Samalla hän siveli Heikin käsivarsia hiljaa alaspäin olkapäästä ranteeseen asti. Se tuntui nuorukaisesta kovin kummalliselta, ja hän huudahti: "Mitä te oikein teette, herra tohtori!"
"Lähtekää, hyvät herrat", sanoi tohtori. "Teidät, herra Baltasar, toivon pian taas näkeväni. Pian kyllä keksitään apu!"
"Ei sinulle, veikkonen, mitään juomarahaa anneta", sanoi Heikki ulosmennessään kullankeltaiselle ovenvartijalle ja tarttui hänen röyhelöönsä.
Mutta ovenvartija sanoi vain: "kvirr", ja puri jälleen Heikkiä sormeen.
"Peto!" huusi Heikki ja juoksi pois.
Nuo kaksi sammakkoa eivät nytkään jättäneet saattamatta ystävyksiä kohteliaasti ristikkoportille, joka aukeni ja sulkeutui kumealla jyrinällä.
"En ymmärrä, veliseni", sanoi Baltasar kulkiessaan maantiellä Heikin jäljessä, "minkä omituisen takin, noin hirveän pitkäliepeisen ja lyhythihaisen, olet tänään pukenut päällesi".
Heikki huomasi hämmästyksekseen, että hänen lyhyt takkinsa oli takaa kasvanut maahan asti ja että hihat, jotka olivat ennen olleet liiankin pitkät, olivat nyt kutistuneet kyynärpäihin asti.
"Tuhat tulimmaista, mitä tämä on!" huudahti hän vetäen ja nykien hihojaan ja ravistaen olkapäitään. Se näyttikin auttavan. Mutta heidän mennessään sisälle kaupungin portista kutistuivat hihat taas ja takin liepeet kasvoivat, niin että hihat kaikesta vetämisestä ja nykimisestä ja ravistamisesta huolimatta olivat kohta ylhäällä olkapäissä asti, paljastaen Heikin alastomat käsivarret, ja pian vyöryi hänen perässään laahus, joka kasvoi yhä pitemmäksi. Kaikki ihmiset pysähtyivät nauramaan täyttä kurkkua. Katupoikia juoksi tusinoittain riemuiten ja hihkuen pitkälle kauhtanalle. He vetivät Heikin kumoon. Kun hän jälleen pääsi pystyyn, ei laahus ollut vähääkään pienentynyt, vaan päinvastoin tullut yhä pitemmäksi. Naurunhohotukset, riemu ja huudot kävivät yhä hullummiksi, kunnes Heikki viimein syöksyi erääseen avonaiseen taloon melkein mielipuolena. Samassa tuokiossa oli laahuskin hävinnyt.
Baltasarilla ei ollut aikaa ihmetellä kovin paljon Heikin omituista lumousta, sillä virastoharjoittelija Pulcher tarttui häneen, veti hänet mukanaan syrjäiselle kadulle ja sanoi:
"Kuinka on selitettävissä, ettet ole vielä lähtenyt tiehesi, että vielä voit näyttäytyä täällä, vaikka yliopiston vahtimestari jo ajaa sinua takaa vangitsemiskäsky mukanaan?"
"Mitä se merkitsee? Mistä sinä puhut?" kysyi Baltasar hämmästyneenä.
"Niin pitkälle", jatkoi Pulcher, "niin pitkälle vei sinut mustasukkaisuuden hulluus, että loukkasit kotirauhaa murtautuen vihamielisenä Mooses Turnuksen taloon, että hyökkäsit Sinnoberin kimppuun hänen ollessaan morsiamensa luona ja että pieksit tuon muodottoman kääpiön puolikuoliaaksi!"
"Kuulehan nyt", huudahti Baltasar, "enhän ole koko päivänä ollut
Kerkossa! Sehän on hävytöntä valhetta!"
"Kas niin, hiljaa, hiljaa", keskeytti Pulcher hänen puheensa. "Heikin hullu, mieletön päähänpisto pukeutua laahuspukuun pelastaa sinut. Ei kukaan nyt huomaa sinua. Vältä nyt vain häpeällistä vangitsemista! Kaiken muun järjestämme kyllä sitten. Et saa enää mennä asuntoosi. Anna minulle avain, lähetän kaiken perästäsi. Lähde oitis Ylä-Jaakkolan kylään!"
Näin sanoen Pulcher veti Baltasaria syrjäkatuja pitkin portin kautta Ylä-Jaakkolan kylään päin, missä kuuluisa oppinut Ptolemeus Filadelfus kirjoitti merkillistä kirjaansa ylioppilaiden tuntemattomasta heimosta.
KUUDES LUKU.
Kuinka salaneuvos Sinnober kammattiin puutarhassaan ja otti kylvyn ruohikossa. — Vihreätäpläisen tiikerin ritarikunta. — Erään teatteriräätälin onnellinen päähänpisto. — Kuinka neito Ruusunihana valeli itseään kahvilla ja Prosper Alpanus vakuutti hänelle ystävyyttään.
Professori Mooses Turnus ui sulassa riemussa.
"Voisiko sattua onnellisemmin", puheli hän itsekseen, "kuin että tuo kelpo salaneuvos tuli talooni ylioppilaana? Hän nai tyttäreni, hänestä tulee vävyni, hänen kauttaan saavutan mainion ruhtinas Barsanufin suosion ja astun minäkin niille portaille, joita ihana Sinnober kiipeää. Totta kyllä on, että minusta itsestänikin tuntuu usein käsittämättömältä, kuinka tuo tyttö, Katariina, voi olla niin perinpohjin hullaantunut tuohon pikku mieheen. Muutenhan naiset kai enemmän katsovat kauniiseen ulkomuotoon kuin erikoisiin hengenlahjoihin. Kun toisinaan katselen tuota kummallista pikku miestä, tuntuu minusta, kuin häntä ei voisi ollenkaan sanoa kauniiksi, vaan suorastaan kyttyräselkäiseksi — hys, hiljaa — seinillä on korvat. Hän on ruhtinaan suosikki ja kiipeää korkealle, ja hän on minun vävypoikani!"
Mooses Turnus oli oikeassa. Katariina ilmaisi mitä selvintä mieltymystä pikku mieheen, ja jos joku, jota Sinnoberin omituinen noituus ei ollut sokaissut, lausui, että salaneuvos oli oikeastaan ilkeä, muodoton kummitus, rupesi Katariina heti puhumaan niistä ihmeen ihanista hiuksista, jotka luonto oli lahjoittanut hänelle.
Mutta Katariinan puhuessa ei kukaan hymyillyt ilkeämmin kuin virastoharjoittelija Pulcher.
Tämä vainosi Sinnoberia joka askeleella, ja siinä häntä auttoi uskollisesti lähetystön sihteeri Adrian, sama nuori mies, jonka Sinnoberin noituus oli melkein ajanut ulos ministerinvirastosta ja joka saavutti ruhtinaan suosion jälleen vain sen oivallisen tahranpuhdistus-aineen avulla, jonka hän lahjoitti ruhtinaalle.
Salaneuvos Sinnober asui kauniissa talossa, johon kuului vieläkin kauniimpi puutarha. Sen keskellä oli tiheiden pensaiden ympäröimä aukea, jossa mitä ihanimmat ruusut kukkivat. Oli huomattu, että joka yhdeksäntenä päivänä Sinnober nousi hiljaa päivän koittaessa, pukeutui ilman palvelijaa, niin vaikeaa kuin se lieneekin ollut hänelle, meni alas puistoon ja katosi pensaikkoon, joka ympäröi tuota paikkaa.
Pulcher ja Adrian, aavistaen jotakin salaisuutta, uskalsivat kiivetä puutarhan muurin ylitse ja piiloutua pensaikkoon eräänä yönä, kun Sinnober — kuten he kuulivat hänen kamaripalvelijaltaan — oli käynyt tuolla paikalla yhdeksän päivää sitten.
Tuskin oli aamu koittanut, kun he näkivät pikku miehen astuvan sinne tuhisten ja puuskuttaen, sillä kasteiset korret ja pensaat löivät häntä nenälle hänen kulkiessaan kukkasaran poikki.
Kun hän oli saapunut ruusujen viereen nurmikolle, kuului pensaikosta sulosointuinen suhina, ja ruusujen tuoksu kävi voimakkaammaksi. Kaunis, hunnutettu nainen, jolla oli siivet hartioilla, leijaili alas, istuutui sirolle, keskellä ruusupensaita olevalle tuolille, kuiskasi hiljaa: "Tule, rakas lapseni", otti pikku Sinnoberin ja suki kultaisella kammalla hänen pitkiä hiuksiaan, jotka valuivat alas hänen selkäänsä. Se näytti tuntuvan pikkuisesta kovin hyvältä, sillä hän räpytteli silmiään ja oikoi sääriään ja kehräsi ja hyrisi melkein kuin kissa. Sitä kesti ehkä viisi minuuttia. Sitten loihtija-nainen siveli vielä kerran sormellaan pitkin kääpiön päälakea. Silloin Pulcher ja Adrian huomasivat Sinnoberin päässä kapean, tulenkarvaisen, loistavan juovan. Nainen sanoi:
"Voi hyvin, suloinen lapseni. Ole viisas, niin viisas kuin vain voit!"
Pikku mies vastasi:
"Hyvästi, äiti kulta. Viisautta minulla kyllä on riittävästi. Ei sinun tarvitse sitä niin usein toistaa minulle."
Nainen kohosi hitaasti ja katosi ilmaan.
Pulcher ja Adrian olivat jäykkinä hämmästyksestä. Mutta kun nyt
Sinnober aikoi lähteä, hyppäsi Pulcher näkyviin ja huusi:
"Hyvää huomenta, herra salaneuvos! Voi ihme, kuinka kauniisti olette kampauttanut tukkanne!"
Sinnober katseli ympärilleen ja huomattuaan virastoharjoittelijan aikoi lähteä nopeasti juoksemaan pois. Kömpelö- ja heikkojalkainen kun oli, kompastui hän ja kaatui korkeaan ruohikkoon, jonka korret taipuivat yhteen hänen yläpuolellaan. Niin sai hän kastekylvyn. Pulcher juoksi paikalle ja auttoi hänet pystyyn, mutta Sinnober sanoi hänelle korisevalla äänellä:
"Herra, kuinka olette tullut minun puutarhaani? Laputtakaa hiiteen!"
Niin sanoen hän hyppi ja juoksi niin nopeasti kuin suinkin voi sisälle taloon.
Pulcher kuvasi kirjeessä Baltasarille tämän ihmeellisen tapauksen ja lupasi pitää yhä tarkemmin silmällä tuota pientä kummitusta.
Sinnober oli kovin huolissaan siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän kuljetutti itsensä vuoteeseen ja puuskutti ja ähkyi niin, että tieto hänen äkillisestä sairastumisestaan pian saapui ministeri Kuuvalon ja ruhtinas Barsanufin korviin.
Ruhtinas lähetti heti henkilääkärinsä pikku suosikin luokse.
"Arvoisa herra salaneuvos", sanoi henkilääkäri koetettuaan valtimoa, "te uhraatte itsenne valtion hyväksi. Rasittava työ on saattanut teidät sairasvuoteeseen. Hellittämätön ajattelu on tuottanut teille ne sanomattomat kärsimykset, joita varmasti tunnette. Teidän kasvonne näyttävät hyvin kalpeilta ja kuihtuneilta. Ja teidän arvoisa päännehän hehkuu hirveästi! Ai-ai, eihän vain liene aivotulehdus? Olisiko valtion etu voinut aiheuttaa sen? Tuskin mahdollista. Sallikaahan sentään —"
Henkilääkäri lienee huomannut Sinnoberin päässä saman punaisen juovan, jonka Pulcher ja Adrian olivat keksineet. Tehtyään muutamia taikavetoja etäämpää ja hengitettyään joitakin kertoja sairaan päälle, jolloin tämä naukui ja vikisi kummallisesti, aikoi hän kuljettaa kättään hänen päänsä ylitse ja kosketti sitä epähuomiossa.
Silloin Sinnober hyppäsi pystyyn raivosta kuohuen ja antoi henkilääkärille, joka juuri oli kumartunut hänen ylitseen, pienellä luisella kädellään niin lujan korvapuustin, että huone kajahti.
"Mitä te tahdotte?" huusi Sinnober. "Mitä te tahdotte minusta? Miksi kopeloitte päätäni? En ole ollenkaan sairas. Olen terve, aivan terve, nousen heti ylös ja lähden ministerin luo neuvotteluun. Korjatkaa luunne!"
Henkilääkäri kiiruhti aivan pelästyneenä pois. Mutta kun hän kertoi ruhtinas Barsanufille mitä oli tapahtunut, huudahti ruhtinas ihastuneena:
"Mikä into valtion palvelukseen! Mikä arvokkuus, mikä ylevyys käytöksessä! Millainen ihminen tuo Sinnober!"
"Paras herra salaneuvos", sanoi ministeri Jeremias Kuuvalo pikku Sinnoberille, "kuinka ihanaa on, että te sairaudestanne huolimatta tulette neuvotteluun. Olen tehnyt muistiinpanoja, itse tehnyt muistiinpanoja tärkeässä Kapsalon hovia koskevassa asiassa ja pyydän teitä esittämään ne ruhtinaalle, sillä teidän henkevä esityksenne kohottaa kokonaisuutta, jonka tekijäksi ruhtinaan sitten on minut tunnustettava."
Se kyhäys, jolla Jeremias aikoi loistaa, ei ollut kenenkään muun kuin
Adrianin tekemä.
Ministeri lähti pikku miehen kanssa ruhtinaan luo. Sinnober veti ministerin antaman kyhäyksen taskustaan ja alkoi lukea. Mutta kun se ei tahtonut ollenkaan luistaa ja hän murisi ja hyrisi vain pelkkää käsittämätöntä sekasotkua, otti ministeri paperin hänen käsistään ja luki itse.
Ruhtinas näytti hyvin ihastuneelta, Hän ilmaisi hyväksymisensä kerran toisensa perästä huutaen:
"Hyvä, mainiosti sanottu, ihanaa, sattuvaa!"
Ministerin lopetettua astui ruhtinas suoraa päätä pikku Sinnoberin luo, kohotti hänet korkealle, painoi rintaansa vasten juuri siihen kohtaan, missä hänellä — ruhtinaalla nimittäin — oli vihreätäpläisen tiikerin ritarikunnan suuri tähti, ja soperteli ja huokaili vuolaiden kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan:
"Voi, millainen mies, millainen lahjakkuus, millainen into, millainen rakkaus! Se on liian paljon, liian paljon!"
Sitten hän sanoi hillitymmin:
"Sinnober, kohotan teidät täten ministerikseni. Pysykää suopeana ja uskollisena isänmaalle! Pysykää Barsanufien urheana palvelijana, Barsanufien, jotka kunnioittavat ja rakastavat teitä."
Sitten hän sanoi kääntyen ärtyisen näköisenä ministerin puoleen:
"Huomaan, rakas parooni Kuuvalo, että teidän voimanne ovat viime aikoina alkaneet heikentyä. Lepo tiluksillanne on vahvistava teitä. Voikaa hyvin!"
Ministeri Kuuvalo poistui muristen hampaittensa välistä käsittämättömiä sanoja ja heitellen säkenöiviä silmäyksiä Sinnoberiin, joka tapansa mukaan nojaten keppiinsä kohottautui varpailleen ja katseli ympärilleen ylpeänä ja urheana.
"Minun täytyy, rakas Sinnober", sanoi nyt ruhtinas, "heti antaa teille ansionne mukainen kunnianosoitus. Ottakaa siis kädestäni vastaan vihreätäpläisen tiikerin ritarimerkki!"
Ruhtinas aikoi nyt kiinnittää hänen rintaansa ritarimerkin, jonka kamaripalvelija oli kaikessa kiireessä ojentanut hänelle. Mutta Sinnoberin epäonnistunut ruumiinrakenne vaikutti, että nauha ei ottanut asettuakseen sääntöjen mukaisesti. Milloin se kohosi sopimattoman ylös, milloin taas valahti liian alas.
Ruhtinas oli tässä samoinkuin kaikissa muissakin valtion todellista etua koskevissa asioissa hyvin tarkka. Vihreätäpläisen tiikerin ritarikunnan nauhassa riippuvan kunniamerkin oli määrä sijaita lantio- ja peräluun välillä kolme kuudestoistaosaa tuumaa vinosti ylöspäin viimeksimainitusta. Sitä ei saatu paikalleen. Kamaripalvelija, kolme hovipoikaa ja ruhtinas yrittivät, mutta kaikki vaiva oli turhaa. Petollinen nauha läiskähti sinne tänne, ja Sinnober alkoi vihaisena motkottaa:
"Mitä te touhuatte ympärilläni niin hirveästi! Antakaa sen tyhjänpäiväisen kapineen riippua niinkuin se haluaa. Ministeri olen nyt kerta kaikkiaan ja ministerinä pysyn!"
"Miksi minulla sitten on kunniatähtineuvoksia", sanoi nyt ruhtinas närkästyen, "jos nauhojen suhteen vallitsevat tuollaiset mielettömät määräykset, jotka ovat kokonaan vastoin minun tahtoani? Kärsivällisyyttä, rakas ministeri Sinnober, pian tuo kaikki on oleva toisin!"
Ruhtinaan käskystä täytyi nyt kunniatähtineuvoston kokoontua. Siihen kutsuttiin vielä lisäjäseniksi kaksi filosoofia sekä luonnontutkija, joka matkusti sen maan kautta palaten pohjoisnavalta. Näiden oli nyt neuvoteltava siitä kysymyksestä, kuinka ministeri Sinnoberille saataisiin parhaiten sijoitetuksi vihreätäpläisen tiikerin nauha.
Kootakseen tätä tärkeää neuvottelua varten tarpeellisia voimia oli kaikkien neuvoston jäsenien määrä viikko etukäteen miettiä oikein tarkoin voidakseen suorittaa tehtävänsä paremmin. He olivat kyllä koko sen ajan valtion palveluksessa, mutta aika oli uhrattava laskutaidon harjoittelemiseen. Kadut sen palatsin edessä, jossa kunniatähtineuvoksien, filosoofien ja luonnontutkijan oli määrä pitää istuntoaan, peitettiin paksulti oljilla, jottei vaunujen räminä häiritsisi viisaita miehiä. Sen vuoksi ei myöskään saanut lyödä rumpua eikä soittaa, eipä edes ääneen puhuakaan palatsin läheisyydessä. Palatsissa taas laahustelivat kaikki paksuissa huopakengissä ja ilmaisivat ajatuksensa vain merkeillä.
Istunnot olivat kestäneet seitsemän päivää aamuvarhaisesta myöhään iltaan, mutta vielä ei voitu ajatellakaan päätöksen tekemistä.
Ruhtinas, kovin kärsimättömänä, lähetti sinne kerran toisensa perästä sanan, että heidän päähänsä piti, lempo vieköön, toki viimeinkin juolahtaa jotakin viisasta. Mutta se ei auttanut vähintäkään.
Luonnontutkija oli niin paljon kuin mahdollista tutkinut Sinnoberin luontoa, mitannut hänen selkäkasvannaisensa korkeuden ja leveyden sekä jättänyt kunniatähtineuvostolle mitä tarkimman laskelman. Hän myöskin lopulta ehdotti, että kutsuttaisiin teatteriräätälikin neuvotteluun.
Niin omituiselta kuin tämä ehdotus mahtoi tuntuakin, hyväksyttiin se kuitenkin yksimielisesti siinä tuskassa ja hädässä, missä kaikki olivat.
Teatteriräätäli, herra Keso, oli kerrassaan taitava ja kekseliäs mies. Niin pian kuin hänelle oli selitetty tämä hankala tapaus ja hän oli silmäillyt luonnontutkijan laskelmia, oli hänellä selvillä, kuinka kunniatähden nauha oli sijoitettava säännönmukaisesti.
Rintaan ja selkään oli nimittäin ommeltava määrätty luku nappeja ja niihin kiinnitettävä kunniatähden nauha. Koe onnistui verrattomasti.
Ruhtinas oli ihastunut ja hyväksyi kunniatähtineuvoston ehdotuksen, että vihreätäpläisen tiikerin kunniatähdet oli jaettava eri luokkiin niiden nappien lukumäärän mukaan, joiden kanssa se annettiin. Esimerkiksi vihreätäpläisen tiikerin kunniamerkki kahden napin kera, kolmen napin kera j.n.e. Ministeri Sinnoberille annettiin aivan erikoisena suosionosoituksena, jota ei kukaan muu voinut toivoakaan, kunniatähti kahdenkymmenen hohtokivillä koristetun napin kera. Hänen ruumiinsa ihmeellinen muoto vaati nimittäin juuri kaksikymmentä nappia.
Räätäli Keso sai vihreätäpläisen tiikerin kunniatähden kahden kultaisen napin kera ja nimitettiin ruhtinaan todelliseksi salaiseksi pääpuvuston hoitajaksi, koska ruhtinas huolimatta hänen onnellisesta päähänpistostaan piti häntä huonona räätälinä eikä sen vuoksi tahtonut teettää hänellä pukujaan.
* * * * *
Huvilansa ikkunasta katseli tohtori Prosper Alpanus miettiväisenä puutarhaansa. Hän oli puuhaillut koko yön laittelemalla Baltasarin horoskooppia ja saanut siinä selville paljon pikku Sinnoberiakin koskevaa. Mutta tärkeintä oli hänen mielestään se, mitä pikkuiselle oli tapahtunut puutarhassa silloin kun Adrian ja Pulcher olivat häntä vakoilleet. Prosper Alpanus aikoi juuri huutaa yksisarviaisilleen, että ne toisivat paikalle näkinkengän, koska hän aikoi lähteä Ylä-Jaakkolaan, kun kuului vaunujen räminää, jotka pysähtyivät puiston ristikkoportille.
Ilmoitettiin, että luostarinjohtajatar Ruusunihana halusi puhutella herra tohtoria.
"Erittäin tervetullut", sanoi Prosper Alpanus, ja neito tuli sisälle.
Hän oli mustassa, pitkässä puvussa ja harsoon verhottu kuten rouvat. Prosper Alpanus otti omituisen aavistuksen valtaamana ruokokeppinsä ja antoi sen pään säkenöivien säteiden langeta naiseen. Silloin tuntui, kuin tämän ympärillä olisi suhisten singonnut salamoita, ja hän seisoi siinä valkeassa, läpinäkyvässä puvussa, hartioillaan loistavat sudenkorennon siivet ja tukkaan palmikoituna valkeita ja punaisia ruusuja.
"Kas, kas", kuiskasi Prosper, pisti ruo'on aamunuttunsa alle, ja heti seisoi nainen taas paikallaan äskeisessä puvussaan.
Prosper Alpanus pyysi häntä ystävällisesti istumaan.
Neito Ruusunihana kertoi nyt jo kauan sitten aikoneensa tulla huvilaan tapaamaan herra tohtoria tutustuakseen mieheen, jota koko seutu ylisti erinomaisen lahjakkaaksi ja hyvää tekeväksi viisaaksi. Varmaankin tohtori suostuisi hänen pyyntöönsä ja ottaisi hoitoonsa lähellä sijaitsevan naisluostarin, koska sen vanhat naiset usein sairastelivat eivätkä saaneet apua.
Prosper Alpanus vastasi kohteliaasti, että hän oli jo aikoja sitten jättänyt käytännöllisen lääkärintoimen, mutta että hän kyllä silti kävisi katsomassa luostarin asukkaita, jos tarvittaisiin. Sitten hän kysyi, vaivasiko ehkä neito Ruusunihanaa itseään joku kipu.
Neito vakuutti tuntevansa vain toisinaan luuvalon nykäyksiä jäsenissään, kun oli vilustunut aamuilmassa, mutta nyt hän sanoi olevansa ihan terve. Sitten hän käänsi keskustelun johonkin yhdentekevään asiaan.
Prosper kysyi, haluaisiko neito ehkä juoda kupin kahvia, koska oli vielä varhainen aamu. Tähän vastasi Ruusunihana, etteivät luostarinaiset koskaan halveksineet sellaista.
Kahvi tuotiin, mutta niin kovasti kuin Prosper koettikin kaataa sitä, pysyivät kupit tyhjinä huolimatta siitä, että kannusta valui kahvia.
"Ai-ai", hymyili Prosper Alpanus, "se on pahaa kahvia! Ehkä te, parahin neiti, haluaisitte itse kaataa kahvin kuppeihin."
"Mielihyvällä", vastasi neito ja tarttui kannuun. Mutta vaikkei kannusta valunut pisaraakaan, täyttyi kuppi yhä enemmän ja kahvi virtasi pöydän yli luostarinjohtajattaren puvulle.
Hän asetti nopeasti kannun pois, ja heti oli kahvi kadonnut jäljettömiin. Molemmat, Prosper Alpanus ja Ruusunihana, katselivat nyt toisiaan hetkisen äänettöminä omituisella katseella.
"Te puuhailitte, hyvä herra tohtori", alkoi neito puhua, "jonkun hyvin viehättävän kirjan ääressä minun sisälle tullessani".
"Todellakin", vastasi tohtori, "tämä kirja sisältää peräti merkillisiä asioita."
Näin sanoen hän aikoi avata kultakantisen pikku kirjan, joka oli hänen edessään pöydällä. Mutta se oli aivan turhaa vaivaa, sillä kirja sulkeutui joka kerta kovasti paukahtaen.
"Kas tuota", sanoi Prosper Alpanus, "koettakaapa te avata tämä itsepäinen kappale, arvoisa neiti!"
Hän ojensi neidolle kirjan, joka aukeni itsestään, heti kun tämä kosketti sitä. Kaikki lehdet irtaantuivat ja venyivät jättiläislehdiksi, jotka kahisivat ympäri huonetta.
Pelästyneenä neito vetäytyi taaksepäin. Silloin tohtori paiskasi kirjan lujasti kiinni, ja kaikki lehdet katosivat.
"Mutta parahin, armollinen neiti", sanoi nyt Prosper Alpanus lempeästi hymyillen ja nousten istuimeltaan, "miksi tuhlaamme aikaa tuollaisiin mitättömiin pöytätemppuihin. Sillä se, mitä tähän asti olemme tehneet, ei ole muuta kuin tavallisia pöytätemppuja. Siirtykäämme mieluummin korkeampiin asioihin."
"Tahdon lähteä pois!" huudahti neito ja nousi seisaalleen.
"Vai niin", sanoi Prosper Alpanus, "mutta sepä ei taidakaan käydä oikein hyvin päinsä ilman minun tahtoani. Sillä, armollinen neito, minun on sanottava teille, että te olette nyt täydellisesti minun vallassani."
"Teidän vallassanne", huudahti neito vihaisesti, "teidänkö vallassanne, herra tohtori? — Typerää kuvittelua!"
Näin sanoen hän levitti silkkipukunsa ja leijaili mitä kauneimpana suruviittana ylös huoneen kattoon. Mutta heti hänen jäljessään porhalsi Prosper Alpanuskin aimo tamminkaisena. Peräti uupuneena leijaili suruviitta alas ja juoksi pikku hiirenä sinne tänne lattialla. Mutta tamminkainen juoksi naukuen ja puhisten hänen perässään harmaana kissana. Hiiri nousi taas ilmaan loistavana kolibrina. Silloin alkoi kuulua kaikenlaisia kummallisia ääniä huvilan ympäriltä, ja kaikenlaisia ihmeellisiä hyönteisiä surisi paikalle, ja niiden mukana tuli omituisia metsälintuja. Ikkunoiden eteen kutoutui kultainen verkko. Silloin ilmestyi yhtäkkiä keskelle lattiaa seisomaan haltiatar Ruusunhengetär kaikessa komeudessaan ja ylevyydessään, säteillen loistavan valkeassa puvussa, vyötäisillä säkenöivä jalokivivyö ja tummiin kutreihin palmikoituna valkeita ja punaisia ruusuja. Hänen edessään seisoi noita kullalla kirjaillussa kauhtanassa, loistava kruunu päässään ja ruoko, jonka nuppi hehkui tulenpunaisena, kädessään.
Ruusunhengetär astui noidan eteen. Silloin putosi hänen tukastaan kultainen kampa ja särkyi marmorilattialle, aivan kuin olisi ollut lasinen.
"Voi minua, voi minua!" huudahti haltiatar.
Yhtäkkiä istui taas luostarinjohtajatar Ruusunihana mustassa pitkässä puvussaan kahvipöydän ääressä ja häntä vastapäätä tohtori Prosper Alpanus.
"Minun mielestäni", sanoi Prosper Alpanus hyvin rauhallisesti kaataen kiinalaisiin kuppeihin mitä ihaninta höyryävää mokkakahvia aivan esteettömästi, "minun mielestäni, paras, armollinen neiti, tiedämme me kumpikin nyt kyllin selvästi, kuinka meidän laitamme on. Olen kovin pahoillani, että teidän kaunis hiuskampanne särkyi minun kovalle lattialleni."
"Vain oma taitamattomuuteni oli syynä siihen", vastasi neito ryyppien kahvia mielihalulla. "Tälle lattialle täytyy varoa pudottamasta mitään, sillä — ellen erehdy — näihin kiviin on kirjoitettu mitä ihmeellisimpiä kuvakirjaimia, jotka voivat monesta näyttää vain tavallisilta marmorin juovilta."
"Kuluneita taikakaluja, armollinen neiti", sanoi Prosper, "kuluneita taikakaluja vain ovat nämä kivet. Eivät mitään muuta."
"Mutta, paras tohtori", huudahti neito, "kuinka on mahdollista, ettemme ole oppineet tuntemaan toisiamme aikaisemmin, ettemme ole tavanneet toisiamme kertaakaan?"
"Erilainen kasvatus, hyvä neiti", vastasi Prosper Alpanus, "erilainen kasvatus on siihen yksinomaisena syynä. Silloin kun te toivorikkaana tyttönä Sinisaarella saitte antautua kokonaan rikkaan luontonne ja onnellisen neronne varaan, olin minä surullisena ylioppilaana suljettuna pyramiideihin ja kuuntelin professori Zoroasterin, vanhan marisijan luentoja, joka tiesi kirotun paljon. Arvoisan ruhtinas Demetriuksen hallitessa valitsin asuinpaikakseni tämän pienen, suloisen maan."
"Kuinka", sanoi neito, "eikö teitä karkoitettu, kun ruhtinas
Pafnutius toi maahan valistuksen?"
"Ei suinkaan", vastasi Prosper, "minun onnistui päinvastoin kokonaan salata oma minäni, kun koetin — mitä valistusasioihin tulee — osoittaa aivan erikoisia tietoja kaikenlaisissa kirjoituksissa, joita levitin. Todistin, ettei ukkonen milloinkaan jyrissyt eikä salama leimahtanut ruhtinaan tahtomatta ja että meidän oli kiittäminen kauniista ilmasta ja hyvästä sadosta ainoastaan ja yksinomaan hänen ja hänen aatelistonsa ponnistuksia, sillä hehän ovat sisähuoneissa neuvotelleet siitä hyvin viisaasti sillä aikaa kuin alhainen kansa ulkona pellolla kynti ja kylvi. Ruhtinas Pafnutius korotti minut silloin salaiseksi ylivalistusesimieheksi, paikkaan, jonka hylkäsin myrskyn ohimentyä kuin rasittavan taakan. Salassa olin hyödyksi kykyni mukaan. Toisin sanoen olin hyödyksi sillä lailla kuin me, minä ja te, armollinen neiti, katsomme olevamme hyödyksi. — Tiedättekö ehkä, parahin neiti, että minä varoitin teitä valistuspoliisin sisäänmurtautumiselta, että teidän on kiittäminen minua niiden näppärien esineiden omistamisesta, joita äsken näytitte minulle? — Oi hyvä Jumala, rakas johtajatar, luokaa vain silmäys ulos näistä ikkunoista. Ettekö sitten tunne tätä puistoa, jossa niin usein kävelitte huviksenne ja puhelitte niiden ystävällisten henkien kanssa, jotka asuvat pensaissa, kukissa ja lähteissä? Tämän puiston olen pelastanut tieteeni avulla. Se on vieläkin aivan samanlainen kuin vanhan Demetriuksen aikoina. Ruhtinas Barsanuf ei, taivas olkoon kiitetty, paljoa välitä taikuudesta. Hän on ystävällinen herra ja antaa jokaisen elää mielensä mukaan ja loihtia niin paljon kuin haluttaa, kunhan vain pysyy huomaamattomana ja maksaa veronsa oikein. Niinpä siis elän täällä, kuten te, armollinen neiti, luostarissanne, onnellisena ja huolettomana!"
"Tohtori", huudahti neito kyynelten tulviessa hänen silmiinsä, "mitä te sanotte, tohtori! Mikä yllätys! Niin, minä tunnen tämän lehdon, jossa olen nauttinut autuaimpia iloja! Tohtori, jalo mies, jota minun on kiittäminen niin paljosta! Ja te voitte vainota minun pikku suojattiani niin kovasti?"
"Te olette, parahin neiti", vastasi tohtori, "synnynnäisen hyväluontoisuutenne houkuttelemana tuhlannut lahjojanne arvottomalle. Sinnober on ja pysyy, teidän suosiollisesta avustanne huolimatta, pienenä muodottomana lurjuksena, joka on nyt, kun kultainen kampa on särkynyt, kokonaan minun käsissäni."
"Oi säälikää, tohtori!" rukoili neito.
"Suvaitkaa katsoa tänne", sanoi Prosper pitäen neidon edessä laatimaansa Baltasarin horoskooppia.
Neito katsahti siihen ja huudahti sitten tuskaisena:
"Niin, jos asian laita on sillä lailla, on minun kai väistyttävä korkeamman mahdin tieltä. Sinnober parka!"
"Tunnustakaa, parahin neiti", sanoi tohtori hymyillen, "tunnustakaa pois, että naiset usein mielistyvät hyvin eriskummaiseen, noudattaen hellittämättä ja mistään välittämättä oikullista päähänpistoa, joka on syntynyt heissä, kiinnittämättä mitään huomiota toisten olosuhteiden tuskalliseen koskettamiseen. Sinnoberin täytyy sovittaa kohtalonsa, mutta hän on vielä pääsevä ansaitsemattomaan kunniaan. Sillä tavoin minä tunnustan teidän valtanne, hyvyytenne ja puhtautenne, kunnioitettava, armollinen neiti!"
"Ihana, mainio mies", huudahti neito, "pysykää ystävänäni!"
"Aina, koko ikäni", vastasi tohtori. "Minun ystävyyteni, lämmin kiintymykseni teihin, suloinen haltiatar, ei ole milloinkaan lakkaava. Kääntykää turvallisin mielin puoleeni kaikissa arveluttavissa elämän kohdissa. Ja — juokaa kahvia luonani niin usein kuin mielenne tekee."
"Voikaa hyvin, korkea-arvoinen taikuri. En milloinkaan unohda teidän suosiotanne enkä tätä kahvia!"
Niin puhui neito ja nousi sisäisen liikutuksen valtaamana lähteäkseen.
Prosper Alpanus seurasi häntä ristikkoportille kaikkien metsän ihmeellisten äänien soitellessa mitä suloisimmin.
Portin ulkopuolella odottivat neidon vaunujen sijasta tohtorin kristallisen näkinkengän eteen valjastetut yksisarviaiset. Näkinkengän takaistuimella levitteli loistavia siipiään kultakuoriainen, ja pukilla istui hopeafasaani pitäen nokassaan kultaisia ohjaksia ja katsellen neitoa viisailla silmillään.
Luostarinjohtajatar tunsi olevansa siirretty ihanimman haltiatar-elämänsä autuaimpaan aikaan, kun vaunut mennä huristivat tuoksuvan metsän halki ihanasti soiden.
SEITSEMÄS LUKU.
Kuinka professori Mooses Turnus tutki luontoa ruhtinaan viinikellarissa. — Mycetes Beelzebub. — Ylioppilas Baltasarin epätoivo. — Erään hyvinrakennetun huvilan edullinen vaikutus kotionneen. — Kuinka Prosper Alpanus antoi Baltasarille kilpikonnankuorisen rasian ja ratsasti pois.
Baltasar, joka piileksi Ylä-Jaakkolan kylässä, sai virastoharjoittelija Pulcherilta Kerkosta seuraavansisältöisen kirjeen:
"Meidän asiamme, paras Baltasar ystävä, joutuvat yhä huonommalle kannalle. Vihollisestamme, inhottavasta Sinnoberista, on tullut ulkoasiain ministeri. Sitäpaitsi on hän saanut vihreätäpläisen tiikerin ritarikunnan suuren kunniatähden kahdenkymmenen napin kera. Hän on kohonnut ruhtinaan suosikiksi ja vie tahtonsa aina perille.
"Professori Mooses Turnus on ihan suunniltaan. Hän aivan paisuu tyhmästä ylpeydestä. Tulevan vävypoikansa välityksellä hän on saanut kaikkien luonnonasiain ylijohtajan paikan valtiossa, paikan, joka tuottaa hänelle paljon rahaa ja joukon muita etuja. Ylijohtajaksi tultuaan hän laskee ja tarkastaa valtiossa hyväksyttyjen kalenterien auringon- ja kuunpimennykset sekä ilmanennustukset ja erittäinkin tutkii luontoa pääkaupungissa ja sen alueella. Tämän toimensa vuoksi hän saa ruhtinaan metsistä mitä harvinaisimpia lintuja ja eriskummaisimpia eläimiä, jotka hän juuri niiden luontoa tutkiakseen paistattaa ja syö. Niinikään kirjoittaa hän nykyään (ainakin väittää hän niin tekevänsä) tutkimusta siitä, miksi viini maistuu toisenlaiselta kuin vesi ja muutenkin on vaikutuksiltaan toisenmoista. Tämän kyhäyksen hän aikoo omistaa vävypojalleen. Sinnober on saanut aikaan, että Mooses Turnus saa tämän kirjoitelman vuoksi harjoittaa kaiket päivät tutkimuksiaan ruhtinaan viinikellarissa. Hän on jo tutkinut loppuun puoli härkätynnyriä vanhaa Reinin viiniä sekä useampia tusinoita samppanjapulloja ja on nyt saapunut eräälle Alicante-tynnyrille. — Kellarimestari vääntelee käsiään! — Niinpä siis professori, joka — kuten tiedät — on maailman suurin herkkusuu, on päässyt onnelliseen asemaan ja viettäisi mitä mukavinta elämää, ellei hänen täytyisi usein äkkiä lähteä matkoille yli maiden ja mannerten, kun raekuuro on lyönyt pellot autioiksi. Silloin hänen on selitettävä ruhtinaan vuokramiehille, minkä vuoksi on satanut rakeita, jotta nuo tomppelit saavat hiukkasen tutustua tieteeseenkin voidakseen toisella kertaa olla varuillaan sellaista vastaan eikä aina vaatia vapautusta vuokranmaksuista tuollaisen asian vuoksi, jota ei kukaan muu ole aiheuttanut kuin he itse.
"Ministeri ei voi sulattaa sitä selkäsaunaa, jonka sai sinulta. Hän on vannonut kostavansa. Sinä et saa enää millään muotoa näyttäytyä Kerkossa. Minuakin hän vainoaa kovasti, koska olen vakoillut hänen salaperäistä tapaansa kampauttaa itsensä siivekkäällä naisella.
"Niin kauan kuin Sinnober on ministerinä, en varmaankaan voi hakea mitään kunnollista paikkaa. Kova kohtaloni satuttaa minut yhteen tuon epäsikiön kanssa aina, kun sitä vähimmin aavistan, ja sellaisella tavalla, joka pakostakin käy minulle kohtalokkaaksi. Äskettäin ministeri kävi kaikessa komeudessaan miekkoineen, tähtineen ja nauhoineen eläintieteellisessä kokoelmassa ja tapansa mukaan keppiinsä nojaten, varpaillaan hoippuen, oli asettunut erään lasikaapin eteen, jossa oli mitä omituisimpia amerikkalaisia apinoita. Vieraat, jotka olivat katselemassa kokoelmaa, tulivat lähemmäksi, ja eräs heistä huudahti äänekkäästi katsellen pikku kääpiötä: 'Kas, mikä suloinen apina! Mikä sievä eläin! Kokoelman kaunistus! Ai-ai, mikä tämän pikku apinan nimi on? Ja mistä maasta se on kotoisin?'
"Silloin kokoelman hoitaja vastasi hyvin vakavasti koskettaen Sinnoberin olkapäähän: 'Niin, todellakin kaunis kappale, oivallinen brasilialainen apina, niin sanottu Mycetes Beelzebub — Simia Beelzebub Linnei — niger, barbatus, podiis caudaque apice brunneis — mölyapina —!
"'Herra', äyskäisi nyt pikku mies hoitajalle, herra, luulenpa, että olette mielipuoli tai yhdeksänkertainen tolvana… En ole mikään Beelzebub caudaque enkä mölyapina. Olen Sinnober, ministeri Sinnober, vihreätäpläisen tiikerin ritari kahdenkymmenen napin kera!'
"Minä seisoin siinä jotenkin lähellä ja purskahdin hirnuvaan nauruun. En olisi voinut pidättää sitä, vaikka se olisi paikalla maksanut henkeni.
"'Oletteko tekin täällä, herra virastoharjoittelija?' marisee hän minulle punainen hehku noidansilmissään.
"Herra tietää, mistä johtui, että vieraat pitivät häntä edelleenkin mitä kauneimpana ja harvinaisimpana apinana ja tahtoivat välttämättä syöttää hänelle pähkinöitä, joita ottivat taskustaan. Sinnober raivostui niin suunnattomasti, että häneltä salpautui henki ja jalat kieltäytyivät tottelemasta. Paikalle kutsutun kamaripalvelijan täytyi ottaa hänet syliinsä ja kantaa vaunuihin.
"En voi selittää itselleni, miksi tämä juttu antaa minulle toivonkipinän. Se on ensimmäinen harmi, joka on tapahtunut tuolle pienelle noidutulle epäsikiölle.
"Sen verran on ainakin varmaa, että Sinnober tuli äskettäin aamuvarhaisella puutarhasta hyvin järkytettynä. Siivekäs nainen oli varmaankin jäänyt tulematta, sillä nyt ei Sinnoberilla enää ole kauniita kutrejaan. Hiukset kuuluvat hänellä valuvan pörröisinä pitkin selkää, ja ruhtinas Barsanuf kuuluu sanoneen: 'Älkää laiminlyökö noin kovasti ulkoasunne hoitamista, parahin ministeri! Lähetän teille oman kampaajani.' Siihen oli Sinnober hyvin kohteliaasti vastannut, että hän viskaa miehen ulos ikkunasta, jos se tulee. 'Suuri sielu, teitä ei voi lähestyä', oli ruhtinas siihen sanonut itkien katkerasti.
"Voi hyvin, rakkahin Baltasar! Älä heitä kaikkea toivoa ja kätkeydy hyvin, etteivät saa sinua käsiinsä!"
"Aivan epätoivoissaan siitä, mitä ystävä oli kirjoittanut hänelle, juoksi Baltasar syvälle metsään ja puhkesi äänekkäisiin valituksiin.
"Toivoa minun vain pitää", huudahti hän, "toivoa vain pitää, vaikka kaikki toivo on kadonnut ja jokainen tähti sammunut ja synkkä yö ympäröi minua poloista! Onneton kohtalo! Minä sorrun sen pimeän voiman alle, joka on turmiollisesti sekaantunut elämääni. Voi minua mieletöntä, kun toivoin pelastusta Prosper Alpanukselta, tuolta Prosper Alpanukselta, joka houkutteli minut itseni kirotuilla tempuillaan ja ajoi minut pois Kerkosta antaessaan niiden iskujen, jotka annoin peilikuvalle, sattuakin Sinnoberin todelliseen selkään. Oi Katariina! Jospa voisin unohtaa tuon enkelin! Mutta voimakkaampana, valtavampana kuin ennen milloinkaan hehkuu rakkaudenkipinä minussa. Kaikkialla näen rakastettuni suloisen hahmon kaihoten ja viehkeästi hymyillen ojentavan käsiänsä minuun päin. Tiedänhän sen! Sinä rakastat minua, lempeä, suloinen Katariina. Se juuri on toivoton, kuolettava tuskani, etten voi pelastaa sinua siitä auttamattomasta lumouksesta, johon olet joutunut. Petollinen Prosper! Mitä olen tehnyt sinulle, kun noin julmasti ilveilet kanssani?"
Oli tullut synkkä hämärä. Kaikki metsän värit häipyivät sekavaksi harmaaksi. Silloin tuntui, kuin puiden ja pensaiden takaa olisi hehkunut erikoinen loisto, ikäänkuin liekehtivä iltavalaistus. Tuhannet hyönteiset kohosivat ilmaan surisevin siivin. Loistavat kultakuoriaiset leijailivat sinne tänne, ja niiden joukossa lenteli kirjavia perhosia, jotka sirottivat tuoksuvaa kukkaspölyä ympärilleen. Sirinä ja surina muuttui hiljaiseksi, suloääniseksi soitoksi, joka laskeutui lohduttaen Baltasarin raadellulle rinnalle. Hänen yläpuolellaan hehkui voimakkaasti säteilevä loisto. Hän katsahti ylös ja huomasi hämmästyksekseen Prosper Alpanuksen, joka leijaili paikalle kummallisen, kerrassaan ihanavärisen sudenkorennon kaltaisen hyönteisen selässä.
Prosper Alpanus laskeutui nuorukaisen luo ja istuutui hänen viereensä sudenkorennon lentäessä ylös pensaikkoon ja yhtyessä lauluun, joka kaikui kautta koko metsän.
Tohtori kosketti nuorukaisen otsaa ihmeellisen loistavalla, kädessään olevalla kukalla, ja heti syttyi Baltasarin rinnassa reipas elämänhalu.
"Teet minulle suurta vääryyttä, rakas Baltasar", sanoi nyt Prosper Alpanus lempeällä äänellä, "moittiessasi minua julmaksi ja petolliseksi juuri silloin, kun minun on onnistunut päästä sen noidan herraksi, joka on häirinnyt elämääsi, ja kun minä, löytääkseni sinut pikemmin ja päästäkseni lohduttamaan sinua, heittäydyin kirjavan mieliratsuni selkään ja ratsastin tänne tuoden mukanani kaiken, mikä voi auttaa sinua. — Mutta eihän mikään ole katkerampaa kuin lemmen tuska, ei mikään vedä kärsimättömyydessä vertoja ihmismielelle, joka on epätoivoissaan rakkaudesta ja kaihosta. Annan sinulle anteeksi, sillä enhän ollut itsekään toisenlainen, kun noin kaksituhatta vuotta sitten rakastin intialaista prinsessaa Balsamiinaa ja repäisin epätoivoissani parran taikuri Lotokselta, joka oli paras ystäväni. Sen vuoksi ei minulla, kuten näet, olekaan partaa laisinkaan, jottei minulle kävisi samalla lailla. Mutta tämä on aivan sopimaton paikka minun ruvetakseni kertomaan sinulle kaikkea tätä seikkaperäisemmin. Jokainen rakastunuthan haluaa kuulla vain rakkaudestaan, jota hän yksin pitää puhumisen arvoisena, kuten jokainen runoilijakin haluaa kuulla vain omia säkeitään. Siis asiaan! Saat tietää, että Sinnober on erään köyhän talonpoikaisvaimon poloinen epäsikiö ja että hänen nimensä oikeastaan on Pikku Sakeus. Vain turhamaisuudesta hän on ottanut ylpeän nimen Sinnober. Luostarinjohtajatar Ruusunihana eli oikeastaan kuuluisa haltiatar Ruusunhengetär — sillä kukaan muu ei tuo nainen ole — löysi pikku hirviön tien ohesta. Hän luuli korvaavansa kaiken, mitä luonto oli tylysti kieltänyt pikku mieheltä, antamalla hänelle sen harvinaisen, salaperäisen lahjan, että kaikki, mitä joku toinen hänen läsnäollessaan ajattelee, puhuu tai tekee oivallista, luetaan hänen tekemäkseen, ja että kauniiden, järkevien ja henkevien ihmisten seurassa häntä pidetään kauniina, järkevänä ja henkevänä sekä että hän ylimalkaan on ihmisten mielestä täydellisin sitä laatua, jonka vastakohta hän on.
"Tämä kummallinen taika on kätketty kolmeen tulenkarvaiseen hiukseen, jotka kulkevat yli pikku miehen päälaen. Jokainen kosketus näihin hiuksiin kuten ylimalkaan päähänkin oli tuskallinen, jopa turmiollinenkin pikku miehelle. Sen vuoksi haltiatar antoi hänen ohuen, pörröisen tukkansa valua alas paksuina, miellyttävinä kutreina, jotka suojasivat hänen päätään ja samalla peittivät tuon punaisen juovan, siten vahvistaen taikaa. Joka yhdeksäs päivä haltiatar itse kampasi hänen päänsä kultaisella taikakammalla, ja tämä kampaus teki tyhjäksi kaikki taian hävittämiseksi tehdyt yritykset. Mutta kamman itsensä on nyt tuhonnut eräs voimakas taikaesine, jonka osasin laittaa tuon kunnon haltiattaren alle hänen käydessään luonani.
"Kaikki riippuu nyt vain siitä, että saadaan häneltä nykäistyiksi pois nuo kolme tulenkarvaista hiusta, ja silloin hän vaipuu takaisin entiseen mitättömyyteensä. Sinulle, rakas Baltasar, olen säästänyt tämän taian tyhjäksitekemisen. Sinulla on rohkeutta, voimaa ja taitavuutta. Sinä olet suorittava sen niinkuin tulee. Ota tämä pieni hiottu lasi, lähesty pikku Sinnoberia, missä vain tapaat hänet, suuntaa terävä katseesi tämän lasin kautta hänen päähänsä. Silloin nuo kolme punaista hiuskarvaa kohoavat pystyyn hänen päässään. Käy häneen lujasti käsiksi, vaikka hän kuinka pahasti naukuisi, repäise yhdellä nykäyksellä nuo kolme hiusta hänen päästään ja polta ne heti. On tärkeätä, että hiukset nykäistään yhdellä vetäisyllä ja heti poltetaan, sillä muuten ne voisivat vielä aikaansaada monenmoisia tuhoja. Kiinnitä siis aivan erikoinen huomio siihen, että tartut hiuksiin taitavasti ja lujasti ja yllätät pikku miehen juuri silloin, kun läheisyydessä on tulta tai palava kynttilä."
"Oi Prosper Alpanus", huudahti Baltasar, "kuinka huonosti olenkaan epäluottamuksellani ansainnut tämän hyvyyden, tämän jalomielisyyden! Kuinka selvästi tunnenkaan nyt syvällä sydämessäni, että tuskani on nyt lopussa, että taivaallinen onni avaa minulle kultaiset portit!"
"Minä rakastan", jatkoi Prosper Alpanus, "rakastan, hyvä Baltasar, tuollaisia nuorukaisia kuin sinä, joilla, on puhtaassa sydämessään kaiho ja rakkaus ja joiden sisimmässä vielä kaikuvat ne ihanat soinnut, jotka kuuluvat siihen kaukaiseen, jumalallisia ihmeitä täynnä olevaan maahan, joka on minun kotimaani. Ne onnelliset, jotka ovat saaneet lahjaksi tuon sisäisen soiton, ovat ainoat, joita voi nimittää runoilijoiksi, vaikka sillä nimellä haukutaan monia sellaisiakin, jotka tarttuvat ensimäiseen jyrybassoon, minkä käsiinsä saavat, rääkkäävät sen kieliä ja pitävät niiden surkeaa voivotusta ihanana soittona, joka tulvii heidän sisimmästään. Sinusta tuntuu, rakas Baltasar, toisinaan siltä, kuin ymmärtäisit solisevia lähteitä, kohisevia puroja, vieläpä kuin loimuava iltarusko puhuisi sinulle käsitettävillä sanoilla. Niin, hyvä Baltasar, niinä hetkinä ymmärrät todellakin luonnon ihmeellisiä ääniä, sillä omasta sisimmästäsi kohoaa jumalallinen sointu, jonka sytyttää luonnon syvimmän olemuksen ihmeellinen sopusointu. — Kun soitat pianoa, oi runoilija, niin huomaat, että lyömäsi äänen keralla soivat sen sukulaiskieletkin. Tämä luonnonlaki kelpaa muuksikin kuin mauttomaksi vertaukseksi. Niin, oi runoilija, sinä olet paljon parempi kuin monet luulevat, joille olet lukenut yrityksiäsi panna kynällä ja musteella paperille tuota sisäistä musiikkia. Noilla yrityksillä ei tosin ole paljon merkitystä. Mutta hyvän näytteen olet antanut historiallisesta tyylistä kirjoittaessasi järkiperäisellä leveydellä ja tarkkuudella kertomuksen satakielen rakkaudesta punaruusuun, jonka tapauksen olen nähnyt omilla silmilläni. Se on sangen näppärää työtä."
Prosper Alpanus pysähtyi. Baltasar katseli häntä hämmästyneenä, silmät suurina. Hän ei voinut ymmärtää, mitä oli sanottava siitä, että Prosper selitti historialliseksi yritykseksi hänen kerran kirjoittamansa runon, jota hän itse piti mielikuvituksen tuotteena.
"Ihmettelet ehkä minun puheitani", jatkoi Prosper Alpanus miellyttävän hymyn valaistessa hänen kasvojaan, "yleensä tuntunee moni piirre minussa sinun mielestäsi omituiselta. Mutta muista, että minä olen kaikkien järkevien ihmisten arvostelun mukaan henkilö, jonka on lupa esiintyä vain saduissa. Sinähän tiedät, rakas Baltasar, että sellaiset henkilöt voivat käyttäytyä omituisesti ja puhella tyhjää lorua, mitä mielensä tekee, etenkin jos kaiken takana kuitenkin on jotakin, mikä ei ole aivan moitittavaa. — Mutta eteenpäin! — Jos nyt haltiatar Ruusunhengetär otti niin lämpimästi suojaansa muodottoman Sinnoberin, niin olet sinä, hyvä Baltasar, nyt täydellisesti minun rakas holhokkini. Kuule siis, mitä olen päättänyt tehdä puolestasi! Taikuri Lotos kävi eilen luonani. Hän toi minulle tuhansia terveisiä, mutta myös tuhansia valituksia prinsessa Balsamiinalta, joka on herännyt unestaan ja ojentaa minuun päin kaipaavia käsivarsiaan 'Chartab Bhaden', tuon ihanan runoelman suloisissa sävelissä, joka on meidän ensimäinen rakkautemme. Myöskin vanha ystäväni, ministeri Juki, viittoo minulle ystävällisesti Pohjantähdestä. Minun on lähdettävä pois etäisimpään Intiaan. Huvilaani, jonka jätän, en toivoisi näkeväni kenenkään muun hallussa kuin sinun. Huomenna lähden Kerkkoon ja valmistutan laillisen lahjoituskirjan, jossa esiinnyn setänäsi. Kun sitten Sinnoberin taika on tehty tyhjäksi ja sinä astut professori Mooses Turnuksen eteen oivallisen huvilan ja melkoisen omaisuuden haltijana kosimaan kaunista Katariinaa, on hän täydellisellä ilolla antava sinulle kaiken. Mutta vielä enemmän! Jos muutat Katariinan kanssa minun huvilaani, on avioliittosi onni taattu. Kauniiden puiden takana kasvaa kaikkea, mitä talo tarvitsee. Ihanien hedelmien rinnalla kasvaa siellä mitä kauneimpia kaaleja ja muita oivallisia, maukkaita vihanneksia, joiden vertaisia ei ole tavattavissa laajoilla aloilla. Sinun rouvasi saa aina ensimäiseksi salaattia ja parsaa. Keittiö on niin varustettu, että kattilat eivät milloinkaan kuohu ylitse eikä mikään ruoka turmellu, vaikka sinä joskus viipyisitkin tunnin verran yli ruoka-ajan. Matot, tuolin- ja sohvanpäälliset ovat sitä laatua, että on mahdoton saada niihin tahraa, vaikka palvelijat olisivat kuinka taitamattomia. Samaten ei mikään posliini- tai lasiesine säry, vaikka palvelijat kuinka koettaisivat niitä särkeä ja heittelisivät niitä kovalle lattialle. Ja lopuksi, joka kerta kun rouvasi pesettää pyykkiä, on talon takana suurella niityllä mitä ihanin pouta, vaikka ympärillä sataisi, jyrisisi ja salamoisi. Lyhyesti sanoen, hyvä Baltasar, on pidetty huoli siitä, että voit rauhallisesti ja häiritsemättä nauttia koti-onnea suloisen Katariinasi rinnalla.
"Mutta nyt lienee minun aika palata kotiin ja ryhtyä yhdessä ystäväni Lotoksen kanssa valmistuksiin pikaista matkaani varten. Voi hyvin, rakas Baltasar!"
Näin sanoen Prosper vihelsi pari kertaa sudenkorennolle, joka heti lensi suristen paikalle. Hän pani sille suitset suuhun ja heittäytyi selkään. Mutta juuri lähdettyään leijailemaan pois hän pysähtyi äkkiä ja palasi Baltasarin luo.
"Olin unohtaa ystäväsi Heikin", sanoi hän. "Kujeellisen oikun houkuttelemana rankaisin häntä liian kovasti hänen nenäkkäisyydestään. Tähän rasiaan on kätketty se, mikä lohduttaa häntä!"
Prosper ojensi Baltasarille pienen, kirkkaaksi kiilloitetun kilpikonnankuorisen rasian. Baltasar pisti sen taskuunsa samoin kuin sen pikku lasinkin, jonka oli Prosperilta saanut Sinnoberin taian tuhoamista varten.
Sitten Prosper Alpanus mennä suhahti pois läpi pensaikon, jossa metsän äänet nyt kuuluivat entistä voimakkaammin ja suloisemmin.
Baltasar palasi Ylä-Jaakkolaan sydämessään mitä suloisimman toivon riemu ja ihastus.
KAHDEKSAS LUKU.
Kuinka Heikkiä pidettiin pitkien takinliepeittensä vuoksi lahkolaisena ja metelöitsijänä. — Kuinka ruhtinas Barsanuf meni uunin varjostimen taakse ja erotti luonnonasiain ylijohtajan. Sinnoberin pako Mooses Turnuksen talosta. — Kuinka Mooses Turnus aikoi lähteä ratsastamaan perhosen selässä ja tahtoi tulla keisariksi, mutta menikin sitten vuoteeseen.
Hämärässä varhain aamulla, kun tiet ja kadut olivat vielä autiot,
Baltasar hiipi Kerkkoon ja juoksi nopeasti ystävänsä Heikin luo.
Hänen koputettuaan oveen huusi sairas, väsynyt ääni: "Sisään!"
Kalpeana, muuttuneena, toivoton tuska kasvoillaan, Heikki makasi vuoteessa.
"Taivaan tähden", huudahti Baltasar, "taivaan tähden, ystäväni, puhu mitä sinulle on tapahtunut!"
"Oi ystäväni", sanoi Heikki murtuneella äänellä, kohoten vaivalloisesti vuoteesta, "minä olen nyt lopussa, täydellisesti lopussa. Kirottu noitakummitus, jonka, kuten tiedän, kostonhaluinen Prosper Alpanus on lähettänyt kimppuuni, syöksee minut turmioon!"
"Kuinka se on mahdollista?" kysyi Baltasar. "Ethän ennen uskonut taikomisia ja noitakummituksia."
"Voi, nyt uskon kaiken", jatkoi Heikki itkuisella äänellä, "nyt uskon taikomiset ja noidat ja maahiset ja vetehiset, rottakuninkaat ja juurikääpiöt — kaiken, mitä ikinä tahdot! Kenen asiat ovat sillä kannalla kuin minun, hän kyllä antautuu. Muistanethan sen kirotun jutun minun takistani, kun palasimme Prosper Alpanuksen luota? Niin, jospa se olisi jäänyt siihen! Katsopa vähän ympärillesi täällä huoneessani, rakas Baltasar!"
Baltasar katsoi ja huomasi joka seinälle ripustetun lukemattoman määrän pitkiä takkeja, päällystakkeja ja kauhtanoita, jos jonkin mallisia ja värisiä.
"Mitä!" huudahti hän. "Aiotko perustaa vaatekaupan, Heikki?"
"Älä pilkkaa", vastasi Heikki, "älä pilkkaa, rakas ystävä. Kaikki nämä vaatteet olen valmistuttanut kuuluisimmilla räätäleillä aina toivoen, että viimeinkin pääsisin pakoon sitä onnetonta kohtaloa, jonka alaisia takkini ovat. Mutta turhaan. Niin pian kuin olen muutaman minuutin käyttänyt mitä kauneinta takkiani, joka sopii minulle kuin valettu, kutistuvat hihani olkapäihin asti ja takkini liepeet venyvät kuuden kyynärän pituisiksi. Epätoivoissani teetin itselleni tuon viitan koko maailman pituisine hihoineen. 'Jos hihat kutistuvat', ajattelin, 'ja jos liepeet venyvät, niin kaikki menee tasan'. Mutta annahan olla, muutaman minuutin kuluttua oli asian laita aivan samoin kuin muidenkin takkien. Mahtavimpien räätälien kaikki taito ja voima ei saanut mitään aikaan tuota kirottua lumousta vastaan. On päivänselvää, että minua pilkattiin ja ivattiin, missä vain näyttäydyinkin. Mutta pian tuo minusta itsestäni riippumaton uppiniskaisuus, että esiinnyin yhä uudelleen sellaisessa hitonmoisessa takissa, aiheutti aivan toisia arvosteluja. Pientä vielä oli se, että naiset moittivat minua rajattoman turhamaiseksi ja typeräksi, kun vastoin kaikkia tapoja tahdoin esiintyä käsivarret paljaina pitäen niitä luultavasti hyvin kauniina. Mutta jumaluusoppineet mainitsivat minua pian lahkolaiseksi väitellen vain siitä, oliko minut luettava hihattomistien vai lieveliaanien lahkoon. Siitä he kuitenkin olivat yksimielisiä, että näitä kumpaakin lahkoa oli pidettävä erittäin vaarallisena, koska molemmat säätivät täydellisen tahdonvapauden ja julkesivat ajatella mitä halusivat. Valtiomiehet pitivät minua häpeällisenä villitsijänä. He väittivät, että minä halusin pitkillä takinliepeilläni herättää tyytymättömyyttä kansassa ja tehdä sen uppiniskaiseksi hallitusta vastaan. Heidän mielestään minä ylimalkaan kuuluin johonkin salaiseen liittoon, jonka tunnusmerkkinä oli lyhyet hihat. Jo kauan oli muka siellä täällä ilmennyt merkkejä lyhythihaisista, joita oli pelättävä kuin jesuiittoja, vieläpä enemmänkin, koska he yrittivät tuoda maahan runoutta, joka oli vahingollista jokaiselle valtiolle, ja epäilivät ruhtinaiden erehtymättömyyttä. Sanalla sanoen, asia muuttui yhä vakavammaksi, ja vihdoin rehtori kutsutti minut kuulusteltavaksi. Aavistin etukäteen onnettomuutta, jos esiintyisin takissa. Sen vuoksi tulin vain liivisilläni. Mutta siitä mies suuttui, luullen että tahdoin pilkata häntä, ja ärtyi moittimaan minua. Hän määräsi, että minun oli viikon kuluessa tultava hänen eteensä järkevässä, säädyllisessä takissa. Päinvastaisessa tapauksessa hän karkoittaisi minut yliopistosta. Tänään on määräaika lopussa! Voi minua onnetonta! Voi kirottua Prosper Alpanusta —"
"Vaikene, vaikene, rakas Heikki ystäväni", huudahti Baltasar, "älä herjaa minun kallista, rakasta setääni, joka on lahjoittanut minulle huvilan. Ei hän sinullekaan tahdo mitään pahaa, vaikkakin hän — se minun on myönnettävä — rankaisi liian kovasti sinua siitä nenäkkyydestä, jolla kohtelit häntä. Mutta minä tuon avun! Hän lähettää sinulle tämän pikku rasian, jonka on määrä lopettaa kaikki sinun kärsimyksesi."
Näin sanoen Baltasar veti taskustaan sen pienen kilpikonnankuorisen rasian, jonka oli saanut Prosper Alpanukselta, ja ojensi sen lohduttomalle Heikille.
"Onko tuon joutavan romutavaran autettava minua? Kuinka voi pieni kilpikonnankuorinen rasia vaikuttaa minun takkieni muodostumiseen?"
"Sitä en tiedä", vastasi Baltasar, "mutta rakas setäni ei voi eikä tahdokaan pettää minua. Luotan häneen täydellisesti. Avaa siis vain rasia, Heikki hyvä! Katsokaamme mitä siinä on."
Heikki teki sen — ja rasiasta pulpahti mitä hienoimmasta kankaasta oivallisesti tehty musta takki. Ei kumpikaan, Heikki eikä Baltasar, voinut pidättää äänekästä hämmästyksen huutoa.
"Ahaa, nyt ymmärrän sinut, Prosperini kallis setäni!" huudahti
Baltasar. "Tämä takki sopii varmasti. Se poistaa kaiken lumouksen."
Heikki veti takin yllensä muitta mutkitta. Mitä Baltasar oli aavistanut, tapahtui todellakin. Tuo kaunis puku sopi Baltasarille niinkuin ei vielä mikään muu ennen sitä, eikä tarvinnut ajatellakaan hihojen kutistumista eikä liepeiden venymistä.
Aivan suunniltaan ilosta päätti Heikki nyt heti juosta rehtorin luo uudessa, sopivassa takissaan ja saattaa kaiken tasapainoon.
Baltasar kertoi nyt ystävälleen mitä tiesi Prosper Alpanuksesta ja kuinka tämä oli antanut hänelle välikappaleen, millä voitiin lopettaa tuon muodottoman kääpiön jumalaton ilkivalta. Heikki, joka oli tullut aivan toiseksi nyt, kun kaikki epäilys oli kadonnut hänestä, ylisti Prosperin suurta jalomielisyyttä ja tarjoutui avustamaan Sinnoberin paljastamisessa. Silloin Baltasar huomasi ikkunasta ystävänsä virastoharjoittelija Pulcherin, joka oli kääntymäisillään nurkan taakse hyvin alakuloisen näköisenä.
Heikki kurkoitti Baltasarin kehoituksesta päänsä ulos ikkunasta ja viittasi virastoharjoittelijaa tulemaan heti sisään.
Pulcher huudahti sisään tullessaan:
"Mikä kaunis takki sinulla on, Heikki hyvä!"
Mutta Heikki sanoi, että Baltasar kyllä kertoo hänelle kaiken, ja juoksi rehtorin luo.
Baltasarin kerrottua virastoharjoittelijalle seikkaperäisesti kaiken, mitä oli tapahtunut, sanoi tämä:
"Juuri nyt on aika iskeä kuoliaaksi tuo kammottava kummitus. Tiedä siis, että hän viettää tänään juhlallisia kihlajaisiaan Katariinan kanssa ja että turhamainen Mooses Turnus on järjestänyt isot pidot, joihin on kutsunut ruhtinaankin. Juuri tuon juhlan aikana tunkeutukaamme professorin taloon ja yllättäkäämme pikku mies. Kynttilöistä ei salissa ole puutetta, niin että nuo äkäiset hiukset saamme kyllä heti paikalla poltetuksi."
Vielä monesta muusta seikasta olivat ystävykset puhuneet ja sopineet, kun Heikki astui sisään ilosta loistaen.
"Sen takin voima, joka pulpahti esiin kilpikonnankuorisesta rasiasta, on osoittautunut erinomaiseksi", sanoi Heikki. "Astuessani rehtorin huoneeseen ukko hymyili tyytyväisenä. 'Ahaa', sanoi hän minulle, 'ahaa! Huomaan, hyvä Heikki, että olette selvinnyt omituisesta sekaannuksestanne. No niin. Tulisielut, niinkuin te, horjahtavat helposti liiallisuuksiin. En ole milloinkaan pitänyt teidän puuhaanne uskonnollisena haaveiluna — pikemminkin väärinkäsitettynä isänmaallisuutena — taipumuksena erikoisuuteen, joka nojautuu vanhan ajan sankarien esimerkkiin. Niin, oli miten oli. Tuollainen kaunis, sopiva takki! Onni valtiolle, onni maailmalle, kun ylevämieliset nuorukaiset käyttävät tuollaisia takkeja, joissa on noin sopivat hihat ja liepeet. Pysykää, Heikki, uskollisena, pysykää uskollisena sellaiselle hyveelle, sellaiselle uljuudelle! Siitä versoo todellinen sankarimieli!' Rehtori syleili minua vesissä silmin. Itse tietämättäni millä lailla satuin vetämään esille tuon pienen kilpikonnankuorisen rasian, josta takki oli ilmestynyt ja jonka olin pistänyt taskuuni. 'Saanko luvan', sanoi rehtori suipistaen peukalonsa ja etusormensa yhteen. Tietämättä, oliko nuuskaa sisällä, napautin kannen auki. Rehtori pisti sormensa rasiaan, nuuskasi, tarttui käteeni puristaen sitä lujasti kyynelten valuessa pitkin poskia ja sanoi syvästi liikutettuna: 'Jalo nuorukainen! Mikä ihana nuuskahyppysellinen! Kaikki on annettu anteeksi ja unohdettu. Syökää tänään päivällistä luonani!' — Kuten näette, ystäväni, ovat kaikki kärsimykseni lopussa. Ja jos meidän tänään onnistuu, niinkuin luonnollista on, poistaa Sinnoberin lumous, olette tekin tästä puolin onnelliset!"
* * * * *
Sadalla kynttilällä valaistussa salissa seisoi pikku Sinnober tulipunaisessa puvussaan, vihreätäpläisen tiikerin suuri ritarimerkki kiinnitettynä paikalleen kahdellakymmenellä napilla, miekka kupeella ja töyhtöhattu kainalossa. Hänen rinnallaan oli lempeä Katariina morsiameksi koristettuna säteillen suloutta ja nuoruutta. Sinnober oli tarttunut hänen käteensä, jonka hän toisinaan painoi suutansa vasten samalla irvistellen ja hymyillen perin inhottavasti. Joka kerta lehahti silloin Katariinan poskille helakampi puna, ja hänen katseessaan kuvastui mitä syvin rakkaus pikku miestä kohtaan. Se oli kerrassaan kamalaa nähdä. Vain se sokeus, johon Sinnoberin taika oli saattanut kaikki, oli syynä siihen, etteivät ihmiset suuttuneina Katariinan parantumattomasta sotkeutumisesta tarttuneet tuohon pikku noitaan ja heittäneet häntä uunissa palavaan tuleen. Läsnäolijat olivat kokoontuneet parin ympärille piiriin kunnioittavan välimatkan päähän. Vain ruhtinas Barsanuf seisoi Katariinan vieressä ja koetti katsella ympärilleen merkitsevän armollisesti, mutta siitä ei kukaan sanottavasti välittänyt. Kutsuvieraat näkivät vain morsiusparin ja tuijottivat Sinnoberin huuliin, joka murisi siiloin tällöin joitakin käsittämättömiä sanoja. Niitä seurasi joka kerta hiljainen "ah" jolla seurue ilmaisi ihailuaan.
Oltiin niin pitkällä, että piti vaihdettaman kihlasormuksia. Mooses Turnus astui piiriin kädessään tarjotin, jolla sormukset säihkyivät. Hän rykäisi, Sinnober kohottautui varpailleen niin ylös kuin mahdollista, ulottuen melkein morsiamensa kyynärpäähän asti. Kaikki odottivat mitä suurimmassa jännityksessä. — Silloin kuuluu yhtäkkiä vieraita ääniä, salin ovi lentää auki, Baltasar ryntää sisälle, hänen mukanaan Pulcher ja Heikki. He tunkeutuvat piirin läpi.
"Mitä tämä on, mitä nuo vieraat tahtovat?" huutavat kaikki yhteen ääneen.
Ruhtinas Barsanuf huutaa kauhistuneena, juosten uuninvarjostimen taakse:
"Kapina! Salaliitto! Poliisi!"
Mooses Turnus tuntea Baltasarin, joka on tunkeutunut aivan Sinnoberin eteen. Sitten hän huutaa:
"Herra ylioppilas! Oletteko hullu, oletteko järjiltänne? Kuinka rohkenette tunkeutua tänne kihlajaisjuhlaan? Hoi — miehet, vieraat, palvelijat, heittäkää tuo raakalainen ulos ovesta!"
Mutta mistään vähintäkään välittämättä on Baltasar vetänyt esille Prosperin antaman lasin ja suuntaa nyt sen lävitse lujan katseensa Sinnoberin päähän. Kuin sähköiskun kohtaamana Sinnober päästää kimeän kissannaukunan, niin että koko sali kajahtaa. Katariina kaatuu pyörtyneenä tuolille. Vieraiden tiheä piiri hajaantuu. Baltasar näkee selvästi tulenkarvaisen hiussuortuvan ja juoksee Sinnoberin luo tarttuen häneen kiinni. Kääpiö potkii, rimpuilee, kynsii ja puree.
"Käykää kiinni, käykää kiinni!" huutaa Baltasar. Silloin Heikki ja Pulcher tarttuvat pikku mieheen, niin ettei hän voi ollenkaan liikkua. Baltasar ottaa lujasti kiinni punaisista hiuksista, repäisee ne yhdellä nykäyksellä pois päästä, juoksee uunin luo ja heittää ne tuleen, jossa ne räiskähtävät palamaan. Kuuluu huumaava pamahdus, kaikki heräävät kuin unesta.
Pikku Sinnober, joka on vaivalloisesti noussut pystyyn, haukkuu ja ärjyy ja käskee heti ottamaan kiinni julkeat rauhanhäiritsijät, jotka ovat solvanneet valtion pääministerin pyhitettyä persoonaa, ja heittämään heidät syvimpään vankeuteen.
Ihmiset kyselevät toisiltaan:
"Mistä tänne on yhtäkkiä ilmestynyt tuo sätky-äijä? Mitä tuo pieni kummitus tahtoo?"
Kääpiö yhä mellastaa ja takoo jalkojaan lattiaan huutaen aina välillä:
"Olen ministeri Sinnober! Olen ministeri Sinnober! Vihreätäpläisen tiikerin ritari — kaksikymmentä nappia!"
Silloin kaikki purskahtavat rajuun nauruun. Kääpiö ympäröidään, miehet ottavat hänet käsiinsä ja heittelevät häntä toisilleen kuin palloa. Ritarimerkin nappi toisensa perästä sinkoaa irti, hän kadottaa hattunsa, miekkansa, kenkänsä.
Ruhtinas Barsanuf tulee näkyviin uuninvarjostimen takaa ja astuu keskelle hälinää. Silloin pikku mies kiljaisee:
"Ruhtinas Barsanuf! Teidän ylhäisyytenne — pelastakaa ministerinne — suosikkinne! Apua — apua — valtio on vaarassa — vihreätäpläinen tiikeri! Voi voi!"
Ruhtinas luo vihaisen katseen pikku mieheen ja astuu sitten nopeasti ovelle päin. Mooses Turnus menee hänen tielleen. Barsanuf tarttuu häneen ja vetää hänet nurkkaan puhuen vihasta kipinöiviä silmin:
"Te rohkenette esityttää ruhtinaallenne, maan isälle, tyhmää ilvenäytelmää. Kutsutte minut tyttärenne kihlajaisiin arvokkaan ministerini Sinnoberin kanssa, ja ministerini sijasta tapaankin täällä iljettävän kummituksen, jonka olette pukenut loistaviin vaatteisiin. Herra, tietäkää että se on maankavaltajan pilaa. Rankaisisin sen ankarasti, ellette olisi tuiki tyhmä mies, jonka paikka on hulluinhuoneessa. Erotan teidät luonnonasiain ylijohtajan virasta ja kiellän teiltä kaikki tutkimukset kellarissani! Hyvästi!"
Näin sanoen hän törmäsi ulos.
Mutta Mooses Turnus syöksyi raivoissaan pikku miehen kimppuun, tarttui hänen pitkiin, pörröisiin hiuksiinsa ja lennätti hänet ikkunan luo huutaen:
"Alas, alas, sinä alhainen, jumalaton epäsikiö, joka olet petkuttanut minua niin häpeällisesti ja ryöstänyt minulta kaiken elämän onnen!"
Hän aikoi heittää pikku miehen alas avatusta ikkunasta, mutta eläintieteellisen kokoelman hoitaja, joka myöskin oli saapuvilla, juoksi salaman nopeudella paikalle, tarttui pikku mieheen ja riisti hänet Mooses Turnuksen käsistä.
"Seis, seis, herra professori", sanoi hän, "älkää tehkö väkivaltaa ruhtinaan omaisuudelle. Ei se ole mikään epäsikiö. Se on Mycetes Beelzebub, Simia Beelzebub, joka on karannut museosta."
"Simia Beelzebub, Simia Beelzebub!" kuului joka puolelta naurunhohotusten seasta.
Mutta tuskin oli museonhoitaja ottanut pikku miehen käsivarrelleen ja katsellut häntä oikein, kun hän huudahti kovasti:
"Mitä näenkään! Eihän tämä ole Simia Beelzebub. Tämähän on tyhmä, ruma kääpiö! Hyi, hyi!"
Ja niin hän heitti pikku miehen keskelle salia. Läsnäolijain äänekkään ivanaurun raikuessa juoksi kääpiö vikisten ja muristen ovesta ulos, portaita alas, pois kotiinsa ainoankaan palvelijansa sitä huomaamatta.
Tämän kaiken tapahtuessa salissa oli Baltasar poistunut viereiseen huoneeseen, mihin oli nähnyt vietävän pyörtynyttä Katariinaa. Hän heittäytyi tytön jalkoihin, painoi huulensa hänen käsiään vasten ja nimitteli häntä mitä suloisimmilla nimillä. Katariina heräsi lopulta syvään huokaisten ja huomatessaan Baltasarin huudahti ihastuneena:
"Oletko vihdoinkin, vihdoinkin täällä, rakas Baltasarini! Ah, olen melkein menehtynyt kaihosta ja lemmentuskasta. Yhä soivat korvissani satakielen sävelet, joiden liikuttamana punaruusu vuodattaa sydänverensä!"
Hän kertoi nyt kaiken unohtaen ympäristönsä kokonaan. Hän kertoi olleensa sotkeutunut pahaan, kamalaan uneen ja kuinka hänestä oli tuntunut siltä, kuin ruma hirviö olisi painautunut hänen rintaansa vasten vaatien hänen rakkauttaan, eikä hän ollut voinut vastustaa. Hirviö oli osannut tekeytyä Baltasarin näköiseksi. Kun hän oli oikein voimakkaasti ajatellut Baltasaria, oli hän tosin tietänyt, ettei hirviö ollut Baltasar, mutta sitten oli hänestä taas käsittämättömällä tavalla tuntunut, kuin hänen olisi juuri Baltasarin vuoksi pitänyt rakastaa tuota hirviötä.
Baltasar selitti hänelle niin paljon kuin oli mahdollista kokonaan hämmentämättä hänen jo ilmankin kiihtynyttä mieltään. Sitten seurasi tuhansia vakuutuksia, tuhansia ikuisen rakkauden ja uskollisuuden valoja, kuten aina rakastuneiden kesken. Samalla he syleilivät toisiaan ja painautuivat vastakkain mitä lämpimimmällä hellyydellä, ja heidän sydämensä olivat tulvillaan ylimmän taivaan riemua ja ihastusta.
Mooses Turnus tuli sisään käsiänsä väännellen ja valitellen. Hänen mukanaan tulivat Pulcher ja Heikki, jotka yhä, vaikkakin turhaan, koettivat lohduttaa häntä.
"Ei, ei", huudahti Mooses Turnus, "olen perin pohjin lyöty mies! En ole enää valtion luonnonasiain ylijohtaja. En saa enää harjoittaa tutkimuksia ruhtinaan kellarissa! Ruhtinaan epäsuosio — luulin pääseväni vihreätäpläisen tiikerin ritariksi, vähintäänkin viisinappiseksi — kaikki mennyttä. Mitä nyt sanoo hänen ylhäisyytensä arvoisa ministeri Sinnober kuullessaan, että olen pitänyt hänenä tyhmää epäsikiötä; Simia Beelzebub cauda prehensilia, vai mikä se lienee ollut! Oi Jumala, hänenkin vihansa on painava minua! — Alicante! Alicante!"
"Mutta, paras professori", lohduttelivat ystävät, "kunnioitettu ylijohtaja, muistakaahan toki, ettei ole olemassa mitään ministeri Sinnoberia! Ette te ole ollenkaan solvannut häntä. Tuo muodoton kääpiö on pettänyt teitä aivan samoin kuin meitä kaikkia haltiatar Ruusunhengettäreltä saamallaan taikalahjalla!"
Nyt Baltasar kertoi, miten kaikki oli tapahtunut alusta alkaen. Professori kuunteli hartaasti Baltasaria loppuun asti ja huudahti sitten:
"Olenko hereillä, näenkö unta — noitia — taikureita — haltiattaria — taikapeili — onko minun uskottava kaikkea tuota mielettömyyttä?"
"Oi rakkahin herra professori", keskeytti Heikki hänet, "jos vain olisitte jonkun aikaa käyttänyt lyhythihaista ja pitkäliepeistä takkia niinkuin minä, niin uskoisitte mielellännekin kaiken tuon!"
"Niin, niin", huudahti Mooses Turnus, "niin, kaikkihan on sillä lailla! Noiduttu epäsikiö on pettänyt minua — en enää seiso jaloillani — leijailen katolla — Prosper Alpanus noutaa minut — ratsastan perhosen selässä — kampautan itseni haltiatar Ruusunhengettärellä, luostarinjohtajatar Ruusunihanalla — minusta tulee ministeri — kuningas — keisari!"
Näin sanoen hän juoksi edestakaisin huoneessa, huusi ja hihkui, niin että kaikki pelkäsivät hänen menettäneen järkensä. Vihdoin hän vaipui lopen uupuneena nojatuoliinsa. Silloin lähestyivät häntä Katariina ja Baltasar. He puhuivat siitä, kuinka lämpimästi, yli kaiken he rakastivat toisiaan, kuinka he eivät ollenkaan voineet elää ilman toisiaan. Se oli kerrassaan kaihomielistä puhetta, itkettipä se toden teolla Mooses Turnustakin.
"Myönnyn kaikkeen, kaikkeen, mitä tahdotte", puhui hän nyyhkyttäen. "Menkää naimisiin, rakastakaa toisianne — nähkää yhdessä nälkää, sillä minulta ei liikene äyriäkään Katariinalle!"
"Mitä nälän näkemiseen tulee", sanoi Baltasar hymyillen, "toivon huomenna voivani todistaa herra professorille, ettei siitä kai milloinkaan voi tulla puhettakaan, koska setäni Prosper Alpanus on kyllin hyvin järjestänyt sen asian."
"Tee se, rakas poikani, tee se, jos voit, ja todellakin vasta huomenna", sanoi professori väsyneesti, "sillä jotten tulisi hulluksi, jottei pääni halkeaisi, on minun heti mentävä vuoteeseen!"
Sen hän tekikin heti paikalla.