Etienne keskusteli puoliääneen Maheun kanssa vakuuttaen, kuinka välttämätöntä kaikille hiilenkaivajille olisi perustaa Montsou'ssa apukassa.
— Yhtiöhän uskottelee, että se antaa meidän olla täydessä vapaudessa, niin miksi pelkäisimme. Meillä ei ole muuta kuin eläke, mutta senkin määrittelee yhtiö mielivaltaisesti. Eikö olisi hyvä sen rinnalle järjestää avustuskassa, johon voisi turvautua tarpeen tullessa.
Hän meni yksityisseikkoihin, selitti sen järjestämisohjeet luvaten ottaa itse kaikki järjestääkseen.
— Kyllä minä suostun, sanoi Maheu vihdoin. Mutta se riippuu toisista… Koeta saada heidät vakuutetuksi.
Levaque voitti taasen ja pelaajat jättivät pelin juodakseen oluensa. Maheu kieltäytyi juomasta enempää, päivähän on pitkä, ehtii sitä vielä. Hän muisti äkkiä Pierronin. Missä hän mahtaa olla? Varmaankin Lenfant'in kapakassa. Ja hän sai Etiennen ja Levaquen lähtemään kanssaan Montsou'hun. Rasseneurin luo saapui juuri uusi joukko, joka alkoi pelin.
Matkalla täytyi poiketa Casimir'iin ja sitten "Edistyksen" ravintolaan. Toiset kutsuivat heidät ikkunasta, niin eihän saanut kieltäytyä. Joka kerralla täytyi juoda tuopillinen tai kaksikin, jos he vuorostaan tahtoivat myös tarjota. He viipyivät siellä kymmenen minuuttia vaihtaen muutaman sanan ja jatkoivat matkaa huumautumatta oluesta, jota voi juoda suunnattoman määrän humaltumatta.
Lenfant'in kapakassa tapasivat he todellakin Pierronin, joka oli lopettamaisillaan toista oluthaarikkaa. Seuran vuoksi joi hän kolmannenkin. Nyt heitä oli neljä ja he menivät katsomaan, josko Sakarias oli Tisonin kapakassa. Siellä ei ollut ketään. He ottivat kukin tuopin odottaakseen häntä hetkisen. Sieltä he lähtivät Saint-Eloi'n ravintolaan, missä Richomme kestitsi heitä. Sitten vaelsivat he kapakasta toiseen ilman mitään päämäärää, kierrelläkseen vain vähän.
— Emmekö lähtisi Vulkaniin? huudahti Levaque, joka jo oli vähän liikutettu.
Toiset hämillään nauroivat, mutta seurasivat perästä markkinaväen tungoksessa. Vulkanin kapean pitkän salin päässä oli laudoista tehty lava, missä esiintyi viisi laulajatarta, Lillen katunaishylkiöitä, kaikki inhottavan rumia esiintyen avokaulaisina ja julkeina. Vieraat saivat, jos tahtoivat ostaa heidän seuraansa kymmenellä sous'lla lavan takana. Täällä kävi pääasiallisesti nuorta väkeä, hiilirattaitten lykkääjiä, sekä poikia että tyttöjä, jopa neljäntoista vanhojakin. Juotiin etupäässä katajaviinaa, harvoin olutta. Ukot saapuivat vain poikkeustapauksessa tänne, ja etupäässä sellaiset, joitten koti oli hunningolla.
Niin pian kun he painoivat puuta erikoispöydän ääressä, alkoi Etienne selittää Levaque'lle kannatuskassa-aatteen. Heränneen tavoin hyökkäsi hän asiaan koko innolla pitäen sitä kutsumuksenaan.
— Jokaisen jäsenen täytyy maksaa yksi franki kuussa, — toisti hän. — Neljän, viiden vuoden kuluttua säästyy näistä frankeista jo nätti summa. No, ja kun on rahaa, niin on voimaa, eikö totta? Vai mitä sanot tästä?
— Ei minulla suinkaan ole mitään sitä vastaan, vastasi Levaque hajamielisenä. — Puhutaanpa siitä sitten.
Häntä hyvin miellytti yksi laulajattarista, lihava valkoverinen nainen eikä hän tahtonut mistään hinnasta lähteä. Mutta Maheu ja Pierron eivät tahtoneet jäädä, vaan lähtivät heti ensimäisen laulun päätyttyä.
Etienne lähti mukaan. Ulkona tapasivat he Mouquetten, joka nähtävästi seurasi heitä. Hän katsoi Etienneen iloisesti nauraen ikäänkuin kysyen: "etkö tahdo?", mutta Etienne pääsi hänestä leikinlaskulla. Tyttö käänsi suuttuneena selkänsä ja hävisi joukkoon.
— Mutta missä on Chaval? — kysyi Pierron.
— Tosiaankin, sanoi Maheu. — Hän on varmaankin Piquette'n luona.
Menkäämme sinne.
Lähestyessään Piquettea kuulivat he sieltä kinaa ja tappelua. Sakarias pui nyrkkiään eräälle hartevalle ja veltonnäköiselle naulasepälle, Chavalin katsoessa heihin sivulta, kädet housuin taskuissa.
— Siinähän on Chaval, sanoi Maheu tyynesti. — Hän on Katarinan kanssa.
Rakastuneet olivat jo kävelleet markkinoilla viisi pitkää tuntia. Leveällä Montsou-maantiellä, kummun rinteellä, jota ympäröi matalat kirjavat talot, virtasi lakkaamatta ihmisiä, kuin muurahaisia. Musta vetelä loka oli nyt kuivunut ja pilvenä pöllytteli ilmassa. Molemmin puolin olevat kapakat olivat täynnä ihmisiä, niin että pöytiä oli tuotu uloskin. Siinä kiertokauppiaat tarjosivat peilejä ja liinoja tytöille ja miehille veitsejä ja lakkeja, paitsi namusia, prenikoita ja knekkuja. Kirkon luona ammuttiin maaliin. Tien käänteessä Joiselleen hallintorakennuksen vastapäätä tunkeili väki katsellakseen kukkotaistelua. Etempänä Maigrat'in luona pelattiin biljardia. Ulkoilmassa paistettiin silavaa ja perunoita. Väkijoukko söi ja joi melkein äänettömänä, raskaana paljosta juomisesta ja syömisestä ja auringon lämmöstä.
Chaval osti Katarinalle peilin yhdeksällätoista sous'illa ja kolmella frankilla kaulaliinan. Joka kierroksella tapasivat he Bonnemort'in ja Mouque'n. Ukot olivat myöskin katsomassa markkinoita astuen vaivaloisesti ja miettiväisen näköisinä. Mutta toisesta kohtaamisesta he suuttuivat. He huomasivat etäältä, miten Jeanlin opetti Lydiaa ja Bebert'iä varastamaan kauppiaalta viinapulloja. Katarinan onnistui ainoastaan suomata veljeään korvalle, mutta Lydia jo oli pötkinyt tiehensä pitäen saalistaan kainalon alla. Nuo peijakkaat päättäisivät varmasti elämän uransa vankilassa.
Kun he tulivat "Poikkihakatun pään" kapakan luo, pisti Chavalin päähän viedä sinne heilansa kuulemaan peippojen kilpailua. Marchiennestä oli kutsusta saapunut tänne viisitoista naulaseppää tuoden jokainen tusinan häkkiä. Pienet, pimeät häkit olivat kiinnitetyt aitaan pihalla ja niissä istuivat soaistut peipot liikkumatta. Täytyi laskea, mikä lintu laulaisi virtensä useamman kerran tunnin kuluessa. Naulasepät seisoivat rihvelitauluinensa häkkiensä luona merkiten kuinka monta kertaa heidän peipponsa laulavat ja pitäen toisia silmällä.
Kilpailu oli alkanut: peipot alkoivat ensin arasti, mutta vähitellen yhä enemmän innostuen ja kiihottaen toinen toisiaan lauloivat yhä kiivaammin kuumeisen kilpailukiihkon valtaamina, niin että jotkut siitä kaatuivat kuoliaina. Sepät kiihoittivat niitä, huusivat, että ne laulaisivat vielä vähän. Katsojia oli kokoontunut lähes sata henkeä, jotka kaikki seisoivat ääneti ympärillä kuunnellen intohimoisesti tuota helvetin musiikkia, jota sata kahdeksankymmentä lintua toimitti, toistaen kaikki samaa säveltä, mutta eri tahdissa. Voittaja sai ensimäisen palkinnon — rautalevykahvipannun.
Katarina ja Chaval olivat jo siellä kun Sakarias saapui Philomenen kera. He kättelivät ja istuivat samaan pöytään. Mutta Sakarias äkkiä kuohahti: joku seppä oli nipistänyt Katarinaa jalkaan. Katarina punehtui ja pyysi häntä rauhoittumaan, peläten tappelua. Hän oli kyllä huomannut sepän, mutta varovaisuudesta ei puhunut mitään. Mutta hänen rakastajansa ei siitä paljon piitannut ja kaikki neljä lähtivät ulos, joten asia näkyi päättyvän siihen. Mutta tuskin olivat he tulleet Piquette'en kun sama seppä mitä hävyttömimmän näköisenä esiintyi uhmaten Sakariasta. Sakarian sukukunnia kärsi ja hän hyökkäsi loukkaajan kimppuun.
— Hän on sisareni, senkin roikale! Kyllä minä opetan sinua olemaan hänelle kohtelias!
Toiset riensivät heidän väliinsä, mutta Chaval vain toisti tyynesti:
— Jätä se minun huolekseni.. Minä viisi hänestä, kuuletko!
Tällä hetkellä saapui Maheu seuralaisineen ja lohdutti Katarinaa ja Philomenea, jotka jo olivat alkaneet vetistellä. Kaikki alkoivat nauraa ja seppä oli kadonnut. Haihduttaakseen tapauksen mielestä tarjosi Chaval kaikille Piquettessä olutta. Etiennen täytyi kilistää Katarinan kanssa. Kaikki joivat yhdessä, isä, tytär ja tämän rakastaja, poika ja hänen rakastajattarensa lausuen ystävällisesti "koko seuramme malja!" Pierron tahtoi myös kestitä vuorostaan ja kaikilla oli hyvin hauskaa, kun Sakarias taas raivostui huomattuaan toverinsa Mouquet'in. Hän kutsui häntä mukaansa vaatimaan seppää tilille.
— Minun täytyy pehmittää hänen selkäänsä, että hän muistaisi minut. Chaval, jää sinä tänne Philomenen ja Katarinan kanssa, minä palaan heti.
Nyt tarjosi Maheu vuorostaan. Jos poika niin tahtoo kostaa sisarensa puolesta, niin eihän sitä vastaan oikeastaan voi mitään sanoa. Mutta Philomene, joka saatuaan nähdä Mouquet'in oli aivan rauhoittunut, pudisti vain päätään. Nuo lurjukset lähtevät tietysti suoraa tietä Vulkaniin.
Markkinailtaa vietettiin tavallisesti tanssisalissa "Ilo". Leski Desir piti huoneustoa; hän oli viidenkymmenen vanha akka, pyyleä kuin tynnyri, mutta oli niin reipas ja terve, että kehui itsellään olevan kuusi rakastajaa, jokaisena arkina yksi ja pyhänä kaikki. Kaikkia hiilenkaivajia kutsui hän pojikseen ja heltyi ajatuksesta, että jo kolmekymmentä vuotta hän juottaa heitä oluella. "Ilon" muodosti kaksi huonetta, ravintola tiskineen ja tarjoilupöytineen ja avara tanssisali, jonka lattia oli keskeltä laudoista, mutta syrjästä tiileistä. Juhlapäivinä oli sali koristettu paperikukilla ja kiehkuroilla. Seinillä riippui suojeluspyhimysten kuvia. Katto oli niin matala, että kolme soittajaa, jotka istuivat lavalla, saivat varoa iskemästä päätään siihen. Iltasin ripustettiin lamput kaikkiin neljään nurkkaan.
Tänä sunnuntaina tanssittiin jo kello viidestä asti. Mutta vasta seitsemän aikaan alkoivat salit täyttyä. Ulkona oli alkanut kova tuuli, joka pyörrytti tomua paistinpannuihin ja markkinavieraitten silmiin. Maheu, Etienne ja Pierron poikkesivat myös "Iloon". Siellä näkivät he Chavalin pyörittävän Katarinaa, Philomenen seisoessa yksin ja katsellessa vain sivulta. Ei Levaque eikä Sakarias palanneet. Kun tanssisalissa ei ollut lavitsoja, tuli Katarina tanssien välillä lepäämään isän luo. Philomene kutsuttiin myös, mutta hän vakuutti, että seisoo mieluummin. Hämärtyi, soittajat vinguttivat minkä jaksoivat eikä salissa voinut nähdä muuta kuin joitakin pyöriviä olentoja ja huiskivia käsiä. Iloisin huudahtuksin tervehdittiin neljää lamppua. Äkkiä nähtiin selvästi punasia kasvoja, hiestyneitä naamoja ja hulmuavia hameita. Maheu osoitti Etiennelle Mouquettea, joka lihavana ja palleroisena pyöri jonkun laihan työmiehen sylissä. Hän oli vihdoin saanut lohdutuksekseen kiinni erään miehen.
Vihdoin kello kahdeksan saapui tänne koko Maheun perhe. Edellä kulki Maheun vaimo Estelle käsivarrellaan ja perässä Alzire, Henri ja Lenore. Vaimo tuli suoraan tänne varmana, että hän täällä tapaisi miehensä. Alkoi saapua toisiakin naisia. Kun Maheun jälestä näkyi saapuvan Levaquen vaimo Bouteloup'n seurassa, joka talutti Philomenen pienokaisia, Achille'sta ja Desiree'ta, alettiin ylt'ympäri supatella. Molemmat naapurivaimot keskustelivat ystävällisesti keskenään. Matkalla oli heidän välillään tapahtunut juhlallinen välien selvittäminen, jolloin Maheun vaimo oli suostunut Sakarian avioliittoon. Hän oli alakuloinen esikoisensa palkan menettämisestä, mutta hän tunnusti että oikeus sen vaatii. Tehtyään päätöksen koetti hän salata mielipahaansa; vaikka hänen sydäntään vatvoi ajatellessaan, miten hän nyt tulisi toimeen.
— Istu tähän pöytään, naapuri, sanoi Maheun vaimo osottaen vierasta pöytää.
— Eikö mieheni ole teidän seurassanne? kysyi Levaquen vaimo.
Toiset vakuuttivat, että hän tulee kohta. Kaikki ryhmittyivät lykäten molemmat pöydät yhteen. Tilattiin lisää olutta. Huomattuaan äitinsä ja lapsensa, tuli Philomenekin ja istui seuraan. Hän näytti ilostuvan saadessaan kuulla, että hänen häänsä on päätetty asia. Kun kaivattiin Sakariasta, vastasi hän hempeällä äänellään:
— Minä odotan häntä, hän on tuolla.
Maheu vaihtoi katseen vaimonsa kanssa. Hän oli siis suostunut? Maheu kävi heti vakavaksi alkaen polttaa. Hänkin tuli levottomaksi huomisesta päivästä. Sellainen on tuo lasten kiitollisuus, menevät toisensa jälkeen naimisiin jättäen vanhempansa pulaan.
— Muistatko, kuiskasi Levaquen vaimo kallistaen päänsä Maheun vaimon korvaan, — kuinka sinä sanoit, että kuristaisit Katarinan, jos hän tekisi tyhmyyksiä?
Chaval vei Katarinan perhepöydän luo ja he seisoen isän takana joivat haarikoistaan.
— Tja! vastasin Maheun vaimo alistuvaisen näköisenä, — niinhän sitä aina sanotaan. Hyvä on edes, ettei hän vielä voi saada lapsia. Mutta jos hänkin saisi lapsia ja pitäisi antaa hänet naimisin, niin kuinka me sitten olisimme?…
Nyt soitettiin polkkaa ja yleisen melun ja rähinän vallitessa kertoi Maheu ajatuksensa vaimolleen. Miksi he eivät voisi ottaa vuokralaisen, esim. Etiennen joka juuri etsii perhettä. Tilaa kyllä riittää, kun Sakarias muuttaa, Silloin he eivät jää aivan tappiolle pojan mentyä. Maheun vaimon kasvot kirkastuivat, sehän oli loistava ajatus, jos sen saisi järjestetyksi. Tällä kertaa ovat he pelastetut nälkäkuolemasta. Hän tuli heti taas iloiseksi niin, että tilasi lisää olutta.
Etienne sillävälin valisti Pierronia selittäen hänelle avustuskassan aatetta! Tämä oli jo aivan suostumaisillaan kun Etienne varomattomasti ilmaisi hänelle kassan todellisen tarkoituksen.
— Ja jos meillä puhkee lakko, sanoi hän, — niin tiedätkö, kuinka tärkeä sellainen kassa silloin olisi. Silloin vieköön huuti koko yhtiön, sillä meillä tulisi olemaan varaa pysyä hengissä ensimäisenä aikana. Vai? Sinä siis yhdyt, se on päätetty, niinkö?
Pierron kalpeni, ja painoi silmänsä alas.
— Minä ajattelen vielä, sopersi hän. — Jos käyttäytyy hyvin, on se paras säästökassa.
Maheu kääntyi Etienneen ehdottaen hänelle suoraan muuttamaan heille. Etienne suostui kernaasti, sillä hän oli jo kauan halunnut muuttaa kylään ollakseen siten lähempänä tovereitaan. Kaikki oli parin sanoin sovittu, päätettiin vain odottaa Sakarian häitä.
Nyt palasivat vihdoin Sakarias itse, Levaque ja Mouquet. Kaikki kolme levittivät viinan hajua ja tyttöjen kirpeää myskihajua. He olivat tuntuvasti humalassa ja saapuivat iloisina pukaten toisiaan ja virnistellen. Saatuaan tietää että hänet tahdotaan naittaa, purskahti Sakarias nauramaan. Philomene lausui aivan tyynesti, että hän mieluummin näki hänen nauravan kuin itkevän. Kun ei enää ollut tuolia riittävästi, siirtyi Bouteloup antaen tuolillaan tilaa Levaque'lle. Tämä ihastui äkkiä siitä, että kaikki olivat täällä yhdessä, niin kodikkaasti ja tilasi kaikille olutta.
— Helkkari! eihän häitä aina saa juhlia! räyhäsi hän juopuneella äänellä.
He istuivat siinä kello kymmeneen. Toinen toisensa jälkeen saapui naisia tapaamaan miehiään viedäkseen heidet kotiin! Heidän perässään kulki lapsilauma. Äidit päästivät liivin napeista antaen lapsille rintaa vähääkään ujostelematta. Toisille pienokaisille annettiin olutta. Desir'in leskeä olut virtasi. Oli niin ahdasta, että istuttiin kylki kyljessä, tyrkäten toisiaan polvillaan, mutta se ei lainkaan häirinnyt yleistä iloa. Kaikkien suut ulottuivat korviin saakka. Oli kuuma kuin pätsissä ja jokainen koetti päästää nappinsa vilpotellakseen edes vähän. Tanssijoista valui hiki virtanaan heidän pyöriessä pölyssä ja tomussa. Pojat käyttivät tilaisuutta saadakseen joku naislykkääjä kompastumaan ja kaatumaan parineen. Jalat tömisivät niin rajusti, että koko talo uhkasi kaatua.
Joku kertoi ohimennen Pierronille, että hänen tyttärensä Lydia makasi kadulla keskellä käytävää. Hän oli saanut osansa varastetusta pullosta ja makasi nyt kuin kuollut. Isän piti kantaa hänet kotiin, mikä Bebert'in ja Jeanlinin mielestä tuntui hyvin hassulta. Tämä tuli kaikkien lähtömerkiksi, Maheun ja Levaquen perheet menivät yhdessä. Kentällä saavuttivat he Bonnemortin ja Mouque'n, jotka ukot myöskin olivat vihdoin päättäneet lähteä Montsou'sta ja kulkea läppäsivät kankeilla säärillään. Kaikki yhdessä kulkivat vielä markkinapaikan ohi, missä vähin erin alettiin sammuttaa tulia ja tyhjien kapakkojen ovista pulppuili kaadettua olutta. Kylään saavuttiin myöhään eikä ketään haluttanut syödä illallista. Maheun perheen jäsenet märehtivät puolinukuksissa aamusta jäänyttä lihaa.
Etienne vei Chavalin mukaansa Rasseneurin luo ottamaan viimeisen tuikun iltatuimaan.
— Kernaasti! huudahti Chaval kun Etienne oli hänelle selittänyt apukassansa aatteen. Anna kourasi tänne! Sinä olet kelpo poika.
Etienne alkoi tulla pöhnään.
— Niin, niin olkaamme ystäviä! huudahti hän. — Oikeus ensi sijalle.
Sen puolesta olen valmis luopumaan sekä oluesta että likoista.
Sydämelläni on ainoastaan yksi asia, että tehtäisiin tilit selviksi
noitten saakelin porvarien kanssa!
III.
Elokuun puolivälissä muutti Etienne Maheun luo, joksi ajaksi Sakarias mentyään naimisiin oli saanut yhtiöltä huoneuston perheelleen.
Ensimäisinä päivinä vaivasi Etienneä Katarinan läheisyys. He olivat aina yhdessä, sillä hän korvasi nyt vanhinta veljeä ja makasi Jeanlinin kanssa samassa vuoteessa vastapäätä tytön vuodetta. Hänen piti pukeutua ja riisuutua tytön nähden ja nähdä tytön pukeutuvan. Kun tyttö oli paitasillaan näki Etienne hänen maitovalkean, ikäänkuin läpikuultavan ruumiin. Hän tunsi mielenkiihkoa nähdessään tytön noin valkeana ikäänkuin hänet olisi pistetty maitoon kaulasta kantapäihin, vain kaulassa oli ahavoittunut juova ja kädet ja kasvot olivat tärvellyt hiilitomusta ja harmaasta saippuasta. Hän koetti joka kerran kääntyä poispäin, mutta vähitellen tuli hän tuntemaan tytön kokonaan, — ensin jalat, jotka hän näki alas painuneitten ripsien alta, sitten valkeat käsivarret ja kaulan hänen aamuisin peseytyessä. Tyttö katsomatta häneen riisuutui nopeasti ja notkeana ja vikkelänä luiskahti peitteen alle Alziren viereen, ennenkuin Etienne oli ehtinyt riisua saappaansa.
Vaikka Etienne vilkkuihin häneen tämän riisuutuessa, vältti hän kaikkea leikkiä ja lähentelemistä. Vanhemmatkin olivat siinä ja sitä paitsi oli hänen mieleensä jäänyt jokin ystävyyden ja kaunan tunne tyttöä vastaan ja se sitoi hänen kätensä tässä ainaisessa yhdessäolossa syödessä, maatessa ja työtä tehdessä. Ainoastaan peseytyminen työn jälkeen oli järjestetty nyt toisin. Nuori tyttö peseytyi yksin ylhäällä, mutta miehet vuoron perään alhaalla.
Kuukauden kuluttua eivät Katarina ja Etienne enää välittäneet toinen toisistaan, vaan astuivat iltasin huoneeseensa puolipukeutuneina. Tottumus tappoi häpeäntunteen. Heistä oli kaikki aivan luonnollista, eiväthän he tehneet mitään pahaa. Ja muutoin eiväthän he olleet syypäät siihen, ettei talossa ollut muuta kuin yksi makuuhuone heille kaikille.
Mutta ajoittain ujostelivat he taas toisiaan. Moneen päivään Etienne ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota, mutta sitten äkkiä pisti tämän valkea ruumis hänen silmiinsä, niin että hänen täytyi kääntyä pois voittaakseen halunsa syleillä häntä. Toisina iltoina taas tunsi tyttö näköjään aiheetonta ujoutta, mikä pakotti hänet kiiruhtamaan peitteen alle ikäänkuin hän tuntisi miehen käsien kosketuksen. Sitten makasivat he pimeässä kauan saamatta unta silmiin ja uinaillen toinen toisesta. Seuraavana päivänä tunsivat he jonkullaista levottomuutta ja tyytymättömyyttä kaivaten niitä iltoja, jolloin he tunsivat vain toverillista ystävyyttä toinen toisiinsa.
Etiennellä ei ollut muuta valittamista kuin Jeanlinista, joka makasi käppyrässä potkien häntä säälimättömästi. Mutta yleensä viihtyi Etienne täällä paremmin kuin Rasseneurilla, vuode oli pehmeämpi ja lakana vaihdettiin kerran kuukaudessa. Ruoka oli myös parempaa, vaikkakin harvoin nähtiin lihaa. Mutta siihen sai mukautua, eihän neljästäkymmenestä viidestä frangista kuussa voinut vaatia kaniinin lihaa joka päivä. Mutta nämä neljäkymmentä viisi frankia auttoivat perhettä tulemaan toimeen, vaikkakin veloistaan he eivät voineet päästä. Ja Maheut olivat hyvin kiitolliset Etiennelle ja koettivat mahdollisimman hyvin pitää häntä korjaten ja paikaten hänen vaatteitaan. Hän tunsi naisen vaalivan käden ja eli huolettomasti.
Nyt vasta alkoi Etienne päästä selville ajatuksistaan, joita kihisi hänen aivoissaan. Kaikellaisia kysymyksiä tunki hänen päähänsä: miksi toisten täytyi kärsiä puutetta, toisten eläessä kaikessa ylellisyydessä? Miksi jälkimäiset polkivat edellisiä, niin ettei heillä ollut toivoakaan koskaan elää ihmisiksi? Ensimäisenä tuloksena näistä ajatuksista oli, että hänelle selvisi hänen oma tietämättömyytensä. Salainen häpeäntunne alkoi kalvaa hänen mieltään hänen tietämättömyydestään. Hän tuskin enää rohkeni puhua kaikista noista kysymyksistä, jotka jännittivät hänen mieltään, ihmisten tasa-arvoisuudesta ja oikeudesta, joka vaatii, että jokainen saisi osansa elämän hyveistä. Hän hyökkäsi innokkaana kirjojen kimppuun kuten kaikki sivistymättömät, jotka pitävät lukemista kaiken ylinnä. Hän oli ahkerassa kirjeenvaihdossa Pluchart'in kanssa, joka oli valistuneempi ja paljon lukenut ja tutkinut sosialismin kysymyksiä. Hän tilasi itselleen kirjoja, joitten lukemisesta hän tuli vielä enemmän haltioihinsa. Erittäinkin vaikutti häneen eräs lääketieteellinen kirja "Kivihiilenkaivajan terveysoppi", missä eräs belgialainen lääkäri helppotajuisesti esitti kaikki taudit, joista kivihiilenkaivajat kuolevat. Sitä paitsi luki hän joitakin kuivasti esitettyjä kirjoja kansantaloudesta, sekä useita anarkistisia lentokirjasia ja lehtisiä, joista hän aivan hämmästyi. Hän painoi mieleensä otteita noista kirjoista tulevia luulotteluja väittelyjä varten. Suvarin lainasi hänelle myös joskus kirjoja. Luettuaan hänen kirjansa osuuskuntayhdistyksistä, haaveili hän koko kuukauden rahojen hävittämisestä ja koko maailmaa käsittävästä vaihtoyhdistyksestä, jolloin yhteiskunnallisen elämän perusteena olisi työ. Vähitellen lakkasi hän häpeämästä omaa tietämättömyyttään, pikemmin hän nyt ylpeili tiedoistaan.
Näinä ensimäisinä kuukausina velloi Etiennen mieltä mitä jaloimmat tunteet. Häntä vatvoi jalo viha sortajia vastaan ja innostutti toivo sorrettujen pikaisesta voitosta. Luonnollisesti ei hän voinut vielä laatia itselleen erikoista teoriaa. Hänen päässään mylleröivät Rasseneurin käytännölliset ohjeet ja Suvarinin hävitys-haaveet. Melkein joka illan vietti hän kuten ennenkin Huvissa keskustellen heidän molempien kanssa. Palatessaan sieltä kulki hän kuin unessa, hänestä tuntui, että tuo uudistus tapahtuu rauhallisesti ilman verenvuotoa, ilman ainoatakaan rikottua ruutua. Muutoin ei hän selvästi kuvitellutkaan mielessään, miten kaikki tuo tapahtuu, hän toivoi vain, että kaikki menee hyvin, oli hyvin kohtuullinen, toisinaan toisti jossain luetun lauseparren, että politiikka on kartoitettava yhteiskuntakysymyksistä, sillä hänestä tuntui, että tämä lause sopi erikoisesti uneliaitten hiilenkaivajain järkyttämiseksi.
Nyt valvottiin Maheun luona puolituntia myöhempään kuin tavallisesti. Etienne alotti keskustelun aina samasta kysymyksestä. Mitä enemmän hänen kehityksensä laajeni, sitä enemmän vastenmielisyyttä tunsi hän tuota leväperäisyyttä vastaan, joka vallitsi kylässä. Oltiinko elukoita, että piti nukkua läjässä, kuin lammaslauma! Ei ollut edes paikkaa, missä muuttaa paitaa. Kylläpä se on terveellistä! Eipä ihme, jos nuoriso turmeltuu.
— Se on hiton totta, myönsi Maheu. — Kunpa olisi enemmän rahaa, niin voisi elää rehommin. Tietysti ei näin ahtaalla asuminen ole mieluinen kenellekään. Siitä vain pojat heittäytyvät juoman ja tytöt tuovat lapsia.
Tämä puheaihe huvitti jokaista ja jokainen lausui siitä sanansa. Lamppu kärysi myrkyttäen ilmaa, joka ennestäänkin jo oli täynnä sipulinkatkua. Tiettyhän se on, ettei eletä herrojen päiviä. Työtä saa tehdä kuin hevonen, ennen vanhaan vain pakkotyöläiset toimittivat sellaista työtä, missä usein sai heittää henkensäkin eikä kuitenkaan riitä varaa lihanostoon. Tuskin on leipääkään, velkojen ympärillä, karhutaan, haukutaan, ikäänkuin ei leipäpalakaan olisi ansaittua, vaan varastettua. Sunnuntaisin kellotti sängyssä päivän pitkän pelkästä väsymyksestä. Ainoa huvi on juoda itsensä juovuksiin tai tehdä vaimonsa äidiksi, mutta ei siitäkään paljon kostunut, oluesta pöhötti vatsa ja lapset kasvettuaan isoiksi lähtevät kulkemaan omia teitään.
Siitä oli Maheun vaimollakin sanomista.
— Pahinta on, ettei voi ajatellakaan muutosta. Niin kauan kuin on nuori, niin toivoo, että koituu paremmat päivät, mutta mitä kauemmin elää, sen pahempi. Minä en tahdo pahaa kenellekään, mutta toisinaan minuakin äkämystyttää…
Syntyi hetken vaitiolo, kaikki huokasivat saman tunteen valtaamina. Vain ukko Bonnemort jos hän sattui olemaan läsnä, katsoi ihmeissään, sillä hänen aikanaan ei koskaan puhuttu sellaisia. Hiilikasassa synnyttiin, hiiliä murrettiin elämän ikänsä eikä mitään muuta ajateltukaan, mutta nyt tuulahti jokin uusi henki ja kivihiilenkaivajat tahtovat parempaa.
— Ei kannata olla noin nenäkäs, mumisi hän. Yksi olutlasi on hyvä kyllä. Ovathan päälliköt tosiaan usein heittiöitä, mutta eihän ilman päälliköitäkään voi olla. Ei kannata vaivata päätään tuollaisella!
Sitä ei Etienne voinut kestää. Kuinka! Eikö työmies saisi ajatellakaan! Jospa työmiehet ajattelisi, niin kyllä asiat olisikin toisin. Bonnemortin aikana työmiehet elivät kaivoksessaan kuin eläimet, kuin hiilenmurtokoneet, silmät ja korvat tukittuina kaikesta, mitä maailmassa tapahtui. Rikkaillepa tuo onkin mieleen, tehdäkseen keskenään yhtiöitä ja riistääkseen työmiestä, syöden hänet elävänä ilman että tämä edes aavisti sitä. Mutta nyt alkaa kivihiilenkaivaja vähitellen herätä, kaivoksessa itää ja saappa pian nähdä, mitä kerran on sieltä nouseva kesken noita peltoja. Nousee miehiä, koko armeijakunta miehiä, jotka jälleen asettavat oikeuden etusijalle. Eivätkö kaikki kansalaiset ole yhdenvertaisia vallankumouksen jälkeen? Koska kaikki äänestävät samalla tavalla, niin miksi työmiehen täytyy olla työnantajansa orja? Suuret yhtiöt koneineen musertavat kaikki eikä heitä vastaan voi mitään, ei edes sen vertaa kuin ennen, jolloin saman ammattikunnan jäsenet puolustivat toinen toisiaan. Mutta nyt valistuksen kautta on kaikki lentävä helvettiin. Ottaa vaikka heidän kylänsä esimerkiksi: esi-isät eivät osanneet allekirjoittaa nimeänsäkään, isät jo osaavat sen ja lapset lukevat ja kirjoittavat kuin maisterit. Vähitellen kasvoi ja tulentui vilja auringon paisteessa. Nythän ihminen ei ollut kahlehdittu yhteen paikkaan, jokainen voi vapaasti valita, missä on parempi, niin miksi ei puristaisi kätensä nyrkkiin ja koettaisi olla väkevämpi taistelussa?
Mutta Maheu epäili sittenkin.
— Niinpä niin, mutta tuskin liikahtaakaan paikaltaan, niin saa heti potkut työstään. Taitaa ukko sentään olla oikeassa, kivihiilenkaivajan kohtalo on ryömiä maan alla eikä himota toisen makupalaa.
Vaimo, joka pitkän aikaa oli istunut; vaiti, lausui miettiväisenä:
— Jospa edes olisi perää siinä, mitä papit kirkoissa saarnaavat, että köyhät tulevat rikkaiksi tulevassa elämässä.
Toisten nauru keskeytti hänet, lapsetkin kohauttivat olkapäitään, sillä kukaan ei uskonut, eikä toivonut taivaalta mitään, vaikkakin pelkäsivät mörköjä.
— Papit! huudahti Maheu. — Jos papit uskoisivat itse siihen, mitä he valehtelevat, niin eivät he kasvattaisi mahoja itselleen, vaan tekisivät enemmän työtä varmistaakseen itselleen hyvän paikan taivaassa. Ei, kun kerran kuolee, niin on kuollut.
Vaimo huokasi syvään. Hänen kätensä vajosivat voimattomina syliin ja hän lausui toivottomana:
— Me olemme näköjään kirotut maailman loppuun saakka.
Kaikki katsoivat surullisesti toinen toisiinsa. Ukko Bonnemort sylki liinaansa ja Maheu unohti sammuneen piippunsa suunkolossaan. Alzire kuunteli aikuisten puhetta, mutta hartaampana kuunteli Katarina kääntämättä silmiään Etiennestä.
— Loruja! — puhui nuori mies, — eikö ilman jumalaa ja taivasta voida olla onnellisia? Emmekö voisi itse perustaa paratiisin maan päälle.
Ja hän puhui lämpimästi loppumattomiin. Ahdas ilmakehä laajeni ja valonsäde kirkasti noitten raukkojen synkkää elämää. Rajaton puute, raskas työ, vetojuhdan elämä, kaikki tuo kaikkosi pois ja edessä häämötti ihmiselämä. Oikeus laskeutui kirkkaassa taikavalossa taivaasta maahan. Jos ei jumalaa olekaan, niin oikeus tuo maailmaan veljeyden ja tasa-arvoisuuden ja tekee ihmiset onnellisiksi. Äkkiä kuin unessa ilmestyi uusi yhteiskunta, suuri kaupunki, missä jokainen kansalainen täytti työnsä ja oli osallinen iloista. Vanha laho maailma hävisi, uusi ihmiskunta, synneistä vapaana yhdistyi yhdeksi työläis-kansaksi, jonka sääntönä oli — jokaiselle ansionsa mukaan.
Aluksi ei Maheun vaimo tahtonut kuullakaan noista haaveista, sillä ne herättivät hänessä pelkoa. Ei, ei, se olisi liian kaunista, ei siitä saisi ajatellakaan, sillä siitä elämä kävisi vielä raskaammaksi, niin että tekisi mieli hävittää ja rikkoa kaikki ympärillä, saavuttaakseen onnea. Kun hän huomasi, että hänen miehensä silmät alkoivat innostuksesta hehkua ja hän voitettuna alkaa myöntää, keskeytti hän Etienneä huutaen:
— Älä sinä, ukko, kuuntele häntä! Etkö sinä näe, että hän kertoo satuja. Rupeaisivatko porvarit koskaan niin tekemään työtä kuin me?
Mutta vähitellen alkoi lumous vallata hänetkin. Hän hymyili myös, hänen mielikuvituksensa vilkastui ja siirtyi haaveitten maailmaan. Oli niin suloista edes hetkeksi unohtaa surullinen todellisuus. Sellaisessa nautaelämässä täytyi edes olla yksi kolkka, missä voi lohduttaa itseään saavuttamattomilla haaveiluillaan. Eniten häntä viehätti oikeudenaate, joka myös sovitti hänet Etiennen kanssa.
— Niin, niin se on, puhui hän. — Oikeata asiata olen valmis puoltamaan, vaikka minut hakattaisiin kappaleiksi? Eikä olisi suinkaan liikaa, jos mekin vuorostamme saisimme nauttia.
Silloin Maheukin uskalsi innostua.
— Saakeli, huusi hän. — Minä en ole rikas, mutta antaisin vaikka viisi frankia nähdäkseni edes, miten kaikki tuo tapahtuu. Siitäpä vasta koituisi aika mullistus! Vai? Mutta milloin se tapahtuu ja miten?
Etienne alkoi taas pulma. Vanha maailma rytisee perusteissaan, se tuskin kestäisi enää montakaan kuukautta, vakuutti hän varmana. Siitä, miten kaikki olisi tapahtuva, puhui hän epämääräisesti, mutta noitten taitamattomien olentojen edessä ei hän arastellut ryhtyä selityksiin, missä hän itsekin sotkeutui. Siinä hän toi esiin kaikki teoriat yht'aikaa, joista hän johti johtopäätökseksi pikaisen ja helpon voiton. Kaikki luokkavastakohdat laukesivat veljensuuteloon. Tietysti täytyy ottaa huomioon tylsämielisiä isäntiä ja porvareita, jotka mahdollisesti täytyy pakkokeinoin saada järkiinsä. Maheun perhe myönsi kaiken, nyökkäsivät päätään, uskoen ihmeelliseen muutokseen, kuten kaikki uuteen uskoon käännetyt, kuten ensimäiset kristityt, jotka odottivat uuden yhteiskunnan perustamista vanhan raunioilla. Pikku Alzire käsitti puheesta katkonaisia sanoja ja kuvitteli uuden yhteiskunnan olevan lämpimän talon, missä lapset voivat syödä ja leikkiä niin paljon kuin tahtovat. Katarina istui liikkumatta, nojaten leukansa käteen silmät seivästettyinä Etienneen ja kun tämä vaikeni vavahti hän ikäänkuin hän värisisi kylmästä.
Äkkiä vilkaisi Maheun vaimo kelloon.
— Kello on jo yli yhdeksän! Kas sepä kaunista! — Ja nyt ette pääse ylös huomenna.
Perhe nousi pöydästä pettyneenä, ahdistetuin rinnoin, ikäänkuin he juuri olivat rikkaat, mutta äkkiä kadottaneet taas kaikki. Vanhus Bonnemort lähti kaivokseen mutisten ettei päivällinen tule lainkaan paremmaksi kaikista noista jutuista. Toiset kapusivat ylös nyt vasta huomaten että ilma oli ummehtunut ja seinät kosteat.
Usein tulivat naapurit ottaen osaa keskusteluun. Levaque oli ihastunut omaisuuden tasottamiseen. Pierron kuunteli vain niin kauan kun ei koskettu yhtiöön, sillä silloin hän ilmoitti olevansa väsynyt ja laputti kotiinsa. Joskus poikkesi Sakariakin, mutta politiikka nukutti häntä, jonka vuoksi hän mieluummin lähti Huviin juomaan olutta, Chaval taasen meni liian pitkälle, hän tahtoi verenvuotoa. Joka illan vietti hän tunnin ajan Maheun luona. Hänet johti sinne salainen mustasukkaisuus, sillä hän pelkäsi, että hänen tyttönsä riistetään häneltä. Hän oli jo alkanut kyllääntyä Katarinaan, mutta nyt kävi tyttö taas hänelle kalliiksi, koska hänen kanssaan samassa huoneessa asui mies, joka voisi helposti vallata hänet yöllä.
Etiennen vaikutusvalta kasvoi. Hän oli vähitellen tehnyt koko kylän vallankumoukselliseksi. Häntä kohdeltiin kunnioituksella ja siksi saivat hänen sanansa suuremman painon. Maheun vaimo piti häntä suuressa arvossa, sillä hän maksoi säännöllisesti, ei juonut eikä pelannut korttia, vaan istui usein nenä kiinni kirjassa.
Syyskuussa onnistui hänen jo toteuttaa hommaamansa säästökassa, vaikkakin asialla ei vielä ollut vankkaa pohjaa ja jäseninä ainoastaan kylän työläiset. Mutta hän toivoi, että siihen liittyisivät kaikki kivihiilenkaivajat, etenkin jollei yhtiö edelleenkään tulisi sotkeutumaan heidän puuhiinsa. Hänet oli valittu yhdistyksen kirjuriksi, josta toimesta hän sai pienen palkkionkin. Hän tuli nyt melkein rikkaaksi. Naineen kivihiilenkaivajan on todellakin melkein mahdoton tulla toimeen, mutta nuori mies, joka elää siivosti, voi tehdä säästöjäkin.
Vähitellen tapahtui Etiennessä muutos. Hänessä heräsi halu elää mukavammin ja pukeutua siistimmin, mikä ennen oli ollut mahdoton hänen köyhyytensä tähden. Hän tilasi itselleen verkapuvun ja osti hyvät jalkineet. Hänestä tuli liikkeen johtaja ja hänen ympärilleen ryhmittyivät kaikki työläiset. Hänen itserakkautensa oli tyydytetty tästä nopeasta menestymisestä, häntä huumasi tovereitten osottama kunnioitus ja hän ylpeili ja uskoi vallankumouksen pikaiseen onnistumiseen.
Sillävälin läheni syksy. Lehdet varisivat puista. Nuoret pojat ja tytöt eivät enää kohdanneet toisiaan pensaikossa. Taas satoi lakkaamatta ja vesiränneistä virtasi vettä tynnyreihin. Huoneissa paloi tuli koko päivän myrkyttäen ummehtunutta ilmaa. Koitti tukala aika.
Eräänä lokakuun yönä Etienne hermostuneena puheistaan ei kauaan aikaan voinut nukkua. Hän oli nähnyt, kuinka Katarina pujahti peitteen alle ja sammutti kynttilän. Tyttö näytti myös levottomalta ikäänkuin ujouden kohtauksen valtaamana, hänen kätensä eivät tahtoneet totella häntä hänen tehdessään kiirettä, sammutettuaan kynttilän hän jäi makaamaan liikkumattomana. Mutta Etienne kuuli, ettei hänkään nukkunut. Hän tunsi, että tyttö ajatteli häntä samoin kuin hänkin ajatteli tytöstä. Ei vielä koskaan tuo äänetön keskustelu ollut tehnyt heitä noin levottomiksi. Pari kertaa Etienne aikoi nousta vallatakseen hänet. Tyhmäähän on noin himoita toinen toistaan koskaan sitä tyydyttämättä. Ja miksi kiduttaa itseään? Lapset nukkuivat ja Katarina varmaankin odottaa häntä ja kietoisi käsivartensa hänen kaulaansa ääneti ja yhteenpuserretuin hampain. Kului tunti. Etienne ei noussut paikaltaan ja Katarina ei uskaltanut kääntyä kyljelleen peläten kutsua häntä. Mitä kauemmin he elivät vierekkäin, sitä korkeampana kohosi heitä erottava muuri, jokin salainen häpeä, epämääräinen ujous, jota he tuskin itsekään ymmärsivät, esti heidät lähestymästä toisiaan.
IV.
— Kun menet Montsouhun palkkaasi noutamaan, sanoi Maheun vaimo miehelleen, — niin ota samalla minulle naula kahvia ja kaksi naulaa sokuria.
Maheu paikkasi parastaikaa saappaansa, säästääkseen suutarimaksumenossa.
— Kyllä, vastasi tämä silmät työssä kiinni.
— Voisitpa myös poiketa lihakauppaan. Mitä arvelet vasikanlihapalasesta? Me emme ole kauaan aikaan syöneet lihaa.
Tällä kertaa mies kohotti päänsä.
— Taidat luulla, että minä saan satoja ja tuhansia. Viikon työ oli hyvin huono, kun he ovat keksineet aina pysäyttää työt.
Molemmat vaikenivat: Se oli lauantaina lokakuun loppupuolella. Yhtiö oli tänä päivänä lopettanut työt kaikissa kaivoksissa sillä tekosyyllä, että palkkojen maksamisesta oli johtunut epäjärjestystä asioissa. Se pelkäsi uhkaavaa liikepulaa ja käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta pidättääkseen kymmenet tuhannet työläisensä työstä. Sillä oli kyllä ennestäänkin suuri varasto hiiliä.
— Etienne odottaa sinua Rasseneurin luona, jatkoi vaimo. — Ota hänet mukaasi, hän on sinua kepperämpi ja voi pian huomata, jos teidät aiotaan pettää.
Maheu nyökäytti päätään.
— Ja puhu noitten herrojen kanssa isästä. Lääkäri on varmaankin hallinnon puolella. Eikö totta, vaari, lääkärihän erehtyy, te voitte vielä tehdä työtä.
Ukko Bonnemort oli jo kymmenen päivän kuluessa istunut kuin naulattuna paikkaan kankeana jaloistaan.
— Tietysti minä vielä teen työtä, mutisi vaari, — sääriä pakottaa kyllä, mutta eihän se ole suuri asia. Se on vain heidän keksintöjään, jottei heidän tarvitsisi maksaa minulle sataa kahdeksankymmentä frankia.
Maheun vaimo ajatteli ukon kahta frankia, joita hän ei enää koskaan toisi hänelle ja huudahti epätoivoissaan:
— Hyvä jumala, jos näin jatkuu, niin pian me kaikki joudumme manalan majoille!
— Ken kuolee, ei tarvitse ainakaan enää syödä, — huomautti Maheu.
Hän hakkasi vielä muutaman naulan saappaisiin ja teki lähtöä. Kylä No. 240 sai nostaa palkkansa neljän aikaan. Naiset saattoivat miehiään pyytäen palaamaan heti. Useat pyysivät heitä toimittamaan asioitaan, jotteivät he jäisi kapakkaan.
Rasseneurin luona sai Etienne kuulla uutisia. Levottomuutta herättävät huhut kertoivat, että yhtiö käy yhä enemmän tyytymättömäksi kannatuspaalutyöhön. Se kiskoi työläisiltä raskaita sakkoja, niin että riitaa ei ollut vältettävissä. Se oli yksi monista syistä, joita uskallettiin lausua julki.
Juuri kun Etienne tuli Rasseneurille kertoi eräs toveri, joka paluumatkalla Montsousta oli poikennut kaivosrakennukseen, että kassan luona oli ripustettu jokin tiedonanto, mutta hän ei oikein päässyt selville, mitä siinä seisoi. Hänen jälkeensä tuli toinen ja kolmas, jokainen kertoen jonkun uutisen. Nähtävästi oli yhtiö tehnyt jonkun päätöksen.
— Mitä sinä sanot siitä? — kysyi Etienne Istuen Suvarinin pöytään, missä ei ollut muuta kuin tupakkaa.
— Sehän oli helppo arvata, vastasi tämä. — He tahtovat saattaa meidät äärimmäisyyteen.
Hän yksin kykeni selvittämään tilanteen. Tyynesti kuten tavallisesti alkoi hän selittää hänelle asiantilaa. Liikepula on kohdistunut myös heidänkin yhtiöönsä ja jollei se tahdo joutua häviöön, täytyy sen supistaa menojansa. Luonnollisesti tulee se tapahtumaan työläisten kustannuksella, heidän täytyy kiristää vielä enemmän nälkävyötänsä. Jonkun tekosyyn nojalla tulee se vähentämään heidän palkkaansa. Jo kahden kuukauden ajan oli hiiliä kasaantunut sen varastoihin ja kaikki ympäristön tehtaat ovat melkein lopettaneet työnteon. Se ei uskaltanut itse pysäyttää töitä, sillä se pelkäsi koneitten toimettomuutta, mutta nähtävästi toivoi se jotain keskitietä, päästäkseen pulastaan, mahdollisesti lakkoa, jonka jälkeen työläiset jäisivät nöyryytetyiksi valmiina kuinka pieneen palkkaan tahansa. Sitä häiritsi myöskin vasta perustettu kannatuskassa, sillä se uhkasi tulevaisuutta, mutta lakko olisi nyt pian tyhjentänyt sen varat ja tehnyt siitä lopun, ennenkuin se ehtisi karttua suuremmaksi.
Rasseneur istui Etiennen viereen ja molemmat kuuntelivat hämillään. Huoneessa ei ollut muita paitsi emäntä, niin että voitiin puhua vapaasti.
— Mitä vielä, — mutisi ravintoloitsija, — ei yhtiö ole lainkaan huvitettu lakosta eikä työläisetkään. Paras olisi hieroa sovintoa.
Se oli kyllä järkevää puhetta. Hän oli aina taipuvainen kohtuullisiin toimenpiteisiin. Ei edes hänen vuokralaisensa nopeasti kasvanut maine saanut häntä muuttamaan mielipiteitään, vaan oli hän aina taipuvainen tyytymään siihen, mikä oli mahdollinen saavuttaa, sanoen ettei voita mitään, jos tahtoo saada kaikki yhtä aikaa. Synnynnäisestä hyväntahtoisuudestaan huolimatta tunsi hän sisimmässään salaista kateutta Etienneä kohtaan, sillä nyt ei enää saapunut Voreux'n työmiehiä niin lukuisesti kuulemaan entistä johtajaansa. Siksi sattui toisinaan, että hän piti yhtiön puolta unohtaen vanhan työstä poispotkitun vihaa.
— Sinä olet siis lakkoa vastaan, huusi rouva Rasseneur tiskin luota.
Mies myönsi päättäväisenä, mutta rouva Rasseneur hyökkäsi hänen kimppuunsa antamatta hänen lopettaa puhettaan.
— Vait! sinulla ei ole sydäntä, anna toisten puhua.
— Paljo mahdollista, sanoi Etienne, että kaikki, mitä toveri on sanonut, on totta, mutta jos meidät pakotetaan, täytyy meidän olla valmiit lakkoon. Pluchart on kirjoittanut minulle tämän johdosta aivan oikein. Hän on myös lakkoa vastaan, koska työmies kärsii siitä yhtä paljon kuin työnantajakin eikä saavuta sillä huomattavia tuloksia. Mutta hän näkee siinä oivallisen keinon saada työläisiä yhtymään hänen suureen yhdistykseensä… Tässä on muuten hänen kirjeensä.
Todellakin Pluchart, toivottomana työläisten epäluottamuksesta Internationaleen, toivoi, että he liittyisivät nyt joukolla, jos heidän täytyisi ruveta taisteluun yhtiötä vastaan. Kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei Etiennen onnistunut saada ainoatakaan työläistä hänen liittoonsa jäseneksi. Paljon suurempi menestys oli apukassalla, jonka puolesta hän muuten hommasikin enemmän. Kassa oli vielä aivan köyhä eikä ollut suuri konsti tyhjentää se. Suvarin oli siinä suhteessa oikeassa. Mutta silloin olivat lakkolaiset tietysti pakotetut kääntymään kansainvälisen liiton puoleen pyytääkseen avustusta kaikkien maitten veljiltään.
— Kuinka paljon on nyt kassassa varaa? — kysyi Rasseneur.
— Ei ole täyttä kolmeatuhatta frankia, vastasi Etienne. — Ja tiedättekö toissapäivänä minut kutsuttiin hallintoon. He olivat kyllä äärettömän kohteliaita, mutta minä ymmärsin, että heidän mielensä teki tarkastaa sitä. Varmaankin meillä syntyy riitaa tämän johdosta.
Ravintoloitsija alkoi kulkea edestakaisin vihellellen jotakin ylenkatseellisesti. Kolme tuhatta frankia! Mitä sillä saa? Tuskin leipääkään viikoksi. Tai jos toivoo ulkomaalaisilta, vaikkapa noilta englantilaisilta, niin pian saa pistää hampaat naulaan. El, lakosta ei nyt ole mihinkään!
Tällä kertaa sanoivat Rasseneur ja Etienne toinen toisilleen ensi kertaa hävyttömyyksiä. Tavallisesti he aina olivat yksimielisiä mitä tulee riitaan kapitalia vastaan.
— Ja mitä sanot tästä? toisti Etienne kääntyen Suvarinin puoleen.
Tämä vastasi tavallisella ylenkatseella.
— Ruveta lakkoon olisi suuri tyhmyys!
Kaikki olivat äkäpäissään vaiti. Hetken perästä lisäsi Suvarin hiljaa:
— Enhän minä vastusta, jos se teitä miellyttää. Toiset siinä häviävät, toiset nääntyvät, mutta tuleehan siitä aina jokin puhdistus. Mutta jos sitä tietä aikoo uudistaa maailmaa, niin saa odottaa tuhansia vuosia. Alottakaapa mieluummin toisesta päästä: räjäyttäkää ilmaan tuo kidutuslaitos, missä te kaikki menehdytte!
Ja hän viittasi hienolla kädellään Voreux'hon, joka näkyi avonaisesta ovesta.
Kohta sen jälkeen saapui Maheu. Hän ei tahtonut juoda huolimatta emännän kohteliaasta tarjouksesta. Hän möi oluensa tavalla ikäänkuin hän tarjoisi sitä ilmaiseksi. Etienne nousi ja he menivät yhdessä Montsou'hun.
Palkannostopäivänä oli Montsou'ssa melkein yhtä juhlallista kuin markkinapäivänä. Kaikista kylistä saapui joukottain työläisiä. Rahastonhoitajan konttori oli ahdas, niin että he mieluummin odottivat ulkona seisoen ryhmissä tiellä ja käytävillä eikä joukko näyttänyt koskaan vähenevän. Kiertokaupustelijat olivat siinä myös tavaroineen ja oluttuvissa kävi tarjonta vilkkaasti. Kivihiilenkaivajat poikkesivat tavallisesti niihin jo ennen palkansaamistaan saadakseen lisää rohkeutta ja saatuaan rahat menivät he taas ottamaan ryypyn asian päälle. Harva mies palasi sinä päivänä ajoissa kotiin.
Lähestyessään konttoria huomasivat työläiset heti, että työläiset jostain hiljaa mutta tyytymättömästi mumisivat. Nyt ei näkynytkään tavallista huolettomuutta, jolloin rahat nopeasti siirtyivät taskuista kapakkaan. He puivat nyrkkiä ja kiihkoisia sanoja herahteli huulilta.
— Onko siis totta? — kysyi Maheu Chaval'ilta, jonka hän tapasi
Piquet'in ravintolan luona. — He ovat siis tehneet tuon katalan työn.
Chaval mörähti jotain hampaittensa välistä heittäen silmäyksen Etienneen. Viimeisen työkaupan jälkeen oli hän liittynyt toisiin, koska hän vähitellen oli alkanut kadehtia Etienneä tuota kulkuria, joka pöyhkeydessään pakottaa koko kylänväen nuoleksimaan kengänpohjiaan, kuten hänen tapanaan oli sanoa. Sen lisäksi vaivasi häntä mustasukkaisuus. Joka kerran nyt kun hän vei Katarinan Requillart'iin, haukkui hän tätä mitä raaimmin syyttäen häntä siitä, että hän muka eli äitinsä vuokralaisen kanssa. Mutta sitten oli hän kuristaa tytön syleilyyn kiihkeän himon valtaamana.
Maheu teki hänelle toisen kysymyksen.
— Joko on tullut Voreux'n vuoro?
Chaval nyökkäsi päätään kääntyen heihin selin, jonka jälkeen Maheu ja
Etienne päättivät mennä konttoriin.
Konttori oli neliskulmaisessa huoneessa, joka: oli ristikkoväliseinällä jaettu kahtia. Penkeillä seinän vieressä istui noin viisi, kuusi työläistä. Rahastonhoitaja apulaisineen maksoi juuri eräälle työläiselle, joka seisoi lakki kädessä.
Penkin yllä vasemmalla puolen riippui keltanen ilmoitus, jonka edessä oli miehiä tunkeillut aamusta asti. He lukivat sen ääneti ja poistuivat sanaakaan sanomatta alaspainunein päin ikäänkuin juuri olisivat saaneet selkäänsä.
Nytkin seisoi ilmoituksen edessä kaksi kivihiilenkaivajaa, toinen nuori, toinen vanha ukko juomarikasvoineen. Kumpikaan ei osannut lukea. Nuori mies vaivoin tavaili, mutta ukko tuijotti vain tylsästi paperiin.
— Lueppa meille tuo, — sanoi Maheu toverilleen, sillä ei hänkään ollut erittäin luja lukutaidossa.
Etienne alkoi lukea ääneen. Se oli yhtiön tiedonanto kaikkien kaivosten työläisille. Yhtiö ilmoitti, että se on edelleenkin tyytymätön kannatinpuihin, mutta se on väsynyt sakottamiseen, koska se ei johda mihinkään, siksi on se päättänyt järjestää maksun toisin. Tästä lähin tulee se maksamaan erikseen kannatinpuitten pystyttämisestä joka kuutiometrin puusta, joka lasketaan alas ja käytetään työhön, jolloin tullaan ottamaan huomioon työn laatu ja aika. Luonnollisesti silloin tullaan vähentämään maksua hiilirattaista noin neljäänkymmeneen tai viiteenkymmeneen centimiin, riippuen tietysti hiilikerroksen laadusta ja murtopaikan etäisyydestä kaivosaukosta. Edelleen seurasi himmeitä selostuksia siitä, että tuon kymmenen centimen vähennyksen peittäisi maksu kannatinpaaluista. Muutoin lisäsi yhtiö, että jokaisella on aikaa tulla vakuutetuksi tämän uuden maksutavan hyvistä puolista, sillä se astuu voimaan vasta maanantaina, 1 p:nä joulukuuta.
— Ettekö voi lukea siellä hiljemmin! huusi rahastonhoitaja, — eihän tässä voi kuulla omaa ääntäänkään.
Etienne lopetti lukemisen välittämättä tuosta huomautuksesta. Hänen äänensä vapisi. Hänen vaiettua ei kukaan sanonut mitään, vaan tuijottivat yhäti vielä paperiin.
— Saakeli soikoon! mumisi Maheu.
He istuivat penkille. Molemmat olivat vaipuneet ajatuksiinsa huomaamatta tulevia ja poistuvia työmiehiä. Yhtiö tekee pilkkaa heistä. Eivät he koskaan voisi kannatinpuista saada takaisin noita vähennettyjä kymmentä centimea. Korkeintaan voisivat he saada kahdeksan, mutta kaksi varastaisi yhtiö heiltä välittämättä siitä, kuinka paljon aikaa huolellinen työ vaatii. Tuotako se ajoikin takaa, kehtaamatta suoraan vähentää palkkoja. Se tahtoo tehdä säästönsä työläisten kustannuksella.
— Peevelin kujeita! kirosi Maheu taas. — Me olisimme nautoja, jos me taipuisimme tähän!
Kassan luona ei ollut ketään ja hän meni saamaan palkkaansa. Joka murtokunnasta saapui vanhin murtaja hakemaan palkkaa, minkä hän sitten jakoi toverien kesken. Siten sujui työ nopeammin.
— Maheu tovereineen, — sanoi konttoristi, — Filonnie'ren murtopaikka 7… 135 frankia.
Rahastonhoitaja haki luettelosta, jonka muodostivat kirjaset, mihin voudit merkitsevät joka päivä hiilirattaitten lukumäärän joka murtopaîkasta.
Rahastonhoitaja maksoi summan.
— Anteeksi, herra, sopersi Maheu hämillään, onko se varmasti niin, ettekö erehdy?
Hän katsoi rahoihin uskaltamatta ottaa niitä, kylmä väristys karmi hänen selkäpiitään. Hän oli kyllä odottanut huonoa saantia, mutta noin vähän ei hän voinut arvata. Kun hän antaa Sakarialle. Etiennelle ja kolmannelle, joka oli nyt Chaval'in sijasta, heidän osansa, niin ei hänelle jää enempää kuin viisikymmentä frankia, vaikka heitäkin on neljä — hän itse, Katarina, Jeanlin ja isä.
— En, en erehdy, vastasi kirjanpitäjä. — On laskettava pois kaksi sunnuntaita ja neljä työtöntä päivää — siis yhteensä yhdeksän työpäivää.
Maheu seurasi laskuja ja laski itsekseen; yhdeksästä päivästä on hän saapa noin kolmekymmentä frankia, Katarina kahdeksantoista ja Jeanlin yhdeksän. Bonnemort vaari on kyllä tehnyt työtä vain kolmena päivänä. Mutta kuitenkin, jos laskee Sakarian yhdeksänkymmentä frankia ja noitten kahden osat, täytyisi varmasti tulla enemmän.
— Älkää unohtako sakkorahoja, lisäsi lopuksi kirjanpitäjä. —
Kaksikymmentä frankia sakkoa huonoista kannattamista.
Murtaja huitasi epätoivoissaan kädellään. Kaksikymmentä frankia sakkoa ja neljä työtöntä päivää. No silloin kai piti lasku paikkansa. Ja ennen, kun Bonnemort oli työssä eikä Sakarias ollut naimisissa, toi hän väliin puolitoistasataa frankia.
— No, ettekö huoli rahoista? huusi kassanhoitaja kärsimättömästi —
Ettekö näe, että toiset odottavat. Ellette tahdo, niin sanokaa vain.
Maheu päätti vihdoin ottaa rahat, mutta silloin pidätti kirjanpitäjä hänet.
— Malttakaa, minulla on tässä merkitty nimenne, Toussaint Maheu, niinkö? Pääsihteeri tahtoo puhua kanssanne. Menkää heti hänen luoksensa, hän on nyt yksin.
Maheu oli aivan päästä sekasin, kun hän tuli suureen työhuoneeseen, missä oli punanen huonekalusto ja vihreät seinäpaperit. Pääsihteeri, pitkä laiha mies puhui hänelle jotain pitkälti kohottamatta päätään pöydästä, joka oli täynnä papereita. Mutta Maheun korvissa soi niin, että hän huonosti tajusi. Hän käsitti vaistomaisesti, että kysymys oli hänen isästään, jota oltiin aikeissa erottaa 150 frankin eläkkeellä neljänkymmenen vuotisesta palveluksesta. Sitten muuttui sihteerin ääni äkkiä ankaraksi. Häntä syytettiin siitä, että hän harrastaa politiikkaa, millä tarkoitettiin kaiketi apukassaa. Hänen kehoitettiin pysymään syrjässä noista hommista pilaamatta hyvän työmiehen mainettaan. Hän aikoi vastustaa, mutta ei löytänyt sanoja ja hypistellen lakkiaan sopersi hän ainoastaan katkonaisesti.
— Tietysti, herra sihteeri… se on tietty, herra sihteeri, minä vakuutan…
Tuskin hän oli päässyt ulos Etiennen seuraan, kun hän päästi kielensä valtoihinsa:
— Kyllä olinkin vanha nauta! Olisi pitänyt vastata. Ei ole kylliksi, mitä syödä ja siinä vielä tyhmyyksiä?! Hän tarkoitti sinua, sanoen, että koko kylä on tartutettu… Hyvä jumala, mitä tehdä? Täytyy koukistaa selkäänsä ja kiittää.
Maheu vaikeni. Häntä kalvoi viha ja arkuus. Etienne vaipui mietteisiinsä. He kulkivat taas keskellä joukkoa, joka täytti tiet. Katkeruus yltyi. Se oli rauhallisen väen äänetön epätoivo, ilman huutoja tai voimakkaita liikkeitä, pelottavana kuin lähestyvän myrskyn pauhina. Nytkin jo heiltä puuttuu leipää, mitä sitten, jos vielä palkka painetaan alas? Ravintolasta kuului voimakasta kiroilemista. Katkeruuden ja vihan myrkky teki kurkut niin kuiviksi, että nuo vähäisetkin ansiot siirtyivät kapakan omistajalle.
Montsou'sta kylään saakka eivät Maheu ja Etienne vaihtaneet sanaakaan. Kun he astuivat tupaan, huomasi Maheun vaimo heti, että he olivat tyhjin käsin.
— Sepä mainiota! — huudahti hän. — Entä kahvini, sokurini ja liha?
Palanen lihaa ei kai olisi tehnyt meitä köyhemmiksi?
Mies ei vastannut mitään mielenliikutuksesta. Äkkiä hänen karkeat kasvonsa murtuivat, ja suuret kyynelkarpalot vierivät hänen silmistään. Hän heittäytyi tuolille ja itkien kuin lapsi heitti pöydälle viisikymmentä frankia.
— Siinä on palkka meidän kaikkien työstä.
Maheun vaimo katsahti Etienneen, mutta kun tämäkin oli vaiti ja alakuloinen, alkoi hänkin itkeä. Kuinka voisi yhdeksän henkeä elää puolen kuukautta viidelläkymmenellä frankilla? Vanhin poika oli heidät hyljännyt, vanhus ei enää voinut liikuttaa jalkojaan, siis täytyy kaikkien kuolla. Alzire heittäytyi äitinsä kaulaan onnettomana siitä, että äiti itki. Estelle parkui myös, Lenore ja Henri ulisivat niin että korvia särki.
Pian koko kylä kajasti samoja hätähuutoja. Miehet olivat palanneet kotiin ja joka perheessä surtiin huonoa saantia ja uutta uhkaavaa hätää. Ovia paiskattiin auki, ja naiset tulivat portaille valittamaan ikäänkuin huoneet olisivat liian ahtaat heidän vaikeroimiselleen.
Sade tiukkui, mutta he eivät sitä huomanneet, vaan huusivat toinen, toisilleen näyttäen saamiaan rahoja.
— Katso, mitä mieheni sai.. Tuoko on palkkaa!
— Ajattele, eihän tästä riitä leipäänkään viikoksi!
— Entä minä! Katso itse. Täytyy kai myydä paidat yltään.
Maheun vaimo meni myös ulos. Levaquen ovelle oli kasaantunut suuri joukko. Siinä kaikuivat huudot voimakkaimmin, sillä mies juoppo ei edes ollut palannut kotiin ja vaimo epäili, että koko palkka hupenee Vulkaniin. Philomene odotti myös Maheuta, jottei rahat joutuisi Sakarian käsiin, Ainoastaan Pierronin vaimo pysyi jotenkin rauhallisena, sillä tuo veijari Pierron osasi aina mielistellä päälliköitä niin, että voudin kirjassa oli hänen osalleen aina merkitty useampia työpäiviä kuin toisille, mutta anoppi piti sitä halpamaisena tekona. Hän oli niitten puolella, jotka kapinoivat. Laiha ja pitkä kuin oli, puisti hän nyrkkiään Montsou'hun päin.
— Voiko ajatella, huusi hän lausumatta Hennebeau'n nimeä, että heidän kyökkipiikansa ajoi kääseissä tänä aamuna. Niin, niin kääseissä parilla hevosella, varmaankin Marchienneen kaloja ostamaan.
Huudot yltyivät. Kaikki purkivat sisustaan, minkä ehtivät. Tuo palvelijatar valkosessa esiliinassa, joka ajoi torille kääseissä harmitti kaikkia. Työläiset olivat kuolla nälkään, pitikö sitten herrasväen syödä kaloja? Mutta eivät he aina tule herkuttelemaan. Kyllä kerran tulee köyhienkin vuoro!
Etiennen kylvämät siemenet alkoivat itää. Kaikki huusivat kärsimättömyydestä voimatta odottaa kulta-ajan koittoa, jolloin kerran hekin saisivat onnensa osaa. Vääryys kävi yhä sietämättömämmäksi. Jo oli aika ruveta vaatimaan oikeuksiaan, kun leipäkin tahdottiin riistää heidän suustaan. Naiset olivat valmiit vaikka heti ryhtymään taisteluun. He tahtoivat heti vallata tuon luvatun maan.
Illalla oli Huvissa päätetty ruveta lakkoon. Rasseneur ei enää väittänyt vastaan. Suvarin piti myöskin sitä ensimäisenä askeleena. Etienne määritteli aseman seuraavasti: jos yhtiö todellakin toivoo lakkoa, niin se saa sen.
V.
Kului viikko ja työ jatkui synkän ja epäilevän vaitiolon vallitessa ratkaisevaa yhteentörmäystä odottaessa.
Maheun asiat kävivät yhä huonommiksi ja kaikista merkeistä päättäen uhkasi seuraava palkka tulevan vielä niukemmaksi. Maheun vaimo kävi yhä ärtyisämmäksi. Meni jo niin pitkälle, että eräänä yönä Katarina ei saapunut yöksi kotiin. Seuraavana aamuna saapui hän niin uupuneena ja sairaana, ettei hän voinut mennä työhön. Hän itki ja vakuutti, ettei se ollut hänen syynsä, vaan että Chaval oli pidättänyt hänet väkisin uhaten lyödä, jos hän lähtisi. Chaval oli aivan tullut hulluksi mustasukkaisuudesta eikä tahtonut päästää häntä Etiennen luo, jonka sängyssä hän sanoi perheen sallivan Katarinan nukkua öisin. Äiti raivostui kieltäen tyttärensä enää menemästä sellaisen eläimen kansaa ja tahtoi itse lähteä Montsou'hun kurittaakseen häntä. Mutta päivä oli kaikessa tapauksessa mennyt hukkaan, sitä paitsi ilmoitti tytär, ettei hän tahtonut vaihtaa häntä toiseen, kun kerran oli ruvennut hänen kanssaan suhteisiin.
Parin päivän perästä sattui toinen juttu. Oli luultu, että Jeanlin oli kauniisti joka päivä työssä, kun äkkiä saatiin tiistaina tietää, että hän jo kaksi päivää juoksentelee jossain Bebert'in ja Lydian seurassa Vandamin rämeisissä seuduissa. Hän oli narrannut toverinsa mukaan ja kuka ties, mitä kepposia he olivatkaan tehneet. Hän sai tietysti aika selkäsaunan, aluksi kadulla kaikkien lasten nähden varoitukseksi. Oliko moista kuultu? Hänenkö lapsensa, jotka olivat hänelle maksaneet niin paljon syntymästä asti ja joitten aika nyt olisi auttaa vanhempia! Ja hän muisteli omaa ilotonta nuoruuttaan, ainaisen toivottoman puutteen ja raskaan työn lapsuudesta asti.
Kun miehet ja tytär sinä aamuna lähtivät työhön, kohosi Maheun vaimo vuoteeltaan ja sanoi Jeanlinille:
— Muista, jos vielä kerran uskallat sellaista, niin kuritan sinut niin että tulet muistamaan sen elämänikäsi.
— Uudessa murtopaikassa oli työ hyvin raskasta. Hiilikerros tässä paikassa oli niin ohut, että murtajat repivät kyynärpäänsä verille ryömiessään maaperän ja katon väliin. Sitä paitsi kävi maa yhä kosteammaksi, niin että milloin tahansa voitiin odottaa maanalaisen lähteen pulpahtavan esiin, rikkovan kallion ja vievän ihmiset virran mukana. Edellisenä päivänä, kun Etienne oli voimakkaasti iskenyt kuokallaan, pärskähti hänen kasvoihinsa vettä. Mutta hän ei paljoa välittänyt onnettomuustapauksista, hän oli käynyt yhtä huolettomaksi, kuin muutkin toverit. He hengittivät räjähdyskaasua tuntematta edes enää sen painostusta. Kun toisinaan lyhdyn valo kävi tavallista enemmän sinertäväksi, painoi joku hiilenkaivaja korvansa seinää vastaan kuunnellen suhinaa, mikä on ominainen kaasulle, joka murtautuu esiin jostain kolosta.
Pelottavampia olivat kuitenkin maanvieremät. Se ei ollut yksin paalutusten syy, vaan myös huono maaperä, joka oli aivan kostea ja tuskin pysyi koossa.
Maheun täytyi kolmasti päivässä paaluttaa. Kello oli nyt puoli kolme ja työmiehet hankkiutuivat lähtöön. Kellottaen kyljellään oli Etienne juuri lopettamaisillaan iskemästä hiilenmöhkälettä, kun äkkiä kumahti etäinen jyrinä, ikäänkuin maanalainen ukkonen olisi tärisyttänyt kaivoksen.
— Mitä se on? huudahti hän ja nakkasi kuokan kädestään kuunnellakseen.
Hänestä tuntui, että koko käytävä hänen takanaan oli vierinyt alas.
— Se on maanvieremä!… Pian! Pian! huusi Maheu syöksyen edeltä käytävää alas.
Kaikki heittäytyivät hänen jälkeensä levottomuuden valtaamina. Lyhdyt hyppivät heidän käsissään, ympärille oli syntynyt kuolon hiljaisuus. He juoksivat tuttua tietä kumartuen, melkein nelinryömin, vaihdellen juostessaan katkonaisia kysymyksiä ja vastauksia: Missä se oli? Ehkä murtopaikassa? Ei, se kuului alhaalta. Ehkä kuljetuskäytävässä. Kun he saapuivat savutorven luo, ryhmittyivät he työntäen toinen toisiaan, estäen toinen toistaan.
Jeanlin oli tänä päivänä myös kaivoksessa, uskaltamatta jäädä pois, sillä hän tunsi vielä nahoissaan edellisen päivän löylytyksen. Hän juosta köpitti avojaloin rattaitten jonon jälestä sulkien ilmavaihtoluukkuja. Toisinaan, kun hän ei pelännyt voudin näkevän hyppäsi hän viimeisille rattaille istumaan, vaikka se oli kielletty, sillä pelättiin hänen vaipuvan uneen. Hänen suurin huvinsa oli jonon pysähtyessä antaakseen tietä vastaantulevalle jonolle, hiljaa hiipiä Bebertin luo, joka istui ohjaksissa ja nypistää häntä verille tai tehdä jotain muuta koiruutta. Tällaisina hetkinä oli hän aivan apinan näköinen, keltatukkainen ja hörökorvainen kuin oli. Hän oli ketterä, kuin villikissa ja kehittynyt kuin jokin epäsikiö, josta tunsi sen polveutuvan eläimestä.
Iltapäivällä oli Mouque tuonut Bataillen pojille. Kun hevonen äkkiä pysähtyi raitiotien mutkassa, hiipi Jeanlin Bebertin luo ja kysyi:
— Mitä tuo vanha kaakki pysähtyy? Olin vähällä taittaa sääreni.
Mutta Bebert ei voinut vastata. Vastaan kulki toinen jono rattaita, joita kuljetti Trompette ja vanhan tuttavansa tunnettuaan oli Bataille äkkiä vilkastunut, niin että Bebertilla oli aika työ pidättääkseen sen. Ensimäisestä päivästä saakka oli Bataille alkanut tuntea hellää ystävyyttä sitä kohtaan ikäänkuin tahtoisi opettaa sille kärsivällisyyttä ja itsensä hallitsemista. Mutta Trompette ei ollut vieläkään tottunut tilaansa, vaan kuletti rattaita alas painunein päin kaihoten aurinkoa. Joka kerta kun he tulivat vastakkain kurotti Bataille päätään kerskuen, tahtoen nuolasta toista kuonoon rohkaistakseen sitä edes vähän hyväilyllään.
— Nyt nuo kirotut taas nuoleskelevat, mörähti Bebert.
Kun Trompette oli mennyt ohi, vastasi hän Jeanlinille:
— Se on käynyt jo helkkarin vanhaksi, tuo raato! Jos vaan tiellä sattuu jokin kuoppa tai kivi, pysähtyy se ikäänkuin pelkäisi loukkautuvansa. Jumala tiesi, mitä se tänään erikoisesti pelkää luukkujen takana. Työntää ne auki, mutta sitten pysähtyy. Oletko huomannut mitään?
— En muuta kuin että vettä on polviin saakka, vastasi Jeanlin.
Jono lähti edelleen. Seuraavan ilmaluukun edessä Bataille pysähtyi taas ja hirnahti. Se työnsi sen päällään, mutta kauan ei tahtonut mennä siitä. Vihdoin ryntäsi se siitä vauhdilla.
Jeanlin, joka sulki oven, jäi jälkeen. Hän kumartui tarkastaakseen suota, jossa hän kahlasi. Sitten kohotti hän lyhdyn ja huomasi, että kannattimet olivat taipuneet tunkevan veden painosta. Samassa saapui paikkaan eräs kivihiilenkaivaja nimeltä Berloque Chicot, joka kiiruhti kotiin vaimonsa luo, joka makasi lapsivuoteessa. Hän pysähtyi myös tutkiakseen paalutusta. Mutta juuri kuin poika oli tahtonut juosta hevosensa perästä, kajahti hirveä rytinä ja sekä mies että lapsi hävisivät maanvieremän alle.
Täräyksestä kohosi sakea tomu ilmaan. Kaikilta haaroilta ryntäsi työmiehiä paikalle soastuna ja tukahtumaisillaan iskusta. Vilkkuvat lyhtyjenvalot valaisivat hämärästi pelästyneitten ihmisten hahmoja, jotka riensivät myyränkoloistaan onnettomuuspaikalle.
Ne, jotka ensimäisinä olivat saapuneet paikalle, alkoivat huutaa tovereitaan. Toiset, jotka olivat vieremän toisella puolen, vastasivat. Heti kävi selville, että katto oli romahtanut kymmenen metrin alalla. Siis ei ollut erikoista vaaraa, mutta heidän sydämiään kouristi kun multakasan seasta alkoi kuulua kuolemankorahduksia.
Bebert jätti hevosensa ja juosten paikalle, huusi: — Jeanlin jäi sinne! Jeanlin jäi sinne!
Samassa saapui Maheu, Sakarias ja Etienne, Maheun oli vallannut toivoton raivo ja hän kiroili myötäänsä.
Katarina, Mouquette ja Lydia, jotka myös olivat rientäneet paikalle, alkoivat itkeä kauhusta ja surusta, turhaa oli saada heidät vaikenemaan. Ympärillä vallitsi kauhea hämminki ja pimeys musteni.
Vouti Richomme oli myös rientänyt paikalle epätoivoissaan, ettei insinööri Negrel'iä eikä Dansaert'ia ollut kaivoksessa. Hän kuunteli korva maata vasten ja selitti lopuksi, ettei se ollut lapsen, vaan miehen valitusta: Jokin työmies oli varmaankin siellä. Maheu oli jo parikymmentä kertaa kutsunut Jeanlinia saamatta vastausta. Varmaankin oli poika musertunut kuoliaaksi.
— Rientäkäämme! sanoi Richomme tehden valmistuksia onnettomien pelastamiseksi. — Sitten ehdimme jaaritella.
Kivihiilenkaivajat alkoivat molemmilta puolin kaivaa vieremää lapioilla ja kuokillaan. Chaval työskenteli ääneti Etiennen ja Maheun rinnalla, Sakarias piti huolta mullan viemisestä pois tieltä. Lähestyi kotiinpaluunaika, eikä kukaan heistä ollut saanut mitään suuhunsa, mutta sitä ei ajateltu, koska toveri oli vaarassa. Joku lausui, että kotona oltaisiin levottomana, kun ei kukaan palaa, mutta ei Katarina eikä Mouquette ei edes Lydiakaan tahtonut lähteä. He tahtoivat tietää, mitä oli tapahtunut. Vihdoin otti Levaque tehtäväkseen kertoa vähäisestä maanvieremästä, joka ei ole aiheuttanut mitään onnettomuutta. Kello oli jo lähes neljä. Yhden tunnin kuluessa olivat työläiset tehneet yhtä paljon kuin koko aamupäivänä. Suurin osa multaa oli jo saatu tieltä, mutta katto yhä varisi. Maheu työskenteli kiihkolla iskien sitä rivakkaammin, jos joku tahtoi vaihtaa häntä.
— Hiljaa! kehotti Richomme. — Taidamme olla perillä… Kunpa emme satuttaisi heitä.
Korahdukset kuuluivat yhä selvemmin. Nuo yhtämittaiset vaikerrukset olivat pelastajien osviittana. Nyt kuuluivat ne aivan kuokkien alta. Ja äkkiä hiljenivät.
Kaikki tunsivat kuoleman hengen karmivan, mutta he jatkoivat kaivamistaan hiestyneinä ja uupuneina äärimäisyyteen. Vihdoin sattui joku jalkaan. Silloin alettiin kaivaa käsin kunnes koko ruumis vapautettiin mullan alta. Pää ei ollut murskautunut. Lyhdyn valo loi siihen valoa ja Chicot'n nimi kierteli huulilta huulille. Hän oli vielä lämmin, mutta selkäranka oli ruhjoutunut jonkun möhkäleen painosta.
— Käärikää hän vaippoihin ja pankaa rattaille, käski vouti. Mutta nyt etsikäämme pian poika!
Maheu iski viimeisen kerran tehden aukon jonka kautta saattoi tulla viileyteen toisella puolen olevien kanssa. Hänelle huudettiin, että Jeanlin oli juuri löydetty, hän on tainnoksissa, molemmat sääret murskatut, mutta hän hengittää vielä. Isä otti pojan käsivarsilleen ja lähti menemään. Lujasti kiristettyjen hampaitten takaa pääsi vain kirouksia, joihin hän purki tuskansa. Katarina ja muut naiset alkoivat taas itkeä ääneen.
Järjestettiin nopeasti jono. Bebert toi Bataillen, joka valjastettiin kaksien rattaitten eteen. Toiselle pantiin Chicot'n ruumis ja toiseen istui Maheu pitäen Jeanlinia sylissään. Poika oli kääritty johonkin rääsyyn, joka oli; revitty ilmavaihtoluukusta. Molemmissa rattaissa punotti lyhty kuin tähti. Lähdettiin hiljaa liikkeelle. Jonon perässä kulki noin viisikymmentä kivihiilenkaivajaa, jotka vasta alkoivat tuntea väsymystä ja laahasivat jalkojaan perässä. Yli puoli tuntia kesti ennenkuin he saapuivat nostokonehalliin.
Richomme'n määräyksestä, hänen tultua edellä nostohalliin, odotti tyhjä häkki heitä. Pierron sysäsi heti siihen molemmat hiilirattaat. Toisissa istui Maheu runneltuneine poikineen, toisiin täytyi Etiennen istua pitämään Chicot'n ruumista. Kun työmiehet olivat täyttäneet muut osastot, lähdettiin ylös, missä oltiin kahden minuutin kuluttua. Kylmä sade ryöppysi kattoon, miehet katsoivat kärsimättöminä ylös, milloin he tulisivat päivän valoon.
Onneksi oli poika, joka oli lähetetty hakemaan lääkäri Vanderhaghen'ia, löytänyt hänet ja tuonut kaivokseen. Jeanlin ja Chicot'n ruumis kannettiin voudin huoneeseen, missä vuoden ympäri paloi uuni. Vesisangot jalanpesua varten siirrettiin sivulle ja levitettiin kaksi matrassia penkeille, johon mies ja lapsi pantiin. Huoneeseen päästettiin ainoastaan Maheu ja Etienne, toiset työläiset, naiset ja pojat ryhmittyivät oven eteen istuen kyykyssä ja keskustellen puoliääneen.