VIIDES OSA.

I.

Kello neljä oli kuu kadonnut ja tuli aivan pimeä.

Deneulinien luona nukuttiin vielä. Vanha kivitalo seisoi synkkänä ja äänettömänä, suljetuin ikkunaluukuin. Suuri puisto erotti talon Jean-Bart'in kaivoksesta. Toiselta puolen kulki autio tie Vandameen, tuohon suureen kaupunkiin, joka oli metsän toisella puolen, noin kolmen kilometrin päässä kaivoksesta.

Hra Deneulin oli edellisen päivän viettänyt suurimmaksi osaksi kaivoksessa ja nukkui nyt sikeästi kääntyneenä seinään päin. Äkkiä kuuli hän unissaan, ikäänkuin joku kutsuisi häntä. Hän heräsi ja kuuli tosiaankin äänen, jolloin hän heti riensi ikkunan luo. Ikkunan alla puistossa seisoi yksi hänen kaivosvoutejaan.

— No mitä? kysyi hra Deneulin.

— Kivihiilenkaivajat kapinoivat… puolet miehistä ei tahdo tehdä työtä ja estää toisiakin menemästä töihin.

Hra Deneulin unesta juuri havahduttua ei heti kyennyt ymmärtämään, miten oli asian laita.

— Pakottakaa heidät menemään kaivokseen, piru vieköön, mutisi hän.

— Sitä olemme jo koettaneet tunnin ajan, vastasi vouti. — Ja vihdoin päätimme hakea teidät. Ehkä teidän onnistuu saada heidät järkiinsä.

— Hyvä on, minä tulen heti.

Hän pukeutui nopeasti jo täysin selvänä asemasta ja hyvin levottomana. Olisi voinut ryöstää koko talo tyhjääsi, sillä ei palvelija eikä keittäjätär näyttäneet elonmerkkejä. Mutta talon toiselta puolen kuului levottomia kuiskauksia ja kun hän tuli eteiseen avautui tyttärien ovi ja he hyppäsivät molemmat valkosissa aamunutuissa vastaan.

— Isä, mitä on tapahtunut?

Vanhin, Lucie, oli jo täyttänyt kaksikymmentä kaksi vuotta, hän oli pitkä ja solakka mustaverinen tyttö. Toinen, Jeanne oli yhdeksäntoista vanha hoikka vaaleanverinen kultakutrinen ja notkealiikkeinen kaunotar.

— Ei mitään erityistä, vastasi hän rauhoittaakseen heidät. — Jotkut halunkit taitavat metelöidä, minä menen heti katsomaan.

Mutta he eivät päästäneet häntä kehottaen syömään ensin jotain lämmintä, sillä muutoin palaisi hän taas sairaana ja vatsa epäkunnossa. Hän kieltäytyi vakuuttaen, ettei ole aikaa odottaa.

— Mutta kuule, huudahti vihdoin Jeanne kietoen käsivartensa hänen kaulaansa, — juo edes lasillinen konjakkia ja syö pari leivosta. Muuten en laske sinua ja sinun täytyy kantaa minut mukaasi.

Hänen täytyi antaa perään, vaikka hän vakuutti, että leivokset eivät mene alas kurkusta. Tyttäret kulkivat hänen perässään kantaen kukin kynttiläänsä. Ruokasalissa palvelivat he häntä kilpaa, toinen kaatoi viiniä lasiin ja toinen haki leivoksia.

He olivat nuorina kadottaneet äidin ja kasvattivat toinen toisiaan, totta puhuen, huononlaisesti isän hemmotellessa heitä. Vanhin haaveili tulevansa oopperalaulajattareksi, nuorin oli innostunut maalaustaiteeseen, jolloin hän osoitti omituisen rohkean makunsa. Mutta kun asiat horjahtivat ja oli täytynyt muuttaa elämäntapaa, muuttuivat nuo erikoiset tytöt äkkiä hyvin järkeviksi ja käytännöllisiksi taloudenhoitajattariksi, jotka olivat selvillä pienimmästäkin erehdyksestä laskuissa. Huolimatta poikamaisesta luonteestaan, hoitivat he talouden erinomaisesti tinkien joka pennistä, riitelivät puotipalvelijain kanssa, käänsivät pukunsa nurin ja muuttivat niiden kuosin moneen kertaan, millä he saavuttivat sen, ettei puute ollut huomattavissa talossa.

— Syöhän toki, isä, toisti Lucie. Mutta huomatessaan, että hän istuu synkkänä ja miettiväisenä tuskin kuunnellen tytärtään, pelästyi tämä.

— Varmaankin siellä on tapahtunut jotain vakavaa, koska sinä olet noin nyrpeissäsi. Tahdotko, että jäisimme sinun kanssasi kotiin, tulevat he toimeen ilman meitäkin tuolla aamiaisella.

Hän puhui siksi päiväksi suunnitellusta huviretkestä. Rouva Hennebeau'n piti poiketa ensin Gregoirien luo Cecilea hakemaan ja sitten heidän luokseen, jonka jälkeen kaikin lähtisivät Marchienneen vuoritirehtöörin rouvan luo aamiaiselle. Silloin oltaisiin tilaisuudessa näkemään koko tehdas sulatusuunineen kaikkineen.

— Tietysti me jäämme, vahvisti Jeanne.

Mutta hra Deneulin suuttui.

— Mitä tyhmyyksiä! Sanoinhan jo, ettei ole tapahtunut mitään vakavaa. Käykää levolle, tehkää minulle se ilo, ja kello yhdeksän olkaa valmiit, kuten on sovittu.

Hän antoi heille suuta ja riensi ulos. Hänen askeleensa kaikuivat kumeasti puiston jäätyneellä polulla.

Kulkien oikotietä kapeita ryytimaan polkuja ajatteli Deneulin hajoavaa omaisuuttaan. Hän oli myynyt osakkeensa Montsou'n yhtiölle miljonasta luullen voivansa tehdä sen kaksinkertaiseksi ja nyt on hän sen menettämäisillään. Onnettomuudet olivat aina hänen kintereillään. Milloin täytyi odottamatta kuluttaa suuria summia korjaustöihin, milloin voitonehdot kävivät äkkiä mahdottoman epäedullisiksi. Ja nyt kun oli toiveita saada voittoja sattui tuo kauhea liikepula. Jos vielä hänen kaivoksessaan puhkeaa lakko, niin joutuu hän vallan vararikkoon.

Jean-Bart'illa ei tietysti ollut samaa merkitystä kuin Voreux'lla, mutta se oli rakennettu uusimpien vaatimusten mukaiseksi ja insinörit nimittivät sitä kauniiksi kaivokseksi. Kaivosaukko oli tehty puolitoista metriä leveämmäksi ja syvennetty aina seitsemään sataan kahdeksaan metriin. Sitten oli siihen hankittu kaikki uudet varustukset, uusi kone, uusi häkki, kaikki tieteen viimeisten vaatimusten mukaan. Vedenpumppulaitos oli rakennettu toiseen kaivokseen. Gaston-Marie'hin, joka toimi nyt yksinomaan siinä tarkoituksessa. Jean-Bart'issa oli paitsi nostokoneosastoa ainoastaan porrasosasto ja ilmavaihtotorvi.

Chaval oli ensimäisenä paikalla jo kello kolme. Hän kehoitti tovereitaan yhtymään lakkoon ja vaatimaan myös viiden centimen palkankorotuksen hiilirattaita kohti. Neljäsataa kivihiilenkaivajaa oli pian virrannut vajasta vastaanottohuoneeseen, kaikki huutaen ja huitoen käsillään. Työnhaluiset olivat avojaloin lyhdyt ja kuokat käsissään, toiset puukengissä ja päällystakeissa estivät heiltä tien päästämättä heitä kaivokseen. Voudit olivat huutaneet itsensä käheiksi koettaessaan saada työmiehet järkiinsä ja estämättä niitä, jotka tahtoivat mennä töihin.

Chaval joutui aivan vimmoihin saadessaan nähdä Katarinan housuissa ja mekossa ja myssyssä. Noustessaan oli hän tylysti käskenyt tämän jäämään paikoilleen, mutta Katarina ei totellut häntä. Hän oli epätoivoissaan tuosta työseisauksesta, sillä Chaval ei koskaan antanut hänelle rahaa ja hänen täytyi usein maksaa sekä itsensä että hänen puolestaan. Kuinka hänen kävisi, jos hän lakkaisi ansaitsemasta? Häntä vaivasi alinomainen pelko joutua Marchiennen tyttölään, mihin rattaitten naislykkääjät tavallisesti joutuivat jäätyään kodittomiksi ja leivättömiksi.

— Mitä hittoa sinulla täällä on tekemistä? — huusi Chaval.

Katarina sopersi, ettei hänellä ole korkokapitalia ja että hän tahtoo tehdä työtä.

— Vai nouset sinä minua vastaan, lutka! Suoria heti kotiin, tai potkasen minä sinut niin että lennät.

Katarina vetäytyi syrjään peloissaan, mutta ei mennyt pois, sillä hän tahtoi nähdä, miten asiat päättyy.

Deneulin saapui lajitteluvajaan. Lyhtyjen heikosta valosta huolimatta näki hän yhdellä silmäyksellä koko työläisten levottoman joukon. Hän tunsi kasvoista joka työmiehen, joka lykkääjän, lastaajan ja kulettajan. Kone odotti ja siitä pöllysi höyryjä ilmaan. Oli otettu vain noin kahdeksankymmentä lyhtyä, toiset paloivat lyhtyosastossa. Mutta epäilemättä saattaisi ainoa sana hänen huuliltaan panna jälleen työn liikkeelle.

— No, pojat, mitä on tapahtunut? — kysyi hän voimakkaalla äänellä. —
Miksi olette tyytymättömät? Selittäkää, niin voimme hieroa sovintoa.

Hän kohteli aina työläisiä isällisesti, vaikkakin samalla oli hyvin vaativainen. Monet pitivät tosiaankin hänestä pääasiallisesti hänen rohkeutensa tähden. Hän oli aina heidän kanssaan kaivoksessa, aina ensimäisenä vaarassa. Pari kertaa räjähdyskaasun räjähdyttyä laskettiin hän kaivokseen, silloin kuin rohkeimmatkin olivat peräytyneet.

— Minä toivon, ettette pakota minua katumaan sitä, että olen kohdellut teitä hyvin. Te tiedätte, että olen kieltäytynyt kutsumasta santarmeja. Puhukaa, minä kuuntelen.

Työläiset pysyivät hämillään vaiti peräytyen, mutta vihdoin täytyi
Chavalin astua esiin.

— Me emme enää voi työskennellä näin, herra Deneulin. Meidän täytyy saada viisi centimea lisää rattaista.

Deneulin oli hämmästyvinään.

— Kuinka? Viisi centimea! Mistä johtuu sellainen vaatimus? Enhän minä moiti teidän paalutustyötänne enkä ehdota teille uutta maksutapaa, kuten hallinto Montsou'ssa.

— Niinpä kyllä, mutta sittenkin ovat Montsou'n toverit oikeassa. He kieltäytyvät uudesta maksutavasta ja vaativat lisäksi viiden centimen palkankorotusta. Voimassa olevan palkan edestä on nykyään mahdotonta tehdä kunnollista työtä. Me tahdomme myöskin viiden centimen palkankorotuksen, eikö niin, toverit?

Kuului hyväksyviä ääniä, joukko alkoi taas aaltoilla ja meluta. Vähitellen siirtyivät työläiset taas lähemmäksi ja ympäröivät isännän tihein piirin.

Deneulinin silmät välähtivät. Hän oli tottunut ankariin keinoihin ja hänen täytyi lujasti puristaa nyrkkinsä pidättyäkseen tarttumasta jonkun niskaan pöllytelläkseen sitä aika lailla. Mutta hän oli päättänyt vaikuttaa heihin sanoilla.

— Te tahdotte saada viisi centimea lisää. Myönnän, että työ on sen arvoinen. Mutta minä en mitenkään voi maksaa teille sitä. Jos sen tekisin, tulisi minulle loppu. Täytyyhän teidän ymmärtää, että pitäähän minunkin elää, jotta tekin voisitte elää. — Mutta pieninkin tuotantokustannusten lisäännys hävittäisi minut kokonaan… Kuten muistatte, annoin perään viime lakon aikana kaksi vuotta sitten, silloin minä voin sen tehdä, ja kuitenkin oli tuo palkankorotus hyvin tuntuva minulle aina tähän päivään saakka. Mutta nyt olisin pakotettu heti sulkemaan kaivoksen, sillä en kuitenkaan voisi maksaa teille palkkaa ensi kuussa.

Chaval virnisti pilkallisesti katsoen työnantajaan, joka noin avomielisesti kertoi heille asioistaan. Toiset käänsivät katseensa pois tahtomatta uskoa, ettei isäntä ansaitsisi miljonia työläisiltään.

Deneulin piti puoltaan. Hän selitti heille taistelunsa Montsou-yhtiötä vastaan, joka oli valmis nielemään hänet, jos hän toimisi varomattomasti. Tuo raju kilpailu pakotti hänet erikoisesti säästäväisyyteen, sitä enemmän, koska Jean-Bart on Voreux'ta paljoa syvempi, niin että hiilenmurtokustannukset ovat korkeammat, vaikkakin hiilikerros on paksumpi. Hän ei olisi koskaan korottanut palkkaa viime lakon jälkeen, ellei hän olisi ollut pakotettu seuraamaan Moutsou'n esimerkkiä pelosta, että muutoin kaikki työläiset olisivat lähteneet häneltä.

Hän kuvasi, kuinka uhkaavaksi tulisi heille tulevaisuus, jos he pakottaisivat hänet myymään kaivoksen ja sen kautta joutuisivat Montsou-yhtiön raskaan ikeen alle. Hänhän, Deneulin, ei pysytellyt heistä piilossa, kuten nuo osakkeen omistajat, jotka maksavat tirehtörille siitä, että tämä nylkisi työläisiä. Hän on itse isäntä ja on pannut liikkeeseen kaikki rahansa, vieläpä viisautensa, terveytensä ja henkensä. Työn seisaus olisi samaa kuin kuolema, sillä hänellä ei ole hiilivarastoja ja kuitenkin täytyy hänen toimittaa tilaukset. Sitä paitsi ei käytetty kapitali voi jäädä vailla käytäntöä. Miten hän voisi pysyttää liikesuhteensa. Kuka maksaisi korot pääomista, jotka hänen ystävänsä ovat uskoneet hänelle? Se olisi täydellinen vararikko.

— Niin on asian laita, ystäväni, lopetti hän. Eihän voi vaatia mieheltä, että hän itse kuristaisi itsensä. Mutta jos minä korotan palkkanne viidellä centimella, tai sallin tehdä lakon, on se samaa kuin jos leikkaisin kurkkuni poikki.

Hän vaikeni. Kivihiilenkaivajat olivat nähtävästi kahdenvaiheilla.
Muutamat palasivat kaivosaukon luo.

— Ainakin täytyy olla vapaus mennä työhön, jos tahtoo, sanoi eräs kaivosvouti. — Ketkä tahtovat tehdä; työtä?

Ensimäisten joukossa astui Katarina esiin, mutta Chaval työnsi hänet raivoissaan syrjään huutaen:

— Me olemme kaikki yksimieliset, ainoastaan pelkuriraukat pettävät toverinsa!

Nyt tuntui kaikkinainen sovinto olevan mahdoton. Työläiset huusivat ja tuuppivat niin että olivat vähällä lyödä päänsä seinään. Deneulin aikoi epätoivoissaan ruveta yksin taistelemaan joukkoa vastaan saadakseen sen alakynteen, mutta pian näki hän, että se on mahdotonta ja oli pakotettu poistumaan. Hän jäi hetkeksi istumaan vastaanottohuoneeseen. Vähitellen tyyntyi hän jonkun verran ja käski kutsumaan Chavalin luoksensa. Kun tämä tuli viittasi hän kaikille muille, että he poistuisivat.

— Jättäkää meidät.

Deneulin aikoi tunnustaa, mitä Chaval oli miehiään. Jo ensi sanoista huomasi hän, että tämä oli turhamainen ja kateellinen mies. Siksi päätti hän vaikuttaa häneen imartelulla, oli ihmettelevinään, että niin lahjakas työmies panee noin koko tulevaisuutensa vaaralle alttiiksi. Vihdoin ehdotti hän suoraan, että korottaisi hänet voudiksi.

Chaval kuunteli häntä ääneti, aluksi puristaen nyrkkiään, mutta vähitellen taipuen. Hänen sisässään kävi kova kamppailu: jos hän itsepäisesti tulee pitämään kiinni lakosta, niin ei hän kumminkaan onnistu pääsemään Etiennen tilalle, kun taasen tässä avautui toinen tie hänen kunnianhimonsa tyydyttämiseksi — päästä päällikköjen pariin. Tuo ajatus huumasi häntä. Varmaankaan lakkolaiset, joita hän oli odottanut, eivät enää tule. Paras aika siis myöntyä.

Kuitenkin ajatellessaan noin pudisti hän kieltävästi päätään tahtoen näyttää olevansa lahjomaton. Vihdoin lupasi hän tyynnyttää tovereita ja kehoittaa heidät menemään töihin mainitsematta mitään edellisen päivän sopimuksesta lakkolaisten kanssa.

Deneulin jäi konttoriin eivätkä edes vouditkaan näyttäytyneet. Tunnin ajan kuului Chaval väittelevän ja vakuuttavan tovereitten kanssa seisoen hiilirattailla. Toiset vihelsivät hänelle ja satakaksikymmentä työläistä lähti pois pysyen lujasti päätöksessä, minkä Chaval itse oli heille ehdottanut. Kello oli jo yli seitsemän, Koitti kirkas ja kylmä päivä. Mutta äkkiä tuli kaivos taas käyntiin ja keskeytynyt työ jatkui. Koneen jyskiessä ja merkinantojen kohotessa alkoi työläisiä laskeutua kaivokseen ja vastaanottohuoneessa alkoivat rattaitten lykkääjät taas lykätä täysinäisiä rattaita.

— Mitä sinä siinä töllistelet? karjasi Chaval Katarinalle, joka odotti vuoroaan. — Joutuun työhön, äläkä luimistele!

Kun rouva Hennebeau saapui kääseissä Cecilen kanssa, olivat Lucie ja Jeanne jo aivan valmiit komeissa puvuissa huolimatta siitä, että he olivat muuttaneet pukujensa kuosin vähintäin parikymmentä kertaa. Deneulin hämmästyi, kun hän näki Negrel'in seuraavan naisia ratsain. Ottivatko miehetkin osaa kävelyretkeen? Silloin rouva Hennebeau selitti äidillinen ilme kasvoissaan, että häntä oli pelotettu teitten olevan täynnä epäiltäviä henkilöitä, jonka vuoksi hän otti puolustajan. Negrel nauraen rauhoitti heitä: ei ole mitään syytä pelkoon, vain metelöitsijäin tavallista uhmailua, itse asiassa ei kukaan uskalla heittää kivellä lasiin. Iloisena voitostaan kertoi Deneulin kukistetusta kapinasta Jean-Bart'issa. Nyt hän oli aivan rauhallinen.

Istuen kääseihin nuoret tytöt nauroivat iloisina kauniista ilmasta, ja onnistuneesta huviretkestä. He eivät aavistaneet, että etäältä nousee myrsky. Jos he olisivat painaneet korvansa maahan olisivat he kuulleet etäisen huminan ja liikkuvan joukon askelten töminää.

— Siis on päätetty, toisti rouva Hennebeau, — että Te tulette hakemaan tyttäriänne ja syötte päivällisen meidän kanssamme… Rouva Gregoire oli myös luvannut tulla Cecilea hakemaan.

— Luottakaa minuun, vastasi Deneulin.

Ajoneuvot ajoivat Vandameen päin. Jeanne ja Lucie kääntyivät vielä kerran taakseen hymyilläkseen isälle, joka seisoi portailla. Negrel nelisti perässä.

He ajoivat metsän läpi ja saapuivat maantielle, joka vei Vandamesta Marchienneen. Kun he ajoivat Tartaret'n ohi, kysyi Jeanne rouva Hennebeau'lta, tunsiko hän Cote-Verte'a, mutta vaikka tämä oli asunut paikkakunnalla viisi vuotta, ei hän koskaan ollut ollut näillä seuduin. Silloin ajettiin kiertoteitä. Tartaret oli autio viljelemätön kangas metsän laidassa. Sen alla paloi jo vuosisatoja hyljätty hiilikaivos.

Tästä palosta liikkui kaikellaisia huhuja. Sanottiin, että entisaikaan olivat naistyöntekijättäret käyttäytyneet niin pahoin, että taivaan tuli sytytti tuon maanalaisen Sodoman. Tuikkiva tuli kiiri kankaalla, raoista usein tuprutti myrkyllisiä höyryjä pirun maanalaisesta keitosta.

Keskellä tuota kirottua erämaata kohosi ihmeellinen Cote-Verte aina viheröitsevine pehmeine ruohomattoineen ja pölkkylehtoineen, sekä hedelmällisine peltoineen, joilta korjattiin satoa kolmasti vuodessa. Se oli luonnollinen ansari, joka sai lämpönsä maanalaisten hiilikerrosten palosta. Lunta ei siinä koskaan pysynyt. Metsän alastomain puitten rinnalla teki tämä viheriä saari omituisen vaikutuksen. Sen puut olivat tuuhean lehvistön peitossa, ei edes lehdet olleet tulleet keltasiksi pakkasesta.

Ajoneuvot sivuuttivat Cote-Verte'n suoraan kankaan yli. Negrel teki pilkkaa legendoista ja selitti, että maanalaiset tulipalot useimmiten johtuvat hiilipölyn käynnistä ja koska ei olla tilaisuudessa sammuttamaan sitä, kytee se usein ikuisesti. Hän kertoi, miten kerran Belgiassa sammutettiin sellainen johtamalla joen vesi kaivosaukkoon. Mutta pian vaikeni hän, sillä vastaan alkoi tulla vähin erin kivihiilenkaivajain ryhmiä. He kulkivat ääneti heittäen epäystävällisiä katseita ylellisesti puettuihin naisiin ja heidän komeisiin ajoneuvoihin, joitten tieltä heidän täytyi väistyä. Vähitellen kävivät ryhmät yhä taajemmiksi niin että Scarpe-joen sillalla piti naisten ajaa hiljaa eteenpäin.

Mitä oli tapahtunut ja miksi nuo ihmiset kulkivat teillä? Naiset olivat peloissaan ja Negrel aavisti, että jotain oli tekeillä. Siksi pääsi kaikilta helpotuksen huokaus, kun he saapuivat Marchienneen.

II.

Katarina lykkäsi rattaita Jean-Bart'issa jo tunnin ajan, niin että hiki valui virtanaan ja hän pysähtyi vihdoin pyyhkiäkseen kasvonsa.

Chaval tovereineen työskenteli syvempänä murtopaikassa. Kuulematta pyörien jyskettä, hämmästyi hän. Lyhdyt paloivat huonosti eikä pölyn läpi saattanut mitään nähdä.

— Mikä siellä on? huusi hän.

Katarina selitti hänelle, että hän on tukehtumaisillaan ja menehtyy aivan.

— Nauta! karjasi Chaval vimmoissaan, — riisu päältäsi niinkuin me.

He olivat seitsemänsadan kahdeksan metrin syvyydessä. Desiree kerroksen ensimäisessä käytävässä kolmen kilometrin päässä pohjoiseen nostokonehallista.

Pohjoisosassa kaivoksen käytävät lähenivät Tartaret'a ja syventyivät maanalaisen palon kauheaan alaan, missä koko vuoret muuttuivat tuhaksi. Käytävissä oli sietämätön kuumuus, keskimäärin 45 astetta. Kivihiilenkaivajat olivat siinä juuri tuon kirotun erämaan alla keskellä noita tulia, jotka maanpinnalla näkyivät raoista.

Katarina riisui mekon ja epäröityään hetkisen riisui myös housunsa. Nyt hänen käsivartensa ja säärensä olivat paljaat ja paita oli köytetty vyötäisiltä. Siinä asussa jatkoi hän työtä.

— Näin on tosiaankin helpompi, lausui hän äänekkäästi.

Häntä uuvutti myös suureksi osaksi pelko. He tekivät siinä työtä jo viidettä päivää ja hän muisteli legendoja, joilla lapsuudessa häntä oli pelotettu.

Kahdeksankymmenen metrin päässä murtopaikasta tienhaarassa vastaanotti toinen lykkääjä rattaat ja lykkäsi ne luisuvaan käytävään, mistä ne olivat yhdessä toisten ylemmistä kerroksista saapuvien rattaitten kanssa kuletettavat edelleen.

— Kas tuota! kuinka mukavassa asussa sinä olet, — sanoi Katarinalle tuo nainen, laiha kolmenkymmenen vanha leski. — Minä en niin voi. Ilmankin pojat eivät anna minulle rauhaa koiruuksillaan.

— Minä annan palttua pojille, vastasi tyttö, — tukalaa on ilman heitäkin.

Ja hän palasi takaisin lykäten tyhjiä rattaita. Pahinta oli, ettei ainoastaan Tartaret'in naapuruus lämmittänyt käytävää. Sen rinnalla kulki hyljätty Gaston-Marie'n kaivos, joka sijaitsi vielä syvemmällä maan alla. Kymmenen vuotta sitten oli siellä räjähtänyt kaasu, joka siitä asti yhä paloi. Palopaikka erotettiin paksulla savimuurilla, joka yhäti paikattiin, jottei palo pääsisi leviämään. Vailla ilmaa olisi tulen pitänyt sammua, mutta luultavasti sitä ylläpitivät jotkut maanalaiset ilmavirrat, koska se paloi yhä kymmenen vuotta. Savimuuri oli hehkuvan kuuma, niin että poltti kun kulki siitä ohi.

Rattaita oli lykättävä juuri tuon polttavan seinän sivu sadan metrin pituudelta. Täällä kuumuus nousi kuuteenkymmeneen asteeseen.

Kulettuaan pari kertaa edes takaisin Katarina alkoi taas huohottaa. Onneksi tämä tie oli leveä ja mukava, kuten kaikkialla Desiree'ssa, tässä oli paksuin hiilikerros melkein kaksi metriä, niin että voitiin seisoa suorassa, mutta kaikki työläiset olisivat mieluummin ryömineet maassa, jos vaan olisi hiukan vilposempi.

— Mitä nyt, torkutko siellä? — huusi Chaval taas vihasesti niin pian kuin ei kuullut Katarinan työtä. Olenpa saanut kuhnurin niskaani. Täytä oitis rattaat ja lykkää!

Katarina seisoi alempana ja nojaten lapioon katsoi tylsästi heihin. Hän tunsi pahoinvointia, niin ettei jaksanut liikahtaakaan, vaan kuunteli hajamielisenä hänen käskyjään. Hän näki epäselvästi punertavan lyhtyjen tulen valossa miehiä, jotka kaikki olivat alastomia, mutta niin likasia ja mustia, ettei se häntä häirinnyt. Mutta miehet näkivät hänet paremmin ja alkoivat piikata häntä.

— Kas hänen sääriään, niistä riittäisi kahdelle!

— Katsotaanpa! Nostappas paitasi vähän ylemmäksi.

Chaval ei suuttunut lainkaan noista vitseistä, mutta hyökkäsi taas
Katarinan kimppuun.

— Taas hän seisoo, piru vieköön! Kun puhutaan ruokottomuuksia, niin on hän valmis kuulemaan vaikka koko yön!

Katarina vihdoinkin ponnistaen viimeiset voimansa alkoi taas täyttää rattaita ja lykkäsi niitä vaivaloisesti. Käytävä oli liian leveä, niin ettei hän voinut saada tukea jaloilleen seinäpaaluista, vaan luistivat hänen jalkansa raitioilta ja hän liikkui hitaasti kumarruksissaan. Kun hän kulki seinän ohi, alkoi kidutus taasen ja hiki tippui hänestä kuin sade. Hän oli tuskin kulkenut kolmatta osaa, kun hän oli jo aivan märkä ja aivan musta loasta. Ahdas paita tarttui ruumiiseen ja kohosi ylös, kiristyen vihdoin niin ahtaasti jalkojen ympäri, että hän oli pakotettu taas pysähtymään.

Mikä hänen oli tänään? Ei hänen vielä koskaan ollut niin vaikea liikkua. Varmaankin ilma oli huono, sillä ilmavaihto ei vaikuttanut niin syvällä. Täytyi hengittää kaasuja, jotka vihellyksellä puhkuivat esiin hiilenlohkoista. Räjähdyskaasuun olivat kivihiilenkaivajat niin tottuneet, etteivät siitä välittäneetkään. Jokainen tuntee tuon ilman, kuolleen ilman kuten he sanovat. Alhaalla se laskee raskaana kaasuna, joka voi tukahuttaa ihmisen, ja ylös kohoo keveitä kaasuja, jotka helposti voivat syttyä ja räjähyttää kaivoksen tappaen silmänräpäyksessä sata työläistä.

Katarina oli lapsuudesta hengittänyt noita kaasuja keuhkot täyteen, niin että hän ihmetteli, miksi ne nyt niin häneen vaikuttavat. Hän oli lopen uupunut ja tahtoi riisua paitansakin, joka poltti ja painoi häntä. Mutta hän ponnisti kuitenkin ja lykkäsi rattaita eteenpäin. Sitten päätti hän ottaa paidan ylleen vaihtopaikassa ja irroitti nuoran vyötäisiltä sellaisella kiivaudella, että hän olisi voinut nylkeä nahkansakin, jos se olisi ollut mahdollista. Alastomana ja likaisena ryömi hän kaikin nelin lykäten rattaita.

Ei sekään paljoa auttanut. Hän joutui epätoivoon. Mitä hän vielä voisi riisua yhtään? Korvissa soi niin että hän oli tulla kuuroksi, oli ikäänkuin rautainen vanne puristaisi hänen ohimoitaan. Hän lankesi polvilleen, lyhty, jonka hän oli asettanut hiilille, näytti sammuvan. Hänen ajatuksensa menivät sekaisin, hän ajatteli vain yhtä, että olisi pitänyt vääntää lyhdyn sydän. Hän yrittikin sen tehdä, mutta pari kertaa, jolloin hän asetti sen eteensä, kävi tuli kalpeammaksi, ikäänkuin siltä puuttuisi ilmaa. Äkkiä sammui se. Kaikki vaipui pimeyteen, päässä pyöri kuin myllyn ratas, sydän heikkeni ja lakkasi lyömästä. Hän kaatui tunnottomana maahan.

— Luulenpa piru vie, että hän taas laiskottelee, haukkui Chaval ja kuunteli, mutta kun ei hän kuullut hiiskaustakaan, huusi hän:

— Hei, Katarina, kirottu matelija! Vai tahdotko, että panisin sinut liikkeelle?

Mutta kukaan ei liikahtanut. Käytävässä oli yhäti aivan hiljaa. Vimmastuneena syöksyi hän paikaltaan ja juoksi lyhtyineen sellaisella vauhdilla eteenpäin, että hän oli vähällä kompastua Katarinan ruumiiseen, joka makasi poikittain tiellä. Hän katsoi häneen suu ammollaan. Mikä hänen oli tullut? Vai teeskenteleekö hän levätäkseen? Mutta kun hän laski lyhdyn alas tarkastaakseen lähemmältä tytön kasvoja, oli tuli vähällä sammua. Hän kohotti sen ja laski taasen, jolloin hän vihdoin käsitti, että hän oli mennyt tunnottomaksi huonosta ilmasta…

Hänen kiivautensa vaimeni heti ja sen sijaan heräsi myötätunto toveriin, joka oli vaarassa. Hän huusi, että tytön paita tuotaisiin hänelle ja kohotti tytön mahdollisimman korkealle. Niin pian kuin toverit olivat viskanneet heidän vaatteensa hänen olalleen, lähti hän juoksemaan kantaen taakkaansa toisella kädellä ja toisessa molemmat lyhdyt. Hän juoksi kääntyen milloin oikealle, milloin vasemmalle päästäkseen pikemmin kuljetuskäytävään, missä puhalsi raitis tuuli. Äkkiä kuuli hän maanalaisen lähteen lorinaa. Hän oli kuljetuskäytävän risteyksessä, mistä ennen oli johtanut tie Gaston-Marie'hin. Tuuli puhalsi täällä voimakkaasti, niin että häntä väristytti. Hän laski tunnottoman tytön maahan paalua vastaan.

— No, Katarina, pysyhän siinä vähän, kunnes minä kastan tämän veteen.

Hän oli hyvin säikähtynyt nähdessään Katarinan noin heikkona. Hän kastoi paitansa kulman lähteeseen ja pesi Katarinan kasvot. Hänen lapsen rintansa värähti heikosti, hän avasi silmänsä ja sopersi:

— Minua paleltaa.

— No, voi, sitä parempi! mutisi Chaval helpotuksella.

Hän alkoi pukea tytön ylle. Heitti vaivatta paidan hänen ylleen, mutta kirosi vetäessään housut hänen sääriinsä sillä tyttö itse ei vielä jaksanut liikkua. Hän ei ollut vieläkään aivan tointunut eikä voinut käsittää, missä hän oli ja miksi hän oli alasti. Kun hän muisti sen, häpesi hän. Kuinka hän olikaan voinut riisua kaikki yltään! Hän alkoi kysyä Chavalilta olivatko toiset nähneet hänet tuossa asussa ja tämä piloillaan keksi kaikellaisia tyhmyyksiä kertoen, että kaikki seisoivat kummin puolin käytävää rivissä, kun hän kantoi Katarinan tänne. Sitten hän rauhoitti hänet sanoen, että hän kiiti sellaisella vauhdilla, ettei kukaan heitä nähnyt.

— Perhana, minua vallan paleltaa, lausui hän alkaen pukeutua.

Katarina ei ollut vielä koskaan nähnyt häntä noin ystävällisenä.
Tavallisesti yhtä ystävällistä sanaa seurasi kymmenen haukkumasanaa.
Kuinka hyvä olisi elää sovussa! Hervottomana väsymyksestä tunsi hän
heltyvänsä ja kuiskasi hymyillen:

— Suutele minua!

Chaval suuteli häntä ja kävi loikomaan hänen viereensä odottaen, kunnes hän voimistuisi.

— Tiedätkö, jatkoi Katarina, — syyttä sinä niin vihoittelit äsken, minä en tosiaankaan jaksanut. Teillä murtopaikassa ei ole niinkään kuuma, mutta jos tietäisit, kuinka polttavan kuuma on seinän luona.

— Niin kyllä, vastasi Chaval, — puitten varjossa olisi paljon parempi… Minä ymmärrän kyllä, että sinun on vaikea, tyttö parka.

Katarina oli niin liikutettu hänen ystävällisistä sanoista, että koetti reipastua.

— Ei hätää, tää oli vain satunnaista, kun ilma oli aivan myrkyllinen. Mutta saat pian nähdä, etten laahaa jalkojani perässäni. Jos täytyy olla työssä, niin täytyy sitä tehdä. Mieluummin kuolen, mutta en rupea laiskottelemaan..

Syntyi hetken hiljaisuus. Chaval puristi tyttöä rintaansa, jottei hän vilustuisi. Katarina tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi voidakseen palata työhön, mutta hänen oli niin hyvä olla, ettei hän tahtonut liikahtaa.

— Minä en toivoisi muuta, jatkoi tyttö hiljaa, — kunhan sinä vain olisit kiltimpi minua kohtaan. Voisi olla niin hyvä, kun pitää toinen toisistaan, eikö totta?

Ja hän alkoi hiljaa itkeä.

— Mutta minähän pidän sinusta, huudahti Chaval, — enhän muuten olisi ottanut sinua.

Mutta tyttö vain pudisti päätään. Miehet usein ottivat vaimoja itselleen mukavuuden vuoksi, välittämättä lainkaan näitten onnesta. Ja hän itki vielä enemmän ajatellessaan, kuinka hyvä olisi, jos hän löytäisi toisen miehen, joka aina olisi noin hellä häntä kohtaan kuin Chaval nyt. Toisenko? Ja tuon toisen kuva vilahti hänen mielessään. Mutta se ei käynyt päinsä enää, hän toivoi ainoastaan, ettei Chaval löisi häntä niin kovasti, vaan että he eläisivät sovussa.

— Etkö tahtoisi koettaa toisinaan olla noin hyvä kuin sinä nyt olet, sanoi hän.

Nyyhkytyksiltään ei hän saanut enempää sanotuksi, mutta Chaval suuteli häntä taas.

— Tuhmahan sinä olet! No kuule, minä vannon, että tästä lähin olen hyvä. Enhän ole toisia häijympi.

Hän katsoi Chavaliin hymyillen kyynelten läpi. Ehkä hän oli oikeassa, eihän onnellisia vaimoja juuri tapaa usein. Hän ei paljoa luottanut hänen valaansa, mutta iloitsi kuitenkin nähdessään hänet noin lempeänä. Herra jumala, jospa niin olisi aina! He syleilivät taas hellästi toinen toisiaan, kun etäältä kuuluvat askeleet saivat heidät havahtamaan. Kolme toveria, jotka olivat nähneet heidät, tulivat kysymään, miten heidän laitansa oli.

He palasivat takaisin kaikki yhdessä. Oli jo lähes kymmenen, jonka vuoksi he rupesivat ensin aamiaiselle. Mutta tuskin olivat he haukanneet voileipänsä ja ottaneet kulauksen kahvia pullosta, kun kuulivat etäältä melun. Mikä oli hätänä? Oliko joku onnettomuus tapahtunut. He hypähtivät paikoiltaan ja juoksivat sinnepäin. Kaikilta tahoin juoksi pelästyneitä työläisiä tietämättöminä, mitä oli tapahtunut.

Äkkiä kiiti sivutse eräs vuorivouti huutaen:

— He sahaavat rautaköydet poikki! He sahaavat rautaköydet poikki!

Kaikkia valtasi pakokauhu, alhaalla juostiin kuin huimapäät pimeissä käytävissä. Miksi sahattiin köysiä poikki ja ketkä sen tekevät, koska ihmisiä on alhaalla! Se tuntui aivan käsittämättömältä.

Mutta toinen vuorivouti huusi äänekkäästi:

— Montsou'n työläiset sahaavat rautaköydet poikki! Ylös kaikki miehet!

Kun Chaval käsitti, mistä oli kysymys, tarttui hän Katarinan käteen ja pysähtyi. Ajatus, että hän tapaisi ylhäällä Montsou'n työläisiä, jäykisti hänet. Siis nuo lakkolaiset olivat sittenkin tulleet, vaikka hän oli luullut heidän olevan santarmien käsissä.

Taas kuului voudin ääni.

— Kaikki miehet portaille! Ylös kaikki miehet!

Joukko tempasi Chavalin mukaansa. Hän tyrkki Katarinaa syyttäen häntä että hän juoksi liian hitaasti. Vai tahtoiko hän, että he jäisivät siihen kahden kuolemaan nälkään. Nuo Montsou'n roistot olivat kyllä valmiit rikkomaan portaatkin ennenkuin kaikki ehtisivät ylös. Tuo kammottava otaksuma sai kaikkien päät vallan pyörälle ja he syöksivät kuin hurjat päistikkaa kukin koettaen ensimäisenä päästä portaille. Jotkut huusivat, että portaat jo olivat rikotut eikä kukaan pääse enää elävänä ylös. Portaitten luo saavuttua hyökkäsivät he kapeaan aukkoon, josta portaat veivät ulos.

— Peijakas, etkö sinä voi kiivetä minun edelläni! — sanoi Chaval Katarinalle tyrkäten häntä. — Silloin voisin ainakin kannattaa sinua, jos kaadut.

Katarina oli aivan näännyksissä tämän kolmen kilometrin matkan juoksun jälkeen. Hän oli taas aivan hiestynyt ja tuskin käsitti, mitä ympärillä tapahtui, antoi vain ihmisvirran viedä itsensä. Silloin vetäsi Chaval häntä kädestä niin voimakkaasti, että se oli mennä pois sijoiltaan. Hän huudahti kivusta ja sai kyyneleitä silmiinsä: Chaval oli jo unohtanut valansa eikä hän koskaan tulisi onnelliseksi.

— Mutta liikuhan toki! huusi tämä vielä kerran.

Mutta Katarina pelkäsi liiaksi häntä. Jos hän menisi edeltä, tyrkkäisi Chaval häntä koko ajan takaa. Siksi koetti hän livistää häneltä pois toisten väliin. Aukosta tippui lakkaamatta suuria veden pisaroita. Hallin lattia, jonka alla oli kymmenen metrin syvyinen kaivo, horjui ja notkui.

Kaksi vuotta sitten oli Jean-Bart'issa tapahtunut onnettomuus. Köysi oli katkennut ja häkki lensi lattian murrettuaan suoraan kaivoon. Kaksi työmiestä oli silloin hukkunut. Kaikki muistivat sen nyt. Jos kaikki töytäisivät tähän yhteen, niin voisivat he helposti joutua kaivoon.

— Niin mene sitten hiiteen, sinä itsepäinen nauta! — huusi Chaval tulistuneena. — Joudu perikatoon, sitä parempi minulle.

Hän kapusi edeltä ja Katarina perästä.

Kaivoksen pohjasta maanaukkoon oli sata kaksi porrasta, jokainen noin seitsemän metrin pituinen. Niitten välillä oli pieniä siltoja, missä aukko oli niin kapea, että siitä tuskin olkapäät mahtuivat. Se oli litteä seitsemänsadan metrin korkea savutorvi vesipumpun ja nostokoneväylän välillä, loppumaton, musta ja kostea torvi, missä portaat kulkivat melkein pystysuoraan. Lujalta miehellä meni kaksikymmentäviisi minuuttia kiivetäkseen ylös tuota jättiläistorvea. Näitä portaita käytettiin ainoastaan onnettomuustapauksissa.

Aluksi kapusi Katarina reippaasti. Hänen paljaat jalkansa olivat tottuneet maanalaisten käytävien epätasaisuuksiin eivätkä tunteneet kipua potkiessa portaitten neliskulmaisia askeleita, joita peitti rautalevy. Rattaitten lykkäämisestä kovettuneet kädet vaivatta pitivät kiinni paksuista käsipuista. Häntä huvitti kavuta noin pitkässä jonossa, se laimensi hänen suruaan. Kun etumaiset pääsevät ulos, tulevat takimaiset vielä olemaan kaivoksen pohjassa. Mutta nyt olivat etumaiset tuskin päässeet kolmatta osaa ylös. Kukaan ei puhunut sanaakaan, kumeasti vain kaikui jalkojen töminä ja lyhdyt vilkkuivat kuten vaeltavat tähdet alinomaan vaihtuvana murtoviivana.

Katarinan takana joku poika laski portaita. Hänen päähänsä juolahti tehdä samoin. He olivat jo nousseet viisitoista porrasta ja saapuneet lastauspaikkaan. Samassa töytäsi hän päällään Chavalin jalkoihin. Tämä kirosi huutaen että hän olisi varovaisempi.

Aika ajoittain pysähtyi jono. Silloin kaikki alkoivat puhua yhteen ääneen, kysyen, kauhistuen. Kiipijöitten levottomuus yhä kasvoi sitä myöten kuin he lähestyivät maanpintaa.

Kun oli sivuutettu kolmekymmentä kaksi porrasta ja päästy kolmanteen lastauspaikkaan, tunsi Katarina, että hänen kätensä ja jalkansa olivat aivan kangistuneet. Aluksi oli hän tuntenut heikkoa pistosta ihossaan, nyt ei hän enää tuntenut raudan ja puun kosketusta, vaan jänteitä pakotti yhä enemmän. Hänen mieleensä muistuivat vaari Bonnemort'in kertomukset niistä ajoista, jolloin ei vielä ollut nostokoneita. Kymmenen vuotiset lapset kantoivat hiiliä kopissa olkapäillään näitä loppumattomia portaita myöten. Jos sattui, että joku lapsista astui harhaan, tai jos vain hiilenpala vieri korista, niin heti lensi kolme, neljä lasta päistikkaa alas. Sietämätön suonenveto alkoi koukistaa Katarinan jäseniä eikä hän enää toivonut pääsevänsä ylös.

Tuli taas pysäys kapuamisessa ja häneltä pääsi helpotuksen huokaus. Mutta kauhu, joka valtasi joukon joka pysäyksellä, tarttui häneenkin. Sekä ylhäältä että alhaalta kuuli hän vikisevää hengitystä, päätä huimasi tuosta loppumattomasta nousemisesta ja hän tunsi pahoinvointia. Hän oli tukahtumaisillaan, pimeys ja ahtaat seinät painoivat häntä niin että päätä huimasi. Hän kärsi myös kosteudesta ja oli aivan märkä suurista vedenpisaroista, joita tippui ylhäältä. Lähestyttiin maanalaisten vesien rajaa ja sade yltyi niin että uhkasi sammuttaa lamput.

Chaval huusi pari kertaa Katarinaa, mutta ei saanut vastausta. Mikä hänelle oli tapahtunut siellä? Eikö hän saanut ääntä suusta. Voisihan hän edes sanoa, onko hän hengissä. Oli jo kavuttu ylös puolen tunnin ajan, mutta niin hitaasti, että oli vasta sivuutettu viisikymmentä yhdeksän porrasta. Oli jälellä neljäkymmentä kolme. Katarina sai vihdoin sanotuksi, että hän voi hyvin. Jos hän olisi valittanut väsymystään, olisi Chaval haukkunut häntä. Raudalla vuoratut askeleet viilsivät kuin veitsellä hänen jalkojaan. Sormet olivat niin kangistuneet, että hän pelkäsi joka hetki niiden luiskahtavan pois käsipuusta. Vaikeinta oli, että portaat olivat aivan jyrkät, niin että vatsakin otti kiinni askeleisiin.

Äkkiä kuului sydäntä särkevä valitus ja murina kiiri läpi jonon. Hiilirattaitten vastaanottaja-poika oli rikkonut kallonsa sillan nurkkaan.

Katarina yhä kapusi. Nyt oli sade jo lakannut. Ummehtunut ilma, missä oli vanhan raudan ja kostean puun hajua, oli sumuinen. Hän yhäti laski portaita: kahdeksankymmentä yksi, kahdeksankymmentä kaksi, kahdeksankymmentä kolme, — vielä yhdeksäntoista. Vain tämä laskeminen pysytti häntä pystyssä, sillä hän ei enää ollut tietoinen liikkeistään. Kun hän katsoi ylös, näki hän lyhtyjen luikertelevan rivin. Hänen käsistään ja jaloistaan pursusi verta, hän tunsi voimainsa heikkenevän, niin että pienimmästäkin sysäyksestä voisi kaatua.

Kaiken lisäksi takimaiset ahdistivat alhaalta ja koko jono horjui ja sysi; mitä enemmän he väsyivät, sitä enemmän he riensivät eteenpäin päästäkseen päivän valoon. Etummaisimmat olivat jo päässeet ylös. Siis kaikki portaat olivat ehjät. Mutta heitä vaivasi ajatus, että ne voidaan rikkoa nyt, niin että perimmäiset eivät pääse ylös, silloin kuin toiset jo hengittivät raitista ilmaa. Se saattoi heidät raivoon. Äkkiä tapahtui taas etummaisten joukossa pysäys, mutta takimmaiset eivät tahtoneet siitä mitään tietää, vaan tunkivat.

Silloin kaatui Katarina, Hän oli huutanut Chavalia nimeltä, mutta tämä ei kuullut, sillä hänkin riensi eteenpäin vimmoissaan potkien toveria, jonka edelle hän tahtoi päästä. Katarina vieri alas toisten jalkoihin ja kadotti tajunsa. Hän houraili, että hän oli yksi entisajan pieniä lykkääjiä, ja että hänen edeltäjänsä korista vierinyt hiili oli sattunut häneen, josta hän nyt lentää alas kuin varpunen, johon on heitetty kivi. Oli jälellä enää viisi porrasta. Oli kiivetty jo koko tunti.

Katarina ei päässyt koskaan selville, miten hän oli päässyt päivänvaloon. Hän oli päässyt ylös toisten olkapäillä, ihmisten tiheä muuri ei ollut antanut hänen kaatua. Hän tapasi itsensä äkkiä kirkkaassa auringon paisteessa, keskellä kuohuvaa joukkoa, joka otti hänet vastaan vihellellen.

III.

Aikaisin aamulla, jo ennen päivänkoittoa, oli kylissä kuohunut, joka levoton mieliala levisi myöhemmin yli koko tasangon. Mutta ei oltu onnistuttu lähtemään määrätyllä hetkellä, sillä kulki huhuja, että rakuunoja ja santarmeja oli liikkeellä. Kerrottiin, että he olivat yöllä tulleet Douai'sta ja arveltiin, että Rasseneur oli pettänyt toverit ja varoittanut Hennebeau'ta.

Puoli kahdeksan kulki toinen huhu, joka rauhoitti enimmän kärsimättömiä. Levottomat huhut osottautuivat turhiksi, sillä sotamiehet tekivät tavallisen sotilaallisen marssinsa, minkä kenraali oli järjestänyt usein aina lakon alusta Lillen prefektin toivomuksen mukaan.

Lakkolaiset vihasivat tuota virkamiestä, jota he syyttivät pettäneen lupauksensa välittää ja sen sijaan marssittavan joka viikko sotamiesjoukkoja Montsou'hun pitääkseen lakkolaisia kurissa. Niin pian kuin rakuunat ja santarmit olivat kulkeneet ohi Marchienneen, alkoivat kivihiilenkaivajat pilkata tuota tyhmää prefektiä ja hänen sotamiehiään, jotka kääntyivät selin niin pian kuin oli vakava asia kysymyksessä. Kello yhdeksään istuskelivat he rauhallisesti talojensa portailla katsoen poistuvien santarmien perään.

Montsou'n asukkaat nukkuivat rauhallisesti tilavissa ja pehmeissä vuoteissaan. Joku oli nähnyt, miten rouva Hennebeau oli ajanut tirehtöritalosta. Tirehtöri itse nähtävästi oli työssä, sillä talo näytti hiljaiselta ja autiolta.

Ei ainoatakaan kaivosta vartioitu asevoimilla, mikä oli huolimaton varomattomuus vaaran hetkenä. Viranomaiset aina tekevät tuollaisia virheitä, sillä he eivät koskaan tiedä asiain tilaa. Kun kello löi yhdeksän lähtivät kivihiilenkaivajat Vandameen päin kokoontuakseen metsään, kuten oli päätetty edellisenä iltana.

Mutta Etienne huomasi pian, ettei Jean-Bartiin saapunut läheskään kaikki kolmetuhatta, jotka edellisenä iltana olivat kokouksessa. Monet luulivat, että lähtö oli lykätty, mutta pahinta oli, että muutamat työmiehet olivat menneet edelle ja voisivat pilata koko asian ellei hän olisi mukana johtamassa.

Etienne poikkesi Suvarinin luo, mutta tämä vain kohautti olkapäitään arvellen, että kymmenen päättäväistä nuorukaista voi tehdä enemmän kuin suuri kansanjoukko. Hän syventyi jälleen kirjaansa kieltäytyen yhtymästä heihin, sillä he voisivat taas millä hetkellä hyvänsä heltyä, vaikka ainoa järkevä asia olisi polttaa Montsou. Kun Etienne kulki eteisen läpi, näki hän Rasseneurin istuvan kamiinin edessä hyvin kalpeana vaimon seistessä hänen edessään ja moittien häntä.

Maheu oli sitä mieltä, että täytyi pysyä sanassaan. Päätös saapua kokoukseen oli pyhä. Mutta yöllä oli kaikkien innostus laimennut ja hänkin pelkäsi mahdollista onnettomuutta, mutta selitti, että heidän velvollisuutensa kutsuu heidät sinne kannattaakseen tovereita heidän taistelussaan oikean asian puolesta. Etienne toisti, että täytyy toimia vallankumouksellisesti kuitenkaan uhkaamatta kenenkään henkeä. Hän kieltäytyi leipäpalasta, joka tarjottiin hänelle viinapullon kera, mutta joi kolme lasillista viinaa lämmitelläkseen ja otti mukaansa pieneen pulloon.

Alziren piti jäädä hoitamaan lapsia. Ukko Bonnemort oli edellisenä päivänä kulkenut liian paljon ja nyt hänen jalkojansa pakotti niin että hänen piti jäädä vuoteeseen.

Varovaisuuden vuoksi ei lähdetty kaikki yhdessä. Jeanlin oli jo aikoja kadonnut. Maheu meni vaimoineen suoraa tietä heittäen syrjästä katseita Montsouhun, mutta Etienne lähti ensin metsään yhtyäkseen tovereihin. Matkalla saavutti hän joukon naisia, joitten joukossa hän tunsi la Brulen ja Levaque'n. He söivät mennessään kastanjeja, joita Mouquettella oli mukanaan. He nielivät ne kuorineen täyttääkseen edes jollakin vatsansa. Metsässä ei hän löytänyt ketään, toverit olivat menneet suoraan Jean-Bart'iin. Hän kiiruhti askeleitaan ja lähestyi kaivosta, juuri kuin Levaque ja muut ympäröivät nostokonehallin. Kaikilta tahoin virtasi työmiehiä, Maheut tulivat valtamaantietä, toiset kulkivat peltojen yli hajallaan ilman aseita, ilman johtajaa aivankuin vesi olisi kohunnut uomistaan ja tulvinut peltojen yli.

Etienne huomasi Jeanlinin, joka oli kiivennyt sillan pylvääseen ja valmistautui katsomaan näytelmää. Hän oli rientänyt juoksujalkaa ja tullut ensimäisenä paikalle. Siellä oli tuskin kolmesataa koolla. Kun Deneulin näyttäytyi portailla, jotka veivät vastaanottohuoneeseen, joutui joukko hiukan hämilleen.

— Mitä te tahdotte? kysyi hän äänekkäästi.

Saatettuaan kääsit, joista hänen tyttärensä hymyilivät hänelle, palasi hän kaivokseen. Häntä kiusasi jokin epämääräinen levottomuus. Mutta kaivoksessa oli kaikki järjestyksessä, työläiset olivat laskeutuneet kaivokseen ja hiilten nostaminen oli alkanut. Hän rauhoittui ja alkoi jutella voudin kanssa, kun hänelle ilmoitettiin lakkolaisten saapuvan. Hän asettui lajitteluvajan ikkunan luo, mutta katsoessaan tuota kasvavaa ihmisjoukkoa, joka täytti pihan, tunsi hän voimattomuutensa. Kuinka hän voisi puolustaa kaikkia noita rakennuksia, jotka olivat suojattomia kaikilta tahoilta? Hän tuskin voisi saada kokoon parikymmentä luotettavinta työmiestään ympärilleen. Hän oli tuhottu.

— Mitä te tahdotte? toisti hän kalveten hillitystä raivosta ja koettaen miehuullisena ottaa vastaan onnettomuuden.

— Herra Deneulin, sanoi Etienne astuen esiin, me emme tahdo teille pahaa, mutta työn täytyy seisoa kaikkialla.

— Luuletteko, vastasi Deneulin, että te teette minulle palveluksen seisauttaessanne työn minun luonani? Sehän on samaa kuin jos ampuisitte minut tähän paikkaan. Minun työväkeni on kaivoksessa eikä tule sieltä, vaan täytyy teidän ensin ottaa minut hengiltäni.

Tämä jyrkkä vastaus nosti melun. Maheu pidätti väkisin Levaquen, joka tahtoi rynnätä esiin nyrkit ojossa. Etienne jatkoi harkintoja koettaen vakuuttaa Deneulinille, että he ovat oikeutetut toimimaan väkivaltaisesti, mutta tämä väitti vastaan työnteon oikeudesta. Muutoin ei hän halunnut lainkaan ryhtyä mihinkään keskusteluun noista tyhmyyksistä. Hän tahtoi olla herra talossaan ja katui ettei ollut asettanut portilleen neljä santarmia, jotka hajottaisivat tuon sakin.

— Myönnän, että olen itse syypää. Teidän tapaisianne vastaan ei auta muu kuin väkivalta… Ja vielä hallitus luulee voivansa voittaa teidät myönnytyksillä. Tehän pian kukistatte sen niin pian kuin se hiukankin höllentää valtaansa.

Etienne värisi kiukusta, mutta hillitsi yhäti itseään. Hän alensi äänensä lausuen.

— Pyydän teitä, että käskette väkenne ylös kaivoksesta. Minä en takaa voivatko toverini pysyä aisoissa. Te voitte ehkäistä onnettomuuden.

— En, jättäkää minut rauhaan! Kuka te olette? Te ette ole minun työmiehiäni enkä tahdo puhua kanssanne. Roistot ainoastaan maleksivat tuolla tavoin maanteitä ja ryöstävät vieraita taloja.

Joukon huudot peittivät hänen sanansa. Eniten melusivat naiset. Mutta hän seisoi yhä heidän edessään liikkumatta paikaltaan ja tunsi jonkunlaista tyydytystä voidessaan siten keventää sydäntään. Jos kerran hänen perikatonsa on varma, niin miksi hän alentuisi pyytämään. Työläisten lukumäärä kasvoi jo viiteen tuhanteen ja he ahdistivat jo portaita. Vielä hetki, ja joukko olisi repinyt hänet kappaleiksi, mutta silloin nykäsi eräs vouti häntä takaa:

— Mitä te teette, isäntä? Tämä voi saattaa murhaan. Miksi hukata ihmishenkiä?

Mutta Deneulin ponnisti vastaan ja puiden nyrkkiä huudahti viimeisen uhkauksensa:

— Roistot, heittiöt! Vielä muistatte tämän, kun voima kääntyy meidän puolellemme.

Hän vietiin väkisin pois. Etummaiset jo pyrkivät portaille, joka ratisi painosta. Hurjimpina töytäsivät naiset kiihottaen miehiä. Portti, joka oli ainoastaan pistetty hakaan antoi heti myöten. He ryntäsivät lajitteluvajaan, höyryosaston luo, koneitten luo. Viidessä minuutissa olivat kaikki kaivosrakennukset lakkolaisten hallussa. He kiitivät osastosta toiseen, huitoivat käsillään ja huusivat iloisina voitostaan työnantajan yli.

Maheu oli pelästyksissään rynnännyt etumaisten joukossa ja huusi
Etiennelle:

— Entä sitten? Me emme ole syynä siihen. Ja hän on itsepäinen kuin hullu.

— He voivat tappaa hänet!

Etienne ajatteli samaa. Mutta huomattuaan, että Deneulin oli sulkeutunut voutien huoneeseen vastasi ohimennen.

Itse asiassa hän ei ollut vähemmän levoton kuin Maheu, mutta taisi vielä hillitä itseään. Sitä paitsi kärsi hänen ylpeytensä, koska joukko ei enää totellut häntä johtajana, vaan vimmoissaan ei ollenkaan välittänyt kansan tahdon kylmäverisestä toteuttamisesta, kuten hän oli ajatellut. Turhaan hän vetosi järkevyyteen, kielsi tuhotöitä, joista viholliset saisivat aseen heitä vastaan.

— Höyrypannujen luo! huusi la Brule. — Sammuttakaamme tulet!

Levaque oli saanut käsiinsä sahan ja huitoen sillä ilmassa kuin tikarilla, huusi:

— Sahatkaamme rautaköydet poikki!

Pian yhtyi joukko tähän huutoon. Ainoastaan Maheu ja Etienne olivat vastaan, mutta heidän vastalauseensa hukkuivat yleiseen meluun. Vihdoin Etienne huusi toivottomana:

— Toverit! Mutta siellähän on ihmisiä kaivoksessa!

Mutta siitä melu vain yltyi ja kaikkialta kaikui huuto:

— Sitä pahempi heille!… Heidän ei olisi pitänyt mennä alas!… Se on oikein pettureille!… Niin, niin, jääkööt sinne! Ja onhan heillä portaat!

Kun ajatus portaista teki joukon vielä omavaltaisemmaksi, ei Etiennen auttanut muu kuin taipua. Peläten vielä suurempaa onnettomuutta riensi hän koneen luo saadakseen edes häkin ylös, jotteivät köydet putoisi ja murskaisi niitä painollaan. Koneenkäyttäjä ynnä päivystävät työläiset olivat pötkineet tiehensä. Etienne itse ryhtyi toimeen Levaquen ja toisten kiipiessä ylös, missä köydet olivat kiinnitetyt. Tuskin oli häkit ehditty kiinnittää paikkaan, kun alkoi kuulua sahan vihlova vikinä terästä sahatessa. Kaikki seisoivat hiljaa kuunnellen levottomina. Maheu, joka seisoi eturivissä, tunsi hurjaa iloa ikäänkuin sahan hampaat vapauttaisivat heidät kärsimyksistä hävittäen tien tuohon kurjuuden pesään, missä heidän ei nyt enää tarvitse kärsiä vilua ja uupumusta.

La Brule kiiti portaita pitkin huutaen taas:

— Tulta sammuttamaan! Höyrypannujen luo!

Toiset naiset seurasivat häntä. Maheu'n vaimo riensi sinne myös estääkseen hävitystä, samoin kuin hänen miehensä koetti saada toverinsa järkiinsä. Hän pysyi tyynempänä kuin toiset. Voitiin kyllä vaatia oikeuksia tekemättä tuhoja toisille. Kun hän tuli höyrypannuosastoon olivat naiset toimessa ajaakseen molemmat lämmittäjät pois. La Brule oli varustettu lapiolla, jolla hän kaivoi uunista palavia hiiliä lattialle missä ne paloi edelleen levittäen savua ympärilleen. Kaikkiaan oli kymmenen uunia viidelle höyrykattilalle. Toiset naiset auttoivat häntä. Hiestyneinä, repaleisina liekkien veripunasessa valossa häärivät he innokkaina tuossa helvetin keittiössä. Palavien hiilien kasa kasvoi kuumottaen vajan kattoa.

— Riittää! — huusi Maheun vaimo. — Katto voi syttyä!

— Sitä parempi! — vastasi eukko la Brule. Silloin ainakin siinä suhteessa tulee valmista… Helkkarissa! Olenhan vannonut, että kostaisin heille mieheni kuoleman!

Äkkiä kaikui jostain ylhäältä Jeanlinin kimakka ääni:

— Seis! Minä sammutan! Minä päästän höyryt!

Jeanlin oli rynnännyt tänne ensimäisenä haltioissaan kaikista huudoista ja temmellyksistä koettaen keksiä, minkä kepposen hän itse tekisi. Silloin pälkähti hänen päähänsä avata hanat ja päästää höyry ulos. Kuin pyssynlaukaus pamahti höyry päästessään ilmaan ja kattilat tyhjenivät silmänräpäyksessä sellaisella vyöryvällä jyrinällä, että korvat oli haljeta. Höyrypilvet täyttivät kaikki niin ettei nähnyt hiiliä eikä naisia. Ylhäällä käytävässä seisoi poika suu auki ihastuksesta.

Tätä kesti noin neljäs osa tuntia. Hiiliin oli sitä paitsi kaadettu muutamia sankoja vettä niin ettei enää ollut tulipalon vaaraa. Mutta joukon raivo ei ottanut tyyntyäkseen, vaan kiihottui se vielä enemmän. Miehiä liikkui raskaat moukarit käsissä ja naisetkin hankkivat itselleen rautakankia. Oli puhe rikkoa höyrypannuja, lyödä koneet murskaksi ja hävittää koko kaivos.

Etiennelle oli kerrottu siitä ja hän juoksi Maheun kanssa paikalle. Häntäkin huumasi hävityksen ja koston kuume. Mutta hän taisteli kuitenkin vastaan, manasi heitä tyyntymään nyt, kun köydet jo olivat sahatut poikki, tulet sammutetut, höyry päästetty ulos ja työ tehty kokonaan mahdottomaksi. Mutta ei hänen sanoistaan välitetty ja hävitystyö jatkui, kun ulkoa alkoi kuulua huutoja ja vihellystä kaivoksesta johtavien portaitten aukon luona.

— Alas petturit! kaikui sieltä. — Alas pelkuri-roistot!

Se oli osoitettu työmiehille, joita alkoi saapua alhaalta kaivoksesta. Ensimäiset häikäistyinä päivän valosta ja hämmästyneinä melusta, jäivät liikkumattomiksi paikalleen. Sitten syöksyivät he eteenpäin päästäkseen pakoon.

— Alas petturit! Alas sanansyöjät! jyrisi joukko.

Koko lakkolaisten joukko oli rynnännyt tänne. Viisisataa Montsou'sta saapunutta työläistä asettui kahteen riviin pakottaen Vandamen petolliset työläiset kulkemaan rivien välitse. Jokainen työmies, joka likaisena ja ryysyisenä nousi maan pinnalle, vastaanotettiin vihellyksellä, huudoilla ja pilkkasanoilla. Ei paljoa puuttunut, ettei nyrkitkin tulleet käytäntöön. Pilkkahuudot olivat muuttua uhkauksiksi.

— Piru vieköön! Kuinka monta heitä onkaan siellä? huudahti Etienne.

Häntä ihmetytti, että työmiehiä yhä nousi kaivoksesta ja raivostutti ajatus, ettei kysymys ollut vain muutamista harvoista, joita nälkä ja voutien uhkaukset olivat pakottaneet työhön. Siis hänelle oli valehdeltu siellä metsässä? Melkein kaikki Jean-Bartin työmiehet olivat työssä kaivoksessa. Mutta äkkiä huudahti hän ja ryntäsi esiin, kun sai nähdä Chavalin kynnyksellä.

— Tällaiseen kokoukseenko sinä kutsuit meidät tänne, senkin paholainen?

Huudot yltyivät ja kirouksia satoi Chavaliin. Joukko ympäröi tiheällä muurilla hänet valmiina hyökkäämään petturiin. Hänhän oli edellisenä iltana vannonut olevansa heidän kanssaan ja nyt tavattiin hän kaivoksessa toisten kanssa! Tekikö hän heistä pilaa?

— Lyökää hänet! Kaivokseen! Kaivokseen!

Chaval oli pelosta kalman kalpea koettaen sanoa jotain puolustuksekseen. Mutta yleisen raivon valtaamana ei Etienne antanut hänelle suunvuoroa.

— Vai niin, sinä olet tahtonut olla kaivoksessa, niin pysy sitten siellä? Mars, mene sinne, konna!

Hänen sanansa hukkuivat uuteen vihan purkaukseen. Nyt oli Katarina vuorostaan tullut näkyviin, häikäistynä auringon valosta ja kauhistuneena tuosta meluavasta joukosta. Hän tuskin pysyi pystyssä väsymyksestä sadan kahden portaan nousemisen jälkeen, kun hänen äitinsä huomasi hänet ja syöksyi häntä kohtaan nyrkit ojossa.

— Äh, sinäkin kelvoton! Sinun äitisi on kuolla nälkään ja sinä sillä välin petät hänet sinun rakastajasi tähden!

Maheu tarttui hänen käsivarteensa estäen häntä lyömästä. Mutta itse tarttui hän tyttärensä olkapäihin, ja alkoi pudistaa häntä sadatellen ja haukkuen häntä. Sekä Maheu että hänen vaimonsa olivat aivan kadottaneet mielenmalttinsa ja huusivat pahemmin kuin toiset.

Nähdessään Katarinan, tuli Etienne vallan vimmoihinsa ja huusi:

— Toisiin kaivoksiin! Pian… Ja sinä myös, koira.

Chaval oli tuskin ehtinyt siepata puukenkänsä ja heittää takin hartioilleen. Häntä vedettiin ja työnnettiin joka haaralta. Katarina otti myöskin nopeasti kenkänsä ja heitti takin yllensä rientäen rakastettunsa jälestä, sillä hän pelkäsi että hänet tapetaan.

Parissa minuutissa tuli Jean-Bart aivan tyhjäksi. Jeanlin oli jostain hankkinut itselleen paimentorven ja toitotti siihen nyt kaikin voimin ikäänkuin kooten laumaa. — La Brule, Levaquen vaimo, Mouquette ja muut vaimot kokosivat hameensa voidakseen helpommin juosta, Levaque taasen heilutti kirvestä päänsä päällä. Kaikilta tahoilta saapui uusia työläisjoukkoja, niin että joukko kasvoi tuhanteen.

— Kaivokseen! Alas petturit! Kaikki pois työstä!

Jean-Bartissa oli jälleen syntynyt hiljaisuus. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä eikä kuulunut yhtäkään ääntä. Deneulin tuli voutien huoneesta tehden kieltävän eleen kädellään, ettei häntä seurattaisi ja tarkasti koko kaivoksen. Hän oli kalpea, mutta rauhallinen. Ensin pysähtyi hän kaivosaukon luona, nosti katseensa ja tarkasti poikki sahattuja köysiä, joitten teräksiset päät riippuivat hyödyttöminä, sahan hampaat olivat jättäneet niihin tuoreen haavan, joka kiilsi keskellä mustaa koneöljyä. Sitten nousi hän koneen luo, tuijotti liikkumattomaan vipuun, joka rennosti riippui kuin halvattu jäsen, kosketti sen kylmää metallia ja säpsähti ikäänkuin hän olisi koskenut ruumiiseen. Sitten lähti hän höyrykattilaosastoon, hitaasti sivuutti sammutettuja uuneja, joihin oli kaadettu vettä, potkasi höyrykattilaan, joka kumahti tyhjänä ja onttona.

Kaikki on lopussa, hän on joutunut täyteen vararikkoon!

Täysin tietoisena täydellisestä hävityksestään ei hän enää tuntenut vihaa lakkolaisia kohtaan. Hän käsitti, että tämä oli kaikkien syy, kaikkien on kärsittävä monivuotisten erehdysten seurauksista.

IV.

Työläisten joukko kiiti sillä välin eteenpäin valkojuurikaspeltojen yli, jotka kuurasta olivat valkosia.

Pian onnistui kuitenkin Etiennen saada joukosta ylivallan. Pysähtymättä hän jakeli käskyjä suunnaten kulkuetta. Joukon etunenässä loikki Jeanlin ja puhalsi torvestaan hurjia ääniä. Sitten kulkivat naiset jotkut varustettuina kepillä. Maheun vaimon silmät kiiluivat niin ikäänkuin hän näkisi edessään oikeuden valtakunnan. La Brule, Levaquen vaimo ja Mouquette marssivat kuin sotamiehet rynnäkköön. Jos onnettomuudeksi sattuisi tapaamaan santarmeja, niin saataisiimpa nähdä, josko he paljastaisivat aseensa naisia vastaan. Heidän jälestään kulki hajallaan miehiä, jonka joukon yli kohosivat heidän keppinsä ja rautakankensa, sekä korkeimpana kiilui auringossa Levaquen kirves.

Keskellä joukkoa kulki Etienne kääntämättä silmiään pois Chavalista, jonka hän käski kulkemaan edellänsä. Hänen takanaan kulki Maheu, joka heitti synkkiä silmäyksiä Katarinaan, ainoaan naiseen miesten joukossa. Tämä tahtoi välttämättä kulkea rakastettunsa lähellä, jottei hänelle tehtäisi mitään pahaa.

Aika ajoittain raikui huuto:

— Leipää! Leipää! Leipää!

Oli jo puolen päivän aika ja kuudenviikkoisesta nälästä typö tyhjät vatsat vaativat ravintoa. Nälän ankara tuska kiihotti vielä enemmän vihaa pettäjiä vastaan.

— Kaivoksiin! Kaikki työt seisomaan! Leipää!

Etienne, joka aamusta asti ei ollut nauttinut mitään, tunsi sietämättömiä kouristuksia vatsassa. Hän ei valittanut, mutta aika ajoittain tarttui hänen kätensä viinapulloon ja hän kulautti siitä aina vähän kerrallaan.

Kun he lähestyivät Joiselle tien luo, koetti eräs Vandamen hiilenmurtaja, joka kostonhimosta isäntäänsä oli liittynyt joukkoon, saada toverit kääntymään perässään oikealle.

— Gaston-Marie'hin! Seisauttakaamme pumppu ja täyttäköön vesi
Jean-Bartin!

Joukko oli seuraamaisillaan häntä kuulematta Etienneä, joka pyysi heitä jättämään pumpun rauhaan. Mitä varten hävittää käytäviä? Se oli vastoin hänen työmiessydäntään. Maheun mielestä oli myöskin väärin purkaa vihansa koneisiin. Mutta hiilenmurtaja yhä huusi omaansa ja joukko oli kahdenvaiheilla. Silloin Etienne huusi vielä kovemmin:

— Mirou'hun! Siellä on pettureita kaivoksessa! Mirou'hun! Mirou'hun!

Yhdellä käden liikkeellä sai hän joukon kääntymään vasemmalle ja Jeanlin, joka jälleen riensi joukon etunenään, toitotti paimentorveen vielä kovemmin. Tällä kertaa oli Gaston-Marien kaivos pelastettu.

Mirou'hun oli neljä kilometriä, mutta joukko suoritti matkan jossakin puolessa tunnissa juosten suoraan tasangon yli.

Kun he lähestyivät kaivosta, huomasivat he erään voudin odottavan heitä lajitteluvajan sillalla. Kaikki tunsivat hyvin ukko Quandieu'n, joka oli Montsou'n vanhimpia vouteja. Hän oli seitsemänkymmenen vanha harmaapäinen ukko, joka oli ympäristössä tunnettu ihmeteltävästä terveydestään.

— Mitä te tahdotte, mellastajat? huusi hän.

Joukko seisahtui. Tuohan ei ollut työnantaja, vaan työtoveri, jota kohti he tunsivat kunnioitusta.

— Kaivoksessa on työläisiä, — sanoi Etienne. Käske heidät ylös.

— Niin, ei enempää kuin kuusikymmentä henkeä, vastasi ukko Quandieu. — Toiset pelkäsivät teitä roistoja. Mutta olkaa varmat, ettei ainoakaan mies tule ylös kaivoksesta, tai muuten tulette tekemisiin minun kanssani.

Maheu puuttui puheeseen.

— Se on meidän oikeutemme, ukko, sanoi hän. Miten muuten voisimme tehdä lakon yleiseksi, ellemme pakottaisi tovereitamme luopumaan työstä.

Ukko mietti hetkisen. Nähtävästi ei hän ollut paljoa selvempi noista kysymyksistä kuin hiilenmurtajakaan. Vihdoin vastasi hän.

— Mahdollisesti te olette oikeassa, en tahdo sitä kieltää. Mutta minä tiedän vain tehtäväni. Minä olen tässä yksin, miesten pitää siellä alhaalla olla kello kolmeen ja he tulevatkin olemaan.

Joukko alkoi taas meluta. Häntä uhattiin nyrkeillä, naiset tungettelivat hänen ympärillään, mutta hän seisoi lujana pitäen harmaata päätään koholla ja hänen äänensä kaikui niin äänekkäästi, että se voitti joukon melun.

— Piru vieköön, te ette pääse tästä. Niin totta kun elän, kuolen mieluummin, mutta en salli koskettaa köysiä. Älkää tungetko, sillä silloin heittäydyn teidän nähden alas kaivokseen.

Joukon läpi kävi värähdys ja se vetäytyi takasin.

— Se on nauta, joka ei sitä ymmärrä. Minä olen samallainen työmies kuin tekin. Minun käskettiin vahtia ja minä vahdin.

Pitemmälle eivät ukko Quandieu'n henkiset kyvyt ulottuneet kangistunut kuin oli velvollisuuden tuntonsa itsepintaisuudessa. Toverit katsoivat häntä liikutettuina ja tunsivat jossain sisimmässään vastakaikua. He ymmärsivät tuon sotilasmaisen uskollisuuden velvollisuuksineen, tuon horjumattomuuden vaaran hetkenä. Ukko arveli, että he ovat kahden vaiheilla ja toisti:

— Minä heittäydyn kaivokseen teidän nähtenne.

Joukko alkoi liikkua kääntyen pois ja hetken perästä se jo kiiti edelleen tasankoa myöten huutaen:

— Madeleineen! Crevecoeur'iin! Työt seisomaan! Leipää! Leipää!

Mutta kesken kaikkea tapahtui välikohtaus. Väitettiin, että Chaval oli tahtonut käyttää yleistä hämminkiä hyväkseen pujahtaaksensa pois. Etienne tarttui hänen käsivarteensa ja uhkasi lyödä häneltä jalat ja kädet poikki, jos hän yrittäisi jotain petosta. Toinen taisteli vastaan puolustautuen.

— Mitä te tahdotte? Päästäkää minut. Eikö jokaisella ole vapaus tehdä, mitä tahtoo? Minä olen aivan paleltua ja minun täytyy peseytyä. Päästäkää minut.

Todellakin hiestä oli hiilitomu tarttunut hänen ihoonsa eikä nuttu paljoakaan suojellut häntä kylmää vastaan.

— Juokse ripeämmin, niin lämpiät. Ja kyllä me laitamme sinulle löylyn, että puhdistut, jahka joudumme, — puhui Etienne. — Ei olisi tarvinnut eilen kerskua ja vaatia verta.

Etienne kääntyi vihdoin Katarinaan, joka koetti pysyä mukana. Hänen oli hyvin vaikea nähdä tätä läheisyydessään noin kurjassa tilassa, kylmästä värisevänä vanhassa miehennutussa ja likaisissa housuissa. Hän oli varmaankin aivan uuvuksissa, mutta juoksi kuitenkin.

— Saat mennä! Kuuletko? sanoi Etienne.

Katarina ei ollut kuulevinaan, mitä hän sanoi. Vain hetkeksi kohtasi hänen soimaava katseensa Etiennen katseen. Mutta hän ei pysähtynyt. Miksi Etienne tahtoi, että hän jättäisi rakastettunsa? Tietysti Chaval ei ollut kiltti häntä kohtaan, vieläpä löi häntä toisinaan. Mutta kuitenkin oli hän ensimäinen mies, jolle hän oli antautunut. Ja hän oli valmis puolustamaan rakastettuansa, ei tosin niin paljon rakkaudesta kuin ylpeydestä.

— Mene matkaasi! huusi Maheu hänelle.

Isän ääni pakotti hänet hetkeksi hidastuttamaan vauhtiansa. Hän vapisi ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä. Mutta voittaen pelkonsa hän saavutti heidät taas ja juoksi rakastajansa rinnalla. Hänen annettiin. olla.

Joukko kulki nyt Joisellen tien poikki ja suuntasi kulkunsa Cougny'hyn. Siinä näkyi heille etäisyydessä koko joukko tehdastorvia, tiilitehtaita ja puuvajoja, joita ympäröi likanen aita. He sivuuttivat kaksi työväen kylää, nr. 180 ja nr. 76, jolloin paimentorven äänen ja joukon huudot kuullessaan liittyi kylistä joukkoon miehiä, naisia ja lapsia. Kun he saapuivat Madeleineen, oli heitä jo runsaasti puolitoista tuhatta.

Kello oli vasta vähän yli kahden, mutta voudit, jotka edeltäpäin tiesivät lakkolaisten saapuvan, kiirehtivät työläisten nostamista kaivoksesta. Kun joukko saapui paikalle ei kaivoksessa ollut enää kuin parikymmentä henkeä ja nekin nousivat heti häkeissään. He lähtivät heti juoksemaan pakoon, jolloin joukko heitti kiviä heidän jälkeensä. Kahdelle annettiin aimo tavalla selkään ja yhdeltä revittiin hiha takista. Tämä ihmisvaino pelasti kaivoksen, ei köysiin eikä koneisiin koskettu, vaan kiiti joukko jo taas edelleen naapurikaivokseen.

Crevecoeur oli vain viidensadan metrin päässä Madeleinesta. Täälläkin työläiset olivat juuri nousemaisillaan. Naiset hyökkäsivät erään naislypsäjän kimppuun ruoskien häntä, niin että hänen housunsa menivät rikki ja sääret paljastuivat miesten nähden, jotka alkoivat sille nauraa. Kaivospojille annettiin korvalle ja hiilenmurtajat pakenivat pehmennetyin jäsenin ja verta vuotavine nenineen.

Joukon kiihko yhä yltyi. Koston tarve sai kaikkien päät pyörälle. Huudot alkoivat käydä yhä uhkaavimmiksi. Niihin sekaantui kaikki viha pettäjiin ja huonosti palkattuun työhön ja nälkäisen vatsan vaatimukset. Alettiin sahata köysiä ja heitettiin kesken, piti juosta yhä eteenpäin.

Muutamat tahtoivat lähteä Saint-Thomas'een. Tämä kaivanto oli paraimmassa kurissa eikä lakko ollut yhtään koskettanut siihen. Siellä oli työssä lähes seitsemänsataa työläistä, mikä saattoi lakkolaiset aivan raivoon. Siellä heidät kyllä vastaanotettaisiin kepillä ja olisi edessä kova kamppailu, mutta saisipa nähdä kenen ottaisi. Kulki huhu, että Saint-Thomas'essa oli ne santarmit, joita aamulla oli pilkattu. Mistä se tiedettiin? Sitä ei kukaan voinut sanoa. Mutta pelko valtasi heidät kuitenkin niin, että he päättivät mennä Feutry-Cantel'iin, missä kyllä oli nelisensataa roistoa työssä, mutta heille kyllä näytettäisiin.