IV.

Kun Maheu palasi kotiin jätettyään Etiennen Rasseneurin luona, tapasi hän Katarinan, Sakarian ja Jeanlinin istumassa käytävässä syöden. Tullessaan kaivostöistä olivat työläiset aina niin nälkäiset, että heti istuivat märkinä kuin olivatkin pöytään, antamatta itselleen aikaa peseytyä tai muuttaa vaatteita. Eivätkä myöskään odottaneet koskaan toinen toistaan, pöytä seisoi aina katettuna, jokainen tuli ja söi silloin kuin ehti työltään.

Maheu huomasi jo ovelta ruuan pöydällä. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen kasvonsa kirkastuivat. Koko aamupäivän oli hän ajatellut onnistuuko hänen vaimonsa saamaan jotakin. Mutta nyt oli siinä kaikki, mitä tarvittiin ja vaimo kertoo tietysti myöhemmin, miten hän on sen hankkinut. Ja hän hymyili iloisena.

Katarina ja Jeanlin lopettivat jo syömisensä ja joivat kahvinsa seisaaltaan. Mutta Sakarias ei vielä ollut saanut kyllikseen; hän leikkasi aimo palan leipää ja pani voita päälle. Hän näki kyllä hyytelön, mutta ei koskenut siihen, sillä sitä riitti vain isälle. Kaikki joivat vettä, kuten aina ennen palkan saamista.

— Minulla ei ole olutta, sanoi Maheun vaimo, kun isä oli istunut syömään. — Tahdoin säästää rahaa. Mutta jos tahdot, voi Alzire juosta hakemaan.

Mies katsoi vaimoonsa vielä enemmän hämmästyneenä. Kuinka? Oliko hänellä rahaakin?

— Ei, ei, vastasi hän. — Olen juonut tuopin enkä tarvitse enempää.

Ja Maheu alkoi hyvällä ruokahalulla ahmia leipää, perunoita, suolaruohoja ja purjulaukkaa, joista oli keitetty lientä. Vaimo siirsi lähemmäksi voin, hyytelön, lämmitti kahvin.

Sillävälin oli suursiivous alkanut hellan luona lohkaistussa pesuammeessa. Katarina, joka peseytyi ensimäisenä, täytti sen lämpimällä vedellä ja riisuutui aivan rauhallisesti alastomaksi. Hän oli kahdeksan vuotiaasta tottunut siihen eikä pitänyt sitä häpeänä. Hän kääntyi vain kasvot tuleen päin ja hankasi ahkeraan mustalla saippualla. Ei kukaan katsonut häneen. Kun hän oli puhdas, nousi hän alastomana portaita ylös jättäen kaikki märät työvaatteensa läjään lattialle. Mutta silloin molemmat veljet alkoivat kiistellä. Jeanlin oli ehtinyt ennemmin pesuammeeseen sillä verukkeella, että Sakarias söi vielä, mutta tämä pukkasi häntä karjasten että sallii kyllä Katarinan peseytyä ensin, mutta ei halua suinkaan peseytyä tuollaisen porsaan jälkeen, jonka jälestä voi kaataa veden koululasten mustepulloihin. Lopuksi peseytyivät he yhdessä vieläpä auttoivat toinen toistaan. Sitten juoksivat he alastomina samoin kuin sisarkin ylös portaita.

— Kas kuinka ovat räiskyttäneen, mutisi Maheu korjaten vaatteet lattialta ja ripusti ne kuivamaan. Alzire, pyyki…

Melu seinän takaa keskeytti hänet. Miehen ääni kiroili, nainen itki ja kuului raskaita lyöntejä.

— Levaque kurittaa vaimoaan, lausui Maheu rauhallisesti lopettaessaan syöntinsä. — Merkillistä, Boutelouphan sanoi, että liemi on valmis.

— Vielä mitä, valmis! sanoi vaimo, — näin itse miten vihannekset loikoivat pöydällä kuorimattomina.

Huudot hiljenivät, vihdoin kuului kauhea lyönti, josta seinä tärähti ja sen jälkeen tuli kaikki hiljaa.

— No, jos päivällinen ei ole valmis, niin tuo ei ole ihme, vakuutti
Maheu niellessään viimeisen lusikallisen.

Juotuaan vettä päälle ryhtyi hän hyytelöön. Isän syödessä ei saanut jutella silloin, kun hänen oli nälkä. Hän ei tuntenut Maigratin hyytelöä, mutta ei kysynyt vaimoltaan mitään. Henri ja Lenore, jotka leikkivät lattialla lätäköissä, tunsivat lihan hajua ja lähestyen isää jäivät seisomaan hänen eteensä. He seurasivat silmillään joka palaa ensin täynnä toivoa kun se erkani lautaselta, mutta sitten pettyneinä palan kadotessa isän suuhun. Vihdoin huomasi isäkin heidän ahneet kasvonsa.

— Ovatko lapset saaneet jotain? kysyi hän.

Vaimo epäröi hetken.

— Tiedäthän etten pidä tällaisesta epäoikeudettomuudesta. — Minulta katoaa ruokahalu, kun he siinä pyörivät ja katsovat suuhuni.

— Mutta ovathan he saaneet jo, huusi vaimo harmissaan. — Jos katsoo heitä, niin saisi antaa sinun ja meidän kaikkien osat heille ja he sittenkin vielä pyytäisivät, kunnes halkeisivat. Eikö totta, Alzire, me olemme syöneet hyytelöä?

— Tietysti, äiti, vastasi pieni tyttö varmasti; tällaisissa tapauksissa osasi hän teeskennellä yhtä hyvin kuin täysikasvuiset.

Lenore ja Henri seisoivat liikkumatta hämmästyneenä tällaisesta valheesta. Miksi heitä lyötiin, jos he eivät puhuneet totta. Heidän lapsen sydämensä täyttyivät katkeruudesta ja he tahtoivat puolustautua.

— Menkää, menkää! — toisti äiti ajaen heidät pöydän toiseen päähän. — Hävetkää töki riippua aina isän lautasessa. Ja vaikka hyytelö olisikin yksin Isälle, niin mitä siitä? Hänhän tekee työtä, ja te vain syötte, laiskurit!

Mutta Maheu kutsui heidät luoksensa. Hän asetti kummankin lapsen polvilleen ja jakoi vuoroonsa. Lapset nielivät sen ihastuksissaan.

Kun hän oli lopettanut, sanoi hän vaimolle:

— Älä vielä kaada kahvia, tahdon ensin peseytyä… Auta minua kaatamaan pois tuo likanen vesi.

He kaatoivat veden ojaan oven luona. Ylhäältä astui portaita alas Jeanlin, joka jo oli pukeutunut kuiviin vaatteisiin. Ne oli hän perinyt veljeltään ja olivat hänelle liian suuret. Hän aikoi puikahtaa huomaamatta ovesta ulos, mutta hänen äitinsä huomasi hänet.

— Mihin sinä menet?

-. Ulos.

— Mihin? Muista poimia salaattia illaksi. Kuuletko? Ellet tuo, niin saat nähdä mitä saat.

— Kyllä, kyllä.

Jeanlin lähti läppäämään puukengillään, kädet housuntaskuissaan ja keinuttaen vartaloaan kuin vanha hiilenkaivaja. Sitten lähti Sakarias, joka oli pukeutunut mustaan sinijuovaiseen nuttuun. Isä huusi hänelle, ettei hän viipyisi liian myöhään, mutta tämä vain keikautti päätään ja lähti menemään piippu suunkolossa.

Pesuamme täytettiin taas lämpimällä vedellä ja Maheu alkoi hitaasti riisuutua. Äiti antoi merkin ja Alzire vei heti Henrin ja Lenoren ulos leikkimään, sillä isän oli tapana sanoa, että hän ei ole lapsi, jotta peseytyisi seurassa.

— Mitä sinä teet siellä? huusi Maheun vaimo ylös.

— Paikkaan hamettani, jonka repäsin eilen, vastasi Katarina.

— Vai niin… Älä tule alas, isä peseytyy.

Nyt jäivät mies ja vaimo kahden. Vaimo pani vihdoin lapsen pois sylistään auttaakseen miestään peseytymisessä. Maheu saiputti ensin hiuksensa harmaalla saippualla. Tämän saippuan alituisesta käyttämisestä haalistuivat hiukset tullen kellertäviksi. Sitten kapusi hän ammeeseen ja alkoi kaikin voimin hieroa rintaa, vatsaa, käsiään ja sääriään. Hänen vaimonsa seisoi hänen edessään.

— Kun sinä tulit, niin minä näin kasvoistasi, että olit levoton, mutta huomattuasi ruuan pöydällä kirkastuivat kasvosi. Ajattele, Piolainen herrasväki ei antanut minulle penniäkään. Tosin he olivat hyvin ystävällisiä, antoivat vaatteita lapsille ja minun oli vaikea pyytää.

Hän keskeytti hetkeksi korjatakseen Estellen tuolille, ettei lapsi putoaisi. Isä odotti kärsivällisesti jatkoa, vaikka tämä asia suuresti jännitti häntä.

— Ajattele, Maigrat'han kielsi aivan jyrkästi ja ajoi ulos kuin koiran… Voit käsittää, kuinka hauskaa minulla mahtoi olla!… On kyllä lämmin villavaatteissa, mutta eihän niistä voi laittaa ruokaa.

Mies kohotti päätään, mutta oli yhä edelleen vaiti. Hän ei ollut saanut Piolainesta eikä Maigratilta, mutta mistä tuo kaikki oli? Vaimo sill'aikaa alkoi hangata hänen selkäänsä, mistä hän oli kovin mielissään.

— Silloin menin takaisin Maigrat'in luo ja päästin kieleni siteistä. Sanoin, että hän on sydämetön, että hänelle käy onnettomasti, jos maailmassa on lainkaan oikeutta. Hän sanoi, että olen itsepäinen peikko, mutta kyllä hän kieppuili kuin piru ennen jumalanpalvelusta.

Kertoessaan hankasi hän yhä miehensä selkää aivan kuin lauantaisin hankasi pataansa.

— Mutta nyt kuitenkin tulee meillä olemaan leipää lauantaihin, hän antoi minulle velaksi viisi frankia. Vielä otin häneltä kahvia, sikuria, voita, aioin myös ottaa perunoita ja silavaa, mutta silloin hän alkoi tehdä tenää. Silloin ostin hyytelöä seitsemällä sous'lla ja kahdeksalla sous'lla perunoita, minulle jäi vielä kolme frankia, viisitoista sous'ta. Enkö ole saanut paljon aikaan tänään?

Nyt pyyhki hän miestään, joka tunsi itsensä onnelliseksi eikä ajatellut lainkaan, että velka oli maksettava. Nauraen iloisesti sulki hän vaimonsa syliinsä.

— Älä, tuhmahan sinä olet! minähän tulen aivan märäksi. Pelkään
Maigrat'in aikeita…

Hän aikoi sanoa Katarinasta, mutta keskeytti. Miksi hän tekisi miestään levottomaksi? Siitä tulisi ainaisia huolia.

— Mitä aikeita?

— Petkuttaa meitä, tietysti. Katarinan täytyy tarkistaa laskut.

Maheu syleili häntä taas tahtomatta lainkaan hellittää huolimatta tämän vastustuksesta. Siten päättyi peseytyminen aina koko työväen kylässä. Se oli hänen mielestään ainoa miellyttävä hetki koko päivässä. Hän nimitti sitä jälkiruuaksi. Vaimo työnsi hänet nauraen pois luotaan.

— Älähän nyt… Katso, Estelle näkee… Anna minä käännän hänet edes selin.

— Mitä se kolmenkuukautinen nupukka ymmärtää.

Vihdoin alkoi Maheu pukeutua, toisin sanoin veti hän vaan housut sääriinsä. Häntä miellytti istua pesun jälkeen hetkisen alastomana vyötäisiin saakka. Hänen ihossaan, joka oli kalpea kuin tytöillä, oli hiilen jättämiä naarmuja, joita kaivajat kutsuivat "rokonarviksi." Näistä oli hän erittäin ylpeä ja näytti mielellään leveätä marmorista rintaansa, jossa risteili sinisiä suonia. Kesäsin oli kaikilla kaivajilla tapana sellaisessa asussa mennä ulos vilpottelemaan ja nytkin huolimatta kosteasta ilmasta lähti hän hetkeksi kuistille ja vaihtoi pari vitsikästä sanaa naapurin kanssa, joka samoin seisoi avorinnoin portaillaan.

Kahvia juodessaan kertoi Maheu insinöörin suuttumuksesta kaivoksessa. Nyt oli hän aivan rauhoittunut ja nyökäytti vain päätään vaimonsa neuvoille. Tämä vakuutti yhä, ettei voita mitään, jos rupeaa riitelemään yhtiön kanssa. Sitten kertoi vaimo rouva Hennebeau'n käynnistä. Molemmat olivat sisimmässään ylpeitä tästä vierailusta, vaikkeivät ilmaisseetkaan sitä.

— Saako tulla? kuului Katarinan ääni ylhäältä.

— Kyllä, kyllä, isä kuivaa itseään.

Nuori tyttö oli pukeutunut pyhävaatteisiinsa, vanhaan siniseen leninkiin, joka oli hyvin kulunut poimukohdista. Päässä oli hänellä musta tyllihattu.

— Kas tuota, kun on pukenut! Mihin olet menossa?

— Montsouhun ostamaan uutta nauhaa hattuuni… Vanhan olen ottanut pois, se on liian likainen.

— Onko sinulla sitten rahaa?

— Ei, mutta Mouquette on luvannut antaa lainaksi kymmenen sous'ta.

Äiti antoi hänen mennä, mutta ovella pysäytti hänet ja sanoi:

— Kuule, älä vaan osta nauhaasi Maigrat'ilta… Hän petkuttaisi sinua luullen että meillä on kultakasoja.

Isä, joka oli asettunut tulen ääreen, saadakseen tukkansa pikemmin kuiville, huusi tytön jälkeen:

— Muista tulla ajoissa kotiin, ettet jäisi pimeään maleksimaan.

Iltapäivällä työskenteli Maheu puistossaan. Hän oli jo istuttanut perunoita, herneitä ja papuja ja edellisenä iltana oli hän alkanut istuttaa kaalia ja salaattia. Tämä pieni maatilkka antoi heille vihanneksia, ainoastaan perunoita ei tahtonut riittää. Hänen hommatessa siinä, tuli Levaque polttamaan piippuaan. Hän katsoi salavihkaan roomalaisten salaattiin, jonka Bouteloup oli istuttanut. Ellei heidän vuokralaisensa olisi kaivanut niin ahkeraan, niin ei puistossa kasvaisi muuta kuin nokkosia. Naapurit alkoivat jutella aidan yli. Levaquen mieli ei ollut aivan rauhallinen sen jälkeen kun hän oli lyönyt vaimoaan ja hän alkoi kutsua Maheuta Rasseneurille. Ei kai hän pelkää ottaa pientä tappituikkua? Sitten pelaisivat keilapeliä, juttelisivat tovereitten kanssa ja palaisivat illalliselle. Siten viettivät tavallisesti hiilenkaivajat aikaansa palattuaan kaivannolta. Siinä ei tietysti ollut mitään paheksuttavaa, mutta Maheu teki tenää. Jos jättää salaatin, niin kuivaa se kokonaan. Itse asiassa kieltäytyi hän järkevyydestä, sillä hän ei tahtonut pyytää vaimoltaan ainoatakaan sou'ta.

Kello löi viisi. Pierronin vaimo poikkesi kysymään oliko Lydia juossut pois Jeanlinin kanssa. Levaque sanoi, että siltä näyttää. sillä Bebert oli myös jonnekin kadonnut ja nuo hulivilit ovat aina yksissä hommissa. Maheu rauhoitti heitä, että ehkä lapset poimivat salaattia. Siten alkoivat molemmat miehet laskea raakaa, vaikkakin hyväntahtoista leikkiä nuoren naisen kanssa. Tämä ei suuttunut eikä myöskään mennyt pois, sillä itse asiassa häntä imartelivat nuo kömpelöt sanat, vaikkakin hän huusi heille täyttä kurkkua. Kaikki naiset alkoivat taas soittaa suutaan. Koulu oli suljettu ja kaikki lapset huusivat ja melusivat kadulla. Miehet ryhmittyivät myös kolmin neljin polttamaan piippua ja vaihtamaan ajatuksiaan.

Levaque aikoi tunnustaa, kuinka jäntevä Pierronin vaimon käsivarsi oli. mutta silloin tämä suuttui tosissaan ja juoksi pois. Silloin Levaquekin päätti mennä yksin Rasseneurin luo.

Alkoi hämärtää. Maheun vaimo sytytti lampun ja alkoi sättiä ettei Katarina eivätkä pojat tule koskaan kotiin ajoissa. Ei koskaan voi ruveta yhdessä illalliselle. Eikä ole salaattiakaan. Se sopisi mainiosti muhennukseen, joka oli valmistettu perunoista, purjulaukasta ja ruokaruohoista. Koko talo haisi paistetulle sipulille, mistä tuntee köyhän majan.

Mahon palasi pimeän tullen puistosta, istui tuolille ja nojaten seinään nukkui. Niin pian kuin hän illalla istui, vaipui hän uneen. Kello löi seitsemän, Henri ja Lenore tahtoivat välttämättä auttaa Alzirea pöydän kattamisessa ja lopuksi särkivät yhden lautasen. Ukko Bonnemort tuli kotiin ja alkoi jouduttaa illallista, sillä hänen piti palata pian kaivokseen.

— Syökäämme sitten, sanoi Maheun vaimo herätettyään miehensä. — Kyllä he löytävät kotiin, eiväthän he ole pieniä. Harmittaa vain, ettei ole salaattia.

V.

Syötyään Rasseneurin luona, meni Etienne ahtaaseen ullakkohuoneeseensa, josta oli näköala yli Voreux'in ja riisuutumatta heittäytyi vuoteeseen vaipuen väsymyksestä heti raskaaseen uneen. Kahteen vuorokauteen ei hän ollut nukkunut neljääkään tuntia. Kun hän heräsi hämärissä ei hän kauan voinut käsittää, missä hän oli. Hän tunsi pahoinvointia, pää oli lyijynraskas, niin että vaivoin taisi nousta. Hänen teki mieli mennä hengittämään raitista ilmaa ennen illallista ja sitten panna oikein makuulle.

Ilta kävi yhä lämpösemmäksi, paksut pilvenlongat peittivät taivaan, ilmassa tuntui kestävän pohjoissateen lähestymistä. Etäisyys peittyi hämärään. Kaikki oli väritöntä, surullista ja kuollutta.

Etienne kulki ilman määrättyä suuntaa virkistyäkseen. Voreux, joka näytti nukkuvalta kuopassaan, oli pimeä, ei oltu vielä sytytetty lyhtyjä. Hän pysähtyi hetkeksi katsoakseen, miten työläiset tulivat sieltä. Kello löi kuusi, rengit ja lastaajat hajosivat ryhmittäin lajittelijoitten kanssa.

Ensimäisinä tulivat la Brule ja hänen vävynsä Pierron. Akka haukkui häntä siitä, ettei hän ollut pitänyt puoltaan riidassa tarkastusmiehen kanssa.

— Selkärangaton matelija! huusi eukko. — Sinä vain ryömit noitten roistojen edessä, jotka juovat vertamme.

Pierron kulki hänen rinnallaan vastaamatta hänelle. Vihdoin sanoi hän:

— Pitikö minun hyökätä päällikön kimppuun ja kärsiä ikävyyksiä? Ei kiitos.

— No niin, ryömi sitten heidän edessään! huusi vaimo. — Piru vieköön kun ei tyttäreni totellut minua!… He ovat tappaneet mieheni ja sinä kai tahdot, että minä kiitän heitä siitä. Älä luule, kyllä minä minä kostan!

Äänet hiljenivät vähitellen etääntyen. Etienne seurasi heitä silmillään. Vanhuksen harmaat hiukset liehuivat, kotkannenä heijastui räikeänä ja laihat käsivarret pieksivät ilmaa. Takaa kuuli hän nuoria ääniä, hän tunsi Sakariaan, joka odotti ystäväänsä Mouquet'ia.

— Tuletkos? kysyi tämä. — Syömme voileivän ja sitten hopsis
Vulkaniin.

— Heti, mutta minulla on vähän asioita.

— Mitä sitten?

Hän kääntyi ja huomasi Philomenen, joka tuli lajitteluvajasta.

— Vai niin, mumisi hän ikäänkuin arvaisi, mistä on kysymys. — No, minä menen edeltä.

— Mene, minä saavutan sinut.

Mouquet lähti, kohtasi vanhan Mouquet'in; isä ja poika nyökkäsivät ääneti toinen toisilleen ja menivät eri teitä.

Sakarias vei Philomenen sivutielle kanavan luo. Nainen ei tahtonut, hänen oli kiire, he riitelivät kuten kauan naimisissa ollut pari. Eipä ollut hauskaa tavata aina ulkona etenkin talvella, kun maa on kostea eikä voi piilottautua ruispeltoon.

— No eihän ole kysymys siitä, sanoi Sakarias: kärsimättömästi. — Minä tahdon puhua kanssasi…

Hän kiersi käsivartensa naisen vyötäisille ja vei hänet mukanaan. Kun he olivat laskeneet mäeltä, kysyi Sakarias, onko hänellä rahaa.

— Mihin sinä niitä tarvitset? kysyi tämä.

Sakarias hämmästyi, keksi jonkun kahden frankin velan, josta hänen vanhempansa suuttuisivat.

— Älä lavertele! Minähän näin Mouquet'in ja te varmaankin menette taas
Vulkaniin noitten ilkeitten laulajattarien luo.

Sakarias väitti vastaan, vakuutti, löi rintaansa, vannoi. Mutta kun toinen vain pudisti päätään, sanoi hän äkkiä.

— No niin, tule mukaan, jos se sinua huvittaa. Näetkö, et sinä ole lainkaan tielläni. Viisi minä laulajattarista. Tule.

— Entä lapsi? — sanoi Philomene. — Eihän lapselta pääse mihinkään eikä sen huudolta. Anna minun mennä kotiin.

Mutta Sakarias ei päästänyt häntä yhä pyytäen. Sitä vielä puuttuisi, että Mouquet, jolle hän on antanut sanansa, pilkkaisi häntä. Eihän mies voinut kanan tavoin joka ilta kellottaa sängyssään. Philomene taipui. Hän kaivot puseronsa poimusta muutamia kymmeniä sous'n lanttia. Se oli hänen ansionsa ylityöstä, mitkä rovot hän piilotti äidiltään.

— Näetkö, minulla on viisi, sanoi hän. — Sinulle voin antaa kolme. Mutta vanno, että taivutat äitisi suostumaan avioliittoomme. Minä en enää voi niin elää! Äitini haukkuu minua jokaisesta palasta, jonka panen suuhuni.. No, vanno ensin, ennenkuin annan rahat.

Hän puhui tapansa mukaan hiljaisella, sairaaloisella äänellä, vailla intohimoa, aivan väsyneenä elämän tavastaan. Sakarias vannoi ja vakuutti, että se on päätetty asia. Kun kolme rahakappaletta oli hänen kädessään, syleili hän Philomenea, suuteli ja kutitti ja olisi mennyt vielä pitemmälle ellei tämä olisi päättäväisenä riuhtaissut itsensä irti. Philomene palasi yksin työväenkylään, mutta Sakarias kiiti peltojen yli saavuttaakseen toverinsa.

Etienne seurasi heitä etäältä tietämättä, mitä oli kysymyksessä, hän luuli sen tavalliseksi kohtaamiseksi. Kaivantotytöthän kehittyvät hyvin aikaseen ja hän muisteli Lillen työläisnaisia, joita hän odotti tehtaan nurkan takana, noita tyttöjoukkoja, jotka olivat heitetyt oman onnensa nojaan ja puutteen ahdistamina olivat jo neljäntoista iässä aivan turmeltuneet. Toinen kohtaus hämmästytti häntä vielä enemmän. Hän pysähtyi.

Kaivoskummun juurella kahden suuren kiven kolossa istui pieni Jeanlin ja kummallakin puolen Lydia ja Bebert ja riitelivät.

— Vai niin, onko se vähän? Jos tahdotte, niin läimäytän vielä korvalle. Kuka on kaiken tuon keksinyt, hä?

Jeanlin oli tosiaankin keksinyt jotain. Kolmisin olivat he tunnin ajan kierrelleet ketoja kanavan rannikolla poimien salaattia, jolloin hän keksi, etteivät he kotona voi syödä niin paljon salaattia. He lähtivät Montsouhun kaupittelemaan sitä herrasväelle. Bebert'in jätti hän vartioimaan varastoa, mutta Lydian käski kulkemaan talosta taloon tarjoten salaattia. Hän vakuutti, että tytöltä aina kauppa sujuu. Kauppainnossaan oli hän myynyt kaikki ja tyttö oli ansainnut yksitoista sous'ta. Nyt he kolmisin jakoivat voitot.

— Se on väärin! julisti Bebert, — se on jaettava kolmen kesken. Jos sinä otat itsellesi seitsemän sous'ta, niin ei meidän osallemme jää muuta kuin kaksi kummallekin.

— Mitä sanot? Väärinkö? huusi Jeanlin raivoissaan. — Minähän olen poiminutkin eniten.

Tavallisesti antoi Bebert tällaisissa tapauksissa myöden, sillä hän tunsi ystäväänsä kohti arkaa kunnioitusta ja luottamusta ja siksi aina sai tyytyä huonompaan. Vaikka hän oli Jeanlinia vanhempi ja voimakkaampi, salli hän tämän lyödäkin itseään. Mutta tällä kertaa oli niin paljon rahan näkeminen kiihottanut häntäkin.

— Eikö totta, Lydia, hän tahtoo ottaa osamme… Jos hän ei jaa tasan, niin sanomme hänen äidilleen.

Jeanlin pui nyrkkiään hänen nenänsä edessä.

— Sanoppa vielä kerran. Koetappa! Minä sanon itse teidän vanhemmillenne, että olette myyneet äidin salaatin. Ja kuinka sinä pässinpää luulet voivan jakaa yksitoista sous'ta tasan kolmeen osaan? Koeta itse, sinä viisastelija. Sekää, tässä on kaksi sous'ta kummallekin. Ottakaa pian, muuten piiloitan ne kaikki taskuuni.

Bebert oli voitettu ja otti kaksi sous'ta. Lydia ei sanonut mitään, hän pelkäsi Jeanlinia ja samalla tunsi hellyyttä häntä kohtaan kuten lyöty aviovaimo. Kun Jeanlin tahtoi antaa hänelle kaksi sous'ta, ojensi hän nöyränä kätensä. Mutta Jeanlin muisti äkkiä jotain.

— Mitä sinä niillä teet? Äitisi ottaa ne heti sinulta, ellet osaa piilottaa. Ennemmin minä säilytän ne sinun varallesi. Kun tarvitset, niin kysy minulta.

Ja kaikki yhdeksän sous'ta katosivat hänen taskuunsa. Jottei tyttö voisi vastata, syleili hän häntä ja nauraen tekivät he yhdessä kuperikeikkaa kummulta alas. Jeanlin kutsui Lydiaa pikku vaimokseen ja he leikkivät yhdessä "rakastelemista", matkien aikuisia, joitten tekoja he seurasivat aina salaa nurkan takaa.

Behert ei saanut koskaan ottaa osaa näihin leikkeihin. Niin pian kun hän lähestyi Lydiaa, sai hän aika iskun Jeanlinilta. Siksi oli hän alati kiukuissaan ja koetti jollain säikähyttää tai häiritä heitä, sillä he eivät lainkaan ujostelleet häntä.

— Hei, katsokaa, tuolla seisoo mies ja katsoo, teihini huusi hän.

Tällä kertaa ei hän valehdellut, sillä Etienne seisoi lähellä. Lapset hyppäsivät ja juoksivat nopeasti pois, mutta Etienne kääntyi nauraen pois ja lähti kulkemaan kanavaa myöten. Aikaseenpa nuokin nulikat alkavat, mutta mitä tehdä, kun eivät muuta saa oppia aikuisilta. Ja kuitenkin on surullista nähdä sellaisia lapsia.

Kulkien edelleen kohtasi hän yhä pariskuntia. Hän läheni Requillart'ia, missä rakastavaiset Montsou'sta yhtyivät vanhan kaivoksen raunioilla. Se oli yleinen kohtaamisen paikka. Samoin tässä autiossa nurkassa tytöt toivat esikoisen maailmaan elleivät rohjenneet tehdä sitä kotona. Aita oli lahonut, niin että saattoi vakaasti liikkua rajan yli. Siellä täällä seisoi joku parru jälellä entisestä vajasta, vanhoja hiilirattaita lojui läjässä tiellä. Ja näitten lahoneitten raunioitten väliltä kohosi sieltä täältä nuori ruoho tai iti puun alku.

Tytöt olivat täällä kuin kotonaan. Jokaisella oli lempipaikkansa, missä hän voi rakastettunsa kanssa olla lymyssä. Mutta ei siellä paljoa välitettykään naapureista. Luonto voitti kaikki. Elämän voimakas ääni kutsui kaikkia nuoria tyttöjä ja poikia, jotka melkein olivat vielä lapsia.

Täällä asui myös vanha vahti, Mouque, jolle yhtiö oli antanut asuttavaksi kaksi huonetta lahoneessa tornissa, joka milloin tahansa voisi kaatua. Hänen piti pystyttää parruja katon kannattimiksi. Siinä hän asuikin perheineen, isä ja poika toisessa ja Mouquette toisessa huoneessa. Ikkunoissa ei enää ollut ainoatakaan ehjää ruutua, jonka vuoksi ukko katsoi parhaaksi lyödä siihen lautoja. Tuli pimeä, mutta lämmin. Oikeastaan ei tällä vahdilla ollut mitään vahdittavana; hän hoiti Voreux'in hevosia eikä välittänyt vähääkään Requillart'in raunioista. Siinä säilytettiin ainoastaan kaivosaukko, joka toimi viereisen kaivoksen ilmavaihtotorvena.

Siten eli Moquet vanhuutensa päiviä keskellä tuota rakkauden tyyssijaa. Mouquette oli jo kymmenen vuotiaasta alkanut ottaa osan tuohon elämään, ei kuitenkaan sellaisien poikien parissa kuin Lydia, vaan aikuisten partasuisten miesten seurassa. Isä ei puhunut mitään, sillä hän oli nöyrä isälle eikä koskaan tuonut rakastajiaan kotiin. Vähitellen oli hän tottunut siihen. Joka kerran kun hän palasi Voreux'sta tai matkalla sinne, kohtasi hän joka askeleella pariskuntia. Kun hän kävi risuja kokoomassa tai haki ruohoja kaniineille, täytyi hänen liikkua varovasti, jottei hän sattuisi polkemaan maassa makaavien jalkoihin. Vähitellen tottuivat sekä nuoret että hän toinen toisiinsa, etteivät he enää häirinneet toisiaan.

Vihdoin oli hän oppinut tuntemaan kaikki tytöt Requillart'ssa, kuten puutarhuri tuntee kaikki harakkavarkaansa, jotka syövät tyhjiin kirsikkapensaat. Oi, tuota nuoruutta, kuinka ahne ja kyllääntymätön se on! Toisinaan pudisti hän moittivasti päätään, jos joku pari alkoi huhtoa liian meluavasti. Yhdestä asiasta vain joutui hän pahalle mielelle, jos nimittäin joku pari asettui liian lähelle hänen asuntoaan, sillä hän pelkäsi heidän reuhtomisestaan seinien hytkivän.

Joka ilta tuli Mouque'n luo kylään vanha Bonnemort ollessaan tavallisella iltapäiväkävelyllään. Molemmat ukot eivät puhuneet paljon, tuskin kymmentä sanaa puolen tunnin kuluessa, jonka he viettivät yhdessä. Mutta heitä miellytti istua yhdessä ja muistella menneitä aikoja tarvitsematta puhua niistä. He istuivat jonnekin pölkylle, silloin tällöin vaihtoivat jonkun sanan ja vaipuivat ajatuksiinsa painaen päät alaspäin. Ympärillä kaikui hillittyjen sanojen ja suutelojen ääntä, toisinaan kuului naurua ja nuorten tyttöjen lämmin tuoksu sekaantui poljetun ruohon tuoksuun. Neljäkymmentä vuotta sitten juuri tällä paikalla, kaivoksen takana oli Bonnemort tutustunut vaimoonsa. Tämä oli niin pieni, että hänen täytyi nostaa hänen hiilirattaille, voidakseen oikein syleillä. Se oli herttainen aika silloin. Ja molemmat ukot nyökäyttäen päätään erosivat usein sanomatta edes jäähyväiset.

Mutta tänä iltana juuri kun Etienne kulki ohi, nousi ukko Bonnemort pölkyltä ja sanoi Mouque'lle:

— Hyvää yötä vaari! Sano, tunsitko "Punatukkaista"?

Mouque oli hetken vaiti ja vastasi mennessään tupaansa:

— Hyvää yötä, hyvää yötä, vaari!

Etienne istui samalle pölkylle. Hänen mielensä tuli yhä ankeammaksi, vaikkei hän tiennyt syytä. Katsoessaan poistuvan ukon selkään muisti hän tulonsa aamulla ja tämän hiljaisen ukon sanatulvaa. Kuinka paljon surua. Ja nuo onnettomat, työstä uupuneet tytöt ovat niin tuhmia, että tulevat vielä iltasin tänne luodakseen itselleen uutta surua ja uusia työnorjia ja raatajia! Eikä loppua näy! Mahdollisesti johtuivat hänen synkät ajatuksensa siitä, että hän oli siinä yksin silloin kun toiset kulkivat parittain. Niin, niin, kaikki ovat samallaisia, kaikilla voittaa intohimot järjen.

Etiennen vielä istuessa siinä hämärissä kulki vielä yksi pariskunta hänen ohitseen Montsou'sta. Tyttö, joka oli varmaankin vielä aivan nuori, melkein lapsi, teki vastarintaa, hiljaa pyytäen ja rukoillen seuralaistaan. Mutta tämä ääneti vei tytön mukaansa lahonneen vajan nurkkaan, missä oli vanhoja köysiä kasassa. He olivat Katarina ja Chaval. Mutta Etienne ei tuntenut heitä, hän seurasi heitä silmillään ja päätti odottaa, miten tuo kaikki päättyy. Äkkiä saivat hänen ajatuksensa uuden käänteen. Mitä se häneen kuuluu? Tytöt vastustavat vain siksi, että heitä pyydettäisiin.

Kun Katarina oli jättänyt työväenkylän No. 240, lähti hän maantietä myöten Montsou'hun. Jo kymmenvuotiaasta asti, siitä asti kun hän oli alkanut ansaita kaivoksessa, oli hän näin vaeltanut yksin maantietä pitkin kaikessa vapaudessaan samoin kuin kaikki kaivajien lapset. Ettei hän tähän saakka ollut saanut rakastajaa, niin oli se siksi, ettei hänessä vielä ollut herännyt nainen. Saavuttuaan varastorakennusten tykö poikkesi hän pesijättären luo, jonka luona hän oli varma tapaavansa Mouquette'n, sillä tämä vietti täällä iltapäivänsä toisten naisten seurassa kahvipannun ääressä.

Mutta Katarinan ei onnistunut, sillä Mouquette oli juuri vuorostaan tarjonnut kahvia eikä voinut antaa lupaamiansa kymmentä sous'ta. Sen sijaan tarjosi hän Katarinalle kupin kuumaa. Mutta Katarina ei suostunut, että hän lainaisi toiselta häntä varten. Hänen mieleensä johtui äkkiä taikauskoinen ajatus, että nauha tuo hänelle onnettomuutta, jos hän ostaa sen nyt ja hän päätti säästää.

Hän lähti nopeasti takaisin kotiinsa päin. Hän oli sivuuttanut jo Montsou'n viimeiset talot, kun joku huusi häntä nimeltä Piquette kahvilan ovelta.

— Hei Katarina, mihin sellainen kiire?

Se oli pitkäkoipinen Chaval. Tyttöä harmitti, ei sen vuoksi, ettei nuorukainen miellyttäisi häntä, vaan hänen ei tehnyt mieli laskea leikkiä.

— Tule juomaan jotain. Tahdotko? Vähän likööriä.

Katarina kieltäytyi kohteliaasti: jo hämärtää ja häntä odotetaan kotona. Mutta Chaval lähestyi häntä ja alkoi pyytää hellästi. Hän oli jo kauan sitten tahtonut kutsua hänet luoksensa. Hän asui lähellä Piquette'a. Mutta Katarina nauraen lupasi tulevansa silloin kun viikossa tulee olemaan seitsemän torstaita. Puhuessaan yhtä ja toista sattui hän mainitsemaan nauhaa, jota hänen ei ollut onnistunut ostaa.

— Minä ostan sen sinulle! huudahti Chaval. Katarina punastui tuntien, että hänen olisi pitänyt nytkin kieltäytyä, mutta samalla tunsi hän kiihkeää halua saada nauhaa. Vihdoin hän suostui ehdolla, että hän maksaisi lainan takaisin. Siitä alkoivat he taas puhua leikkiä, mutta kun Chaval ehdotti, että nauha ostettaisiin Maigrat'lta, kieltäytyi Katarina taas.

— Ei, ei, äiti kielsi minun menemästä Maigrat'in luo…

— Tyhmyyksiä, tarvitseeko sinun kertoa, mistä sinä ostit sen. Hänellä on parhaimmat koko Montsou'ssa.

Kun Chaval ja Katarina tulivat Maigrat'in puotiin kuten rakastavainen pari ainakin ostamaan morsiuslahjaa, kävi hän kiukusta punaseksi kuin krapu ja näytteli nauhoja sen näköisenä ikäänkuin hänestä tehtäisiin pilaa. Heidän mentyä seisoi hän ovella katsoen, miten he etääntyivät pimeyteen. Kun hänen vaimonsa lähestyi kysyäkseen jotain, alkoi pauhata ja huutaa, uhaten että hän pakottaisi kaikkia ryömimään edessään ja nuoleksimaan hänen saappaitaan kiitollisuudesta eikä tuolla tavoin…

Chaval lähti saattamaan Katarinaa. Hän kulki aivan tytön rinnalla kädet riipuksissa samalla saaden tytön kulkemaan, minne hän itse tahtoi. Tyttö huomasi äkkiä, että he olivat poikenneet valtatieltä kapealle polulle joka vei Requillart'iin. Mutta hän ei ehtinyt suuttua. Chaval oli jo kiertänyt käsivartensa hänen vyötäisilleen ja kuiskaili korvalle lempeitä sanoja. Kuinka tyhmä hän on, että pelkää? Voisiko hän tehdä hänelle mitään pahaa, hänhän oli niin hempeä kuin silkki, että hän vallan tahtoisi syödä hänet. Ja Chavalin sanat ja hyväilyt saivat Katarinaa väräjämään. Mitä hän voisikaan vastata? Chaval mahtoi todellakin pitää hänestä. Äkkiä muisti hän toiset kasvot, sen nuoren miehen kasvot, jonka hän oli aamulla nähnyt.

Katarina tointui. Chaval oli vienyt hänet Requillart'in raunioitten luo ja hän peräytyi nähdessään pimeän vajan.

— Ei, ei, sammalsi hän, minä pyydän sinua, päästä minut!

Häntä valtasi pelko tuota miestä kohti, sama pelko, joka valtaa nuorta naista voittoisan miehen edessä, vaikkakin hän olisi taipuvainen antautumaan.

— Ei, ei, minä en tahdo. Minä olen vielä liian nuori… Odota… sitten…

Mutta Chaval lausui:

— Tyhmyyksiä! Mitä sinä turhaan pelkäät.

Eikä hän sanonut enempää, vaan sulki tytön voimakkaaseen syliinsä ja tyttö antoi viedä itsensä sukupolvesta sukupolveen perityn alistuvaisuuden uhrina.

Etienne oli istunut liikkumatta ja kuunnellut. Siinä oli taas yksi! Kun he olivat menneet nousi hän. Jokin mustasukkainen viha valtasi hänet. Hän ei enää välittänyt mistään, kulki parruja myöten kolisten saappaillaan. Mutta tuskin oli hän astunut sata askelta, kun hän käännyttyään huomasi hämmästyksekseen, että hekin jo tulevat vajasta nähtävästi aikoen palata kylään. Mies oli jälleen kietonut kätensä tytön vartalon ympärille puristaen häntä kiitollisena lähelle itseään ja kuiskaillen helliä sanoja. Tyttö näkyi kiirehtivän tyytymättömänä viivytyksestä.

Silloin teki Etiennen mieli välttämättömästi saada nähdä heidän kasvojaan ja hän piilottautui lyhdyn varjoon. Hän oli hämmästyksestä kangistua tuntiessaan ohikulkijoissa Katarinan ja Chavalin. Hän ei aluksi tahtonut uskoa. Oliko mahdollista, että tuo tyttö sinisessä hameessa ja hatussa oli sama kuin aamuinen poika housuissa ja mekossa? Mutta hän ei enää voinut epäillä: hän tunsi tytön kirkkaat vihertävät silmät, jotka olivat syvät kuin vuorijärvi. Sellainen lutka! Selittämättä itselleen syytä tunsi hän halua kostaa ja halveksia tyttöä. Kuinka ruma hän olikaan naispuvussa!

Katarina ja Chaval kulkivat hitaasti edelleen aavistamatta, että joku seuraa heitä. Chaval pysäytti hänet yhtenään suudellakseen häntä ja Katarina suli hänen hyväilystään hiljaa nauraen. Etienne oli jäänyt nyt jälkeen ja oli pakotettu kulkemaan perästä. He sulkivat häneltä tien ja hänen mieltään velloivat myrkyt kun hän siten oli pakotettu olemaan todistajana kaikelle heidän hellyydelleen. Siis oli totta, mitä Katarina vannoi tänä aamuna. Tähän asti ei hänellä ole ollut rakastajaa. Ja hän oli etääntynyt hänestä, koska ei ollut tahtonut tehdä samoin kuin Chaval, joka nyt olikin ottanut tytön häneltä, sill'aikaa kuin hän katseli sivulta. Häntä raivostutti, hän pui nyrkkiä, hän oli valmis tappamaan tuon miehen.

Kävelyä kesti puolisen tuntia. Kun Katarina ja Chaval lähestyivät Voreux'ta hiljensivät he askeleensa, pari kertaa pysähtyen kanavan luona, kolme kertaa kummun luona hellästi leikkien ja nauraen. Etiennen täytyi myös pysähtyä yhtaikaa, jottei häntä huomattaisi. Hän tahtoi tuntea ainoastaan raakaa katumusta, miksi hän kaikessa hyvyydessään oli säälinyt viattomia tyttöjä. Sivuutettuaan Voreux'in olisi hän voinut mennä suoraan Rasseneurille illalliselle, mutta hän jatkoi matkaansa heidän jälkeensä itse kylään saakka ja jäi seisomaan varjoon neljännestunnin ajan odottaakseen kunnes Chaval laskee Katarinan kotiin. Vakuutettuna, että he jo olivat eronneet, jatkoi hän matkaa Marchienneen ajattelematta mitään, mutta hän tunsi ahdistusta palatakseen yksinäisyyteen huoneeseensa.

Vasta tunnin kuluttua, kello yhdeksän aikaan palasi hän sanoen itselleen, että hänen täytyi syödä ja mennä levolle, jos hän aikoi seuraavana päivänä nousta kello neljä. Koko kylä nukkui jo, ei missään näkynyt valoa. Päivä oli päättynyt. Väsymyksen murtamina vierähtivät työmiehet suoraan illallispöydältä vuoteeseen.

Rasseneurin valaistussa salissa eräs koneenkäyttäjä ja kaksi päivätyöläistä joivat tuopeistaan. Ennenkuin Etienne astui sisään, heitti hän viimeisen kerran silmäyksen pimeyteen. Taas oli edessä sama avara etäisyys kuin aamulla. Kolme tulikoria paloi samaten muistuttaen veristä kuuta. Ja etäämpänä oli Montsou ja Marchiennes ja kaikki peittynyt pimeyteen. Vain siellä täällä hehkuivat tehtaitten torvet ja paloivat sulatusuunit. Vähitellen laskeutui yö hitaasti maahan peittäen kaikki. Kuului ainoastaan pumppuhuoneen syvät huokaukset, jotka eivät herenneet koskaan, ei yöllä eikä päivällä.

KOLMAS OSA.

I.

Toisena ja seuraavana päivänä Etienne työskenteli kaivoksessa. Elämä meni menojaan, hän alkoi tottua siihen, vaikka se alussa oli tuntunut hänestä mahdottomalta. Ensimäisten viikkojen yksitoikkoisen kulun keskeytti ainoastaan hänen sairastumisensa kuumeeseen. Kaksi vuorokautta makasi hän kuumeessa houraillen, että hän lykkää hiilirattaita liian kapeasta aukosta, josta hän itse ei voi mahtua. Se oli tavallinen seuraus uupumuksesta työn alussa ja pian tointui hän siitä.

Päivät päättyi, viikot vieri, kuukaudet kului. Nyt nousi hän samoinkuin muut työtoverit kello kolme, joi kahvia ja otti mukaan pari voileipää, jotka rouva Rasseneur valmisti hänelle illalla. Säännöllisesti joka aamu kohtasi hän matkalla kaivokseen ukko Bonnemort'in, joka meni kotiin nukkumaan, ja kotimatkalla — Bouteloup'n, joka kulki työhön. Hänen yllään oli nahkalakki, housut ja karttunamekko, hän vapisi vilusta lämmitellen vajassa uunin luona. Sitten odotti hän vuoroaan avojaloin vastaanotto-osastossa karmeassa vedossa.

Nyt tunsi hänkin kaikki maanalaiset käytävät paremmin kuin Montsou'n kadut, tiesi, missä täytyi kumartua, kussa kääntyä, siellä sivuuttaa lätäkön. Hän oli niin hyvin tutustunut noihin maanalaisiin kahden kilometrin käytäviin, että hän olisi voinut kulkea siinä pimeässä ilman lyhtyä kädet taskussa. Joka kerran siinä astuessaan kohtasi hän aina samaa: voudin, joka ohimennen valaisi työläisten kasvot, vanhan Mouque'n hevosineen, Bebertin, joka talutti Bataillea ja Jeanlinin, joka juoksi perässä sulkien ilmaluukkuja, lihavan Mouquetten ja Lydian, jotka lykkäsivät hiilivaunuja.

Eikä Etienne enää kärsinyt niin paljon kosteudesta ja kuumuudesta, kuin alussa. Nyt kulki hän vapaasti savupiippua ylös ja olisi voinut putkahtaa sellaisistakin raoista, joihin ennen ei ollut uskaltanut pistää kättänsäkään. Hän hengitti hiilipölyä tuskin sitä huomaten, näki selvästi pimeässä ja oli tottunut olemaan aamusta iltaan märissä vaatteissa. Ei hän enää turhaan kuluttanut voimiaan, vaan oppi niin pian työn taidon, että kaikki hämmästyivät. Kolmen viikon kuluttua pidettiin häntä kaivoksen taitavimpana rattaitten lykkääjänä. Ei ollut toista, joka lykkäsi rattaitaan niin nopeasti kuin hän, eikä kukaan osannut täyttää niitä huolellisemmin. Pienen kokonsa tähden saattoi hän tunkea joka paikkaan ja vaikka hänen kätensä olivat hienot ja pienet kuin tytöllä, olivat ne raudanlujat. Ollen ylpeä ei hän milloinkaan valittanut, vaikka hän olisi kaatua väsymyksestä. Vain yhdessä suhteessa olivat työtoverit tyytymättömät häneen, ettei hän ymmärtänyt leikkiä. Mutta muutoin alettiin häntä pian pitää oikeana hiilenkaivajana ja vähitellen alkoi hän tottumuksen pakosta muuttua koneeksi.

Eniten muista kiintyi Maheu häneen, sillä hän piti arvossa hyvin suoritettua työtä. Sitä paitsi tunsi hän vaistomaisesti samoin kuin muutkin, että tämä nuorukainen oli heitä valistuneempi. Hän näki hänen lukevan, kirjoittavan, piirtävän karttoja ja kuuli hänen puhuvan asioista, joista hän oli itse aivan tietämätön. Se ei häntä hämmästyttänyt, sillä kivihiilenkaivajat tavallisesti ovat tehtaalaisia kehittymättömämpiä ja tylsempiä. Mutta häntä hämmästytti tuon nuorukaisen rohkeus ja pelottomuus, millä hän oli hyökännyt työn kimppuun säästyäkseen nälkäkuolemalta. Ensi kerran oli sivultapäin tullut työmies kotiutunut niin pian. Kun oli kiire hiilenhakkuussa eikä Maheu tahtonut häiritä hakkaajia, oli hänen tapana antaa Etiennen tehtäväksi pystyttää kannatin-paaluja, sillä silloin oli hän varma että työ tulee suoritetuksi kunnollisesti. Päälliköt yhäti vaativat heiltä kannatinparrujen pystyttämistä, joka hetki voitiin odottaa, että Negrel ilmaantuisi Dansaertin kera ja alkaisi kiljua. Hän oli huomannut että Etiennen työ tyydytti heitä, vaikka he eivät koskaan ilmaisseet tyytyväisyyttänsä, vaan yhä uhkasivat, että yhtiö ryhtyy ankarampiin keinoihin. Kaikki sujui vanhan tavan mukaan, mutta salainen tyytymättömyys kyti kaivoksessa ja Maheunkin kädet puristautuivat nyrkkiin.

Sakarian ja Etiennen välit olivat alussa vihamieliset, olivatpa he eräänä iltana vähällä ruveta tappelemaan. Mutta edellinen, joka itse asiassa oli hyväntahtoinen nuorukainen, lauhtui niin pian kuin toinen oli tarjonnut hänelle oluthaarikan ja myönsi kernaasti hänen etevämmyytensä. Levaque sopi myöskin pian Etiennen kanssa, puhui mielellään hänen kanssaan politiikkaa ja vakuutti, että heillä on aivan samat mielipiteet. Ainoastaan Chaval oli yhäti vihamielinen häntä kohti, ei toki niin että hän näyttäisi sitä katseessa tai sanoissa, sillä näennäisesti olivat he hyviä tovereita. Ainoastaan joskus heidän kauan keskustellessaan keskenään syttyi heidän silmiinsä entinen vihamielisyys. Katarina suhtautui heihin kuin väsynyt ja alistuvainen tyttö. Hän oli aina ystävällinen lykkääjätoveriaan kohtaan, mutta samalla alistui nöyrästi rakastajansa oikuille ja otti julkisesti vastaan hänen hyväilyjään. Heidän suhteensa ei enää ollut salainen kenellekään, perhekin tiesi sen, mutta katsoi siihen sormien välitse. Työn jälkeen otti Chaval tytön joka ilta mukaansa Requillart'iin, jonka jälkeen saattoi tytön kotiin ja antoi vanhempain oven edessä viimeisen suutelon koko kylän nähden.

Etienne usein kiusotteli tyttöä näillä hänen kävelyillään ja letkautti toisinaan raakoja vitsejä, kuten oli kaivajien kesken tapana. Tyttö vastasi samalla, vielä kertoi kerskuen rakastajansa temppuja, mutta hämmentyi ja kalpeni kun hänen katseensa kohtasi nuoren miehen katseen. Silloin molemmat kääntyivät pois eivätkä tuntikausiin puhuneet keskenään. Tuntui ikäänkuin he vihaisivat toisiaan jostain syystä, joka on tunnettu ainoastaan heille, mutta josta he eivät milloinkaan puhuneet keskenään.

Tuli kevät. Eräänä päivänä noustuaan kaivoksesta tunsi Etienne äkkiä nuoren mullan henkeä, hienon ruohon tuoksua ja raikasta, puhdasta ilmaa. Päivä päivältä kävi kevät yhä kauniimmaksi vaalien häntä yhä enemmän pitkän kymmentuntisen työn jälkeen maanalaisen ikuisen pimeän talven jälkeen. Päivät kävivät yhä pitemmiksi. Nyt painuivat he alas kaivokseen aamun koitteessa, silloin kuin punertava taivas valaisi Voreux'in ja höyry aamuruskon valossa näytti punertavalta kohotessaan ylös ilmaan. Nyt ei heitä viluttanut enää, lauhkea tuuli puhalteli ja leivonen viserteli avaruudessa. Kello kolme päivällä häikäisi heitä auringon valo, josta taivaanranta kiilui ja hiilet loistivat kuin rassatut. Kesäkuussa oli ruis jo korkea kuvastuen kauniin viheriän värisenä valkojuurikkaitten tummaan väriin. Rajaton viheriä meri hulmusi vähäisimmästäkin tuulesta ja iltasin tuntui, että meri oli kohonnut korkeammalle kuin aamulla. Poppelit kanavan varrella lehtivät, kummulla kasvoi ruohoa ja siellä täällä näkyi joku kukkanen.

Nyt kun Etienne iltasin lähti ulos, tapasi hän rakastuneita muualla. Hän näki heidän tallaamiaan polkuja rukiissa, arvasi heidän pesäpaikkansa pensaikossa ja suuren peltounikukan suojassa. Sakarias ja Philomene tulivat tänne vanhan tavan mukaan. Vanhus la Brule oli aina Lydian kintereillä tavaten hänet siinä Jeanlinin seurassa jossain upeassa ruohikossa. Ja mitä Mouquette'en tulee, niin näkyi hänen päänsä aina siellä täällä rukiin seassa.

Etienne ei välittänyt vähääkään kaikista noista pariskunnista, hän kimmastui ainoastaan tavatessaan Katarinan Chavalin seurassa. Pari kertaa näki hän lähestyessään heidän laskeutuvan maahan, missä paikassa vilja ei enää kohonnut. Erään kerran näki hän Katarinan kirkkaat silmät tähkäpäitten tasalla, jonka jälkeen ne heti taas katosivat. Silloin tuntui hänestä avara tasanko liian ahtaalta ja hän vietti kernaammin iltansa Rasseneurilla "Huvissa."

— Antakaa minulle olutta, rouva Rasseneur, tänään en mene mihinkään, jalkani ovat väsyneet.

Ja hän kääntyi toverinsa puoleen, joka istui huoneen nurkassa nojaten päänsä seinään.

— Suvarin, ettekö tahdo juoda vähän?

— Kiitos, en.

Etienne oli tutustunut Suvariniin, sillä he olivat naapureita. Se oli koneenkäyttäjä Voreux'sta, laihahko valkoverinen, noin kolmenkymmenen vanha mies, kapeine kasvoineen, joita ympäröi pitkät hiukset ja pienehkö parta. Terävät valkeat hampaat, kapea nenä ja pieni suu sekä punertava kasvojen väri tekivät hänet tytön näköiseksi. Koko hänen ulkomuodossaan näkyi jotain lempeää itsepäisyyttä ja vain hänen harmaat teräksiset silmänsä säihkyivät toisinaan rajusti. Hänen huoneessaan oli ainoastaan kirstu täynnä kirjoja ja papereita, hän oli venäläinen eikä puhunut koskaan itsestään, mutta hänestä liikkui mitä ihmeellisempiä juttuja.

Kivihiilenkaivajat, jotka yleensä kohtelevat suurella epäilyksellä vieraita, arvasivat hänen hienoista käsistä päättäen, että hän kuului toiseen yhteiskuntaluokkaan. Ensin luulivat he, että hän oli paennut rangaistusta jostain rikoksesta, mahdollisesti murhasta, mutta hän oli yksinkertainen ja hyvä käytöksessä, jakeli lapsille kaikki pienet rahansa, niin että he alkoivat vähitellen pitää hänet toverinaan. Joku oli lausunut hänestä: valtiollinen pakolainen, joka epämääräinen nimitys sovitti heidän silmissään rikoksenkin ja teki hänestä kärsimystoverin.

Ensi aikoina hän ikäänkuin karttoi Etienneä, joka vasta myöhemmin sai kuulla hänen historiansa. Suvarin oli erään aatelistilanomistajan nuorin poika Tuulan kuvernementista. Pietarissa opiskellessaan lääketiedettä yliopistossa liittyi hän sosialistiseen liikkeeseen, jota Venäjän opiskeleva nuoriso siihen aikaan innokkaasti harrasti. Tämän liikkeen innostuttamana oli hän päättänyt oppia jonkun käytännöllisen ammatin voidakseen helpommin lähestyä työväkeä ja tuli sepäksi. Nyt hän eli tästä ammatista paettuaan Venäjältä epäonnistuneen murhayrityksen jälkeen hallitsijaa vastaan. Hän oli kuukauden viettänyt hedelmäkellarissa kaivaen maanalaista käytävää ja valmistaen pommeja ainaisessa vaarassa lentää itse ilmaan ja räjäyttää koko talon. Hänen omaisensa eivät tahtoneet tietää hänestä ja hän oli maleksinut ympäri Ranskaa vailla ainoatakaan ropoa epäiltynä vakoilemisesta. Vihdoin oli hänen onnistunut päästä Montsou'n kaivokseen työhön. Siinä työskenteli hän jo vuoden ajan vaatimattomana ja vaiteliaana, tehden työtä vuoroin viikon päivät ja yöt, aina yhtä huolellisesti ja uutterasti, että päällikötkin asettivat hänet esimerkiksi työmiehille.

— Sinun ei näy koskaan olevan jano, sanoi Etienne nauraen.

— Minua janottaa silloin kun syön, vastasi tämä lempeällä äänellään, melkein ilman vieraanvoittoista ääntämistä.

Etienne alkoi tehdä hänestä pilaa vakuuttaen että oli nähnyt hänet tytön kanssa ruispellolla lähellä "Silkkisukkaa". Mutta Suvarin vain kohotti olkapäitään aivan välinpitämättömästi. Naisenko kanssa? Mitä varten? Hän piti naista toverina, aivan samoin kuin miestä, jos tällä vaan oli rohkeutta ja toverillista tuntoa. Mitä varten muutoin sitoa itseään johonkin, mikä voisi olla vain ohimenevää. Hän ei kaivannut ystävää eikä vaimoa, hän tahtoi olla täysin riippumaton.

Joka ilta, kun kahvila yhdeksän aikaan oli tyhjä vieraista, jäi Etienne hetkiseksi jutellakseen Suvarinin kanssa. Etienne joi oluensa pienin kulauksin ja Suvarin poltti lakkaamatta savukkeitaan, niin että hänen hienot sormensakin kävivät savusta kellertäviksi. Hänen hajamielinen katseensa seurasi savun pyörteitä ja hän itse antautui haaveitten valtaan. Hänen vasen kätensä teki koko ajan hermostuneita eleitä ikäänkuin se koettaisi siepata jotain avaruudessa. Vihdoin oli hänellä tapana ottaa syliinsä kesyen kaniinin, joka juoksenteli vapaasti talossa, ja hän hyväili sitä kauan. Kaniini, jolle hän oli antanut nimeksi "Puola", oli hyvin kiintynyt häneen. Niin pian kuin tämä istuutui, juoksi se hänen luokseen, haisteli hänen jalkojaan ja kynsi häntä käpälillään, kunnes hän otti sen syliinsä, kuten lapsen. Silloin sulki kaniini tyydytyksestä silmänsä ja painoi korvansa alas hänen itsetiedottomasti silitellessä eläimen silkinhienoja harmaita selkäkarvoja myöten.

— Minä olen saanut kirjeen Pluchart'ilta, sanoi Etienne eräänä iltana,

Ravintolassa ei ollut muita läsnä paitsi Rasseneuria ja Suvarinia.

— Vai niin, huudahti ravintoloitsija. — Mitä hän kirjoittaa?

Etienne oli kahtena viimeisenä kuukautena ollut vilkkaassa kirjeenvaihdossa Lillen konemestarin kanssa, jolle hän ilmoitti saaneensa työtä Montsou'n kaivoksessa ja tämä oli heti päättänyt järjestää hänen kauttaan agitationia kivihiilenkaivajien kesken.

— Hän kirjoittaa, että kansainvälinen liitto laajenee, eri haaroilta liitytään siihen.

— Mitä sinä sanot heidän yhdistyksestään? kysyi Rasseneur Suvarinilta.

Tämä puhalsi savun ilmaan ja silitellen Puolan päätä lausui tavallisella tyynellä äänellään:

— Pelkkiä tyhmyyksiä.

Etienne tulistui. Synnynnäinen kapinanhenki ajoi hänet työn taisteluun pääomaa vastaan, vaikka tietämättömyydessään hän rakensi ilmalinnoja. Tällä kertaa oli kysymys kansainvälisestä työväenliitosta, kuuluisasta Internationalesta, joka hiljattain oli perustettu Lontoossa. Eikö se ollut suuremmoinen aate, jonka kautta koituisi oikeuden voitto? Ei ole enää mitään rajoja, koko maailman työläiset nousevat, yhdistyvät taatakseen työläiselle hänen työnsä palkkion. Kuinka yksinkertainen, mutta suuremmoinen järjestö se onkaan, alinna osasto, joka edustaa kuntaa, sitten liitto, joka yhdistäisi saman maakunnan osastot, sitten kansallisuus, ja vihdoin ylinnä ihmiskunta, jonka muodostaisi yleinen neuvosto, missä kaikkien kansakuntien kirjeenvaihtajat olisivat edustettuina. Puolen vuoden kuluessa voitaisiin valloittaa maailma ja kirjoittaa isännille lakeja, jos he aikoisivat vastustaa.

— Tyhmyyksiä, toisti Suvarin. — Teidän Kaarlo Marx ei ole ehtinyt sen pitemmälle, vaan uskoo luonnon voimien vaikuttavan. Ei mitään politiikkaa eikä salaliittoja eikö niin? Kaikki tehdään aivan julkisesti ainoana tarkoituksena saada palkat kohoamaan. Hiiteen tuo teidän kehityksenne! Täytyy sytyttää teidän kaupunkinne kaikista maailman neljästä kulmasta, lyödä ihmiset kuoliaaksi, hävittää kaikki maan tasalle, niin sitten kun ei tästä mädäntyneestä maailmasta enää ole korttakaan jälellä, voi mahdollisesti kasvaa jotakin parempaa sijaan.

Etienne nauroi. Hän ei paljoa välittänyt toverinsa sanoista, sillä hän luuli tämän ilman aikojaan pieksävän kieltään. Rasseneur, joka oli käytännöllisempi ja järkevämpi, ei edes suuttunut. Mitään vastaamatta kääntyi hän Etiennen puoleen tahtoen tietää yksityisseikkoja.

— Aijatko siis perustaa osaston tänne Montsou'hun?

Se oli Pluchart'in hartain toivomus. Hän oli pohjoisliiton sihteeri ja koetti etupäässä osoittaa, minkä palveluksen liitto toimittaisi kivihiilenkaivajille, jos he sattuisivat tekemään lakon. Etienne arveli, että lakko voisi pian puhjeta, vaikkapa yksin kannatinpaalujen pystyttämisestä. Jos vain yhtiö esittäisi jonkun uuden vaatimuksen, tulisivat kaikki kaivokset kuohuksiin.

— Pahinta on jäsenmaksut, — huomautti Rasseneur järkevästi. — Puoli frankia vuodessa yhteiseen kassaan ja kaksi frankia osaston kassaan ei juuri näytä olevan paljon, mutta olen vakuutettu, että enemmistö kieltäytyy maksamasta sitä.

— Sitä suuremmalla syyllä täytyisi perustaa vielä täällä säästökassa, josta saisimme kannatusta taistelun aikana. Joka tapauksensa täytyy sitä ajatella. Minä kyllä olen valmis, kunpa olisivat toisetkin.

Syntyi äänettömyys. Paloöljylamppu tiskillä savusi. Avonaisesta ovesta kuului selvään lämmittäjän lapion iskut hänen ajaessa hiiliä uuniin Voreux'ssa.

— Kaikki on käynyt niin kalliiksi, yhtyi puheeseen rouva Rasseneur; joka oli tullut huoneeseen ja kuunteli synkän näköisenä. — Uskotteko, että tänään sain maksaa munista kaksikymmentäkaksi sous'ta… Ei riitä enää kärsivällisyyttä, vaikka kaikki menisi menojaan…

Tästä asiasta olivat kaikki kolme miestä yhtämieltä. He alkoivat puhua toinen toisensa jälkeen toivottomalla äänellä kertoen toinen toisilleen valituksiaan. Työläiset eivät voineet enää kestää, vallankumous oli tehnyt heidän tilansa vain entistä kurjemmaksi, sillä porvarit olivat anastaneet itselleen kaikki v. 1789 vallankumouksen jälkeen. Totta puhuen ei työläisten osalle tullut mitään yleisen rikkauden ja hyvinvoinnin kasvaessa viimeisenä satana vuotena. Oli julistettu, että he ovat vapaat eikä sen enempää heistä välitetty, vaikka he menehtyisivät. Ja mitä tekevät vapaudellaan? Voivat vapaasti kuolla nälkään! Ei siitä paljoakaan liho, jos antaa äänensä jollekin keikarille, joka loistelee parlamentissa eikä muista heitä, äänestäjiään, lainkaan. Ei, tavalla tai toisella täytyy siinä tehdä muutos. Kysymys siitä miten se on tehtävä, on toisarvoinen, rauhallistako tietä, vaiko murhan ja palon kautta, mutta joka tapauksessa on jotain välttämättömästi saavutettava. Ellei vanhukset sitä saa nähdä, niin ainakin lapset saavat nähdä. Ennenkuin tämä vuosisata päättyy, saa mailina nähdä uuden vallankumouksen, tällä kertaa työväen vallankumouksen, joka rakentaa maailman kokonaan uusille oikeudenmukaisille ja puhtaille perusteille.

— Täytyy tulla murros, toisti rouva Rasseneur voimakkaasti.

— Niin, niin, huudahtivat kaikki kolme, täytyy tulla murros.

Suvarin hyväili Puolan korvaa, niin että se mielihyvästä rypisteli nenäänsä.

— Voiko koskaan kohottaa työpalkkoja? lausui hän hiljaa ikäänkuin itsekseen. — Rautaisen lain kautta pysyy se alhaalla äärimmäisellä rajalla, niin että työmiehelle riittää ainoastaan leipäpalaan ja lasten siittämiseen. Jos se alenee siitä, alkaa työmiehiä kuolla ja työvoiman kysynnän kautta tulevat palkat kohoamaan. Jos ne kohoaa liian korkealle, niin laskeutuu ne taas yhtä pian työvoiman tarjonnan kautta. Se on tyhjän vatsan painolaki, tuomio ikuiseen nälkäpakkoon.

Kun hän puhui noin valaisten sosialismia tieteelliseltä kannalta, kävivät Etienne ja Rasseneur levottomiksi ja hämmästyivät hänen toivottomista väitteistään, joihin he eivät tainneet vastata.

— Ymmärrättekö, jatkoi hän katsoen heihin tavallisella tyyneydellään, — täytyy hävittää kaikki, muuten nälkä palaa taas. Anarkia yksin voi auttaa, täytyy huuhtoa maa verellä, puhdistaa tulella! Sitten nähdään.

— Herra Suvarin on aivan oikeassa — lausui emäntä, sillä huolimatta tulisesta vallankumouksellisuudestaan pysyi hän aina kohteliaana.

Mutta Etienneä harmitti oma tietämättömyys. Hän nousi lausuen.

— Emmekö lähtisi nukkumaan. Mitä tässä puhuisikaan, niin tosiasiaksi jää kuitenkin, että minun täytyy huomenna nousta kello kolme.

Suvarin sammutti savukkeen pätkänsä ja laski kaniinin hellästi lattialle. Rasseneur sulki oven ja he erosivat ääneti. Korvissa soi ja päät olivat raskaat tärkeistä ja polttavista ajatuksista.

Joka ilta toistui tuollaista keskustelua tyhjässä huoneessa yhden oluthaarikan ääressä, jota Etienne joi. Hämärät ja sekavat ajatukset hänen päässään alkoivat vähitellen selvitä. Häntä poltti tiedon jano, mutta pitkään aikaan ei hän uskaltanut pyytää naapuriltaan kirjoja. Onnettomuudeksi tällä oli melkein yksinomaan venäläisiä ja saksalaisia kirjoja. Vihdoin onnistui hän saamaan ranskalaisen kirjan, joka kertoi osuuskunnista, vaikka Suvarin kutsui sitä tyhmyyksiksi. Sitä paitsi luki hän joka päivä. "Taistelu" lehteä, jota Suvarin tilasi Genevestä. Mutta jokapäiväisistä keskusteluista huolimatta pysyi Suvarin yhtä umpimielisenä. Hän teki vaikutuksen, ikäänkuin hän olisi satunnainen vieras maailmassa, hänellä ei ollut vakinaista olinpaikkaa maapallolla, oli vailla harrastuksia, omaisuutta tai tunteita.

Heinäkuun alussa alkoi Etiennen tila käydä paremmaksi. Silloin sattui tapaus, joka keskeytti heidän maanalaisen elämänsä yksitoikkoisuuden. Hiilenmurtajat, jotka työskentelivät Guillaumen murtopaikassa, olivat äkkiä havainneet hiililajien täydellisen sekottumisen, mikä aina oli lähellä halkeamaa. Todellakin pian havaittiin halkeama. Insinöörit eivät lainkaan aavistaneet keltaisen halkeaman olemassaoloa huolimatta tarkoista maaperän tutkimuksista. Koko kaivos tuli tästä kuohuksiin, Ylt'ympäri puhuttiin ainoastaan kadonneesta hiilikerroksesta, joka varmaankin oli laskeutunut alemmaksi toisella puolen halkeamaa. Vanhat hiilenkaivajat metsästäjäkoirain tavoin laajensivat sieraimiaan etsien hiiltä. Mutta sillä välin eivät työläiset voineet istua kädet ristissä odottaen hiilikerroksen ilmenevän ja yhtiö alkoi hieroa kauppaa uusista murtopaikoista.

Kerran heidän tullessa työstä ehdotti Maheu, että Etienne liittyisi heidän murtotyökuntaansa, koska Levaque oli liittynyt toiseen työkuntaan. Päävouti ja insinööri suostuivat siihen, sillä he olivat hyvin tyytyväiset nuoreen mieheen. Etienne myöntyi ilolla tähän tarjoukseen arvokkaammasta työtä, häh tunsi itsensä onnelliseksi Maheun hyvästä kohtelusta.

Jo samana iltana palasivat he kaivokseen ottamaan selvää ehdoista. Tarjolla olevat paikat olivat Filonnierre'n murtopaikassa, Voreux'in pohjoisimmassa osassa. Mutta ne näyttivät olevan hyvin epäedullisia, sillä Maheu vain pudisti päätään Etiennen lukiessa ehtoja. Seuraavana päivänä menivät he tarkastamaan paikkaa, joka oli kaukana kaivosaukosta: vuori oli kapera, joka helposti voisi haudata heidät allensa, ja hiililaji oli kovaa. Mutta kuitenkin, jos tahtoi syödä, täytyi tehdä työtä. Siksi lähtivät he seuraavana sunnuntaina huutokauppaan, joka toimitettiin vajassa piiri-insinöörin poissa ollessa, kaivoksen insinöörin ja päävoudin läsnäollessa… Nurkassa seisoi pieni lava ja sen edessä tunkeili viisi-, kuusisataa kivihiilenkaivajaa. Huutokauppa toimitettiin nopeaan, kuului vain kumeita ääniä, jotka huusivat lukuja.

Maheu alkoi jo pelätä, ettei hänen onnistu saamaan ainoatakaan neljästäkymmenestä paikasta, jotka olivat tarjolla. Kilpailijat alensivat hintoja pelästyneinä uhkaavista huhuista lähestyvästä murrosajasta ja työn seisauttamisesta. Insinööri Negrel ei pitänyt kiirettä, nähdessään tuollaista intoa, vaan odotti alinta mahdollista tarjousta. Eräästä paikasta takertui Maheu erääseen toveriinsa, joka ei myöskään tahtonut siitä luopua. He vähensivät vuorotellen yhden centimen hiilirattaita kohti. Vihdoin voitti kuitenkin Maheu, mutta hän olikin mennyt niin pitkälle, että vouti Richommekin, joka seisoi takana, pukkasi häntä kylkeen ja mutisi hampaitten välistä, ettei niin alhaisella palkalla voi pysyä hengissä.

Kun he palasivat huutokaupasta, kiroili Etienne niin, että ilma tärisi. Huomattuaan Chavalin, joka palasi kävelyltään Katarinan seurassa, purki hän sisuaan vielä voimakkaampiin sanoihin.

— Perhanan temppuja kiduttaa työväkeä! Nyt pakotetaan jo työläisiä repimään toinen toisiaan!!

Chaval raivostui. Hän ei olisi ikinä sallinut laskea hintoja niin alas. Sakariaskin lausui, että se oli hävytöntä. Mutta Etienne sai heidät vaikenemaan, lausuen raivoissaan hampaita kiristellen:

— Pian tulee kaikelle tälle loppu! Kerran mekin tulemme isänniksi!

Maheu ei huutokaupan jälkeen ollut lausunut sanaakaan. Mutta nyt hän ikäänkuin tointui sanoen:

— Me isänniksi… Piru vieköön! Jo olisikin aika…!

II.

Tuli heinäkuun viimeinen sunnuntai — Montsou'n markkinapäivä. Lauantaina olivat kaikki kylän huolelliset emännät toimittaneet perusteellisen siivoomisen kotonaan ja kaataneet sangottain vettä seiniin ja kivilattialle. Mutta lattia ei ollut ehtinyt kuivaa, vaikkakin siihen oli sirotettu valkosta hiekkaa, mikä oli ylellisyystavaraa heidän laihoihin kassoihinsa nähden. Päivä uhkasi tulevan hyvin kuumaksi, raskaassa ilmassa tuntui ukkosilman enteitä.

Sunnuntaisin alkoi päivä Maheu'lla aivan nurin kurin. Isä heräsi viideltä ja kääntelihe kärsimättömänä vuoteessa vihdoin nousten pukeutumaan, mutta lapsia ei saatu hereille ennen yhdeksää. Maheu lähti puistoon puhaltamaan äkkiväärästään haikuja ilmaan, sitten toisia odotellessa meni hän ruokasaliin ottamaan voileipää. Siten kului aamu. Sitten joutoajan kuluttamiseksi korjasi hän pesuammetta, joka oli alkanut vuotaa, ripusti kellon alle perintöruhtinaan kuvan, joka oli lahjoitettu lapsille. Vihdoin alkoivat perheen jäsenet saapua alas, ukko Bonnemort vei tuolin pihalle lämmitelläkseen auringonpaisteessa, äiti ja Alzire ryhtyivät keittiön hommiin. Saapui Katarinakin Lenoren ja Henri'n seurassa, jotka, hän oli pukenut. Kello löi yksitoista. Talossa tunsi jo kaniinin hajua, sen kiehua popottaessa padassa perunain kera, kun Sakarias ja Jeanlin viimeisinä saapuivat alas, vieläkin haukotellen ja uneliain silmin.

Koko kylän väestö oli liikkeellä, kaikki iloitsivat juhlasta ja hapuilivat päästäkseen pikemmin Montsou'hun. Lapset juoksivat kilpaa. Miehet kävelivät velttoina paitahihasillaan. Ikkunat ja ovet olivat selkoselällään, huuto ja melu huoneissa kuului kauas kadulle. Kaikista keittiöistä haisi kaniinille, joka vei voiton köyhien paistetun sipulien hajusta.

Maheut söivät kello kaksitoista. Heillä oli hiljempaa kuin muilla. Vain kadulta kuului naisten kielastavan ovien suussa, lasten soimaamista, näitten juostessa kotiin tai kotoa sopimattomaan aikaan. Naapureittensa, Levaquen kanssa Maheut olivat riidassa jo kolmatta viikkoa Sakarian ja Philomenen häitten takia. Miehet sentään puhuivat keskenään, mutta naiset eivät olleet kuulevinaan toinen toisiaan. Tämän riidan tähden olivat välit Pierronin vaimon kanssa käyneet vielä lähemmiksi. Tänä päivänä vaan Pierronin vaimo ei ollut kotona, hän oli aamusta lähtenyt erään sukulaisensa luo Marchienneen. Tämä herätti kaikkien pilkkaa, sillä kaikki tiesivät, että tuolla sukulaisella on viikset ja että hän on Voreux'in vouti. Maheun vaimo lausui että on hävytöntä jättää perhe markkinapäivänä.

Tänä päivänä oli heillä paitsi lihotettua kaniinia vielä lihalientä ja lihaa. Puolenkuukauden palkka oli saatu edellisenä päivänä niin että heillä ei moneen aikaan oltu nähty sellaisia kemuja. Ei edes pyhän Barbaran päivänä tuona hiilenkaivajien tavallisena juhlana, jonka he viettivät kolme päivää, ollut kaniini niin lihava ja maukas. Kymmenen paria leukoja olivat innokkaassa toimessa alkaen pikku Estellestä, joka alkoi saada ensimäiset hampaansa, vanhaan Bonnemort'iin, joka oli kadottamaisillaan kaikki hampaansa. Liha oli niin maukasta, vaikka he vaivoin sulattivat sitä, sillä he söivät sitä harvoin. He söivät kaikki, luutkin narskuivat heidän hampaissaan, illalliseen jäi ainoastaan pieni pala lihaa. Jos tulisi nälkä, sai tyydyttää sen voileivällä.

Ensimäisenä katosi Jeanlin. Bebert odotti häntä koulun takana. Kahden saivat he odottaa melkoisen kauan Lydiaa, jota la Brule ei tahtonut laskea luotaan. Kun tyttö kuitenkin pääsi puikahtamaan kotoa, alkoi vanhus jankata niin voimakkaasti, että Pierron katsoi parhaaksi paeta kotoa. Hän käveli tyytyväisen aviomiehen ilme kasvoissaan, joka aviomies on oikeutettu ilman omantunnon vaivaa suomaan itselleen pienen huvin hyvin tietäen, että vaimokin huvitteli.

Kaniinin jälkeen lähti ukko Bonnemortkin. Vihdoin päätti Maheukin mennä ulos hengittämään raitista ilmaa. Hän kysyi vaimoaan eikö hänkin lähtisi. Mihin hän pääsisi lapsilaumalta. Ehkä sentään hän vähän ajan perästä lähtisi. Kyllä hän löytää hänet markkinoilla. Kun Maheu tuli portaille, seisoi hän hetkisen kahdenvaiheilla, mutta sitten poikkesi kuitenkin naapurin luo katsomaan, josko hevonen jo oli valmis lähtemään. Hän tapasi siellä Sakarian, joka odotti Philomenea. Levaquen vaimo alkoi heti jankata tapansa mukaan häistä, huutaen ettei hän salli niin pilkattavan itseään, vaan että hän vielä näyttää. Maheun vaimolle. Hän ei ollut velvollinen ruokkimaan tyttäriensä lapsia tämän kävellessä rakastajansa kanssa. Philomene puki tyynesti hatun päähänsä ja lähti Sakarian kanssa, joka vakuutti olevansa valmis naimaan vaikka heti, jos vain äiti myöntää. Levaque puikahti huomaamatta ovesta ja Maheu seurasi häntä kehottaen Levaquen vaimoa puhumaan vaimonsa kanssa. Bouteloup istui pöydän ääressä syöden juustopalansa loppuun kieltäytyen seuraamasta mukaan juomaan oluthaarikkaa. Hän jäi kotiin kuten kunnon aviomies ainakin.

Vähitellen jätti väki kylän. Miehet lähtivät toinen toisensa jälkeen. Tytöt odottelivat ovella. Katarina huomasi myöskin Chavalin juuri kun hänen isänsä kääntyi kirkon kulmasta. Hän riensi häntä vastaan ja he lähtivät yhdessä Montsou'hun. Äiti, joka oli jäänyt yksin meluavaan lapsijoukkoon, kaasi vielä kupillisen kuumaa kahvia ja joi sitä vähin erin. Kylään jäi nyt ainoastaan naiset, jotka istuen korjaamattomien päivällispöytien ääressä kahvittivat toinen toisiaan.

Maheu oli vakuutettu, ettei Levaque sivuuta "Huvia" ja hän lähti suoraan Rasseneurin luo. Todellakin Levaque oli jo siellä pelaten keilapeliä. Vanhus Bonnemort ja Mouque olivat myös siinä. Aurinko, paahtoi kohtisuoraan, ainoastaan aivan seinän luona oli kapea varjopaikka, mihin Etienne oli asettunut juomaan oluttansa, ikävissään, että hänen toverinsa Suvarin oli loirinut omalle puolelleen. Hän sulkeutui nim, joka sunnuntai huoneessaan ja kirjoitti jotain.

— Tahdotko mukaan? kysyi Levaque Maheuta.

Tämä kieltäytyi. Oli aivan liian kuuma, hän oli nyt jo kuolla janoon.

— Rasseneur! — huusi Etienne, tuoppa vielä tuopillinen, ja kääntyen
Maheun puoleen sanoi:

— Tänään maksan minä, tiedä se.

Nyt he jo sinuttelivat kaikki toinen toisiaan. Mutta Rasseneur ei pitänyt kiirettä ja täytyi huutaa kolme kertaa, ennenkuin hänen vaimonsa vihdoin toi lämmintä olutta. Etienne alkoi matalalla äänellä moittia isäntäväkeään. Kyllähän he olivat kelpoihmisiä, jotka ajattelivat järkevästi, mutta olut oli kehno ja samoin ruoka. Hän olisi jo kymmenesti muuttanut, ellei Montsou'sta olisi niin pitkä matka työhön. Mutta ennemmin tai myöhemmin hän kyllä muuttaa johonkin perheeseen.

— Tietysti, myönsi Maheu veltosti, — perheessä sinun tulee huokeampi olla.

Kaikui voimakkaita huutoja, Levaque oli voittanut. Kaikki tulivat iloisiksi tuosta onnistuneesta pelistä. Vielä enemmän ilostuivat he nähdessään Mouquette'n hymyilevät kasvot aidan takaa. Hän oli jo kauan kuljeksinut ympärillä ja uskalsi vihdoin lähestyä kuullessaan naurua.

— Kas, kuinka sinä olet yksin? huudahti Levaque. — Missä kaikki sinun ihailijasi ovat?

— Olen ajanut ne kaikki pois, vastasi tyttö iloisesti. Etsin uutta.

Kaikki alkoivat pilkalla tarjota itseään. Mutta Mouquette pudisti hymyillen päätään. Hänen isänsä kuuli tämän kaiken nostamatta edes katsettaan keiloistaan.

— No, no, kyllä tiedetään, ketä sinä ajat takaa, jatkoi Levaque katsahtaen Etienneen, — mutta hänet täytyy kai sinun ottaa väkisin.

Etienne vilkastui. Mouquette oli todellakin jo jonkun aikaa yrittänyt alkaa lemmen leikkiä Etiennen kanssa, mutta tämä ei tarttunut onkeen, sillä tyttö ei häntä lainkaan miellyttänyt. Kuitenkin se huvitti häntä. Mouquette seisoi vielä jonkun aikaa aidan luona katsoen Etienneen suurin silmin, sitten kääntyi hän pois ja tullen äkkiä vakavannäköiseksi lähti kulkemaan auringon paisteessa.