TAIVASRATSASTUS.
Mik' on ilmassa jyske? Mi pilvissä ryske? Mi taivaankannella kauhu? Mies orhilla kiitää, kuin lintu hän liitää, ylt'ympäri liekki ja sauhu. Hän Kuusta jo jatkaa, Mars-tähtehen matkaa, hän tähdestä tähtehen karkaa, on kuin valovyössä hän vyöryisi yössä, ei muistaisi Maaemo-parkaa.
Hän rientää, hän ryntää, kuin aura hän kyntää, kuin Kointähti itse hän koittaa, hepo henkivi tulta, uros kiiltää kuin kulta— ah, kuulkaa, hän tähdissä soittaa! Hän laulaa: »En onnen mies ollut, vaan ponnen, en voiton, vaan taiston ja tarmon, jumal-liekkien hulmat myös tunsin ma julmat, en valtoja säälin, en armon!»
Soi taivaalla kumu, käy huiske ja humu, valot suuret ja pienet jo suuttuu: »Ken on hepomiesi? Lie hullu kentiesi?» He itsekin hulluiksi muuttuu. He hyörii, he pyörii, he jäljestä vyörii, hevon harjasta kiinni he rippuu; hepo korskuen karkaa kuin kuoleman sarkaa, taas vainoojat tielle jo tippuu.
Ja sankarin soitto soi lieto ja loitto: »Pian, Juppiter, valtasi vaipuu! Olet ihmisten turma, titaanien surma pian taivahat tahtooni taipuu. Ma heimon nostan, Prometheun kostan, ja valtasi vaipuvan tuhkaan ma pystytän toisen, mun mieleni moisen— sua pilkkaan ja uhmaan ja uhkaan!
Minä Hornasta tulen, kuin tuomio kulen, kuin rankaisuraippa ma laulan! Minut hellänä näki vain hellyyden väki, mut muilta ma katkaisen kaulan. Väkivaltaiset murskaan, mut säästän vanhurskaan, teen kullekin oikeuden mukaan: olen sellainen, miksi kukin uskoo mun, siksi mun voimaani vältä ei kukaan.»
Hän laulaa, hän soittaa, hän syöksee, hän voittaa, jo Helikon hempeä säikkyy; Runotarten jo rukkain väri poskien kukkain kuin kalma jo kalpeena väikkyy; kuin kuolon on kuilun ään' Euterpen huilun: »Menet meistä jo loitolle liian!» Eraton sydän sykkää vain murhetta mykkää, kädet tuskasta vääntyy Thalian.
Mut kuin elon pirtain, kuin kultaisten virtain, Polyhymnian soi sävelhyrsky yli yön valosaarten, ali taivahan kaarten, ei kuin kivun, kyynelten tyrsky, vaan kuin elon vaikeus, kuin haaveiden haikeus, kuin kauneus sankarin murheen, tai kuin suru neion, mi sulhon ja veion isänmaalle on uhrannut urheen.
SANKARILAULU.
Polyhymnia urhouden uskoa laulaa: »Ei maan päällä kahletta, pilvissä paulaa, mitä katkoa voisi ei kauneuden kaipuu, kuin Okeanos, joka nousee ja vaipuu; kuin ylpeä, purppura- purjeinen laiva, niin aaltoja kyntävi sankarin vaiva, veet valtavat, lyijyiset lyö emäpuuta, karit karttaa hän, seuraten päivää ja kuuta, ja vaikk' yli kannenkin karkaa jo vahto, on valkama varma kuin ruorissa tahto.
Ja kuin vähä tähti, mi välkkyvi yössä, on yksilö maailman tuskassa, työssä, hän rientää, hän ryntää, hän sammuu, hän haihtuu, ei Henki, mi maailman mahdiksi vaihtuu, ei parhain, mi etsijän askelet johti, pyhin ei, jota astui ja pyrki hän kohti, vaan kuin valojuova käy kannella taivaan, niin jälkensä jää iki ihmisten vaivaan, jumaloit' yhä juhlien, suuruutta siittäin, viel' uhmassa taivahan valtoja kiittäin.
Näin urhon, mi miekkaa ja kannelta kantain kuin aurinko nous yli maailmanrantain, mi lens yli paikan ja piirin ja rajan, kuin lempi, kuin leimaus, ahtahan ajan, hän, ääretön, rientäjä riemua vailla, hän, määrätön, uhmaaja ukkosen lailla, joka näytti, min ihminen maan päällä mahtoi, maan alla ja taivaalla, koska hän tahtoi: hän suur' oli erheissä, sankari töissä, nyt tähtenä kiitää hän kaikkeuden öissä.
Ma seppeltä hältä, maan lapselta, anoin— Se tähtien tarhoista poimi! ma sanoin; hänet nähdä mä tahdoin taivaalla kerta, niin totta kuin hän oli sankarin verta, niin totta kuin häntä ma rakastin, raukka; minut säikytti äsken jo orhinsa laukka, ei enää, hän vaikk' ijät kiitäisi tälleen, ei konsana koituisi maan päälle jälleen, hän on mun, hän on mun, minun lempeni vuoksi hän läksi, hän poistui, ei palaa mun luoksi!»
Polyhymnia urhouden uskoa laulaa; hänt' itkien, säälien siskonsa kaulaa, sanan lohtua montai on Melpomenella, vain tanhunsa tenho on Terpsikhorella, sen hurmalla siskon hän huolta nyt lientää; mut laulu, mi taivahan rantoja rientää, vie tähtihin outoihin viestiä uutta, miten kaipasi kuoleva kuolottomuutta, kuink' kuolottomalle hän lempensä antoi ja kuink' iki-immyt kaihonsa kantoi.
MOIRAT.
Mut päältä pilvein
Olympon vallat jo katsoo miestä,
mi uhmin, ilvein
näin välttää tahtovi taivaan iestä;
Zeus kulmakarvoin
jo yhteen uurtuvin uhkaa turmaa,
ja turhaa harvoin
Apollon jousi jo joikuu surmaa.
Hän katsoo, kysyy:
»Tuon maahan ammunko uskalikon?»
Zeus vaiti pysyy.
Hän nähnyt on monen haaksirikon.
Mut tää on uutta:
ei koskaan etsinyt lapsi ajan
noin ikuisuutta.
Mi miel' on ratsun ja ratsastajan?
Mut korvissansa
nyt Moirain synkkien laulun kuulee
Olympon kansa;
sen ensin kuoroksi kuolon luulee.
Se on niin loitto,
niin himmee kuin Manan manner ankee,
miss' aamunkoitto
ei koskaan nouse, ei ilta lankee.
Vaan virsi varttuu,
se soi kuin värttinä suuri vääntyis,
se kasvaa, karttuu,
kuin langat harmajat laulain ääntyis;
jo hyytää harmaus
Olympon kukkivan onnen kummut,
maan tummuu armaus,
inehmoin kuolevat unten ummut.
Näin Moirat: »Meidän
on valta, voima ja voitto täällä
yli kaikkein teidän
maailman lasten, maan alla, päällä,
niin ihmisien,
vaikk' olkoot tahtonsa kuinka ylväät,
kuin jumalien:
Olympon kerran myös kaatuu pylväät.
Ei kestä mikään.
On loppu sillä, mill' alkuhetki;
käy ijäst' ikään
maailmain kiitävä kiertoretki.
Sukukunnat kulkee,
taivaiset seuraavat Sallimustaan,
kunis kaikki sulkee
yö, unho, kuolema kuiluun mustaan.
Mut mahti meill' on
tuo kautta kuolonkin kuiluin iki:
ken elonteill' on
ijäistä pyrkinyt, päässyt liki,
hän saa, mit' tahtoi,
saa ijäisyyksien ihanuutta,
mink' ottaa mahtoi
hän hetkein kullasta kuolottuutta.
Me sääli emme:
tuon urhon, ken ikitähtiin lähti,
me tuomitsemme
ikuiseen kiertoon, kuin ois hän tähti,
ei enää vaivaan,
vaan tunteen järjenkin tuollepuolen,
valomerkiks taivaan,
yl' ihmisriemun ja ihmishuolen.
Sinis orhiansa
siell' ohjatkoon, kunis kuulu elää
Olympon kansa
ja ihmisheimojen harput helää;
sinis nähkööt sieltä
hänet oudot maat, suvut myöhäis-ajan,
kunis ihmismieltä
tiet tenhoo taivahan-ratsastajan.
Hän kiitäköhön
kuin kylmyys siellä, kuin talven taika:
hän liitäköhön
ain eemmäs, että ei paikka, aika
hänt' enää estä
tajusta viisauden taivahaisen:
ei kukaan kestä
ken hylkää Maan-elon kukkivaisen.»
Soi laulu Moirain,
kuin Tuoni tuima, kuin hauta harmaa,
kuin Hadeen koirain
sois haukku, saalista vartoin varmaa;
sen kautta saavat
salat julmat julki, sen kauhuin kuulee
avaruudet aavat;
vilu viima Kosmoksen yöstä tuulee.