Kello oli kaksi. Vuorivoutien huoneustosta, missä vartijasto oli, kuului meluavia ääniä. Vahtisotamiehen häviäminen oli hämmästyttänyt vartiaston ja kapteeni herätettiin. Koko ympäristö oli tutkittu ja päätettiin, että hän oli karannut. Etienne seisoi pulassa vajan suojassa ajatellen kapteenia, joka pikku sotamiehen sanojen mukaan oli tasavaltalainen. Kenties hänen onnistuisi saada kapteeni kansan puolelle. Sotamiehet heittävät pois pyssynsä ja silloin ei ole vaikea hävittää kaikki porvarit. Tämä unelma lumosi hänet niin, että hän unohti kuoleman, vaan seisoskeli tuntikausia nilkkoja myöten loassa kiihottuneena toiveesta, että voitto oli vielä varma.

Kello viiteen saakka odotteli hän belgialaisia työläisiä. Vasta sitten tuli hänen mieleensä, että yhtiö varmaankin oli jättänyt heidät yöksi Voreux'hon. Laskeutuminen oli jo alkanut ja muutamat tiedustelijat, jotka lähetettyinä kylästä No. 240 ottamaan asioista selvän, olivat kahden vaiheilla ilmoittaisivatko tovereille. Etienne selitti heille, kuinka yhtiö oli petkuttanut heitä, ja he lähtivät juoksemaan kylään. Itse hän jäi odottaa maan kummun takana.

Etienne huomasi etäällä yksinäisen naisen kulkevan maantiellä ja riensi häntä vastaan, sillä hän oli naisessa tuntenut Katarinan.

Kello kahdestatoista oli Katarina kulkenut likasia teitä pitkin. Kun Chaval oli tullut kotiin, ajoi hän Katarinan ylös lyönneillään huutaen, että hän korjaisi heti luunsa ellei hän tahtonut lentää ikkunasta ulos. Itkien ehtimättä pukeutua oli hän hypännyt kadulle ja saamastaan potkusta vierinyt alas portailta. Hän oli aivan pois suunniltaan eikä voinut uskoa, että Chaval tarkoittaisi täydellistä eroa, vaan istui alimmalle portaalle odottaen, että Chaval kutsuisi hänet takaisin.

Kaksi tuntia turhaan odotettua ja väristen vilusta lähti hän kulkemaan, mutta palasi taas uskaltamatta kuitenkaan koputtaa tai huutaa. Sitten lähti hän suoraa päätä vanhempainsa luo. Mutta päästyään lähelle kotiaan häpesi hän niin, että lähti juoksemaan pois peltojen yli peläten, että joku näkisi ja tuntisi hänet, vaikka koko kylä nukkui. Ja niin hän maleksi lokaisia teitä ainaisessa pelossa, että hänet otettaisiin kiinni irtolaisena ja vietäisiin Marchiennen tyttölään, mikä oli jo kuukausien ajan vainonut häntä pelottavana aaveena.

Ajatellessaan, että Chavalin pitäisi nyt aamulla mennä kaivokseen, sai hänet suuntaamaan askeleensa sinne, vaikkei heillä ollut mitään puhuttavaa keskenään eikä se hyödyttänytkään. Jean-Bartissa ei enää tehty töitä ja Chaval oli uhannut kuristaa hänet, jos hän taas alkaisi työskennellä Voreux'ssa, sillä hän pelkäsi, että Katarina voisi kieliä hänestä siellä. Mitä hänen pitäisi tehdä?

Päivä koitti. Hän tunsi etäältä Chavalin takaapäin, joka hiipi varovasti kumpua kiertäen. Samassa huomasi hän Bebertin ja Lydian, jotka ryömivät esiin piilostaan puupinokolosta, missä he olivat viettäneet yön odottaen Jeanlinia uskaltamatta palata kotiin. Ja sill'aikaa kuin Jeanlin haki teostaan unhotusta unesta, istuivat nämä lapset vierekkäin pysyäkseen lämpiminä syleillen toinen toisiaan. Lydia ei uskaltanut valittaa Jeanlinin pahoinpitelyä eikä Bebertillakaan ollut rohkeutta kertoa lyönneistä, jotka hän sai rosvopäälliköltä. Jeanlin väärinkäytti tosiaankin valtaansa, pakotti heidät mitä uhkarohkeimpiin ja vaarallisimpiin yrityksiin, mutta ei koskaan antanut heille heidän voitto-osaansa. He tunsivat katkeruutta sydämessään ja lohduttaakseen toinen toistaan syleilivät ja suutelivat he toisiaan vastoin Jeanlinin kieltoa. Koko yön viettivät he näissä viattomissa hyväilyissä ja tunsivat itsensä onnellisimmiksi tuossa kuopassa kuin koskaan ennen markkinapäivinäkään, jolloin he saivat piparkakkuja ja viiniä.

Kimakka torven toitotus säikähytti Katarinan. Hän ojentautui ja näki, miten sotamiehet pyssyt olalla tulivat Voreux'sta. Etienne tuli juosten, Bebert ja Lydia hyppäsivät esiin piilopaikastaan ja etäältä näkyi kylästä saapuvan juoksujalkaa raivostuneita naisia ja miehiä.

V.

Kaikki Voreux'n käytävät olivat suljetut. Kuusikymmentä sotamiestä vartioi ainoata porttia, joka oli jätetty auki. Siitä pääsi kapeita portaita myöten vastaanottohueneeseen, vajaan, sekä voutien huoneeseen. Kapteeni oli asettanut heidät kahteen riviin selin seinään, jottei heihin voitaisi hyökätä takaapäin.

Aluksi pysytteli työläisjoukko, joka oli rientänyt paikalle, kohtuullisen välimatkan päässä. Heitä oli vain kolmisenkymmentä ja he neuvottelivat kiihkeästi keskenään.

Ensimäisten joukossa oli saapunut Maheun vaimo Estelle käsivarrellaan ja toisti kiihkeästi yhä samaa:

— Ei saa laskea ketään! Ei saa laskea ketään!

Hänen miehensä oli kaikessa samaa mieltä kuin hän. Silloin tuli juuri Requillartista vanha Mouque. Häntä ei tahdottu laskea, mutta hän riuhtasihe itsensä irti väittäen että hevosia piti syöttää, ne kun viisi välittivät vallankumouksesta. Sitä paitsi oli yksi hevonen kuollut ja se täytyi nostaa ylös. Etienne vapautti tallirengin ja sotamiehet laskivat hänet menemään. Neljännes tunnin kuluttua, jolloin lakkolaisten lukumäärä oli tuntuvasti kohonnut ja he alkoivat uhkaavasti astua lähemmäksi, avattiin suuri portti alakerrassa, ja sieltä tuli muutamia miehiä laahaten kuollutta eläintä. Kaikki tunsivat hevosen, joukosta kuului kuiskauksia:

— Eikö tuo ole Trompette? Sehän on Trompette! Tosiaankin, se oli Trompette. Se ei ollut voinut tottua maanalaiseen elämään, oli pysynyt synkkänä, haluttomana työhön kärsien valon puutteesta. Turhaan Bataille, kaivoksen vanhin hevonen, hankasi ystävällisesti kuonoaan sen kaulaan ja pureskeli sitä ikäänkuin kehottaen sitä taipumaan kohtaloonsa. Trompette näytti siitä tuntevan vielä kipeämmin valon kaihoa. Joka kerran kun ne tapasivat toisensa, ne ikäänkuin vahtivat, vanhin sitä, minkä oli unohtanut, nuorin sitä, jota ei voinut unohtaa. Sitten kuin Trompette kamppaili kuoleman kielissä olkivuoteellaan, nuuski Bataille sitä hirnuen lyhyeen, joka muistutti itkua. Se tunsi, miten Trompette kävi kylmäksi, kaivos riisti siltä sen viimeisen ilon, tuon ystävän, joka oli tullut ylhäältä ja tuonut peltojen raikkaan tuoksun, joka muistutti sille sen omaa nuoruutta vapaassa luonnossa. Lakkolaiset katsoivat synkkinä Trompetten ruumista. Yksi naisista lausui:

— Aivan kuin ihminen, ei tehnyt mieli maan alla ryömiä.

Sillä välin kylästä saapui yhä lisää väkeä. Joukon etunenässä kulki
Levaque, hänen jälessä kulki hänen vaimonsa, Bouteloup ja toiset.

— Alas belgialaiset! huusi Levaque. — Pois kaikki ulkomaalaiset! Alas kaikki!

Kaikki olivat kuohuksissa ja Etiennen piti hillitä heitä. Hän lähestyi kapteenia, joka oli pitkä, laiha, mutta päättäväisen näköinen nuori mies, selittäen asiain tilan koettaen voittaa hänet puolelleen ja tarkaten, minkä vaikutuksen sanat tekivät häneen. Mitä varten panna toimeen verilöyly? Eikö kivihiilenkaivajat olleet oikeassa? Kaikkihan ihmiset ovat veljiä ja täytyisi heidän hyvin sopia keskenään. Kun hän mainitsi sanan tasavalta, teki kapteeni kärsimättömän eleen. Mutta hän säilytti kuitenkin sotilaallisen järkähtämättömyytensä ja vastasi tylysti:

— Hajaantukaa! Älkää pakottako minua tekemään velvollisuuttani.

Etienne uudisti kolmasti yrityksensä, toverien muristessa hänen takanaan. Huhu kiersi kertoen, että itse Hennebeau oli kaivoksessa ja lakkolaiset murisivat, että pitäisi hänet laskea niskasta alas ja katsoa, miten hän itse hakkaisi hiiliä. Mutta huhu oli väärä; kaivoksessa oli ainoastaan Negrel ja Dansaert, jotka molemmat hetkeksi näyttäytyivät vastaanottohuoneen osaston ikkunassa. Päävouti koetti pysytellä näkymättömänä, sillä siitä asti, kun hänet oli tavattu Pierronin vaimon luona, oli hän hiukan hämillään. Pieni insinöri sitä vastoin katseli joukkoa rohkein silmäyksin hymyillen ja osottaen halveksumisensa sekä ihmisiin että tapahtumiin. Joukko alkoi heti viheltää ja huutaa uhkaavasti ja molemmat katosivat näkyvistä. Heidän tilalleen ilmestyivät Suvarinin kalpeat kasvot. Hänen työvuoronsa oli juuri sinä päivänä. Hän ei ollut poistunut koneensa äärestä aina lakon alusta asti ja viimeisinä päivinä oli hän kokonaan lakannut puhumasta ollen kokonaan jonkun salaisen ajatuksen vallassa, jonka teräksinen kärki loisti hänen harmaitten silmien syvyydestä.

— Hajaantukaa! toisti kapteeni lujalla äänellä. Minä en tahdo kuulla mitään, minä olen saanut käskyn vartioida kaivosta ja minä teen sen. Älkää tunkeko minun väkeeni, tai minä pakotan teidät perääntymään.

Vaikkakin hänen äänensä kaikui varmana, näkyi, että hän kävi levottomaksi nähdessään lakkolaisten joukon yhä kasvavan. Kello kaksitoista piti toisen tulla hänen tilalleen, mutta kun hän pelkäsi ettei hän voisi kestää siihen asti, oli hän lähettänyt pojan Montsouhun pyytämään avustusta.

Hänelle vastattiin huudoilla ja melulla.

— Alas muukalaiset! Alas belgialaiset! Me tahdomme olla isännät kotonamme!

Etienne astui surullisena syrjään. Nyt oli kaikki hukassa, ei muuta kuin taistella ja kuolla. Hän ei enää yrittänyt pidättää joukkoja ja lakkolaiset alkoivat heti tunkea pientä sotaväenosastoa vastaan. Heidän joukkonsa nousi nyt lähes neljäänsataan, lähikaivoksilta oli myös rientänyt joukkoja paikalle. Kaikki huusivat samaa. Maheu ja Levaque huusivat vimmoissaan sotamiehille:

— Menkää tiehenne! Ei meillä ole mitään teitä vastaan, menkää pois!

— Teillä ei ole täällä mitään tekemistä, huusi Maheun vaimo. —
Antakaa meidän rauhassa järjestää asiamme. — Ja hänen takanaan huusi
Levaquen vaimo:

— Täytyykö meidän lyödä teidät mäsäksi, jotta te menisitte pois tieltä.

Lydiakin tunki joukon etunenään ja huusi kimakalla äänellä:

— Katsokaa punaisia makkaroita!

Katarina seisoi muutaman askeleen päässä ja kuunteli onnettomana, että kohtalo oli taas heittänyt hänet yhteentörmäyksen paikalle. Eikö hän ilmankin kärsinyt kylliksi? Mitä oli hän rikkonut, kun onnettomuus seuraa häntä noin joka askeleella? Hänen sydämensä tunsi tarvetta vihata, hän muisteli, mitä Etienne oli iltasin kertonut ja kuunteli nyt tarkoin, mitä hän puhui sotamiehille. Hän kutsui heitä tovereiksi, muistutti heille, että hekin ovat kansan lapsia ja täytyisi heidän pitää yhtä kansan kanssa sortajia ja rikkaita vastaan.

Äkkiä alkoi joukko lainehtia tehden tilaa tyrkkivälle eukolla, joka ryntäsi esiin. Se oli La Brule, jota oli kauhea nähdä, niin laiha kuin oli paljaina kauloineen ja käsivarsineen ja hurjasta menosta epäjärjestyksessä riippuvine hapsineen.

— Hitto vieköön, vihdoinkin pääsin! — huusi hän hengästyneenä. —
Pierron heittiö oli sulkenut minut kellariin.

Heti sen jälkeen syöksyi hän sotamiesten kimppuun syytäen haukkumisia:

— Sellaiset konnat! Rosvot! Ryömivät päällikköjen edessä ja nyt muka ovat rohkeita köyhiä raukkoja kohtaan!

Silloin toisetkin yhtyivät heihin ja tärisyttivät ilman haukkumisillaan ja sadatuksillaan. "Alas punahousut?" kaikui yhä ilmassa.

Sotamiehet, jotka tylsinä ja liikkumattomina olivat kuunnelleet vetoomista heidän toveruuteensa ja veljeyteensä, säilyttivät horjumattomuutensa nytkin hävyttömyyksiä kuunnellessaan. Takana oli kapteeni jo paljastanut sapelin. Mutta joukko yhä tunki eteenpäin uhaten litistää sotamiehet muuria vastaan. Kapteeni komensi ja heti pajunettien kaksoisrivi kohosi joukkoa vastaan.

— Haa? petturit! huusi la Brule.

Mutta joukko oli tuskin vavahtanut, kun se jo taasen ryntäsi eteenpäin kiihkeässä kuoleman halveksumisessaan. Monta naista ryntäsi eteenpäin, Maheun ja Levaquen vaimot huusivat:

— Tappakaa meidät, tappakaa meidät! Me vaadimme oikeutemme.

Vaarasta huolimatta tulla lävistetyksi oli Levaque tarttunut yhtaikaa kolmeen pajunettiin ja kivusta välittämättä väänsi niitä koettaen ne saada sotamiesten käsistä. Ainoastaan Bouteloup seisoi jonkun matkan päässä ja tarkasteli heitä välinpitämättömänä. Hän katui, että oli ollenkaan tullut mukaan.

— Iskekää! iskekää, toisti Maheu, jos olette kunnon poikia!

Ja hän paljasti karvaisen hiilen tatueraman rintansa koettaen ohjata pajunetin rintaansa vastaan. Hän tunki niitä vastaan niin että sotamiehet olivat pakotetut perääntymään hänen pelottoman rohkeutensa edestä. Yksi pajuneteista oli kuitenkin raapaissut häntä rintaan, jolloin hän kävi aivan mielettömäksi tahtoen työntää sen vielä syvemmälle rintaansa.

— Pelkuri-raukat, ettekö uskalla! huusi hän sotamiehille. — Meidän takanamme on kymmenen tuhatta toveria. Tappakaa meidät, jos tahdotte, mutta silloin teidän täytyy tappaa kymmenen tuhatta!

Sotamiesten asema kävi arveluttavaksi, sillä he olivat saaneet käskyn turvautua aseisiin ainoastaan äärimmäisessä tapauksessa. Mutta kuinka estää noita mielettömiä, jotka itse hyökkäsivät pajunetteihin? Sitä paitsi tunki joukko yhä lähemmäksi litistäen heidät muuria vastaan, niin etteivät he enää voineet perääntyä. Mutta siitä huolimatta tuo pieni ryhmä kesti kylmäverisesti joukon tungettelun ja täytti kapteenin katkonaisia määräyksiä. Kapteeni itse seisoi liikkumattomana huulet lujasti yhteen puserrettuina. Nyttemmin pelkäsi hän ainoastaan yhtä, että sotamiehet kadottaisivat kylmäverisyytensä haukkumisilta. Yksi nuori kersantti, jonka ylähuulta peitti hieno untuva, alkoi jo räpyttää silmiään tavalla, joka herätti levottomuutta. Hänen vieressään seisoi vanha sotamies, joka oli ollut mukana kahdessakymmenessä tappelussa, kalpeni nähdessään, miten hänen pajunettiaan revittiin kuin oljenkortta. Oli tarpeen vallan koko voima, jotta kävisi mahdolliseksi pysyttää sotilaskurin ylevän tyyneyden hiljaisuus.

Yhteentörmäys näytti olevan välttämätön. Äkkiä osaston takana ilmestyi vouti Richomme, jonka hyväntahtoiset kasvot olivat kauhun murtamat.

— Mutta, herra jumala! huudahti hän: — Tuohan on mielettömyyttä!
Eihän tuollaisia tyhmyyksiä voida sallia.

Hän ryntäsi sotamiesten ja työläisten väliin.

— Toverit, kuulkaa! Te tiedätte, että minä olen vanha työmies ja olen aina ollut teidän puolellanne! Minä lupaan teille, että jos teille tehdään väärin, niin minä itse sanon päälliköille koko totuuden. Mutta nyt tämä menee liian pitkälle. Mitä varten huutaa kaikkia ruokottomuuksia näille kelpo miehille ja puhkaista mahoja pyssynpiikkiin.

Häntä kuunneltiin ja joukko epäröi. Mutta onnettomuudeksi ilmestyi ylhäällä Negrelin terävä profiili. Hän nähtävästi pelkäsi, että häntä pidettäisiin pelkurina, koska hän lähetti voudin uskaltamatta itse näyttäytyä. Hän yritti puhua, mutta hänen äänensä hukkui joukon meluun, niin että hän oli pakotettu poistumaan ikkunan luota. Tämän jälkeen ei Richommen puhe enää vaikuttanut, turhaan hän vetosi toveruuteen, hänet työnnettiin syrjään eikä enää tahdottu kuulla. Mutta hän tahtoi jäädä heidän keskuuteen.

— Lyökööt he minun pääni murskaksi, mutta minä en tahdo jättää teitä, kun olette sellaisia aaseja!

Hän pyysi Etienneä avukseen koettaessaan saada joukon järkiinsä, mutta tämä vain teki eleen kädellään antaen tietää voimattomuutensa. Oli liian myöhäistä, sillä heitä oli jo yli viisisataa, jotka kaikki olivat vimmoissaan ja olivat saapuneet siinä yksinomaisessa tarkoituksessa ajaa belgialaiset pois. Ympärille oli kokoontunut uteliaita, jotka katselivat tapausta, siinä oli Sakarias vaimoineen ja lapsineen ja hänen toverinsa Mouquet. Requillartista riensi uusi joukko, siinä oli m.m. Mouquette, joka heti yhtyi joukkoon.

Kapteeni kääntyi joka minuutti katsoen Montsoun tielle. Kannatusjoukkoja ei näkynyt saapuvan eivätkä hänen kuusikymmentä miestänsä voineet kestää enää. Silloin pisti hänen päähänsä pelottaa joukkoa ja komensi, että pyssyt ladattaisiin sen nähden. Sotamiehet tekivät työtä käskettyä, mutta kiihotus yltyi ja huudot ja pilkkaaminen lisääntyivät.

— Katsokaa, nuo tomppelit aikovat ampua maaliin! pilkkasi la Brule ja toiset naiset.

Maheun vaimo, jolla Estelle oli sylissään, meni niin lähelle sotamiehiä, että kersantti kysyi häneltä, mitä hän siinä tahtoi lapsineen.

— Mitä se sinuun kuuluu? vastasi tämä. — Ammu siihen, jos uskallat.

Miehet pudistivat ylenkatseellisesti päitään. Kukaan ei uskonut, että heihin ammuttaisiin.

— Eihän heillä ole kuulia, ilmoitti Levaquen vaimo.

— Olemmeko me kasakoita? huudahti Maheu. Ranskalaisiin ei ammuta, saakeli!

Toiset huusivat, että he olivat olleet mukana Krimin sodassa eivätkä pelänneet kuulia ja ruutia. Ja eteenpäin rynnättiin taas.

Mouquette eturivissä oli pakahtua vihasta luullessaan sotamiesten ampuvan naisiin. Hän huusi heille kaikkia ruokottomuuksia, mitä suinkin tiesi ja lopuksi päätti panna käytäntöön pahimman loukkauksensa. Hän kohotti helmansa ja kääntyen selin sotamiehiin lausui: — Tämä upseerille! Tämä kersantille! Ja tämä sotamiehille!

Tuo sai joukon purskahtamaan hillittömään nauruun. Ei Etiennekään voinut olla hymähtämättä tuolle häväistykselle.

Tyynnyttääkseen kiihottuneita sotamiehiään päätti kapteeni ottaa pahimmat mellakoitsijat vangiksi. Mouquette hävisi yhdellä harppauksella joukkoon. Sotamiehet ottivat Levaquen ja pari muuta työläistä, jotka vietiin voutien huoneeseen. Negrel ja Dansaert huusivat kapteenille, että hän tulisi heidän luoksensa ja portti suljettaisiin, mutta hän kieltäytyi. Hän tiesi, että joukko pian ottaisi haltuunsa nuo rakennukset, joilla ei ollut kunnollista lukkoa ja sotamiehet tehtäisiin aseettomiksi. Pieni sotaväenryhmä alkoi jo nurista, mutta eihän voitu paeta tuota ryysyläisjoukkuetta. Ja taas nuo muuriin litistettyä 60 sotamiestä seisoivat pyssyn piikit ojossa lakkolaisia vastaan.

Joukko vaikeni hetkeksi tuosta odottamattomasta hyökkäyksestä. Mutta sitten kiihtyivät huudot taas vaatien vankien vapauttamista. Joku huusi, että heidät tapetaan siellä. Kuulematta enää mitään, neuvottelematta edes keskenään, ryntäsi joukko yhtenä miehenä lähellä olevan tiilikivikasan luo. Lapset kantoivat niitä yksi kerrallaan, naiset kokosivat niitä helmoihinsa. Pian oli jokaisen jaloissa koko kasa kiviä ja taistelu alkoi.

La Brule muori johti. Hän rikkoi tiiliä laihaa polveaan vastaan ja heitti yht'aikaa molemmin käsin. Levaquen vaimo huitoi käsiään, mutta hän oli niin lihava, että hänen täytyi mennä aivan lähelle sotamiehiä osuakseen. Bouteloup koetti pidättää häntä viedäkseen hänet pois nyt kun hänen miehensä oli viety. Mouquette väsyttyään rikkomaan kiviä polvea vastaan, johon tuli naarmuja, viskeli ne kokonaisina. Lapset eivät jääneet vanhemmista jälelle. Bebert opetti Lydiaa pakkaamaan kiviä. Kiviä satoi sotamiehiin.

Katarina yllätti itsensä myös keskellä joukkoa viskelemässä kiviä. Hän rikkoi niitä raivoisasti ja heitti, mikäli hänen pienet kätensä jaksoivat. Hän ei voinut itsekään ymmärtää, miksi hänet äkkiä oli vallannut sellainen hävityksen halu. Milloinko tulisi tälle kirotulle elämälle loppu? Hän ei enää jaksa kestää sellaista. Eikö koskaan tule parempaa, siitä asti kuin hän muistaa itsensä käy kaikki vain pahemmaksi ja pahemmaksi. Ja hävityshalun valtaamana rikkoi hän tiiliä ja heitti niitä näkemättä edes mihin ne sattuivat.

Etienne, joka vielä seisoi sotamiesten edessä, oli saada kiven päähänsä. Hänen korvansa paisui, hän kääntyi ja vavahti arvatessaan, että kiven, joka oli sattunut häneen, olivat heittäneet Katarinan kuumeiset kädet, mutta vaarasta huolimatta hän jäi paikalleen katsoen Katarinaan. Monet toisetkin unohtivat itsensä kiihtyneinä taistelusta yhtä hyvin kuin hänkin. Ympärillä seisoi katsojien joukko, Mouquet arvosteli heittoja ikäänkuin se olisi jotain kilpaleikkiä.

Kun ensimäiset kivet heitettiin, ryntäsi vouti Richomme taas sotamiesten ja työläisten väliin. Pian rukoili edellisiä ja kehoitti jälkimäisiä luopumaan työstään ollen niin liikutettu, että suuret kyynelkarpalot vierivät hänen poskilleen. Mutta hänen äänensä hukkui yleiseen meluun.

Kivisade yltyi. Vähitellen alkoivat miehet yhtyä naisiin.

Silloin huomasi Maheun vaimo, että hänen miehensä seisoi syrjässä tyhjin käsin.

— Hei, sinä, sanoi hän — mikä sinun on? Pelkäätkö ehkä, vai onko sinusta samantekevä, vaikka sinun toverisi viedään vankeuteen. Jos ei minulla olisi tätä lasta sylissä, niin kyllä näyttäisin…

Estelle kirkuen riippui hänen kaulassaan estäen häntä yhtymästä toisiin naisiin. Mutta kun ei hänen miehensä näyttänyt kuulevan häntä, potkasi hän kiviä tämän luo.

— Mutta ota toki piru, kivi käteesi! Vai tahdotko, että sylkäisisin päin kasvojasi kaikkien nähden?

Maheun kasvot kävivät punaisiksi, hän tarttui kiviin ja alkoi heittää.
Ja hänen vaimonsa kiihotti häntä takaa puristaen lastansa sylissä.
Maheu oli vihdoin ihan pyssyjen piippuja vastassa.

Pieni sotajoukko hävisi aivan kivisateeseen. Onneksi ne sattuivat muuriin sotamiesten päitten yläpuolelle. Mitä tehdä? Hetken ajatteli kapteeni kääntyä selin joukkoon ja mennä taloon, mutta nyt se oli mahdotonta enää, sillä heidän vähääkään liikahtaessa heidät olisi lyöty aivan pahanpäiväisesti. Eräs kivi oli sattunut hänen virkalakkiinsa ja hänen otsastaan tippui veripisaroita. Monta sotamiestä oli saanut haavoja ja hän tunsi, että itsesäilyttämisvaisto heissä saisi pian ylivallan, jolloin he eivät enää tottelisi päällystöä. Kersantti kirosi suutuksissaan, hänen olkapäänsä oli nyrjäytynyt pois sijoiltaan. Vieläkö kauan heidän sallittaisiin noin riehua? Vanha sotamies sai kiven vatsaansa ja oli vähällä pudottaa pyssyn kivusta.

Kolme kertaa oli kapteeni komentamaisillaan ampumaan. Hänessä kävi kova sisällinen taistelu, kaikki käsitykset sotilaan ja ihmisen velvollisuudesta hämmentyivät. Kivisade yltyi. Hän oli juuri antamaisillaan käskyn ampua, kun äkkiä pyssyt laukesivat itse. Ensin kuului kolme laukausta, sitten viisi ja sitten koko plutonan pamahdus ja lopuksi vielä yksinäinen laukaus.

Kaikki hämmästyivät. Joukko seisoi liikkumattomana voimatta vieläkään uskoa, että siihen oli ammuttu.

Mutta sitten alkoi kuulua sydäntä särkeviä valitushuutoja, samalla kun torvi toitotti ammunnan lakkauttamista. Silloin valtasi joukon äkkiä pakokauhu ja se juoksi hajalle eri suuntiin kuin pelästynyt lauma.

Bebert ja Lydia olivat kaatuneet ensimäisestä laukauksesta, tyttöön oli kuula sattunut kasvoihin, poikaan vasempaa olkaansa. Tyttö kaatui jääden heti liikkumattomaksi, mutta Bebert liikkui vielä suonenvedontapaisesti yrittäen syleillä tyttöä samoin kuin hän oli tehnyt edellisenä yönä. Jeanlin, joka juuri tuli juosten Requillartista, sai nähdä, miten hänen toverinsa kuoli syleillen hänen "pientä vaimoaan."

Seuraavat viisi laukausta olivat kaataneet la Brulen ja vouti Richommen. Kuula oli sattunut hänen selkäänsä juuri kun hän oli pyytänyt tovereitaan, hän lankesi siitä ensin polvilleen, siitä kaatui hän kyljelleen silmät vielä täynnä kyyneleitä. Eukko oli kaatunut kuin kimppu kuivia risuja päästäen hampaittensa välistä viimeisen kirouksen, veren syöksyessä esiin.

Sitä seuraava yhteislaukaus oli sattunut kauemmas ympärillä seisoviin uteliaisiin. Yksi kuula sattui suoraan Mouquetin suuhun ja hän romahti Sakarian ja Philomenen jalkoihin roiskuttaen heihin verta. Kaksi kuulaa sattui suoraan Mouquetten vatsaan. Hän oli huomannut, miten sotamiehet tähtäsivät ja hyvä tyttö kuin oli syöksyi hän Katarinan eteen huutaen, että tämä olisi varuillaan. Heti sen jälkeen kaatui hän maahan kirkasten kimakasti. Etienne riensi hänen luokseen tahtoen nostaa hänet, mutta hän antoi merkin, että kaikki oli lopussa. Sitten alkoi hänen kuolinkamppailunsa, mutta hän hymyili, ikäänkuin hän iloitsisi nähdessään heidät yhdessä.

Kaikki näytti olevan lopussa, laukauksien jyrinä lakkasi, kun äkkiä kajahti vielä yksi laukaus.

Kuula sattui suoraan Maheun sydämeen ja hän kaatui kasvoilleen likaseen vesilätäkköön.

Hänen vaimonsa kumartui käsittämättä mitään.

— No, nousehan, ukkoni! Eihän tuo ollut mitään.

Estelle oli tiellä, hän työnsi lapsen kainalonsa alle nostaen miehen pään.

— No, puhu toki! Mihin sinun koskee? Mies katsoi häneen ilmeettömin silmin ja suusta virtasi veristä vaahtoa. Hän ymmärsi, että hänen miehensä oli kuollut. Ja hän jäi siihen lapsineen istumaan liikkumattomana katsoen tylsästi mieheensä.

Kaivos oli nyt turvassa. Kapteeni otti hermostuneesti lakin päästään ja pani sen jälleen. Hän pysyi yhtä hillittynä nytkin tuon onnettomuutensa edessä. Hänen sotamiehensä latasivat ääneti pyssynsä. Ikkunoista katsoivat Dansaertin ja Negrelin pelästyneet kasvot. Heidän takanaan seisoi Suvarin syvä ryppy otsassaan.

Etienne ei ollut tapettu. Hän seisoi vieläkin Katarinan vieressä, joka oli vaipunut maahan väsymyksestä ja mielentäräyksestä, kun äkkiä jonkun kimeä ääni sai hänet tointumaan. Se oli apotti Ranvier, joka molemmat kädet ojennettuina taivasta kohti kutsui profetan tavoin jumalan vihan murhaajien yli. Hän julisti oikeuden valtakuntaa, porvariston häviötä taivaan tulen kautta, koska se kaikkien rikostensa lisäksi oli vielä käskenyt tappaa työläisiä ja osattomia.

SEITSEMÄS OSA.

I.

Laukaukset Montsoussa kaikuivat aina Pariisiin saakka. Neljä päivää pääkaupungin edistysmieliset lehdet olivat kuohuksissaan tapahtumasta: kaksikymmentä viisi haavoitettua, neljätoista kuollutta, niiden joukossa kaksi lasta ja kolme naista, sekä muutamia vangittuja. Levaquesta tuli tavallaan sankari. Kerrottiin hänen antaneen tutkintatuomarille vastauksen, joka olisi voinut olla muinoisen roomalaisen arvoinen.

Nuo harvat kuulat olivat sattuneet suoraan hallituksen sydämeen, mutta se säilytti arvokasta tyyneyttä välittämättä siitä, että oli saanut niin tuntuvan haavan. Se tahtoi pitää tapausta vähäpätöisenä väärinkäsityksenä jossain siellä kaukana Pariisin kaduilta, missä yleinen mielipide muodostetaan. Pian se aivan unohdetaan. Yhtiö sai virallisen käskyn lopettaa lakon, joka jatkuu jo niin kauan, että alkaa käydä uhkaavaksi yhteiskunnan rauhallisuudelle.

Sen vuoksi saapui Montsouhun jo keskiviikkoaamuna kolme yhtiön tirehtööriä. Pikkukaupunki joka oli hyvin peloissaan uskaltamatta iloita verilöylystä, hengähti nyt ensi kertaa helpotuksesta tuntien olevansa pelastettu.

Hallinnossa avattiin kaikki luukut, suuri rakennus elpyi. Sieltä alkoi kuulua mitä lupaavimpia huhuja. Puhuttiin, että hallinto on hyvin surullinen tapahtumasta ja tirehtöörit olivat tulleet sulkeakseen eksyneet työläiset syliinsä. Nyt kun isku oli tehty ja nähtävästi voimakkaampi kuin oli aiottu, ilmestyivät he pelastajina ja ryhtyivät toimenpiteisiin, vaikkakin hiukan myöhään. Ennen kaikkea lähettivät he belgialaiset takaisin tehden sen suurella melulla ja jymyllä näyttääkseen kaikille, kuinka paljon he antavat perään työläisille. Sitten ottivat he pois sotilasvartijaston, sitä suuremmalla syyllä, koska lakkolaiset masennettuina ja lyötyinä eivät enää olleet vaarallisia. Heidän toimestaan myös asia kadonneesta sotamiehestä painettiin villasella.

Näin koettivat he kaikin tavoin lieventää asianhaaroja. Mutta nämä sovinnolliset toimenpiteet eivät estäneet heitä hyvin toimittamasta hallinnolliset asiansa, sillä oli nähty, että Deneulin oli taas palannut hallintoon ja siellä keskustellut Hennebeaun kanssa. Keskustelut Vandamen ostamisesta uudistuivat taas ja nyt oli hän nähtävästi suostunut myyntiehdotukseen.

Mutta eniten hämminkiä aikaansaivat suuret keltaset julistukset, jotka liimattiin kaikkialla hallinnon käskystä. Niihin oli painettu suurin kirjaimin seuraavaa: "Montsoun työläiset! Me emme tahdo, että ne harhaluulot, joitten surullisia seurauksia te näitte viimeisinä päivinä, riistäisivät järkeviltä ja luotettavilta työläisiltä työansion. Maanantaiaamuna kaikki kaivokset tulevat olemaan auki ja kun työ uudistuu, aiomme hyväntahtoisesti harkita, mitkä parannukset olisivat tarpeen. Teemme kaikki, mikä on oikein ja mahdollista."

Kaikki kymmenen tuhatta työläistä kävi aamupäivällä lukemassa noita julistuksia. Kukaan ei lausunut sanaakaan, monet pudistivat päätään, — toiset menivät pois laahustavin askelin ilman että heidän kasvojensa ilme muuttui.

Siihen asti oli kylä No. 240 kestänyt lujana. Toverien veri, joka punasi kaivoksien maan, oli ikäänkuin estänyt toisilta pääsyn sinne. Työssä kävi tuskin kymmenkunta henkilöä, Pierron ja vielä muutamat hänen tapaisensa matelijat. Synkin katsein katsottiin heidän menevän tai palaavan työstä. Myöskin kirkon seinälle liimattu julistus otettiin epäilyksellä vastaan, sillä siinä ei mainittu mitään työläisistä, jotka oli erotettu. Oliko yhtiö päättänyt olla ottamatta heitä takaisin? Ja he pysyivät edelleenkin itsepäisinä peläten, että toverit saisivat vastata ja päättäen etteivät sallisi eniten epäiltyjen erottamista.

Synkimpänä ja äänettömimpänä seisoi Maheun talo aivan surun murtamana. Saatettuaan miehensä hautausmaalle, vaimo ei enää ollut avannut suutaan. Yhteentörmäyksen jälkeen oli hän sallinut tuoda taloon puolikuolleen, ryysyisen Katarinan, mutta hän ei lausunut sanaakaan tytölle eikä Etiennelle.

Etienne nukkui taas Jeanlin'in kanssa ollen aina vaarassa joutua vangituksi, mutta hänet oli vallannut sellainen kauhu Requillartin pimeitä sokkeloita kohti, että hän piti vankilan parempana. Toisinaan kyllä Maheun vaimo katsoi epäsuopeasti häneen ja tyttäreensä aivankuin kysyen, mitä heillä oli tekemistä siinä hänen talossaan.

Taas kaikki nukkuivat sikin sokin. Ukko Bonnemort makasi lasten sängyssä, jotka olivat siirtyneet Katarinan luo, jota ei pikku kyttyräselkä enää töytännyt. Kipeimmin tunsi vaimo onnettomuutensa, kun hän iltasin paneutui levolle tyhjään sänkyyn. Turhaan otti hän Estellen luoksensa, lapsi ei voinut hänelle korvata miestä ja hän itki tuntikausia äänettömästi. Mutta päivät kuluivat kuin ennen: leipää ei ollut, mutta avustuksilta ei saattanut aivan kuollakaan nälkään.

Tämän äänettömän vaimon näkö saattoi Etiennen epätoivoon. Viidentenä päivänä hän lähti ulos kävelemään hitain askelin. Toimettomuus vaivasi häntä ja hän kulki kädet riipuksissa, päässä survoi yksi kiusallinen ajatus. Hän käveli siten puolen tunnin ajan, kun hän huomasi, että toverit tulivat ulos ovista katsomaan häntä. Hänen maineensa viimeisetkin jäännökset olivat haihtuneet tuuleen laukauksen kera ja nyt katsoivat kaikki mitä synkimmin häneen. Noitten silmien äänetön moite seurasi häntä, hänet valtasi pelko, että koko kylä ryntää häntä vastaan kostaakseen hänelle ja hän palasi nopein askelin kotiin.

Mutta se, mikä kohtasi hänet kotona, pudisti hänet vielä voimakkaammin. Ukko Bonnemort ei enää noussut paikaltaan kylmän uunin viereltä. Verilöylyn päivänä oli kaksi naapuria löytänyt hänet maasta makaamasta kuin ukkosen kaataman vanhan puun, keppi vieressä poikki. Lenore ja Henri raapivat meluten lusikalla vanhaa kastrullia, jossa edellisenä päivänä oli keitetty kaalilientä. Mutta Maheun vaimo, joka oli pannut Estellen pois käsistään pöydälle, seisoi suorana uhaten Katarinaa nyrkillään.

— Sanoppas se vielä kerran, sanoppa!

Katarina oli sanonut tahtovansa mennä Voreux'hon työhön. Hänen oli liian vaikea elää noin äitinsä luona ansaitsematta mitään tuntien, että hänet pidettiin jonakin kodittomana harhaanjoutuneena tyttärenä. Jollei hän pelkäisi Chavalin lyöntejä, niin olisi hän jo tiistaina mennyt työhön. Hän änkytti arasti vastaukseksi:

— Mitä tehdä? Eihän voi näin elää. Silloin olisi meillä ainakin leipää.

Mutta äiti keskeytti hänet:

— Kuule, ensimäisen, joka teistä menee töihin, kuristan minä omin käsin. Tuo on jo liikaa! Ensin tapetaan isä ja imetään lapsistakin voimia. Se riittäköön nyt jo! Mieluummin minä panen teidät kaikki ruumisarkkuihin, kuten olen pannut isä-vainajan.

Hänen pitkä vaitiolonsa purkautui nyt hillittömään sanatulvaan. Kylläpä he tulisivat rikkaiksi siitä, mitä Katarina ansaitsi! Tuskin kolmekymmentä souta, johon voisi lisätä kaksikymmentä Jeanlinin osalle, jos tuo lurjus otettaisiin työhön. Viisi frankia ja seitsemän souta täytettävänä! Nuo moksuthan eivät muuta osanneet tehdä kuin täyttää mahansa ruualla. Ja mitä vaariin tulee, niin varmaankin oli hänen kaatuessaan jokin mennyt poikki hänen päässään, sillä nyt hän oli aivan idiotti, vai oliko hänen verensä hyytynyt suonissa, kun hän näki sotamiesten ampuvan tovereihin.

— Eikö totta, vaari, he ovat tehneet lopun teistä? Nyrkit teillä kyllä ovat lujat, mutta te ette kelpaa enää mihinkään.

Bonnemort katsoi häneen himmein silmin ymmärtämättä mitään. Tuntikausia saattoi hän istua niin tuiottaen yhteen pisteeseen. Hänellä oli juuri sen verran järkeä, että hän sylki sylkyastiaan, joka oli siisteyden takia asetettu hänen viereensä.

— Eikä hänen eläkkeestään kuulu mitään, jatkoi hän. — minä olen varma, että he eivät sitä annakaan meidän katsantokantamme tähden. Ei, kyllä me olemme saaneet kylliksi noista roistoista, en minä tahdo enää kuullakaan heistä.

— Mutta ne lupaavat julistuksessa… yritti taas Katarina.

— Jätä minut rauhaan julistuksinesi! Se on vain loukku, johon he tahtovat meidät ajaa. Nyt he kyllä lupaavat, kun ovat ampuneet meihin.

— Mutta mihin me sitten menemme, äiti? Eihän meidän anneta jäädä kylään.

Äiti vastasi epämääräisellä kädenliikkeellä. Mihin he lähtisivät, jumala sen tietää. Hän ei sitä ajatellut, sillä silloin tulisi hän aivan hulluksi. Jonnekin menisivät. Silloin äkkiä kuului kastrullin raapiminen sietämättömältä ja hän löi Henrin ja Lenoren korvalle. Melu yltyi kun Estellekin kaatui pöydältä ja alkoi huutaa. Äiti sieppasi hänet käsivarsilleen huudahtaen: olisitpa satuttanut itsesi kuoliaaksi! Alzire oli tehnyt hyvin kun korjasi luunsa ja saisitte kaikki seurata hänet. Sitten puhkesi hän katkeraan itkuun nojaten päänsä seinään.

Etienme seisoi uskaltamatta sanoa mitään. Hänen tunteilleen ei enää pantu mitään arvoa, mutta tuon onnettoman naisen kyyneleet olivat tehdä hänet hulluksi ja hän sopersi:

— No, rohkeutta! Täytyyhän tästä selvitä.

Vaimo ei näyttänyt kuulevan häntä, hän valitti yhä edelleen:

— Herra jumala, kuinka kauheata! Kurjaa on ennenkin ollut, mutta elettiin sitä kuitenkin. Ei ollut ruokaa paljon, mutta pysyttiinhän hengissä… Mutta nyt, herra jumala! Mitä me olemme tehneet, että meidän täytyy kärsiä tällaista kurjuutta, toiset jo ovat haudassa ja jälelle jääneet ainoastaan saavat kadehtia heitä. Totta on, että me saimme raataa kuin juhdat ja saimme osaksemme vain keppiä lisäten vain rikkaitten omaisuutta ja ilman toivoa paremmista ajoista. Ja siksi tahdoimme saada hiukan parempaa, täytyihän vähän levähtää… Siksikö meidän piti johtua tällaiseen kurjuuteen!

— Ja aina löytyy sellaisia sliipattuja viisaita miehiä, jotka lupaavat vaikka mitä, jos vain viitsii nähdä vähän vaivaa. Ja tietysti päätä alkaa pyöryttää ja alkaa ajatella parempia aikoja. Ja minäkin houkkio aloin haaveilla kaikkien veljeytymistä, leijailin avaruuksissa. Mutta sitten kun kaatuu jälleen lokaan, niin murtaa jalkansa… Valetta kaikki! Aina tulee olemaan puutetta ja lisäksi kuulia!

Etienne kuunteli hänen valituksiaan ja jokainen sana iski kuin veitsi hänen sydämeen. Vaimo astui nyt huoneen keskelle ja katsoen suoraan Etienneen alkoi taas raivoissaan sinutella häntä:

— Ja nyt sinäkin puhut, että pitäisi palata kaivokseen. Minä en syytä sinua, mutta minä sinun sijassasi kuolisin surusta, jos olisin tuottanut tovereille niin paljon onnettomuutta.

Etienne aikoi vastata, mutta ymmärtäen, miten turhaa se olisi lähti hän ulos jatkaakseen taas vaeltamistaan.

Kyläläiset aivankuin odottivat häntä, miehet seisoen ovissa ja naiset katsoen ikkunoista. Niin pian kuin hän tuli näkyviin, alkoi joukosta kuulua murinaa ja joukko kasvoi. Viimeisinä neljänä päivinä erikoisesti oli joukko hänestä puhunut ja moittinut ja nyt kytevä viha purkautui kirouksiin. Miehet uhkasivat häntä nyrkeillä, naiset vihoissaan näyttivät häntä lapsille, ukot ja akat sylkivät nähdessään hänet.

Kaikki kärsimykset, joita turhaan oli kestetty, etsivät ulospääsyä ja
Etiennen piti nyt ruveta syntipukiksi.

Sakarias, joka kulki hänen ohitseen, pukkasi häntä kylkeen ilkkuen:

— Katsos tuota, hän kasvattaa mahaa, kelpaa elää toisten onnettomuuksista!

Levaquen vaimo näyttäytyi ovessa ja hänen takanaan Bouteloup.

— On niitä konnia, jotka veivät lapsia ammuttavaksi, huusi tämä.

Sitten muisti hän miehensä ja lisäsi:

— Niin, roistot kuljeskelevat maanteillä, silloin kun rehelliset miehet saavat kitua vankilassa.

Etienne tahtoi päästä hänestä, mutta silloin sattui hän Pierronin vaimoa vastaan, joka juoksi puiston läpi paikalle. Hän oli tuntenut helpotusta vapauduttuaan äidistään, jonka viha uhkasi heidän hyvinvointiaan ja vielä vähemmän sääli hän tyttö-letukkaa Lydiaa, mutta nyt hän tahtoi pitää yhtä naapureittensa kanssa ja käytti hyväkseen heidän kuolemaansa.

— Entä minun äitini? huusi hän Etiennelle. — Ja tyttöni? Kaikkihan näki, miten sinä vetäydyit heidän taakseen ja he saivat ottaa vastaan kuulia sinun sijastasi!

Etienneä inhotti, että he syyttivät häntä, silloin kun olosuhteet olivat käyneet niin onnettomiksi. Ja hän kiiruhti askeleitaan vastaamatta loukkauksiin. Pian täytyi hänen aivan lähteä juoksemaan, sillä joka talosta hyppäsi ihmisiä ulos härnäten ja kiroillen häntä. Hän se nyt oli murhaaja, sortaja, kaikkien onnettomuuksien aiheuttaja. Hän pakeni kylästä kalpeana ja mielettömänä ja häntä seurasi kiljuva joukko. Matkalla monet jäivät pois, mutta toiset vielä seurasivat häntä. Kun hän pääsi "Huvin" luo joutui hän toista joukkoa vastaan.

Joukossa oli vanha Mouque ja Chaval. Poikansa ja tyttärensä kuoleman jälkeen Mouque toimi hevosrenkinä kuten ennenkin eikä kukaan nähnyt hänen itkevän tai kuullut hänen valituksiaan. Mutta kun hän sai nähdä Etiennen, valtasi hänet sellainen raivo, että kyyneleet pursusivat hänen silmistään ja hänen suustaan tulvi haukkumisia.

— Senkin sika! katala elukka! Odota, kyllä minä vielä kostan sinulle lasteni kuoleman!

Hän otti maasta tiilikiven, mursi sen kahtia ja viskasi Etiennen jälkeen.

— Niin, niin, nyt me opetamme häntä oikein! yhtyi Chavalkin, joka oli riemuissaan, että sattui tilaisuus kostaa Etiennelle. — Jokainen saa vuorostaan. Nytpä tuli vuoro painaa sinua seinää vastaan.

Ja hänkin alkoi viskellä kiviä Etiennen perään. Nousi kauhea meteli, kaikki tarttuivat kiviin ja alkoivat viskellä yhtä raivoisasti kuin muutama päivä sitten sotamiehiin. Hänen vasempaan käsivarteensa sattui, hän perääntyi, mutta oli suuressa vaarassa, sillä hänet oli painettu "Huvin" seinää vasten.

Rasseneur seisoi ovellaan.

— Astu sisään, lausui hän aivan yksinkertaisesti.

Etienne oli kahden vaiheilla, hänen oli hyvin vaikea etsiä suojaa täältä juuri nyt.

— Astu sisään, minä puhun heille.

Etienne taipui ja pakeni kapakkahuoneeseen, sillä välin kun Rasseneur sulki oven leveillä hartioillaan.

— Olkaa järkevät ystäväni, puhui hän. — Te tiedätte hyvin, etten minä koskaan ole pettänyt teitä. Minä olen aina puoltanut järjestystä ja jos te olisitte totelleet minua, niin ette olisi joutuneet tähän kurjuuteen.

Tasaisesti keinutellen vartaloaan hän puhui edelleen. Hänen sanansa lirisivät kuin metsäpuro ja joukko kuunteli häntä taasen kuten ennenkin, muistamatta että he joskus olivat haukkuneet häntä pelkuriksi. Jotkut ilmaisivat hyväksymisensä ja kun hän lopetti, kaikui voimakasta kättentaputusta.

Masentuneena ja katkerana muisti Etienne Rasseneurin ennustuksen metsässä, kun tämä uhkasi häntä joukon kiittämättömyydellä. Mikä idiottimainen raakuus! Kuinka pian he unohtavat kaikki heille tekemät palvelukset. Se oli jonkullainen sokea voima, joka ahmi itsensä. Hän harmitteli, että nuo eläimet pilasivat oman asiansa, mutta samalla tunsi hän katkeruutta, että hänen omat kunnianhimoiset suunnitelmansa olivat päättyneet niin tragillisesti. Hän muisteli, miten metsässä oli kolme tuhatta sydäntä tykkinyt yhdessä hänen sydämensä kanssa, miten hän oli jo haaveillut tulevansa parlamentin jäseneksi ja ensimäisenä työväen edustajana nuijittavansa porvareita. Ja nyt tointui hän kurjana ryysyläisenä, jota joukko kivittää.

Mutta Rasseneurin ääni kaikui yhä voimakkaammin:

— Ei milloinkaan väkivalta ole saattanut hyvään, mahdotonta on muuttaa maailma yhtenä päivänä… Ne, jotka ovat sellaista teille luvanneet, ovat joko pilkkaajia tahi petkuttajia.

— Hyvä! hyvä! huusi joukko.

Kuka oli sitten syyllinen kaikkeen tuohon? Tämä kysymys, jonka Etienne asetti itselleen, masensi hänet täydelleen. Oliko hän tosiaankin yksin syypää tähän onnettomuuteen, josta hän itse kärsi, naisten ja lasten nälänhätään? Kerran eräänä iltana ennen kaikkia näitä tapahtumia, oli hän aavistanut onnettomuutta, mutta joku voima pakotti hänet yhdessä tovereitten kanssa eteenpäin. Itse asiassa ei hän koskaan johtanutkaan heitä, vaan he johtivat häntä pakottaen hänet tekoihin, joita hän ei milloinkaan olisi tehnyt, ellei tuo villi joukko olisi pakottanut häntä siihen. Jokainen joukon väkivallanteko oli hämmästyttänyt häntä, sillä ei hän milloinkaan ollut toivonut eikä halunnut mitään sellaista.

Puolustautuen itsensä edessä ja koettaen tukahuttaa omantuntonsa, kiusasi häntä kuitenkin salainen ajatus, ettei hän ollut tehtävänsä veroinen. Hänessä ei ollut enää voimia taisteluun, häntä pelotti tuo suuri sokea joukko, joka eteni luonnonvoiman tavoin hävittäen kaikki tieltään ja välittämättä teorioista ja laeista. Vähitellen eteni hän yhä enemmän joukosta, koko hänen hienostunut olentonsa pyrki ylös korkeampiin yhteiskuntaluokkiin.

Tällä hetkellä peitti Rasseneurin äänen joukon innokkaat huudot:

— Eläköön Rasseneur! Hyvä! Ei ole muuta niin kelpoa miestä kuin
Rasseneur. Hyvä!

Ravintoloitsija sulki oven joukon hiljalleen hajaantuessa ja molemmat miehet katsoivat ääneti toinen toisiinsa. Lopuksi joivat he yhdessä olutta.

Samana päivänä annettiin Piolainessa suuret päivälliset Cecilen kihlajaisten johdosta Negrelin kanssa. Jo edellisenä päivänä oli Gregoiren herrasväki antanut vaksata lattiat ja tuulottaa huonekalut. Melaine hääri keittiössä paistaen ja vatkutellen kastiketta, joitten haju tunki huoneisiin. Ei vielä milloinkaan ollut tässä patriarkaalisessa talossa sellaista hommaa ja juhlain valmistelua.

Kaikki kävi oivallisesti. Rouva Hennebeau oli hyvin ystävällinen Cecilea kohti ja hymyili Negrelille kun Montsoun notarius ehdotti tulevan pariskunnan maljaa. Herra Hennebeau oli myös hyvin ystävällinen ja hänen säteilevä ulkomuotonsa hämmästytti kaikkia. Kerrottiin, että hän jälleen oli saavuttanut hallinnon suosion ja pian saa kunniamerkin tarmokkuudestaan, millä hän oli kukistanut lakon.

Viimeisistä tapauksista ei puhuttu, mutta kuitenkin vallitsi yleinen ilo, ikäänkuin tuo olisi voiton juhla. Vihdoinkin saatiin jälleen rauhassa syödä ja nukkua! Yksi huomautti hienosti Voreux'n verenvuodatuksesta: se oli välttämätön läksy ja kaikki tulivat liikutetuiksi Gregoirien ehdotuksesta, että kaikkien velvollisuus olisi nyt sitoa työläisten haavoja. Gregoiret olivat jo täydelleen rauhoittuneet ja mielihyvällä antoivat anteeksi hyville kivihiilenkaivajille, jotka luonnollisesti nyt taas laskeutuvat kaivoksiin ja tekevät työnsä vuosisataisnöyryydellä. Paistia syödessä mielentila kohosi vielä enemmän, kun Hennebeau luki piispan kirjeen, missä ilmoitettiin, että abotti Ranvier siirretään muualle. Kaikki ympäristön porvarit soittivat suutaan lakkaamatta tästä papista, joka oli sanonut sotamiehiä murhaajiksi. Jälkiruokaa tuotaessa pöytään ilmoitti notarius rohkeasti olevansa vapaa ajattelija.

Deneulin molempien tyttäriensä kanssa oli myöskin siinä koettaen peittää oman surunsa yleiseen hilpeyteen. Hän oli saman päivän aamuna allekirjoittanut kauppasopimuksen Vandamen siirtämisestä Montsoulle. Sitä paitsi oli hänen täytynyt kiitollisuudella ottaa vastaan tarjous jäädä kaivokseensa piiri-insinööriksi, sillä summa, minkä hän sai meni kokonaan velkojen maksuun. Nyt piti siis hänen työskennellä palkkalaisena kaivoksessa, joka oli niellyt koko hänen omaisuutensa.

Sellainen oli kaikkien pienten yritysten kohtalo. Pienet omistajat ovat tuomitut perikatoon, suuret yhtiöt valtaavat ne. Hän yksin oli saanut maksaa lakon kustannukset ja hän tunsi, että samalla kun onniteltiin Hennebeauta, niin juotiin hänen perikatonsa malja.

Kun siirryttiin vierashuoneeseen juomaan kahvia, vei Gregoire serkkunsa syrjään ja onnitteli hänen rohkeata päätöstään.

— Mitä muuta olisikaan voinut tehdä? Ainoa erehdys oli, että sinä panit Vandameen koko miljonan, minkä olit saanut osakkeestasi. Siitä on sinulle koitunut paljon harmia ja huolta ja sinun miljonasi suli tuohon koiran työhön, silloin kun minun miljonani makasi laatikossani ilman että minun piti tehdä mitään lasteni ja lasten lasteni elättämiseksi.

II.

Sunnuntaina niin pian kun oli tullut ilta, meni Etienne kylästä. Hän meni kanavaa pitkin kulkien hitaasti Marchienneen päin.

Täällä hän ei koskaan tavannut ketään, mutta nyt sai hän harmikseen nähdä miehen, joka kulki häntä vastaan. He tunsivat toinen toisensa vasta tultuaan aivan vastakkain.

— Sinäkö! sopersi Etienne.

Suvarin nyökytti päätään vastaamatta. Hetkisen seisoivat he liikkumatta, sitten he menivät molemmat Marchienneen kumpikin syventyneenä omiin mietelmiinsä.

— Oletko lukenut lehdistä, mikä menestys seuraa Pluchartia Pariisissa? kysyi vihdoin Etienne. — Häntä odotettiin kadulla, häntä ylistettiin, kun hän tuli Bellevillen kokouksesta… O, nyt hän menee pitkälle yskästään huolimatta. Hän voi edistyä niin pitkälle kuin tahtoo.

Koneenkäyttäjä kohautti olkapäitään. Hän halveksi kaunopuhujia, jotka antautuivat politiikkaan samalla tavalla kuin antaudutaan asianajajaksi ansaitakseen rahaa kielellään.

Suvarin kulki kauan pää alaspäin painuneena. Hän oli siinä määrin vaipunut ajatuksiinsa, että kulki aivan kanavan reunalla samoin kuin unissa kävijä katon räystäällä.

Mutta äkkiä säpsähti hän ilman näennäistä syytä. Hän kalpeni ja kohotti katseensa toveriin sanoen tuskin kuuluvasti:

— Olenko kertonut sinulle, miten hän kuoli?

— Kuka?

— Minun vaimoni, siellä Venäjällä.

Etienne teki epämääräisen liikkeen. Häntä hämmästytti vapiseva ääni ja tuon miehen äkkinäinen tarve uskoa asiansa jollekin, miehen, joka aina oli stoalaisesti eristetty. Hän tiesi ainoastaan, että Suvarinin vihkimätön vaimo oli hirtetty Moskovassa.

— Asia epäonnistui, kertoi Suvarin. — Me työskentelimme neljätoista päivää asettaaksemme miinan rautatien alle, jota myöten keisarin junan piti kulkea. Mutta kun räjähdys tapahtui, ei siitä kulkenut keisarillinen, vaan tavallinen matkustajajuna… Silloin Annushka vangittiin. Hän toi meille ruokaa joka ilta puettuna talonpoikaisnaiseksi. Hän se oli myös, joka sytytti miinan, sillä mies olisi herättänyt enemmän huomiota. Kuutena pitkänä päivänä kuuntelin oikeudentutkintoa piiloutuneena joukkoon.

Hän vaikeni. Yskä ja itku tukahuttivat hänen äänensä.

— Kaksi kertaa tahdoin huutaa, syöksyä hänen luokseen jakaakseni hänen kohtalonsa. Mutta mitä se olisi hyödyttänyt? Yhtä ihmistä vähemmän on samaa kuin yhtä sotamiestä vähemmän. Ja minä ymmärsin, että hän kielsi katsoen minuun suurin viisain silmin.

Hän yski taas.

— Viimeisenä päivänä olin minä myös mestauspaikalla. Satoi ja sade vaivasi heitä. Kaksikymmentä minuuttia tarvitsivat he hirttääkseen neljä henkilöä. Nuora katkesi eivätkä he voineet hirttää neljättä… Annushka seisoi odottaen. Hän etsi minua silmillään. Minä nousin kannolle ja hän huomasi minut, eikä meidän silmämme enää eronneet. Hän kuoli katsoen minuun.

Minä heilutin hattuani ja menin pois…

Tuli taas äänettömyys. Kanava valkosena juovana katosi etäisyyteen, molemmat kulkivat ääneti aivankuin vieraina toisilleen.

— Se oli meille rangaistukseksi, jatkoi Suvarin karkeasti. — Me teimme rikoksen rakastaessamme toinen toistamme. On hyvä, että hän kuoli, hänen verestään syntyy sankareita enkä minäkään enää tunne pelkoa mielessäni. Niin, ei saa olla vanhempia, ei vaimoa eikä ystävää, ei mitään sellaista, josta käsi vavahtaisi silloin kun pitäisi ottaa toisen tai oman henkensä!

Etienne pysähtyi väristen illan koleudesta. Hän ei ruvennut väittelemään, sanoi vain:

— Me olemme menneet kovin kauas, eikö olisi aika palata?

He menivät hitaasti takaisin Voreux'hon. Hetken perästä lausui Etienne:

— Oletko nähnyt uusia listoja?

Hän tarkoitti keltasia julistuksia, jotka yhtiö oli aamulla ripustanut. Nämä julistukset olivat laaditut selvemmin ja suvaitsevammin kuin edelliset, niissä luvattiin ottaa kaikki työläiset, jotka tulisivat työhön seuraavana aamuna. Kaikki olisi unohdettu, eniten syyllisillekin annettaisiin anteeksi.

— Kyllä, olen nähnyt, vastasi koneenkäyttäjä.

— Mitä ajattelet asiasta?

— Ajattelen, että se on loppu. Lauma lähtee sinne taas. Te kaikki olette pelkuri-raukkoja.

Etienne alkoi innokkaasti puoltaa tovereitaan. Yksinäinen mies kyllä saattoi olla luja, mutta joukko, joka oli nääntymäisillään nälkään, oli voimaton. Askel askeleelta saapuivat he Voreux'hon ja seistessään kaivoksen mustan kummun edessä toisti hän valansa, ettei hän menisi töihin, mutta että hän soi anteeksi niille, jotka tekivät sen. Oli liikkeellä huhuja, että kirvesmiehet eivät ole ehtineet korjata laudoitusta ja hän kysyi oliko se totta. Oliko totta, että yhdessä paikassa oli maan painosta laudoitus kääntynyt ulospäin niin että häkki laskiessaan hankasi sitä vastaan viiden metrin pituudelta. Suvarin kävi taas vaiteliaaksi ja vastasi yksisanaisesta. Hän oli ollut työssä edellisenä iltana ja silloin oli häkki todellakin hangannut, niin että koneenkäyttäjien täytyi jouduttaa nopeus sivuuttaakseen tuon paikan, Mutta kaikkiin huomautuksiin päälliköt vastasivat samaa: ennen kaikkea piti saada hiiliä ja laudoitus voitiin korjata myöhemmin.

— Luuletko todellakin, että tulee tuho, lausui Etienne katsoen pimeässä epäselvästi näkyvään kaivokseen.

— Jos tulee tuho, niin saavat toverit sen tuntea nahoissaan, vastasi
Suvarin tyynesti, — itsehän sinä kehoitat heitä mennä kaivokseen.

Kello löi yhdeksää Montsoun kellotornissa. Etienne sanoi menevänsä nukkumaan, silloin lausui Suvarin antamatta kättä:

— Hyvästi. Minä lähden.

— Mitä? Lähdetkö?

— Olen ottanut eron työstä ja lähden jonnekin muualle.

Etienne katsoi häneen hämmästyneenä. Kaksi tuntia olivat he kulkeneet yhdessä ja nyt vasta hän sanoo sen aivankuin ohimennen ja niin tyynesti, vaikka Etienneen koski syvään tuosta erosta.

— Mihin sinä sitten lähdet?

— Jonnekin… En tiedä…

— Mutta tapaammehan taas?

— Tuskin, en usko sitä.

He seisoivat ääneti tietämättä, mitä vielä sanoa.

— No niin, hyvästi sitten.

— Hyvästi.

Kun Etienne oli mennyt kylään, kääntyi Suvarin taas kanavan reunalle kävelemään pimeässä, kuin mikäkin häälyvä yövarjo. Toisinaan pysähtyi hän laskien kellonlyöntejä. Kun kello löi puoliyötä lähti hän Voreux'hon päin.

Tällä hetkellä oli kaivos aivan tyhjä, hän tapasi ainoastaan unisen voudin: Vasta kello kaksi alettiin lämmittää ennen töitten alkua. Ensin meni Suvarin vajaan ollen hakevinaan takkia. Tähän takkiin oli kääritty työkalut: vintilö purasimineen, pienehkö luja saha, vasara ja taltta. Otettuaan kaikki nuo kalut, meni hän kapeaan käytävään, joka johti portaille. Nyytti kainalon alla laskeutui hän alas pimeässä mitaten syvyyttä laskemalla askeleita. Hän tiesi, että häkki ottaa kiinni laudoitukseen kolmensadan seitsemänkymmenenneljän metrin syvyydellä viidennen kiemuran kohdalla aukon sisällä.

Kun hän oli laskenut viisikymmentä neljä porrasta tunnusti kädellään turvonneita lautoja. Siinä se oli.

Silloin ryhtyi hän kylmäverisesti työhön, kuten ainakin työläinen, joka kauan on pohtinut asiaa. Hän alkoi heti sahata aukon väliseinään, joka eroitti kaivon porraskäytävästä. Muutamien tulitikkujen avulla saattoi hän ottaa selvän laudoituksen tilasta ja niistä korjauksista, mitkä siinä oli tehty.

Kaivosten rakentaminen Calais'in ja Valenciennen välillä oli hyvin hankalaa, täytyi päästä maanalaisten vesien läpi, jotka olivat syvimpien laaksojen tasalla. Ainoastaan lujan laudoituksen avulla, laudat toisissaan kiinteästi kiinni kuin tynnyrissä kävi mahdolliseksi vastustaa veden painoa ja pitää kaivon vedestä vapaana keskellä maanalaisia vesiä, jotka porskuivat seiniä vastaan. Voreux'n kaivosta kaivettaessa oli täytynyt tehdä kaksinkertainen paalutus: toinen yläosassa, helposti varisevassa hiekassa, joka oli liitukerroksen vieressä ja aina täynnä vettä kuin sieni, ja toinen alimmassa kerroksessa, keltasessa hiekassa, joka oli hieno kuin jauhot ja vetelä kuin neste. Juuri tässä kerroksessa oli "virta"; tuo maanalainen meri, joka uhkasi pohjois-Ranskan kaivoksia. Se oli oikea myrskyinen meri, missä aallot hyökyivät kolmensadan metrin etäisyydessä auringosta.

Tavallisesti kesti paalutus hyvin veden painon. Ainoa vaara oli siinä, jos naapurikaivokset laskivat kun niissä tyhjennetyt käytävät täyttyivät. Maa laski täyttääkseen nuo tyhjät käytävät ja silloin muodostui lohkeamia ja rakoja, jotka saattoivat ulettua paalutukseen ja vahingoittaa sitä painaen sitä alas kaivosaukkoon. Ja siinä juuri oli suurin vaara, sillä siitä saattoi aiheutua maanvieremä ja veden paisumus, kaivoksen saattoi peittää joko multa tai veden tulva.

Istuen ratsain tekemässään aukossa havaitsi Suvarin huomattavan vahingoittumisen viidennen liitoksen luona paalussa. Laudat olivat käyristyneet, muutamat aivan irroittuneet sijoiltaan. Tervalistojen välistä tihkui vettä. Kirvesmiehet, joilla oli kova kiire, olivat ainoastaan naulanneet rautaneliöitä liistopaikalle, nekin niin huolimattomasti, etteivät edes kaikki ruuvit olleet tiivisti kiinni. Ja niiden takana tuntui "virta" olevan vallallaan.

Suvarin irroitti porallaan ruuvit rautaneliöstä, niin että veden ponnistaessa vähän kovemmin ne helposti irtaantuisivat kokonaan. Se oli uhkarohkea, mieletön teko, sillä sitä tehdessä oli hän ainakin parikymmentä kertaa pudota alas sadan kahdeksankymmenen metrin syvyyteen, aukon pohjaan. Hänen täytyi pitää kiinni rungoista, joita myöten häkki laski. Riippuen siten kuilun yllä liikkui hän edelleen näitä yhdistäviä poikkipuita pitkin nojaten ainoastaan kyynärpäähän tai polveen täysin rauhallisesti ja ylenkatsoen kuolemaa.

Kun hän oli hellittänyt ruuvit, kävi hän itse runkojen kimppuun, jolloin vaara tuli vielä suuremmaksi. Hän haki "avainta"; sitä runkoa, johon toiset olivat kiinnitetyt. Löydettyään sen, alkoi hän vimmatusti sahata ja porata sitä, jotta se ohuempana helpommin voisi antaa myöden. Kaikista hänen tekemistään koloista ja reijistä suihkusi kylmää vettä, häiriten häntä työssä. Kaksi tulitikkua sammui ja toiset kastuivat, niin että hän jäi täydelliseen pimeyteen.

Silloin hänet valtasi jokin raivo. Häntä huumasi näkymättömän leyhkä kauhu, joka ikäänkuin kohosi tuosta mustasta kuilusta; kova rankkasade kiihotti hänen hävityshaluaan. Hän hakkasi ja sahasi kaikki, mitä eteen sattui, aivankuin tahtoisi, että kaikki heti ruhjoisi. Hän iski aseillaan niin vimmatusti aivankuin hänen edessään oli elävä olento, jota hän vihasi sydämen pohjasta. Vihdoinkin hän on tilaisuudessa tappamaan tuon vahingollisen pedon — Voreux'n —, jonka kita nielee ihmisiä!

Mutta sitten tyyntyi häh; Eikö hän voinutkaan suorittaa tehtävänsä kylmäverisesti? Kiirehtimättä palasi hän takaisin porraskäytävään peittäen aukon lautapalasella, jonka hän oli sahannut paikalta. Se riitti, sillä hän ei tahtonut herättää epäluuloa liian suurilla vahingoittumisilla, jotka heti ruvettaisiin korjaamaan. Peto oli haavoitettu vatsaan, saadaan nähdä elääkö se iltaan. Maailma hätkähtää, kun saa tietää, ettei se kuollut luonnollista kuolemaa. Hän kääri tyynesti työkalunsa takkiinsa ja meni hitaasti portaita ylös. Kukaan ei nähnyt häntä, kun hän jätti kaivoksen. Kello löi kolme. Hän jäi odottamaan tiellä.

Tällä hetkellä heräsi Etienne heikosta kahinasta, jonka hän oli kuulevinaan pimeässä huoneessa. Aivankuin joku yrittäisi nousta olkivuoteelta. Hänen päähänsä johtui ajatus, että varmaankin Katarina voi pahoin.

— Sinäkö se olet? kysyi hän kuiskaten. — Mikä sinun on?

Kukaan ei vastannut hänelle, kuului ainoastaan toisten kuorsaaminen. Hetkisen oli kaikki hiljaa. Sitten taas kahisi olkivuode. Nyt oli Etienne varma, ettei hän erehtynyt, nousi ja meni huoneen toiseen päähän. Hämmästyksekseen tapasi hän tytön istumasta valveilla ja henkeä pidättäen.

— Miksi et vastaa? kysyi hän. — Mitä sinä teet?

— Minä nousen.

— Nouset? Näin aikaseen?

— Niin, menen työhön kaivokseen.

Etienne tuli hyvin levottomaksi. Hän istui sängyn laitaan ja Katarinan piti selittää syyt. Hän kärsi liiaksi ollen pakotettu elämään työttä ja tuntiessaan aina moittivien katseitten olevan tähdätyn häneen. Mieluummin kärsisi hän Chavalin lyöntejä.

— Mene, minä tahdon pukeutua. Äläkä puhu mitään. Lupaatko?

Mutta Etienne ei mennyt. Hän kietoi käsivartensa tytön vyötäisille painaen hänet luoksensa surullisena ja täynnä säälintunnetta tyttöön. Ensiksi aikoi Katarina riuhtaista itsensä irti, mutta sitten purskahti hän itkuun ja kietoen käsivartensa Etiennen kaulaan painautui toivottomasti häntä lähemmäksi. Siten istuivat he hetkisen sylitysten muistellen onnetonta rakkauttaan, joka ei ollut saanut tyydytystä. Oliko sitten kaikki lopussa? Eivätkö he uskaltaisi rakastaa toisiaan nyt, kun he ovat molemmat vapaat. Jos he saisivat vain hiukan onnea, niin varmaankin häviäisi tuo ujous, jonka syytä he eivät itsekään ymmärtäneet.

— Mene nukkumaan, kuiskasi Katarina. — Minä en tahdo sytyttää tulta, sillä silloin voisi äiti herätä. Täytyy joutua, laske minut…

Mutta Etienne puristi yhä lähemmäksi itseään. Hänen mielessään heräsi voittamaton halu saada onnea, asua omassa puhtaassa pikku kodissa eikä ajatella mitään.

Äkkiä yllätykseksi itselleenkin kuiskasi hän:

— Odota, minä tulen kanssasi.

Hän hämmästyi itsekin, kuinka hän oli voinut niin sanoa. Olihan hän vannonut, ettei hän astu jalallaankaan enää kaivokseen, kuinka hän oli nyt äkkiä harkitsematta päättänyt toisin. Mutta samalla tunsi, hän rauhoittuneensa, ikäänkuin olisi päässyt kaikista ristiriitaisuuksista. Tyttö tuli levottomaksi luullen, että hän uhrautuu hänen takiaan ja pelkäsi, mitä toiset arvelisivat hänen teostaan, mutta hän ei tahtonut kuullakaan tytön vastaväitteitä. — Olihan julistuksissa luvattu anteeksianto kaikille.

— Minä tahdon tehdä työtä. Pukeutukaamme.

He pukeutuivat varovasti pimeässä. Katarina oli jo edellisenä iltana ottanut esille työvaatteensa ja Etienne otti kaapista housut ja mekon. He eivät peseytyneet pelosta kolista pesuvadilla. Kun he menivät käytävään, heräsi Maheun vaimo kysyen unissaan:

— Kuka siinä on?

Katarina pysähtyi vavisten ja puristaen lujasti Etienneä kädestä.

— Minä se vaan olen, vastasi Etienne. — Menen hakemaan raitista ilmaa, täällä on niin tukalaa.

— Vai niin.

Ja vaimo nukkui jälleen. Vihdoin pääsivät he alaa ruokasaliin, missä Katarina laittoi itselleen ja Etiennelle voileivän leivästä, jonka edellisenä, päivänä eräs Montsoun rouva oli tuonut. Sitten lähtivät he ulos.

Suvarin seisoi tienkäänteessä lähellä "Huvia". jo puolen tunnin ajan seurasi hän silmillään kivihiilenkaivajia, jotka kulkivat työhön. Hän laski heitä, kuten teurastaja härkiä teurastuslaitoksen käytävällä. Häntä hämmästytti heidän lukumääränsä. Vaikkakin hän ylenkatsoi ihmisiä, ei hän kuitenkaan voinut uskoa, että pelkuriraukkoja on niin paljon.

Äkkiä säpsähti hän, sillä hän oli pimeässä tuntevinaan joukossa tutun hahmon. Hän lähestyi pysäyttäen tämän.

— Mihin sinä menet?

Etienne hämmästyi ja kysyi vastauksen asemasta:

— Kas, etkö ole vielä lähtenyt?

Sitten tunnusti hän menevänsä työhön. Tietysti hän oli vannonut, mutta eihän voinut noin elää ja odottaa sitä, mikä mahdollisesti toteutuu sadan vuoden kurttua. Sitä paitsi oli hänellä erikoiset syyt.

Suvarin tarttui hänen olkapäähänsä työntäen hänet takaisin kylään.

— Mene kotiisi! Kuuletko? Minä vaadin sen.

Tällä välin oli Katarina lähestynyt ja Suvarin tunsi hänet. Etienne intti vastaan sanoen ettei kellään ollut oikeutta arvostella hänen toimintaansa. Suvarin katsoi vuoroin häneen vuoroin tyttöön. Sitten vetäytyi hän sivulle tehden eleen kädellään ilmaisten sillä toivottomuutta. Kun miehen sydämeen on päässyt nainen, niin mies on mennyttä ja saa kuolla.

— Nouse, sanoi hän lyhyesti.

Etienne seisoi hämillään hänen edessään koettaen keksiä jonkun ystävällisen sanan jäähyväisiksi.

— Sinä siis lähdet?

— Niin.

— No anna sitten kättä jäähyväisiksi. Onnellista matkaa ja älä muistele pahalla.

Toinen ojensi hänelle jääkylmän kätensä.

— Siis hyvästi ainiaaksi.

— Hyvästi.

Jääden paikalleen saattoi Suvarin silmillään Etienneä ja Katarinaa, jotka menivät Voreux'hon.