisen tehtävänä on kuolla toisen pakoon päässeen henkilön sijasta ja antaa haudata itsensä, ettei kukaan rupee etsimään tuota toista. Kolmas antaa vangita itsensä uhka-yrityksen toimeenpanijana, jonka kautta todellinen tekijä pääsee vapaaksi. Nämät ovat välikappaleita. Toiset ovat kädet, joilla toiset toimivat. Toiset taas päät, jotka panevat kädet liikkeelle. Tämmöisestä välineestä nyt on puhe.
— Tuosta puheesta tulen kovin uteliaaksi.
— Uteliaisuus kuuluu meillä seitsemän pääsynnin lukuun; mutta kuten itse saat vielä tietää, olet sinä askelta ylempänä tavallisia jäseniä, ei säätyysi katsoen, sillä se ei tee meillä eroitusta, vaan entisyytesi suhteen.
(Suoraan puhuen en tiennyt olevani niin tärkeä henkilö).
— Koska velvollisuuteni vaatii, tahdon ilmaista sinulle tuuman, jonka toimeenpanosta yksi osa on annettu meidän haltuumme, mutta lupaatko…
— Lupaan, enkä sanaani syö.
— Siitä minä olen vakuutettu. Etkö ole tuntenut jo joku aika varhain aamuisin (maata pannessasi) jonkinlaista käryä leviävän yli kaupungin, aivan kuin joka talossa poltettaisiin sulkia?
— Onhan se usein vaivannut minun haju-aistiani.
— Etkö ole joskus myöhään yöllä palatessasi kotia Budan Kasinosta (jo hän senkin tietää, että vietän siellä iltani!) ottanut vaaria, että tuhansien lyhtyjen valaiseman Pestin yli leviää vaaleanpunainen verkalleen liikkuva savupilvi, joka näyttää tulevan jonkinmoisesta savutorvesta ulkopuolelta kaupunkia, koilliseen päin? Sieltä tupruu ylös paksu ja sakea savupatsas, jonka keskeltä yön pimeydessä liekehtii ilmituli.
— Muistan jotain tuontapaista ihaelleeni. Olen luullut jonkun osakeyhtiön perustaneen sinne tehtaan.
— Siellä on Budapestin mestaajan uuni.
Tästä puheesta alkoi jo uni poistua silmistäni.
Vieraani huomasi tämän ja jatkoi mukavasti ojentaen itsensä nojatuoliin.
— Tiedätkö mitä tuossa uunissa poltetaan joka yö?
— Niin kauas ei kannata minun mielikuvitukseni.
— Mutta sen sinä varmaankin tiedät, että eräässä osassa Venäjää on alkanut itämainen rutto raivota?
— Miks'en tiedä. Onhan siitä seikasta pyydetty selitystäkin valtiopäivillä.
— Niin on. Se oli taasen vasemmiston kunnottomuutta. Kun eivät kumminkaan asiata ymmärrä, mitä sitte hutiloivat.
— Ymmärrätkö sinä sitte?
— Tietysti. Kuuleppas! Jos "musta akka" pääsee irralle tänne niin kutsuttuun sivistyneesen Eurooppaan, niin sepä meille vasta olisi! Yhtäkkiä menisivät kaikki yhteiskunnalliset lait kumoon! Kaikki valtiaat tulisivat vaivaisiksi! Siteet ratkeisivat! Lait hajoisivat kuin tuhka tuuleen! Kahleissa kituvat pääsisivät vapauteen! Ylpeät sotajoukot hajaantuisivat! Se olisi koko Euroopalle, kuten jo kerran ennenkin, todellinen tuomiopäivä! — Se oli jo tulossa! — Se istui jo yökön siivillä lentäviin vaunuihinsa! Mutta tuo niin kutsuttu vasemmisto on pilannut koko asian, ja herättänyt hallituksen, joka heti astui estämään tuhon sisään pääsemistä.
— Niin, ja asiantuntijoita on lähetetty ruttoa tutkimaan.
— Ha ha ha! Oikein naurattaa! Teidän tiedemiehenne saisivat olla tuolla Astrakanissa, jollei Pestin mestaaja olisi mies paikallaan. Tämä käärme luikertaa läpi kolmenkertaisen venäläisen sotamiespiirin; se tulee yli rajojen ja munii muniansa minne tahtoo.
Selkääni alkoi pöyristyttää.
— Mutta täällä ollaan kovin ankaria. Mitä ikinä saapuu tänne kauppiaita varten Venäjältä, nahkoja, turkkeja, palttinaa, kankaita, kuivaa kalaa, kaviaaria, kaikki viedään suoraan mestaajan uuniin. Tämä taasen sytyttää ne tuleen yöllä ja polttaa kaikki tyyni. Tätä savua tuntee kaupunki aamuisin. Uuni on sama kuin Englannissa "Queens pipe" (kuningattaren piippu), jossa poltetaan takavarikkoon otettua tupakkaa.
— Sepä oli oikein hyvä, — tuota, meidän kielellä puhuen, sangen paha.
— Niin on. Mutta mestaaja ei ehdi itse tekemään kaikkea tätä työtä, ja hänen oppipoikansa kammovat sitä.
— Miten? Kammovatko oppipojat?
— Totta kai! Eiväthän hekään raudasta ole. Heidänkin hermojansa koskee ajatus, että kaikki mitä he ottavat käteensä, on tullut mustan kuoleman maalta. Sentähden palkkaavat he taas toisia miehiä, jotka tekevät työn.
— Ja näille se käy laatuun?
— Löytyy ihmisiä, jotka eivät pelkää helvettiäkään, jos vain saavat hyvää ja väkevää paloviinaa nahkaansa. Muitten muassa käy siellä yötisessä työssä eräs tuttavamme. Tämä on mainitsemani karannut sotamies.
— Eihän se vain liene Agneksen veli?
— Sama mies.
— Eikä hän kammoksu…?
— Kuolemaako?
— Ei, vaan mestaaja-poikain seuraa?
— Mikä kysymys! Ne ovat yhtä hyviä työmiehiä, kuin minä ja sinä. Kaikki työ on kunniallista; ja mitä alhaisempi työ on, sitä suuremman arvon ansaitsee se joka sitä tekee. Ja muuten on se kokonaan kunkin mielen mukaan. Kerran olin tämmöisen pyövelin kokelaan kanssa (pulska poika, kun hän pukee yllensä hyvät vaatteet) parlamentin parvella, kun te valtiopäivämiehet tuolla alhaalla ailakoitsitte keskenänne, kunnon mestaajan sälli kuuntelee hetken aikaa puoluemiesten haukkumasanoja, joita te nimitätte puheiksi, ja kääntyy vihdoin minuun lausuen: "hyi helvetti! Tuommoisia sikamaisuuksia en kärsisi kuulla, vaikka saisin tuhannen floriinia!"