JUMALAN MYRSKY.
Mutta yössä ulkoisalla ratsastaapi Hurtta hurja, kaatuu hongat pauhinalla. Mitä miettii miesi kurja? Hälle Suomen korpi haastaa, puhuu suulla suuren tuulen, järjen jäätää, rinnan raastaa, pakastaapi partahuulen.
Kautta erämaiden karkaa Kajaanista, Sotkamosta, Hurtta niinkuin kuolon sarkaa; karkaa tunnon tuomiosta, peittäin viallista päätä, vitsoin varsaa vaahtosuista, säikkyin yötä, myrskysäätä, nähden unta hirsipuista.
Kovin korpi kaikki ryskää, tuiki tuiskii kaikki Kainuu, järvet vankuu, vaarat jyskää, hankiin hevon harja painuu; päästänyt on Turjan-Lappi myrskysolmun kolmannenki, auk' on Tulitaivon tappi, vaarassa on Hurtan henki.
Ja hän huutaa armahdusta mailta, soilta, metsän puilta: »Tulit, Tuonen lintu musta, mistä lienet, mailta muilta, puutuit puulle sydämeni, loihdit loitsut mielipuolen; silloin multa rauha meni, taipui tarmo alle huolen.
Lauloit laulut, laadit pesän, viheltäissä tuulen vinhan, luulin saapuvaksi kesän, tuli tuiskut talven inhan; saip' on Hurtta tuomionsa, voittajansa Hurtan voima. Etkö enää eroo konsa, eikö lakkaa laulus soima?»
Eipä armahdusta anna korpi Suomen, lintu Tuonen. Mylvii myrsky: »Vaivas kanna! Lietson sulle tulta suonen. Sydämeesi synkän majan teki lemmen tenho hurja; tekee tuska päähäs pajan, takoo, sikskuin kuolet, kurja!»
Kuulee Hurtta äänet korven niinkuin laulut Luojan koston, niinkuin tuomionsa torven taikka uuden kansan-noston: kohta korpi liikkuu, helkkää puiden alta miekat, peitset, sinkoo silmät vihaa pelkkää, kohoo kourat, välkkää veitset.
Ja hän mylvii myrskyn lailla: »Eikö koskaan koita sopu, sula mielet Suomen mailla, koskaan täältä kosto lopu? Eikö koskaan anteeks suone Suomen heimo sortajalle, päälle unhon lunta luone, jos hän menee maankin alle?»
Huutaa maalle, taivahalle! Eipä mielly mielen lepo. Vastaa kaiku: »Maankin alle!»— Rientää Hurtan hurja hepo rintaa vaaran pilvipäisen niinkuin tuima pohjatuuli; hyyssä hapset urhon jäisen pakkasessa partahuuli.
Tulta orhin turpa tuiskaa, säkeniä säärivarret, turpa tuiskaa, harja kuiskaa; ryskää, paukkaa puut ja parret; kohta Pisanvuoren päältä piirtyy talven taivaankanteen mies, mi mennä aikoo täältä, saada synneillensä anteen.
Alla syvyys synkkä aivan, ympärillä yö ja kauhu, virkkaa vanki suuren vaivan: »Sini älköön kasken sauhu nousko näiltä rintehiltä, kuni katoo Hurtan muisto, kauna Kainuun ihmisiltä— Pisan seiskoon pitkä puisto!»
Kannustaa jo orhiansa, aikoo syvyyteen jo syöstä, kuulee, haastaa Jumalansa niinkuin korven kolkon yöstä: »Ootko varma, ett' on mailla Manan unho mennehien, ettei ihmislasten lailla vihaa varjot vainajien?»
Hurtta säpsähtää ja säikkyy.— Tauonnut on myrskytuuli. Taivaan tähtitarhat väikkyy; hyinen hymyy Hurtan huuli: »Liian liekin jyrkkä rinne, ranta raisu Tuonen tiehen. Tiedän paikan toisen, minne viallisen mennä miehen.»
Ja hän orhin kääntää, suistaa, palaa alas aatteissansa. Vanhan velhovaimon muistaa, jota pelkää korven kansa, joka tuntee Tuonen pulmat, ehdot elon, kuolon vallan; hymyy Hurtan huulet julmat, ja hän kuiskaa: »Luokse Mallan!»—
MALLA.
Elää erämaassa yksin piilopirtissänsä Malla kanssa karhuin ystävyksin; harvoin nähtiin maailmalla. Työläs tulla, mennä tuonne, huppuroida yltäpäältä, täytyi olla Hurtan luonne, joka velhon etsi täältä.
Kaaloo hepo kaulaan asti aukaisevi viime ummen; eipä pienin pilkka rasti talvitietä Mallan nummen. Haukahda ei koira eikä uksi ulvo, liiku havu, ihmisistä kertoo reikä hangen vaan ja sinisavu.
Hurtta orhin puuhun köyttää, kiertää majaa matalata, seinää sieltä täältä täyttää, etsii oven kamanata. Hämärtää jo talvipäivä, vielä viime ruskon heittää; kohta kaikki kattaa häivä, kohta korpi kaikki peittää.
Karmii Hurtan selkäpiitä: Heittäisikö herjan pelin?— Vihdoin oven löytää, siitä sisään työntyy köyryselin, toivottaa jo hyvän illan; kaikki yhtä hiljaa pysyy, narahda ei palkki sillan; vihdoin viekas ääni kysyy:
»Onko Tauti hiihtämässä, Surma itse talvitiellä, vai on Simo Hurtta lässä, aikoo velhon vanhan niellä? Tervetullut Mallan majaan! Kohta joutuu iltainenki: saat vain kuolleen sormen vajaan, kanssa Kalman mullan senki.»
Huomaa Hurtta luona takan kuurullansa kumman jonkin, äkkää silmäpuolen akan: siinä etsimänsä onkin! Roikkuu päällä paidan risa, riippuu rinnat häijyt hällä, konkelona koivun visa niinkuin lentoon lähtijällä.
Kiroo Hurtta kolminkerroin: »Tuoss' on laukku, siinä naukku! Ensin syödään, juodaan herroin, sitten vielä viime paukku. Mutta sitten virkat, milloin levon löytää matkamiesi, pimentynyt synkin pilloin, miss' on koidon kotiliesi.»
Tempaa pullon ahnahasti velho suuhun hampaattomaan, tyhjentää sen pohjaan asti, irvistäen lausuu lomaan: »Hyvä juoma Hurtan juoma, käheä kuin käärmeen viha, heleä kuin Herran tuoma, syntinen kuin nuori liha!»
Lieteen risukimpun heittää, liekit räiskähtää ja palaa; sitten oman liemen keittää, Simo Hurtta katsoo salaa, eukko hämmentää ja häärii, tekee työtä tärkeätä, maustehiaan mittaa, määrii, tilkan tuota, toisen tätä.
Jop' on valmis velhon juoma, velli outo sulhon suuhun: »Saa'os tästä, Luojan luoma, tuntuu ytimeen ja luuhun! Tuijottelet tulta sitten, kerrot, mitä näät sa sieltä, päästän pulmat ihmehitten, miellyttelen Hurtan mieltä.»
Hurtta maljan kumman kumoo; velloo verta keitto kuuma, aivot loihtii, aistit lumoo, täyttää Hurtan outo huuma; kirjavissa kiehkuroissa savun päällä kulkee kuvat sielun taikapeilin, joissa sydänsynnyt kangastuvat
—»Näen ensin niinkuin käärmeen—»
»Se on nainen lempimäsi.»
»Sitten niinkuin näädän päärmeen—»
»Hän on ylin ystäväni.»
»Hälle käärme hiipii hihaan—»
»Syttyy nainen toiseen teistä.»
»Nää en, lempeen vaiko vihaan—»
»Katso kaunon kyyneleistä!»
—»Nyt ma nään kuin punapirran pilvilöissä puikovaksi, sitten niinkuin sinivirran louhten lomi siukovaksi—» »Punapirta tietää verta, kadotusta, kuolon työtä, mutta sinivirta merta kyyneleiden, kansan yötä…»
—»Näen nyt kuin töllin pienen, missä nainen nuori makaa, itse lautsan luona lienen, kourassani kalpa vakaa … ah, nyt pistän puhki poven nuoren, vielä nukkuvaisen! Katsoo kuuhut kautta oven kuolemata kaunokaisen.»
Kilkattavi velhon kieli: »Jo nyt tiedän, tunnen, milloin levon löytää Hurtan mieli, pienentynyt synkin pilloin: eipä ennen, konsa surmaa Hurtan naisen Hurtan rauta, konsa kesken koston hurmaa hälle mieluisin on hauta.»
Parahtaapi urho aimo, putoo permantoon kuin kivi; kun hän herää, velhovaimo häntä vielä lääkehtivi. Viskaa lääkkehistä rahan, hoippuu Hurtta yöhön mustaan; tuntee painavaksi pahan, turhaan anoo armahdustaan.
TURUNKORVA.
Kaksi pitkää vuotta vierii. Simo Hurtta harmentuvi. Vitkaan kuut ja viikot kierii, haihtuu talvi, vaihtuu suvi. Vaan ei vaihdu aika vainon, kuulu kuningas on poissa, alla sodan, sorron painon huokaa korven kansa koissa.
Yhä kestää Irjan lempi, mutta Simo Hurtta muuttuu, entistään on hiljaisempi, harvoin enää ärjyy, suuttuu, sotii kanssa Jumalansa; hymyn joskus kumman hymyy, arvaa Irja ei, ei kansa, mitä mieless' urhon lymyy.
Hiljenee myös suojat Hovin; Arnkil varpaisilla astuu, vait on, tekee työtä kovin; usein Pirkon silmä kastuu. Hiljaa piiat, rengit kulkee, supattelee karsinassa, kylä kertoa jo julkee: »On kuin ruumis Hovilassa.»
Mutta Irja iloitsevi: Hyväksi on Hurtta tullut! Vaikka vielä vaikenevi, haihtuu haavehensa hullut; koittaa aamut armahammat, laupiaammat päivänlaskut, illat vieläi ihanammat, juttu juoksee, kaikuu kaskut.
Lausuu leikillänsä: »Vietkö joskus Tukholmaan sa minut?» Hymyy Hurtta: »Kiltti lietkö? Vien ma Turunkorvaan sinut, siell' on sadun, rauhan maasi.» Virkkaa Irja: »Vieös, kunne tahdot, omaan onnelaasi; vaan en Turunkorvaa tunne.»
Sanoo silmät terhenessä Simo Hurtta: »Tunnet hyvin! Kullakin on sydämessä aina Turunkorva syvin: joku paikka, jonne eivät elon myrskytuulet kanna, vaikka kaiken, kalliin veivät, jot' ei kukaan ilmi anna…
Joku muisto, armas, hyvä, joku lehti lemmen kirjan, joku katse kyyneltyvä, niinkuin nään nyt silmät Irjan; joku ilme, sointu, sana, joka vuotten takaa sulle suurtuu, kahta kauniimpana— tuot' on Turunkorva mulle.
Se on Sotkamossa talo, missä lapsuuspäivät vietin, jota saartaa sinisalo; siellä leikin, lemmin, mietin. Sinne kuulun, sinne halaan kuuraisien kuusten alle, sinne takaisin ma palaan taaton, maammon tanhualle.
Siell' ei pistä piikit pahan, siell' on onni oksapuilla, tulee kuuhut akkunahan niinkuin päivä mailla muilla, kimmeltävät jäiset kukat; siellä sirkan laulu soipi, elon elpyy ruusurukat, rauhan viidat vihannoipi.
Vaan jos talvistaivahalla syttyy revontulten soihtu, silloin siellä sotii Halla, Lapin taika, Turjan loihtu, silloin koko korpi pelkää; putoo pikkulinnut puista, yksin jäistä järvenselkää kiirii kilju sutten suista.
Silloin pien' on ihmissuku, suuri luonnon kaikkivalta, laaja kuin sen lasten luku, yhtä kaunis kaikkialta; hyv' on pillojansa piillä silloin yksin yössä Turjan, miss' ei tuska, vaiva viillä, himot hiiltä mielen hurjan.»
Kaulaa käsin kaksin, vienoin häntä Irja hämärtyvä, virkkaa: »Täällä haihtuu hienoin, siell' on lämmin, siell' on hyvä! Sinne tahdon kylätieltä, luota kyläkansan pahan, miettimähän Hurtan mieltä, Hurtan tunnut tuntemahan.
Kaikki Nurmeksessa täällä mua katsoo karsahasti, juoksee juorut Pielisjäällä, kiitää kirkkohonkin asti, kaikki soimaa Sormun lasta, jok' ei muista huollut, huoli taaton, sulhon surmaajasta, jotka kansan eestä kuoli.
Turunkorvaan tahdon. Siellä sininen ois mulle salo, laulaa voisin lapsenmiellä, leimuaisi pohjanpalo. Turunkorvaan vieös minut! Sinne mennään sydämitse; siellä vasta saisin sinut omaksein, kuin oot sa itse.»
Noin he unelmoivat illat ikuisesta onnelasta, miss' ois puhtaat lautsat, sillat, kuuset katsois akkunasta; jättää päättävät he Hovin, pitää pienet läksijäiset, ettei muistot jäisi kovin tänne heistä kolkot, jäiset.
HENKIHERRA ARNKIL.
Hyvän Hurtta lähdön laittaa: lieventää hän veronkannon, ruokkii, kelle rokka maittaa, myöntää muille anteeks-annon; hoivatahan Hovilassa mieron miestä, naista, lasta, Irja itse hoitamassa: tuop' on hälle riemu vasta!
Ei nyt enää Arnkil tuota kestä, etsii Hurtan kerran, lähtee tilikirjain luota; synkk' on hahmo henkiherran: Hurtta hempukkansa tautta armahtaa jo vaikka pirun, uhraa kansan köyhän tautta esivallan viime sirun!
Hurtan eteen Arnkil astuu kumarruksin siroin, sievin: »Vaikk'ei mulla edesvastuu, ero lie sen palkka lievin, joka näkee isäntänsä syöksyväksi surman suuhun eikä estä itseänsä joutumasta hirsipuuhun.»
Virkkaa Hurtta hämmästyvä: »Jutun onpa outo juoksu, vaan lie siinä mieli syvä, on sen tuttu mulle tuoksu; mikäli sain siitä selon, menemäss' oon surmaan sulaan, sun' on henkiherran pelon syy—hän minut heittää pulaan?»
Lausuu Arnkil: »Pois ma lähden! En ma enää kestä täällä.» Kysyy Affleck: »Minkätähden?» Vastaa Arnkil: »Vallanpäällä tääll' on rammat, tääll' on ruhat, missä ennen miekankärki; käskijätä tääll' on tuhat, vaan ei enää miehen järki».
Hurjistuu jo Hurtta, uurtuu kulmat kolkot: »Minä käsken!» Arnkil kumaraksi kuurtuu, sanan sinkoo: »Vielä äsken.» Katsoo Hurtta häneen kauan, vihdoin kimmahtaa jo kieli: »Kautta kylmän kylkirauan, mik' on puheen moisen mieli?»
Lausuu Arnkil laatuisasti: »Toden täyden saatte tietää. Tääll' en viihdy siitä asti, siit' en Hovilaa voi sietää, kuin tuo nainen tänne tuli, anoi, sai sen lemmen, armon, jonka ahjoon teiltä suli kaikki rauta tahdon, tarmon.»
Ylös karkaa Affleck: »Mitä!
Parahintain parjataanko?
Täytyykö mun kuulla sitä?
Heleintäin herjataanko?
Mitä oisin häntä vailla?
Metsä vailla lauleloa,
mykkä meren kalain lailla,
taivas ilman aurinkoa!
Hän on luonut mulle lemmen pyhän niinkuin päiväntähti, suonut nuoruutensa hemmen, kun mun nuoruutein jo lähti! Hänen kauttaan elän, olen; kaitselmust' en muuta keksi, hänen tauttaan tietä polen, mun mi tekee ihmiseksi.
Hänestä en koskaan luovu, ennen kuin tää rinta raukee! Enää julmuudest' en juovu, mulle aika toinen aukee: muita huonomp' ollut lienen, tahdon paremp' olla muita, vaikka hautaan myötä vienen vain ma kasan Hurtan luita.
En ma usko taivaan Luojaan enkä isään perkeleesen, uskon yhteen auvon tuojaan, yhteen iki-ihanteesen, lempeen naisen nuoren, joka antaa rinnan rauhan mulle, kun on pesty saasta, loka, tullut ilta tuiretulle!»
Vastaa ääni henkiherran niinkuin pohja jäinen tuulee: »Tuomiolle tullaan kerran; kukin siihen kutsun kuulee. Vaan on yksi elonsääntö: ken on paha ollut alun, käy ei hälle kättenvääntö eikä itku hyveen halun.
Kuka tahtoo maailmassa seista, muita murtakohon! Kuka olla onnelassa, tuntehensa turtakohon. Vaan jos Hurtan harmaahapsen Hurtan töist' on sielunhätä, on hän itse lainen lapsen, ei hän kestä elämätä.
Siksi poistun. Sulle surman tahtoneet on Taivaan vallat, tuoda lemmen, lämmön turman, kun ei voineet hyyt ja hallat. Hyvyyteesi sorrut, sokko! Kaikki tuhlaat kansan tähden etkä ees sa tutki, tokko kukaan siitä kiittää. Lähden.»—
Menee paras palvelija; haaveihinsa Hurtta haipuu, näkee unta uneksija, kuinka kaikki katoo, vaipuu, yksinäistyy ympärillä; ymmärrä ei häntä kansa, huolt' on monta ihmisillä, Hurtall' yksin sielustansa.
HURTAN LÄKSIJÄISET.
Tulet tuikkaa Hovilasta, palaa kruunut kynttiläiset, siell' on kiire, touhu vasta: onhan Hurtan läksijäiset. Puikkaa ees ja taaksi piiat, kovin pieksää Pirkko kieltä, uksest' ulos ohjaa liiat, toiset työlle, toiset tieltä.
Hurtta suuriss' suojissansa astuu virkatakki yllä, tuumii: hiukan viipyy kansa, kohta kaikki saapuu kyllä. Kutsutut on Hurtan kestiin herrat ynnä talonpojat, siksi sillat, lautsat pestiin sekä tuolit, selkänojat.
Viel' ei ketään kuulu. Siirtyy silloin muudan seinäverho, siihen Irjan hahmo piirtyy kaunis niinkuin kultaperho, jok' ei kehrää, tee ei työtä;— kysyy: »Oonko kyllin soma? Jos en, sanon hyvää yötä!»— Hymyy Hurtta: »Oothan oma.»
Vaan ei ketään kuulu.—Soivat silloin tiuvut heljät tieltä, on kuin korskuis orhit oivat: varmaan saapuu vallat sieltä! Rientää Hurtta porstuahan; työntyy sieltä sisään pappi, ilkilintu ilman pahan, Haerkepaeus, Hurtan appi.
Mutta vieraan vilkkahasti Hurtta, vaipumatta huoliin, saattaa salin perään asti, istuttavi keinutuoliin. Haerkepaeus kiikkuu, kiikkuu, katsoo upeutta Hovin; mitä mielessänsä liikkuu, vasta virkkaa päästä tovin:
»Kuullut kummat Hovilasta olen äsken kansan suusta, sairahien hoidannasta ynnä lempeydestä muusta; vaikk' en todeks uskois tuota, toki kaaloin katsomahan, kuinka, ken ei Luojaan luota, parhaaksi voi kääntää pahan.»
Hymyy Hurtta: »Uskon seikat heittäkäämme, appikulta! Monet tehdään kuperkeikat taivastieltä tarvotulta. Yksi vaan on varma: hyvää kylvän, minne ennen pahaa, siroita en sielun jyvää, hiukan ruokaa vain ja rahaa.»
Haastaa Haerkepaeus: »Totta siispä mulle kertoi kansa. Hyvä jää ei palkinnotta eikä paha aikanansa. Saat sa vapaan pääsyn siksi Hovilasta yönä tänä, jos sa mennet myötyriksi, elät kansan ystävänä.»
Hurtta silmiänsä hieroo, korviaan ei enää usko: »Tiedän, mua kansa vieroo; mutta vienyt Sallimusko noin on järjenjuoksun hältä, joka kotonain mua uhkaa; lien jo kuollut elämältä— tulta oon, en vielä tuhkaa!»
Vieraalleen hän oven näyttää. Mutta nousee Herran miesi, ääntä korkeampaa käyttää: »Sinun siell' on kotiliesi tähti-yössä, mieron tiellä! Mutta kaihda korvenrantaa: välkkää miestä, peistä siellä, sulle surman ryssät antaa.»
Jop' on paisuu Hurtan sappi: »Tänne ootko ryssät tuonut?» Vastaa hälle armas appi: »Lienen liekin uuden luonut, joka Ruotsin maasta ajaa, Ruotsin herrain armottuuden, kansan kahtapuolta rajaa liittää uskoon rauhan uuden.
Niin! Ma olen kaksi vuotta valmistanut yötä tätä, kaikunut ei mulle suotta ole kansan kaiken hätä. Turusta ma juuri tulin luota Ryssän ruhtinoiden, kautta kaiken maan ma kulin, kyläin kylmäin, autioiden.
Mitä näin ma matkallani, tuskin uskoo ihmismieli, mitä tunsin rinnassani, kertoa ei saata kieli: hävitetty kaikk' on Häme, Turunmaa ja Pohjanpuoli, kolkko uhkaa korpi, räme, viljelys jo kaikki kuoli.
Lienet haastanut sa mulle joskus metsän huminasta, jot' et siedä, jok' on sulle niinkuin tuntu Tuonelasta; myös on metsä ollut aina kuin tään heimon vainolainen, leipä vain kuin Luojan laina taikka korko kotimainen.
Tiedä: täällä väistyi vitkaan ihmistieltä korven kolot, suli suo-maan rimmet sitkaan, saatiin tänne ihmis-olot; vaan nyt voittaa jälleen pedot, koht' on valta kontioilla, viita peittää pellot, kedot, hukat huutaa kartanoilla.
Siell' on kauhun päälle kauhu! Matkasin kuin tietä Manan, siell' ei nouse saunan sauhu, soi ei kello Herran sanan, siell' ei kukko kieku, hauku peninkuulumill' ei peni, kirves parsikossa pauku: Suomi erämaaksi meni.
Kansa kaikk' on viety sotaan, jätettiin vain harmaahapset, miehet sortuu miekan otaan, tappaa tauti vaimot, lapset, koht' on Suomen heimo kuollut; kohta kurki yksin suolla kertoo, miss' on surrut, huollut suku outo pohjanpuolla.»
Rientää Hurtta ikkunahan: koko taivaanranta palaa! Vastaa papin pakinahan: »Enempää en kuulla halaa. Tuli paistaa pappilasta, tulikukko kirkon päältä! Luulen, sinne joutumasta mikään teit' ei estä täältä.»
Maahan polvillensa painuu Haerkepaeus, Herran miesi: »Sitten palaa kaikki Kainuu, sammuu Suomen viime liesi! Pettäneet mun ryssät ovat, ethän, Luoja suuri Sinä? Nyt on eessä päivät kovat, niihin syypää yksin minä.»
Huutaa Hurtta: »Satuloikaa kaikki orhit! Kaikki pakoon! Armas appi, hyvin voikaa, jäädä saatte saaliinjakoon.» Koht' on talo kaikki työssä, kohta alkaa tuima ajo, syöksyy orhit talvi-yössä, tietä näyttää liekinkajo.
IRJAN KUOLO.
Ryösti, poltti ryssät Hovin, myöskään säästäneet ei muita, murhas miestä, naista kovin, pisti piikein piimäsuita; toiset kohti Kajaania kaikoo, toiset Hurttaa ajaa, kaikki kokoo saalihia, raivoo, riistää pitkin rajaa.
Mutta Hurtan ratsu rientää niinkuin erämaassa myrsky, vauhti miehen mieltä lientää, vaan on vaivan, tuskan tyrsky: lepää urhon rintaa vasten, luo ei auki silmäterää Irja, lailla autuasten, taikka niiden, jotk' ei herää.
Tarttunut lie ruttotauti, häneen Hovin sairahista, ei hän ruokaa, juomaa nauti, puhuu rinnan pistoksista, hiljakseen vain vaikeroipi; hulluksi on Hurtta tulla, hälle Tuonen kellot soipi, miss' on tupa tuiretulla.
Takanansa ryssät ryskää, eessään erämaan on mahti, ympärillä jylhä jyskää pakkas-yö kuin kuolon vahti. Hymyänsä Hurtta hyistä hymyy: »On tää outo karku! Vaan ei auta sydänsyistä miestä itku eikä parku.»
Miettii, muistaa pirtin pienen erämaassa yksin aivan, tuumii: »Sinne sairaan vienen, sinne hankihaudan kaivan alle hongan pilvipäisen, alle kuusen kuurakaton, panen päälle ristin jäisen, ristit kahden henkipaton.»
Löytää töllin tyhjän. Raivaa tiensä halki hankivuoren, uksenkin jo ilmi kaivaa, kantaa sisään naisen nuoren, laskee perälautsan päähän; ikkuna on iljankona, lies on kylmä käynyt jäähän, lumipeite permantona.
Etsii tulta, tuluksia; silloin Irja sairas herää, kuulee armaan askelia, raottaa jo silmäterää, haastaa hiljaa: »Missä liemme? Liekö Turunkorva tämä?» Vastaa Hurtta: »Sinne tiemme johti, sen on seinät nämä.»
Hymyy Irja itseksensä: »Tääll' on lämmin, tääll' on hyvä!» Kuivaa Hurtta kyynelensä, puhkee huokaus vain syvä. Silloin kuuluu kopse tieltä, hoippuu sisään Hovin renki, huutaa: »Ryssät ryntää sieltä, vaarassa on Hurtan henki!»
Miettii Hurtta hetken, mitä tehdä tilanteessa tässä. Taistellako? Voishan sitä, ellei oisi sairas lässä, lautsall' lepäis nainen norja, joka voittajille jäisi, oisi vainolaisen orja, ryssän miestä miellyttäisi.
Hurtan hurjat silmät suurtuu, mutta sydän itkee, suree, urat poskipäihin uurtuu, kun hän hammastansa puree: kiljahti hän kerran, sitten kylkirauan kylmän pisti puhki rintain ripeitten; siihen jäi se niinkuin risti.
Tappoi Hurtta kalleimpansa, karjuin talvi-yöhön karkas; mutta kauan kertoi kansa, kuinka korpi kaikki parkas tuota surmaa naisen nuoren erämaassa autiossa, alla kolkon Kotavuoren, kuolon valjun kuutamossa.
KAINUUN HÄVITYS.
Punaisessa pakkasessa, jota uhmaa Ämmän pauhut, kohoo aamun auteressa pystysuorat pyhäinsauhut, kertoo elost' ihmisien, jotka tuntee tuskan, hallan, illan itkut, päivän hien, enin kuolon kaikkivallan.
Lämpiävät liedet, talot; Kajaanissa noustaan varhain, sytytetään pärevalot, yksin porvaristo parhain vielä vetää siki-unta; toiset porttejaan jo aukoo, tarinoidaan, luodaan lunta— silloin uni, toimi taukoo.
Herää toiset vuoteissansa:
»Miksi hätäkello kaikuu?»—
Toiset rientää huoneistansa:
»Mistä melske, huudot raikuu?»—
Kohta kertoo liekinhulmat
idän, lännen taivahalta:
»Kaupungiss' on ryssät julmat,
raivoo raakalaisten valta!»
Koht' on kaikki liekkimerta; kuka ehtii, pyrkii linnaan, kalvat kalskaa, vuotaa verta; päivä koittaa kirkkahinnaan. Mutta hätäkello kaikaa! Kovin ryssät kummeksuvat: »Kellä tääll' on siihen aikaa, vaikka palaa aitat, tuvat?»
Kenpä muistaa Erkki-herran, virkaheiton, viinanjuojan? Sulki tulliportin kerran eestä kruunun sanantuojan, meni virka, arvo hältä; sai hän linnan kellarissa opin oivan elämältä, oivemman kuin juovuksissa.
Päivänvaloon sieltä pääsi, oli Erkki Luojan vanki, sentään porvaristo sääsi: »Itse työllä leipäs hanki!» Tutkittihin, huomattihin hulluks aivan rauhaisaksi, niinpä kirkon tapulihin pantiin kellonsoittajaksi.
Hoiti tointaan vuotta monta Erkki-herra hartahasti, virkavuotta moitteetonta, aina tähän päivään asti; kuuli kumun, huomas humun, tulenlieskat taivahilla, kaikki niinkuin halki sumun, jok' ol' Erkin aatoksilla.
»Maailman on tullut loppu!» tuumi Erkki hätään tähän, »siispä myöskin mull' on hoppu viranhoitoon vireähän. Saattais arkkienkel-kansa itse kirkkotielle tulla, eik' ois ketään vastassansa— oisi eropassit mulla»
Kiipeää hän tapulihin, kohta vankuu kirkon vaski heräävähän kaupunkihin, missä roihuu ryssän kaski; moni erämiesi salon kuulee kummat äänet, älyy, mist' on suitsu suuren palon; kotiin hiihtää, taakseen pälyy.
Saapuu sana Paltamohon, alkaa kiire, touhu tuolla: »Miss' ois paras paikka, johon mennä, piillä taikka kuolla?» Kautta Kainuun korpimaita vierii viesti kirkonkellon: »Salasaunaan itses laita, rahapennit päähän pellon!»
Mutta Erkki Pehrsson soittaa keskell' liekin, kauhun merta, parastansa panna koittaa virass' ylhäisessä kerta; soittaa Herran tuomiota tälle maalle, maailmalle, jost' ei ennen pääty sota kuin on menty mullan alle.
Erkki soittaa, soittaa. Tarttuu tuli kaikkeen Kajaanihin, tulikielet kasvaa, karttuu, kiipee kirkkoon, tapulihin, viriää kuin veisuu virren; kuuluu sitten kumma jyske, parsku parren, hilske hirren, palavien puiden ryske.
Putoo kello kumein äänin, mykistyy sen myrskysoitto; mutta autioitun läänin näkee toisen aamun koitto. Kaikkialle kauhun kantaa, palaa pappilat ja talot, puuntaa pitkin taivaanrantaa suuret, synkät tulipalot.
RAUHA.
Sanotaan jo, ett' on rauha; tuot' ei kukaan todeks usko. Kuinka alkais aika lauha, koittais uuden aamun rusko? Sotaa kestänyt on kauan, sukupolven suuren ajan raikunut vain valta rauan. Ken ois sille pannut rajan?
Niinkuin kysyi ennen lapset vanhemmilta: »Mik' on sota?»— haastelee nyt liinahapset: »Mik' on rauha? Jotain, jota syödä voiko taikka juoda?» Vastaa vaimot kyyneltyvät: »Saattaa rauha senkin tuoda, jos te ootte oikein hyvät.»
Mutta rauha saapuu. Vitkaan niitut, nurmet vihannoivat, aatrat painuu ahoon sitkaan, jälleen karjankellot soivat; vilja nousee, tekee terää, helpehissä heinä kastuu, koko korven kansa herää, rauhan askareille astuu.
Monelta on maammo kuollut, veli viety, sisko poissa, monen taatto nurmen nuollut tasapäiss' on taisteloissa, vaan on joku jäänyt aina tekemähän ensi tulta, liekki naapurilta laina, peninkulmin pengotulta.
Jäip' on vielä viime siemen siittämähän köyhän lasta, eip' on suku Suomenniemen vielä kuollut maailmasta; kohoo kirkot, koulut, palaa Turun teinit, professorit. Kotimaahan tulla halaa korkeat myös konsistorit.
Seisoo ruskoss' uuden aamun Hurtta niinkuin suolla honka, niinkuin varjo haudanhaamun taikka pitkä pilvenlonka; ymmärrä ei elämätä enää uutta, alkavaista, häipynyt on sielunhätä, sure ei hän nuorta naista.
On jo niinkuin nöyräpäinen; ryösti ryssät kaiken hältä, hymy hyytyi hältä jäinen, murtui mieli miettijältä. Jäi vaan Turunkorva. Siellä kaksin kanssa Pirkon asuu, kuulee tiuvut talvitiellä; tukka kasvaa, parta kasuu.
Kovan myös on saanut koston Haerkepaeus, Hurtan appi, syypää koko kansan-noston: saip' on silmin nähdä pappi, kuinka vietiin Venäjälle Hovin valju vaimorukka kanssa lasten pienten; hälle jäi vaan musta muiston kukka.
Niinp' on jälleen kerran kevät, ruoho puussa, rauha maassa, linnunlaulut helisevät, kilkkaa karjankellot haassa. Pajassansa Hurtta takoo niinkuin itse Ilmarinen, säen säihkyy, sauhu sakoo, kauas kuuluu kalkkaminen.
Tuo on Hurtan työ nyt ainoo; on hän oiva pyssyseppä, vaan kun maa ei toista vainoo, virtaa enää miesten leppä, turhaan raukka seppo raataa: pohjan poika keihäskoura hirven hiihtää, karhun kaataa; siks on sota Hurtan houra.
Painuu silloin ukko pajaan, outo ei, vaan vanha tuttu, urho univormun vajaan, yllään repaleinen nuttu, kasvot harmaat niinkuin savi, silmät, joist' ei päivä paista; ja hän vitkaan virkahtavi: »Terveisiä kuninkaista.»
Nousee rautiolle rauan kaukomuisto Nevalaisen, miehen, muuall' olleen kauan, kuninkaalle kuuliaisen; katsoo häneen, kättä hälle tarjoo, lausuu laatuisasti: »Terve tervehyttäjälle! Minne matka? Mistä asti?»
Virkkaa Nevalainen: »Tulen Norjan tuntureilta noilta, ympär' Pohjanlahden kulen kuninkaani pakinoilta.» Suurtuu silmät kysyjältä: »Kohtasit siis valtiaamme? Sanan minkä saatat hältä, sodanko vai rauhan saamme?»
Nevalainen päänsä nostaa: »Kohtasin ma korkeuden, joka voudit väärät kostaa, tuntee Suomen surkeuden. Täss' on suojakirja sula hältä Suomen rahvahalle, josta päättyy kansan pula; puumerkkinsä piirsi alle.»
Ja hän nutun riekaleista suojakirjan kalliin kaivaa, jonka vuoks on saanut seista, juosta, nähdä nälkää, vaivaa. Tuskin tuohon katsoo toinen: Rex Carolus seisoo alla. Aatos uusi, aurinkoinen paistaa Hurtan taivahalla.
»Siispä sodan saamme!» sanoo, »taasen virtaa miesten lepät; talonpoika rauhaa anoo, toista pyytää pyssysepät. Taistoon kuninkaamme tautta! Eespäin eestä Ruotsin rauan! Jälleen maan ja kansan kautta soi: Vivat Carolus kauan!»
Mutta virkkaa vanhus vakaa: »On nyt kuollut kuninkaamme, sentään sanallaan hän takaa talonpoiat meidän maamme.» Painuu Hurtan pää: »Jos kuoli Kaarle kuulu, kaikki kaatui, vallitsee vain leipähuoli, voitto, maine maaksi maatui.»
Nostaa Sipo hattuansa, kuninkaalle kuuliainen. Mutta virkoo uudestansa Hurtan usko uupuvainen: »Kuningas jos kuoli; voipi hyvin Armfelt, armeijamme, vielä sotalaulut soipi, liput voiton liehutamme!»
Virkkaa vanhus kuolon-vakaa: »Saavun armeijasta juuri, joka hangen alla makaa; sortui sotajoukko suuri myrskyyn joulu-yönä kerran, tuiski tuntur-tuuli lunta; sikskuin kuuluu kutsu Herran, siellä nukkuu siki-unta.»
Vait on Hurtta. Hartiansa vain kuin alas jumahtavat, veret kaikoo kasvoiltansa, partahuulet humahtavat: »Vai jo nukkuu sankar-suku!» Kiertyi kylmään hymyyn suunsa, päättyi Hurtan päiväin luku, ampui puhki kulmaluunsa.
**
BELLEROPHON
Runotarina
(1919.)
PEGASOS.
Uron uljahan nimi oli Bellerophon. Hän mies oli muuten moitteheton, mut joutunut vihoihin jumalien jo aikoina armahan lapsuuden: näki aina hän eessänsä tuulentuvat, vain kuolematonten ihannekuvat, hän kuuli, mitä ei kuullut kukaan, ei sopinut siksi hän muiden mukaan, oli kuin jokin aina ois ollut poissa; ei viihtynyt siks isän, äidin koissa, ei tyytynyt maan hän tyttäriin, hänen tahtonsa paloi taivaisiin, näin harhaili yössä ja päivässä yksin hän vain kera orhinsa ystävyksin.
Pegasos oli orhinsa oivallinen: hepo siivekäs, saalas Medusan sen, min kaamein joukossa Kauhutarten oli katse ihmisen vaivaa varten; kun Perseus hakkasi häneltä pään, Pegasos sai syntynsä verestä tään, oli varsa vauhko se pelon ja kauhun, oli sälkö säihkyvä tulen ja sauhun, kuin kiro hän kiisi, kuin leimaus lens, yli kuoleman kuin elon kuilujen ens, oli ratsuna rajaton, riihaton— hänet hillitä tais toki Bellerophon.
Oli sattunut näin, kävi kansassa kuiske: Pegasos tuli tiellä kuin tuulen tuiske, sen pilvissä hulmusi harja, tulta sen turpa tuiski, löi kavion kulta; toki peljästynyt ei Bellerophon, vaan huus: »Kuka kuuluisa herras on? Ja mistä on matka ja minne vie? Sun ostan, jos liika ei hintas lie.»
Hepo hirnahti: »Kuultu ei kummempaa!
Olen sen, joka voi mua ratsastaa.
Mun kotini tuulessa, tähdissä on,
mut hintani murhe on mittaamaton.»
Hymys Bellerophon: »Siis oot oma mun!
Olen syntynyt siellä, miss' on koti sun.
Siis oot sinä oikea sankarin hepo,
min hinnaksi liika ei mieleni lepo.»
Hepo hirnahti: »Kavahda, onneton!» Hänen hyppäsi selkäänsä Bellerophon; hepo sivulle heittihe, suoraan sen hän ohjasi, ohjitta suistaen; hepo karkasi taivaan korkeuksiin, uros laikahti lietoihin laulelmiin, hepo syöksyi kuoleman kuiluihin, mies miestyi viisauden miettehin; näin kiertäen, kaartaen ylös ja alas, maan vihreän pinnalle vihdoin he palas.
»Pegasos, olet orhini oivallisin!» sana samosi ilmojen sankarin, »jos olet mun orhini nyt ja ain, kirot ankarat kilpistyy jumalain, olen onnen mies, olen miekkoinen mies, mua paina ei kohtalon kolkon ies, ei houkuta elämän riemut turhat, ei synkistä syyt, ei rikokset, murhat, kuin viaton vierin, kuin kuningas kulen, käyn halki tunnonkin tuskain tulen, Tuon lauluista ilon ma itselleni, saan soitosta lohdun ma sydämelleni, näin uhmaten unhoa Sallimusta, kun kuolen, kolkutan jumalten usta.»
Hepo hiljaa hirnahti: »Tunnehan toki ensin turmiot Salliman!»
HELIKONIN IMMET.
Oli aamun hetki. Ja Eos nousi punasormin aalloista aavan veen, jo joutui, ampui Apollon jousi maan, metsän, pilvien pimeyteen, ja niinkuin valkea niitynvilla tai liljat hempeät Heben vyön kävi keijut kummuilla kasteisilla, pois käsin käärien usmat yön.
Loi loitos silmän hän toisahanne: nous siellä siintävä Helikon, ja niinkuin Pallahan kultavanne sen palteill' yhdeksän neittä on; ne toinen toistansa hiljaa kaulaa, ne katsoo äärihin kaukaisiin, ne laulun kirkkahan hälle laulaa, kuink' kohoo ihminen jumaliin.
»Ah, nuorukainen, on tuumas turhat, et eloa vältä, et kuolemaa, sull' eessäs synkät on syyt ja murhat sun kosto Salliman saavuttaa; mut kärsimyksistä nousten, noudat Olympon korkeimman seppeleen; kuin joutsen joikuen kuolet, soudat pois unten laaksohon ijäiseen.
Oot oma meidän. Sun nähdä suomme me elon synkimmät syvyydet, sen kultakukkulat etees tuomme, sen heelmätarhat ja hyvyydet, saat maistaa maailman kaiken onnen ja onnettuuden, ah ihmislaps: me vasta murramme henkes ponnen, kun olet poikana harmaahaps!
Saat kyllin leimuta lemmen tulta, saat kyllin riemuita rikostöin, mut kymmenkertaisen tuskan sulta me tuimin vaadimme tunnon öin; sun teemme suureksi vaivaa varten, voit olla vertainen valtojen, sun suomme saaliiksi Raivotarten, ja sitten—särjemme sydämen.
Runon ruhtinaaksi sun suomme tulla, mut kerjäläisenä kerran käyt, on murhe, orpous omaa sulla, ja mieron liesillä lämmittäyt: maanpakolaisena harhaellen sa antaut outojen armoihin, käyt kynnykseltä sa kynnyksellen ja kysyt leipääsi kyynelin.
Mut laulun lahjan me sulle suomme kuin kuolevalle ei konsanaan, myös kirkkaan kärsimyskruunun luomme, mi loitos loistavi maailmaan; jos vihdoin viemmekin järkes valon, sun vieläi virtesi suurna soi, et pääse hehkuista henkes palon, mi ikiluojia ihannoi.»
Tuon kuulee kummana nuorukainen, tuon kuulee myös koko Helikon, hänet tempaa hurmio taivahainen: kuin laulun, miehenkin mieli on! Hän tahtoo seista jo seppel päässä, hän oivaa orhia kannustaa, kuin liekki sinkoo hän myrskysäässä, jo allaan häipyvi ahdas maa.
Mut tuskin pilviin hän päästä ehti, näön hältä päivä jo huikaisee, ja niinkuin lentävä syksyn lehti hän alas ratsulta raukenee; toki ehtii Pegasos häntä ennen, hänet ottaa sirkuille siivilleen ja saattaa sankarin maahan mennen luo vilppaan, läikkyvän lähdeveen.
HIPPOKRENE.
Hän herää illassa lauhkeassa.
»Miss' oon?» hän kysyy.
Hän on kuin oudossa maailmassa,
mi vaiti pysyy.
Vain hepo hiljaisesti hirnahtaa:
»Oot siellä, missä mieli rauhan saa.»
Hän jälleen silmänsä kiinni painaa; hänen hyvä on olla, hän vaikk' on valkea niinkuin vainaa; kodin kartanolla kera siskoin, veljien hän karkeloi, hänen korvissansa lapsuuslaulut soi.
Ja jälleen silmänsä suuret aukee:
»Miten tänne tulin?
Miks sielu, ruumis mulla niin on raukee?
Minä kaukaa kuun,
mut miks en mitään muista matkaltain?»
Hepo hirnahtaa: »Oot unhoss' unelmain.»
Punertaa aurinko puiden takaa; se silmäteriin käy unten urhon, mi maassa makaa, käy sydänveriin; ne pulpahtaa, ja poskin kuumeisin hän kuiskii, hourii töistä sankarin:
»Mies enkö suurimman ollut onnen? Miten pienempähän ma tyydyin, mahtaja mahtiponnen, elon piiriin tähän? Mun eikö ollut taivahille tie? Nyt mulla eessä Manan ilta lie.»
Pään painaa, katsovi illanruskoon, mi hiljaa riittyy. Hän itkee, uppoo jo epäuskoon, mihin murhe liittyy sydämen linnun, varhain vaienneen; niin sanat soivat solinasta veen:
»Ei viel' oo päivies mitta pantu, ei määrä elon; tuo tietää taivahan kultarantu: ei syytä pelon, sa pääsit pilviin, vaikk' et taivohon, viel' eessäs monen aamun rusko on.
Sa riensit riemuin, myös mennös murhein! Ei ikuisinta uros aina saavuta uhmin urhein, ei ihmisrinta ain ihannettaan ensi päivin, öin, vaan vasta elon pitkin päivätöin.
Mut koska huomaan sun sankariksi, mi tahtoo taivoon, sun nähdä suon ikitähdet siksi, jos katsot kaivoon, mun iski kenkä orhis kavion kun äsken läksit taivaslentohon.»
Tuon urho kuulevi äänen kumman. »Ken oot?» hän kysyy. Hän näkee vain vedenpinnan tumman, mi vaiti pysyy; mut huulillaan kuin maljan kultaisen hän tuntee, nauttii nektarista sen.
NAJAADI
Jopa sielu sankarin avautuu, uros havautuu: min kultamaljaksi luuli, se olikin impyen ihanan suu, jonk' äänen hän äsken kuuli; kuin lummekukka laineiden sen keinuu tukka keltainen, ja niinkuin rusko pilvyen sen palaa punahuuli.
Mut silmänsä suuren, himmeän kun avaa hän, se sankarin silmään vaipuu kuin syytös syyttömän, kärsivän, kuin rukous ja kaunis kaipuu, kuin pyytäis hiljaa, ettei veen hän taittais liljaa huvikseen, vaan virittäisi vitkalleen kuin jousen, joka taipuu.
Sanat humahtelee hänen huuliltaan: »Polo poika maan! Kuin lähde lietona läikyn, minä pelkään vilppiä, vihaa vaan, minä maantien tomua säikyn; oon impi laulun, soittelon, myös taltan, taulun voittelon, miss' ikään kiista kaunis on, ma siellä välkyn, väikyn.
Siks' jos oma olla tahdot mun, kuin oon ma sun, pidä puhtaana laulus siipi: monen povehen taiturin tahratun hämähäkki jo häijy hiipi; käy tietäs yksin ennemmin kuin ystävyksin ylhäisin, he sua parjaa kuitenkin tai pettää, kadehtiipi.
Pegasos vain ystävän oikea on, vaka, pelvoton, joka ei sua koskaan heitä, vie toteen kuin leikkiin ja karkelohon, käy tulen kuin tuulien teitä; mut koska turtuu tuntehes tai synkkä murtuu sydämes, mun luoksein saavu murheines ja helmahain ne peitä!
Sua tahdon ma tuutia tunnelmin ikituorehin unen aalloilla armahilla, sua juotan ma huulin punaisin ilon paisuvan parmahilla: jos lienet köyrä, suortunet, jos vanha, nöyrä, nuortunet, ja vannon, täältä lähde et hapsilla harmahilla!»
Käsivartensa viileät, valkeat ylös ojentuvat kuin kaaret, kuin joutsenkaulat, hänen kuiskii huulensa hurmoisat: »Sinut vapauttaa nämä vaulat! Sun nostan taasen satulaas, vien autuaasen maailmaas, oot unelmaisi urho taas ja laveammin laulat.»
Alas aaltohon sankari tenhoutuin nyt syöksee kuin rajupilvestä ukkosen vaaja, veti vellamo luo, sitoi silmin ja suin, oli verkkonsa vetreä, taaja;— kun sieltä sousi ilmi hän, laill' lapsen nousi leikkivän näki tähdet taivaan hilpeän, ol' eessään elo laaja.
JUMALTEN KIROT.
Läks sankari elämänretkelleen, sous laulun kaikki laineet, läpi myrskysi ilman ja tulen ja veen, tuta tahtoi hän alku-aineet, myös tunki hän sydänten syvyyksiin, elon ongelmat oppia tahtoi niin, tuli tuttaviin, suli suudelmiin, näki maailman kunniat, maineet.
Ei tyytynyt hän tomun maailmaan, haki kuvaa hän kuolottomuuden, oli kuullut sen piilevän kuoressaan, yhä murskasi muodon hän uuden, pian häll' oli rinnassa rikosten yö; hän vitsalla orhia virkkua lyö, hänen mieltänsä murhe synkkä syö ja etsintä ikuisuuden.
Hepo vihdoin hirnahti: »Houkkako liet? Ei paeten erkane vaiva! Se samoo sankarin kaikki tiet, on nopsempi kuin hepo, laiva; ja vaikka sun kanssasi pilvihin ma nousisin laulun lentimin, ois kaukana onni se kuitenkin, jota ontoks ei kaihosi kaiva.»
Uros vitkaan vastasi: »Tiedän sen, myös että en ikuisuutta ma löytäne juhlista jumalien, siks koitan nyt tapaa uutta: ma tunnustan haavehet haavehiks, ma aion nyt iloita ihmisiks, siell' yhtyä kesti-ystäviks, missä mielen ei rauhattomuutta.»
Luo läksi hän Tirynsin valtiaan; sai vastaan-oton hän hyvän, isännältä sai sanan iloisan, emännältä katsehen syvän. Mut kohta huomasi koito mies, miten täälläkin painoi jumalten ies, ei lepoa leimunnut linnan lies, hän tännekin toi torajyvän.
Kun vastata valtiattaren ei voinut hän hurjaan huumaan, tää joutui raivohon rakkauden, tää syttyi vihaan kuumaan, hänet lähetti viestinä Lykiaan, luo taattonsa, Lykian kuninkaan, mut pyys sanantuojan tuhoamaan, isän vihkien häijyyn tuumaan.
Mut mies oli muhkea Bellerophon, oli saanut hän suuren sulon: kun astui hän kuningaskartanohon, ois kulkevan luullut kulon, niin syttyivät sydämet impien, enin kuninkahan toki tyttären, näki kaikki hän kuin läpi terhenen, tuns tuskan ja lemmen tulon.
Hän riensi rinnoille taaton nyt: »Ken tuo oli kosija korja? Monet sulhot suuret on hyljännyt sun Sophrosynesi sorja. Jo tunnen: nyt oikea tullut on! Jos hänestä miehen ja puolison ma saan, olen nuorikko nuhteeton, olen hälle ma vaimo ja orja.»
Kovin kuuli valtias kummissaan sanat tyttären, muuten tyynen; ei ollut hän nähnyt milloinkaan noin riehuvan Sophrosynen. Hän kutsutti luokseen airuen, luki kirjehen, mietti vaieten, jo keksi keinon ja julisti sen: »Kiven kallihin kalliista myynen.
Hyvä on! Jos lie uros oiva tää, Khimairan. hän varmaan voittaa, tuon häijyn, mi maatani hävittää, kylät kylmille autioittaa. Pedon tuon jos surmaa sankari, saa Sophrosynen hän palkaksi, ja puolet valtakuntaani— hänen kelpaa ainakin koittaa!»
Tytär kuninkahan huus huolissaan: »Hänet lähetät suoraan surmaan!» Sydän järkkymätön oli valtiaan: »Tien osoitan onneen ja hurmaan.» Sai tiedon seikasta Bellerophon; hän koht' oli valmis voittelohon, vuoks lemmen ei, vaan taistelon, tuo vaikka veisikin turmaan.
SOPHROSYNE.
Kuin leyhkä läntisen lempeän, niin sylke on sydämen lämpimän.
Kuin on suven suuren kukoistus, niin naisen nuoren on rakkaus.
Kuin ujous on puron ulpukan, niin punerrus posken on puhtahan.
Niin lemmen tuntehin, tuskineen kävi neitonen viertä nyt virran veen.
Hän tavata tahtovi armastaan, joka joella juottavi orhiaan.
Hänen mielensä laaja ja lämmin ois, jos onnensa uneen hän uskoa vois.
Mut ah! Khimairan hän tuntee tuon, jok' asuu alhossa Hornan suon.
Niin monen on surma jo sulhaisen tuo miesten päänmeno hirmuinen.
Näki Sophrosyne, kun läksi nää, ei puuntunut, kalvennut poskipää.
Meni monta urhoa kuuluisaa; tään yhden hän tahtois pelastaa.
Tään ainoan, jota hän armastaa!
Ei, raukka, hän rinnan rauhaa saa.
Hätä hällä on hengestä sankarin, siit' uhrais hän lemmen ja onnenkin.
Läpi kaislikon hiljaa hän hiipii kuin säde kuuhuen, varjojen tummentuin.
Hän hiipii ja kuulevi kummakseen, hepo kuinka haastavi herralleen:
»Mitä mietit? Miks olet murheinen?
Sua varmaan miellytä enää en.
Mua silitä et, mua puhuta et, en tiedä, surret vai iloinnet.
Sun arvaa en sydän-aikeitas.
Toki muistahan kunnon kumppanias!
Myös muista tuo, mikä eessäs lie, yli estehien sinut siipeni vie.
Ja jos sua painavi tomu ja maa, voit kanssani taivahat tavoittaa.»
Tuo vastasi vitkaan sankari:
»Minä muistelen eilistä untani.
Se oli niin kaunis ja kaamea, kuin on tulivuoren purppura.
Se oli niin seijas ja hirmuinen kuin leimaus ukkosen läheisen.
Mitä merkinnee? Toki kertoa sen tahdon, jos tahdot kuunnella.»
Hän vaikeni. Solina virran veen soi tähti-yössä vain yksikseen.
Ja kaislojen vieno kahahdus, kuin kuiskaus, kuin rakkaus.
SANKARIN UNI.
Olin niinkuin linnassa valkeassa, min joskus nähnyt jo olin ma lassa.
Mut nähnyt kaukaa kuin sateenkaaren tai Hesperiidien hedelmäsaaren.
Se seisoi keskellä sypressilehtoin, sitä aurinko kultasi aamuin ja ehtoin.
Ja marmoriportaat vei virralle siitä, mut koskaan kukaan ei kulkenut niitä.
Nyt siellä olin, en tiedä, miten, en miettinyt: usein käy unessa siten.
Joku vaatinut lie, joku vartoi varmaan … olin siellä kuin kutsusta kullan armaan.
Sisäsuojasta jostain tuon lumotun linnan kuin soittoa kuulin, kuin tarua rinnan.
Joku kärsi siellä, joku siellä suri, niin nyyhke mun poveni puhki puri.
Kuin leimaus lensin ma ääntä kohti! Kuu kylmä permannon paasiin hohti.
Ylt' ympäri aukeni autiot huoneet; oli kuin ois vainajat varjoja luoneet.
Kuin kuoleman mahtien maassa kulin … niin vihdoin ma salihin tummaan tulin.
Pysähdyin, seisoin: sen kynnyksellä soi ääni, kuin kannel se helisi hellä:
»En outo ma lie olen ihanimpasi, kuva kuoloton omasta sielustasi!
Miks viivyt, mies? Sua kyllin jo varroin, sua murhein muistin ja haavehin harroin.
Minut vapahda vallasta hirviön, joka mun muotoni tahraa kuin saasta ja loka!»
Ma kuuntelin, katsoin, ma käänsin pääni, nyt huomasin, mistä se humisi ääni.
Salin toisella puolla oli alttaani avoin, kuunpaisteinen, hohtava hopean tavoin.
Nojas pylvästä vasten siell' impi norja, mut kahlehdittu, kuin ois hän orja.
Ma huusin: »Varro!
Sun vapahdan varmaan.»
Niin kaulassa tunsin
kuin kädet ma armaan.
Ne irroitin, astuin jo askelen, kaksi— jalan johonkin tunsin ma takertuvaksi.
Ma katsoin: mun polvia halasi jokin naisrinnoin, mut linnun kynsin ja nokin.
Vedin miekkani. Silloin hän huus kuin hurja: »Kas, naisen tappaa tuo urho kurja!»
Ma suutuin, ma tartuin nyt hänehen kourin. Hän kuiski: »Sua ijäti halaan ja hourin.»
Löin maahan hänet, ylös kimpos hän jälleen— kai aamuun asti me painimme tälleen.
Mut vieläkin rintansa untuvaiset kun muistan, ma unhotan kaikki naiset.
Hänet vihdoin voitin!
Hän kirkuen läksi.
Mut itsekin käynyt
olin kelmeäksi.
Ma horjuin, ma hoipuin ma vuosin verta— mua sydämen kohtaan hän satutti kerta.
Ma katsahdin silloin sen toisen puoleen, min hukkuneheksi jo luulin huoleen.
Mut hän, min vuoksi sodan sodin ma ylvään, mua katseli lailla vain marmoripylvään.
Ei säälinyt, hellinyt äänin helein, ei kiittänyt ilmehin eikä elein.
Vaan riisui kahlehet kaulaltansa ja haastoi ja hymyi: »Se vain oli ansa!»
NEIEN SURMA.
Ei Sophrosyne nyt enempää voi itseänsä pidättää, hän kaislain kätköstä syöksähtää, on hulluksi tulla aivan; hän tarttuvi kätehen sulhaisen, tätä silmihin katsoo rukoillen, näin virkkavi halki kyynelten nyt vankina surun ja vaivan:
»Äl' lähde Khimairan kiistahan, sua vaikka, raukka, ma rakastan se tahto on taaton ankaran, ei koskaan, koskaan minun! Jos hirviön voittais voimasi, se oisi suurin onneni, mut murhe mulla ois suurempi, jos surma kohtais sinun.»
Ja syvään huokaa synkkä mies, jota paatinen painaa jumalten ies, mut rinnassa liekki lemmen lies vain taruja, taistoja varten: »Pois luotani, immyt puhtoinen, sua että erheessä surmais en, en syöksyisi syyhyn uutehen ja valtahan Raivotarten!»
Tuo vastaa neitsyt valkea, kuin kuoleman kukka kalpea, kuin vainaja syytön, soutava päin ijäisyyden rantaa: »Mun onneni moinen kuolo ois, en siks sun luotasi lähde pois, mut ettet multa sa kuolla vois, voit mulle sa surman antaa.»
Mies katsovi häntä miettien: tuo lie siis liekkiä rakkauden, sen kaikuja kultakantelen, mi kätkevi kuolottomuuden? Sävelsoiton tuon jos särkisin, salat ehkä ilmi ma saisinkin joit' etsin haavehin hehkuvin ma äyräiltä ikuisuuden.
Hän vastaa: »Ah, kaunis kassapää! Khimairako noin sua säikyttää? Tyyn' ollos! Hän tantereelle jää, hänen hurmeensa pilviin purskaa. Mut muista, kun saapuvaks mun näät, sull' eessä on itsellä Hymen ja häät, on lemmen leimut ja myrskysäät, jotk' onnesi lauhan murskaa!»
Tuo helkähti itku impyen kuin joiku kuolevan joutsenen, kuin sointu särkyvän soittimen tai kilven, mi saanut on vamman: »Äl' lähde Khimairan kiistahan! Sua liioin, raukka, ma rakastan, saat ruumiini kainon, kukkivan ja sieluni kukkivamman.»
Jo pilvehen peittyy kalvas kuu, hääruusut poskien ruskottuu, käsi kättä kohtaa ja suuta suu, pyhä hetki on Hymenin taian! Niin kuolematonten kuoro soi: »Se lempi, min Salliman tahto loi vain tähtien heimona heiliä voi, ei lie se liljoja Gaian.»
Ja tahdosta valtojen taivaisten nyt rannalle neien rakkauden nous virpi korkea viisauden ja kauneuden hyveen kainon; ken siitä oksan otti hän löys keinot kestää elämän, löys lohdut sydämen kärsivän sai sielulleen tasapainon.
KHIMAIRA.
Sill' aikaa sankari karkaa pois, kuin jäljissä ois koko kauhujen kansa vankka, hän ratsuin vaahtisin ratsastaa, vaka vaappuvi maa, tult' iskevi ilma sankka, ja vaikka hän piukoo pilvihin, lyö kuitenkin hänt' tuntonsa raippa rankka.
Jo eessänsä aukee Hornan suu, hepo kauhistuu: »Nyt, ystävä, mielesi malta! Ketä kerran tuimivi tunnon syy, hän synkistyy, niin säännyt on Salliman valta; vaikk' koituisit Tuonelan tuomarin luo, ei rauhaa suo tää rankaisun ankaran alta.»
Mut hurjana huutaa Bellerophon: »Kenen kohtalo on näin kytkenyt kiinni Khimairaan, jos hän sitä välttää, hän väärään käy, polun päätä ei näy, hän hoippuvi harhaan ja hairaan, mut jos pedon voittaa, hän toipua voi taas toiseksi, oi, saa terveeksi sielunsa sairaan.»
Hän syöksevi Hornan kuiluhun, pedon kohtaa, kun tää nälkäänsä ärjyen yöhön on lähdössä saalista samoamaan yli metsän ja maan, joka-yöllisehen tuhotyöhön; hänen katseensa kiiluu, kuin hämmästynyt hepomieheen nyt se ampautuu asevyöhön.
Kuin leijona kohta hän karjahtaa:
»Hyvä saalis, haa!
Tulit kanssani kamppaelulle.
Väkivaltaani nousitko vastahan?
Sua varoitan!
Olen turmion tuoja ma sulle.
Kai tiesit, kun saavuit sa taistelohon:
väkevämmän on
ens isku, se kuuluu mulle!»
Käpälänsä hän nostaa jo hirmuisen, toki eelle sen uron ehtivi raikuva rauta, tuli tutkaimesta sen leimuaa, pedon tavoittaa, ei enää voima sen auta, alas kuiluun jo vierii sen pärskyvä pää; näin päättyvi tää, oli Horna hirviön hauta.
Ah, ei! Pian hahmossa huikean pukin puskevan se sankarin kimppuun täyttää, on leveä, luiseva otsa sen kuin tuhmuuden, kaikk' iskut se kestävän näyttää, se sokkona eespäin ryntää kuin yhä voimistuin, se sarvea kymmentä käyttää.
Päin häntä on voimaton Bellerophon: hepo pelvoton toki tuohonkin keinon tiesi: hän taapäin kääntyy ja potkaisee, peto parkaisee— hän sai, mitä pukki siesi! »Hyvin potkaistu!» huutaa Bellerophon, »sun kunnia on; hepo taisi, mit' tainnut ei miesi».
Mut muodossa käärmeen kähisevän pedon kuulee hän jo purskuvan kuoloa, turmaa, kuin kaikki henget nyt häijyyden ois suussa sen, kuin kaikki ne suitsuis surmaa; toki peljästy tuosta ei Bellerophon, hän voitokas on, hänet taistelon touhu jo hurmaa.
Hän laulavi: »Viihtynyt milloinkaan en päällä maan niin hyvin kuin keskellä vimman; kun näin minä vastaani kiiltävän vihan viiltävän, tulet tuikkivat kiron ja kimman, taas sain minä sieluni nuoruuden, sydänsuoruuden ja urhouden uhmaavimman.»
Ja poikki hän hakkaa käärmeen pään; mut myrkkyään kyy ehti jo kyllin valaa: uron eessä nyt nainen on suloinen, uros huomaa sen, hän naista jo lempii salaa, hänet hurmaa jo muhkeat muodot nuo, joit' tarjoo tuo— sydän hällä ja pää jo palaa.
KIUSAUS.
Ja nainen virkkavi naurusuin: »Minun nimeni soipa on Phryne. Kuten huomaat silmin sa huikaistuin, olen sorjempi Sophrosyne; olen aistien hurma ja armaus. elon pimeän valtoja vastaan, kun painavi päivien harmaus, yö, kuolema liioin lastaan.
Olen vaistojen virta ja välke veen, olen viettien vienous hellä; mitä haavoitti taisto, sen terveeks teen ma hetkien hempeydellä. Olen tuokio kiitävän tunnelman, kisan kultaisen kirjava perho, kuin morsiushuntu ma huiskahdan, olen ijäisen ilmiöverho.
Mua lemmit, jo lapsesta lempinyt liet, olet herjannut, hävennyt mua, minä eelläsi tanhusin elosi tiet, minä kutsuin ja kiehdoin sua; sinä peitit mun syömesi syvyyteen, minä kuplana kultaisna nousin, sinä heitit mun huolehen ijäiseen, elonriemuna esiin ma sousin.
Mua turhaan sa väistelet, välttelet, olen, kaunis, ma kaikkialla, mut sentään sa konsana saavuta et mua varsalla vaahtoavalla; olen vilkahdus, olen välkähdys, kuva kulkeva elämänpiiris, jumal-hetken juhla ja helkähdys, läpi ilmojen välkkyvä Iris.
Joka syksyn ruusu, mi ruskottaa, joka illan pilvi, mi palaa, mun lempeyttäni leimuaa, mun helmaani sammua halaa, joka meri, mi taivasta heijastelee, joka manner, mi silmääs kohtaa, mun vaippani solkea somistelee, mun hopeavyötäni hohtaa.
Sa luulet mahtavas maailman, kun tunnet sa tahdon ja taiston: nyt tunne—niin sua armastan— myös vallat vietin ja vaiston! Naiskauneuden, naisrakkauden rajutuulet sun tuntea annan, kunis armoille Moirain ylhäisten sinun sielusi kartena kannan.»
Hän laulaa, hän virkkaa, hän vierii jo pois kuin aalloilla valkea vahto, mut oli kuin myötä sen vierinyt ois myös sankarin tarmo ja tahto hänen ruumiinsa rautainen raukeaa, saa sairaus hiipivä sieluun— hän ratsua raisua kannustaa ja syöksyvi Hornan nieluun.
HORNAN HOVI.
Luo viedään hän Hornan valtiaan, tää tytärtänsä kiittää: »Jo tuonut mont' olet lasta maan, mi täällä nyt sukua siittää, mut tuonut sa konsana tämän et moista, niin uljasta, armasta, aurinkoista.
Vähän meitä hän vielä kuin vierastaa: lie outoa hälle lika! Mut viikon kun täällä hän viettää saa, pian sielultaan hän on sika; hänet syötämme; heitämme sikojen seuraan, hyvän hänestä juotamme juhlateuraan.
Kai ensin hälle sa karkeloit, jos armaakses hänet aiot, hänet sitten hulluksi haltioit, alakärsäksi käännät ja taiot, ja varmaan hän röhkivä meille on monta häävirttä ja kuoroa kuolematonta.
Mut orhinsa korskuvan, ylpeän panen lantakuormien vetoon, siks kuin on vanha ja vaivainen hän ja kepertyy Manan ketoon, näin heistä kun hyötyä, huvia saamme, alamaisia olkoot he mainion maamme.»
Hän viittaa sankarin lähestymään; tään katse ympäri kiitää, Khimairan on vain sulot silmissään, mi permannon palkkeja liitää kuin liehuva liekki, kuin lempivä liha, kuin alaston, armoton, viiltävä viha…
Hänen lanteensa läikkyy ja lainehtii, hänen rintansa nousee ja vaipuu, hänen varpaansa väijyy ja vaaneksii, hänen vartensa kaarena taipuu, kuin korsi se keinuu, kuin korvessa palmu, sen latvassa huultensa hehkuva valmu.
Uros enää ei paikkaa, sen kansaa nää, hän näkee yksin Khimairan, mi Phrynen hahmossa viehättää hänet teille nyt tenhon ja hairan, mut juuri kun silmänsä tulena tuiskii, hän kuulee, kuink' korvaansa kuningas kuiskii:
»Mitä arvelet? Eiköhän kannattais tuo kauneus laulua uutta, joka varjohon virtemme vanhat sais, sois aistien kuolottomuutta, ja, kiittäen auvoa kiitävän hetken, ihannois ikirientoa ihmisen retken?»
Uros päätänsä nyökkää. Hän kitaran saa, sen koskee kielihin soipiin, sävel outo Hornassa ouruaa, käy miesten mieliin ja koipiin, soi naisten naurussa, kantapäissä; pian kaikki he hyppii Khimairan häissä.
Hänet saavansa jos ivasaaliikseen oli luullut Hornan väki, heti huomas he herransa erehtyneen: runoniekan he hänessä näki, mi soittanut, laulanut lailla ei sian, vaan kasvoi ja korkeni keskeltä lian.
Hän lauloi, kuink' elon armaus kuin virta vierivä haipuu, jää jälkeen vaan kukan kuihtumus ja murhe ja muisto ja kaipuu, mut sentään on elänyt, laulanut iki, ketä kerran Khimaira on liikkunut liki.
Hän lauloi, kuink' ilot ihmisten ovat laatua, muotoa monta, yks niistä on yksin taivainen, sukukuntaa kuolematonta, on lempi, mi sankarin loihtii ja liehtoo, kun häntä Khimairan kauneus kiehtoo.
Hän lauloi, kuink' ovat onnelliset, jotk' onnensa omaksi saavat, ei sentään hukkahan huoannehet, joille lemmestä jää vain haavat; kas, ruusuja poimii, jos vuotaakin verta, kenen kättä Khimaira on koskenut kerta.
Hän lauloi—laulusta kiihtyen Khimairan kimma nyt laukee, hän heittää huntunsa viimeisen, hänen sylinsä sykkivä aukee, ja kuumemman kuin aron polttava tuuli, saa suudelman hältä nyt sankarin huuli.
Huus huohottaen nyt valtias: »On syntynyt Orpheus uusi! Jos tahdot mun tappaa laulullas, tuki suusi ja korjaa luusi! Mut jos sävelsurmalta säästänet minut, hovirunoilijakseni nimitän sinut.»
Tuo tuumi sankari tuokion, kaks, hänen silmänsä siirtyi Khimairaan: »Ma Hornan jään hovirunoilijaks, teen terveeksi sieluni sairaan, elon entisen toivot ja muistotkin epään, Khimairan kun lempeän vierellä lepään!»
POLYHYMNIA.
Kakskymmentä vuotta jo ollut on Khimairan kahleissa Bellerophon, hän tuskin tuntevi itseään, ei muista entistä elämätään.
Mut lupaustansa ei Runottaret ole unohtaneet, ei pettänehet: kuin muinen, mahti on harmaapään, säen outo on hänen silmissään.
Siks uskoo hän itse vieläkin, ett' on hän heimoa sankarin, ett' istuu hän täällä vain iltikseen, kuin Herakles orjana Omphaleen.
Eik' enää hän huomaa, ett' aistien hän vanki on vallassa vaistojen, jota itse Khimaira jo halveksii, hovi Hornan riemulla tervehtii.
Ties, kuinka ois hänen käynytkään, tarun tähän jo päättyä täytynyt tään, jos säälinyt häntä ei Helikon ois, Polyhymnia vieno ei viitannut pois.
Tuli kerran keskelle juhlien tää hahmossa Hornan neitosen, hänet hurmasi silmin hän syntisin, mut kanssansa tahtoi taivaihin.
Näin lausui: »Lapsesta asti lien ain halannut kukkia taivas-tien, vain sille mun lempeni leimuta voi, ken niistä kiehkuran päähäni toi.
Ja lapsesta saakka jo sankarin näin unessa haavehin hehkuvin, mi vieläi sen seppelen tuoda vois, hän ellei himmennyt, hävinnyt ois.»
Tuon kummana kuulee Bellerophon, se soi kuin kuiluista kohtalon, hän neittä katsoo ja kauhistuu: Polyhymnia onhan se siveä-suu!
Miten keskelle Hornan hovia on tuo joutunut joutsen kuolematon? Hän untako näkee nyt valveillaan? Kuink' astunut taivas on alle maan?
Hän muistavi, kuinka jo vanhastaan oli kiintynyt hän Polyhymniaan, miten rakkain neidoista runouden tuo' hälle ol' immyt ijäinen.
Siks, kuin meren saartavi myrsky-yö, nyt häntä tuska ja häpeä lyö, ja kuin yölongat ukkosen, urat kaartuvat urhon kulmien.
Ja salama pilvestä singahtaa: »Ken arvokas on, hän seppelen saa! Mut miksi et tullut sa ennemmin, kun taistelin, eksyin ja epäilin?
Nyt vain olen uupunut, vanha mies, jota paatinen painaa jumalten ies, jo jäähtynyt henkeni hehku on, lien outo jo uhmaan ja taistelohon.
Mut kun sinut näen taas silmissäin, kun soi sun äänesi helkähtäin, ma nousen taas, sun tahtos teen, tuon sulle taistoni seppeleen.»
Ja niinkuin vuori, kuin harmaa paas, hän kasvoi mittaansa täyteen taas kuin lukinlangat haurahat Khimairan kahlehet kirpoavat.
Hovi Hornan huutaa: »Hän hullu on!» Päälakensa koskee jo laipiohon. Polyhymnian käteen hän hiljaa käy, salin poikki samoo, hänt' enää ei näy.
Kohos korkeuteen Polyhymnia, ei viipynyt sankari Hornassa, hän orhinsa oivan viheltää, pois rientää kuin tuli, kuin tuulispää.
TAHTI-YÖ.
Vilu kiihtyy. Valta on pakkasen.
Alla palavien
ikitähtien
hepo seisoo ja mies nyt huurteinen
Runotarten katsoen kaivoon.
He siinä vaieten seisovat kuin vainajat, kuin patsahat, monet muistaen muistot suloisat, monet toivot, noussehet taivoon.
Ja sankarin tippuu kyyneleet: »On vaienneet kesän kaikki veet, myös Lähtehettäret mykistyneet ja karkelot kauneustaikain. Vain tahto tieni nyt ohjatkoon! Ma valmis oon käyn taisteloon, en enää kuin voittoon vaan tappioon vuoks armasten nuoruus-aikain.»
Mut kylmyys kyynelet jäätävi, surut häätävi, hänet säätävi vain haaveensa hyisimmän urhoksi, jolle outo on onni ja kaipuu. Hän vaipuvi vaivaansa miettimään, hepo vierellään luo tunkee pään, kuin hyytäis hänenkin elämätään, joka hyödyttä tyhjiin haipuu,
Tuo virkkavi vihdoin Bellerophon: »Miten laita on runon Pegason? Hänet kerran tunsin, hän pelvoton oli kumppani vaaran tiellä. Mut lie jo rampa ja raihnas hän; hän hämärtyvän näki elämän, veti kuormia Hornan hirveän, lie voimansa voipunut siellä.»
Hepo hiljaisesti hirnahtaa: »En ratsastajaa ma toista saa, en rohkeampaa, en raisumpaa, kuin Bellerophon oli ennen. Mut häntä painoi jumalten ies, hän paljon sies, lie mennyt mies, lie kuollutkin jo kukaties hän vuosien pitkien mennen.»
Tult' iskevi silmä sankarin: »Liet sinäkin kuin minäkin, mut kerran sun tavata tahtoisin taas taivaalla, auringon alla. Ne, luulevat, ett' emme jaksane, pilapuhett' on se: me jaksamme! me pilkalla pilkan maksamme tai kuolemme kunnialla.»
Hepo hirnahtaa: »Uros uhmaava! Mitä käsket sa, sen täytän ma, jos tunnenkin, ett' on se kuolema— toki tautihin ei, ei vaivaan. Se olkohon kuolema vaivaisien! Sun päähän vien ma taivas-tien, niin totta kuin untesi orhi lien ja tahdot sa nähdä taivaan!»
Yö kylmä on. Kiihtyvi pakkanen. Käy viiltäen läpi jäsenien kuin jäinen henkäys ijäisen, kuin halla, mi surmaa haaveet. He kumpikin lähtehen veestä juo; on kylmä vuo, värisyttää tuo, he virralle viimeisen katseen luo— ja lähtevät niinkuin aaveet.