ENSIMMÄINEN SARJA.
HÄÄT HOVILASSA.
Simo Hurtta, hurja miesi, ajoi orhin pappilahan; pappilassa lämmin liesi katsoi kammon kulkijahan; hilpeästi räiskyi kuusi, liekkui lämmin ortten alla. Istunut ei Hurtta, huusi äänellänsä karhealla:
»Ja jos nyt et tytärtäsi mulle pappi parka anna, et sä enää ikänäsi kirkon kymmenystä kanna! Kuuluttaako tahdot? Tässä kaikuu kellot kalvan tiestä, myös on sotakirves lässä jos on tarpeen puhemiestä.»
Antoi tyttärensä pappi, mieheen vihattuhun vihki, vapis valkoparta appi, nääntymäss' on nainen nihki; Simo Hurtta koppoi korjan, hevon neuvoi helmivyöllä, toi kuin oisi tuonut orjan Hoviin vaimon keski-yöllä.
Viikko häitä hankittihin, pantiin olvet, leivät lestiin, saatiin salit köynnöksihin, pirtit sekä portaat pestiin; maksoi viinat vilja-auman, tuotiin toista mailta muilta, ryydit kautta Juutinrauman, viinit Saksan salmein suilta.
Vieri pitoviestit julki, häihin rikkaat, köyhät vaati, vallat kuomureessä kulki, Kajaanista kaikki raati; juhlittihin, juotiin kovin, karkeloitiin vuorokausi, eellimmäisnä voudit Hovin, Arnkil, Björn ja Jessenhausi.
Kestit oli pihan puolla rahvahalle rakennettu, höyryi lihaliemet tuolla, murtui vehnä eikä pettu; vaan ei kaiu kanteloiset, vait on kansa, synkkä, vakaa; karkeloita suurten toiset katsoo ikkunoiden takaa.
»Läkkän, armas, kartanolle katsomaan, kuin juhlii kansa», lausui Hurtta nuorikolle parhaimmalla tuulellansa. »Vieraat, Hurtan malja juokaa! Nähdä ihmeen tuon ma halaan, talonpoian täynnä ruokaa. Hetki, pyydän, kohta palaan.»
Poistui. Raikui riemukesti kurkihirren kuulun alta, kohta päättyi verisesti: palas Hurtta ulkoisalta, hurme ohimosta juoksi; vieraskansa säikähtäynyt rientää pyörtyväisen luoksi: »Mitä? Kuka? Kuink' on käynyt?»
Pimeässä jousen tiehen oli kirkas puukko pantu, osotettu otsaan miehen; siitä Hurtan päässä rantu. Kuiskutellen vieraat läksi: »Häät on huonot, Hurtta parka!» Itse kääntyi kipeäksi, vaali häntä vaimo arka.
ERKKI PEHRSSON.
Ärjyy Ämmä talvi-yössä, karkaa varsat vahtopäiset, välkkyy kuudan virran vyössä, helkkää hiljaa hileet jäiset; kuuntelevi korpi sankka, kaupunki ja linnan muuri, varus Kainuun uusi, vankka, valmihiksi saatu juuri.
Kuutamossa kuohut ryntää, utu täyttää taivahalle, pauhu paatta jäistä kyntää, hyytyy jälleen hyhmän alle; kosken päällä kohvakirkko, siinä tornit, siinä pylväät, kimmeltävi jäinen nirkko— taasen kaatuu kaaret ylväät.
Mutta Pöllyvaaran peikot lyövät yössä kättä kahta, vastaa tervehdykseen veikot tuolta puolen Turjan lahta, humahtavat kuuset Kuhmon, Paltatörmän hongat kuiskaa, mutta Kivesvaaran ruhmon päällä Hiiden neiet huiskaa.
Kosken rannalla on talo, tulet tuikkaa virran vyöhön, vilkkuu kapakasta valo, kaikuu telme talvi-yöhön. Siellä Erkki Pehrsson peuhaa, sihteeri ja tullivouti, ja hän räyhää ja hän reuhaa; hyvin juoda Erkki jouti.
Virkana ei hällä muuta, sulkea vain tulliportit, kapakassa soittaa suuta, hoitaa pullot, pelikortit. »Hei, vai etkö velkaa anna, siispä päältä housut, paita! Eukko, tuoppi täysi kanna, juokaa, veikot, harjakkaita!»
Erkki Pehrsson iloissansa iskee pöytään tinakannun: »Kuka myöpi kunniansa, kuka panttaa maan ja mannun, kuka lahjat laulun, viisun, kuka tunnon hyvän tuhlaa; minä vainen vaatteet riisun— eikös juoda Erkin juhlaa?»
Täss' on poika, Erkki Pehrsson, kaupungin ma portit suljen, täss' on herra, Erkki Pehrsson, koska tahdon, itse kuljen. Pukuani moittii moni, mulla vastaus on ainut: kunniassaan Salomoni paremmin ei vaatehtainut.»
Hoilaa Pehrsson pöydän päällä.—
Koputetaan, viesti tuodaan:
»Hoi, on matkustaja täällä!»—
»Veikot, hälle malja juodaan!»—
»Hoi, hän portin eessä pauhaa!»—
»Viekää hälle viinatilkka,
totta, toivon, saa hän rauhaa!»—
»Erkki, jätä pois jo pilkka!
Maaherran on airut tiellä.»— »Olkoon vaikka itse pirun, saa hän siksi olla siellä kuin ma viinan päästä virun. Hoi, on veikot virka vakaa: kun on torninkello kuusi, portti kiini! Miesi makaa, virka valvoo.—Korjaa luusi!»
Punaisena koitti huomen, kohta kaikui joka kotaan: »Rikottu on rauha Suomen, viedään jälleen miehet sotaan.» Tullut oli airut, tuoden sanan synkän, ilottoman. Mutta ennen päätä vuoden sai jo Pehrsson virkaloman.
SIPO NEVALAINEN.
Talonpoika kelpo asui Nurmeksessa, Nevalainen. Pelto antoi, karja kasui, hyvin hyötyi mantu mainen; säästi häntä hallan tuho, itse karhut kauas suisti, poika hällä ainut, Juho, vaimoltansa viime muisti.
Esivallan alammainen oli Sipo varsin nöyrä, kuninkaalle kuuliainen, vaan ei valtain eessä köyrä; päivällensä verot maksoi, sitten kirstut kiini sulki, viikon raatoi, minkä jaksoi, sunnuntaisin kirkkoon kulki.
Kuuli kansan nurkuvaksi: »Auta Herra vainon alta! Käynyt liian raskahaksi tääll' on Hurtan huono valta. Piiat raiskaa, poiat ryöstää, viepi sotaan viimeisetki, tiloiltansa toiset syöstää; eikä koita koston hetki.»
Nevalainen kuokki, kaatoi niinkuin ennen kaskeansa; kauan rauhallisna raatoi, tuumi: »Turhaan nurkuu kansa. Käypä laatuun elää täällä, onpa herra herrallaki: vaikk' on voudit vallan päällä, luja meill' on Ruotsin laki,»
Katso, kasvaa kansan nurku: »Emme enää kestä tätä. Tavarast' ol' ennen surku, nyt on tullut hengen hätä, sata saanut Hurtta miestä, alottanut hurjan huvin, syödä, juoda, ryöstää, piestä— kaikki vievät omin luvin.»
Nevalainen tuumi tuota: »Hädästä ei päästä parku. Joka Jumalaan ei luota, häll' on eessä hätä, karku.» Pennillensä verot maksoi, sitten kirstut kiini sulki, viikon raatoi, minkä jaksoi, sunnuntaisin kirkkoon kulki.
Päättyy kansan pitkämieli: »Jo nyt Herra heitti maamme. Kallellaan on vallan pieli, poissa Kaarle kuninkaamme. Oikeutta itse teemme, kirvein Hurtan huovit lyömme, taasen kuivuu kyyneleemme, taas on rauhalliset yömme.»
Nevalainen kuokki, kaatoi niinkuin ennen kaskeansa; kauan rauhallisna raatoi, vaan kun vaikene ei kansa, käypi miesi miettiväksi; valjahisin varsan suori, papin pakinoille läksi; jäi vaan kotiin poika nuori.
PAPIN PAKINOILTA.
Palas pappilasta. Pellot, niitut, nurmet vihannoivat, keinui kilpaa kissankellot, terhen leikki, sirkat soivat, ajoi tuulen aallot viljaa, keskikesän sydän sykki; vitkaan astui varsa, hiljaa ukko ohjaksista nykki.
Mietti Nevalainen. Kummat ajatukset mielen täytti. Alat aavat, oudot, tummat kirkkoherra hälle näytti; aukas ajantiedot, joista näkyi, ettei vaiva lopu, ellei tule taisteloista Venään kanssa pitkä sopu.
»Uus on merkki idän alla»— opettanut oli pappi— »tunnustähti taivahalla, säihkyvä kuin päivän sappi; nyt se viistoon vielä loistaa, kohta paistaa päämme päältä, sodan, sorron maasta poistaa, karkkoo Hurtan kauhut täältä.»
Näinpä suusta sulavasta oli pappi tarinoinut, puhunut myös kapinasta: hyvää tuost' ei tulla voinut, ellei vaihtuis esivalta maassa kaikkiansa kerta; päästäis Hurtan ikeen alta vuotamasta liioin verta.
»Sunnuntaisin kirkkoon tule, siellä enemmän ma puhun, siihen asti suusi sule, kuulla Hurtta voisi huhun. Miehet varmat vaan on myötä; saa ei kotiin jäädä kukaan. Hiljaa tehdään suurta työtä. Hyvästi, ja Luoja mukaan.»
Saattoi portahille saakka.— Ukko ohjaksista nykki; raskas painoi mieltä taakka, sydän kuuluvasti sykki. Vitkallensa varsa astui, vitkaan miehen aatos vieri; kasteesta jo niitut kastui, kun hän kotitielle kieri.
Juoksi Juho vastaan ukon: »Kävi Hurtan huovit meillä, rikkoi aitan uuden lukon, oli pitkät piilut heillä, veivät lehmän ometasta, karsinasta hiehon hyvän; huusin, kielsin ottamasta, sain ma otsaan naarmun syvän.»
Kieri kärryt kotipihaan.— Vastauksen ukko säästi; suuttunut ei ilmi vihaan. Varsan valjahista päästi, äänetönnä hakaan johti; tullessansa aitan sulki, seisoi, siirtyi tupaa kohti, niska kumarassa kulki.
Seuras poika myrskymiellä.— Tuumi ukko, astui tupaan, liikkui niinkuin outo siellä, luottamatta omaan lupaan. Vihdoin vuotehelle vääntyi; näki tyhjän pyssyvaarnan, kysyvästi poikaan kääntyi, toki säästi nuhdesaarnan.
Huomenelta varhain nousi, poikaa punastuvaa tutki. »Petoja on varten jousi, vihollista tuliputki. Pyssy paikallensa nosta! Vaikk' on esivalta väärä, pahalla en pahaa kosta; Jumalassa juoksun määrä.
Käymme kynnökselle.»—Läksi, läksi myöskin poika myötä. Saatiin pelto pehmeäksi, tehtiin iltaan asti työtä. Astuu ukko aurallansa, kyntää vaot suorat, harvat; muu ei muutos muodossansa, rypyssä vain kulmakarvat.
HURTTA MATKUSTAA.
Aamu kirkas Karjalassa, tuores kesäheinän tuoksu, päivän kehrä nousemassa, vilisevä virran juoksu; purret virran vettä viiltää, hopeaiset hunnut huljuu, kastehiset lehdot kiiltää, suvannolla joutsen suljuu.
Palaa Hurtta matkaltansa Repolasta rikkahasta, saattajana salon kansa; palaa rajan katsonnasta. Seuraa immet Kuudanlahden, poiat Porajärven takaa täyteiseltä purren kahden; kolmannessa Hurtta makaa.
Vaikka valtakunnat taistaa, Karjalassa, kahden puolen rajaa, rauhan päivä paistaa; tuo on heelmä pappein huolen Käräjill' on kansan nähden rauhan kirja rakennettu, luotu alla Luojan tähden, valamiehin vahvistettu.
Mukavasti Hurtta loikoo, taskumatistansa maistaa, jäsenensä jäykät oikoo; syvyys päilyy, päivä paistaa. Viime yö, ei lämmin liian, nukuttihin nuotiolla, noustiin lauluun sinipiian; nyt on Hurtan hyvä olla.
Pajariksi parhaimmaksi häntä rajakansa sanoi, löysi vallan laatuisaksi, viipymähän vieraan anoi; kunne tuli, oli tuttu, kussa istui, piiraat tuotiin, kannel kaikui, kiersi juttu, koashat syötiin, voashat juotiin.
Noita muistelee nyt Hurtta, hymyyn partahuuli kiertyy. Hei, jo koski nielee purtta, mäkiseksi virta viertyy, vaahto varppehille loiskaa, pärske yli päänkin hipuu, lehdot huiskaa, rannat roiskaa— taasen tyyneen purret lipuu.
Rallatellaan rattoisasti, kiertää juttu ynnä kasku, kuuluu kumu kyliin asti, nähdään Hurtan koskenlasku; seisoo neiet rantamalla, poiat hiekkaa pitkin piukoo, törmälläpä, talon alla, hieho yksinäinen siukoo.
Tarinoidaan venehissä, hyvin kertoo karjalainen: »Tuoss' on sotasaari, missä yönsä nukkui Laurikainen.— Tuoss' on piilopirtin tähteet, tuolla metsäkitkun seinä.— Tässä läikkyi hurmelähteet; tulisijat peittää heinä.»
Tarinoidaan taisteloita. Vanhain posket puuntelevat; muista eivät nuoret noita, kummastellen kuuntelevat. Valitellaan vainon öitä, muistellahan vanhaa aikaa, muinahisten miesten töitä; vihdoin Vornan virsi kaikaa:
VORNAN VIRSI.
Aunuksessa kauas, julki kuului Vorna voimallinen. Monet Suomen retket kulki, työnä ryöstö, tappaminen. Varhain oli Kainuun kauhu; pahemmaksi vielä paatui, missä matkas, syttyi sauhu, missä iski, miesi kaatui.
Ryösti vihdoin nuoren naisen.
Vienot lempiviikot vietti.
Heimo neien karjalaisen
kauan kostomatkaa mietti:
»Hirtettävä oisi Horna!»
Sulhot sotatielle suori.
Tultiin kylään, nukkui Vorna;
liitoss' oli nainen nuori.
Nukkuessa vangiks sitoi vaimo viekas miehen moisen, orteen nuoran toisen nitoi pankon patsahasen toisen; köytti kiini vankat ranteet, pani paulat pitkin vyötä, sitoi solmut, väänsi vanteet; katsoi kuuhut naisen työtä.
Köytettäissä Vorna heräs.
»Mitä liikut, vaimo kulta?»
»Sitä liikun, silmäteräs,
pudonnut on peitto sulta.»
Heräs Vorna toisen kerran:
»Miks et nuku, Luojan nuppu?»
»Siks en nuku, nuppu Herran,
siirtyi päältäs sääskenhuppu.»
Heräs Vorna kolmannesti:
»Jäseneni jäykät ovat.»
Virkkoi vaimo kiirehesti:
»Allasi on oljet kovat,
varro, tasoitan ma tilan.»
Päätti työnsä nainen nurja.
Huomas Vorna huonon pilan:
»Mitä mulle teit sa kurja?»
»Jo nyt olet urho köytty, kytketty on Vornan voima, olet turman lintu löytty, naisen nuoren kammitsoima; jo on tullut tuomiosi, sotatiellä heimo sorja, miekoin Vorna naista kosi, on nyt itse naisen orja!»
Potkas Vorna vuoteellansa, orret murtui, köydet aukes, ponnistihe voimassansa, pankon paadet maahan raukes, seisoi eessä naisen nuoren niinkuin synkkä aarnihonka, niinkuin myrsky päällä vuoren taikka pitkän pilven lonka.
»Olin silloin urho köytty, kun ma äänes heljän kuulin, olin silloin lintu löytty, kun ma kullaksein sun luulin, olin silloin vaimon vanki, kun sa lattialla liikuit, olin tiellä Tuonelanki, kun sa polven päällä kiikuit.»
Koppoi keihään, miekan, syöksi ulos iltaan synkeähän. Päätyi nainen nuori yöksi lautsan päähän itkemähän. Saapui suku aamun tullen: »Jo nyt kuivu silmäkulma! Jo nyt kosto koitti sullen, surmattu on Vorna julma.»
Huusi vastaan hurja vaimo. »Todeksi en tuota usko, vielä elää urho aimo, punertaa kuin päivän rusko!» Näytetähän Vornan miekka: »Totta tunnet tapporaudan? Ruskottavi rannan hiekka, miss' on sorja saanut haudan.»
Kylpi nainen kyyneleissä: »Viel' en todeks usko tuota, varmaan vuorten jyrkänteissä kirpoi miekka miehen luota.» Näytetähän keihäs hälle: »Liekö tuttu tumma veri? Vieri maalle vehreälle, missä suuri surman peri.»
Nyyhki vaimo voivuksissa: »Viel' en menoon usko miehen, varmaan soissa soiluvissa tarttui ruoste raudan tiehen. Vielä elää kuulu kulta, vihertää kuin latva virven. Itketätte ilmi multa, kunne johti jäljet hirven.»
Näytetähän Vornan vyöhyt kera puukon helapäisen. »Kussa paistoi kuudan-yöhyt poikki virran vieriväisen, siinä kaatui kaunis vuona Tuonen virven vihannoiden, kuolon kukkiessa luona, Manan lasten laulun soiden.»
»Ja jos Manan lapset lauloi, laulakohot maahan munki, ja jos kuolo kullan kauloi, löydän sulhon surmatunki, tulen, tunnen metsät sankat, kussa kukkii kuolon niini, väännän sieltä vaulat vankat, nidon niillä kullan kiini.»
HURTAN KOSKENLASKU.
Kuuluu jälleen kosken pauhu, kierretähän lehtosaari, näkyy niemen takaa sauhu, kohoo kaunis taivaan kaari. Hurtta nauraa höröttelee— kosken nielu purtta kiistää— niinkuin kirkkoon köröttelee; silloin rantaan venhot viistää.
Selittävi saattoväki: »Nouse, mahti, maihin tässä! Kov' on eessä koprumäki, siinä Lempo leikkimässä. Purren poikki niemen viemme, niin myös veivät taatot ennen, taas on väljä väylätiemme meidän Lieksan vettä mennen.»
Hurtta alla hurstiteltan taskumatistansa maistaa, heittää taakse kypärheltan, silmät hurjat päässä paistaa, partaan pullon kaula peittyy; katsahtavi matkan menoon, maiskahuttaa huulta, heittyy ylpeästi selkäkenoon:
»Kun lie koski Lemmon luoma. Lemmon lentoneuvot saamme, kun lie laskematta uoma, ensi kerran laskekaamme! Tulkoon, mikä tulkohonkin, tähän juutun niinkuin jurtta; akkoja jos urhot onkin, paikaltaan ei liiku Hurtta.»
Seisoo, miettii miesi parat, aatkeloivat ankarasti. Eivät oisi urhot arat, vaan on liian kallis lasti: »Hukkuis meiltä saatettava, sota tuosta tulla voisi, eessä meillä mestuulava taikka hirttonuora oisi.»
Mutta Hurtan muoto muuttuu, kaartuu kulmat synkät vakoon, ja hän ärjyy ja hän suuttuu: »Kun ma käsken, toteltakoon! Ensi kerran elämässä pakko munko myötä antaa? Nähdään, ken on herra tässä, kuka meistä kontin kantaa!»
Kuiskuttavi miesten kuulla Mikko huovi, Hurtan seura. Hurtta itse tuhtopuulla puuskuttaa kuin jalopeura. Hetki vakava on varsin. Vaan jo hymyy karjalaiset, vastaa vanhat puheenparsin, naureksivat nuorempaiset.
Tuokio! Ja metsä liikkuu, aukee kuvat oudot, somat, immet kuusten alla kiikkuu, niinkuin luonto, alastomat; luonteleivat luokse venhon, varpaat valkohiekkaan piirtyy; niinkuin nostamalla tenhon teloillansa pursi siirtyy.
Vait on Hurtta hurmiossa. Onko taikaa, onko unta? Vai tää lie se lehto, jossa leikkii lemmen valtakunta? Lähtenytkö metsän kansa panemaan on urhon paulat, vaiko astui aalloistansa vellamoiset vaahtikaulat?
Väikkyy hurman, turman kuvat: veikistäikse vöitten vanteet, käsivarret pingoittuvat, nousee, notkuu nuoret lanteet; paistaa auringossa iho, välähtelee koivun kuori, puiden takaa kosken kiho sekä vihryt rantavuori.
Tunne hurja Hurtan täyttää, hartaus ja mielihaave, kohottavan kättä näyttää, tuijottaa kuin metsä-aave, tanssii soihdut silmän eessä.— Silloin lehtoon immet lymyy. Taas on venho virran veessä; Mikko hyvillänsä hymyy.
ISÄ JA POIKA.
Hyvin pappi liekin liehtoi, kulon kulkemahan laski, pauloihinsa parhaat kiehtoi, kaatui tuosta kaunis kaski; liehtoi myöskin Hurtta julma, sekä kansan sorto, hätä; näinpä kohta kulon huima kulki pitkin pitäjätä.
Ensin Yrjö Sormu yhtyy rovastihin rohkeahan, toimen, tarmon miesi, ryhtyy samaa tulta liehtomahan; syttyy Tuomas Turuinenki, Sykkö, Tikka, Viklo, Jukko, voittaa tulen tuiman henki, yhtyy tuumaan Mantsin ukko.
Mutta seisoo niinkuin vuori Nevalainen virtaa vastaan, tyyn' on, kylmä miehen kuori, sydän sykkää ainoastaan. Kohoo kesken liekkilammen niinkuin honka suuri suolla, seisoo lailla rautatammen esivallan vanhan puolla.
Mutta ukko suree. Huolta hälle suurta poika tuopi: saa ei enää sanaa tuolta, tuskin vastauksen suopi. Päivät yrmy, yöt on poissa, viipyy aamunkoittoon asti, toimittaa hän työnsä koissa, nekin varsin vaikeasti.
Sattuu joskus huomenella, tapaavat he toinen toisen kotipellon pientarella, auetessa aurinkoisen. Kimmahda ei kielten lukko; kauan syrjään katsotahan. »Mistä tulet?» kysyy ukko. Vastaa poika: »Tulenpahan.»
Taikka saapuu viesti saloon:
»Taas on Hurtta tehnyt pillan.»
Tulee Nevalankin taloon.
Huokaa ukko suussa illan:
»Milloin saa hän tuomionsa?
Milloin ajat parannevat?
Eipä taida ennen, konsa
kuivuu tämän talon nevat.»
Välkähtävät silmät Juhon: »Ei se oikeus aina voita, eikä jälkeen turman, tuhon aina onnen päivä koita! Yöhön tarpeen yön on rotu, viekas, synkkä, tuima tähän. Mies on mennyt, ken ei totu pimeässä näkemähän.»
Kuulee ukko kummastellen:
Outoa on pojan kieli.
Mistä sanat saakin? Kellen
haastaa? Vai lie puolimieli?
Tyyntyy vihdoin tuosta, töitä
Hurtan hiljaksensa suree.
Mutta yksin, pitkin öitä
Juho hammastansa puree.
Niinpä ukko Nevalainen naapurihin kerran läksi. Naapurissa nuori nainen kävi varsin kieleväksi. Haastelevi niitä, näitä, sattuu vihdoin sanomahan: »Noh, kai kohta Juhon häitä Nevalassa hankitahan?»
Ukko epäluuloisesti kysyjähän katseen viskaa. Nainen silmän karsaan kesti keinutellen nuorta niskaa. »Vai ei vielä aivan? Taitaa olla juttu juoksemassa. Tuon ma tiedän, papin paitaa kudotahan Sormulassa.»
Ukko nousi, läksi. Tiesi nyt hän, kusta kulki uho, mistä sanat otti miesi, millä teillä juoksi Juho, Koskee isään poian hukka. Mykkyys korpitaloon koituu. Mutta Nevalaisen tukka hiljallensa hopeoituu.
IRJA.
Istuu impi kangaspuissa, käämi kääntyy, pirta piukoo, vaan on immen mieli muissa, aatos kaukomailla siukoo. Kutooko hän maalle rauhaa vaiko sotaa, viel' ei tiedä, mutta onnea ei lauhaa Sormun sorja tyttö siedä.
Ylpeä on Sormun Irja, tulikukka, suolla soihtu, kiehtova kuin noidan kirja, väkevä kuin velhon loihtu; silmät tutkivat ja syvät, varsi suora niinkuin salko, huulet niinkuin marjat hyvät, suu kuin hiirenherneen palko.
Saapuu maiden, merten takaa sulhot suuret orhin, laivoin, tyttö rukkasia jakaa; ottaa jonkun kihlat vaivoin, viikon pitää, sitten hylkää. Tuost' on huoli äidin oman: »Saa et koskaan kunnon ylkää.» »Niinpä saanen kunnottoman.»
Neittä Neva nuori lempii, Sipon poika, siisti, rehti. Mutta tyttö torjuu, empii, lepattaa kuin haavanlehti: tänään hälle hymyilevi, luokse luontuu, suuta antaa, huomenna jo lymyilevi, päänsä korkealla kantaa.
Mielellänsä immen isä tahtois tytön suostumahan: saadaan uusi, oiva lisä kansan pyhään asiahan. Nevalaisten neuvon kieltä kuulee koko korven kansa, vaan jos poik' on meidän mieltä, tuo hän muutkin muassansa.
Istuu impi kangaspuissa, käämi kääntyy, pirta piukoo, vaan on immen mieli muissa, aatos kaukomailla siukoo. Kutooko hän maalle rauhaa vaiko sotaa, viel' ei tiedä, mutta veri nuori pauhaa eikä tyttö tyyntä siedä.
Seisoivat he kesä-yössä kerran aitan portahalla; uivat laaksot utuvyössä, välkkyi järvet vaarain alla; pohjan taivas puna-kelta veti juovat vienot vesiin, toisen taivaan rantehelta kulki kuuhut valju esiin.
Tuli henki keskikesän niinkuin tuoksu kypsän marjan, paahde muurahaisten pesän, taikka savunsiinto karjan, astui ahon päivälaitaa, kylpi päällä poimulehden, nousi pitkin pellon aitaa, siinä kuperkeikan tehden.
Haihtui, kun nuoret näki, karkeloitsi kartanolla. Metsän puussa mykkä käki malttanut ei vaiti olla, kukahti jo kerran, kaksi, niinkuin ollut oisi kevät, kohta varttui varmemmaksi, kullat, helmet helisevät.
Mutta Juho vaiti pysyi
kädessänsä neien käsi.
Vihdoin hiljaa aivan kysyi:
»Olenhan sun ystäväsi?»
Kuiski impi: »Sun ma olen.»
Antoi suuta sulhaselle.
Tarjos sulho rintasolen:
»Milloin häitä impyelle?»
Mutta Irja katseen heitti kauas laakson vienon vesiin; taivaan valkopilvet peitti, kulki kuuhut valju esiin. Vartoi sulho vastausta, vartoi metsä, vartoi tuuli, näytti kuuhut kummastusta; mykäksi jäi immen huuli.
ELJAS IOCHMAN.
Eljas Iochman oli miesi, papin sälli, teini Turun, varhain tuskan valjun tiesi, tunsi suuren sydänsurun: kadotti hän Annan vienon, Hovin rouvan, Hurtan kyyhkyn, helkanurmen heinän hienon, yksinäisen rinnan nyyhkyn.
Eleli nyt taaton koissa, kappalaisen valkohapsen. Oli kodin onni poissa, painoi isää murhe lapsen. Taatto tointaan hoiti, yksin Eljas hoivaa etsi vaivaan, kera metsän ystävyksin sekä yön ja tähtitaivaan.
Niin he tyyntä eli täällä. Ohi vyöryi ajan virta, jyrissyt ei päiden päällä elon myrsky-neitten pirta; kutoi kaihon kalvas tytti, helkki hiljaa huolten niidet, joskus vaiva värähytti, soivat surun kielet viidet.
Antoi vihdoin aika armon. Versoi alta murheen mullan terälehdet toimen, tarmon, virpi kauniin viljakullan. Elpyi Eljas eloon taasen: mikä mennyt on, ei palaa. Taaton toimeen laupiaaseen miehen nuoren mieli halaa.
Korpimaiden kuokkijaksi Eljaksen on tahto vankka, viljelyksen vartiaksi siinä, miss' on salo sankka, ettei voittais hengen halla, haipuis valon viime vana, sammuis pohjantähden alla tiedon alku, Herran sana.
Paennut on piispa, poissa Turun koulut, konsistorit, vaan ei Eljaan tutkinnoissa tarpehen nyt professorit. On nyt aika Herran pelon, tutkija nyt taivaan Luoja, kova eessä koulu elon, vaiva valtakirjan suoja.
Eljas hiljaa ahkeroipi, unhoittaa jo murheen maisen. Onnen virpi vihannoipi jälleen koissa kappalaisen. Pysähtyy jo huolen pirta, vaikenee jo surun vaski. Mutta vyöryy ajan virta, roihuu kapinainen kaski.
Syöksyy ukon-jyminällä, raastaa esiin rauhaisetki: »Eljas, nouse, elämällä vain on yksi suuri hetki! Päälles papinkaulus pue— jo nyt kosto koitti kerran— astu saarnastuoliin, lue valankaava kirkkoherran!»
Kalpenevi poian poski: »Esivallan uuden kaava!» Kuohahtavi suonten koski, vuotaa verta vanha haava, herää viha, herää vaino: »Rangaistaan nyt Hurtta raaka, poistuu maasta miekan paino, juurtuu lain ja Luojan vaaka.»
Luki Eljas valankaavan, vannoi kaavan mukaan kansa, uskoi ajan uuden saavan, rikkoi vanhan vannomansa, otti esivallan uuden kesken sotaa palavata, mennen Ruotsin mahtavuuden, ennen Kaarlen kuolemata.
Mutta, kertoo kansan taru, koska ilta tyyni tuli, huoahteli korpi karu, Eljas kyyneleihin suli, kauan yössä kulki, sitten astui alle taaton katon, haastoi halki kyynelitten, vieri virsi valapaton:
»Sydän-yön ma lapsi lienen, liekuttama surun summan, tuskan tuiman myötä vienen käyden teitä elon kumman. Kunne käännyn, eksyn tieltä, minne mennen, joudun harhaan; milloin saanen miehen mieltä, miehen murheet sain jo vanhaan.
Minkä parahinta koitan, pyhintäni pyydän tässä, sen ma onnettuutta voitan, orpoutta elämässä; nyt en tiedä, mennä minne, kun on kauhu kaikkialla, eessä jyrkkä vaaran rinne, korpi kolkko vaaran alla.»
Itki isä harmaahapsi, murti häntä murhe sama: »Sydän-yön sa lienet lapsi, Ajatarten armastama, synnytetty sydänkuussa, vaahtokuussa vöihin väätty, tuuditettu tuskan puussa, itkun puusta kätky käätty.
En nyt tunne huoles hoivaa, sull' on kauhu kaikkialla, enkä tiedä tietä loivaa sulle tämän taivaan alla. Mitä teetkin, teet sa pillan, minne mennet, murhe herää; näit sa aamun, näit sa illan, milloinkaan et päivän terää.»
HOVILAN PIRTTI.
Palaa päre pankon puussa, rengit iltaruokaa haukkaa; ilta myöhä marraskuussa, ulkoisalla myrsky paukkaa. Yö kuin sysi, maa kuin noki, alastonna metsä, manner, riittehessä järvi, joki, kaljamalla kaikki tanner.
Hovilassa lämmin takka, pirtti pitkä, lautsat laajat, pinoo leipää Pirkko akka, röyhtäisevät ruoan saajat; piiat värttinätä vääntää, kyhnii uunin päällä ukko, koira pöydän alla ääntää, nukkuu orrellansa kukko.
Mutta pirtin peräpuolla, karsinassa, lasin alla, suutarin on pöytä tuolla; syltä sijaa mahtavalla. Hällä oma kynttilänsä; mestarmies on pitkä Jyrkö, rokon-arpi, nokka känsä, irstas, yksisilmä yrkö.
Muiden puheista ei piittaa, hoitaa Jyrki oman homman, väliin naskalilla viittaa, paiskaa pahasuisen komman, tuikkaa piian pakarahan; kirkaisevi tyttö kovin, tuosta rengit nauramahan, torumahan Pirkko tovin.
Lepyttääkseen naisten mieltä kertoo Jyrki tarinansa immestä, min saunatieltä koppoi Hurtta korjahansa, jäätyi kassa järven jäällä, kiini korjan perään hyytyi, mutta Hurtan huovan päällä tyttö kohtaloonsa tyytyi.
»Hyi!» jo piikain kielet kilkkaa, »tarinaa ei taida Jyrki, taikka taas hän herja pilkkaa: poishan tyttö parka pyrki, kauan huuti talvi-yössä: huurtehessa kutri kiilsi, puukko kirkas Hurtan vyössä, kassan kauniin poikki viilsi.
—Huomenelta sulho tuli, korjan kartanolta löysi, kassa kyyneleistä suli, tuli tuosta tuima köysi, saip' on sulhon jousen jänne; löip' on koston hetki kerta. Hiipi sulho häihin tänne, vuodatti hän Hurtan verta.»
Haastellahan Hurtan töistä, Hovin herrain hoilannasta, riettahista rikos-öistä, vaimosta myös valkeasta; jää jo piian kehrävarsi, nousee rengit pöydän takaa, päre sammuu, putoo karsi; kohta koko pirtti makaa.
Mutta päällä lieden himmen Panu poika, punahuuli, istuu luona hiilen immen, kuulee, kuinka laulaa tuuli, ja hän kullallensa kuiskaa: »Kera etkö tahdo tulla? Missä ilman lapset huiskaa, siell' on salit, linnat mulla.»
Huokaseiksi hiilen impi: »Sinä valkee, minä musta, on mun piillä kaunihimpi liki pirtin öisen usta; jos ma taattos saliin saisin, pimentäisin pihtipielen, lautsat uudet nokeaisin, vihoittaisin taaton mielen.»
Sammuu hiljaa viime hiilu. Näy ei enää pimeästä muu kuin kissan silmän kiilu; lähtee lieden lämpimästä, haukottelee, köyristäikse, oikoo selkää, oikoo jalkaa, sotisopaan pöyristäikse; kohta taisto tuima alkaa.
VOUDIT.
Mutta viel' ei uinu talo. Pirkko pihan poikki kulkee, liekkuu yössä lyhdyn valo; lukot tutkii, aitat sulkee. Eikä pikkupuoli nuku, siirtyneet on voudit sinne, kooss' on koko kolmiluku: Arnkil, Jessenhaus, Björn Finne.
Isäntä on itse poissa, siks on hiiret pöydän päällä, vaahtoo viini haarikoissa, voudit valtikoi nyt täällä; rehevöipi retoriikka, sanat sinkoo sokin sikin; puheena on politiikka, paikallinen tietystikin.
Punoittaa jo Björnin naama,
totta tekee viini Ranskan:
»Pula tää on aikaansaama
Jessenhausin, 'Jästihanskan'.
Hänpä kirkoss' oli, milloin
tehtiin tämä Lemmon retos.
Miks ei ylös noussut silloin?
Päättynyt ois valtapetos.»
Jessenhausin muoto muuttuu ja hän syrjään sysää kannut. »Björnin puhe mieltä puuttuu! Miks en muka vastaan pannut? Kansa tempun täyden ahtoi, kiilsi kirveet vöitten alta. Minkäs siviil'miesi mahtoi, missä vaani miekan valta!»
Arnkil, aina kylmä järki, lausuntonsa laatii siitä: »Turhaan Björn nyt seuran särki, vaikk' en 'Jästihanskaa' kiitä. Ehkä toisin tehnyt oisin, sentään synninpäästön suon ma, Björniilekin saman soisin; kumppanuuden maljan juon ma.
Pulma tää on hiidenmoinen, joka miettimistä antaa: esivalta tääll' on toinen, toinen kruununverot kantaa. Maa on Ryssän, voudit Ruotsin, kirkko itse pirun,—luon ma yöhön yhden lujan luotsin: kuninkaan' nyt maljan juon ma.
Vaikka pappi meidät petti, pettää piru pappi pahan, vaikka Hurtta kansan ketti, ketämme me Hurtan nahan; käyköön, kuinka käykin, laihdu eivät voudit, tiedän tuon ma, eikä veronkanto vaihdu: esivallan maljan juon ma.»
Juodaan malja. Jessenhausi yhä yksin motkottavi: »Arnkil aivan oikein lausi; kenpä tässä kotkottavi, senpä syykin olla suittaa: juovuksissa verot kantaa, puolet kurkkuhunsa kuittaa, toiset puolet anteeks antaa.»
Kimpoaa Björn paikaltansa:
»Kuka leikkaa kunniaani?
Vieras mulle ei tää kansa
eikä outo oma maani.
Saanut en ma Hurtan mieltä,
toisen sain ma syntymässä.
Vaan jos Suomi eksyy tieltä,
Ruotsin herrain syy on tässä.
Iljettää jo alkaa mua tämä ryöstö orvon, lesken, nähdä maata rosvottua, käydä nälkäkyläin kesken. Siksi juon ma kanssa rahvaan, koska rahvaan osaa huollan. Tartun kerran kalvan kahvaan, verin synnyinmaata puollan!»
Horjuu Björn, jo pettää kunto, vuoteelle hän väsähtäypi. Arnkil hymyy: »Björnin tunto herää, kun hän maata käypi.» Kallistaa hän kannun, juodaan vielä joku hetki jouto; silloin riemu päättyy, tuodaan Hovilahan viesti outo:
»Jo nyt viuhka jousen jänne, nouse telme kalvan teillä, rientää talonpoiat tänne, johtajana Sormu heillä; päättäneet he ryöstää ovat tänä yönä kruunun talon, lyödä koston-iskut kovat, tehdä tuiman tulipalon.»
HYÖKKÄYS.
Syntyy Hovilassa häly, aseet kalskaa, soihdut hohtaa, herätetään rengit, äly Arnkilin nyt kaikki johtaa, järjestää hän puolustuksen: tänne miesi, tuonne pari, aitan solaan, taakse uksen; varrotahan hetki vari.
Niin jo joukko raivo ryntää, paukkaa pyssyt myrsky-yössä, luodit puuta, luuta kyntää, heiluu kirveet, keihäät työssä; leimahtaa jo tuolta palo. Ennen aikaa aamunkoiton vallattu on Hurtan talo, saaneet talonpojat voiton.
Ja ne raivoo ja ne riehuu Vierii viinitynnyreitä, kohta padat täydet kiehuu; saapuu kansaa pitkin teitä. Kukin omaa kättä käyttää, ottaa lehmän, ottaa lampaan, tavaralla taskut täyttää, saalihilla Hurtan hampaan.
Auta ei nyt Pirkon vihat, ämmä ärisee ja noituu: sai hän piiloon petran lihat, kohta hukka toinen koituu: penkkiin härjän parhaan lyövät. Kahvelit ja veitset kilkkuu, herroiksi nyt moukat syövät; piiat virnistää ja vilkkuu.
Saapuu aamun suussa pappi, arvon herra, Herran miesi, Haerkepaeus, Hurtan appi; hänpä sodan säännöt tiesi. Varjelee hän jyvälaarin, lausuu suulla mahtiponnen: »Vilja tavaraa on Tsaarin, tuottaa meille suuren onnen.»
Sinne korpit, kussa raato; höyryävi hyvä keitto. Saapuu sinne viinankaato luutnanttikin virkaheitto, Alholm, aina juovuksissa. Talonpoikain eessä teikkaa täysissä hän asehissa; ja hän vannoo ja hän veikkaa:
»Johtajaksi luotu lienen, taistella kuin Lempo taidan, jos ma teidät tuleen vienen, saakin Hurtta hurmepaidan. Lapset! Mull' on mielenlaatu teitä kohtaan varsin hellä. Siksi kuin on voitto saatu voimme vähän ryypiskellä.»
Mutta läätin pahnain päällä istuu verovoudit vangit, murheiset on muodot täällä, oven eessä paksut kangit; vait on Arnkil, synkkä, survaa usta, eipä murru muuri, saatanaan Björn Finne turvaa, jumalaansa 'Jessenjuuri'.
SYKÖN VIRSI.
Voipuneena haavoistansa Sykkö yössä yksin makaa; ympärillä räyhää kansa, kuuluu pauhu seinän takaa. On nyt Sykön mieli synkkä, into oisi iloon muiden, vaan on jalka lysmy, lynkkä, reikä alla rintaluiden.
Ei oo sulho Suomen maasta, on hän tullut mailta muilta, Aunuksesta autuaasta, saanut Vienan virransuilta, hirven hiihtokankahilta; Repolan on miesi reima. On nyt läsnä urhon ilta, otsallansa Tuonen leima.
Virittää hän vienon virren yössä maaten, matalalta, luota synkän seinähirren, sysimustan orren alta, syöden miestä surun summan, välkkyessä Kalman peisten, tuimellessa tuskan tumman, lautsan päässä Kuolon seisten.
»Miksi vierin vieno peura Repolasta rikkahasta? Oli tuolla tuttu seura, maanitteli maammo lasta. Miksi heitin heimon kannat, vierin maalle vierahalle, heitin heljät heinärannat, punapurret rannan alle?
Outo tääll' on urhon olla, korpi kolkko, kansa karu, kaihi eessä auringolla, soi ei kannel eikä taru, eipä kaiu hemme helske rantamilla rahkasoiden, kaikuu täällä miekan melske, tanhujuoksut tapparoiden.
Oli mulla kontu pieni, senkin ryösti Hurtta julma; on nyt musta murhetieni, asuntoni korven kulma, mätäs märkä vuoteheni, hongan oksat pääni harjaa, särkyi silloin sydämeni; kohta kaitsen Tuonen karjaa.
Oli nainen nuori mulla, tarpoi lunta talvisäissä, on nyt tupa tuiretulla, nääntyi tielle synnyttäissä, puhui jäinen pohjatuuli, kylmät siinti tähdet taivaan, taaton kirot korpi kuuli; kohta astun kuolon laivaan.
Jää nyt multa pikku piltti. Ukko, auta orjan lasta, nosta polves päälle kiltti, korjaa koito maailmasta, kapaloissa kauas kanna, hyvin kätke hallan-arkaa, isää ällös ilmi anna; kohta kynnän Kalman sarkaa.
Älä suutu, suuri Luoja, vihan ärjy ääntä mullen, anna armo ynnä suoja minun Tuonen tupaan tullen! Osoittaos lämmin soppi oven suussa, lieden luona; oli kylmä elon oppi, synkkä syödä mieron muona.
Vaan jos ärjyt ääntä vihan, koska vuodan veljesverta, näin ma sulle vastaan ihan: »Tehtiin oikeutta kerta.» Ei se aina voita hyvyys, pilven alta päivä loista, eikä elon vetten syvyys aina taivaan kaarta toista.
Tule, Tuonen tumma pursi, satamahan miestä saata, miestä, jonka matka mursi; kaipaan kangastuksen maata: pääskyn virttä viiripuussa, kotikummun kultasantaa, laituria lahden suussa, heleätä heinärantaa.»
Lauloi Sykkö vienon virren yössä maaten, matalalta, luota synkän seinähirren, sysimustan orren alta. Kädet rinnallensa risti; nousi Tuonen tuima rauta, nukkui urho kaunihisti, painui kiini silmälauta.
HURTAN KOSTO.
Päivää kolme juhlat kesti. Saapui Hurtta saaliin jakoon; poistui pappi kiirehesti, pötki myöskin Alholm pakoon. Alkoi tuosta taisto tuima, moni poika kuolon peri, moni kaatui huovi huima, huppeloitsi kansan veri.
Päättyi punavirran vuoto, voitti huovit, kansa parkas, oli synkkä Hurtan muoto, kun hän kartanolle karkas; pikkupuolen hiiloksessa kyti vielä mustat parret, seisoi Hurtta hurmehessa, kaaloi verta saapasvarret.
Ja hän vangituille huusi: »Roistot! Vielä vuoden mennen tässä nousee linna uusi, jonk' ei moista nähty ennen. Tuomio on teille suora: kaksinverroin veronkanto, johtajille hirttonuora, muille muuten anteeks-anto,»
Kuuluu Yrjö Sormun ääni: »Johtaja lien tässä minä, mun siis yksin menköön pääni; seuraat jäljestäni sinä. Tullaan tuomiolle kerran.» Hymähtävi Hurtan huuli: »Kaikki mennään tietä Herran, hyvä, että kutsun kuuli.»
Jo on miehen surma lässä.
Nousee silloin nuorukainen:
»Johtaja lien minä tässä,
nimeni on Nevalainen.
Mun siis menköön herja henki,
Yrjö Sormu olkoon vapaa!
Maksat, Hurtta, hurmeen senki;
kohta kosto sunkin tapaa.»
Väittää Yrjö Sormu: »Ethän poikaa usko raivokasta! Johtajaksi älynnethän miehen täyden etkä lasta. Päällikön hän käskyt täytti, mua kuuli kansan kuoro, hän vain sodan kättä käytti; vuoden päästä sun on vuoro.»
Kuiskaa hälle nuorukainen: »Sull' on vaimo ynnä lapsi, mulla morsian on vainen, tyttäresi tummahapsi, älä kahden turvaa katko!» Virkkaa Yrjö Sormu vakaa: »Pojasta on polven jatko, koska marras maassa makaa.»
Päättää Hurtta jalon kiistan: »Kun ja kosk' ei riita lopu, siispä siten jaan ma riistan, että tulee täysi sopu: pää ken oli kansan uhman, hänpä päänsä pudottakoon, käsi kenpä tuuman tuhman, kätensä myös kadottakoon.»
Parahtavat vaimot, kansa kaikki polvillansa pyytää. Vait on Hurtta voimassansa, kekäleitä silmä syytää. Kääntyy, viipyy vielä tovin, jakaa käskyjänsä muita. Mutta kohta maalla Hovin pystytetään teilapuita.
TOINEN SARJA.
KOHTALON KELLOT.
Istui Irja yksin koissa, kuuli sanat kauhun, turman; istui impi unelmoissa, itki, tunsi hurjan hurman; ylleen puvun parhaan puki, jalkaan kautokengät pauloi, suortuvansa pitkät suki, sukiessa hiljaa lauloi:
»Hyvästi nyt onni lauha, peipot pienet lehtipuissa, jää nyt kesä-illan rauha, virit vienot salmensuissa; terve, myrsky, terve, sota, terve, elon ukkoshetki, terve, tuskan tuima ota sekä riemut, rikoksetki!»
Hiljaa Hovin tietä kulki; sai hän Hurtan kartanollen, vitkaan portin suuren sulki, hetken vartoi vaiti ollen. Vaelsi jo poikki pihan, sydän sykki kuuluvasti, rinta ratketa ol' ihan; saapui Hurtan eteen asti.
Ylpeä on Sormun Irja, tulikukka, suolla soihtu, kiehtova kuin noidan kirja, väkevä kuin velhon loihtu; ei hän pyydä, ei hän palvo, patsahaksi häntä luulet, kostea on silmän kalvo, puoli-auki punahuulet.
Hurtta katsoo, katsoo. Terät silmäin pienentyy ja suurtuu, tuikkii eessä tulikerät, himmeäksi huone huurtuu. »Mitä tahdot?» Hurtta puhuu; vierii hiljaa hetki, kaksi, vihdoin ääni vieno huhuu: »Tahdon taaton vapahaksi.»
Nyökkää päätään Hurtta. Soluu hetket niinkuin virran juoksu, jossa illan joutsen joluu, tuntuu tuores lehden tuoksu. »Mitä varrot?» Hurtta sanoo. Vierii hetki, kaksi, mutta kohta ääni armas anoo: »Varron sulhon vapautta.»
Nyökkää päätään Hurtta. Suljuu aika niinkuin suvi-yöhyt, missä huomenruskot huljuu, vaikk' on mailla varjovyöhyt; lentää, liitää suuret perhot, syttyy helaatulten palot, punertuvat pilvein verhot, kangastuvat taivaan talot.
Virkkaa tyttö viimein: »Lähden.»— Käypi Hurtta käteen hälle, lausuu: »Tyttärensä tähden taaton annoin elämälle, sulhon morsionsa vuoksi; itseäs en enää anna, jääös, hyvä, Hurtan luoksi, Hurtan huolet, riemut kanna!»
Katsoo kaunis impi kauan: »Jään ma hyvän Hurtan luoksi, joka jättää surmarauan minun heikon, vienon vuoksi; joka kanssa Jumalansa tekee tunnonrauhan syvän, jota kerran siunaa kansa vuoksi hallituksen hyvän.»
Nyökkää päätään Hurtta. Kaikuu niinkuin kauko-kirkonkellot, vaiko Manan vasket raikuu, kumahtavat kuolon pellot? Seestyy seinät Hurtan majan, liittyy käsi käteen varmaan; kesken suuren, synkän ajan syttyy auvo kahden armaan.
Astuu sisään Arnkil. Kysyy Hurtta: »Miksi kellot soivat?» Arnkil hetken vaiti pysyy, vastaa: »Kellot kunnioivat kansan kuolintuomioita, jotka täyttyneet on äsken; vaan jos siedä et sa noita, vaientaa ne kohta käsken.»
Simo Hurtan otsa uurtuu: »Toimit joskus liian hyvin.»— Arnkil selin nöyrin kuurtuu, poistuu kumarruksin syvin. Huokaa Hurtta: »Tyttökulta! oot nyt orpo, yksin sinä, poiss' on isä, sulho sulta, niiden murhamies nyt minä.»
Virkkaa itkusilmin impi: »Kadotin ma taaton harmaan, löysin, mik' on kallihimpi: unelmaini urhon armaan. Suistui multa sulhaseni, häipyi taakse Tuonen häivän, oli laulu lapsuuteni, sinä laulu täyden päivän.»
Katsoo Hurtta kummastellen: »Etkö sitten kiroo mua?» Vastaa tyttö tyrskähdellen: »En ma koskaan kiroo sua, siunaan elon kaiken kautta niinkuin Taivahisten tulta, jotka tämän lemmen kautta riisti taaton, sulhon multa.»
Huokaa Hurtta murtuvana: »Siis on tullut turmioni!» Vastaa tyttö valkeana: »Koitti kerran kohtaloni; vaikeasta vaikeampaan kanssas käydä tahdon iki, haikeasta haikeampaan, kussa kuolo liikkuu liki.»
Painaa Hurtta päänsä, kuiskaa: »Siispä vihki meidät Surma! Tuonen tässä hunnut huiskaa eikä hetken helppo hurraa. Tunnen, että eilisestä on kuin pituus pilvenrannan, sinisilta, jok' ei kestä verta Hurtan kannuskannan.»
Helkkää ääni neien nuoren: »Jos ei sinisillat kestä kuormaa sydänsyittes vuoren, teemme toisen teräksestä, joka tulla tuskan kantaa, lemmen, kuolon virttä soivan, pitkin punapilven rantaa sulhon hurme-huppeloivan.»
Vonkui, vankui kirkon vaski, vaikeni kuin noidan loihtu. Vereen talvipäivä laski, punoitti kuin suuri soihtu. Vait on Hurtta niinkuin hauta, vait on impi niinkuin vainaa; Sallimuksen seppelrauta kumpaisenkin päätä painaa.
KUNINKAIHIN.
Kodin hirsi-hiiloksella seisoo Sipo Nevalainen talvisella tanterella; puhuu tuuli purevainen. Hämärtää jo pakkas-ilta, kolkko huokaa korpi, salo, takaisilta taivahilta nousee kuun jo valju valo.
Miettii Sipo Nevalainen: Mistä apu, armo tässä? Kuninkaalle kuuliainen olen ollut elämässä, vaan on Kaarle kauan poissa, mässää herrat, moukat täällä; kun ei kissa, näätsen, koissa, hyppii hiiret pöydän päällä.
Saapuu Hovilasta sana: »Jo nyt Sipon onni koitti! Simo Hurtta mahtavana kansan kaiken kaali, voitti. Pahalla hän kostaa pahan, hyvyydenpä hyvyydellä; sinut kutsuu Hovilahan, on hän sulle aivan hellä.»
Kohta kansliassa Hovin seisoo Sipo Nevalainen. Hurtta häntä katsoo tovin, tuumii: Tuossa alamainen, jok' ei tieltä oikealta eksy, väisty eikä horju, vaikka horjuu esivalta, maan ei vainolaista torju.
Virkkaa: »Tääll' oot ollut, luulen, esivallan vanhan suoja kauankin ja—niinkuin kuulen— kapinasta tiedon tuoja tuona turman yönä, konsa puhtaaks pantihin tää talo; tajuatko: palkintonsa ansaitsevi työsi jalo.»
Sipo vastaa vakavasti: »Sain jo aimo palkan tuosta, tuntui sydänveriin asti; täytyi talvi-yöhön juosta, koska kostomielin multa talonpoiat poltti talon; takaa korpikuusten tulta katsoin, tuumin syytä palon.»
Järkähtää jo Hurtan mieli:
»Minuako syytät siitä?»
Sipo vastaa verkka-kieli:
»Syytökset ei tässä riitä,
täytyy tuomionkin tulla.»—
Kysyy Hurtta: »Siispä kelle?»—
»Jos on syytä jollakulla…»
Sipo tuumii—»jokaiselle!»
Katsovat he toinen toistaan: Sipo, niinkuin Suomen honka, Hurtta, niinkuin salamoistaan tutaan pitkä pilvenlonka; eipä kumpaisenkaan siirry silmät eikä kasvot käänny, myös ei pilkka niihin piirry, suu ei suutu, ään' ei äänny.
Virkkaa vihdoin Hurtta: »Olet mulle hyvää tehnyt, miesi; polkuja jos mieron polet, sull' on Hovilassa liesi. Vaan jos mikä painaa mieltäs, puhu, pyydä! Mik' on minun vallassa, sen täytän. Kieltäs kirvoita, on vuoro sinun!»
Ja hän kärkevästi viittaa.— Sipo tuumii tosissansa, toisen kiirehest' ei piittaa, pyörittää vain lakkiansa. Miettii, mik' ois onnekkaisin kansakunnalle ja maalle, virkkaa viimein: »Jos ma saisin lupakirjan kuninkaalle!»
Hurtta huimat kulmat nostaa: »Sinä kuninkaihin? Miksi? Mulleko vai muille kostaa aiot mieles leppymiksi? Et nyt etsimääsi kohtaa, poiss' on kuulu kuninkaamme, neuvosherrat yksin johtaa Ruotsin sekä meidän maamme.»
Vastaa Sipo vakain mielin: »Tiedän, kuningas on poissa, vaan en silti mielinkielin heilu herrain porstuoissa. Luokse Kaarle kuninkaani pyydän, vaadin pääsyn vapaan, vuoksi armaan synnyinmaani; hänet kyllä etsin, tapaan.»
Hymähtävi Hurtta: »Mitä sanoisit, jos tapaisitki?» Sipo vitkaan vastaa: »Sitä, että kyllin kansa itki, kärsi teistä, Hovin herrat, ynnä muutkin muukalaiset; verot veitte kymmenkerrat, löitte miehet, naitte naiset!»
Jopa Hurtan muoto muuttuu, painuu kulmat synkät vakoon, jalkaa polkee hän ja suuttuu; talonpoik' ei lähde pakoon, seisoo varsin vakavana oven suussa oudon tuvan, kysyy, kun on hällä sana: »Saanko kuninkaihin luvan?»
Hulluks Hurtta luulee miehen. »Arnkil! Lupa hälle laita juosta vaikka Hornan tiehen, tulla, mennä merta, maita, Lemmon leikkiin, Hiiden pisaan, missä Turkin kuuhut hohtaa, turkitarten kilpakisaan— kunnes kuninkaan hän kohtaa!»
Arnkil lupakirjan laittaa. Vartoo Sipo varsin vakaa; saa hän kirjan, taskuun taittaa, kirja matkaturvan takaa. Hurtta hänen hommiansa seuraa, silmiss' sääli, huoli, muistuu jotain muistostansa ja hän virkkaa: »Poikas kuoli?»—
Lausui, poistui niinkuin paasi. Hurtta jälkeen tahtoo juosta: »Arnkil! Sun jos tää ois maasi, etkö ylpee oisi tuosta? Riennä jälkeen miehen moisen, hälle muiston annan armaan, näistä pistooleista toisen, takomista taaton harmaan!»
Arnkil käy ja palaa.—Astuu Hurtta askeleen ja kaksi, tuntee, kuinka silmä kastuu, virkkaa: »Suomen jumalaksi nimittäisin tuon vanhurskaan; vaan mik' oisin silloin minä, joka kaikki kaadan, murskaan? Arnkil! Siihen vastaa sinä!»
Arnkil aatkeloi: Ken tietää majurimme mietteet syvät? Saa sen päähänpistot sietää pienet, suuret, huonot, hyvät. Siedän, kestän, minkä jaksan, toki kerran kohlut kostan, kerran koron kanssa maksan, kun ma vapaan pääni nostan.
Nousee Sipon selkä: »Kuoli, kuolla jouti, kavaltaja, ellei ollut mielipuoli, järjenjuoksu hällä vaja. Turha häntä surra. Lastaan tunnustako älköön kukaan, jos hän esivaltaa vastaan nousee, tempaa muutkin mukaan!»
Vaan hän ääneen vastaa: »Oisi Affleck silloin Suomen piru, silloin täällä valtikoisi virkamies, mi suott' ei viro. Vaan on moinen ihmisrotu: huolii Jumalasta viisi eikä saatanaankaan totu— itse oisin Suomen hiisi!»
Hurtta synkin kulmakarvoin katsoo voutiansa kauan, joka sanan virkkaa harvoin, silloin raa'an niinkuin rauan. Miettii miestä, miettii maata, missä kestää kauhun kausi, vihdoin päätään nyökkää: »Saata sisään Björn ja Jessenhausi!»
KOTIKURIA.
Saapuu Jessenhaus kuin käänne, ketunnahka-turkki yllä, kaulassansa näätäpäärme; talven tarkenee hän kyllä. Vaan on toinen Björnin laatu: niinkuin kannunpohja paistaa naama, Jumalalta saatu, joskin myös hän hieman—maistaa.
Katsoo heitä Hurtta hetken, virkkaa: »Eipä jaksa päästä päähän elämänsä retken, ken ei itseänsä säästä. Jessenhausin terveys horjuu, vaatii varman virkaloman; vaivoin Tuonen työtä torjuu henki äijän hervottoman.»
Jessenhausi kauhumielin kuulee sanat Hurtan julman, selin nöyrin sekä mielin selvittää hän kokee pulman. Keskeyttää Hurtta ukon: »Kajaaniin nyt kaikoatte, lujetessa linnanlukon appelaan tien asetatte.
Olen kuullut, että appi, tulliherra Hoffrén, siellä teitä kauan kaipaa, pappi, porvaritkin murhemiellä. Mutta enin—niinkuin kuulin— vartoo vainio kaunis, nuori. Ritariks, hyi, teidät luulin, niinhän pettää ulkokuori!»
Jessenhausi Hurtan pilkkaan puutu ei, jos tajuaakin, joskin pilkka pistää nilkkaan, pistää, sattua se saakin! Häll' on huoli toinen: »Saanko palkkani ees pienen kantaa?» Hurtta hymyy: »Eestä maanko?— Voihan appi muonan antaa.»
Jessenhausi huokaisevi, henkäisevi hetken, kaksi, sitten, kurja, kuiskailevi: »Totta sentään vierahaksi meille tulee majurimme niinkuin ennen, niinkuin muinen: tuota toivoo Hoffréninume, vaimonikin valkeuinen.»
Viittaa Affleck armoisasti; Jessenhausi, 'Jessenjuuri', kumartavi maahan asti, mielessään jo toivo suuri. Björniin Hurtan silmä siirtyy, lehahtaa jo leppeämmin: »Teidän kasvoillenne piirtyy, mihin teill' on mieli lämmin
Armeijaan te astumista ootte usein aatellehet, vaikk' on noista aikehista toimet tärkit estänehet. Nyt ei niistä estett' enää: virastanne ootte vapaa!— Vaikenette? Teette tenää? Onko tuo nyt urhon tapaa?»
Viiksiään Björn Finne kiertää: »Liian nopeaan kentiesi meitä onnen oikut viertää; olen sentään sotamiesi. Armeijaan ma astun, ajan ryssän, saarran saarroksihin, taakse vanhan Ruotsin rajan, vaikka itse helvettihin!
Toki toivon, ettei lähin aika viel' ois lähdön aika, saisi viikot vierrä vähin, saapuis kevättalven taika, suurtuis tähdet, taittuis hanki, kuuset, hongat hopeoituis, ei ois ihminenkään vanki, hirven, karhun hiihto koituis.»
Mutta Affleck ankarana katsoo keväthaaveilijaan: »Etelästä soi jo sana, tuli taisto tanssin sijaan; isänmaa ei enää vailla saata olla miekan miestä, joka lupaa teidän lailla täältä ryssät kaikki piestä.
Kreivi Nieroht teitä uottaa, Kaarle kuningas ja kansa, ja ne uskoo ja ne luottaa: urho tutaan sanoistansa. Hyvästi siis hirvet, maisto maljan, naisten naurut, soitto, terve, sota, terve, taisto, terve, kuolo taikka voitto!
Luutnantti! Tää askar rauhan teitä veltostuttaa varmaan; joskus teille tenhon lauhan vei ne myöskin miehen harmaan. Aikaa kolme päivää saatte: ensin lähtömaljat juotte, sitten lähtösuukot jaatte, sitten lähtölaulut luotte.»
Mutisee Björn Finne: »Tokko täss' ois sentään kiire parhain?» Hurtta hymyilee: »Mies sokko! Sankarkuolo liian varhain kellekään ei koita koskaan.» Ja hän viittaa kädellänsä.— Vaikenee Björn Finne, joskaan tuost' ei tuiki mielissänsä.
Affleck lausuu: »Arnkil! Teistä pitänyt jo olen kauan, teiss' on taiston tulta, peistä, kylmyyttä myös kylkirauan. Teidän olkoon tästä saakka lähin valta Hovilassa, vallan vastuu myös ja taakka, kun en itse kantamassa.»
Arnkil kumartaa.—Jo päivä mailleen painuu joulukuinen, punoittavi pilven häivä, huokaa metsä honkapuinen. Vaan ei vielä majurilta huomisesta huolet lopu, lausuu: »Ennen kuin on ilta, meill' on kirkon kanssa sopu.
Valjastakaa varsa paras! Papin pakinoille lähden, ett' ois kiini suurin varas ennen aikaa aamutähden. 'Pienet hirtetään', he puhuu. Katsokaamme!»—Hurtta ajaa. Ympär' yössä korpi huhuu, katsoo kuuhut kauhistajaa.
PIETARI HAERKEPAEUS.
Istuu illan suussa pappi, arvon herra, Herran miesi, Haerkepaeus, Hurtan appi, eessään liekkavainen liesi; ei hän yksin istu, tällä kertaa ompi seuranansa kanttori Porccander hällä, josta paljon pitää kansa.
Juuri juossut heillä juttu päästännäst' on kansan pulman. Uusi juttu, vanha tuttu: nurinaa vain ajan julman, vaikerrusta vainon uuden, pettymystä kansan koston, olotilaa onnettuuden, taakkaa viime veronnoston.
Nousee Haerkepaeus: »Mahti vaikk' on Hurtan maassa tässä, oon ma karitsaini vahti, heit' en heitä elämässä. Muu jos auta ei, ma liehdon liekkiin toisen turman palon, liittoon siihen ryssät kiehdon, saamme tsaarin suuren, jalon.»
Peljästyy Porccander: »Tänne ryntäisikö ryssät huimat? Eikö katkeis kansan jänne, päätyis päivät yhtä tuimat? Ehkä paras oisi uottaa, kunne kääntyy pyörä ajan, Luojaan uskaltaa ja luottaa, armoon kaiken armahtajan?»
Pappi pitkill' askelilla astuu pirtin lattiata, avaroilla aatoksilla, mittaa, miss' on ajan rata; tuntee aikakirjat Suomen, uskoo hän myös taivaan Isään, kihoo kyynel alta luomen— työntyy silloin Hurtta sisään.
Sanoo susiturkistansa: »Luojan rauha, rakas appi! Näen, astuu aatteissansa siinä seurakunnan pappi— ah, ja lukkarikin myötä! Varmaan tuumat tääll' on vakaat tehdään tyyntä Herran työtä: heräjä sa, joka makaat!»
Lieden ääreen leveästi istuu itse käskemättä, pistää pilaa keveästi, lämmittelee jalkaa, kättä; leikkii niinkuin hiirillänsä kissa, hetkeksikään päästä heitä ei hän silmistänsä; saalistaan ei Hurtta säästä.
Rovasti nyt rohkeasti keskeyttää kenstin pilan. lausuu varsin vakavasti: »Arvaan itse oman tilan, annan arvon vierahalle. Siksi kysyn: mik' on tuonut teidät näitten ortten alle, meille kunnian tään suonut?»
Iskee Hurtan silmä tulta: »Tulin käyntiin vastaamahan, jonka teitte, appikulta, kansan kanssa Hovilahan. Tietäkää, on mulla muisti pitkä niinkuin kruunun koura, joka kansan eljet suisti, jäi vaan uskon haave, houra.
Siksi valan vannotatte jälleen Ruotsin kuninkaalle, esivallan asetatte vanhan kansalle ja maalle, varoitatte vastaisista erheistä ja kapinoista, seurakunnan paimenista, vääristä myös profeetoista.»
Miettii, vihdoin virkkaa pappi: »Entä, ellen tehne sitä?» Pahoin paisuu Hurtan sappi: »Entä? Ellen tehne? Mitä? Tuomionne Tukholmasta saatte neuvosherrain suulla, syynne kansan kapinasta sovitatte hirsipuulla.»
Tuumii tuota pappi, sanoo: »Vaikk' on ange vaiva ajan, ain on sille, joka anoo, sentään armo Vapahtajan. Häneen turvaan, luotan! Mutta kuink' on käypä kansan kurjan? Säälinette sortunutta teille taistokauden nurjan?»
Haastaa Hurtta: »Säälin, säästän, rikostaan jos katuu kansa, kovan koston alta päästän, en, jos paatuu pahassansa. Tehkää mitä mielinette! Veitte kansan teille pahan, sitä itse sääli ette, ellette nyt—oikeahan.»
Miettii Haerkepaeus. Kuiskii kanttori: »Se luvatkaatte! Hurtan silmä tulta tuiskii, kohta salaman te saatte. Teeskennelkää ystävyyttä! Tutkikaatte tuntoanne: turha myrskyyn mennä syyttä, maa voi käyttää kuntoanne.»
Sanoo pappi: »Suostun!»—Päänsä painaa, herpoo hengen jänne. Lausuu Affleck, jättäin jäänsä: »Saitte voiton itsestänne. Onnittelen! Olkaa tyyni, unohdamme vanhan vihan; tiedän itse omat syyni, niinkuin omanne te ihan.»
Ja hän papin kättä puistaa parahalla tuulellansa, sitten jotain muuta muistaa, kuiskaa, katsoo appeansa: »Tulkaa kerran kestiin Hovin! Nähdä tytärtänne varmaan tahtonutte ootte kovin, tulkaa, näätte Annan armaan!»
Kumahtaa, kuin kuolon multa kirstun kanteen, äijän ääni: »Tyttäreni ryöstit multa, riistit puolen elämääni. Hovia ma kammon, kulen kaukaa, kierrän Kalman usta, vaan jos sinne kerran tulen, tuon ma turmaa, kadotusta.»
Hätkähtävi Hurtta, tuiman tuntee tuskan rinnassansa: Tulkitseeko äijän huiman ääni, mitä miettii kansa? Onko mahdoton siis sopu kanssa näiden härkäpäiden? Eikö koskaan vaino lopu, taukoo tanhu Tuonen häiden?
Vaan hän mielenliikutuksen pilkkaan karkeaan nyt peittää, päästää kirkkaan kirouksen, sanat sarvipäiset heittää: »Vaikk' ei tapa muuten mulla tallustella kirkkoteitä, sunnuntaina kirkkoon tulla aion kuulemaan ma teitä.
Saarnatkaatte, messutkaatte niinkuin leipäpappi parhain, työstänne jo palkan saatte tälläpuolla tähtitarhain! Varmaan kunnon kanttorimme veisaa kiitosvirren tuosta, ettei arvon rovastimme heti tarvis taivoon juosta.»
Menee nauraa hohottaen. Vait on lukkari ja pappi. Mutta kädet kohottaen kohta Hurtan hurskas appi anoo avukseen nyt Luojaa ahdingoissa ajan pahan, pyytää Suomenmaalle suojaa, rajarauhaa Karjalahan.
VALJU VAIMO.
Elää hiljaa Hurtan luona Irja Sormu Hovilassa, on kuin vieno valkovuona ukkokarhun karsinassa. Vaan on Hurtta hälle hyvä, silittelee silkkipäätä, neien silmänluonti syvä tyyntää miehen myrskysäätä.
Asuu alakerrassansa; suuret ovat suojat Hovin, niistä paljon kertoo kansa: siellä kummittelee kovin, liikkuu vaimo valju, kulkee kuvat synkät, haamusaatto, sieltä astuu, aitat sulkee vanha vainaa, Hurtan taatto.
Siellä usein Hurtta valvoo, tekee siellä temput salat, varmaan paholaista palvoo, vannoo pirun kanssa valat; luja heillä liitto lie nyt, niinkuin vainajalla ammoin, jot' ei rymä yksi vienyt, kun hän kuoloon kulki kammoin.
Mutta Irja kangaspuita päivät pitkät helskyttävi, miettii mielen haaveiluita, väliin totta välskyttävi, uneks usein kaiken luulee; taas hän herää hymyellen, kun hän Hurtan äänen kuulee. käypi vastaan kynnyksellen.
Yks on hälle ihmepaikka, kutojalle kumma elki: kangas yöllä jatkuu, vaikka oven pääll' on vahva telki; mutta mihin neitoselta päivän päättyy punaraita, siinä nähdään huomenelta murherantu musta, kaita.
Ihmettelee Irja tuota, tutkii seikkaa sieltä, täältä, ja kun piikoihin ei luota, Pirkolta myös ijäkkäältä. Pirkko taiten vastaa: »Kuka täällä öisin kutois kumman?»— Irja hourinut on muka, itse tehnyt raidan tumman.
Päättää Irja itseksensä: Lie, ken liekin! Turha tuosta synkistää on sydämensä, suotta naapuriinkin juosta. Arvata jo sentään voin ma, ett' on piikain työtä tämä, ja jos oikein aatkeloin ma, kauniit myös on raidat nämä.
Kerran keski-yöllä havaa: näkee liekin liikkuvaksi. haamu sala-uksen avaa, astuu askeleen ja kaksi, istuu kangaspuille, alkaa kutomaan kuin varjo, vainaa; tuskin kättä käyttää, jalkaa, polkusinta tuskin painaa.
Kohoo Irja vuoteessansa, katsoo suurin silmin naista: kumpi heist' on valveillansa, kumpi haamu kuolon maista? Liekin Tuonen tytti, tullut kutomahan kuolemaani, että päättyis haaveet hullut, saisin sadun onnelaani?
Kuiskaa hiljaa: »Kuka olet? Miksi istut kangaspuille? Miksi polkusinta polet? Kudot mulle vaiko muille?» Nainen kangaspuissa kääntyy, katsoo häntä kynttilällä, vihdoin hiljaa huulet ääntyy, vaan on kuolleen ääni hällä:
»Olen Hurtan valju vaimo. Miks et, nurmilintu, nuku? Oli mulla mieskin aimo, koti kuulu, suuri suku, vaan nyt nukun nurmen alla, luona Manan herran jäisen; pirtti pieni Tuonelalla, yökin pitkä yksinäisen.»
Katsoo Irja kauhun lyömä, kysyy: »Mitä kudot? Kelle?» Vastaa vaimo surun syömä: »Vaippaa vainaan sydämelle; nidon niidet huolistani kesä-öisin kehrätyistä, loimet muista murheistani, kuteet elon kurjan syistä.
Istuin kerran illan suussa luona lammen päilypinnan, käkö kukkui rannan puussa riemut, kaihot nuoren rinnan, mieli muita mietti, kutoi, aalto paistoi aurinkoinen— kohahtipa korpi, putoi multa kultakuontaloinen!
Katoi syviin sydänvesiin; mennessään vei mieleniki, sielt' ei enää nouse esiin mulle elämässä iki. Ohi korskui Hurtan hepo, pärskyi surman päitset päässä, meni lapsen lauha lepo niinkuin lehti myrskysäässä!»
Herää Irja huutohonsa, huomaa ennallansa huoneen; vaan kun tuota muistaa konsa, halu häll' on mennä Tuoneen, missä tytti tuiretuinen kutoo kuolinhuntujansa, kehrää vaimo valkeuinen kesä-yössä huoliansa.
PIRKKO.
Nähnyt paljon maailmassa on jo vanha Pirkko-muori, emännöi jo Hovilassa ammoin, ollessansa nuori, koska notkui varsi suora, silmät päässä leimahteli, palmikko kuin paksu nuora hartehilla heilahteli.
Nyt on vanha, kuuta, köyrä. silti hoitaa hommat Hovin, isännälle yksin nöyrä, muille koppavakin kovin; piiat ohjaa, suuta soittaa, soimaa renkein ruokalomaa; sentään Irjaa kunnioittaa, neuvoo niinkuin lasta omaa.
Usein, kun on Hurtta poissa, kaksin istuvat he illoin muinaisissa muisteloissa; Pirkko paljon haastaa silloin ajoist' entisistä, jolloin toisin täällä juhlittihin, toisin talonpoika-kolloin maat ja mannut tuhlittihin.
Katsoo häntä Irja. Muorin silmät sädehtii ja palaa, kuin ois talon piika nuorin, joka tanhujuoksuun halaa; huoahtaa hän hetken mennen, jälleen vaikenee kuin hauta: ei oo ajat niinkuin ennen eikä kesämarjat auta.
Hiilos himmenee. Mut kuvat kulkee liekeiss' sinisissä, monet armaat tuulentuvat, jotka särkyy sydämissä; toinen vanha, toinen nuori, nuorellai jo sydänsuru, kummallai sen päällä kuori, kuoren alla auvon muru.
Kuiskaa Irja: »Milloin, miten tulit kerran taloon tähän?» Haastaa hiljaa Pirkko: »Siten, että läksin kerjäämähän; isä kuoli, äiti kuoli, jäin ma tielle niinkuin telkkä, mielessäni murhe, huoli, huomisesta pelko pelkkä.»
Kysyy Irja: »Silloin eli vielä Hurtan taatto täällä?» Vastaa Pirkko: »Remahteli täällä riemu vallanpäällä! Oli vanha inspehtori miesi iloinen ja raju, niinkuin vuoden vanha ori, jonk' ei vielä taltu taju.»
Irja tuumii, tutkii: »Miksi majuri ei naura enää?» Vastaa Pirkko: »Varmaan siksi, että vaiva tekee tenää.»— »Vaiva? Mistä?» Irja kysyy. »On hän mies nyt onnen, kunnon!»— Pirkko hetken vaiti pysyy, vastaa: »Vaiva omantunnon.»
Miettii Irja itseksensä:
Oisko Pirkko oikeassa?
Peittää Hurtta sydämensä,
viihdy ei hän Hovilassa.
Virkkaa vihdoin: »Eikö lemmi
enää hän kuin ennen mua?»
Vastaust' ei Pirkko emmi:
»Kärsii hän, siis lempii sua!»
Painaa nojaan seinähirren Irja päänsä kaunokaisen, kuulee Tuonen toukan virren, virkkaa suulla surevaisen: »Ah, on täällä Hovilassa kaikki hämärää ja kummaa, niinkuin tarun maailmassa asteleisi tietä tummaa!
Nytkin, kun ma painan pääni tähän vanhaan seinähirteen, on kuin vastais kauko-ääni sydämeni vienoon virteen, riksuttaisi rinnankielet ihmisien entisien, riemunkielet, murhemielet ammoin maassa maannehien.»
Pirkko silmäkulmastansa kirkkaan vesihelmen pyyhkii: »Pitää Kalma pitojansa, vanha aika siellä nyyhkii, riksuttavat rinnan tunnut, itkee onnen, lemmen hulmat, ohi huiskaa häät ja hunnut, punaposket, mustat kulmat.»
Katsoo Irja häneen kauan, kaikk' on hälle niinkuin unta: »Näin ma taaton, sulhon hauan; tuiskutteli tuuli lunta. Ja ma mietin: Noinko kerran katoaa myös kauneuteni? Kukin, kuihdun hetken verran, menen, minne muutkin meni?»
Tääkö pyöreys povenkummun, tääkö kauneus käsivarren kerran kuihtuis lailla ummun, katoaisi lailla karren? Pirkko! Noin et puhuis, joskaan mua ymmärtäis et sinä, jos sa ollut oisit koskaan nuori, kaunis, niinkuin minä!»
Haastaa hiljaa Pirkko-muori: »Lintu laulaa äänellänsä; ihmislapsi, kun on nuori, ylpeä on itsestänsä. Lienkö kaunis ollut? Tuosta kerro ei nää kasvonrypyt. Muistan vain: ma tahdoin juosta kylän kaikki tanssit, hypyt.
Toisin touko kasvoi silloin, kun ma kasvoin, heljä heinä, toisin keikkui kenkä illoin, ilo säihkyi säveleinä, heilui paksu palmikkoni, notkui varsi nuori, norja; kaunihiks mua kehui moni— enin Simon taatto sorja.»
Nyökkää päätään Pirkko.—Irja, tulikukka, suolla soihtu, kiehtova kuin noidan kirja, väkevä kuin velhon loihtu, tempaa kätehensä peilin, suihkaa suulla tyytyväisen: »Heleämmän näitkö heilin, kaunihimman kassapäisen?
Katsoo Irja, käypi käteen:
»Olet Hurtan maammo kurja.»—
Heittää Pirkon silmä säteen:
»Siihen päättyi nuoruus hurja.»—
Tummuu takka. Sammuu sana.
Katsoo silmät kahdet yöhön.
Liikkuu Hovin mailla Mana,
kätkee kaikki varjovyöhön.