KOLMAS LUKU.
Kuinka Heikki ei tietänyt, mitä hänen piti sanoa. — Katariina ja neidot, jotka eivät saaneet syödä kalaa. — Mooses Turnuksen kirjallinen tee-illatsu. — Nuori prinssi.
Heikki luuli, juostessaan suoraa päätä metsän kautta oikopolkua, vielä hyvin ennättävänsä ennen omituista pikku miestä, joka oli lähtenyt täyttä ravia ennen häntä. Hän oli erehtynyt, sillä tullessaan ulos pensaikosta hän huomasi kaukana toisenkin komean ratsastajan liittyvän pikku mieheen ja molempien ratsastavan Kerkon portista sisälle.
"Hm", puheli Heikki itsekseen, "joskin se pähkinänrusentaja suurine hevosineen saapuu ennen minua, tulen kuitenkin ajoissa nähdäkseni hänen saapumisensa aiheuttaman hälinän. Jos tuo kummallinen olento todellakin on ylioppilas, niin hän on mennyt Siivekkään ratsun ravintolaan, ja jos hän siellä pysähtyy yhtä kimakasti kiljaisten 'ptruu' ja heittää ratsastussaappaansa etukäteen ja itsensä jälestä ja käyttäytyy hurjasti ja uhkamielisesti poikien nauraessa — no niin, silloin on hullu narripeli valmis!"
Kun Heikki oli saapunut kaupunkiin, luuli hän tapaavansa Siivekkään ratsun ravintolaan vievillä kaduilla ja teillä vain nauravia kasvoja. Mutta asian laita ei ollut niin. Kaikki ihmiset kulkivat ohitse rauhallisina ja vakavina. Yhtä totisina käveli Siivekkään ratsun torilla useita yliopistomiehiä, jotka olivat kokoontuneet sinne puhelemaan yhdessä. Heikki oli varma siitä, että pikku mies ei ollut saapunut ainakaan tänne. Silloin hän huomasi heittäessään katseen ravintolan portista sisälle, että paraikaa juuri vietiin talliin pikku miehen hyvin tunnettavaa hevosta. Hän ryntäsi nyt ensimäisen vastaansattuvan tuttavansa kimppuun ja kysyi, eikö eräs hyvin omituinen, ihmeellinen kääpiö ollut ratsastanut täyttä ravia sinne. Se, jolta Heikki kysyi, tiesi siitä yhtä vähän kuin toisetkaan, joille Heikki nyt kertoi, mitä oli tapahtunut hänen ja ylioppilaaksi itseään väittävän kääpiön välillä. Kaikki nauroivat kovasti, mutta vakuuttivat, ettei suinkaan ollut saapunut sellaista kääpiötä, jollaista Heikki oli kuvaillut. Tosin oli tuskin kymmentä minuuttia sitten kaksi hyvin komeaa ratsastajaa astunut kauniiden hevosten selästä Siivekkään ratsun ravintolan edessä.
"Istuiko toinen heistä sen hevosen selässä, joka juuri vietiin talliin?" kysyi Heikki.
"Istuipa niinkin", vastasi joku joukosta, "juuri sen."
Se, joka oli istunut tuon hevosen selässä, oli ollut jonkun verran pienikokoinen, mutta siromuotoinen; kasvonpiirteet hänellä olivat miellyttävät ja kutrit mitä kauneimmat. Sitäpaitsi osoittautui hän mitä oivallisimmaksi ratsastajaksi, sillä hän heittäytyi alas hevosen selästä niin taitavasti ja sievästi kuin ruhtinaan ensimäinen tallimestari.
"No, eikö hän pudottanut ratsastussaappaitaan ja vierinyt teidän jalkojenne eteen?" kysyi Heikki.
"Jumala varjelkoon", vastasivat kaikki yhteen ääneen, "Jumala varjelkoon, veli, mitä sinä ajattelet? Sellainen oivallinen ratsastaja kuin tuo pikku mies!"
Heikki ei ollenkaan tietänyt mitä piti sanoa. Silloin tuli Baltasar alas katua. Hänen kimppuunsa ryntäsi nyt Heikki, veti hänet luokseen ja kertoi, kuinka pikku kääpiö, jonka he olivat kohdanneet portin ulkopuolella ja joka oli pudonnut alas hevosen selästä, oli juuri saapunut tänne, ja kuinka kaikki pitivät häntä kauniina, sirojäsenisenä miehenä ja hyvänä ratsastajana.
"Näetkös", vastasi Baltasar vakavasti ja tyynesti, "näetkös, hyvä Heikki veli, etteivät kaikki käy niin julmasti pilkaten onnettoman, luonnon laiminlyömän ihmisen kimppuun kuin sinä."
"Mutta taivaan tähden", ryhtyi Helkki puhumaan, "tässähän ei ole ollenkaan kysymys pilkasta ja julmuudesta, vaan ainoastaan siitä, sopiiko nimittää kauniiksi, siroksi mieheksi kolmen jalan korkuista miekkosta, joka on melkein retikan näköinen."
Baltasarin täytyi vahvistaa Heikin lausunto mitä pikku ylioppilaan kokoon ja näköön tuli. Toiset vakuuttivat pikku ratsastajan olevan kauniin, siron miehen, jotavastoin Heikki ja Baltasar yhä edelleenkin väittivät, etteivät he olleet milloinkaan nähneet vastenmielisempää kääpiötä. Siihen jäi väittely, ja kaikki erosivat toisistaan täynnä ihmettelyä.
Alkoi jo olla myöhäinen ilta. Molemmat ystävykset lähtivät yhdessä asuntoonsa. Silloin pääsi Baltasarin kieleltä, hänen itsensäkään tietämättä kuinka, että hän oli tavannut professori Mooses Turnuksen ja että tämä oli kutsunut hänet luokseen seuraavaksi illaksi.
"Voi sinä onnellinen", huudahti Heikki, "sinä ylen onnellinen ihminen! Siellä saat katsella, kuunnella ja puhutella rakastettuasi, kaunista Katariina neitoa!"
Baltasar uudelleen loukkaantuneena loittoni Heikistä ja aikoi lähteä pois. Mutta hän hillitsi kuitenkin itsensä, jäi seisomaan ja voimakkaasti taistellen suuttumustaan vastaan sanoi:
"Lienet oikeassa, veli hyvä, pitäessäsi minua typeränä, rakastuneena narrina. Ehkä olenkin sellainen. Mutta tämä typeryys on syvä, tuskallinen haava, joka on isketty sydämeeni ja joka saattaa kirvelevänä kiihoittaa minua kaikenlaisiin hullutuksiin, jos sitä kosketellaan varomattomasti. Siis, veli, jos todellakin rakastat minua, niin älä enää mainitse minulle Katariinan nimeä."
"Otat taas, ystäväni Baltasar", vastasi Heikki, "otat taas asiaa hirveän synkästi. Eikähän sinun tilassasi olevalta mieheltä voi muuta odottaakaan. Mutta jotta en joutuisi kanssasi kaikenlaiseen ikävään kiistelyyn, lupaan, ettei Katariinan nimi ole kuuluva huuliltani, ennenkuin sinä itse annat minulle siihen tilaisuuden. Vain sen verran salli minun vielä tänään sanoa, että ennustan kaikenlaista harmia, mihin rakastumisesi on syöksevä sinut. Katariina on erittäin hauska ja ihana tyttö, mutta hän ei ollenkaan sovi sinun surumieliseen, haaveelliseen mielenlaatuusi. Kun lähemmin tutustut häneen, on hänen välitön, iloinen olemuksensa tuntuva sinusta runouden puutteelta, ja sinähän kuitenkin kaipaat runoutta kaikkialla. Olet joutuva kaikenlaatuisiin ihmeellisiin haaveiluihin, ja kaikki on päättyvä hälisten kauhealla, kuvitellulla tuskalla ja aikamoisella epätoivolla. Muuten olen samoin kuin sinäkin kutsuttu huomiseksi professorin luo, joka on huvittava meitä erittäin ihanilla kokeillaan. Hyvää yötä nyt, tarumainen haaveksija. Nuku, jos voit nukkua niin tärkeän päivän kuin huomisen edellä!"
Niin sanoen Heikki jätti ystävänsä, joka oli vajonnut syvään mietiskelyyn. Heikki ei ennustanutkaan syyttä kaikenlaisia tunteista johtuvia onnettomuuksia, jotka voisivat kohdata Katariinaa ja Baltasaria. Molempien olemus ja mielenlaatu näyttivät todellakin antavan siihen kylliksi aihetta.
Katariina oli, se täytyi jokaisen myöntää, kuvankaunis tyttö, jonka silmien säteet paistoivat aivan sydämeen asti ja jonka ruusuhuulet olivat jonkun verran avoimet. Olivatko hänen kauniit hiuksensa, jotka hän osasi aivan eriskummallisesti kietoa ihmeellisiin palmikkoihin, enemmän vaaleat vai ruskeat, sen olen unohtanut, mutta muistan erittäin hyvin, että ne tulivat yhä tummemmiksi, mitä enemmän niitä katseli. Hoikka ja pitkä kun oli sekä kevytliikkeinen, oli tyttö elämäniloisessakin ympäristössä itse sulous ja rakastettavuus. Niin suuren ruumiillisen viehätysvoiman vuoksi unohdettiin mielellään, että kädet ja jalat ehkä olisivat voineet olla pienemmät ja sirommin muodostuneet. Sitäpaitsi oli Katariina lukenut Goethen Wilhelm Meisterin, Schillerin runot ja Fouquén Taikasormuksen ja unohtanut melkein kaiken, mitä niissä oli. Hän soitti aivan mukiinmenevästi pianoa, jopa lauloikin toisinaan samalla, osasi tanssia uusimmat franseesit ja gavotit ja kirjoitti pesukuitit hienolla selvällä käsialalla. Jos halusi huomauttaa jotain tuota suloista tyttöä vastaan, niin ehkä sitä, että hän puhui vähän liian matalasti, puristi vartalonsa liian kireälle, iloitsi liian kauan uudesta hatusta ja söi liian paljon kakkua teen kanssa. Liian tunteellisia runoilijoita loukkasi tosin vielä moni muu seikka kauniissa Katariinassa, mutta mitä kaikkea he vaativatkaan! Ensinnäkin he tahtovat, että neidon on jouduttava kaikesta, mitä he lausuvat, unessakävijän tapaiseen ihastukseen, huokailtava syvästi, väänneltävä silmiään, sopivassa paikassa ehkä vähän pyörryttäväkin tai joskus tultava aivan sokeaksikin naisellisimman naisellisuuden korkeimpana asteena. Sitten on mainitun neidon laulettava runoilijan lauluja sävelellä, joka tulvii hänen omasta sydämestään, ja samalla sairastuttava siitä. Hänen on itsensäkin tehtävä runoja, mutta hävettävä sitä kovasti sen ilmitullessa, vaikkakin hän itse on antanut runoilijan käteen kyhäyksensä hyvin hienolle paperille siroilla kirjaimilla kirjoitettuna. Runoilijan puolestaan on tultava ihastuksesta sairaaksi; niinkuin hän epäilemättä tuleekin.
On olemassa runollisia itsensäkurittajia, jotka menevät vielä pitemmälle ja pitävät kaiken naisellisen hentouden vastakohtana sitä, että tyttö nauraa, syö, juo ja pukeutuu sievästi muodin mukaan. He melkein muistuttavat pyhää Hieronymusta, joka kieltää neitosia käyttämästä korvarenkaita ja syömästä kalaa. Heidän on, niin määrää pyhimys, nautittava vain hiukkasen keitettyjä ruohoja, alituisesti oltava nälässä tuntematta sitä, verhouduttava karkeihin, huonosti ommeltuihin vaatteisiin, jotka kätkevät heidän vartalonsa. Ja ennen kaikkea on heidän valittava seuratoverikseen naishenkilö, joka on vakava, kalpea, surullinen ja hieman likainen.
Katariina oli peräti iloinen ja välitön olento. Sen vuoksi ei häntä mikään miellyttänyt enemmän kuin keskustelu, joka liikkui viattoman leikillisyyden kevyillä, iloisilla siivillä. Hän nauroi oikein sydämestään kaikelle hullunkuriselle. Hän ei huokaillut milloinkaan muulloin kuin jos sadeilma pilasi toivotun kävelyretken tai jos uusi huivi kaikesta varovaisuudesta huolimatta sai tahran. Tämän ohessa ilmeni hänessä, jos siihen oli todellista aihetta, syvä, lämmin tunne, joka ei milloinkaan muuttunut mauttomaksi tunteilemiseksi. Niinpä tuntuukin tyttö minusta ja sinusta, rakas lukija, jotka emme kuulu liian vaativiin, peräti oivalliselta. Hyvin ymmärrettävää on, että Baltasar oli meidän kannallamme. Mutta pian kyllä tulee ilmi, oliko arkipäiväinen Heikki ennustanut oikein vai eikö.
Mikä olikaan luonnollisempaa kuin ettei Baltasar voinut koko yönä ollenkaan nukkua pelkästä rauhattomuudesta, kuvaamattomasta, suloisesta väristyksestä. Kokonaan rakastettunsa kuvan lumoissa istuutui hän pöydän ääreen ja kirjoitti melkoisen määrän sieviä, hyvältä kaikuvia säkeistöjä, jotka kuvailivat hänen tilaansa salaperäisesti kertoen satakielen rakkaudetta punaruusuun, Ne aikoi hän ottaa mukaansa Mooses Turnuksen kirjalliseen tee-iltaan ja hyökätä niiden avulla Katariinan kokemattoman sydämen kimppuun, missä ja milloin se vain on mahdollista.
Heikki vähän hymyili tullessaan sopimuksen mukaan määrähetkellä hakemaan ystäväänsä Baltasaria ja tavatessaan hänet huolellisemmin puettuna kuin milloinkaan ennen. Hänellä oli mitä hienoimmilta Brüsselin pitseillä koristettu kaulus, hänen lyhyt takkinsa, jonka hihat olivat viilokkeilla varustetut, oli kuviollista samettia. Sen lisäksi oli hänellä korkea- ja teräväkantaiset, hopeisilla ripsuilla koristetut ranskalaiset jalkineet, englantilainen hattu mitä hienointa majavannahkaa sekä tanskalaiset hansikkaat. Niin oli hän puettu aivan saksalaiseen tapaan. Puku sopikin hänelle verrattoman hyvin, etenkin kun hän oli käherryttänyt tukkansa kauniisti ja kammannut sievästi ylöspäin pienet, lyhyiksi leikatut viiksensä.
Baltasarin sydän vapisi ihastuksesta, kun Mooses Turnuksen talossa astui häntä vastaan Katariina muinaissaksalaisen neidon pukuun puettuna ystävällisenä ja suloisena katseiltaan, puheiltaan, koko olemukseltaan, kuten hänet oltiin totuttu aina näkemään.
"Suloisin neitoni!" huokasi Baltasar sydämensä sisimmässä, kun Katariina, suloinen Katariina itse tarjosi hänelle kupillisen höyryävää teetä.
Mutta Katariina katseli häntä silmät loistaen ja sanoi:
"Täällä on rommia ja korppuja ja piparkakkuja, hyvä herra Baltasar.
Suvaitkaa käydä käsiksi mielenne mukaan!"
Mutta sen sijaan että olisi katsellut rommia ja korppuja tai piparkakkuja, puhumattakaan siitä, että olisi käynyt niihin käsiksi, ei hurmaantunut Baltasar voinut kääntää katsettaan, joka oli täynnä lämpimän rakkauden tuskaista kaihoa, pois suloisesta neidosta. Hän tavoitteli sanoja, jotka ilmaisisivat sisimmästä sielusta sen, mitä hän tunsi paraikaa.
Mutta silloin tarttui häneen takaapäin lujasti estetiikan professori, suuri, peräti vahva mies, käänsi hänet ympäri niin että häneltä läikähti lattialle enemmän teevettä kuin oli sopiva, ja huusi jyrisevällä äänellä:
"Parahin Lukas Kranach, älkää ryypätkö tuota kurjaa vettä, turmelette perinpohjin saksalaisen vatsanne. Tuolla toisessa huoneessa on kelpo Mooseksellamme kasattuna kokonainen varustus mitä kauneimpia reininviinipulloja. Käykäämme heti niiden kimppuun!"
Hän laahasi onnettoman nuorukaisen pois mukanaan.
Viereisestä huoneesta tuli heitä vastaan professori Mooses Turnus taluttaen kädestä pientä, hyvin kummallista miekkosta ja sanoi kuuluvasti:
"Tässä, hyvät naiset ja herrat, esitän teille mitä ihmeellisimmillä ominaisuuksilla varustetun nuorukaisen, jolle ei käy vaikeaksi saavuttaa teidän hyväntahtoisuuttanne ja kunnioitustanne. Hän on nuori herra Sinnober, joka vasta eilen saapui yliopistoomme ja aikoo opiskella lakitiedettä."
Heikki ja Baltasar tunsivat ensi silmäyksellä ihmeellisen kääpiön, joka oli portin ulkopuolella täyttä laukkaa ratsastanut heitä vastaan ja suistunut hevosen selästä maahan.
"Täytyykö minun", sanoi Heikki hiljaa Baltasarille, "täytyykö minun sitten kuitenkin haastaa tuo peukaloinen taisteluun puhalluspillillä tai suutarinaskalilla. Enhän kuitenkaan voi käyttää muita aseita tuota hirveää vastustajaa vastaan."
"Häpeä toki", vastasi Baltasar, "että noin pilkkaat osattomaksi jäänyttä miestä, jolla, kuten kuulit, on mitä harvinaisimmat ominaisuudet, ja joka siten korvaa henkisellä arvollaan sen, mitä luonto ei ole suonut hänelle ruumiillisina etuina."
Sitten hän kääntyi pikku miehen puoleen ja sanoi:
"Toivon, paras herra Sinnober, ettei eilinen hevosen selästä putoamisenne tuottanut teille mitään pahoja seurauksia."
Sinnober asetti kädessään olevan pienen kepin tueksi taakseen ja kohottautui varpailleen, niin että ulottui melkein Baltasarin vyöhön asti, heitti päänsä taaksepäin, katseli hurjasti säihkyvin silmin ylös ja puhui kummallisella korisevalla bassoäänellä:
"En tiedä mitä tarkoitatte ja mistä puhutte, herra. Pudonnut hevosen selästä? Minäkö pudonnut hevosen selästä? Ette nähtävästi tiedä, että olen paras ratsastaja mitä olla voi, että en milloinkaan putoa hevosen selästä, että olen ollut vapaaehtoisena sotaretkeltä kyrassierien joukossa ja että opetin upseereille ja sotilaille ratsastusta maneesissa! Hm, hm, pudonnut hevosen selästä, minä pudonnut hevosen selästä!"
Näin sanoen aikoi hän nopeasti kääntyä ympäri, mutta se keppi, johon hän oli nojannut, luisui pois ja pikku mies heitti monta kuperkeikkaa kierien Baltasarin jalkojen eteen. Baltasar tarttui kääpiöön auttaakseen hänet pystyyn ja kosketti silloin huomaamattaan hänen päätään. Silloin päästi pikku mies kimeän huudon, niin että koko sali kajahti ja vieraat hyökkäsivät ylös istuimiltaan. Kaikki kokoontuivat Baltasarin ympärille ja kysyivät yhtaikaa, miksi hän taivaan tähden oli huutanut niin hirveästi.
"Älkää pahastuko, paras herra Baltasar", sanoi professori Mooses Turnus, "mutta se oli jonkun verran kummallista pilaa. Sillä todennäköisesti tahdoitte saada meidät uskomaan, että joku täällä astui kissaa hännälle."
"Kissa, kissa, pois kissa!" huusi eräs heikkohermoinen nainen ja pyörtyi heti.
Huutaen "kissa, kissa" juoksi pari vanhaa herraa, joita vaivasi sama kissakauhu, ulos ovesta.
Katariina, joka oli kaatanut koko hajuvesipullonsa pyörtyneen naisen päälle, virkkoi hiljaa Baltasarille:
"Mutta hyvä herra Baltasar, mitä tuhoja te oikein teettekään tuolla rumalla, kimeällä naukumisellanne!"
Baltasar ei ollenkaan tiennyt mitä piti ajatella. Kasvot hehkuvan punaisina suuttumuksesta ja häpeästä hän ei saanut sanaakaan suustaan eikä voinut selittää, ettei naukuja ollut hän, vaan pikku herra Sinnober.
Professori Mooses Turnus näki nuorukaisen pahan hämmingin. Hän lähestyi häntä ystävällisesti ja sanoi:
"No, no, rakas herra Baltasar, olkaa toki rauhallinen, Minä huomasin kaiken hyvin. Te jäljittelitte ihanasti rääkättyä, vihaista kissaa, kun kumarruitte maahan ja hyppelitte nelinkontin. Pidän muuten hyvin paljon tuollaisista luonnonhistoriallisista leikeistä, mutta täällä kirjallisessa tee-illassa —"
"Mutta", puhkesi Baltasar puhumaan, "mutta oivallinen herra professori, en se minä ollut —"
"No hyvä, no hyvä", keskeytti professori hänen puheensa.
Katariina tuli heidän luokseen.
"Lohdutahan toki", sanoi professori hänelle, "tuota kelpo Baltasaria, joka on peräti hämillään tapahtuman vuoksi!"
Hyväluontoista Katariinaa säälitti syvästi Baltasar parka, joka seisoi hänen edessään kovasti hämillään, katse alasluotuna. Hän ojensi kätensä nuorukaiselle ja kuiskasi suloisesti hymyillen:
"Nehän ovat kovin hullunkurisia ihmisiä, jotka pelkäävät kissoja noin kauheasti."
Baltasar painoi lämpimästi huulensa Katariinan kädelle. Tyttö antoi tähtisilmiensä sielukkaan katseen levätä hänessä. Riemastunut nuorukainen oli kuin seitsemännessä taivaassa eikä enää ajatellut Sinnoberia ja kissannaukumista.
Hälinä oli ohitse, rauha jälleen palannut. Teepöydän ääressä istui heikkohermoinen rouva syöden useita korppuja, jotka hän liotti rommissa, vakuuttaen, että vihaisten mahtien uhkaama mieli rauhoittui siitä ja äkillisen kauhun sijaan tuli kaihoisa toivo.
Myöskin molemmat vanhat herrat, joiden koipien välistä oli ulkona tosiaankin loikannut pakeneva kollikissa, palasivat rauhoittuneina takaisin ja menivät kuten monet muutkin pelipöydän luokse.
Baltasar, Heikki, estetiikan professori ja useat nuoret miehet istuutuivat naisten luokse. Herra Sinnober oli sillä välin vetänyt itselleen pienen jakkaran ja sen avulla kiivennyt sohvalle, missä hän nyt istui kahden rouvan välissä luoden ylpeitä, säihkyviä katseita ympärilleen.
Baltasarin mielestä oli nyt tullut oikea hetki esittää runo satakielen rakkaudesta punaruusuun. Hän virkkoi sen vuoksi asiaankuuluvalla ujoudella, niinkuin nuorten runoilijain tapa on, että hän mielellään lausuisi muutamia säkeitä, runottarensa uusimman tuotteen, ellei pelkäisi aikaansaavansa kyllästymistä ja ikävää, vaan voisi toivoa arvoisain läsnäolijain suosiollista pitkämielisyyttä.
Kun rouvat olivat jo kyllikseen keskustelleet kaikesta, mitä uutta oli kaupungissa tapahtunut, kun tytöt olivat seikkaperäisesti pohtineet viimeiset presidentin luona pidetyt tanssiaiset, jopa tulleet yksimielisiksi uusimpien hattujen mallikelpoisesta muodosta, ja kun herrat eivät voineet odottaa saavansa lähimpien kahden tunnin aikana lisää ruokaa tai juomaa, niin pyydettiin Baltasaria yksiäänisesti, ettei hän kieltäisi seuralta sitä ihanaa nautintoa.
Baltasar veti siistin käsikirjoituksensa esille ja luki.
Hänen oma teoksensa, joka oli todellakin elävänä ja täysivoimaisena puhjennut esille todellisesta runoilijamielestä, haltioitti häntä yhä enemmän. Hänen esityksensä, joka kohosi yhä intohimoisemmaksi, ilmaisi rakastavan sydämen sisäistä hehkua. Hän värisi ihastuksesta, kun hiljaiset huokaukset, naisten hiljainen "ah" ja miesten huudahdukset: "ihanaa, oivallista, jumalallista" ilmaisivat hänelle, että hänen runonsa oli temmannut kaikki mukaansa.
Vihdoin hän lopetti. Silloin kaikki huusivat:
"Mikä runoelma! Mitä ajatuksia! Mikä mielikuvitus, mitä ihania säkeitä, mikä sulosointu! Kiitos, kiitos teille, paras herra Sinnober, jumalallisesta nautinnosta!"
"Mitä? Kuinka?" huusi Baltasar.
Mutta kukaan ei välittänyt hänestä, vaan kaikki hyökkäsivät Sinnoberin kimppuun, joka pöyhisteli sohvalla kuin pieni kalkkunakukko ja mörisi vastenmielisellä äänellä:
"Ei mitään kiittämistä, ei mitään kiittämistä. Suvaitkaa pitää hyvänänne. Sehän on vain mitätön pikku asia. Kirjoitin sen vasta viime yönä kaikessa kiireessä."
Mutta estetiikan professori huudahti:
"Suurenmoinen, jumalallinen Sinnober, kallein ystäväni! Minun jälkeeni olet paras runoilija, mitä maa päällänsä kantaa. Tule syliini, ihana sielu!"
Näin sanoen hän sieppasi pikku miehen sohvalta ja syleili ja suuteli häntä. Sinnober käyttäytyi silloin hyvin sopimattomasti. Hän potki pienillä säärillään professorin paksua vatsaa ja räkätti:
"Päästäkää minut, päästäkää minut! Koskee, koskee, koskee! Silmät revin päästänne! Puren nenänne halki!"
"Ei, ei", huusi professori laskien kääpiön alas sohvalle. "Ei, suloinen ystäväni, ei mitään ylenpalttista vaatimattomuutta!"
Mooses Turnuskin oli nyt saapunut lähemmäksi pelipöydän luota. Hän tarttui Sinnoberin pikku käteen, puristi sitä ja sanoi hyvin vakavana:
"Oivallinen nuori mies! Ei liikaa, ei, ei kylliksikään ole minulle ylistetty sitä suurta neroa, joka teitä elähyttää."
"Neitoset", huudahti nyt taas estetiikan professori haltioituneena, "kuka teistä palkitsee suukkosella ihanan Sinnoberin runon, joka ilmaisee mitä puhtaimman rakkauden lämpimintä tunnetta?"
Silloin Katariina nousi, lähestyi posket hehkuvina pikku miestä, polvistui ja painoi suudelman hänen sinertäville, rumille huulilleen.
"Niin", huusi Baltasar äkillisen mielenhäiriön valtaamana, "niin, Sinnober, jumalallinen Sinnober, sinä olet tehnyt syvämielisen runon satakielestä ja punaruususta! Sinulle kuuluu ihana palkinto, jonka olet saanut!"
Näin sanoen hän veti Heikin mukanaan viereiseen huoneeseen ja sanoi:
"Tee minulle palvelus, katso minua oikein tarkkaan ja sano sitten avoimesti ja suoraan, olenko vai enkö ole ylioppilas Baltasar, oletko sinä todellakin Heikki, olemmeko Mooses Turnuksen talossa, elämmekö unessa, olemmeko hupsuja. Vedä minua nenästä tai nipistä minua kovasti, että vapautuisin tästä kirotusta painajaisesta!"
"Kuinka voit", vastasi Heikki, "käyttäytyä niin mielettömästi sulasta mustasukkaisuudesta, kun Katariina suuteli pikku miestä! Täytyyhän sinun itsekin myöntää, että runo, jonka hän lausui, oli todellakin oivallinen."
"Heikki!" huusi Baltasar perin hämmästyneenä. "Mitä sinä oikein puhut?"
"No niin", jatkoi Heikki, "olihan pikku miehen runo oivallinen. Mielihyvällä soin hänelle Katariinan suudelman. Ylipäänsä näyttää tuossa omituisessa miehessä piilevän monenmoista, mikä on arvokkaampaa kuin kaunis vartalo. Runoa lukiessa kaunisti sisäinen haltioituminen hänen kasvonpiirteensä niin, että hän näytti minusta monta kertaa olevan kaunis, hyvinmuodostunut nuorukainen, vaikka tuskin ulottui pöydän ylitse. Heitä sinä joutava mustasukkaisuutesi ja rupea runoilijana toisen runoilijan ystäväksi!"
"Mitä", huudahti Baltasar täynnä kiukkua, "mitä? Pitäisikö minun vielä ruveta tuon kirotun vaihdokkaan ystäväksi, tuon riiviön, jonka mielisin kuristaa näillä kourillani!"
"Niinkö?" sanoi Heikki. "Hylkäät siis kaiken järjen. Mutta palatkaamme saliin, missä varmaan tapahtuu jotakin uutta, koska kuulen äänekkäitä suosionhuutoja." Koneellisesti Baltasar seurasi ystäväänsä saliin. Kun he tulivat sisälle, seisoi professori Mooses Turnus, kasvoillaan jäykkä hämmästys, yksin keskellä huonetta, käsissään vielä koevälineet, joilla hän oli tehnyt jonkun fysikaalisen kokeen. Koko seura oli kokoontunut pikku Sinnoberin ympärille, joka keppiinsä nojaten seisoi varpaillaan ja otti ylpeän näköisenä vastaan suosionosoitukset, joita hänelle tulvi joka taholta. Sitten ihmiset kääntyivät taas professorin puoleen, joka teki toisen hyvin taitavan taidetempun. Tuskin hän oli saanut sen valmiiksi, kun taas kaikki ympäröivät pikku miehen huutaen:
"Ihanaa, oivallista, rakas herra Sinnober!"
Viimein Mooses Turnus syöksyi pikku miehen luokse ja huusi kymmenen kertaa voimakkaammin kuin muut:
"Ihanaa, oivallista, rakas herra Sinnober!"
Seurassa sattui olemaan nuori ruhtinas Yrjö, joka opiskeli yliopistossa. Ruhtinaalla oli mitä miellyttävin vartalo ja sitäpaitsi hänen käytöksensä oli niin jalo ja ylevä, että siinä ilmeni selvästi ylhäinen syntyperä ja tottumus liikkua kaikkein hienoimmissa piireissä.
Ruhtinas Yrjö ei voinut ollenkaan poistua Sinnoberin vierestä ja ylisti häntä rajattomasti ihanimmaksi runoilijaksi ja taitavimmaksi fysiikantutkijaksi.
Omituinen oli se ryhmä, jonka nuo kaksi muodostivat seisoessaan vieretysten. Sorean Yrjön rinnalla näytti kerrassaan kummalliselta tuo pikku mies, joka tuskin pysyi seisomassa ohuilla säärillään nenä pystyssä. Kaikkien naisten katseet suuntautuivat heihin, mutta ei ruhtinaaseen, vaan pikku mieheen, joka kohosi varpailleen ja aina putosi jälleen alas, nousten ja laskien kuin Cartesiuksen "piru pullossa".
Professori Mooses Turnus meni Baltasarin luo ja sanoi:
"Mitä sanotte suojatistani, rakkaasta Sinnoberistani? Siinä miehessä piilee paljon, ja kun nyt katselen häntä oikein, aavistan asian oikean laidan. Se pappi, joka on kasvattanut hänet ja suositellut häntä minulle, puhuu hyvin salaperäisesti hänen syntyperästään. Tarkastelkaahan vain tuota ylevää säädyllisyyttä, hänen hienoa, vapaata käytöstään. Hän on varmasti ruhtinaallista verta, ehkäpä suorastaan kuninkaanpoika."
Silloin ilmoitettiin, että ateria oli pöydässä. Sinnober toikkaroi kankeasti Katariinan luo, tarttui kömpelösti hänen käteensä ja vei hänet ruokasaliin.
Täynnä raivoa juoksi onneton Baltasar halki pimeän yön, halki myrskyn ja sateen pois kotiinsa.
NELJÄS LUKU.
Kuinka italialainen soittoniekka Sbiocca uhkasi heittää herra Sinnoberin kontrabasson sisään, ja virastoharjoittelija Pulcher ei voinut päästä ulkoasiainministeriöön. — Tullivirkamiehistä ja kotiin jätetyistä ihmeistä. — Kepin nuppi lumoaa Baltasarin.
Korkealla, sammaloituneella kalliolla metsän syvyydessä istui Baltasar katsellen miettivänä kuiluun, missä puro syöksyi kohisten kallionlohkareiden ja tiheän pensaikon keskitse. Synkkiä pilviä ajelehti taivaalla painuen vuorten taakse. Puiden ja veden kohina kuulosti kumealta murinalta, ja vähän väliä kirkuivat petolinnut, jotka kohosivat pimeästä tiheiköstä avaruuteen ja lähtivät lentämään kiitävien pilvien perään.
Baltasarista tuntui, kuin hän kuulisi metsän ihmeellisissä äänissä luonnon lohduttoman valituksen, kuin täytyisi hänen itsensä hukkua tähän valitukseen, kuin olisi hänen koko olemassaolonsa vain syvää, vastustamatonta tuskaa. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan kaihosta, ja vuolaiden kyynelten valuessa hänen silmistään tuntui hänestä siltä, kuin metsäpuron henget katselisivat ylös häneen ja ojentaisivat lumivalkeita käsivarsiaan ylös aalloista vetääkseen hänet alas viileään syvyyteen.
Silloin kajahti kaukaisesta etäisyydestä ilmojen kautta kirkas, iloinen torventoitotus laskeutuen lohduttavana hänen rinnalleen. Kaiho heräsi hänessä ja sen mukana suloinen toivo. Hän katseli ympärilleen, ja torvien yhä raikuessa eivät metsän vihreät varjot enää tuntuneet niin surullisilta eikä tuulen kohina ja pensaiden suhina enää niin valittavalta. Hän puhkesi puhumaan.
"Ei", huudahti hän hypäten pystyyn ja katsellen loistavin silmin etäisyyteen, "ei kaikki toivo ole vielä mennyt! Se vain on varma, että joku synkkä salaisuus, joku paha noituus on häiriten sekaantunut elämääni, mutta minä murran sen lumon, vaikka joutuisin siinä perikatoon. Kun minä viimein hurmaantuneena, sen tunteen valtaamana, joka oli halkaisemaisillaan rintani, tunnustin rakkauteni lempeälle, suloiselle Katariinalle, enkö silloin lukenut hänen silmistään, enkö tuntenut hänen kätensä puristuksessa autuuttani? Mutta niin pian kuin tuo kirottu pieni kummitus ilmestyy, kohdistuu kaikki rakkaus häneen. Hänessä, tuossa kirotussa epäsikiössä, riippuvat Katariinan silmät, ja kaihoisat huokaukset kohoavat hänen rinnastaan, kun tuo kömpelö poika lähestyy häntä tai koskettaa hänen kättään. Hänen olemuksessaan on jotakin salaperäistä, ja jos uskoisin tyhmiä imettäjien tarinoita, väittäisin, että poika on noiduttu ja osaa, kuten sanotaan, lumota ihmiset. Eikö ole mieletöntä, että kaikki pilkkaavat ja nauravat tuota perin osattomaksi jäänyttä miekkosta, mutta sitten taas, kun pikku mies tulee näkyviin, huutavat häntä viisaimmaksi, oppineimmaksi ja soreimmaksi herra ylioppilaaksi, mitä voi olla olemassa meidän keskuudessamme? Mitä sanonkaan! Eikö minusta itsestänikin tunnu usein siltä, että Sinnober on taitava ja kaunis? Vain Katariinan läsnäollessa ei lumolla ole minuun mitään voimaa. Silloin on ja pysyy herra Sinnober tyhmänä, vastenmielisenä kääpiönä. Mutta — minä asettaudun vihamielistä voimaa vastaan. Sisimmässäni piilee hämärä aavistus, että jokin odottamaton antaa käteeni aseen tuota ilkiötä vastaan!"
Baltasar lähti paluumatkalle Kerkkoon päin. Kulkiessaan erästä lehtokäytävää huomasi hän maantiellä pienet lastatut matkavaunut, joista joku viittoi hänelle ystävällisesti valkealla liinalla. Hän meni lähemmäksi ja tunsi herra Vincenzo Sbioccan, maailmankuulun viuluniekan, jota hän kunnioitti oivallisen, ilmehikkään soiton vuoksi aivan rajattomasti ja jolta hän jo kahden vuoden aikana oli ottanut oppitunteja.
"Hyvä", huusi Sbiocca hypäten vaunuista maahan, "hyvä, rakas herra Baltasar, kallis ystäväni ja oppilaani, hyvä, että vielä tapaan teidät täällä sanoakseni teille sydämelliset jäähyväiset."
"Kuinka", sanoi Baltasar, "kuinka, herra Sbiocca, ettehän lähde pois Kerkosta, missä kaikki kunnioittavat ja pitävät teitä arvossa, missä ei kukaan voi elää ilman teitä?"
"Lähden", vastasi Sbiocca vihan hehkun noustessa hänen kasvoilleen, "lähden, herra Baltasar, siitä paikasta, missä kaikki ihmiset ovat narrimaisia, joka muistuttaa suurta hulluinhuonetta. Ette ollut eilen konsertissani, koska olette kuljeskellut maalla. Muuten olisitte voinut auttaa minua raivoavaa kansaa vastaan, jolle en voinut mitään."
"Mitä on tapahtunut, mitä taivaan nimessä on tapahtunut?" huusi
Baltasar.
"Soitan paraikaa", jatkoi Sbiocca, "Viotti'n vaikeinta kappaletta. Se on ylpeyteni, iloni. Olettehan kuullut minun soittavan sitä, se ei ole jättänyt teitä kylmäksi. Eilen olin, sen uskallan sanoa, aivan erinomaisella tuulella — anima, tarkoitan — iloisella mielellä — spirio alato, tarkoitan. Ei yksikään viuluniekka koko maailmassa, ei itse Viottikaan olisi soittanut niinkuin minä. Kun olen lopettanut, puhkeavat suosionosoitukset raivokkaasti — furore, tarkoitan, kuten olin odottanutkin. Mutta mitä saan nähdä, mitä kuulla! Kaikki, välittämättä vähintäkään minusta, ryntäävät erääseen salin nurkkaan ja huutavat: 'Bravo bravissimo, jumalallinen Sinnober! Mikä soitto, mikä vaikutus, mikä ilmaisutapa, mikä valmeus!' Juoksen sinne, tunkeudun ihmisjoukon läpi. Siellä seisoo kolmen vaaksan korkuinen miehenkuvatus ja kärisee vastenmielisellä äänellä: 'Ei mitään aihetta, olen soittanut voimieni mukaan. Tosin olen nykyään Euroopan ja muiden tunnettujen maanosien paras viuluniekka!' 'Tuhannen vietävä', huusin, 'kuka sitten on soittanut, minä vai tuo maanmato!' Ja kun pikku mies yhä kärisee: 'Ei, ei mitään aihetta', aion rynnätä hänen kimppuunsa käydäkseni käsiksi tuohon rujokkaaseen. Mutta silloin hyökkäävät he kaikki ympärilleni ja puhuvat mieletöntä sekasotkua kateudesta, mustasukkaisuudesta ja pahansuopaisuudesta. Joku huutaa: 'Ja mikä sävellys!' ja kaikki huutavat yhteen ääneen perässä: 'Ja mikä sävellys, jumalainen Sinnober! Ylevä säveltäjä!' Vielä vihaisempana kuin äsken huusin: 'Ovatko sitten kaikki mielettömiä, hulluja! Sehän oli Viotti'n kappale, ja minä, maailmankuulu Vincenzo Sbiocca, olen soittanut sen!' Mutta silloin he tarttuvat minuun lujasti, puhuvat italialaisesta hulluudesta — rabbia, tarkoitan, kummallisista päähänpistoista, vievät minut väkivallalla viereiseen huoneeseen, kohtelevat minua kuin sairasta, kuin mielipuolta. Ei kestä kauan, ennenkuin signora Bragazzi syöksyy sisään ja kaatuu pyörtyneenä maahan. Hänen oli käynyt samoin kuin minunkin. Niin pian kuin hän oli lopettanut aariansa, kumisi sali huudoista: 'Brava — bravissima — Sinnober', ja kaikki huusivat, ettei koko maailmassa ollut toista sellaista laulajatarta kuin Sinnober. Ja tämä taas kärisi kirottua: 'Ei mitään aihetta, ei mitään aihetta'. Signora Bragazzi on kuumeessa ja kuolee aivan pian. Minä puolestani pelastaudun pakenemalla mielettömän kansan käsistä. Voikaa hyvin, paras herra Baltasar! Jos satutte tapaamaan signorino Sinnoberin, niin suvaitkaa sanoa hänelle, että hän ei näyttäytyisi missään konsertissa, jossa minä olen saapuvilla. Ehdottomasti tarttuisin heti hänen turilaan-koipiinsa ja pistäisin hänet F-reiästä kontrabasson sisään. Siellä hän saisi sitten soittaa koko ikänsä konserttikappaleita ja laulaa aarioita niin paljon kuin mielensä tekee. Voikaa hyvin, rakas herra Baltasar, älkääkä hylätkö viuluanne!"
Näin sanoen syleili herra Vincenzo Sbiocca hämmästyksestä jäykistynyttä Baltasaria ja nousi vaunuihin, jotka vierivät nopeasti pois.
"Enkö sitten ole oikeassa", puheli Baltasar itsekseen, "enkö ole oikeassa siinä, että tuo kamala olento, Sinnober, on noiduttu ja lumoaa ihmiset".
Samassa juoksi ohitse nuori mies kalpeana, hämmentyneenä, kasvot kuvastaen mielipuolisuutta ja epätoivoa. Se koski kovasti Baltasarin sydämeen. Hän luuli tunteneensa nuorukaisen erääksi ystäväkseen ja juoksi sentähden nopeasti hänen jälkeensä metsään.
Tuskin kaksi-, kolmekymmentä askelta juostuaan hän huomasi virastoharjoittelija Pulcherin, joka oli jäänyt seisomaan suuren puun alle ja katse taivaaseen luotuna puhui:
"Ei, en kestä enää tätä häpeää. Kaikki elämäntoivo on mennyt. Hauta on ainoa pelastus. Jää hyvästi, elämä, maailma, toivo, lemmitty —"
Näin sanoen veti epätoivoinen virastoharjoittelija povestaan pistoolin ja painoi sen otsaansa vasten.
Baltasar syöksyi salaman nopeudella hänen luokseen, löi pistoolin kauas hänen kädestään ja huusi:
"Pulcher, taivaan tähden, mikä sinua vaivaa, mitä teet?"
Virastoharjoittelija ei voinut pariin minuuttiin tulla tajuihinsa. Hän oli vaipunut ruohikkoon puolittain pyörtyneenä. Baltasar oli istuutunut hänen viereensä ja puhui lohduttavia sanoja parhaansa mukaan, tietämättä Pulcherin epätoivon syytä.
Satoja kertoja oli Baltasar kysynyt, mitä kauheaa Pulcherille sitten oli tapahtunut, joka oli herättänyt hänessä mustan itsemurha-ajatuksen. Silloin Pulcher viimein huokasi syvään ja sanoi:
"Tiedäthän, rakas ystäväni Baltasar, ahtaan tilani. Tiedäthän, kuinka olin pannut kaiken toivoni siihen, että saisin salaisen sihteerin paikan ulkoasiain ministeriössä. Tiedäthän, millä innolla ja uutteruudella olin valmistautunut siihen tehtävään. Olin liittänyt hakemukseen tutkimukseni, joka, kuten sain ilokseni kuulla, oli saanut ministerin täydellisen hyväksymisen. Millä luottamuksella meninkään tänään aamupäivällä suulliseen kuulusteluun! Tapasin siellä pienen, epämuodostuneen miehen, jonka varmaankin tunnet nimellä herra Sinnober. Lähetystöneuvos, jonka tehtäväksi tutkinnon pitäminen oli jätetty, tuli ystävällisesti minua vastaan. Hän sanoi, että hakijaksi samaan paikkaan, jonka toivoin saavani, oli ilmoittautunut myöskin herra Sinnober ja että hän senvuoksi kuulustelisi meitä molempia. Sitten hän kuiskasi hiljaa korvaani: 'Teidän ei tarvitse pelätä mitään kilpailijanne puolelta, paras herra Pulcher. Ne työt, jotka pikku Sinnober on liittänyt hakemukseensa, ovat surkeita!' — Kuulustelu alkoi. En jättänyt ainoaakaan neuvoksen kysymystä vastaamatta. Sinnober ei tietänyt mitään, ei kerrassaan mitään. Sen sijaan että olisi vastannut, hän murisi ja uikutti käsittämätöntä sekasotkua, jota ei kukaan ymmärtänyt. Putosipa hän pari kertaa, heilutellessaan kömpelösti koipiaan, alas korkealta tuolilta, niin että minun täytyi nostaa hänet ylös. Sydämeni vapisi tyytyväisyydestä. Niitä ystävällisiä katseita, joita neuvos loi pikku mieheen, pidin katkerimpana ivana. — Kuulustelu oli päättynyt. Kuinka voisin kuvailla kauhuani! Tuntui kuin äkillinen salama olisi iskenyt minut sylen syvälle maahan, kun neuvos syleili pikku miestä ja sanoi hänelle: 'Ihana ihminen! Mitkä tiedot, mikä ymmärrys, mikä tarkkanäköisyys!' Sitten hän sanoi minulle: 'Olen kovasti pettynyt teidän suhteenne, herra virastoharjoittelija Pulcher. Tehän ette tiedä kerrassa mitään. Ja — älkää pahastuko, jos sanon sen — se tapa, millä olette rohkaissut itseänne koetta varten, sotii kaikkia hyviä tapoja, kaikkea säädyllisyyttä vastaan. Ettehän voinut edes pysyä tuolilla. Tehän putositte lattialle, ja herra Sinnoberin täytyi nostaa teidät ylös. Diplomaattisten henkilöiden täytyy olla aivan raittiita ja harkitsevia. Hyvästi, herra virastoharjoittelija!' Pidin kaikkea vielä mielettömänä ilveenä. Uskalsin mennä ministerin puheille. Hän käski ajaa minut ulos, jos rohkenisin vielä vaivata häntä käynnilläni sen jälkeen kuin olin siliä tavalla käyttäytynyt kokeessa. Hän muka tiesi jo kaiken! Se paikka, johon koetin tunkeutua, oli jo annettu herra Sinnoberille! Niin on joku helvetin mahti riistänyt minulta kaiken toivon. Aion uhrata vapaaehtoisesti elämäni, jota synkkä kohtalo vainoaa. Päästä minut!"
"En milloinkaan!" huusi Baltasar, "Kuuntele ensin minua!"
Hän kertoi nyt kaiken, mitä tiesi Sinnoberista siitä lähtien kuin tämä ensi kerran oli ilmestynyt Kerkon portin ulkopuolelle, kertoi mitä hänelle itselleen oli tapahtunut Mooses Turnuksen talossa pikku miehen läsnäollessa sekä mitä hän oli vastikään kuullut Vincenzo Sbioccalta.
"Se nyt on ainakin varmaa", sanoi hän sitten, "että kaikissa tuon katalan rujokkaan puuhissa on jotain salaperäistä pohjalla. Ja usko minua, ystäväni Pulcher: jos pelissä on jotain helvetillistä noituutta, on sitä vastaan vain mentävä lujin mielin. Voitto on varma, kun vain rohkeus ei petä. Ei siis mitään arkuutta eikä mitään liian maltitonta päätöstä. Käykäämme yhteisvoimin tuon pikku poppamiehen kimppuun!"
"Poppamies", huudahti virastoharjoittelija haltioituneena, "niin, poppamies, oikein kirottu poppamies on tuo pikkuinen, se on varma! Mutta veli Baltasar, mikä meitä sitten vaivaa, elämmekö unessa? Noituus — taikominen — eikö sen aika ole jo kauan sitten ohitse? Onhan ruhtinas Pafnutius Suuri jo monta vuotta takaperin pannut valistuksen voimaan ja julistanut maasta karkotettaviksi kaiken mielettömän ilkivallan, kaiken käsittämättömän. Ja kuitenkin on tänne päässyt hiipimään tuollainen kirottu kieltotavara. Hitto vieköön! Siitähän pitäisi ilmoittaa poliisille ja tullimiehille! — Mutta ei, ei! Vain ihmisten mielettömyys tai, kuten melkein pelkään, tavaton lahjominen on syynä onnettomuuteemme. Tuo kirottu Sinnober kuuluu olevan suunnattoman rikas. Hän seisoi hiljattain rahapajan ulkopuolella, ja silloin kaikki ihmiset osoittivat häntä sormellaan ja huusivat: 'Katsokaa tuota pientä, kaunista pappaa. Hän omistaa kaiken sen kiiltävän rahan, mitä tuolla sisällä lyödään!'"
"Hiljaa", vastasi Baltasar, "hiljaa, ystäväni virastoharjoittelija. Ei tuo ilkiö voi rahalla mitään pakottaa, jotain muuta siinä on takana. — Totta kyllä on, että ruhtinas Pafnutius toi maahan valistuksen kansansa ja jälkeläistensä hyödyksi ja parhaaksi, mutta paljon ihmeellistä ja käsittämätöntä on kuitenkin vielä jäänyt jäljelle. Tarkoitan, että on vielä pidätetty kotitarpeiksi muutamia hauskoja ihmeitä. Niinpä esimerkiksi kasvaa yhä vielä mitättömistä siemenjyvistä suuria, ihania puita, vieläpä mitä erilaisimpia hedelmiä ja viljalajeja, joilla me ravitsemme ruumiimme. Eikö yhä edelleenkin ole vielä luvallista, että kirjavilla kukilla ja hyönteisillä on lehdissään ja siivissään mitä loistavimpia värejä, vieläpä kaikkein ihmeellisimpiä kirjoitusmerkkejä, joista ei kukaan ihminen ymmärrä, ovatko ne öljy-, gouache- vai akvarellimaalausta. Eikä kukaan kirjoitusmestari, olipa vaikka kuinka peijakkaan etevä, kykene lukemaan, saatikka sitten jäljittelemään tuota kaunista kirjoitusta. — Hohhoo, veli Pulcher, sanonpa sinulle, että sisimmässäni tapahtuu toisinaan aivan erikoista! Lasken piipun pois ja kävelen huoneessani edestakaisin. Ihmeellinen ääni kuiskaa silloin minulle, että olen itse ihme, että taikuri nimeltä Pienoismaailma kiehuu minussa ja yllyttää minua kaikenlaisiin mielettömiin kepposiin. Mutta silloin juoksen pois ja ryhdyn tarkastelemaan luontoa ja ymmärrän kaiken, mitä kukat ja vesipurot puhelevat minulle. Silloin valtaa minut autuas taivaan ilo!"
"Sinähän hourailet!" huudahti Pulcher.
Mutta Baltasar, välittämättä hänestä, ojensi käsivartensa etäisyyttä kohti ikäänkuin palavan kaihon valtaamana.
"Kuuntelehan toki", huudahti hän, "kuuntelehan toki, Pulcher, mikä taivaallinen soitto kaikuu läpi metsän iltatuulen kohistessa! Kuuletko, kuinka lähteet korottavat laulunsa voimakkaammaksi, kuinka pensaat ja kukat liittyvät siihen suloisilla äänillään?"
Virastoharjoittelija kallisti korvansa kuunnellakseen sitä soittoa, josta Baltasar puhui.
"Todellakin", puheli hän, "todellakin suhisee metsässä ääniä, jotka ovat suloisemmat ja ihanammat kaikkea mitä eläissäni olen kuullut, ja jotka tunkeutuvat syvälle sieluuni. Mutta ei iltatuuli, eivät pensaat eivätkä kukat laula noin. Paremminkin tuntuu minusta siltä, kuin joku etäällä vetelisi harmonikan alimpia ääniä."
Pulcher oli oikeassa. Todellakin nuo täyteläiset, yhä lähenevät ja voimakkaammiksi paisuvat soinnut muistuttivat harmonikan säveliä, mutta sellaisen harmonikan, joka oli kooltaan ja voimaltaan suunnattoman paljon suurempi tavallisia.
Kun ystävykset nyt kulkivat eteenpäin, tarjoutui heille näytelmä, niin lumoava, että he jäivät hämmästyksestä jäykistyneinä, paikalleen juurtuneina seisomaan. Vähän matkan päässä ajoi metsän halki verkalleen mies, joka oli puettu melkein kiinalaiseen tapaan, paitsi että hänellä oli päässään leveä baretti liehuvine sulkineen. Vaunut muistuttivat avonaista, säkenöivästä kristallista valmistettua näkinkenkää, ja molemmat korkeat pyörät näyttivät olevan samaa ainetta. Niiden pyöriessä kuului mitä ihanimpia harmonikan säveliä, jotka ystävykset olivat kuulleet jo kaukaa. Kaksi lumivalkeaa yksisarviaista, joilla oli kultaiset silat, veti vaunuja. Niissä istui ajomiehen paikalla hopeafasaani pitäen nokassaan kultaisia ohjaksia. Takana ylhäällä istui suuri kultakuoriainen, joka näytti liehtovan näkinkengässä istuvalle ihmeelliselle miehelle viileyttä löyhytellen kimmeltäviä siipiään. Kulkiessaan ystävysten ohitse mies nyökäytti heille ystävällisesti päätään. Samassa osui miehen kädessä olevan pitkän ruokokepin säkenöivästä nupista säde Baltasariin, joka tunsi polttavan piston syvällä rinnassaan ja vaipui maahan kumeasti voihkaisten.
Mies katseli häntä hymyillen ja nyökkäsi vieläkin ystävällisemmin kuin äsken.
Niin pian kuin nuo taika-ajopelit katosivat tiheikköön harmonikan sävelten vielä hiljaa soidessa, syöksyi Baltasar aivan suunniltaan riemusta ja ihastuksesta ystävänsä kaulaan ja huusi:
"Pulcher, olemme pelastetut! Tuo on se joka murtaa Sinnoberin kirotun lumon!"
"En voi kertoa", sanoi Pulcher, "miltä minusta tuntuu tällä hetkellä, olenko hereillä vai uneksinko. Mutta se ainakin on varmaa, että outo riemun tunne tunkee lävitseni ja että lohtu ja toivo palaavat sieluuni."
VIIDES LUKU.
Kuinka ruhtinas Barsanuf nautti aamiaisekseen Leipzigin leivosia ja Danzigin viinaa, sai voitahran kashmirihousuihinsa ja korotti sihteeri Sinnoberin salaneuvokseksi. — Tohtori Prosper Alpanuksen kuvakirjat. — Kuinka ovenvartija puri ylioppilas Heikkiä sormeen ja tämä kulki laahustinpuvussa sekä joutui sen vuoksi pilkan esineeksi. — Baltasarin pako.
Ei ole syytä enää kauemmin salata, että ulkoasiainministeri, jonka yksityissihteeriksi herra Sinnober oli otettu, oli samaisen parooni Jeremias Kuuvalon jälkeläinen, joka turhaan haki turnaus- ja aikakirjoista haltiatar Ruusunhengettären sukupuuta. Hänen nimensä oli kuten esi-isänsäkin Jeremias Kuuvalo. Hän oli kerrassaan hienosti sivistynyt ja hyvätapainen herra, puhui aina kieliopillisen puhdasta kieltä, piirsi nimensä ranskalaisilla kirjaimilla ja yleensä kirjoitti jokseenkin selvää käsialaa, tekipä toisinaan itsekin työtä, etenkin huonolla säällä.
Ruhtinas Barsanuf, suuren Pafnutiuksen seuraaja, rakasti häntä hellästi, sillä hän oli valmis vastaamaan jokaiseen kysymykseen, pelasi lomahetkinään ruhtinaan kanssa keilaa, ymmärsi mainiosti rahakauppaa ja oli gavotin tanssijana vertaistaan vailla.
Tapahtui, että parooni Jeremias Kuuvalo oli kutsunut ruhtinaan aamiaisvieraakseen syömään Leipzigin leivosia ja nauttimaan lasillisen Danzigin viinaa.
Kun ruhtinas saapui Kuuvalon taloon, tapasi hän etuhuoneessa monen miellyttävän diplomaattisen herran joukossa pikku Sinnoberin, joka keppiinsä nojaten katseli häntä säkenöivillä pikku silmillään ja välittämättä hänestä sen enempää pisti pöydältä sieppaamansa paistetun leivosen suuhunsa. Heti kun ruhtinas huomasi pikku miehen, hymyili hän hänelle armollisesti ja sanoi:
"Kuuvalo, mikä pieni, kaunis, viisas mies teillä on talossanne? Se on varmaankin sama, joka on valmistanut ne hyvin tyylitellyt ja kauniisti kirjoitetut tiedonannot, joita olen saanut teiltä viime aikoina?"
"Juuri sama, armollisin herra", vastasi Kuuvalo. "Kohtalo on tuonut hänet virastoni henkevimmäksi ja taitavimmaksi työntekijäksi. Hänen nimensä on Sinnober. Suosittelen tuota nuorta, oivallista miestä aivan erikoisesti teidän suosionne ja armonne esineeksi, paras ruhtinas. Hän on ollut luonani vasta muutamia päiviä."
"Ja juuri sen vuoksi", sanoi eräs nuori, hauskan näköinen mies, joka oli tällä välin lähestynyt, "ja juuri sen vuoksi ei työtoverini, kuten teidän ylhäisyytenne suvainnee huomata, ole vielä toimittanut mitään tehtäviä. Ne tiedonannot, joilla oli onni tulla teidän ylhäisyytenne hyväntahtoisen huomion esineeksi, ovat minun tekemiäni."
"Mitä teillä on asiaa?" ärjäisi ruhtinas hänelle vihaisesti.
Sinnober oli tunkeutunut aivan ruhtinaan viereen ja maiskutteli syöden leivosta ahnaasti ja nälkäisesti.
Tuo sorea nuori mies oli todellakin valmistanut tiedonannot, mutta ruhtinas huudahti:
"Mitä teiltä on asiaa? Ettehän te ole koskenutkaan kynään! Ja se, että te syötte aivan minun vieressäni paistettuja leivosia, niin että — kuten suureksi harmikseni huomaan — uudet kashmirihousuni ovat jo saaneet voitahran, että te maiskuttelette siinä noin sopimattomasti, niin — kaikki tuo osoittaa kyllin riittävästi teidän täydellisen kelpaamattomuutenne diplomaattiselle uralle! Menkää siivosti kotiinne älkääkä enää ilmestykö näkyviini paitsi siinä tapauksessa, että tuotte kashmirihousujani varten hyödyllistä tahranpoisto-ainetta! Ehkä minä sitten taas muutun armollisemmaksi."
Sitten hän kääntyi Sinnoberin puoleen sanoen:
"Sellaiset nuorukaiset kuin te, hyvä Sinnober, ovat valtion kaunistus ja ansaitsevat arvokkaita kunnianosoituksia. Olette nyt salaneuvos."
"Kiitän parhaiten", mörisi Sinnober nielaisten viimeisen suupalan ja pyyhkien suutaan molemmilla käsillään, "kiitän parhaiten. Teen kyllä kaiken mitä kohdalleni sattuu."
"Uljas itseluottamus", sanoi ruhtinas kovemmalla äänellä, "uljas itseluottamus todistaa sisäistä voimaa, jota täytyy olla arvokkaassa valtiomiehessä".
Tämän totuuden lausuttuaan ruhtinas otti naukun, jonka ministeri itse ojensi hänelle ja joka teki hänelle erittäin hyvää.
Uuden neuvoksen täytyi istuutua ruhtinaan ja ministerin väliin. Hän söi uskomattoman paljon leivosia, joi malagaa ja viinaa sekaisin, marisi ja murisi hampaittensa välistä ja heilutteli voimakkaasti käsiään ja jalkojaan terävän nenän tuskin ulottuessa pöydän yläpuolelle.
Kun aamiainen oli syöty, huudahtivat molemmat, sekä ruhtinas että ministeri:
"Tuo salaneuvos on aito englantilainen!"
* * * * *
"Näytät niin iloiselta", sanoi Heikki ystävälleen Baltasarilie.
"Silmissäsi palaa erikoinen tuli. Tunnetko itsesi onnelliseksi? Oi
Baltasar, haaveilet varmaankin kauniista asioista, mutta minun on
herätettävä sinut siitä. Se on ystävän velvollisuus."
"Mitä puhut? Mitä on tapahtunut?" kysyi Baltasar pelästyneenä.
"Kohta kerron", sanoi Heikki. "Säilytä vain mielenmalttisi, ystäväni!
Ajatteles, tuskin mikään muu onnettomuus maailmassa koskee kipeämmin
ja kuitenkaan on samalla helpommin voitettavissa kuin sinun.
Katariina -"
"Jumalan tähden", huusi Baltasar kauhistuneena. "Katariina, mitä
Katariinasta? Onko hän poissa, onko hän kuollut?"
"Rauhoitu", jatkoi Heikki, "rauhoitu, ystäväni! Ei Katariina ole kuollut, mutta sinulle hän on melkein kuollut. Tiedä, että pikku Sinnoberista on tullut salaneuvos ja että hänen kihlauksensa kauniin Katariinan kanssa on jokseenkin varmasti päätetty. Tyttö kuuluu olevan, taivas tietää miksi, aivan hullaantunut häneen."
Heikki luuli, että Baltasar nyt puhkeaisi hillittömiin, epätoivoisiin valituksiin ja sadatteluihin. Multa sen sijaan hän sanoikin rauhallisesti hymyillen:
"Jollei sinulla ole muuta kerrottavana kuin tuo, niin en tiedä mitään onnettomuutta, joka saattaisi surettaa minua."
"Etkö enää rakasta Katariinaa?" kysyi Heikki hyvin hämmästyneenä.
"Rakastan", vastasi Baltasar, "rakastan tuota enkeliä, tuota ihanaa tyttöä kaikella hehkulla, kaikella haaveellisuudella, mikä vain voi syttyä nuorukaisen povessa. Ja tiedän, ah tiedänpä, että Katariinakin rakastaa minua, että vain kirottu taika pitää häntä pauloissaan, mutta pian katkaisen tämän noituuden siteet, pian kukistan sen taikurin, joka lumoaa tuon raukan."
Baltasar kertoi nyt ystävälleen seikkaperäisesti miehestä, jonka hän oli tavannut metsässä mitä omituisimmissa ajopeleissä. Hän päätti puheensa sillä väitteellä, että samoin kuin tuon taikaolennon kepin päästä oli singahtanut säde hänen rintaansa, samoin oli hänessä herännyt se luja usko, että Sinnober oli vain pikkuinen noita, jonka mahdin tuo mies oli kukistava.
"Mutta", huudahti Heikki ystävänsä lakattua puhumasta, "mutta Baltasar, kuinka voi mieleesi juolahtaakaan tuollaista järjetöntä, kummallista sekasotkua? Mies, jota pidät loihtijana, ei ole kukaan muu kuin tohtori Prosper Alpanus, joka asuu huvilassaan lähellä kaupunkia. Totta kyllä on, että hänestä kerrotaan ihmeellisiä juttuja, niin että häntä voisi melkein pitää toisena Cagliostrona. Mutta siihen hän on itse syypää. Hän verhoutuu mielellään salaperäiseen hämärään ja on olevinaan luonnon syvimpiin salaisuuksiin perehtynyt mies, jolla on vallassaan tuntemattomia voimia. Sitäpaitsi hänellä on mitä eriskummaisimpia päähänpistoja. Niin ovat esimerkiksi hänen ajopelinsä tehdyt niin omituisiksi, että henkilö, jolla on vilkas, tulinen mielikuvitus kuten sinulla, ystäväni, helposti johtuu pitämään kaikkea tuota jonkun mielettömän sadun ilmestyksenä. Kuule siis! Hänen kaksipyöräisillä kärryillään on näkinkengän muoto, ja ne ovat yltyleensä hopeoidut. Pyörien väliin on sijoitettu posetiivi, joka soittaa itsestään vaunujen pyöriessä. Se, mitä sinä pidit hopeafasaanina, on varmasti hänen pieni valkopukuinen ratsastuspalvelijansa. Samoin pidit varmasti avatun päivänvarjon kupua kultakuoriaisen peitinsiipinä. Molemmille valkeille hevosilleen hän tavallisesti panettaa suuret päähineet, jotta kaikki vain näyttäisi hyvin satumaiselta. Muuten on myöskin totta, että tohtori Alpanus käyttää kaunista espanjalaista ruokokeppiä, jonka päässä on säkenöivä kristalli nuppina ja jonka ihmeellisestä vaikutuksesta kerrotaan, tai paremminkin valehdellaan, paljon satumaista. Tuon kristallin sädettä ei näet ainoakaan silmä kuulu sietävän. Jos tohtori verhoaa sen ohuella harsolla ja joku suuntaa siihen tiukasti katseensa, ilmestyy sen ulkopuolelle kuin koveroon peiliin sen henkilön kuva, jota hän enimmän ajattelee."
"Todellako", tarttui Baltasar ystävänsä sanoihin, "todellako? Kerrotaanko sellaista? Mitä muuta sitten vielä kerrotaan herra tohtori Prosper Alpanuksesta?"
"Oi", vastasi Heikki, "älä vaadi minua kertomaan kovin paljon noista mielettömistä hullutuksista ja narrinkonsteista. Tiedäthän, että näihin aikoihin asti on ollut olemassa taikauskoisia ihmisiä, jotka vastoin tervettä järkeä uskovat ämmämäisten juttujen niin sanottuja ihmeitä."
"Tunnustan sinulle", jatkoi Baltasar, "että minun on pakko lukea itseni noiden taikauskoisten ihmisten joukkoon, jotka eivät välitä terveestä järjestä. Hopeoitu puu ei ole mitään loistavaa, läpinäkyvää kristallia, posetiivi ei soi niinkuin harmonikka, hopeafasaani ei ole ratsastuspalvelija, eikä päivänvarjo kultakuoriainen. Joko tuo ihmeellinen mies, jonka tapasin, ei ole tohtori Prosper Alpanus, josta puhut, tai sitten on tohtorilla todellakin vallassaan monta perin kummallista salaisuutta."
"Parantaakseni sinut täydellisesti kummallisista haaveistasi", sanoi Heikki, "on parasta, että vien sinut heti tohtori Prosper Alpanuksen luo. Silloin olet itse pääsevä selville siitä, että herra tohtori on aivan tavallinen lääkäri eikä millään muotoa lähde ajelulle yksisarviaisten, hopeafasaanien ja kultakuoriaisten kanssa."
"Ystäväni, sinä lausut julki sieluni hartaimman toivon", vastasi
Baltasar silmät kirkkaasti säihkyen. "Lähtekäämme heti matkalle."
Pian he seisoivat sen puiston suljetun ristikkoportin ulkopuolella, jonka keskellä sijaitsi tohtori Alpanuksen huvila.
"Mutta kuinka nyt pääsemme sisälle?" kysyi Heikki.
"Mielestäni on paras kolkuttaa", sanoi Baltasar ja tarttui metalliseen kolkuttimeen, joka oli pantu aivan lukon viereen.
Hänen kohottaessaan kolkutinta alkoi maan sisästä kuulua murinaa, ikäänkuin kaukaista ukkosenjyrinää, ja se tuntui kaikuvan syvimmästä syvyydestä. Ristikkoportti kääntyi hitaasti, he menivät sisälle ja kulkivat pitkää, leveää puistokäytävää myöten, jonka päässä näkyi huvila.
"Huomaatko täällä", sanoi Heikki, "mitään erikoista ja lumottua?"
"Minun mielestäni", sanoi Baltasar, "ei se tapa, jolla ristikkoportti aukeni, ollut kovinkaan tavallinen. Enkä sitäpaitsi tiedä, kuinka kaikki täällä tuntuu minusta niin ihmeelliseltä ja lumotulta. Onko esimerkiksi missään niin ihania puita kuin tässä puistossa? Näyttäähän moni puu, moni pensaikko loistavine runkoineen ja smaragdinvihreine lehtineen kuuluvan vieraaseen, tuntemattomaan maahan."
Heikki huomasi kaksi suunnattoman suurta sammakkoa, jotka olivat jo ristikkoportilta asti hypelleet kulkijoiden kummallakin puolella.
"Kaunis puisto, jossa oli tuollaisia elukoita!" huudahti hän ja kumartui ottamaan pienen kiven, jolla aikoi heittää noita hullunkurisia sammakoita. Molemmat hyppäsivät pensaikkoon ja kurkistelivat häntä loistavilla ihmisensilmillään.
"Odottakaahan", huusi Heikki tähtäsi toista ja heitti. Mutta silloin uikutti pieni, ruma, tien vieressä istuva vaimo:
"Raakalainen, äläpäs kivitä kunniallisia ihmisiä, joiden täytyy ansaita vähäinen leipäpalansa raskaalla työllä täällä puutarhassa."
"Tule pois, tule", kuiskasi Baltasar kauhistuneena, sillä hän huomasi selvästi, että sammakko muuttui vanhaksi vaimoksi. Silmäys pensaikkoon ilmaisi hänelle, että toisesta sammakosta oli nyt tullut pieni mies, joka puuhaili rikkaruohon kitkennässä.
Huvilan edessä oli suuri, kaunis nurmikko, jossa molemmat yksisarviaiset olivat laitumella mitä ihanimpien sointujen kaikuessa ilmassa.
"Näetkö, kuuletko?" sanoi Baltasar.
"En näe mitään muuta", vastasi Heikki, "kuin kaksi pientä valkoista hevosta, jotka syövät ruohoa. Se taas, mikä kaikuu ilmassa, johtuu todennäköisesti ulos viritetyistä tuulikanteleista."
Kohtalaisen suuren, yksikerroksisen huvilan ihana, yksinkertainen rakenne ihastutti Baltasaria. Hän veti kellonnuorasta, ja heti aukeni ovi. Suuri, kurjen muotoinen, aivan kullankeltainen, loistava lintu seisoi ovenvartijana ystävysten edessä.
"No katsopas", sanoi Heikki Baltasarille, "katsopas vasta hullunkurista palvelijanpukua! Jos aiomme jäljestäpäin antaa tuolle miehelle juomarahan, niin lieneekö hänellä kättä, millä työntäisi sen liivintaskuunsa?"
Näin sanoen kääntyi hän kurjen puoleen, tarttui sen loistaviin höyheniin, jotka löyhyivät nokan alapuolella kurkun kohdalla kuin tuuhea röyhelö, ja sanoi:
"Suvaitkaa ilmoittaa meidät herra tohtorille, ihastuttava ystäväni!"
Kurki ei sanonut mitään muuta kuin "kvirrr" ja puraisi Heikkiä sormeen.
"Tuhat tulimmaista!" kiljaisi Heikki. "Mies lienee sittenkin kirottu lintu!"
Samassa aukeni sisäovi ja tohtori itse tuli vieraitaan vastaan. Pieni, laiha, kalpea mies. Hänellä oli päässään pieni samettimyssy, jonka alta valui kaunis tukka pitkinä kutreina. Hänellä oli yllään pitkä, keltainen intialainen puku ja jaloissaan pienet punaiset nyörikengät, joista oli vaikea erottaa, olivatko ne päällystetyt kirjavalla nahalla vai jonkun linnun loistavilla sulilla. Hänen kasvoistaan loisti rauha ja suopeus. Se vain tuntui kummalliselta, että kun häntä katsoi oikein likeltä ja tarkasti, näytti siltä, kuin hänen kasvoistaan olisivat katselleet vieläkin pienemmät kasvot, kuin lasikaapista.
"Näin teidät ikkunastani, arvoisat herrat", sanoi nyt Prosper Alpanus hiljaa, vähän venytetyllä äänellä, miellyttävästi hymyillen. "Tiesin tosin jo ennenkin hyvin, ainakin mitä teihin tulee, rakas herra Baltasar, että tulisitte luokseni. Suvaitkaa seurata minua."
Prosper Alpanus vei heidät korkeaan, pyöreään huoneeseen, joka oli yltympäri päällystetty taivaansinisillä verhoilla. Valoa tuli ylhäältä kupukatossa olevasta ikkunasta. Sen säteet valuivat loistavaksi kiilloitetulle, sfinksin kannattamalle marmoripöydälle, joka oli keskellä huonetta. Muuten ei huoneessa huomannut kerrassaan mitään kummallista.
"Millä voin palvella teitä?" kysyi Prosper Alpanus.
Silloin Baltasar kertoi lyhykäisesti niitä tiesi pikku Sinnoberista siitä lahtien kuin oli tavannut hänet ensi kerran Kerkon ulkopuolella. Hän lopetti kertomuksensa vakuuttaen, että hänessä oli herännyt luja usko, että Prosper Alpanus oli se avulias taikuri, joka tekisi lopun Sinnoberin kurjasta, inhottavasta noituudesta.
Prosper Alpanus oli vaiti syviin ajatuksiin vaipuneena. Viimein parin minuutin kuluttua hän alkoi puhua vakavan näköisenä ja matalalla äänellä:
"Kaikesta siitä päättäen, mitä olette kertonut minulle, Baltasar, ei ole epäilystäkään, että pikku Sinnober on erikoinen ja salaperäinen olento. Mutta täytyy ensin tuntea vihollinen, jota vastaan tahtoo taistella, samoin syy, jonka vaikutuksen tahtoo tuhota. On luultavaa, että pikku Sinnober ei ole mitään muuta kuin juurikääpiö. Tutkikaamme heti."
Prosper Alpanus veti silkkistä nuoraa, joita riippui yltympäri huoneen katosta. Eräs verho suhahti kahtia, näkyviin tuli suuria kirjoja täydelleen kullatuissa kansissa, ja alas vierivät sirot, ilmavan kevyet, setripuiset portaat. Prosper Alpanus nousi näille portaille ja otti ylimmältä hyllyltä suuren kirjan, jonka asetti marmoripöydälle pyyhittyään siitä ensin huolellisesti pölyn suurella, välkkyvistä riikinkukon sulista tehdyllä tomuhuiskulla.
"Tämä teos", sanoi hän sitten, "käsittelee juurikääpiöitä, jotka ovat kaikki kuvatut siinä. Ehkä löydätte vihamielisen Sinnoberinne niiden joukosta, ja silloin hän on joutunut käsiimme."
Kun Prosper Alpanus avasi kirjan, näkivät ystävykset joukon siististi väritettyjä vaskipiirroksia, jotka esittivät mitä ihmeellisimpiä, epämuodostuneimpia kääpiöitä ja hullunkurisimpia irvinaamoja, mitä nähdä saattaa. Mutta heti kun Prosper kosketti jotakuta näistä miekkosista, tuli se eläväksi, hyppäsi ulos kirjasta, ilvehti ja loikki marmoripöydällä hyvin hullunkurisesti, napsutteli sormiaan, teki käyrillä säärillään mitä sievimpiä pyörähdyksiä ja hyppyjä ja lauloi: "kvirr, kvapp, pirr, papp", kunnes Prosper tarttui sen päähän ja pani sen jälleen kirjaan, missä se pian sileni ja tasaantui kirjavaksi kuvaksi.
Samalla tavalla tarkasteltiin kaikki kirjan kuvat, mutta aina kun Baltasar oli huutamaisillaan "tuo on Sinnober", täytyi hänen kuitenkin lähemmin tarkastettuaan surukseen huomata, ettei miekkonen mitenkään voinut olla Sinnober.
"Sehän on peräti kummallista", sanoi Prosper Alpanus, kun kirja oli tarkastettu loppuun asti. "Mutta", jatkoi hän, "Sinnober lienee sitten kerrassaan menninkäinen. Tarkastakaammepa."
Näin sanoen hypähti hän uudelleen omituisen ketterästi setripuisille portaille, otti toisen ison kirjan, pyyhki siitä tarkasti pölyt, laski sen marmoripöydälle, avasi sen ja sanoi:
"Tämä teos käsittelee menninkäisiä. Ehkä saamme tästä kirjasta
Sinnoberin käsiimme."
Ystävykset tarkastelivat taas joukon hienosti väritettyjä vaskipiirroksia, jotka esittivät kammottavan rumia, ruskeankeltaisia kummituksia. Kun Prosper Alpanus kosketti niitä, päästivät ne surkean kurnuttavia valituksia ja ryömivät viimein kankeasti ulos ja vieriskelivät muristen ja ähkien edestakaisin marmoripöydällä, kunnes tohtori jälleen painoi ne kirjaan. Ei näidenkään joukosta Baltasar löytänyt Sinnoberia.
"Ihmeellistä, peräti ihmeellistä", puheli tohtori ja vaipui mykkään mietiskelyyn.
"Kuoriaiskuningas se ei voi olla", jatkoi hän, "sillä se puuhailee, kuten varmasti tiedän, paraikaa muualla. Ei se myöskään saata olla hämähäkkiairut, sillä vaikkakin se on ruma, on se viisas ja taitava ja elää kättensä työstä ryhtymättä toisten puuhiin. Ihmeellistä, kerrassaan ihmeellistä."
Hän oli taas tuokion vaiti, niin että selvästi saattoi kuulla kaikenlaisia ihmeellisiä ääniä, jotka kaikuivat milloin yksityisinä sävelinä, milloin täyteläisinä, paisuvina sointuina joka suunnalta.
"Teillä on joka suunnalla ja lakkaamatta erittäin sievää soittoa, rakas herra tohtori", sanoi Heikki.
Prosper Alpanus ei näyttänyt ollenkaan välittävän Heikistä, hän tarkasteli vain Baltasaria ojentaen ensin molemmat käsivartensa häntä kohti ja sitten liikutellen sormenpäitään ikäänkuin pirskoitellen näkymättömiä pisaroita hänen päälleen.
Viimein tohtori tarttui Baltasarin kumpaankin käteen ja puhui ystävällisen vakavasti:
"Vain dualismin lakiin sisältyvän sielullisen periaatteen puhtain sopusointu suosii sitä tehtävää; johon aion nyt ryhtyä. Seuratkaa minua!"
Ystävykset seurasivat tohtoria useiden huoneiden läpi, joissa ei ollut mitään merkillistä lukuunottamatta muutamia omituisia eläimiä, jotka viettivät aikaansa lukemalla, kirjoittamalla, maalaamalla ja tanssimalla. Mutta sitten aukeni kaksipuolinen ovi ja ystävykset saapuivat paksun esiripun eteen, jonka taakse Prosper Alpanus katosi jättäen heidät synkkään pimeyteen. Esirippu kohahti auki, ja ystävykset olivat, kuten näytti, soikeassa salissa, jonne oli levinnyt aavemainen hämärä. Seiniä tarkastellessa tuntui, kuin olisi vaipunut katselemaan silmänkantamattomia lehtoja ja kukkaniittyjä solisevine lähteineen ja puroineen. Tuntematon, salaperäinen sulotuoksu leijaili huoneessa ja näytti kantavan edestakaisin suloisia säveliä. Prosper Alpanus esiintyi aivan valkeihin puettuna kuin bramiini ja asetti salin keskelle suuren pyöreän kristallipeilin, jonka yli heitti harson.
"Astukaa", puhui hän kumeasti ja juhlallisesti, "astukaa tämän peilin eteen, Baltasar. Suunnatkaa ajatuksenne lujasti Katariinaan. Tahtokaa koko sielullanne, että hän ilmestyisi teille juuri tällä hetkellä".
Baltasar teki niinkuin käskettiin, ja Prosper Alpanus asettui hänen taakseen piirrellen molemmin käsin ympyröitä hänen ympärilleen.
Kun tätä oli kestänyt muutaman sekunnin, alkoi peilistä kohota sinertävää utua. Katariina, suloinen Katariina ilmestyi rakastettavassa hahmossaan elämää uhkuvana. Mutta hänen vieressään, aivan hänen vieressään istui inhottava Sinnober puristaen hänen käsiään ja suudellen niitä. Katariina syleili tuota kummitusta ja hyväili häntä.
Baltasar oli huutamaisillaan ääneen, mutta Prosper Alpanus tarttui hänen hartioihinsa ja huuto tukehtui rintaan.
"Rauhoittukaa", puhui Prosper hiljaa, "rauhoittukaa, Baltasar. Ottakaa tämä ruoko ja iskekää sillä pikku miestä, mutta paikaltanne liikahtamatta."
Baltasar teki niin ja huomasi ilokseen, kuinka pikku mies kiemurteli, keikahti kumoon ja vieri lattialle. Raivoissaan hän syöksyi eteenpäin. Silloin kuva haihtui usvaksi. Prosper Alpanus kiskaisi mielettömän Baltasarin väkivallalla takaisin huutaen:
"Lakatkaa! Jos särette taikapeilin, olemme kaikki hukassa! Menkäämme jälleen päivänvaloon!"
Ystävykset lähtivät tohtorin käskystä salista ja menivät viereiseen valoisaan huoneeseen.
"Taivas olkoon kiitetty", huudahti Heikki vetäen syvään henkeään, "taivas olkoon kiitetty, että pääsimme pois tuosta noidutusta salista! Painostava ilma oikein tuskastutti minua, ja sitten vielä nuo tyhmät silmänkääntäjätemput, jotka ovat minulle peräti vastenmielisiä."
Baltasar aikoi vastata, mutta Prosper Alpanus astui sisälle.
"Nyt on varmaa", sanoi hän, "että tuo rujokas Sinnober ei ole juurikääpiö eikä menninkäinen, vaan tavallinen ihminen. Mutta pelissä on joku salainen taikavoima, josta minun ei ole vielä onnistunut päästä selville. Juuri siksi en vielä voi auttaakaan. Tulkaa taas pian luokseni, Baltasar. Mietimme, mihinkä sitten on ryhdyttävä. Näkemiin!"
"Te olette siis noita, herra tohtori", sanoi Heikki mennen aivan lähelle häntä, "ettekä voi kaikilla taikakeinoillanne päästä edes pienen, kurjan Sinnoberin kimppuun. Tietäkää siis, että pidän teitä kirjavine kuvinenne, nukkinenne, taikapeileinenne, kaikkine vastenmielisine romuinenne oikeana väärentämättömänä lurjuksena. Tuo Baltasar on rakastunut ja tekee runoja. Hänelle voitte syöttää mitä hyvänsä, mutta minuun nähden se ei käy päinsä. Olen valistunut ihminen enkä usko minkäänlaisia ihmeitä!"
"Käsittäkää asia niinkuin haluatte", vastasi Prosper Alpanus nauraen äänekkäämmin ja sydämellisemmin kuin hänen koko olemuksestaan päättäen olisi voinut uskoa. "Mutta joskaan en nyt juuri ole noita, niin kykenen kuitenkin suorittamaan muutamia hauskoja taidetemppuja."
"Ne olette oppinut Wieglebin taikakirjasta tai muualta!" huusi Heikki. "Mutta mestarinne te tapaatte professori Mooses Turnuksessa. Ei teidän sovi verratakaan itseänne häneen, sillä tuo rehellinen mies näyttää meille aina, että kaikki tapahtuu luonnollisesti. Hän ei ympäröi itseään millään tuollaisella salaperäisellä puuhailulla kuin te, herra tohtori. No niin, hyvästi vaan."
"Ei mutta", sanoi tohtori, "ette suinkaan eroa minusta noin vihaisena?"