X.
Antje Baasilla oli tapana pestä joka pyhäaamu ja muutenkin erikoisissa tilaisuuksissa isommatkin lapset omakätisesti. Se tapahtui niin rajulla voimalla ja perinpohjaisesti, että he pääsivät hänen käsistään aivan muokattuina, pyöristettyinä ja putipuhtaina. Mutta koskaan hän ei ollut käynyt lapsiinsa niin navakasti käsiksi ja alustanut ja kuuraellut heitä niin kuin nyt järjestyksessä kolmatta, jonka luonne pienestä ja erikoisesti eilisen tapauksen kautta oli hänestä epäiltävä. Sitten poika vielä harjattiin ja suittiin ja haukuttiin lyhyesti, mutta läpikotaisesti ja laskettiin pampulla ja hirsipuulla uhattuna menemään.
Neljännestunnin päästä hän pujahti siitä kirkkaasta lasiovesta sisään. Eräitä nuoria herroja seisoskeli tai istui jo konttorissa valmiina päivätyöhönsä. He katselivat uteliaina Klaus Baasiin. Toisesta huoneesta ilmestyi pienenläntä ja keski-ikäinen herra, yllä lyhyt lastinkitakki.
Klaus Baas oli nähnyt ja kuullut, kuinka ihmiset esittelevät itsensä toisilleen. Ja siksi hän kumarsi avuttomasti ja lausui verkalleen ja selvästi:
"Klaus Hinrich Baas."
Pitkä, punanverevä, hoikka herra, joka nojaili ovenpieltä vasten, sutkahutti: "Heti valmis firma!" Ja muudan oikein hieno, vaaleaverinen nuorukainen katsoi häntä kylmästi ja ylpeästi. Muut hymyilivät.
Jos Klaus Baas jo pesusta paistoi punaiselta, niin hän punastui nyt yhä enemmän ja katseli avuttomana ympärilleen, mitä tekisi, minne menisi. Silloin tuli se pieni lastinkitakkinen herra hänen luokseen ja neuvoi hänelle hänen paikkansa ja pulpettinsa.
Nyt Klaus Baas istui pukillaan tuskallisessa jännityksessä ja onnesta juhlallisena; selkä kyyryssä, edessään lasku, jonka se pieni herra oli hänelle ojentanut paikaltaan, joka oli melkein vastapäätä, vielä korkeamman pulpetin takana. Hänen oli koko päivä aseteltava osakkeita, jotka olivat sekaisin tukussa, numerojärjestykseen ja merkittävä ne luetteloon. Niin hän joutui heti tekemisiin suurten lukujen kanssa.
Hän tuskin uskalsi vilaista sivulleen siinä köyryselin istuessaan! Kuinka niillä oli pitkät sääret ja käsivarret! Ja kuinka hienot housut! Kuinka tyyninä ja rauhallisina ne istuivat paikallaan taikka nousivat ylös ja menivät ja tulivat takaisin! Väliin heistä joku kysyi toiselta jotakin, taikka joku tuli viereisestä huoneesta, minkä ovi oli selkoselällään, ja antoi jonkun määräyksen. Klaus Baas ei ymmärtänyt kysymyksiä eikä vastauksia. Pari kertaa hän kuuli takaansa siitä kauniista kamarista sen hiljaisen ja aivan rauhallisen, selvän äänen, jonka hän jo tunsi. Silloin katsahtivat kaikki toisiinsa, joku nousi ripeästi ylös ja etsi ja vei kamariin paperit, joita se herra oli pyytänyt.
Seuraavana aamuna päällikön vielä poissa viipyessä oli konttorissa jo repäisevämpää, ja Klaus Baasia alettiin "koulita virkaansa", kuten he sanoivat. Se vastapäätä istuva pitkä, hoikka herra, jolla oli punertava tukka ja suuret korvanluppanat, sanoi olevan hauskaa nähdä, missä ja milloin Klaus Baas tekisi sievimmän kupperiskeikan. Pian pisti yksi kirjeen hänen eteensä ja neuvoi, miten hänen oli se kopioitava ja rekisteröitävä. Sitten toinen toi tukun tilauksia ja käski merkitsemään kirjaan. Eräs pyysi hänen hakemaan näytevihosta hänelle erään näytteen. Jonkun päivän päästä hän sai postimerkkikassan. Sanattomalla kauhulla hän otti haltuunsa vaihtoraha- ja postimerkkikassan, kahden kolmen ja viiden markan merkit, joita hän ei ollut aavistanut olevankaan! Ja loppuviikolla sanoi se pieni herra, jonka Klaus Baas sitten kuuli prokuristiksi, että hänen tehtävänänsä oli nyt tiedustella asiaa vierailta, jotka tulivat konttoriin.
Klaus Baas joutui vallan päästä pyörälle. Ja talonpoikaisessa kömpelyydessään ja tällaiseen ympäristöön tottumattomana hän epäili itseään ja muita ja teki sentähden kummallisia erehdyksiä. Milloin pisti hän kirjeihin asioita, joita ei niihin ollut tuleva, tai antoi pankkien taikka kauppaliikkeiden läheteille väärät taikka keskeneräiset paperit; milloin erehtyi liikkeiden nimistä, niin että syntyi suurta sekaannusta ja toiset saivat etsiä ja juoksennella. Kerran hän vei vieraan, joka ei ollut halukas ilmaisemaan asiaansa, vaan näytti notkealta, varmalta ja kunnioitettavalta, itsensä konttoripäällikön huoneesen: ja sai sitten kuulla, että se oli joutava kerjääjä. Ja hän kielsi kerran nuorelta tytöltä, joka suoraa päätä aikoi mennä sinne perähuoneesen, pääsyn, ja oli niin varma asiastaan, että vaati vaatimalla tietää asiaa. Silloin kuului päällikön ääni sieltä kirjoituspöydän takaa: "Jaha, sinäkö se olet, tyttöseni?…" ja hymyillen kepsuttelee tyttö Klaun ohitse. Mutta prokuristilta tuli vielä makeat tortut.
Sellaisten harhaiskujen jälkeen hän piti itseään kerrassa epäkelpona jaloon ammattiinsa, jopa suorastaan kummallisena epäsikiönä. Hän istui allapäin ja kuunteli kalpeana pitkän, punaisen vastaveikkonsa lohdutusta: "Olenhan jo sanonut! Alussa täytyy katsoa kuin lehmä tuulimyllyä!! On viisainta, Baas, heittäytyä kuin valekuolleeksi."
Vähitellen hän huomasi, ettei häntä tyhmyyksien tähden potkittukaan pois, vaan että niitä melkein vaadittiin nuorimmalta oppilaalta. Ja silloin hän jo nosti nokkaansa olkapäitä ylemmäksi, arasti kuin etana, joka kohottaa sarviaan, kun tulee hiljaisuus. Ja hän katseli varovasti ympärilleen ja ihmetteli tätä yhdyskuntaa, jonka jäseneksi hän oli joutunut.
Perähuoneen leveät pariovet olivat aina auki, joten sinne saattoi selvästi nähdä, ja siellä istui pitkän pöydän ääressä neljä viisi miestä: tavaraosasto, johtajana prokuristi. Kun tuli sisämaan tehtaiden asiamiehiä tarjoamaan näytteitään tai kun oli piakkoin lähtevä laiva viemään ostettuja tuotteita kaukaisille etelän saarille, niin istui tavaraosasto tulisessa työssä. Mutta kun taas sattui päivät pitkät vain mukavaa kirjoittelemista tai laskujen merkitsemistä, niin heräsi osastossa tavaton levottomuus, — joskus, päällikön poissa ollessa, oikea pikku kapina ja lievä vallankumous.
Keskimäisessä huoneessa, missä Klaus Baas istui, vieläkin pää hieman aran kyyryssä, hoiti neljä henkilöä raha-asioita ja kirjanpitoa. Prokuristin paikka oli melkein vastapäätä, ja hän hoiteli kuin hyvä emäkana siivillään, väsymättä ja aina yhtä tarkkana ja tunnollisena, lukujaan ja numerojonojaan, vekseleitä ja vakuutustauluja ynnä muuta. Klaus Baas oli hänen apurinsa: teki, toistaiseksi itse asiaa ymmärtämättä, niin hyvin tai huonosti kuin voi kaikkea, mitä määrättiin. Ja tarttui sitten seuraavaan työhön. Hänen vasemmalla puolellaan oli kookas, notkeavartaloinen nuori mies, jolla oli kellervä tukka, Karl Eschen, pari kolme vuotta Klauta vanhempi. Hän oli ahkera ja vähäsanainen ja aina hyvin vakava. Monasti hän seisoi pulpettinsa ääressä tuntikaudet ylhäisen jäykkänä ja pystypäin, edessään valtava kirja, johon hän merkitsi vähä väliä tavattoman rauhallisesti ja säntillisesti numeron tai pari, milloin millekin sivulle, ikäänkuin katoamattomaan teräslevyyn kaivertaen. Jos kellä oli hänelle asiaa, hän vastasi niin verkkaan ja oikeakielisesti kuin olisi puhellut ulkomaalaisen kanssa. Ja loi sitten taas ylevät silmänsä kauniisen laskelmaansa. Klaus Baas katseli häntä pelokkaasti ja ihaili häntä kauppiaskunnon sekä kaiken inhimillisen hienouden saavuttamattomana esikuvana.
Punaverinen hoikale vastapäätä ei ollut mitään Karl Eschenin rinnalla! Hänellä oli paha taipumus haihatella ja hypellä illoille, jotka eivät kuuluneet vähääkään hänen ammattitehtäviinsä. Milloin hän veti sievän tytön kuvan mustan helmatakkinsa povitaskusta, ja kertoi, että se oli hurmaavin neitonen mitä hän oli koskaan nähnyt; ensi sunnuntaina hän menisi hänen kanssaan tanssimaan Süllbergiin.[42] Taikka hän kaivoi samaisesta povitaskusta, joka oli tätä tarkoitusta varten järjestetty harvinaisen avaraksi, runokirjoja yhden toisensa jälkeen: Goetheä, Heineä, Hebbeliä; ja sanoi, että hän aikoi suoda ne eräälle toiselle nuorelle neitoselle opastaakseen häntä, kuten hän sanoi, hiukan lemmen ja runouden elämään. Ja ottipa hän usein esiin hienon, pitkulaisen laatikon ja purki siitä pulpetille ruon kaulaliinoja ja rusetteja vaikka minkälaisia. Sanoi tilaavansa niitä suoraan Clarkson & Sonilta Lontoosta: kaulaliinoja kaikkein uusinta kuosia, mitä ihmeellisimpiä värejä ja muotoja; hän tarjosi niitä tovereilleen ostohintaan, ainoastaan korottaakseen konttorin yleistä kauneutta, sanoi hän. — Mutta mieluimmin hän tarinoi synnyinseudustaan, eräästä pienestä Länsi-Holsteinin kaupungista, sen sievistä neitosista, jotka kaikki olivat hänen ystävättäriään, ja "ukko vanhuksesta", isästään nimittäin, joka oli lääkäri ja jonka ainoa lapsi hän oli. Mutta eritoten tuon kaupungin hurmaavasta hautausmaasta ja haudasta, missä erään suuren runoilijan äiti lepäsi. Hän rakasti ihmeellisesti kaikkia hautausmaita ja kertoi tuntehikkaasti Ohlsdorfista,[43] missä vainajat lepäävät suurten puiden alla, "ikäänkuin helteisen päivän vaellettuansa." Klaus ei malttanut olla häntä kuuntelematta — ja aina hän sai yhä enemmän ihmettelyn aihetta. Karl Eschen ei kallistanut korvaansakaan noille jutuille; prokuristi pudisti päätänsä; mutta suuren pulpetin neljäs sanoi kursailematta hoikaleelle: "Te olette hullu!"
Se neljäs, joka oli kaksi vuotta vanhempi kuin Klaus Baas, oli yhtä suora ja koristelematon kuin hänen puheensakin. Hän oli nyt oppilaana viimeistä vuottaan ja asui Hampurin lähistöllä erään enonsa tilalla. Ja kun hän milloin aukaisi suunsa, niin hän puhui poikasten leikeistä vapaan luonnon helmassa, kulovalkeista ja patoruohikon paloista ja vaarallisista uintiretkistä ja huimapäisistä ratsastuksista ja muusta sen suuntaisesta. Ja hän julisti suoraan, että Hampurin elämä ei ole elämää eikä mitään, ja että tälläkään konttorilla ei ole vähintäkään olemassaolon oikeutta. Oli kunniatonta ja halpamaista pettää poloisia, lapsellisia intialaisia joutavalla krims-kramsulla ja arvottomilla leluilla ja riistää heiltä heidän oivalliset luonnon tuotteensa! Muitta mutkitta: Hampuri pitäisi pistää tuleen ja polttaa poroksi. Ainoastaan maamiehellä oli olemassaolon oikeutus… Ja sitten hän nauraa hihitti kiukuissaan ja lapsellisen tyytyväisenä.
Kauniissa kamarissa taas istui päällikkö oven vieressä, joka melkein aina oli auki. Huoneessa oli vielä toinenkin kirjoituspöytä, mutta se oli käyttämätön, sillä virkailija oli matkustanut sen äärestä tarkastusmatkoille kaukaisille Taka-Intian saarille. Useimmiten teki päällikkö uutterasti työtä ja puheli sangen vähän. Ja eräinä päivinä hänen pöydältään lenteli lentelemällä lyhyitä, selviä käskyjä, aamusta iltaan: milloin oli mitäkin tuotava hänelle, entisiä sopimuksia viimeiseen vertailtaviksi, saarten liikejohtajan aikaisempia tai myöhempiä ilmoituksia ja sähkösanomia taikka kotimaan tehtaiden tarjouksia. Silloin katsoi koko henkilöstö toisiinsa, milloin mikin hypähti ylös ja vei päällikölle pyydetyt paperit tai kirjat.
Vaikka nuorimman oppilaan työ olikin yksitoikkoista ja kuivaa ja vaikka sitä kesti monta tuntia päivässä, oli se leikkiä kuutissa olon rinnalla, jossa hän oli puolen päivää saanut tuijotella mykkänä sumuiselle joelle. Sitäpaitsi toi melkein joka päivä jonkinlaista pikku vaihtelua tuolle uutteralle kaksitoistamiehiselle henkilökunnalle. Jos yhtenä päivänä oli hiljaista, niin toinen saattoi tulla sitä vilkkaampi. Milloin tuli laivasta satamamestari, suuri, pulska mies, ja meni perimäiseen huoneesen ilmoittamaan kirjanpitäjälle tavarain sijoituksesta. Taikka toivat hänen apurinsa, nuoret reippaat pojat, pusseissa tai säkeissä selässään vastasaapuneiden siirtomaantuotteiden näytteitä. He istahtivat pöydän kulmalle, vetivät pitkät puukkonsa tupesta ja puhelivat luonnottoman hiljaisella äänellä, josta huomasi heidän tottuneen tavallisesti huutelemaan nostokoneiden ja kinunkien ryskeessä ja höyrypillien kiljunnassa. Ja he katselivat kylmän oudoksuvasti terävillä, terveillä silmillään kirjoitusvehkeitä ja kirjurimyyriä. Toisinaan taas joku agentti toi tehtaansa näytteitä, kelpo tavaraa kun sattui, mutta tavallisesti pelkkää koreaa lelua, varta vasten valmistettua noille Intian alkuasukkaille — ja niitä he tyrkyttivät kaunopuheisesti ja sulavasti liikkeelle: palloja, lasimukuloita ja suuria, räikeän kirjavia hiusneuloja, pitkiä, messinkihelaisia sauvoja — n.s. neekerin virkakeppejä —, kehnoja soittokapineita. Kukaan tuskin huomasi, jos nuorin oppilas silloin kohotti päätään ja kurkisti perähuoneesen taikkapa pistäytyi palavaa uteliaisuuttaan tyydyttääkseen jollakin tekosyyllä sinne tavarahuoneesen katsomaan kirjavaa kamaa.
Joskus tuli Brasiliasta tai Itä-Aasiasta liikkeen entisiä virkailijoita, kuuman auringon ruskeaksi paahtamina, — katsomaan entistä työpaikkaa, ja vieläkö siellä oli silloisia kumppaneja. He astuivat reimasti ja rohkeasti konttoriin ja kyselivät asioita ristiin ja rastiin ja ihmettelivät: täällähän on nyt miestä kuin muurahaista! Ja kerskuivat itse tehneensä aikoinaan työtä kovemmin! Mutta silloin tavaraosastolaiset, joilla oli aina ensiksi sanat valmiina, huusivat heille takaisin perähuoneesta: "Eikö siis liike vedellyt teidän käsissänne, vai? Me olemme nyt sen saaneet kukoistukseen!"
Tai tuli välittäjä ja hänen kanssaan hierottiin siirtomaantuotteista tuhansien markkojen kauppoja.
Joskus, kun he olivat lähtevään laivaan varustaneet kuntoon siirtomaan postin ja puurtaneet siinä monta päivää mykkinä ja ahkerasti työssä, teiskahti kytketty vallattomuus heissä ilmi kuin ilmaa kaipaava kala, joka on kauan pälynyt aivan veden kalvossa. Ja kun päällikkö vain meni päivälliselle tai pörssiin, niin heti se ponnahti näkyviin. Kaikkein rauhattomimpia olivat tavaraosastolaiset. He riisuivat takit päältään ja koristivat itsensä ranne- ja nilkkarenkailla ja panivat kruunut ja koreat kammat päähänsä ja keikaroivat neekerin "virkasauvoilla" ja joutuivat keskenään käsikähmään, niin että he kaikki kieppuivat yhtenä rykelmänä konttoripöydällään, ja heidän neljä viisi ripakinttu-pariansa potki ja sätkytteli kuin minkä hämähäkkihirviön sääret kiinnekohtaa löytämättä. Lopulta he tulivat sotaretkelle toiseen huoneesenkin ja pilkkasivat sitä pitkää hoikaletta väittäen hänen tuhlaavan runoja, kukkasia ja suukkosia neitosten kämmenille saamatta mitään palkkaa vaivoistaan. Ja he sanoivat, että keskihuone tärvää joutavaa paperia; ja jos tämä ei tepsinyt, niin he nakkelivat heitä säilykerasioilla ja sohivat heidän nenäänsä neekerisauvoilla, ja saivat sillä tavoin keskihuoneenkin villiin. Pitkä, punanaamainen hoikale, jota he sanoivat Heini Petersiksi, rojahti pian alas pukiltaan ja hosui takin helmat levällään tavaraosaston kynnyksellä. Ja pieni, ärtyisä kulonpolttaja unohti jo malttinsa ja ylevän halveksumisensa ja lähätti säilykerasian takaisin niin että rämisi. Meteliä kesti sitten kunnes Karl Eschen lausui vakaasti ja tyynesti: "Kuulkaas, eiköhän tämä jo riitä?" Hänellä oli pulmallinen työ eikä hän halunnut tehdä heidän tähtensä virheitä. Silloin he vähitellen tyyntyivät ja asettuivat paikoilleen. Klaus Baas katseli silmät pyöreinä syrjästä huisketta: hän oli vielä liian kaino joukkoon yhtyäkseen ja liian uuttera ja kömpelö keskellä työn touhua leikitelläkseen. Mokomia vasikoita, hän ajatteli. Ja hänen mielestään oli Karl Eschen aivan oikeassa, kun lopetti joutavan jytäkän.
Päivällisaikaan ja toisten syömässä ollessa Klaus Baas oli usein puolen tuntia tai koko tunninkin yksinään huoneiston vartiana. Silloin hän käveli huoneesta toiseen tai seisoi akkunan ääressä ja katseli kadulle. Ja silloinpa hänen, aran pojan, sielu vilkastui ja vapautui ja alkoi leikitellä mielikuvilla. Silloin väikkyvät, häilyvät sulottaret pyysivät häntä piirihyppyyn, ja arka, kömpelö, vähäsanainen poika läheni rohkeasti, häpeämättä ja itseään pilkkaamatta, ja kiiteli mielikuviensa kanssa suloisessa, huimaavassa tanssissa. Silloin katselivat häntä taivaalta isä ja sisko, utuisina hahmoina. Heidän kasvonsa säteilivät ja loistivat, niillä ei ollut surun ja puutteen varjoa. Kuinka ne mahtoivat iloita nähdessään hänet siistissä puvussa komeassa konttorihuoneistossa… Vuosi vielä… ja sitten hän olisi jo Karl Eschenin paikalla, edessään paksu kirja, johon hän merkitsisi säntillisesti tärkeitä numeroita, kunkin paikalleen. Koska ei tullut sitä tuntematonta merentakaista tuomaan rahapussia pienelle ruskeaksi maalatulle kotikeittiön pöydälle, niin ei tarvittukaan! Oli ihanampaa matkustaa itse kaukaisiin maihin, siirtomaan saarille tai Itä-Aasiaan, kokoamaan siellä ankaralla työllä ja älyllä… ah miten hienolla älyllä! sekä ihmeellisten onnen keikausten avulla suunnattomat rikkaudet. Ja sitten palata kotiin! Ruskeana kuin intiaani! Valmiina miehenä: parrakkaana ja pulskana. Ja äiti ja pikku sisarukset seisovat laivasillalla vastaanottamassa, ja hänen oma Susensa siellä myös!… Klaus meni siihen komeaan kamariin ja asteli päällikön tapaan verkalleen edestakaisin matolla, sangen vakaissa ajatuksissa; seisattui kirjoituspöydän luo niinkuin päällikkökin teki ja mietti ja arvosteli huolia, joita päälliköllä oli… Niin hän leikitteli, kunnes muut tulivat…
Silloin kuvittelu loppui. Aran ja kömpelön maanpojan tummatukkainen pää painui kumaraan, ja hän alkoi tarkastella numeroitaan, jotka vielä olivat hänelle vain kuin tyhjiä kuppeja ja arvottomia ruukun sirpaleita.
Niin vieri vuosi, ja Klaus Baas oli yhtä tunnontarkka ja uupumattoman ahkera. Syntyipä silloin eräänä kirkkaana, tuulisena syyspäivänä keskihuoneessa taas arveluttavaa levottomuutta. Uuttera, pieni kulonpolttaja oli jo muutamia päiviä sitä ennen ollut ärtyisä, ja nyt oli hänen yhdeksästoista syntymäpäivänsä. Ja kun vielä kaunis syysilma häntä kiihoitti, niin hän tuli kiukkuisen puheliaaksi. Hän sanoi, että oli suorastaan epämoraalista hautua sellaisella ilmalla sisässä ja — lisäksi sellaisessa työssä. Koko Hampuri ja firma P.C. Trimborn oli suuri halpamaisuus ja järjettömyys. Poroksi koko kaupunki vaan! Mitä on pörssi, mitä kauppasaksat, mitä numerot? Joutavaa tyhmyyttä ja variksenvarpaita! Talonpoika, hyvä hevonen ja vankka sonni: ne ovat todellisuuksia!
Muut koettivat rauhoittaa häntä. Tavaraosastolaiset pyysivät häntä luokseen auttelemaan pari päivää, sillä he eivät tienneet miten työstä selvitä: oli lastattava harvinaisen suuri tavaralähetys ja laadittava satakunta laskua. Siellä keskihuoneessa hän ei oppinut tietämään mitä työ on!
Heini Peters taas sanoi löytäneensä eilen Ohlsdorfin kirkkomaalta erään hänen kotiseudullaan eläneen naisen haudan. Ja kuinka runollisessa paikassa! Herttaisessa piilossa, saarnien ja seljapensaiden varjossa… ihastuttavaa!… Sinne olisi kulonpolttajan paettava hetkeksi maailman pauhusta ja hän ei unohtaisi vain pikku harmejaan, vaan kaikki toiveensakin.
Kulonpolttaja ei häneen vilaissutkaan, vaan vastasi lyhyesti: "Hupsu!"
Karl Eschen kohotti katseensa työstä ja lausui tyynesti ja vakavasti:
"Teidän tulisi virkatehtävienne ohella harjoittaa jotakin urheilua,
Hanssen. Liittykää meidän soutuklubiin; minä vien teidät mielelläni
sinne tänä iltana."
Mutta kulonpolttaja vain murisi jotakin.
Kirjanpitäjäkin oli pahalla tuulella ja sanoi: "Työ se on paras keino hullun puuskia vastaan."
"Niinpä juuri", toisti Hanssen, "mutta on ero työllä ja työllä! Käskekää minut kaivamaan kaivoa, salvamaan tupaa tahi etsimään karannutta sonnia! Onko tämä nyt työtä!"
Ja hän nousi ylös ja asteli ikkunan ääreen ja katseli pitkän aikaa kirkasta, säteilevää, auringonpaisteista taivasta. Sitten hän pyörähti kantapäillään ja sanoi: "Hei pojat, minä pistänkin pillit pussiin! Hitto täällä olkoon! Serkullani on farmi Argentinassa; kahden viikon päästä olen siellä."
Samassa tuli päällikkö konttoriin. Ja Hanssen pyysi seisovalta jaloin ja vakavasti hiukan puhella hänen kanssaan. Hetken päästä hän palasi päällikön huoneesta ja sanoi matkustavansa kahden viikon kuluttua; ja kehui päällikköä hienoksi mieheksi.
Prokuristi, joka muuten oli hyvin ystävällinen ja sävyisä mies, tuli moisen hyvän työmiehen menettämisestä tavallista hermostuneemmalle päälle. Liikkeen saarimailla olivat rotat ilkeänä viljelysten vaivana ja niitä oli pitkät ajat koetettu hävittää. Sinne oli lähetetty muutamia kuukausia sitten myrkkyä ja pyydetty toimittamaan pääkonttoriin pari kuollutta rottaa, jotta nähtäisiin, miten myrkky oli vaikuttanut. Nyt olivat ne rotat tulleet, mutta aivan pilalle mädänneinä. Siitä oli nyt prokuristi harmissaan ja murahti viimein, että Klaus Baas oli, "niinkuin tavallisesti", varmaan jättänyt jonkun lauseen kirjeestä pois, joten lähettäjät eivät olleet tienneet panna rottia ilmanpitäviin laatikkoihin.
Klaus Baas kalpeni, ja ajatteli: "Kas niin, se on selvä! Minä en pysty mihinkään! Senhän tiesin! En mihinkään!"
Kulonpolttaja oli niin hyvillään oivasta päätöksestään, että rauhoitteli: "No heittäkää nyt tuo rotanraatonne, herra Wallis. Katsokaa sen sijaan ikkunaan, kuinka ihana ilma on!"
Heini Peters huikale otti pulpetinlaatikosta paketin sinisiä silkkinenäliinoja ja näytteli niitä virkaveljille. Karl Eschen ei ollut yleisestä tuulesta millänsäkään, työskenteli vain hartaasti ja uutterasti kuin tavallisesti. Ja näyttipä katsahtavan silloin tällöin erityisen ystävällisestikin motkottelevaan prokuristiin.
Ne katseet läikähyttivät Klaus Baasin harminmaljan yli laitojensa. Hän kohautti päätänsä ja vastasi silmät hurjasti säkenöiden: "Teidän syytöksenne on tuulesta temmattu, herra prokuristi, sen tiedätte itse! En viitsi vaivata päällikköä asialla. Otan siksi tällä kertaa syyn niskoilleni."
Prokuristi piti suunsa, ja painui työhönsä. Toiset koettivat poikaa rauhoittaa: "Mutta miksi noin tulistua… eihän tuossa nyt mitä pahaa!" Karl Eschen nykäytti moittivasti olkapäitänsä. Klaus Baas painoi päänsä kumaraan ja kyyneleet samentivat hänen silmänsä. Hän ajatteli: "Siihen se nyt meni. Et pysty mihinkään ja olet naurettava. Ja sinua on vielä kohdeltu halpamaisesti ja väärin."
Kun hän sitten työstä päästyä laskeutui portaita alas, hän kuuli yhtäkkiä takaansa Karl Eschenin äänen. Klaus Baas pysähtyi hämmästyneenä ja onnellisena ja kuunteli pää kumarassa, mitä ihailtu hänelle sanoi. "Aioin vain vähän puhua teille", alkoi Karl Eschen. "Ei teidän pidä liikaa pahastella prokuristille. Ei ole näet helppoa pitää huolta numeroista päivät päästänsä, monet Herran vuodet. Nähkääs, Hanssenhan on pohjaltaan oikeassa: luonnon mukaisesti meidän elämämme pitäisi vieriä päiväpaisteessa ja sateessa, metsäretkillä ja kalamatkoilla, seikkailuissa, sylipainissa, — ja nyt olemme kuin nuo kierot pilarit pimeässä porraskäytävässä. Siksi tekee kahlittu luonto välistä kapinan, ja puhkeaa ilmi niin sanottu ammattiraivo. Että te olette ahkera ja tunnollinen ja että hyvin ymmärrätte toimenne ja että teistä kerran tulee oivallinen liikemies, sen prokuristi tietysti tietää, niinkuin te itsekin."
Klaus Baas lehahti tulipunaiseksi onnesta. "Minä olen hyvilläni", hän sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä, "kun te sanotte niin… Te, niin kelpo mies."
"No niin", hymähti hieno nuorukainen välinpitämättömästi, ja kuitenkin imarruksesta mielissään, "puolen vuoden päästä minä menen Englantiin. Jos teette työtä yhtä tunnollisesti kuin tähän asti, niin ennustan, että pääsette seuraajakseni. Heini Peters ei paikkaani tarvitse. Ja olihan minulla vielä muutakin: kuulitte kai, että kehoitin Hanssenia harjoittamaan jotakin urheilua ja pyysin häntä lähtemään soutelemaan kanssani. Teidänkin tulisi ajatella asiaa; se raikastaa ihmistä. Älkää menkö mihinkään yhdistykseen, se tulee liian kalliiksi teille. Mutta vuokraisittepa silloin tällöin veneen, soutaisitte itsenne oikein virkeäksi."
Klaus katsoi maahan ja sammalsi: "Heti kotona on minulla talousaskareita ja sitten autettava sisaruksia koulutehtävissä; ja engelskaakin pitäisi lukea. Pikakirjoitus alkaa jo sujuskella."
"No niin", hymähti Karl Eschen, "miten vaan parhaaksi näette. Lukekaa ahkerasti englanninkieltä."
Ja hattuaan kohottaen hän meni.
Klaus Baas lähti riemuiten kotiin; mutta samassa joku vielä huusi hänen nimeänsä, ja kun hän kääntyi katsomaan, harppaili Heini Peters hänen jälessään pitkillä, väärillä koivillaan. Hänen pitkän takkinsa helmat hulmusivat tuulessa ja hänen korea kaulaliinansa liehui. "No", hän sanoi, "Karl Eschen suvaitsi teitä puhutella: onnittelen! Siitä voitte olla ylpeä! Hän on vanhaa hampurilaista liikemiessukua, siksi on hänellä veressä taipumus numeroihin, pääkirjoihin, keinotteluun. Mutta kuulkaas: jos minä olisin saanut elämänurani valita, olisin ruvennut synnyinkaupungin haudankaivajaksi. Niin, ihan totta! Nykyinen haudankaivaja, — hän on hyvä ystäväni, — asuu niin hurmaavan sievässä, vanhassa talossa aivan lehmuspuistikon keskustassa, jonka kukat varisevat nyt paraikaa ja peittävät koko tarhan. Ajatelkaapas auringonlaskua sellaisessa paikassa! Nide Goetheä tai Heineä kädessä, esi-isien hautakumpujen ääressä! Ihanaa, sanon minä! Mutta olin arvokkaan lääkärin ainoa poika, enkä päässyt haudankaivajaksi!"
Heini Peters kertoi vielä kauniista kotipuolen neitosista: olivat pyytäneet häntä kanssaan öiselle kävelylle rantapadoille, sanoi matkustavansa ensi lauantaina tai sunnuntaina. Hän kertoi paraillaan, kun heitä vastaan tuli eräs tyttö: Heini Peters heiskahti ympäri ja lähti; oli nähtävä minne tuo kaunis olento meni, hän sanoi.
Klaus Baas oli onnen poikaa! Hän kuuli yhäti korvissaan tuon hienon ystävänsä kauniit, punnitsevat sanat: että hän oli ahkera ja pystyvä, että hänestä kerran tulisi hyvä liikemies. Heini Peters oli tyhjää Karl Eschenin rinnalla; mutta olihan sekin ihanaa, että hän, arvokkaan lääkärin poika, oli puhellut hänen kanssaan toverillisesti, jopa tuttavallisesti!
Hänen sydämensä avartui ilosta! Hän käveli itsetietoisemmin ja pää pystyssä. Hän ei kulkenut enään kuin puujaloilla toimeensa ja kotiinsa, pitkin seinävieriä. Hän erkani rakennuksista ja keikkui käytävän reunakivilläkin ja kurotteli vapaasti kaulaansa ja tasoitteli housunpolviaan, jotka olivat pussilla. Ja ostipa hän Heini Petersiltä komean sinisen kaulaliinankin ja heitti silloin tällöin katseen ohimeneväin perhetyttöjen vilkkaihin silmiin. Hän oli ollut kuutilla ja tämän ensimäisen vuoden kauppakonttorissa kovin ahtaalla. Nyt hänessä heräsi itsetietoisuus ja sen keralla aivan uusi elämä. Hän tahtoi näyttää joltakin ja koristella itseään ja miellyttää nuorta tyttölasta, joka liehuvin helmoin kepsutti hänen ohitseen.
Siihen aikaan hän kypsyi ruumiiltaankin. Hänen hartiansa tulivat leveämmiksi ja kasvonsa lujapiirteisemmiksi, nenä oikeaksi, ylpeäksi Baas-nenäksi. Ei ollut mitään hyötyä painelemisesta, jota Antje Baas oli ristiäispäivästä alkaen niin uutterasti harjoittanut! Silmätkin olivat isän iloisen hohtavat, hyvät silmät, vaikka hiukan totisemmat ja järkevämmät. Mutta luja ja uhmaavan kiinteä suu ja jäykähkö asento olivat äidin perintöä.
Uusi sisäinen elämä läheni arkana, autuaana riemuna, hiljaa hiipien, outona, ihanana levottomuutena. Mutta parissa kuukaudessa, ei, muutamassa viikossa se kasvoi terveessä talonpoikaisveressä jättiläiseksi, väkeväksi, levottomaksi, hillittömäksi ja himokkaaksi. Hän seisoskeli kauppojen akkunain ääressä katsellen kuvia, joissa alaston kauneus oli alttiina ihmisten katseille, kiikaroi täysikäisten naisten asentoa ja käyntiä. Se tuli joskus keskellä yötä hänen vuoteensa viereen, se vietteli ja hymyili unissakin niin, että hän kurotti käsivartensa sitä kohti ja veti sen syliinsä; ja aamulla sitten muisti yöllisen ja istui surullisena vuoteensa laidalla ja häpesi. Pari kolme kertaa se kiusasi häntä niin, että hän seisoskeli sateisina tuulisina iltoina Klefekerstrassen suussa ja ajatteli muutamaa markkaa taskussaan ja tiesi kerrankin saavansa nähdä tuota elämää ja aivan läheltä, jos vain tahtoisi. Mutta hän ei mennyt kuitenkaan: seisoi sateessa ja rämyssä kaulus korvilla. Se ei käynyt laatuun, äidin vuoksi ja pikku sisarusten vuoksi. Eikä käynyt laatuun P.C. Trimbornin vuoksi, Karl Eschenin vuoksi. Se oli aivan saman arvoista kuin nuo kaksi entistä St. Paulin päivää, jotka olivat päättyneet niin suurella hammasten kiristyksellä. Ja lopuksi hänen päähänsä pälkähti Suse Garbenskin. Miten hyvä ja hellä se oli ollut hänelle sillä kerralla! Varmaan se vielä muisti häntä! Ja hän oli niin usein ajatellut Susea, vaikka monasti oli ihastunutkin muihin kauneihin naiskasvoihin. Ja olihan hänestä sillä välin tullut jotakin! Hän päätti kirjoittaa Suselle! Ah sitä armasta, suloista olentoa! Ja kirkkoherran tytär! Klaus Baas kohotti kauluksen vielä ylemmäksi ja käveli tuulessa ja sateessa edestakaisin, innoissaan aatoksistaan ja aikeestansa. Hän kirjoittaa! Totta hän nyt jo tohti hänelle kirjoittaa! Sillä olipa hän nyt jo jotain! Hän päätti kirjoittaa ja unohtaa muut tytöt.
Seuraavana päivänä, kun hän oli päivällisaikana yksin konttorissa, hän istahti Karl Eschenin paikalle ja kirjoitti Suse Garbensille pitkän kirjeen, — suoran ja kauniin, kultaisista unelmistaan, joilla hän yksinäisillä hetkillä leikki, kirjoitti isolle arkille, jossa oli kauppakonttorin liikeleima. Hän kertoi äidin nykyjään pitävän ompeluapulaisina kahta tyttöä, kertoi Hannan varmaan rupeavan opettajattareksi, — ja itse olevansa täällä suuressa liikkeessä jo toista vuotta; kertoi minkälaisen väen lapsia hänellä oli tovereina; ja parain heistä oli sanonut, että hänestä tulee kerran oivallinen liikemies; ja muutaman vuoden päästä hän lähtee liikkeen palveluksessa siirtomaihin.
Jonkun ajan kuluttua Suse Garbens vastasi hänelle ystävällisesti, että hänellä oli nyt mäyräkoira, joka aina juoksi hänen kintereillään, mutta ei päässyt patovallin ylitse, ja häntä nauratti niin, että hän oli tikahtua, kun näki miten se tulla huppuroi hänen jälestään ja lensi nenälleen perunamaan vakoihin; sitten hän kysyi häneltä vielä, joko hän alkoi hakkailla tyttöjä; ja kertoi, että pappa lukee kuin ennenkin aina lehtiä niin kauan, että tulee oikein tuhmaksi, ja että mamman kanssa ei voi puhua yhtään järkevää sanaa, ja että posti tulee vain kerta päivässä, ja että hän itse ottaa postimieheltä kirjeet, niin että Klaus voisi kirjoittaa hänelle mitä vain tahtoi.
Klaus Baas vastasi vasta viikon kuluttua, — se oli hänestä hienoa ja kelpo liikemiehen arvon mukaista —: ettei näistä suurkaupungin naisista juuri ollut mainittavaa ja että hän ajatteli usein Susea.
Sitten vaihdettiin kirjeitä säännöllisesti kerta viikossa. Suse kirjoitti koruttomasti ja luonnollisesti kaikellaisista arkielämän pikku tapauksista; Klaus Baas hieman suurellisesti ja varsin varmasti, ja tavallisesti tulevaisuudestaan. Kun hän kerran, innoissaan kuin kypsymätön nuorimies ainakin, kirjoitti Suselle jotain opettavaista tai moittivaa, niin hän sai odottaa vastausta kaksi viikkoa.
Nyt hänellä oli siis morsian. Hän ei katsahtanut sivulleen, kun kulki Jungferstiegiä ja Burstahia pitkin. Ja vaiva, joka muutama aika sitten oli tuntunut melkein sietämättömältä, asettui; ja jos se milloin nousi sotaan, hän karkoitti sen luotansa ritarillisen arvokkaasti ja vakavasti. Hänen oli nyt päästävä ylimalkaan kaikesta nulikkamaisesta ja kypsymättömästä. Hän asteli verkkaisemmin ja maltillisen miehekkäästi, hänen kasvoihinsa ilmestyi huolekas ilme. Kotona hän muistutteli joka päivä setämäisesti Hannaa pitämään huolta pienokaisten läksyistä ja uskalsipa hän mahtailla äidillekin ja sieti kylmästi hänen pilkallisen salavihjeensä siitä St. Paulin tapauksesta ja vastasi: "Kylläpähän vielä näette!" Ja hän istui äitiä vastapäätä pöydässä ja luki engelskaa ja kaksinkertaista kirjanpitoa ja kauppaoikeutta niin että päätä pyörrytti. Ja laski väliin kirjan polvilleen ja ajatteli tätä ihanaa, hurmaavaa maailmaa ja näki sen keskuksena pilvilinnansa, joka oli hänen ja hänen rakkahintensa.
Hän syventyi vähitellen perusteellisemmin kauppaliikkeen asioihin, ja kun hän alasaksilaisena suorastaan eli liikkeen harrastuksista, niin hän tunsi iloa ja surua, aina liikkeen menestyksen mukaan. Hän kiihtyi, kun eräänä päivänä lehdissä ei ollut Antwerpenin silavanoteerausta, mikä oli tärkeä tietää kopran[44] hintain vuoksi. Yhtä kiihkoissaan hän oli, kun firma erään asiamiehen erehdyksen vuoksi osti liiaksi säkkejä Kalkuttassa, missä ne nyt odottivat joutavina varastossa. Hänen sydämensä paisui ylpeydestä, kun kirjanpitäjä, jonka kanssa hän oli samaa mieltä, erään kerran ivaili kilpailijoita ja sanoi heitä säkkipäiksi mullikoiksi. Ja kun inventeerauksessa erästä paperia ei löytynyt, niin hän näki untakin tuosta kummallisesta tapauksesta. Päällikkö sairastui kerran: Klaus Baas oli hyvin huolissaan ja pelkäsi jo kaikkein pahinta: mihinkä liike joutuisikaan, jos päällikön täytyisi olla kauan poissa liikkeestä tai jos hän vaikkapa kuolisi.
Hän siirtyi vuoden varrella tavaraosastolle ja oppi eroittamaan toisistaan hyvät, mukiinmenevät ja huonot tehdastuotteet, ja hänelle tuli hinnan tietämysvaisto koreista kumipalloista aina uskallettuihin pronssistatuetteihin saakka, ja hyvällä menestyksellä hän oppi noiden kaukaisten kansain maun. Ja kun sijoitusmestari kerran sairastui, niin tottuneena ja rauhallisen vähäsanaisena hän seisoi kokonaista viisi päivää aamusta iltaan vilussa ja kovassa itätuulessa Grasbrookin satamassa varastoaitassa n:o 71, jonka ohi hän kaksi vuotta sitten oli niin monasti kulkenut hiekkakuutissa, — ja valvoi vientitavarapakkain lastausta.
Ja kun vuosi kallistui loppuunsa ja Karl Eschen erosi liikkeestä, niin Klaus saattoi tosiaankin ilmoittaa komealla kirjeellä Suse Garbensille, että hän oli nyt Karl Eschenin seuraaja. Ja hän oli varmaa miestä ja seisoi entisen ystävänsä paikalla muistellen alinomaa, kuinka eronnut oli menetellyt, ja merkitsi debetiä ja kreditiä siihen suureen, harmaakantiseen kirjaan, joka alkoi vanhaan kauppiastapaan sanoilla: "Jumalan avulla."
Ja hän oli ylpeämpi kuin tarvitsikaan, ja hyväkin mies mielestänsä.
Totta oli, että hän juoksi sukkelasti käskyn mukaan aituuksessa, jonka
vanha liikekuri ja liiketavat ja ihmisten luonteet olivat rakentaneet.
Mutta mitäpä se vielä merkitsi!
Sillä eikö ihmisen ole löydettävä itse tiensä? Ja ellei sitä näy, eikö hänen ole se itse raivattava ja pystytettävä omat tienviittansa ja omat aitansa? Useimmat ihmiset eivät pääse koskaan niin pitkälle. Ja Klaus Baas oli vielä kaukana, kaukana siitä.
Mutta joskus hän tunsi sisäistä kutsua sellaiseen: ja se oli hyvä merkki. Joskus lensi hänen sielussaan kuin tummia varjoja syvän lammen pinnalla. Kun hän illoin kiivaasta päiväntyöstä uupuneena seisoi keittiössä ja odotteli illallista, kun pieni kitupiikki pankolla kirkastui ja kutistui pieneksi, ritisi ja riuskahteli punanpuhuvana liekkinä, kun työhuoneesta kuului hiljaisen, väsymättömän äidin ompelukoneen hurina, silloin häntä ahdisti, hän muisteli ja uneksi. Hän muisti kestetyt vaivat ja surut, monenmoiset nuoren sydämen pettymykset ja kiusalliset hetket, tahtonsa ja kykynsä ahtauden ja heikkouden, luonteensa arveluttavat piirteet. Ja aavisti tulevaisuudessa uutta katkeruutta ja harha-askeleita, niin, jopa kamalia rikoksia. Silloin hän tuijotti ryppyisin otsin ja raskain miettein tähän tunnustamaansa kiroukseen: "Kolkko ja raskas ja harhaava on ihmisen elämä lapsuudesta saakka." Silloin luistivat ajatukset itsestänsä kauemmaksi ja ehtivät päämäärään: sinussa itsessäsi on parannus. Sinun tulisi olla sellainen ja sellainen: ja voisit olla sellainen.
Hänen eteensä ilmestyi hänen olentonsa oikea, puhdas kuva, jonka ikuiset vallat ovat kätkeneet jokaiseen kelpo sieluun. Kauniina ja ihmeellisenä, pelkkänä totuutena ja armona se hohti. Se kuva katsoi häntä ja sanoi: tällainen sinun tulisi olla!
Silloin oli poloinen nuorimies surullinen ja katkera eikä löytänyt elämästä iloa, ei nähnyt ainoaakaan toivon sädettä.
Niin kulettivat häntä mukanansa kaikki juonikkaat kevättuulet ja kevätmyrskyt.
XI.
Kaikki ryhtyivät paraikaa rauhallisesti ja erikoisen iloisina päivätyöhönsä. Tavaraosaston pöytä oli täynnä solkia, kiiltäviä hiuskoristuksia, valtavia sinisiä ja punaisia hattuja ja kaikellaisia leluja. Prokuristi hieroi rattoisasti kauppoja asiamiehen kanssa, joka oli tullut tavaraa tarjoamaan. Heini Peters oli unohtanut kauniit kirkkomaansa ja kaihomieliset runonsa ja lennätteli konttorihuoneessa sinisen kimaltavaa tekoperhosta. Päällikkö, joka tuli liikkeesen kello yhdeksän, oli erinomaisella tuulella; hän käveli kädet taskussa huoneesta toiseen, seisoi jonkun aikaa korean rihkamapöydän ääressä, ja alkoi sitten etuhuoneessa väitellä nuoremman päällikön kanssa, joka nyt oli palannut meren takaa, ja keskihuoneessa prokuristin kanssa, mitä saaret aikoinaan enimmin tuottaisivat: kopraa, kaakaota vai kumia? Sitten tuli alaperämies satamasta: hänkös toi raikasta tuulta ja raikkaita sanoja — ja tiedon, että se parkkilaiva, jonka saapumisesta oli Cuxhavenista ilmoitettu, oli nyt täydessä firmalle tulevassa kopra-lastissa juuri laskenut purjelaiva-satamaan.
Mutta hänen keskustellessaan paraikaa päällikön kanssa purkamiseen ryhtymisestä ja tilausten lähettämisestä, ja keskihuoneen kirjoitellessa tilaajille ilmoituksia, ryntäsi konttoriin alaperämiehen poika ja huusi kynnykseltä: "Laiva on tulessa!" Ja hän kertoi lyhyesti kapteenin käskyn.
Nytkös hälinä syntyi! Vakuutuskirjat otettiin esille ja tarkastettiin. Tilaajille ilmoitettiin. Firman välittäjä kutsuttiin toimistoon. Kirjoitettiin ja juostiin kaikella kiireellä. Sitten riensi päällikkö alaperämiehen kanssa satamaan ja otti mukaansa Klaus Baasin, lähettääkseen tarvittaessa tuomaan sanaa konttoriin.
Mennessään höyryllä virran yli Kranhöftiin he näkivät jo kaukaa satamakatosten takaa nousevan savun paksuina pilvinä. Kun he laituria pitkin tulivat lähemmäksi, pöllysi polttava huuru ylös peräluukusta ja kätki länsituulen ajamana sisäänsä koko suuren purjelaivan, kohoten aina mastonhuippuihin. Joen puolelta pumppusi kaksi palokuntain purtta vettä palavaan laivaan: suihkut rätisivät, paukkuivat ja sähisivät. Laituri oli sakeanaan työkansaa ja merimiehiä läheisistä laivoista. Päällikkö seisoi kapteenin ja laivanvarustajan rinnalla ja katseli hiljaisena tulen vahingollista työtä. Klaus Baas seisoi päällikkönsä takana.
Hän sattui kerran katsahtamaan taakseen: mitähän kaikkea väkeä siellä oli, — ja silloin hän näki ison joukon matruuseja, jotka tulivat laivaltaan päin säkit selässä; he pysähtyivät kuin muutkin tupruavan laivan luo. Heidän vaatteensa olivat kuluneista valkeista lätkä-lakeista aina risaisiin purjekangas-töppösiin saakka huonot. Hiukset riippuivat korvilla ja silmillä, ja heidän mustanruskeita poskiaan ympäröi pitkät partaturrit, vaikka he olivat vielä aivan nuoria. He kulkivat uskollisesti yhdessä ryhmässä ihmisistä välittämättä ja antoivat puhellessaan alttiisti toisilleen sananvuoron, joten huomasi heidän olleen pitkät ajat toveruksina. Kun Klaus Baas vilkaisi vielä kerran heihin, kuuli hän erään heistä komentavan rauhallisella äänellä: "No pojat, säkki selkään, nyt mennään Kindtin muorille!" Ja kukin astui pari askelta syrjään ja tarttui säkkiinsä, jonka äsken oli laskenut laiturille. Ja itsetietoisesta äänen soinnusta ja käynnistä ja hartioiden liikkeestä Klaus Baas tunsi silloin Kalli Daun. Pienestä, hintelästä pojasta oli nyt varttunut jäntevä, ruskeahipiäinen nuorukainen, joka tosin asteli hiukan raskaammin kuin muut ikätoverinsa. Klaus Baas kääntyi heti pois, ettei vanha veikko näkisi häntä tässä, päällikön seurassa; ja katseli hyvin toimessaan savuavaan laivaan.
Päivä kului sitten niin kovassa työssä, että hän tuskin ehti ajattelemaan Kalli Dauta. Mutta kun hän iltapuolella lopetteli viimeistä tehtäväänsä: merkitsi kirjoihin vekseliä, joka meni tullisuorituksena saarille San Fransiskosta tuodusta tupakasta, niin hän kuuli jonkun tulevan takaansa ovesta ja jonkun raskaan esineen hurahtavan lattialle. Hän kääntyi katsomaan: siinä seisoi Kalli Dau tiskin takana. Tosin oli parta ajettuna, mutta muuten entisessä asussa: päässä äskeinen leipurin myssy, nukkavierun takinkauluksen ympärillä sininen kaulahuivi, housut tervassa, säkki lattialla jaloissa.
Ja Kalli Dau kysyi kovalla, huomiota herättävällä äänellä, oliko täällä eräs Klaus Baas: oli sille tärkkiä asiaa.
"Täällä olen", vastasi Klaus Baas hämillään, "mitä olisi…?"
Päällikkö ilmestyi samassa ovelle ja katseli uteliaana ja rauhallisesti tulokasta ja hänen ystäväänsä.
"Minä menin äsken kotiin", sanoi Kalli Dau järkytettynä, "siellä ei ollut ketään! Sanoivat, äitini on vankilassa; veli Jonni on kadonnut; ja Heini kuollut; ja pienimmästä ei kukaan tiedä mitään. Olen ollut kolme vuotta kaukana merillä… hitto soi, sanon minä vieläkin kerta: tällainen vastaanotto! Minun täytyy saada selville, kuinka on oikein käynyt. Tiedätkö sinä mitä?"
Klaus Baas vilkaisi nolona ympärilleen: muut kurottelivat uteliaina kaulaansa. Prokuristi oli asettanut sormensa sille paikalle, johon oli laskunsa keskeyttänyt: hän piti summaa nähtävästi muistissaan, pelkäsi sen unohtuvan. Heini Peters oli vaipunut Kalli Daun katseluun, hän kai haaveksi, mitä runoilija saisi moisesta kohtauksesta aikaan. Karl Eschen, joka oli jälleen viransijaisena konttorissa, ei ollut tietääkseenkään eikä antanut itseään häiritä. Päällikkö lopetti näytöksen sanomalla: "Menkää vaan tuttunne kanssa, Baas, ja auttakaa häntä."
"No se oli kunnon mies", sanoi Kalli Dau, "otapas nyt pussista kiinni! Se on raskas, toin kaikellaisia tuomisia omaisilleni. Katsos näitä; toin niille nämä kauniit täytetyt papukaijat. Pitkäpyrstöisiä!" Klaus Baas sieppasi hattunsa ja nosti nyt veikolle säkin selkään, ja aikoi sitten ottaa pärekopan, jossa papukaijat olivat: mutta sitäpä ei Kalli Dau sallinut. "Ei, niillä on niin perkeleen pitkät pyrstöt", hän sanoi, "sinä ne katkaiset!" Ja Kalli Dau asetteli suuren, pullean säkin paikoilleen selkäänsä, otti pitkäpyrstönsä toiseen käteen, ja he lähtivät.
Kadulla kysyi Klaus Baas, eikö Kalli Dau voisi jättää sitä säkkiänsä jonnekin, mutta Kalli Dau vastasi, ettei hän luota kehenkään, ja katsoi niska kumarassa kulmainsa alta pistävin, kiiluvin silmin Klaus Baasiin. Sitten hän pysähtyi ja haukkui vanhempiansa ja noitui, ettei kukaan tiedä, missä hänen sisaruksensa ovat, — eikö itse Jumala, eivätkö ihmiset olleet piitanneet sen vertaa noista pikku raukoista. Vaikka olisivat joutuneet Elbeen tai minne! Ja mistä nyt heitä etsiä?
Klaus Baas muisti kuulleensa, että Jonni oli ollut hävytön kirkkoherralle, jonka kuulusteltavaksi hänen oli täytynyt köyhäinhoitoa nauttivana tulla. Ja Klaus Baas esitti, että he menisivät ensin pappilaan. He lähtivätkin läpi väentungoksen, joka siihen aikaan illasta oli mahdoton: Kalli Dau edeltä, säkki selässä, Klaus Baas jälestä. Joskus tönäsi säkki kulkijoihin ja ihmiset suuttuivat. Mutta Kalli Dau ei sitä huomannutkaan: hän asteli vankkumatta tietään. Hyvän aikaa katuja pitkin ja toisten poikki taivallettuansa he viimein tulivat seurakunnan kirkon lähelle hiljaiselle kadulle kirkkoherran talon luo. Kalli Dau meni edeltä sisään, laski eteisessä säkkinsä oven suuhun viereensä ja rykiä röhisteli ja odotti.
Heillä oli hyvä onni, sillä itse kirkkoherra avasi valkean, välkkyvän kanslianoven — hän oli vanhanpuoleinen, parraton hieno herra — ja katseli kynnykseltä heitä kysyvästi. Kalli Dau sanoi silloin selvästi ja huolettomasti kuulleensa, että eräs Jonni Dau oli täällä ollut hävytön; missähän se poika nyt oli?
Kirkkoherra ei näyttänyt olevan hyvillään tästä myöhäisestä iltakäynnistä, mutta päästi kuitenkin heidät kansliaan ja käski istumaan. He istahtivat nyt oven suuhun, toinen toiselle, toinen toiselle puolle ovea, ja katselivat uteliaina ympärilleen: kaunista salia, korkeita, leveitä, täyteen sullottuja kirjakaappeja, valtavan suurta kirjoituspöytää, joka oli kukkurallaan papereita kuin kauppamiehen pulpetti, ja itseänsä kirkkoherraa, joka liehui hienossa, mustassa helmatakissa: etsi hyllyltä ja selaili jotakin paksua keltaista pöytäkirjanippua. Pöydän päässä istui toinen herra: hän oli hintelä ja laiha, kengät kadun savessa, tavallisissa pukimissa; hänellä ei näyttänyt olevan muuta hommaa kuin silloin tällöin nytkähyttää olkapäitään. Kirkkoherra sanoi, kellastuneita papereita selaillen: "Tiedätte, herra kokelas, mitä kaikkea minulta vaaditaan. Huomenna pitoihin erään kaikkein suurimman kauppiaamme luokse, ja tiedätte, että meidän suurkauppiaat elävät suurellisesti ja leveästi; siellä menee niin ollen puoliyöhön… Keskiviikkona minun on pidettävä 'Köyhäin pienokaisten Ystävätärten yhdistyksessä', jonka esimiehenä on senaattorin rouva Hagen, esitelmä Goethen lyriikasta; ja lauantaina on 'Hampurin historian Ystäväin yhdistyksen' kokous. Ymmärtänette siis, ettei tässä jää paljonkaan aikaa muinais-spanjalaisiin tutkimuksiin."
Kalli Dau kallistui Klaus Baasin puoleen ja sanoi melkein kovasti: "Kuules, mitähän tämä on? Eiköhän tultu vaan väärään paikkaan? Eikös tuo ole teatterilainen tai jotain sellaista."
Klaus Baas katsoi Kalli Dauhun uhkaavasti ja pudisti päätänsä eikä vastannut mitään.
Kokelas kuuli sen nähtävästi ja hän nousi ylös ja tuli luo ja sanoi hienosti hymyillen: "Ei, kyllä tulitte oikeaan paikkaan."
"Niin", sanoi Kalli Dau ääneensä, "mutta onko nuo kaikki paperit noissa pahvikuorissa sitten minun veljeni ansioita?"
Kirkkoherra nyökkäsi ja sanoi: "Hän on tuottanut meille jo paljon huolta."
"Jaha", virkkoi Kalli Dau, "ja nyt sen ansiot on pantu kirjaan arvojärjestykseen?" Kirkkoherra katsahti hiukan närkästyneenä Kalli Dauhun. Mutta poika oli liian kummastuksissaan ja ajatuksissaan sitä huomatakseen. "Sydneyssä[45] meidän laivassa", hän jatkoi kokelaalle, jolla oli ne rapaiset kengät, "oli pojan nulikka, joka varasteli tupakoita, ja likainenkin hän oli, mutta sitten me koloimme hänet niin että hän sai hakea nikamiaan säkistä. Ja hänestä tuli oikein kunnon mies. Olisitte tehneet sillä tavalla veljellenikin. Tuo musteen tuhraus, mitä se toimittaa?"
Kirkkoherra selaili kellastunutta paperilunttaansa kiireemmin ja sanoi viimein: "Veljenne on oleskellut usein pahamaineisessa Siemchenin kellarikapakassa Kattrepelissä;[46] sitä paitsi hän on ollut eräitä viikkoja sataman sairaalassa. Muuta tietoja en voi teille antaa."
"No sitten me mennään sinne", vastasi Kalli Dau; "ettekö lähde vähän kävelylle?" hän kysyi kokelaalta. Ja nuori mies lausui esimiehellensä hyvästit ja läksi heidän kanssaan.
He menivät raitiovaunuun ja jäivät takimaiselle kuistille, missä oli ennestään vain kolme henkeä, niin että sinne mahtui säkki ja papukaijatkin. Klaus Baas ei kuullut vaunun ruminassa monta sanaa Kalli Daun puheista kokelaan kanssa. Kerran hän kuuli Kalli Daun huutavan kuin hyvässäkin myrskyssä: "Ja mitä te siellä sen papin luona teette?" Toinen vastasi: "Minä olen ikäänkuin kisällinä, aion näet papiksi." "Jaha!" sanoi silloin Kalli Dau, "mutta älkää puhukokaan sitten palttua, niinkuin hän. Pysykää aina ihmisten seurassa!" Ja Kalli Daun suurenmoisesta käden huidonnasta saattoi Klaus Baas huomata, että hän selitti tarkoitustaan lähemmin. Kokelas kuunteli ja purskahti sitten kaikuvaan nauruun ja nyykäytti päätään ja kohautti hartioitaan. Rödingsmarktilla hän lähti vaunusta ja mennä huippi pois, keikahutellen vähä väliä ja innokkaasti vasenta olkapäätänsä. "Kelpo mies", kehui Kalli Dau häntä. "Minä sanoin hänelle, että minkä tähden hän papiksi? Matruusiksi hän on liian heikko, mutta siitä tulisi hyvä kokki, siisti ja rattoisa. Ja se tietää juttuja."
Messbergiin[47] saavuttaessa oli jo hämärä. He laskeusivat vaunusta ja lähtivät kaidanlaista Niedernstrassea pitkin ylämäkeen. Siellä oli kova tungos: naisia katselemassa ja kiertelemässä iltaostoksillaan; työmiehiä, jotka raskain askelin tulivat rannalta satamasta, huonosti valaistujen kapakkain ja kellarien ovilla ryhmittäin rappiolle joutuneita olentoja; lapset tanssivat keskellä katua posetiivin soiton tahtiin; työntörattaita lykättiin tungoksessa; kuorma-ajuri koetti verkalleen päästä väkijoukon läpi. Punaisen kellertävä valaistus värjyi kirjavassa ihmiskuhinassa ja vilinässä. Kalli Daulla oli kova työ päästä läpi: milloin törmäsi säkki johonkin, milloin olivat pitkäpyrstöt vaarassa. Mutta kun hän työnsi syrjään edessä seisoskelevia ja ne hänet huomasivat, niin he pitivät hänen vaatimustaan oikeutettuna ja toinen huomautti toiselle: "Laske meripoikaa!"
He näkivät etsimänsä kapakan ja painuivat likaisia portaita myöten alas kellariin ja astuivat ravintolaan, pahanpäiväiseen, ummehtuneesen loukkoon, jossa oli likainen tiilipermanto ja jonkinlainen tarjoilutiski ja pari puurahia sekä kolme neljä horjuvaa pöytää. Peränurkassa pelasi vanha eukko ja pari miestä vaieten korttia: kuului käsien laiska kolahtelu pöytään. Seinävierellä, lähempänä ovea oli jokin ukko, joka selitteli toimessaan nuorelle pojalle jotakin; poika kuunteli kaula pitkällä ja silmät terävinä. Tiskin vieressä istui pitkä mies, jonka käsivarret riippuivat yhtä veltosti löysällä kuin hänen vaatteensakin ja jonka kasvot olivat tylyn tuhmat.
Kalli Dau näki, ettei velimiestä ollut siellä, ja hän kysyi kovasti:
"Tietääkö kuka, missä Jonni Dau on?"
Tiskin edessä istuva mies nousi murjotellen ylös ja tuli luo ja kysyi tappelunhaluisella juopuneen äänellä: "Mitä sinä turiset?" Kalli Dau uudisti kysymyksen: hänen kirkas äänensä soi kuin raikas tuuli tuolla äitelän ummehtuneessa maanalaisessa kuopassa.
Pitkä mies tuli vielä lähemmäksi ja näytti haluavan käsirysyyn; mutta Kalli Dau sipaisi vyöltä matruusin puukkonsa ja käänsi sitä pari kertaa ilmassa edessään ja kysyi uudestaan: "Tietääkö kuka, missä Jonni Dau on? Tietääkö isäntä?"
Tahratakki isäntä vastasi pilkallisesti: "Etkös näe itse, katso! Kai se on tuossa penkillä, tai tuolla penkin alla? Vai roikkuuko orressa? Katsokaa itse, hyvät herrat! Mitä sinun Jonni Dausi minuun kuuluu!"
Silloin he kääntyivät ja kiipesivät kellarista ja lähtivät sataman sairaalaan, Kalli Dau allapäin kantamuksineen edeltä ja Klaus Baas perästä.
Vahtimestari sanoi, että Jonni Dau oli kyllä siellä, mutta nyt ei ollut vieraiden käyntiaika. Kalli Dau laski säkin ja papukaijat viereensä ja käski ukon pitämään niitä silmällä ja sanoi olevansa potilaan veli. Silloin opastettiin heidät pitkän käytävän kautta erään nuoren lääkärin luokse, joka sanoi, että Jonni Dau oli kuolemaisillaan tai ehkä jo kuollutkin. Heidät vietiin hämärään sairassaliin sekä kahden pitkän rautasänkyjonon välitse, — kaikissa sängyissä oli sairas, — salin perälle. Viimeisen vierimäisessä sängyssä vasemmalla oli ryntäillään nuori mies, kai jokin kisälli, katsellen vaieten ja silmät suurina viimeiseen sänkyyn, jossa Jonni Dau lepäsi: selällään ja jäsenet herpouneina ja niin tyynenä ja kilttinä, ettei ollut koskaan eläessään sellainen ollut, — ikäänkuin vietellen oikeaa Hampurin sateista säätä tyytyväisenä mukavassa kodin sopessa.
Kalli Dau ja Klaus Baas seisoivat ja katselivat jonkun aikaa hiljaa kuollutta; sitten he istahtivat toisen sängyn laidalle, missä se nuori kisälli kyynäröisillään loikoi, ja katselivat yhä. Mutta sitten Kalli Dau alkoi väännellä käsiänsä polvien välissä niin että nivelet naksahtelivat ja kysyi kisälliltä, olikohan hänen veljensä sattunut mainitsemaan mitään, missä hänen äitinsä ja pikku sisarensa olivat?
Kisälli vastasi Jonni Daun kertoneen, että hänen äitinsä oli muka mukiloinut jotakin tyttöä, joka oli kuherrellut hänen miehensä kanssa, ja oli näpistellyt rahaakin, — ja lapset olivat vaivashoidossa.
Kalli Dau vaikeni vielä vähän aikaa, niinkuin hänen velivainajansa. Ja alkoi sitten väännellä rajummin käsiään ja sanoi vanhan vakavasti kuin Kalli Dau ainakin: "Meidän purjeentekijä, hän asuu täällä jossakin padon varrella, tapasi kerran pitkistä ajoista vanhan tutun ja kysyi häneltä silloin muun muassa: Hei, Hannu tai Petteri, mikä hän oli, kuinka lapsesi voivat? Toinen katsoi häntä silloin niin että purjeentekijän selkäpiitä karmi ja sanoi: kysy minulta mitä vaan, mutta lapsiani älä kysy! Ja niin sanon nyt minäkin: kysy minulta mitä vaan, kysy sataa kaveria ja seitsemääkymmentä peräkannen matkustajaa, kysy Kindtin muoria, joka on ollut minulle hyvä, kysy Maikko rouvaa, joka on 'wineshopissa'[48] Sydneyn Liverpoolstreetillä; mutta vanhempiani älä kysy… Joskus kysäisivät minulta muut vapaavahdissa: Kuules, Kalli, mikä mies on isäsi? Miksi sinä et puhu vanhemmistasi koskaan? Minä vastasin: Minun omaiseni ovat sellaista roskajoukkiota… vieläkö pitää teille muuta? Silloin he antoivat minun olla rauhassa… Minä olin jo pienenä käärmeissäni neljännelle käskylle. Ja minä ajattelen: parin sadan vuoden päästä sen täytyy olla päinvastoin, näin: vanhempi, sinun pitää kunnioittaman lapsiasi! Sillä ylimalkaan ovat lapset parempia ja järkevämpiä kuin vanhemmat… No niin, mitäpä enää siitä: hän suistui Hampurin katulokaan. Se on kylläkin liukasta: olisin kai itsekin pian kompastunut. Mutta minä pakenin, minä pelastausin merille, muistathan, Klaus? En ole voinut häntä auttaa… siitä on tuntoni all right… aivan ali right…"
Kalli Dau vaipui mietteihinsä ja nyökkäsi hiljalleen päätänsä. Pari vartiaa tuli siihen, he aikoivat kai viedä sängyn ruumiineen pois.
"Minä olin kerran vuoden Santa Barbarassa", jatkoi Kalli Dau kuin itsekseen, "se oli italialainen nelimasto-parkki, hiukan vanhankansan aikuinen. Ankkurivintturiakaan siinä ei ollut, oli vain sellainen rukkivehje, Aatamin aikuinen, anno ties mitä, jolloin putelissa ei ollut vielä kaulaa. Ja ruoka oli niin ja näin, enkä minä ymmärtänyt alussa niiden kieltäkään. Mutta muuten siellä meni mukiinsa… Istukaahan nyt tuohon, kai teillä on sen verran aikaa että annatte minun vähän pakinoida"… hän tokaisi vartioille. "Siellä oli muun muassa kaksi matkasälliä, jotka olivat vuosikausia olleet rautatien töissä Brasiliassa ja matkustivat säästöineen takaisin Italiaan vaimojensa ja lastensa luokse. Toinen niistä oli iloinen poika, hän nauroi kirkkaimmin ja juoksutti juttua paraiten koko laivalla: ja se oli temppu se, sillä ne olivat kaikki italialaisia paitsi minä. Mutta toisella oli kavalat silmät, ja hän nauroi aina perästäpäin, sitä ei mielikseen kuunnellut. Eräänä pimeänä yönä, kun kolme vuorokautta olimme otelleet myrskyä vastaan, joka painoi meidät kauas etelään, ja kun olimme upouuvuksissa, tuli sen vekkulin vuoroksi seista tähystyspaikalla. Niin, se oli pilkko pimeä yö, ilma vieläkin huono ja me väsyksissä: muistaakseni nukkuivat kaikki. Mutta kun noin tunnin päästä joku meni keulaan, ei tähystäjää ollutkaan! Me etsimään: mutta ei löydetä, ja ajatellaan, että hän oli pudonnut mereen. Silloin kapteeni aukaisi hukkuneen kirstun ja silloin nähtiin, ettei säästörahoja ollutkaan, ei niin milreisia.
"Siitä lähtien jokainen meistä kahdestakolmatta ajatteli, että yksi tovereista on murhaaja; ja kohta hän sanoi sen toiselle, johon hän enimmän luotti. Ja vähitellen me näimme toistemme silmistä: sinä se et ole! taikka: oletko se sinä? Mutta kenenkään silmissä ei ollut: sinä se olet. Vahtivuorossa seisovat eivät vaihtaneet keskenään sanaa; nukkujat voihkivat unissaan; ruotelimiehet eivät milloinkaan tarttuneet samaan puolaan. Jokainen tunsi voivansa sellaista tekoa ajatella ja tunsi niin ollen itsensä kanssarikolliseksi ja oli alakuloinen. Ainoastaan pieni laivapoika, tuollainen appelsiinipoika, jonka ne olivat ottaneet Via Balbilta Genovasta, vihelteli kaiken päivää niinkuin ennenkin. Se johtui siitä, ettei hän ymmärtänyt vielä mitään kullasta ja hopeasta eikä voinut moista ajatellakaan.
"Sillä tavalla vieri kolme, neljä päivää; ilma oli yhä huono, myrskyinen ja sateinen. Me oltiin kuin kuritushuoneen vangit ilman vartioita ja esivaltaa: aina olimme näet valmiit karkaamaan toistemme kimppuun. Me emme luottaneet muihin emmekä itseemme; meillä ei ollut sisäistä ei ulkonaista lakia mitään, me olimme ihmisyyden ulkopuolella. Niin me menimme miten menimme Madeiraa kohti.
"Silloin, eräänä pilvisenä ja pimeänä iltana, — me laskettiin kovalla lounaisella, joka vinkui ja ulvahteli perduuneissa — en ikinäni sitä unohda — kuului yhtäkkiä etukannelta pitkä, tuskallinen huuto. Me syöksyimme kannelle kopista; peräkannen miehet huutavat pimeässä: mikä keulassa? Ja kun huuto taas kuului niinkuin hengenhädässä, pitkään ja tuskallisesti kutsuen ja vaatien, niin me joka kynsi perälle, ylös portaita, tyrmistyneinä. Sillä välin kuului keulasta vähä väliä se kamala huuto, kuin keuhkojen pohjalta.
"Me riehumme ja kysymme toisiltamme kuka oli ollut tähystämässä? Se joka oli ollut, astui esiin ja sanoi, että oli pistäytynyt plihtiin hakemaan piippuaan, silloin se oli huutanut ensi kerran. Me luimme toisemme: me oltiin kaikki. Ja taas se huuto, ja kun se kajahti, me tärisimme kuin masto, johon käy myrskyn puuska. Me seisoimme siinä vain jonkun minuutin — hädässä menee aika nopeasti — haastaen, kirkuen yhtä suuta — silloin tuli kuu esiin pilvistä ja me näimme keulakannella paapuurissa niinkuin ihmisen, kinungin vivun vieressä, keulastaakipurjeen varjossa, ja se viittasi tulemaan.
"Silloin kapteeni laskeusi alas portaita kannelle ja kulki suoraan hänen luokseen. Mutta kun hän tuli salongin kohdalle, niin olento teki liikkeen, että hän kääntyisi takaisin. Silloin hän kääntyi. Silloin lähti perämies; hänkin tuli takaisin. Ja sitten menivät vuoronsa perään kaikki muut, jotka olivat seisseet vapisten kailetin ympärillä. He menivät vuoron perään kannelle niinkuin se olisi ollut yksiöistä jäätä: jotkut oikein uikuttivat; toiset rukoilivat pyhimyksiä; toiset tunnustivat kaikellaisia halpamaisia surkeita rikkomuksia. Minä näin, millainen kolkko roskaloukko on ihmisen sydän.
"Viimein huomasin, ettei ollut enää muita jälellä kuin se poika ja minä. Poika, joka oli aina viheltänyt ja lauleskellut, istui kyyryllään minun jaloissani ja piteli käsillään korviaan ja silmiään ja vikisi tuskasta. Minä vedin hänet ylös ja otin käsipuolesta ja talutin alas portaita: häntä täytyi ihan laahata, ja hän kirkui, käsi kasvojen edessä. Minä katsoin suoraan olentoa, sillä omatuntoni oli puhdas enkä minä pelännyt kuolemaa enkä perkeleitä. Niin me mentiin, minä pitäen poikaa edessäni. Kun tultiin hytin luo, näin kummituksen seisovan purjeen takana siellä hämärissä. En tuntenut häntä, mutta näin että hän kurotti kaulaansa ja tähysti ikäänkuin tarkoin nähdäkseen, kuka nyt tuli. Silloin minä työnsin käden pois pojan silmiltä, hänen silmänsä olivat nurin kun hän katsoi haamuun. Mutta kummitus viittasi poistumaan; silloin poika juoksi parkuen perälle. Minä jäin yksin nyt.
"Silloin minä vedin puukon tupesta; ajattelin: isken sen joko hänen tai omaan rintaani, sitä mukaa kumpi meistä oli huonompi tai parempi, ja menin kolme askelta lähemmäksi ja huusin: 'Kristiansandissa minä makasin ravintoloitsijan tyttären vieressä; hän oli viidentoista, minä seitsemäntoista… oliko se synti, mitä? New-Foundlandin rannikolla kiipesin läntismyrskyssä ottamaan raakapuulta pois pojan, joka riippui enää vain köysien varassa; kukaan muu ei tahtonut mastoon'… Sen minä huusin päin tuuleen ja huidoin puukollani ympärilleni ja huusin kuolemalle ja pirulle, niin että tiesi minun omantuntoni olevan puhtaan. Ja minä aioin käydä kimppuun; mutta kun ehdin keulaportaiden juureen, hän viittasi poistumaan. Mutta minä tahdoin sittenkin käsiksi ja juoksin ylös. Mutta silloin minä näin hänen asennostaan ja silmistään, että hän oli siellä toisen asialla. Silloin menin hitaasti takaisin ja kuulin rintani korisevan ja tunsin, että olin märkä kuin vedessä kastettu. Ja takaani kuului yhä se kauhistava huuto.
"Useimmat miehistä uikuttivat nyt kyykkysillään, pää polvien välissä, korviaan ja silmiään pidellen, ääneensä rukoillen tai hiljaa supisten ja voihkien. Kapteeni istui kädet ristissä, ääntä päästämättä, kasvot tuskasta väännyksissä: hän oli hyvä, kunnon mies; perämies itki. Keulasta kuului yhä, yhä se parkuna; kärsimättömästi, vaikerrellen, jottei ihmisen kurkusta niin kauhistavaa ääntä lähde. Jotkut huusivat, että he olivat jo siellä kaikki käyneet; ja vainajan ystäväkin kohotti päätänsä ja huusi samaa.
"Mutta silloin minä aloin huutaa ja lykkiä joukkoa, sain miehet hajalleen ja osoitin kutakin sormellani ja kysyin toisilta, oliko hän jo käynyt, ja joku aina todisti toisesta, että se oli käynyt. Silloin minä tulin vainajan ystävän eteen, ja kukaan ei todistanut hänen puolestaan. Nyt me kolme neljä käskimme hänen menemään edeltä. Hän otteli vastaan ja sadatteli ja takertui kapteenin jalkoihin ja kirkui eläimellisesti kuin teuras. Mutta perämies ja minä riuhtaistiin hänet koholle ja työnnettiin edeltä portaita alas ja tungettiin kajuutan käytävää myöten ja nähtiin, kuinka haamu viittasi häntä luokseen — ja näin selvästi, että hän viittasi niinkuin italialaiset viittaavat, ei kuin me, altakäsin, vaan ylhäältä alaspäin. Silloin me laskimme hänet irti ja pyysimme menemään. Hän huomasi, ettei enää muu auttanut; ja hän meni oihkaen ja polvet lokattaen ylös etuportaita ja katosi pimeyteen. Kuulimme korahduksen, ja sitten emme mitään. Minä seisoin lopun yötä ruotelissa; ympärilläni peräkannella seisoi tai makasi yksikolmatta miestä.
"Kun kapteeni seuraavana aamuna mursi meidän kaikkien nähden auki sen miehen kirstun, joka oli kutsuttu, ei siitä löytynyt mitään; mutta hänen makuulaveristaan löytyivät hänen toverinsa rahat. — Siitä pitäen me olimme taas oikeita ihmisiä ja puhdistimme laivan ja seisoimme kuin miehet vahdissa ja saavuimme onnellisesti Genovaan… Katsokaas: siinä on näet kaikki, että omatunto on hyvä. Omatunto olkoon aina all right! Silloin on kaikki muu hyvä. Vaikka sitten karkaisi puukko kädessä itse Jumalan kimppuun!… En voi sille mitään, että hän lankesi täällä kadun lokaan, hän oli vanhempi kuin minä… ja minun täytyi silloin itse kavahtaa kannelle ja tietää korjata luuni."
Kalli Dau ei katsonut enää vainajaan. Hän nyökkäsi päätänsä nuorelle kisällille ja vartioille ja nousi ylös ja meni, Klaus Baas totisena jälestä.
Kun Kalli Dau ovella sai säkin selkäänsä ja papukaijat käteen, hän katseli epäröiden ympärilleen, minnekkä nyt menisi.
Klaus Baas sanoi: "Tule meille, Kalli! Syödään siellä illallista."
Kalli Dau katseli maahan, valju kalvaus levisi hänen laihoille, ahavoituneen tummille kasvoilleen ja hän sanoi: "Voisinhan tulla… taikka myös mennä erään vanhan enon luo, joka asuu Blankenesessä… Mutta mitäpä minä täällä, kun en voi mennä äitiä enkä sisaruksia katsomaan." Hän pudisti surullisesti päätänsä. "Parasta lie kun menen heti Bremeniin… siellä saan pestin laivaan, joka lähtee Vancouveriin… Niin, sen teenkin…"
Ja hän laski maahan kantamuksensa ja kopaisi taskusta lompakkonsa ja antoi Klaus Baasille neljäsataa markkaa kullassa ja seteleissä ja sanoi: "Vie nämä säästöpankkiin… ja jos se… tiedäthän… sattuu kovaan puutteesen, niin anna sille, mutta markoittain, ymmärräthän?"… Sitten hän katseli neuvottomana säkkiään. "Oli vähän tuomisia äidille ja sisaruksille… No voit nyt vaikka viedä ne omille pienille siskoillesi." Kalli Dau kaivoi säkistä monenlaista pikku tavaraa: mustasta puusta tehdyn rasian, pari siroa korsi-viuhkaa, muutamia kookoshedelmiä. Ja kuroi sangen huolellisesti kiinni säkin suun. Sitten hän katseli papukaijojaan. Se oli ankara taistelu. Mutta viimein hän sanoi: "No anna nämä Hannalle. Hän on pieni kiltti tyttö ja hoitaa niitä hyvin, ja kaipa minä joskus käyn teillä. Niitä pitää joskus ruiskuttaa kanfertilla ettei koi niitä syö? Tahdotko tulla asemalle saattamaan?…"
Mennessä Klaus Baas kysyi: "Oletko sinä nyt jo valmis matruusi?"
Kalli Dau nyökkäsi.
"Ja aiotko puskea perämieheksi?"
Kalli Dau huiskautti ihmetellen ja kieltävästi päätänsä ja vastasi: "Oletko pähkähullu!? Luuletko sinä, että minä olen mennyt merille keikaroidakseni ja paseeratakseni pitkin peräkantta koreat kipsilänget kaulassa? Ja vaikkapa vielä höyrylaivalla! Ei, minä olen purjelaivan matruusi. Se riittää."
Kun he puolisen tunnin päästä tulivat odotussalista asemasillalle, oli juna jo lähtemäisillään. Kalli Dau pisti juoksuksi ja puhalsi säkki selässä läpi väkijoukon. Klaus Baasin ehtiessä vaunun luo hän loiskasi juuri säkkinsä neljännen luokan osastoon niin että eräs lihava vanhanlainen matami sai nipin napin korjatuksi kinttunsa alta.
"Sussiunatkoon!" hän sanoi, "miten raakoja ihmisiä."
"Täytyy väistyä tarvittaessa, emäntä parka!" vastasi Kalli Dau ja kömpi säkkinsä jälestä osastoon. Sitten hän löi Klaus Baasille kättä ja katosi. —
Seuraavana päivänä Klaus Baasin lähtiessä konttorista kiiruhti Karl Eschen portailla hänen jälestään ja lausui hienosti ja hillitysti: "Huomasin, että sen matruusin tulo oli teistä epämieluista, ja jos tohdin sanoa, ei ole minustakaan aivan oikeaa jatkaa tuollaisia tutun suhteita. En suinkaan sano, että sellaiset ihmiset olisivat liian sivistymättömiä tai ylipäätänsä liian halpoja; mutta seurustelu toisen ammattiluokan kanssa, ylemmän tai alemman, heikontaa oikean suhteen omaan ja tuo epävarmuuden tunteen. Hyvin tiedän, ettei teidän ja tuon matruusin tuttavuus johdu mistään hentomielisestä romantiikasta kuten esim. Heini Petersin tuttavuus kymmeneen kalpeaan neitoseen ja puoleenkymmeneen haudankaivajaan. Arvaan, että se on vanhaa veljeyttä Mutta teidän täytyy punnita, onko tuo vanha liitto teille ja matruusille hyväksi vai ehkä paremminkin pelkäksi vahingoksi."
Klaus Baas kuunteli vaieten. Hän tunsi tosiaan sisäistä epävarmuutta, josta Karl Eschen puhui, ja näki myös jo tavan, jolla hän kehittyisi keveämmäksi ja joustavammaksi, ehkäpä kerran niin suureksi kuin tuo hänen rauhallinen ja varma ystävänsä oli. Mutta kun hän seuraavana päivänä kuuli Karl Eschenin askeleet takaansa, niin hän odotti ja sanoi, että se matruusi oli tehnyt hänelle lapsena monta kelpo ystävän työtä ja että hän siksi tahtoi pitää ystävyyden liiton. Ja sama oli asian laita hänen äitinsä ja sisarustensakin. Vaikkapa hän saisi kaiken ikänsä ponnistella vastuksia vastaan siksi, että hän oli halpasyntyinen eikä säädylleen mitään voinut koskaan, niin hän kärsisi mieluummin vahingot kuin pettäisi vanhan ystävyyden. Olkoon edistyminen hitaampaa ja vaikeampaa, — eteenpäin hän aikoi!
Eschen nyökkäsi miettivästi päätänsä ja sanoi lyhyesti ja kohteliaasti:
"No, ken elää, se näkee." Ja he erosivat.
Klaus Baas jatkoi matkaansa ja ajatteli siinä kävellessään ihmisvirrassa Bergstrassea pitkin, että eteenpäin hän tahtoo ja menee! Hän oli tuntenut pitkän aikaa tunkeutuvansa nyt syvemmälle liikealansa olemukseen. Hän tiesi, että ne konttoritehtävät joita hän oli saanut toimitella nämä kolme vuotta, olivat vain toisen luokan askareita, jonkinlaista karkeampaa kauppias-kirjurin hommaa, jota kyllä kannatti pitää kunniassa, sillä paljonpa siinäkin tarvittiin tointa, tunnollisuutta ja rehellisyyttä: mutta eteenpäin aikovalle se ei ollut vielä muuta kuin käteenkäypä työkalu. Muu se loi oikean kauppamiehen: siksi aikovan täytyi huomata aikansa kultuurin tarpeet sekä keksiä sellaisia, joita ei ennen oltu huomattu, taikka suorastaan ne luoda ja käyttää niitä, oikeutta noudattaen, älykkäästi ja ripeästi, huostaan uskotun varallisuuden edistämiseksi. Hän oli tutustunut työn välineihin; hän oli havainnut itsessään valppautta, käytännöllisyyttä ja tervettä työhalua, usein suorastaan työn vimmaakin. Ja hänen sopi kai nyt toivoa, kuten toivoikin, että hänen henkensä, joka halukkaasti syventyi alan salaisuuksiin ja sen ja muun elämän suhteihin, johtaisi jo hänet omintakeisiin töihin ja saavutuksiin.
Ja niin tuli eräänä pilvisenä, mutta valoisana syyskuun aamuna lähtö konttoriin viimeistä kertaa. Oppivuodet loppuivat…
Klaus Baas laski vielä aamulla laivalastein arvon: puuta, öljyä ja kaikellaisia ruoka-aineita, jotka lähetettiin San Fransiskosta Tonga-saarille, ja lähetti arvion vakuutusasiamiehelle, ja laati siirtomaan konttorille sähkösanoman, jossa neuvottiin tarjomasta millään muotoa koprasta yli viimeisen ostohinnan; sekä teki seuraajalleen tarvittavasti selvää kirjoistaan ja suorittamistansa töistä.
Sitten kutsui päällikkö hänet luokseen ja antoi hänelle hyvän rahasumman, jolla hän saattoi elellä pian alkavat kaksi sotapalvelusvuotta, ja oli hänelle sangen ystävällinen. Ja sitten Klaus Baas kiitti silmät kirkkaina päällikköä: sanoi oppineensa tässä konttorissa uutteraa työtä ja löytämään ilonsa työnteosta. Ja nyt hän asteli noita vanhoja, kuluneita portaita kadulle ja kulki pitkin askelin kotiin.
Antje Baas työskenteli tyttöjen kanssa perhehuoneessa. Klaus Baas meni keittiöön, pisti tulen vanhaan kitupiikkiin lieden kulmalla, istahti pöydän ääreen ja levitteli nuo kahdenkymmenen markan kultarahat riviin eteensä ja nautti täyteläisestä kiillosta, joka nyt levisi ruskealta pöydältä kitupiikin himmeässä, lekkuvassa valossa. Ja hän rummutteli tuoliaan ja raapi anturoillaan permantoa.
Viimein tulikin Antje Baas keittiöön, silmälasit nokalla, ja katsoi kultaa, jota Klaus Baas vaieten ja ylpeästi käsi ojolla osoitti. Antje Baasin silmät levisivät pyöreiksi, hän kiitteli jöröllä tavallaan liikepäällikköä ja moitti Klaus Baasia: "Mitä lapsettelet, iso mies! Samallainen olet kuin isäsi!"
"Hm", hymähti yhtäkkiä Klaus Baas, "senpätähden sinä isää niin rakastitkin!"
Antje Baas katsoi häntä hämmästyen ja oudoksuen, ja punastui ja tokaisi: "Mitä sinä siitä tiedät?"
Mutta Klaus Baas helisteli kultakasaansa ja sanoi silmät pöytään luotuina: "Olenhan kolmannella kymmentä!" Ja kun Antje Baas ei suuttunut, poika jatkoi vähän ajan päästä: "Ei ole oikein hyvä, äiti, pitää Hannaa ompelutyössä enää. Hänellä ei ole siihen halua. Eikä ihminen opi mitään ammatissa, johon ei ole halua."
Antje Baas oli jo äskeisistä sanoista huomannut hennon kypsyneisyyden merkin, ja nyt hän kysyi pojaltaan neuvoa, ensi kertaa elämässään.
Klaus Baas sanoi harkitsevalla ja punnitsevalla äänellä, pidättääkseen äitiä tuossa uskossa: "Hän oli koulussa niin kelpo oppilas ja on aina mielellään autellut pikku siskoja läksynluvussa ja haluaisi opettajattareksi. Käytetään nyt siis neljäsataa markkaa siihen tarkoitukseen. Minä kyllä tulen nämä sotapalvelusvuoteni hyvin toimeen."
Antje Baas istahti pöydän ääreen ja tokaisi: "Neljäsataa annat vain noin? Se on niin sinun tapaistasi. Sinusta ei tule milloinkaan mitään."
"Niinpä niin", sanoi Klaus Baas horjumatta. "Tahdon olla kunniallinen liikemies! Se on sinun rahaasi! Minähän olen asunut aina ilmaiseksi luonasi." Kun Antje Baas ei siihen mitään vastannut, niin Klaus huusi Hannaa ompeluhuoneesta, osoitti hänelle komeasti rahoja, jotka olivat pöydällä ja sanoi: "Nyt sinä menet seminaariin!"
Hanna löi yhteen kämmeniään ja päivitteli ja painoi kuin nuori tyttöhepsakka ainakin päänsä pöytää vasten ja purskahti itkemään. Hän oli aivan isänsä luontoinen ja kärsi suuresti äidin jöröydestä, ahkeroidessaan hänen kanssaan aamusta iltaan samassa huoneessa.