Etienne oli sillä välin noussut kohentelemaan hiiliä, jottei häiritsisi tyttöä. Etiennen mielestä oli Katarina kalvennut ja näytti väsyneeltä, oli kuitenkin kaunis suurine kirkkaine silmineen laihtuneissa kasvoissa. Hänet valtasi omituinen tunne, hänen harminsa oli häipynyt ja hän toivoi ainoastaan yhtä, että Katarina olisi onnellinen tuon toisen kanssa, jonka hän oli pitänyt Etienneä parempana. Hänen teki mieli auttaa häntä jollain tavalla, mennä Montsou'hun sanomaan tuolle toiselle, että hän kohtelisi paremmin Katarinaa. Mutta Katarina ei ymmärtänyt hänen tunteitaan, vaan loukkaantui hänen säälistään, hänestä tuntui, että Etienne halveksii häntä. Hänen sydäntään kouristi ja hän vaikeni äkkiä, voimatta enää lausua sanaakaan.
— Parasta onkin, että pysyt vaiti, jatkoi Maheun vaimo säälimättä. — Jos tulit jäädäksesi, niin astu peremmälle, ellei, niin suoria heti ulos! Kiitä onneasi, että minulla on kädet kiinni, muutoin antaisin sinulle aika läimäyksen.
Olisi voinut luulla, että tämä uhkaus äkkiä toteutettiin, sillä samassa silmänräpäyksessä sai Katarina kauhean potkun, niin että oli lentää kumoon yllätyksestä ja kivusta. Sen teki Chaval, joka ryntäsi huoneeseen kuin villipeto.
— Sainpas sinut kiinni, senkin lutka! huusi hän. Niinhän arvasin, että sinä palasit tänne, jotta sinut nyljettäisiin luita myöten. Ja vielä lisäksi maksat tuolle miehelle! Sinä tarjoat hänelle kahvia minun rahoillani!
Maheun vaimo ja Etienne olivat niin hämmästyneet, etteivät voineet liikkua paikaltaan. Chaval pakotti Katarinan ulos näyttäen hurjalla eleellä ovea.
— Mene ulos, perhana!
Katarina oli paennut häntä nurkkaan. Chaval hyökkäsi sillävälin Maheun vaimoon.
— Keksitpä itsellesi hyvän ammatin istua vahtimassa silläaikaa kun tytär vuokralaisen kanssa kiemailee tuolla ylhäällä.
Hän sai vihdoin kiinni Katarinan ranteeseen ja laahasi hänet ovesta ulos. Ovella kääntyi hän taas äidin puoleen, joka istui kuin naulattu paikkaansa.
— Tyttären poissa ollessa pitää hän äitiä hyvänään. Niin näytä hänelle kauneutesi. Hän ei näy olevan vaativainen, tuo sinun vuokralaisnauta!
Etiennen mieli teki hyökätä tuon hävyttömän miehen kimppuun ja riistää Katarina häneltä, mutta hän muisti, että nyt oli vaarallista nostaa meteliä kylässä. Raivo oli tukahduttaa hänet ja molemmat miehet seisoivat toinen toistansa vastassa silmät veristävinä. Vanha viha ja kauan hillitty mustasukkaisuus pääsivät äkkiä valtoihinsa. Näytti siltä, että jommankumman täytyi nyt lyödä toinen kuoliaaksi.
— Varo! sihisi Etienne hampaittensa välistä, — kyllä minä sinulle annan.
— Koetappa! vastasi Chaval.
Hetken aikaa katsoivat he toinen toisiinsa niin läheltä, että tunsivat toistensa hengityksen kasvoissaan. Katarina tarttui rukoilevasti rakastajansa käteen ja veti hänet väkisin pois. Hän vei hänet pois kylästä juosten, katsomatta edes taaksensa.
— Sellainen sika! — huudahti Etienne itsekseen paiskaten oven kiinni.
Häntä puistatti niin mielenliikutuksesta, että hänen täytyi istua.
— Täytyy olla aika sika keksiäkseen tuollaista ruokottomuutta… Mutta viisi minä hänestä. Ei kannata vastatakaan, — lausui Maheun vaimo.
Sitten lisäsi hän vilpittömällä äänenpainolla katsoen suoraan Etienneä silmiin.
— Minulla on kyllä vikani, mutta ei vain tuota… Minä eläissäni olen ollut tekemisissä ainoastaan kahden miehen kanssa. Eräs rattaitten kuljettaja kauan aikaa sitten kun olin viidentoista vanha ja sitten Maheu. Jos tämä olisi jättänyt minut kuten tuo ensimäinen, niin en tosiaankin tiedä, miten olisi käynyt. En myöskään ylpeile, että avioliiton aikana olen käyttäytynyt hyvin, sanotaanhan, että ei tee erehdyksiä vain siksi ettei ole ollut tilaisuutta. Minä vain todennan, miten on. Luuletteko että monet naapurinaisistamme voivat sanoa samoin?
— Niinpä niin, sanoi Etienne nousten.
Hän lähti ulos ja vaimo alkoi sytyttää tulta hellassa pantuaan nukkuvan
Estellen makaamaan kahdelle tuolille.
Ulkona oli jo pimeä, läheni kylmä yö. Etienne kulki pää alas vaipuneena. Hän ei tuntenut enää vihaa Chaval'ia kohti. Äskeinen raaka kohtaus häipyi muistista toisten ajatusten tieltä yhteisistä kärsimyksistä ja uhkaavasta puutteesta. Hän ajatteli taas nälkäistä kaivoskylää, sen naisia ja lapsia, joilla ei sinä iltana ole mitään syötävää, koko tuota väestöä, joka taisteli nälästä huolimatta. Ja taas heräsi hänessä epäilys tällä kertaa niin voimakkaana, ettei hän sen vertaista milloinkaan ennen ollut tuntenut. Kuinka kauhean vastuunalaisuuden hän ottikaan itselleen! Täytyikö hänen yhä edelleenkin kiihottaa heitä vielä pitemmälle nyt, jolloin ei ole enää rahaa eikä uskota velkaa? Ja miten kaikki tuo päättyy, jollei mistään saavu apua ja nälkä lamauttaa miehuuden? Hän näki mielikuvituksessaan, miten lapsia kuoli nälkään äitien itkiessä ja miten laihat nääntyneet työläiset laskeutuvat kaivokseen työhön. Hän kulki kompastuen kiviin, hänen aivoissaan pyöri yksi ainoa ajatus, että yhtiö voittaa heidät.
Kun hän nosti päänsä, huomasi hän olevansa Voreux'n luona. Etienne katseli sen mustia rakennuksia ja hänen sydämensä alkoi sykkiä entistä kovemmin. Miksi täytyisi yhtiön saada voiton tässä taistelussa työn ja pääoman välillä? Joka tapauksessa tulisi tämä voitto maksamaan sille kalliisti. Ja taas hänet valtasi taisteluinto, voittamaton halu tehdä loppu puutteesta hinnalla millä hyvänsä. Jos heidät on tuomittu kuolemaan nälkään ja vääryyteen, niin kuolkoon mieluummin koko kylä kerrassaan. Hänen mieleensä muistui katkonaisia paloja, joita hän oli lukenut, kansoista, jotka polttivat kaupunkinsa, jotteivät ne joutuisi vihollisen valtaan, äideistä, jotka murskasivat lastensa kallot kiviä vastaan säästääkseen heidät orjuudesta, ihmisistä, jotka kuolivat nälkään tahtomatta syödä sortajien leipää. Kaikki tuo huumasi häntä. Epäilys ja arkuus häipyi tämän voimakkaan tunteen tieltä. Usko sai vallan jälleen ja sen kera ylpeys, joka lennätti hänet yhä ylemmäksi.
Äkkiä tointui hän kuullessaan Maheun äänen. Tämä kertoi hänelle että hän oli onnistunut pyydystämään mainion lohen, jonka hän myi kolmesta frankista. Nyt he saivat ruokaa illalliseksi. Etienne antoi Maheun mennä sanoen tulevansa jälkeenpäin ja lähti Huviin. Täällä hän odotti kunnes viimeinenkin kävijä oli poistunut ja silloin ilmoitti hän Rasseneurille aikovansa heti kirjoittaa Pluchart'ille, jotta tämä tulisi. Hän tahtoi kutsua kokouksen koolle, sillä hänestä tuntui, että voitto olisi varma, jos kaikki Montsou'n kivihiilenkaivajat liittyisivät kansainväliseen liittoon.
IV.
Kokous oli päätetty pitää "Ilossa" leski Desirin luona seuraavana torstaina kello 2 päivällä. Leski oli hyvin kuohuksissaan niistä hävyttömyyksistä, joita tehtiin hänen lapsilleen — kivihiilenkaivajille, ja hän pursui vihaa etenkin siitä saakka, kun hänen kapakkansa alkoi käydä yhä tyhjemmäksi. Ei vielä milloinkaan oltu juotu niin vähän kuin tämän lakon aikana. Juopot sulkeutuivat kotiinsa, jotteivät häiritsisi yleistä päätöstä. Montsou'ssa, missä tavallisesti kihisi väkeä, oli nyt kuollutta ja tyhjää. Olut ei enää virrannut kapakkojen kynnyksien yli, vaan kaikki ojat olivat kuivillaan. Kaikissa kapakoissa näkyi ainoastaan tarjoilijain kalpeat kasvot heidän turhaan odottaessa vieraita. Ainoastaan Saint-Eloi'ssa, missä kaivosvoudit söivät, täytettiin joskus tuoppeja. Vulkanissakin oli hiljaista ja sen naiset istuivat toimettomina halullisten puutteesta, vaikkakin he olivat valmiit laskemaan hintansa kymmenestä viiteen sou'hun vaikeitten aikojen tähden.
— Piru vieköön! huusi leski Desir. — Santarmit ovat syynä kaikkeen!
Hänen mielestään olivat kaikki päälliköt ja isännät santarmeja ja hän kutsui tällä nimellä kaikkia kansan vihollisia. Hän suostui mielihyvällä Etiennen ehdotukseen. Koko hänen talonsa oli kivihiilenkaivajain palveluksessa ja hän oli valmis itse lähettämään kutsukirjeitä, jos laki sen vaatii.
Seuraavana päivänä toi Etienne hänelle koko pinkan kirjeitä allekirjoitettavaksi. Kutsukirjeet lähetettiin sitten kaikkien kaivoksien edustajille ja työmiehille, joihin voitiin luottaa. Kokouksen tarkoituksena mainittiin olevan kysymyksen lakon jatkamisesta, mutta todellisuudessa odotettiin Pluchart'ia, jonka piti puheellaan vaikuttaa, että työmiehet liittyisivät Internationaleen.
Tuorstai-aamulla oli Etienne hyvin levoton, sillä hänen entinen työmestarinsa ei saapunut, vaikka oli sähkösanomassaan luvannut tulla keskiviikko-illalla. Mitä se merkitsi? Hän pelkäsi pahoin, ettei hän ehtisi puhua hänen kanssaan ennen kokousta. Jo kello yhdeksän lähti hän Montsou'hun toivossa, että Pluchart mahdollisesti oli mennyt suoraan sinne poikkeamatta Voreux'hon.
— Ei, minä en ole nähnyt teidän ystäväänne, sanoi rouva Desir,— mutta minulla on kaikki valmista.
Hän vei hänet tanssisaliin, joka oli koristettu kuten ennenkin paperikukilla ja kiehkuroilla. Vain soittolavan tilalla oli pöytä ja kolme tuolia nurkassa ja salissa rivittäin seisoi penkkejä.
— Oivallista, sanoi Etienne.
— Ja tietäkää, että täällä voitte olla kuin kotona. Huutakaa niin paljon kuin tahdotte. Jos santarmit tulevat, niin eivät ne pääse taloon muutoin kuin ruumiini yli.
Äkkiä sai Etienne hämmästyksekseen nähdä Rasseneurin ja Suvarinin, jotka astuivat saliin. Leski poistui jättäen heidät kolmen kesken Etiennen huudahtaessa:
— Kas, tekin jo tulette!
Suvarin tuli pelkästä uteliaisuudesta. Hän teki työtä öisin
Voreux'issa, koska koneenkäyttäjät eivät olleet yhtyneet lakkoon.
— Pluchart ei ole vielä tullut, minä olen niin levoton, lausui
Etienne.
Kapakoitsija katsoi sivulle ja mutisi hampaittensa välistä:
— Sitä en ihmettelekään.
— Kuinka?
— Jos tahdot tietää, lausui Rasseneur katsoen nyt suoraan Etienneä silmiin, — niin olen minäkin kirjoittanut hänelle ja pyytänyt ettei hän tulisi. Niin, sillä minun mielestäni pitäisi meidän hoitaa itse asiamme pyytämättä sivullisten apua.
Etienne kuohahti. Vavisten raivosta ei hän saanut muuta sanotuksi kuin:
— Sinä, sinäkö sen teit! Sinä teit sen!
— Niin, minä sen tein! Vaikka tiedät kyllä, että pidän Pluchart'ia suuressa arvossa. Mutta näetkö, minä en hyväksy teidän aikeitanne. Minä tahdon ainoastaan, että kivihiilenkaivajain elämä tulisi kevyemmäksi. Olen kaksikymmentä vuotta raatanut maan alla ja olen siinä työssä niin hikoillut, että vannoin itselleni koettaa kaikin keinoin hankkia helpotusta onnettomille, jotka siellä nääntyvät, ja olen vakuutettu, ettette te saavuta suunnitelmillanne mitään, tulette vain pahentamaan kivihiilenkaivajain kohtaloa. Kun nälkä pakottaa heidät palaamaan työhön, kepittää yhtiö heidät kuin karkurikoiran… Mutta minä tahdon estää sen, ymmärrätkö?
Hän korotti äänensä ja seisoi Etiennen edessä hajasäärin voitokkaana. Näissä sanoissa kuvastui koko Rasseneurin luonne, tuon järkevän ja kärsivällisen miehen luonne. Miten tyhmää ajatella, että yhdellä iskulla voisi muuttaa koko maailma ja asettaa työmiehet isäntien tilalle! Siihen tarvitaan tuhansia vuosia. Älköön hänelle puhuttako ihmeistä! Itse hän oli päättänyt vaatia yhtiöltä vähän parempia työehtoja työläisille, jotteivät he sortuisi aivan pysyessään vaatimuksissaan.
Etienne ei keskeyttänyt häntä. Hän ei saanut puhuttua kiihkoltaan.
Mutta vihdoin huudahti hän:
— Perhana! Mitä sinun suonissasi virtaa, verta vaiko vettä?
Hän oli valmis hyökkäämään Rasseneurin kimppuun ja rusikoimaan hänet. Tukahuttaakseen kiukkuaan alkoi hän vihoissaan astua edes takaisin salissa potkien penkkejä tieltään.
— Sulkekaa edes ovi, huomautti Suvarin. Ei ole tarpeen, että kaikki kuulisivat.
Kun ei kukaan välittänyt hänen huomautuksestaan, sulki hän itse oven ja istui polttamaan savuketta katsoen hymyillen toisiin.
— Turhaan sinä kiukuttelet, — lausui Rasseneur, sillä et sinä edistä asiaa. Luulin ensin että sinulla on järkeä päässäsi. Oli kyllä hyvä, että kehoitit työmiehiä pysymään rauhallisina kotona ja käytit yleensä valtaasi pysyttääksesi järjestyksen voimassa. Mutta nyt äkkiä sinä itse tahdot saattaa heidät kiikkiin.
Joka kerran kierrettyään salin ja työnnettyään penkit sivulle palasi Etienne kapakoitsijan luo ja tarttuen hänen olkapäihinsä pudisti häntä kovasti huutaen hänelle vastauksensa päin kasvoja.
— Perhana sinut vieköön, kyllä minä pysyn tyynenä. Niin, minä olen todellakin vaatinut heiltä hyvää kuria enkä neuvo ketään metelöimään. Mutta niin pitkälle ei saa mennä, että meidät vedettäisiin nenästä. Hyvähän sinun on, kun osaat pysyä kylmänä. Mutta minusta tuntuu toisinaan, että olen menettämäisilläni järkeni.
Se oli myös tunnustus hänen puoleltaan. Hän pilkkasi uskoaan siihen, että pian koituisi oikeuden valta ja että kaikki ihmiset tulevat veljiksi. Ei auta istua kädet ristissä ja odottaa, kunnes ihmiset ahmivat toinen toisensa kuin sudet. Ei! Täytyy itse toimia, muuten vääryys jää ikuisiksi ajoiksi, rikkaat tulevat aina juomaan köyhien verta. Eikä hän voinut suoda itselleen anteeksi sitä, että hän alussa oli kyllin tyhmä vastustaakseen politiikkaa yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Siihen aikaan ei hän ymmärtänyt mitään, mutta sen jälkeen oli hän lukenut ja oppinut paljon. Nyt oli hänen katsantokantansa kypsynyt, hänellä oli oma järjestelmänsä. Mutta hän ei kehittänyt järjestelmäänsä selvästi ja siinä näkyi mitä erilaatuisimpien teoriojen suuntia, jotka hujan hajan olivat sommitellut yhteen.
Ylimpänä hänen järjestelmässään komeili Karl Marxin aate: pääoma, joka on vieraan työn riistämisen tulos. Työllä on täysi oikeus jopa velvollisuuskin palauttaa itselleen tuo varastettu omaisuus. Käytännössä hän Proudhonin esimerkin mukaan innostui suureen vaihtopankkiin, joka perustettaisiin kaikkien välittäjien sijalle. Sen jälkeen olisi osuusyhdistyksiä, jotka olisi rakennettu Lassallen suunnitelman mukaan ja nauttisivat valtion kannatusta. Heidän täytyisi vähitellen muuttaa koko maapallo yhdeksi teollisuuskaupungiksi. Näitä yhdistyksiä hän kantoi mielessään pitkän aikaa, mutta sitten hän pettyi ja pelästyi valvonnan vaikeutta. Viimeisiin aikoihin hän innostui joukkotuotantoon vaatien, että kaikki tuotantovälineet olisivat yhteistä omaisuutta. Mutta kaikki tuo oli vielä hyvin epämääräistä. Hän ei tietänyt, miten toteuttaisi tuon uuden aatteen, sillä häntä pidätti tunteet ja järki äärimmäisistä keinoista, joihin lakkolaiset ryhtyvät. Hän rajoittui vain vaatiakseen hallitusvallan valtaamista. Ja sitten saataisiin nähdä.
— Mikä sinun on tullut? jatkoi hän. — Miksi sinä äkkiä olet mennyt porvarien puolelle? Olethan itse puhunut, että täytyy kerran puhjeta!
Rasseneur punastui vähän.
— Niin olen. Ja jos tuo tapahtuu, niin saat nähdä, etten minä jää toisista jälelle. Mutta minä en tahdo liittyä niihin, jotka tahtovat saada toisten päät pyörälle hankkiakseen siitä itselleen aseman.
Tällä hetkellä Etienne puolestaan punastui. He lakkasivat kerrassaan huutamasta, heissä äkkiä heräsi vanha kilpailukiihko ja sanat kaikuivat vihasesti ja pisteliäästä. Juuri tuo kilpailukiihko pakotti kummankin menemään pitemmälle kuin hän olisi tahtonutkaan, toinen kallistui vallankumoukselliselle tielle, toinen pakosta puolusti liikanaista varovaisuutta. Suvarin kuunteli heitä kasvoissa ylenkatseellinen ilme. Hän itse kuului ihmisiin, jotka olivat valmiit millä hetkellä tahansa uhraamaan henkensä vaatimatta palkaksi edes marttyyrin mainetta.
— Mitä tarkoitat? Minuako? kysyi Etienne. Oletko kateellinen?
— Kateellinenko? vastasi Rasseneur, — Mistä syystä? Enhän minä pidä itseäni suurena miehenä enkä ajattele liitto-osaston perustamista Montsou'hun tullakseni sen sihteeriksi.
Toinen tahtoi keskeyttää hänet, mutta hän ei antanut, vaan jatkoi:
— Tunnustapa suoraan, että viisi sinä välität kansainvälisestä liitosta, sinä ajattelet vain sitä, että pääsisit meidän johtajaksemme ja voisit olla kirjevaihdossa kuuluisan pohjoisen liittoneuvoston kanssa.
Syntyi äänettömyys, Vihdoin Etienne alkoi puhua koettaen voittaa levottomuuttaan.
— Se on hyvä… Tähän asti olen luullut, etten tarvitse mistään syyttää itseäni. Neuvottelin aina sinun kanssasi, koska tiesin, että sinä olet taistellut täällä ennen minua. Mutta sinä et kärsi ketään rinnallasi ja siinä tapauksessa minä alan toimia yksin. Ennen kaikkea ilmoitan sinulle, että kokous pidetään kaikesta huolimatta, vaikkei Pluchart'kaan saapuisi ja että toverit liittyvät liittoon vastoin tahtoasi.
— Oh, kyllähän he voivat liittyä, mutta heidät täytyy pakottaa maksamaan jäsenmaksut.
— Ei ollenkaan. Kansainvälinen liitto antaa lykkäystä työläisille, jotka ovat lakossa. Me maksamme tulevaisuudessa, mutta nyt liitto sensijaan tulee avuksemme.
Nyt Rasseneur kuohahti.
— Vai niin… No, saadaanpa nähdä. Olenhan minäkin kutsuttu kokoukseesi ja tulen käyttämään puhevuoroa. Minä en salli sinun saattamaan tovereitten päät pyörälle, minä aion selittää heille, mikä on heille tosihyödyksi. Saadaan nähdä, ketä he seuraavat, minuako, jonka he tuntevat jo kolmekymmentä vuotta, vai sinua, joka vuoden aikana olet kääntänyt kaikki nurin. Taistelkaamme, katsokaamme, ken voittaa!
Ja hän meni ulos paiskaten oven kiinni.
Suvarin istui edelleenkin yhtä levollisena polttaen savukkeitaan. Etienne astuskeli kauan huoneessa, sitten alkoi hän keventää sydäntään. Olisiko se hänen syynsä, jos toverit pitäisivät tuota lihavaa laiskuria häntä parempana. Hän puolustautui syytöstä vastaan, että hän muka etsi mainetta. Ei hän tietänyt itsekään, miten hän oli saavuttanut kylän luottamuksen ja yleensä vaikutusvallan, mikä hänellä tällä hetkellä on. Häntä harmitti syytös, että hän muka kiihoittaa tovereita henkilökohtaisen kunnianhimon tyydyttämiseksi.
Äkkiä pysähtyi hän Suvarinin eteen ja huudahti:
— Tiedätkö, jos minun tähteni tulisi vuotamaan edes yksi verenpisara, niin minä pakenisin heti Amerikaan.
Koneenkäyttäjä kohautti olkapäitään ja hymähti taas.
— Oh, mitä siitä? vastasi hän. — Maa tarvitsee verta.
— Kuule, sanoi Etienne hetken kuluttua, — mitä sinä tekisit minun sijassani? Enkö minä ole oikeassa tahtoessani toimia?… Eikö ole järkevintä meidän puoleltamme yhtyä tuohon liittoon?
— Pelkkiä tyhmyyksiä, vastasi Suvarin. — Vaikka voisihan sitä tehdä parempaa odotellessa. Muutoin tulee Internationale pian menemään eteenpäin. Hän on ryhtynyt siihen käsiksi.
— Kuka?
— Hän!
Suvarin lausui tämän puoliääneen kiihkeästi heittäen katseen itään. Hän tarkoitti mestaria, Bakuninia.
— Hän yksin voi antaa tarpeellisen sysäyksen, mutta kaikki sinun oppineet "kehitysoppineen" ovat pelkureita… Kolmen vuoden kuluessa on Internationale hänen johtonsa alla musertava vanhan maailman.
Etienne kuunteli tarkoin. Hänen teki mieli tietää kaikki, oppia tuntemaan tuonkin hävityksen teorian, josta koneenkäyttäjä tavallisesti puhui vain katkonaisin sanoin, ikäänkuin hän pitäisi tiedot omana salaisuutenaan.
— Mutta selitähän toki! Mikä on teidän tarkoituksenne?
— Hävittää kaikki. Jottei enää olisi kansallisuuksia, hallituksia, omaisuutta, ei jumalaa eikä uskontoa.
— Sen ymmärrän. Mutta mihin se johtaa?
— Alkuperäiseen muodottomaan kommuniin, uuteen maailmaan, kaiken uudistamiseen.
— Ja millä keinoin te aiotte saavuttaa sen?
— Tulella, miekalla ja myrkyllä. Ryöväri — se on todellinen sankari, kansan kostaja, oikea vallankumouksellinen, joka ei toimi kirjoista luettujen fraasien mukaan. Täytyy panna toimeen koko joukko hirvittäviä murhayrityksiä, jotta vallassaolijat pelästyisivät ja kansa heräisi.
Tätä puhuessa Suvarin kävi pelottavaksi; hän kohosi tuoliltaan, silmissä paloi kiihkon tuli ja kädet puristivat pöydän kulmaa.
— Ei, ei, mumisi Etienne, tehden kädellään eleen, ikäänkuin hän karkoittaisi kauheita peikkoja, — Ei, me emme vielä ole tulleet niin pitkälle. Murhia! Polttoja, ei, ei koskaan! Se on hirveää, se on vääryyttä! Silloin kaikki toverit nousisivat kuristaakseen syyllisen.
Hän ei tuota ymmärtänyt. Tuo synkkä tie oli hänelle aivan vieras ja olisiko mahdollista niittää kaikki ihmiset kuin pellon. Ja miten sitten? Mitä tehdä, jotta uusi ihmiskunta kasvaisi? Hän vaati vastausta.
— Selitä minulle ohjelmasi. Täytyyhän meidän tietää, mihin tulemme.
Suvarin vastasi tyynesti katsoen haaveillen jonnekin etäisyyteen.
— Kaikkinainen harkitseminen tulevaisuudesta on rikoksellinen, sillä se häiritsee puhdasta, täydellistä hävitystä ja hidastuttaa vallankumouksen kulkua.
Leski Desir ehdotti, että he söisivät aamiaisen. He suostuivat ja siirtyivät ravintolan puolelle. Kun he olivat syöneet, aikoi Suvarin mennä pois, mutta Etienne koetti pidättää häntä.
— Mitä varten minä jäisin? leksautti Suvarin, kuunnellakseni teidän tyhmyyksiänne, joita olen jo saanut kuulla kyllikseni. Hyvästi!
Hän lähti kasvoissaan tavallinen tyyni lempeä ilme ja savuke hampaissaan.
Etienne kävi yhä levottomammaksi. Kello oli jo yksi, oli selvä, että Pluchart oli pettänyt. Puoli kahden aikaan alkoivat edustajat kokoontua. Hän otti heidät vastaan pelosta, että yhtiö olisi lähettänyt jonkun vakoilijan. Hän tarkasti joka kutsukirjeen katsoen tyystin kasvoihin. Monta saapui ilman kutsua ja hän laski sisään ne, jotka hän tunsi. Tasan kello kaksi saapui Rasseneur, joka pitämättä kiirettä poltti piippuaan loppuun. Hänen tyyneytensä hermostutti Etienneä äärimmäisyyteen asti. Häntä harmitti myös, että koko joukko metelöitsijöitä oli saapunut, kuten Sakarias, Mouquet y.m. He varmaankin tulivat pilkkaamaan kaikkea, kuten he nauroivat lakollekin mielihyvillään toimettomuudestaan.
Kului vielä neljäsosa tuntia. Saliin kokoontuneet alkoivat käydä kärsimättömiksi. Silloin teki Etienne epätoivoisen päätöksen ja aikoi mennä saliin. Samassa leski Desir katsahti ovesta ulos ja huudahti:
— Tuollahan tulee herra, jota odotitte!
Todellakin siinä tuli Pluchart ajaen hevosella. Hän hypähti heti rattailta. Hän oli laihahko, pienenläntä mies miellyttävine kasvonpiirteineen, vaikkakin hänen päänsä oli suurehko ja ikäänkuin neliskulmainen. Hän oli puettu pyhävaatteisiin. Jo viiteen vuoteen ei hän ollut tehnyt ruumiillista työtä, vaan kiinnitti suurta huomiota ulkomuotoonsa. Kuitenkin tunsi hänessä nytkin entisen työmiehen, m.m. kynsistä, jotka olivat raudan kärventämät eivätkä ottaneet kasvaakseen. Toimelias kuin oli kierteli hän väsymättä maakuntaansa, levittäen kaikkialla katsantokantojaan.
— Ah, pyydän anteeksi, sanoi hän ennenkuin hänelle ehdittiin lausua moitteita myöhästymisestä. — Eilen aamulla oli minulla luento Preuilly'ssa ja illalla kokous Vallencay'ssa. Tänään kokous Marchiennessa ja Sauvagnat'issa. Vihdoin onnistuin saamaan hevosen. Minä olen aivan uupunut ja käheä. Mutta ei haittaa, kyllä minä puhun sentään.
— Saamari, olin unohtaa kortit! Sepä olisi kaunista.
Hän palasi ajoneuvojen luo, otti istuimen alta laatikon, jonka hän vei mukaansa saliin.
Etienne kulki perästä säteilevänä, Resseneurin ollessa hämillään uskaltamatta edes ojentaa hänelle kättä. Mutta Pluchart puristi itse hänen kättään lausuen ohimennen pari sanaa kirjeestä. — Mitä päähän pistoja? Miksi ei pantaisi toimeen kokousta, jos se kerran on mahdollista? Muutoin oli hänellä kova kiire, sillä hän aikoi samana iltana ehtiä Joiselleen neuvottelemaan Legoujeux'n kanssa.
Kaikki siirtyivät saliin. Maheu ja Levaque olivat vähän myöhästyneet ja astuivat nyt heidän perässään. Ovi lukittiin, jottei kukaan häiritsisi. Tämä seikka herätti nuorison puolelta uutta pilaa. Sakarias kuiskasi Mouquettelle, että he nyt yksissä tuumin saavat haudotuksi yhden lapsen.
Noin satakunta työmiestä istui penkillä salissa odottaen. Kaikki kääntyivät katsomaan vierasta herraa Lillesta kuiskien ja tarkastaen hänen mustaa takkiaan.
Etiennen ehdotuksesta valittiin heti kokouksen toimihenkilöt. Hän mainitsi nimiä ja läsnäolijat hyväksyivät ne käsien nostolla. Pluchart valittiin puheenjohtajaksi ja Etienne ja Maheu hänen apulaisikseen. Tuolia siirrettiin, valitut toimihenkilöt istuivat paikoilleen. Hetkeksi katosi puheenjohtaja kumartuen pöydän alle pannakseen sinne laatikkonsa, jonka hän tähän saakka oli pitänyt käsissään. Kun hän jälleen tuli näkyviin, koputti hän pöytään, jotta läsnäolijat tulisivat tarkkaaviksi. Sitten alotti hän kähein äänin:
— Kansalaiset…
Äkkiä avautui sivuovi, jonka vuoksi hänen täytyi keskeyttää. Leski
Desir tuli keittiön kautta tuoden kuusi oluttuoppia tarjottimella.
— Älkää antako häiritä itseänne, lausui hän, — mutta puhuessa tulee jano.
Maheu otti häneltä tarjottimen ja Pluchart jatkoi. Hän lausui olevansa liikutettu Montsou'n työmiesten hyvästä vastaanotosta, pyysi anteeksi, että oli myöhästynyt, huomautti väsymyksestään ja kipeästä kurkustaan. Sitten antoi hän puhevuoron kansalaiselle Rasseneurille, joka pyysi sen.
Rasseneur näytti hyvin levottomalta ja rykäsi ennenkuin alkoi voimakkaalla äänellä:
— Toverit…
Hänen vaikutusvaltansa työläisiin perustui pääasiallisesti hänen hyväntahtoisuuteensa ja taitoonsa puhua. Hän voi puhua väsymättä tuntikausia. Hän puhui hymyillen ilman käsien liikkeitä sirotellen sanoja, kunnes heidän päässään kaikki hämmeni ja he huusivat: "niin, niin, se on oikein." Mutta tänään tunsi hän heti ensimäiset sanat lausuttuaan, että kuulijat ovat tyytymättömiä. Siksi päätti hän alkaa hyvin varovasti. Hän puhui ainoastaan lakon jatkamisesta saadakseen yleisen hyväksymisen ennenkuin hyökkäsi Internationaleen. Luonnollisesti oman arvon tunnustaminen ei sallinut antaa yhtiön vaatimuksille myöten, mutta kuinka paljon kärsimyksiä heidän onkaan kestettävä, jos täytyy jatkaa taistelua! Hän ei esittänyt suoraan myöntymyksiä, koetti ainoastaan lamauttaa rohkeuden; hän kuvasi kylän, joka oli nälkään kuolemaisillaan, hän kysyi mihin luottavat ne, jotka tahtovat jatkaa taistelua.
Kolme tai neljä hänen ystäväänsä koetti ilmaista hyväksymisensä, mutta sen kautta tuli vielä räikeämmäksi toisten vaitiolo. Hänen sanansa alkoivat vähitellen herättää yhä enemmän paheksumista. Hän ymmärsi, ettei ole toivoa saada heitä puolelleen ja hän harmistui ja alkoi ennustaa kaikellaisia onnettomuuksia, jos he seuraisivat vieraita kiihottajia. Kaksi kolmasosaa kuulijoista hypähti paikoiltaan tahtoen estää häntä puhumasta enempää, koska hän loukkasi heitä pitäen heitä lapsina, jotka eivät muka osanneet käyttäytyä. Hän otti kulauksen tuopista toisensa jälkeen, mutta jatkoi puhetta huolimatta melusta huutaen kiivaasti, ettei sitä henkilöä ole vielä syntynyt, joka voisi estää häntä täyttämästä velvollisuuttaan.
Pluchart nousi myös. Hänellä ei ollut kelloa ja siksi iski hän nyrkillään pöytään toistaen käheällä äänellään:
— Kansalaiset… kansalaiset…
Viimein onnistui hänen tyynnyttää kuulijat, jolloin hänen sitä kysyttyä kokous päätti kieltää Rasseneurilta puhevuoron.
— Kansalaiset, sanoi Pluchart, — Sallikaa minun sanoa muutama sana.
Heti tuli syvä äänettömyys. Pluchart alkoi puhua. Hän oli tottunut puhumaan tuollaisissa tilaisuuksissa yskästään huolimatta. Vähitellen selvisi hänen äänensä kaikuen voimakkaasti ja innokkaasti. Hän ojensi kätensä eteenpäin, heilautti olkapäitään ja puhui kuin saarnaaja, toisinaan alentaen äänensä melkein kuiskaukseksi. Kuulijoihin vaikutti hänen tapansa puhua aina hyvin voimakkaasti.
Hän alotti puheensa kuvailemalla Internationalen ansioita. Kaikkialla, missä hän esiintyi ensi kerran, alotti hän puheensa aina siitä. Hän selitti, että tuon kansainvälisen liiton tarkoituksena oli kaikkien työläisten vapauttaminen. Sitten kuvasi sen rakenteen alimpana kunnallinen, sitten läänin liitto, jota seurasi kansallisliitto ja vihdoin ylimpänä ihmiskunnanliitto. Hänen kätensä liikkuivat hitaasti ikäänkuin hän kerros kerrokselta perustaisi koko ihmiskunnan tulevaisuuden rakennuksen.
Sitten siirtyi hän sen sisällisen järjestöön, — luki ääneen sääntöjen pykälät, puhui yleisistä kongresseista, osoitti järjestön yhä kasvavaa merkitystä ja sen ohjelman vähittäisestä laajentamisesta. Aluksi oli päämääränä ainoastaan korottaa työmiesten palkat, mutta nyt suunniteltiin jo yhteiskunnallisten suhteitten muuttamista, sekä työpalkkajärjestelmäu poistamista. Ei löydy enää eroa kansallisuuksien välillä! Koko maailman työväen yhdistää sama pyrkimys oikeuteen ja tulee se hävittämään lahonneen porvarimaailman perustaakseen uuden vapaan yhteiskunnan, missä se, joka ei tee työtä, ei myöskään tule saamaan mitään.
Innostus valtasi kaikki. Muutamat huusivat:
— Niin, niin! Hyvä! Kannatetaan!
Pluchart jatkoi. Kolmen vuoden kuluttua olisi koko maailma valloitettu. Ja hän luetteli kansoja, jotka jo olivat liittyneet heihin. Kaikilta tahoilta saapui ilmoituksia kannatuksesta. Ei koskaan mikään uskonto ollut saanut niin paljon kannattajia. Ja kun he tulevat herroiksi, kirjoittavat he itse lait isännille. Silloin he itse tarttuvat heidän kurkkuihinsa.
— Niin, niin, — huusivat kuulijat. — Silloin he saavat mennä maan alle kaivamaan!
Käden liikkeellä sai hän heidät vaikenemaan.
Nyt siirtyi hän puhumaan lakoista. Periaatteellisesti oli hän niitä vastaan, sillä se oli hidas keino, joka lisäksi enentää työläisten kärsimyksiä. Mutta paremman puutteessa ja silloin kuin ne ovat välttämättömiä, täytyy käyttää niitä, sillä ne tuottavat tuntuvaa vahinkoa pääomalle. Tässä suhteessa esiintyi Internationale lakkolaisten todellisena kaitselmuksena, josta hän toi monta esimerkkiä. Pariisissa pronssivalajien lakon aikana tekivät isännät heti myönnytyksiä, kun saivat kuulla huhuja, että Internationale lähettää apua lakkolaisille. Lontoossa oli Internationale pelastanut kivihiilenkaivajat sen kautta, että lähetti Belgiaan takaisin joukon työmiehiä, jotka isännät olivat värvänneet. Kun vaan työmiehet liittyvät kansainväliseen liittoon alkavat isännät vapista, sillä he tietävät, että nyt heidän työmiehensä muodostavat osan siitä suuresta työarmeijasta, jonka kaikki jäsenet ovat ennemmin valmiit uhraamaan henkensä toinen toisensa puolesta kuin jäämään kapitalin orjiksi.
Hänet keskeytettiin kättentaputuksilla. Hän pyyhki otsaansa liinalla kieltäytyen oluesta, jonka Maheu tahtoi ojentaa hänelle.
— Asia on selvä, sanoi hän nopeasti Etiennelle. — Siinä on heille kylliksi… Pian kortit esille.
Hän katosi taas hetkeksi pöydän alle ja ilmestyi sieltä pienine mustine laatikkoineen.
— Kansalaiset! — huusi hän peittäen äänellään yleisen melun. — Tässä on jäsenkortit. Tulkoot edustajanne tänne, niin minä annan liput heille ja he saavat jakaa ne… Tarkemmin puhumme sitten.
Rasseneur syöksyi taas pöydän luo tahtoen puhua vastaan. Etienne oli myös innoissaan saadakseen lausua valmistamansa puheen. Syntyi kauhea epäjärjestys. Levaque pudisti nyrkkiään ikäänkuin valmistautuen tappeluun. Maheu huusi jotain kiivettyään tuolille, mutta ei mitään kuulunut.
Silloin äkkiä aukeni pieni sivuovi ja siitä näyttäytyi leski Desir.
— Olkaa jumalan nimessä hiljaa! huusi hän, — santarmit tulevat.
Taloa lähestyi todellakin piirikomisarius tehdäkseen pöytäkirjan ja hajottaakseen kokouksen. Hän oli vain vähän myöhästynyt. Hänen perässään kulki neljä santarmia. Leski oli pidättänyt heidät hetkisen ovella väittäen, että hän oli kotonaan ja hänellä oli valta ottaa ystäviään vastaan. Mutta ei hänen kanssaan kursailtu, vaan tyrkättiin pois tieltä, jolloin hän juoksi ympäri varoittaakseen poikiaan.
— Paetkaa tätä tietä, puhui hän. — Pihalla seisoo myös yksi santarmilurjus, mutta te voitte mennä keittiön kautta puuvajaan ja sieltä pikkuportista kujaan… Mutta joutukaa!
Komisarius löi jo nyrkillään oveen uhaten murtaa sen, ellei hänelle avattaisi. Varmaankin joku urkkija oli kannellut hänelle, sillä hän huusi, että kokous on laiton, koska monta työmiestä on saapunut ilman kutsua.
Salissa tuli epäjärjestys vielä sekavammaksi. Eihän voitu hajaantua päättämättä edes rupeavatko he kansainvälisen liiton jäseniksi ja jatketaanko lakkoa. Kaikki puhuivat yhteen ääneen koettaen voittaa toisia. Vihdoin ehdotti puheenjohtaja, että äänestettäisiin asiasta kätten nostolla. Monta kättä nousi. Edustajat ilmoittivat nopeasti, että he liittyvät poissaolevien tovereittensa nimessä. Siten tuli Montsou'n kymmenen tuhatta hiilityömiestä Internationalen jäseniksi.
Sillä välin oli pako alkanut. Leski Desir peittääkseen peräytymisen nojasi oveen, niin että santarmien raskaat iskut tuntuivat hänen selässään. Rasseneur loikki tiehensä ensimäisenä ja hänen jälkeensä Levaque, joka unohti kaikki suuret sanana ja toivoi tuopillisen olutta sovinnon merkiksi.
Etienne oli ottanut laatikon ja viipyi Pluchart'in ja Maheun seurassa päättäen lähteä viimeisinä. Tuskin olivat he ehtineet lähteä, kun lukko murrettiin ja komisarius töytäsi leski Desiria vastaan, joka esti häneltä tien suurella mahallaan ja lihavalla rinnallaan.
— No, mitä hyödyitte siitä, että tuolla tavoin rikotte kaikki luonani? — huudahti hän. — Näettehän ettei ole ketään.
Komisarius, joka oli luonteeltaan veltto eikä pitänyt mellakoista, rajoittui siihen, että uhkasi sulkea lesken vankilaan. Sen jälkeen teki hän pöytäkirjan ja vei neljä santarmiaan pois. — Sakarias ja Mouquet pilkkasivat häntä minkä jaksoivat. He olivat haltioissaan kepposesta, jolla toverit peijasivat poliisin ja nyt pilkkasivat he asestettua voimaa.
Tultuaan kadulle juoksi Etienne toisten perästä puristaen kallista laatikkoa. Äkkiä muisti hän Pierronin. Miksi ei häntä ollut? Maheu vastasi ohimennen, että hän oli sairas. Kovin mukava sairaus — pelko joutua päällikköjen epäsuosioon. He tahtoivat pidättää Pluchart'in mutta tämä selitti pysähtymättä, että hänen täytyy välttämättä heti ajaa Joiselleen, missä Legoujeux odottaa.
Etienne ja Maheu juoksivat rinnakkain vaihtaen jonkun sanan ja nauraen iloisesti. He olivat nyt varmat voitosta. Jos Internationale lähettää apua, niin tulee yhtiö pyytämään heitä työhön. Tässä innostuksen mielentilassa, ja kovien saappaitten iskiessä kadun kiviin, oli vielä jotain muutakin, jotain synkkää ja villiä, vihan ja väkivallan hehkua, joka oli sytyttävä kaikkia kivihiilikaivostyömiehiä sillä paikkakunnalla.
V.
Kului vielä kaksi viikkoa. Oltiin jo tammikuun alussa, sumut peittivät laaksoja. Puute oli käynyt vielä tuntuvammaksi, nälkä raivosi työväenkylässä. Neljä tuhatta frankia, jotka Internationale oli lähettänyt Lontoosta, tuskin oli riittänyt kolmeksi päiväksi eikä sen jälkeen saatu mitään. Pettymys tämän toiveen suhteen masensi rohkeuden. Mitä he nyt odottaisivat, kun heidän omat veljensäkin hylkäsivät heidät?
Tiistaina olivat kaikki varat loppuneet kylässä No. 240. Etienne ja edustajat yrittivät kaikkea: panivat listoja kiertämään naapurikaupungeissa, jopa Pariisissakin, panivat toimeen luentoja ja esitelmiä. Mutta ei heidän ponnistuksistaan koitunut mitään tuloksia. Alussa oli yleisö kiinnittänyt huomionsa tuohon lakkoon, mutta se kesti niin kauan ja kului niin rauhallisesti ilman minkäänlaisia yhteentörmäyksiä, niin että siihen kylläännyttiin. Vähäinen avustus tuskin riitti eniten tarvitsevien perheitten avustamiseksi. Toiset elivät siitä, mitä saivat myydessään tai pantatessaan kaikellaisia vanhoja kalujaan. Kaikki siirtyi vähitellen kodeista lumppukauppiaalle: matrassit, keittokalut, jopa huonekalutkin. Ainoan kerran vilahti toivon kipinä: Montsou'n pikkukauppiaat, jotka Maigrat oli saattanut häviön partaalle, suostuivat antamaan velkaa toivoen sillä saavansa hänen kundinsa. Viikon ajan antoi sekatavarakauppias Verdonck ja kaksi leipuria Carouble ja Smelten kaikille tavaraa, mutta heidän varastonsa ja varansa loppuivat ja he lopettivat kauppansa.
Etienne oli valmis vaikka myymään omaa lihaansa. Hän oli kieltäytynyt palkkiostaan, pannut pukunsa panttiin Marchiennessä ja oli iloinen, jos näki Maheulla jotain kiehuvan padassa. Hän oli epätoivoissaan, että lakko oli puhjennut liian aikaseen ennenkuin apukassan varat olivat ehtineet karttua. Siinä oli hänen mielestään ainoa syy onnettomuuteen, sillä jos työläisillä olisi ollut kylliksi varoja säästössä olisivat he varmasti saaneet voiton isännistä. Ja hän muisti, että se tahallaan pakottaa työläiset lakkoon tehdäkseen kassan pohjavarat olemattomiksi.
Hänen sydäntään kouristi, kun hän näki noita nälkäisiä ihmisiä ja siksi pakeni hän jonnekin pitkille kävelymatkoille. Eräänä iltana palatessaan kotiin huomasi hän Requilîart'in läheisyydessä erään vanhan vaimon makaavan tainnoksissa. Hän varmaankin oli nälkään nääntymäisillään. Etienne auttoi häntä nousemaan ja kutsui avuksi tytön, jonka hän huomasi aidan toisella puolen.
— Sinäkö se olet, Mouquette, sanoi hän. — Auta minua vähän, hänen pitäisi saada jotain juodakseen.
Mouquette, joka kyyneltyi pelkästä säälistä, riensi kotiinsa ja palasi kohta tuoden vähän katajaviinaa ja leipää. Viinasta tointui eukko heti ja sanomatta sanaakaan puri hän ahneesti leipää. Hän oli erään kivihiilenkaivajan äiti ja asui kylässä Cougnyn vieressä. Hän oli kaatunut siihen paluumatkalla Joisellesta, missä hän turhaan oli käynyt pyytämässä sisareltaan puoli frankia. Syötyään lähti hän jatkamaan matkaa.
— Etkö poikkea minun luokseni juomaan lasillisen? kysyi Mouquette iloisesti.
Etienne oli kahdenvaiheilla.
— Pelkäätkö yhä minua? kysyi tyttö.
Etienne ei voinut vastustaa tytön hyväntahtoista iloisuutta. Häntä miellytti, että tyttö oli niin kernaasti antanut leipäpalansa eukolle. Mouquette vei hänet omaan huoneeseensa ja kaatoi heti kaksi viinilasia täyteen. Hänen huoneensa oli hyvin siisti, josta Etienne kiitti häntä. Nähtävästi ei heidän perheensä kärsinyt puutetta, isä toimitti entisen mukaan rengin työt Voreux'ssa ja Mouquette oli mennyt poukkuja pesemään ansaiten puolitoista frankia päivässä.
— Sano, kuiskasi Mouquette äkkiä lempeästi pannen kätensä hänen olalleen, — miksi et tahdo pitää minusta?
Etienne ei voinut olla nauramatta, niin hauskasti hän tuon sanoi.
— Mutta minähän pidän sinusta paljon, vastasi hän.
— Ei, ei niin kuin minä tahdon… Ja minä niin tahtoisin. Sano! Sinä tekisit minulle hyvin mieliksi!
Se oli totta. Hän oli jo puolen vuoden ajan etsinyt Etiennen suosiota. Nyt hän istui aivan hänen lähellään syleillen häntä vapisevin käsin ja katsoi häneen sellaisella rakkaudella, että Etienne tunsi itsensä liikutetuksi. Hänen leveät pyöreät kasvonsa eivät olleet kauniit ja olivat jo ehtineet harmaantua hiilipölystä, mutta hänen silmänsä paloivat tulta ja hän itsekin hehkui tuntehikkuudesta, niin ettei Etienne voinut työntää häntä pois.
— Oi, sinä tahdot, sopersi Mouquette ihastuksissaan, — sinä tahdot kyllä!
Ja Mouquette antautui hänelle melkein kuin ujo ja tottumaton tyttö, joka ensi kertaa syleilee miestä. Kun Etienne vihdoin meni pois, kiitti hän häntä hellästi suudelleen hänen käsiään.
Etienne häpesi vähän tuota seikkailua. Tovereitten tapana ei juuri ollut kehua Mouquetten valtaamisesta ja hän vannoi itselleen, että se on oleva ainoa kerta. Mutta hän muisteli kuitenkin Mouquettea kelpo tyttönä.
Kun hän palasi kylään, sai hän kuulla niin tärkeitä tietoja, että hän heti unohti rakkausseikkailunsa. Liikkui huhuja, että yhtiö suostuu muutamiin myönnytyksiin, jos edustajat taas tahtoisivat kääntyä tirehtöörin puoleen. Ainakin olivat voudit puhuneet sellaista.
Todellakin tässä taistelussa kärsi kaivosyhtiökin tuntuvasti. Molemmin puolinen itsepäisyys vaikutti hävittävästi. Työ kärsi nälkää ja pääoma supistui. Jokainen työtön päivä vei satoja tuhansia frankkeja. Jokainen kone, joka seisoo, on kuollut kone. Työkalut ja aineet pahenivat, rahat soluivat ja hävisivät kuin vesi, joka imeytyy hiekkaan. Hiilivarastokin näytti hupenevan, niin että ostajat olivat aikeissa kääntyä Belgiaan. Mutta eniten pelkäsi yhtiö hävityksiä, jotka tapahtuivat maanalaisissa käytävissä. Voudit eivät ennättäneet korjata kaikkialla, paalut lahosivat joka paikassa, tuhka tiheään tapahtui maanvieremiä. Pian joutuivat kaivokset sellaiseen kuntoon, että tarvittiin monen kuukauden korjaus, ennenkuin voitaisiin ryhtyä kaivamaan hiiliä. Huhuttiin, että Crevecoeur'issa oli maa vierryt alas kolmensadan metrin pituudella ja sulkenut pääsyn Cinq-Paumes'in hiilikerrokseen. Madeleinessa oli Maugretout'in kerros kokonaan veden peitossa. Tirehtööri ei tahtonut uskoa noita asioita todeksi, mutta pian sattui vielä kaksi onnettomuutta, jotka pakottivat hänet myöntämään, että asiat olivat huonolla kannalla. Eräänä aamuna huomattiin Piolainen luona, että maa oli lohjennut pohjoiskäytävän Miroun yllä, joka edellisenä päivänä oli vyörinyt alas. Seuraavana päivänä alkoi Voreux'ssa maa laskea, josta aiheutui maantärähdys, niin että pari taloa oli vähällä kaatua.
Etienne ja edustajat pelkäsivät ryhtyä uusiin neuvotteluihin tietämättä hallinnon aikeista. Tiedusteltiin Dansaert'ilta, mutta tämä vältti suoraa vastausta. Vihdoin päätettiin mennä hra Hennebeau'n luo, jottei yhtiö perästäpäin syyttäisi heitä siitä, että he eivät antaneet sen korjata erehdystä. Mutta he päättivät pysyä vaatimuksissaan antamatta perään, sillä he pitivät vaatimuksensa oikeutettuina.
Kohtaaminen tapahtui tiistaina, päivänä, jona kylä oli vajonnut toivottomimpaan puutteeseen. Kohtauksella ei ollut nyt niin sydämellistä leimaa kuin edellisellä kerralla. Puhetta johti taasen Maheu, joka sanoi tulleensa toveriensa nimessä kysymään, josko hallinnolla olisi jotain uutisia heille. Hra Hennebeau ilmaisi aluksi hämmästyksensä lausuen ettei hän ollut saanut mitään määräyksiä eikä mitkään muutokset ole mahdollisia niin kauan kuin työmiehet pysyivät itsepäisesti kiinni hävyttömissä vaatimuksissaan. Hänen korskea äänen sävynsä teki mitä epäedullisimman vaikutuksen, niin että työmiehet lujittuivat vielä enemmän päätöksessään.
Mutta lopuksi etsi tirehtöörikin jotain sovintokohtaa. Jos työläiset suostuvat eri maksuun paalutuksesta, niin yhtiö voisi kohottaa maksun rattaista kahdella centimella, jotka työläiset väittivät sen riistäneen. Hän lisäsi, että tämä ehdotus oli hänen, niin ettei se ole lainkaan ratkaiseva, mutta hän toivoo, että saa siihen suostumuksen Pariisista. Mutta lähettiläät kieltäytyivät siitä ja toistivat vaatimuksensa: entisen maksutavan käyttämisen sekä palkan korottamisen viidellä sentimellä rattaita kohti. Silloin tirehtööri myönsi, että hänet on valtuutettu johtamaan neuvotteluja ja koetti taivuttaa heidät uusiin ehtoihin heidän nälkää kärsivien vaimojensa ja lastensa nimessä. Mutta työmiehet vastasivat taas ei, varmalla äänellä, kohottamatta edes silmiään maasta.
Erottiin hyvin vihasina. Hra Hennebeau paiskasi oven mennessään. Etienne, Maheu ja muut astuivat raskaasti, voitettujen äänettömällä raivokkuudella, joita oli saatettu äärimmäisyyteen.
Kello kahden maissa teki kylän naisväestö puolestaan kokeen Maigrat'in luona. Heillä ei ollut enää mitään muuta mahdollisuutta kuin toivo saada tämän miehen taipumaan antamaan heille velaksi edes viikon ajan. Sen keksi Maheun vaimo, joka aina uskoi ihmisten hyvyyteen. Hän sai la Brule'n ja Levaquen vaimon mukaansa, Pierronin vaimo kieltäytyi sanoen syyksi miehensä sairauden, josta hän ei vieläkään ottanut parantuakseen. Toiset naiset yhtyivät heihin, niin että heitä pian oli koko tiu.
Kun Montsou'n asukkaat huomasivat tuon ryysyisen naisjoukon, pudistivat he levottomasti päätään. Ovet lukittiin, eräs rouva alkoi piilottaa hopeakalujaan. Ensi kerran kulkivat naiset joukossa ja se oli tietysti paha enne. Jos naiset jo alkavat kulkea joukottain maanteitä, niin on se paha enne.
Maigrat'n luona syntyi äänekäs kohtaus. Aluksi otti hän heidät hyvin ystävällisesti vastaan tekeytyen luulevansa, että he kaikki joukolla tulevat maksamaan hänelle. Mutta niin pian kuin Maheu alkoi selittää asiaa, joutui hän raivoon. Antaa heille velkaa taas! Että he kehtaavat puhua sellaista! Vai tekevätkö he hänestä pilkkaa? Ei tippaakaan! Ei leivänmurustakaan, ei ainoata perunaakaan! Menkööt Verdonck'in luo, tai leipurien Carouble'n ja Smelten'in luo, joilta he ovat alkaneet ostaa.
Naiset kuuntelivat häntä arasti ja nöyrästi, pyysivät anteeksi ja katsoivat häntä silmiin toivossa, että häntä voisi taivuttaa. Silloin alkoi kauppias taas laskea leikkiä. Hän lupasi antaa la Brulelle koko puotinsa, jos tämä rupeaisi hänen rakastajattarekseen. Naiset arkuudessaan nauroivat leikille ja vaimo Levaque koetti päästä hänen suosioon ilmoittaen, että hän omasta puolestaan suostuu. Mutta mies alkoi vastaukseksi raa'asti työntää heitä ovesta ulos. He yhä vieläkin pyysivät häntä kunnes hän potkasi yhtä vaimoista, jolloin toiset alkoivat kirkua ja haukkua häntä. Vaimo Maheu pui nyrkkiä huutaen jumalan rangaistusta hänelle, sillä sellainen heittiö vain saastuttaa ilmaa.
He palasivat kylään synkkinä ja surullisina. Kun miehet näkivät heidän palaavan tyhjin käsin, painoivat he surullisina päänsä alas. Ei ollut mitään toivoa. He saivat mennä levolle nälissään. Ja tulevaisuus uhkasi heitä koleana ja toivottomana. Mutta he olivat sen itse tahtoneet eivätkä valittaneet. Tuo toivoton puute kiihotti vielä enemmän heidän lujuuttaan. He olivat mieluummin valmiit kuolemaan nälkään hökkeleissään kuin taipumaan. He vannoivat pysyvänsä kaikki yhdessä yksimielisinä samoin kuin he tekevät kaivoksissa, niin kauan kuin vielä edes yksi mies on maanvieremän alla haudattuna. Ken kahdentoista vuotiaasta on tottunut olemaan pelkäämättä tulta taikka vettä, kestää kyllä viikon syömättäkin.
Maheun luona oli ilta kauhea. Kaikki istuivat hiljaa sammuvan tulen edessä, missä viimeiset hiilet paloivat. Matrassien täyte oli vähitellen myyty ja pari päivää sitten oli päätetty myydä käkikellokin kolmesta frankista. Nyt näytti huone aivan kuolleelta, siinä ei enää kuulunut tuttua tikutusta. Kaksi hyvää tuolia oli myös kadonnut ja ukko Bonnemort sekä lapset istuivat vanhalla penkillä, joka oli tuotu puutarhasta.
— Mitä nyt tehdä? — kysyi Maheun vaimo istuen kyykyssä uunin edessä.
Etienne seisoi ja katseli keisarin ja keisarinnan muotokuvia seinässä. Hän olisi jo kauan sitten repinyt ne pois ellei Maheut pitäisi niitä kaunistuksena. Hän mutisi nyt hampaittensa välistä:
Kun ajattelee, ettei noista naamoista saa edes kahtakaan sous'ta!
— Jos myytäisiin aski, sanoi Maheun vaimo ja kalpeni samassa.
Vaaleanpunainen aski kaapilla oli ainoa ylellisyys talossa. Sen oli
Maheu kerran lahjoittanut vaimolleen, joka piti sitä kuin silmäterää.
Maheu istui pöydällä pää riipuksissa. Kuullessaan vaimonsa sanat säpsähti hän ja lausui päättäväisenä:
— Ei, minä en salli sitä!
Vaimo nousi vaivalloisesti ylös ja astui kerran huoneen ympäri. Herra jumala, mihin kurjuuteen he olivat joutuneet! Ei murustakaan kaapissa, ei ole mitään mitä voisi myydä eikä voi keksiäkään, millä tavalla hankkisi leipäpalan. Ja tulikin on sammumaisillaan uunissa. Hän hyökkäsi Alziren kimppuun. Aamulla oli hän lähettänyt tytön keräämään varisseita hiiliä, mutta tämä palasi tyhjin käsin vakuuttaen, että yhtiö oli kieltänyt poimimasta. Pitikö välittää yhtiöstä? Eihän se ole varkautta, jos poimii hiilijätteitä. Pieni tyttö kertoi itkien, että eräs mies oli uhannut lyödä häntä, mutta hän lupasi mennä seuraavana päivänä noukkimaan hiiliä, vaikka häntä lyötäisiinkin.
— Ja mihin Jeanlin on joutunut? huudahti äiti, taas on se poika lurjus kadonnut. Käskin hänen poimia salaattia, olisihan voinut märehtiä edes sitä, kuin karja. Mutta saatte nähdä, ettei hän palaa. Ei hän eilenkään ollut yöllä kotona. Jumala tietää, missä hän pitää majaa, mutta hän näyttää aina siltä, ikäänkuin olisi syönyt!
— Ehkä hän kerjää maantiellä, sanoi Etienne.
Vaimo huitasi käsillään ja huudahti vimmoissaan:
— Jos minä vaan tapaisin hänet siinä työssä… Minun lapseniko kerjäisivät! Ennemmin kuristaisin heidät omin käsin ja päättäisin omat päiväni!
Maheu istui jälleen liikkumattomana pöydän laidassa. Lenore ja Henri turhaan odotettuaan illallista, alkoivat ruikuttaa. Ukko Bonnemort liikutti kieltään suussa vaimentaakseen näläntuntoa. Kukaan ei enää rohjennut keskeyttää äänettömyyttä, onnettomuus oli vallan masentanut heidät.
Alkoi hämärtää yhä enemmän, niin että huoneessa tuli yhä pimeämpi.
Vihdoin lausui Etienne mieli ankeana:
— Odottakaa hetkinen, tahdon koettaa eräässä paikassa.
Ja hän lähti ulos. Hän oli sattunut muistamaan Mouquettea. Varmaankin tällä oli vähän leipää, jonka hän kernaasti antaa hänelle. Hänen oli raskasta palata Requillart'iin, Mouquette alkaisi taas suudella hänen käsiään kuin rakastunut orjatar, mutta hän ei tahtonut jättää ystäviänsä onnettomuuteen ja tahtoisi kyllä olla ystävällinen Mouquettea kohtaan.
— Minä koetan myös, sanoi Maheun vaimo. — Eihän voi noin vain kuolla, se on tyhmää…
Hän meni Etiennen perästä ja paiskasi oven mennessään. Toiset jäivät istumaan pienen kynttiläpätkän valossa, jonka Alzire oli sytyttänyt. Portailla seisahtui hän hetkeksi. Sitten kääntyi päättäväisenä Levaquen luo.
— Kuule, sanoi hän, — minä annoin sulle tuonnottain leipää. Etkö antaisi sitä nyt takaisin?…
Mutta sanat tupertuivat hänen kurkkuunsa. Häntä kohtasi täällä vielä suurempi puute, niin ettei ollut toivoakaan saada mitään.
Levaquen vaimo istui synkkänä tuiottaen sammuneisiin hiiliin. Mies, jonka naulasepät aina juottivat, nukkui pöytää vastaan. Bouteloup seisoi seinään nojaten. Hän näköjään ei voinut ymmärtää, kuinka hän oli kuluttanut noihin kaikki säästönsä ja nyt oli pakotettu itsekin kärsimään nälkää.
— Leipää! huudahti Levaquen vaimo katkerasti, minä olin juuri itse aikeissa tulla sinulta pyytämään vielä lainaksi.
Mies mörähti jotain unissaan ja hän tuuppasi häntä vihoissaan.
— Ole sinä, porsas, vaiti! Iloitsen, että sinunkin suolijasi särkee. Sen sijaan että juot itsesi juovuksiin, olisit edes mieluummin lainannut joltakin heistä frankin!
Hän haukkui ja sätti miestään keventääkseen edes jollakin mieltään. Huoneessa haisi hirmuisesti, siinä oli nyt vielä siivottomampaa kuin ennen. Emäntä oli antanut hyvän päivän kaikelle. Hänen poikansa, Bebert, oli myös jossain kadoksissa aamusta saakka ja hän huusi, että hän kernaasti saisi kuolla pois. Sitten sanoi hän lopuksi, että hän menee nukkumaan. Silloin ainakin tulee lämmin. Hän tyrkkäsi Bouteloup'ta sanoen.
— No, tuletko… Tuli on sammunut eikä valkeata tarvitsekaan nähdäkseen tyhjiä lautasia… No, tulehan Louis! Käydään nukkumaan, niin tulee lämmin. Mutta tuo hiton porsas kellottakoon siinä ja palelkoon vaikka kuoliaaksi.
Tultuaan kadulle Maheun vaimo meni päättäväisesti puiston läpi ja nousi Pierronin portaille. Oven takaa kuului naurua, mutta kun hän koputti ovelle, tuli kaikki hiljaiseksi ja kului kotvan aikaa ennenkuin avattiin.
— Kas, sinäkö se olet, huudahti Pierronin vaimo teeskennellen hämmästystä. — Minä luulin, että se on lääkäri.
Antamatta toisen sanoa sanaakaan jatkoi hän:
— Mieheni on yhä yhtä huono. Hän kyllä ulkonäöltään on terveen näköinen, mutta hänellä on särky vatsassa. Hän tarvitsee lämmintä ja siksi täytyy polttaa kaikki, mitä on.
Pierron oli tosiaankin näöltään tavattoman hyvinvoipa, punanaamaisena ja pulskana eikä hänen voihkintansa ja valintansa paljoa vaikuttaneet asiaan. Sitä paitsi oli Maheu heti tullessaan ovesta tuntenut paistetun kaniinin hajua, varmaankin oli vati piilotettu jonnekin. Pöydällä näkyi muruja ja seisoi viinipullo, joka varmaankin oli unohdettu.
— Äiti on mennyt Montsou'hun koettaakseen saada leipää, jatkoi
Pierronin vaimo taasen, — ja me tässä odotamme häntä.
Mutta äkkiä vaikeni hän. Hän oli huomannut naapurivaimon katseen ja huomasi nyt viinipullon pöydällä. Hän havahtui kuitenkin heti ja kertoi koko historian: niin, se oli viiniä. Piolainen herrasväki oli antanut sen hänen miehelleen, jolle tohtori oli määrännyt punasta viiniä. Ja hän alkoi kiittää ja ylistää Gregoireja. Nepä vasta on sydämellistä väkeä, etenkin neiti, joka ei ole lainkaan ylpeä, vaan itse tulee työläisten luo ja jakaa heille almuja.
— Tiedän, olen kyllä käynyt heidän luonaan, lausui Maheu.
— Minä tulin… sanoi hän vihdoin, — kysymään josko teillä olisi jotain… Meiltä on kaikki loppunut… Etkö voisi lainata vähän makaroneja, minä annan takaisin.
Pierronin vaimo alkoi huitoa käsillään.
— Meillä ei ole yhtään mitään, rakkaani! Ei sen vertaa, että panisi kynnelle. Jos ei äiti palaa, niin ei kai hänen ollut onnistunut saada mitään. Silloin täytyy panna levolle syömättä.
Samassa alkoi konttorista kuulua parkumista. Pierronin vaimo tulistui ja alkoi kolhia ovea nyrkillään. Senkin tyttölurjus! Hän oli sulkenut hänet rangaistukseksi siitä, että hän juoksentelee jumala tiesi missä koko päivän.
Maheu seisoi yhä vieläkin oven luona kykenemättä kääntymään mennäkseen pois. Siinä oli niin lämmin tulen luona, vaikka olo siitä tuli vielä raskaammaksi. Hänen päässään nalkutti ajatus, että siinä oli syöty illallista ja siitä tunsi hän nälkää vielä kipeämmin. Varmaankin he olivat lähettäneet vanhuksen jonnekin ja sulkeneet tytön voidakseen kaikessa vapaudessa syödä paistia kyllikseen. Mitä ikinä puhuttaisiinkaan, niin totena pysyy, että mitä huonommin vaimo käyttäytyy, sitä paremmat päivät on talossa.
— Hyvästi, sanoi hän lyhyeen ja lähti.
Ulkona oli jo yö. Kuu valaisi heikosti maata. Sen sijaan, että palaisi kotiin suoraan puiston läpi, teki Maheun vaimo kierroksen ollakseen kauemmin poissa kotoa. Kaikista taloista, joitten ohi hän astui, huokui nälkää. Moneen viikkoon jo ei oltu missään laitettu päivällistä, niin että oli hävinnyt kitkerä laukanhajukin, jota ennen tunsi pitkän matkan päässä kylästä. Nyt henki kaikista noista asunnoista kellarin asumatonta kosteutta. Kaikki oli hiljaista. Vain joskus kuului tukahutettu itku tai kirous.
Kulkiessaan kirkon ohi huomasi hän jonkun poistuvan haamun. Hän astui ripeämmin tuntiessaan sen pastori Joire'ksi, joka sunnuntaisin messusi kylän kappelissa. Tämä astui nopeasti säilyttäen kasvoissaan lihavan ja kiltin miehen näyn, joka tahtoi elää sovussa kaikkien kanssa: Joskin hän oli ulkona noin pimeässä, niin oli se sen tähden, että hän pelkäsi törmäävänsä kivihiilikaivajain kanssa. Huhuiltiin, että hän oli saanut ylennystä.
— Herra pastori, herra pastori, sopersi vaimo.
Mutta pastori kulki edelleen pysähtymättä.
— Hyvää iltaa, hyvää iltaa, rakkaani, lausui hän vain ohimennen.
Vaimo oli taas saapunut talonsa luo. Hänen polvensa vapisivat, hän ei jaksanut enää kulkea ja astui sisälle.
Kukaan ei huoneessa olevista ollut liikahtanut. Maheu istui entisen mukaan pöydän laidassa pää riipuksissa. Ukko Bonnemort ja lapset istuivat penkillä lähekkäin saadakseen lämmintä. He eivät olleet lausuneet halaistua sanaakaan eivätkä muuttaneet asentoa, ainoastaan kynttilä oli palanut niin pitkälle, että uhkasi sammua ja jättää läsnäolijat pimeyteen. Kun ovi kävi, kääntyivät lapset katsomaan, mutta nähdessään, ettei äidillä ollut mitään, käänsivät he katseensa pois, heidän teki mieli itkeä, mutta he pidättivät kyyneleitä peläten saavansa toria. Maheun vaimo tupertui taas entiseen paikkaansa sammuvan tulen ääreen. Kukaan ei kysynyt häneltä mitään, sillä kaikki ymmärsivät ilmankin, miten oli asian laita. Kaikki odottivat nyt heikkoa toivoa vaalien Etienneä.
Vihdoin palasi Etienne tuoden nyytissä tusinan kylmiä keitettyjä perunoita.
— Siinä on kaikki, mitä olen onnistunut saamaan, lausui hän.
Mouquettella oli leipä myös loppunut, nämä perunat oli hänen illallisensa, jonka hän pakotti Etiennen ottamaan suudellen häntä koko sydämestään.
— Kiitos, sanoi hän vaimolle, joka ojensi hänelle hänen osansa, — minä olen jo syönyt.
Hän ei puhunut totta ja katsoi synkkänä lapsiin, jotka ryntäsivät ruuan kimppuun. Vanhemmat pidättivät itseään myös jättääkseen enemmän lapsille, mutta ukko ahmi ahneesti minkä ehti, niin että piti ottaa häneltä yksi peruna Alzirelle.
Etienne kertoi sen jälkeen uutisia, jotka hän oli kuullut. Yhtiö kuuluu olevan ärtynyt lakkolaisten itsepintaisuudesta aikoen sanoa monta työläistä irti työstä.
Se tahtoi siis ilmi sotaa heitä vastaan. Vielä tärkeämpi oli huhu, joka kertoi, että yhtiö muka oli saanut monta kivihiilenkaivajaa suostumaan rupeamaan työhön. Seuraavana päivänä pitäisi töitten alkaman Victoiressa ja Feutry-Cantel'issa ja Madeleinessa ja Miroussakin kuuluu kolmas osa työmiehistä aikovan töihin.
Maheun pari joutui epätoivoon.
— Saakeli soikoon! huudahti isä, — jos meidän joukkoomme on tullut pettureita, niin täytyy päästä heistä.
Hän hypähti paikaltaan. Onnettomuus raivostutti hänet.
— Me kokoonnumme huomenna metsässä. Jos meidät estetään keskustelemasta Ilossa, niin voimme kokoontua metsään, kuin kotiin ainakin.
Hänen huutonsa herätti vanhuksen, joka oli torkahtanut ruuan jälkeen. Entisaikaan oli se heidän vanha kokouspaikkana, mihin he kokoontuivat luvatakseen toinen toisilleen pysymään lujina kuninkaan sotamiehiä vastaan.
— Niin, niin Vandameen! Minä tulen myös! huudahti vaimokin nousten lattialta. — Me menemme sinne kaikki. Vääryyksille ja petoksille täytyy tehdä loppu.
Etienne päätti, että seuraavana päivänä oli kutsuttava sinne kaikki kylät. Sill'aikaa oli tuli sammunut kuten Levaqueillakin ja kynttilä sammui myös äkkiä. Ei ollut enää hiiliä eikä paloöljyä. Täytyi pimeässä kavuta vuoteeseen. Kylmästä palelti käsiä ja jalkoja. Lapset itkivät.