Silloin nousi Antje Baas kärsimättömästi ylös ja sanoi jörösti kuin ennenkin: "Te olette lapsia ikänne! Tuohonko jätätte rahat kaikeksi yötä. Pankaa pois!" Ja hän meni ompeluhuoneesen.
Sitten juttelivat sisarukset suunnitelmistaan, ensin hieman pahoillaan äidin tylyyden tähden, mutta pian oikein iloisesti. Viimein sanoi Klaus Baas siskolle, että hän aikoo matkustaa huomenna kotikylään, itse rovasti-enon luo, — ja kaivoi esiin Suse Garbensin kirjeet ja näytteli Hannalle eräitä ja niiden loput, jotka kuuluivat säännöllisesti: Tuhannen s———!
"Mitäs luulet noiden merkitsevän?" kehaisi Klaus Baas.
Sisko nauroi ja nyökkäsi päätänsä.
"Me on oltu kirjevaihdossa jo kaksi vuotta", kopeili veli, "mutta hän ei ole kirjoittanut milloinkaan sitä sanaa kokonaan. Nyt matkustan ilmoittamaan, että tästä lähin se on kirjoitettava! Viimeisenä puolena vuonna hän ylimalkaan ei ole kirjoittanutkaan: enkä ymmärrä oikein, mikä sen tytön pikku päähän on pistänyt! No niin… on parasta mennä katsomaan."
XII.
Suse oli tosiaan pienellä, tyhjällä asemalla häntä odottamassa. Hän oli pienempi kuin Klaus oli mielessään kuvitellut: ei ollut kasvanut paljoa siitä kun hän silloin oli nukahtanut kaapin eteen lattialle. Mutta tyttö oli uhkea ja kypsä kuin lämmin kirkas syyspäivä ja paljon kauniimpi kuin siinä kuvassa, jonka Klaus Baas oli saanut häneltä vuosi sitten. Klaus Baas oli matkalla ollut sangen rohkeissa aikeissa, mutta tällaisen kypsyyden ja iloisen varmuuden ja uhkeuden edessä hän tuli araksi.
Suse Garbens nauroi suullaan ja nauroi ruskeilla silmillään ja koko kasvoillaan ja sanoi: "Ai, ai, mitäs me ollaankaan keskenämme kirjoitelleet!!"
"Ah", vastasi Klaus vakavasti ja hiukan moittivasti, heti asiaan käyden: "Joka kerta tuhannen suudelmaa!"
Suse nauraa helähytti taas, nuoren rinnan tervettä naurua, ja sanoi: "Eipäs! Ainoastaan tuhannen s———! Jumalan kiitos, etten toki sitä sanaa kokonaan kirjoittanut! Mutta hauskaa se vain oli! Sinä kirjoitat todella niin somia kirjeitä: siistejä ja kohteliaita. Hiukan opettavaisia tosin, mutta mitäpä se tekee. Ajatteles: minä rakastuin puoli vuotta sitten erääsen ylioppilaasen: sentähden herkesin kirjoittamasta. Mutta ei sekään mitään totista ollut."
Silloin kysyi Klaus Baas vavahtavalla äänellä: "Mitenkä se ei sitä ollut?"
"Niin", vastasi Suse yhtä iloisen luonnollisesti ja hyvällä omallatunnolla kuin äsken, "hän olisi voinut mennä naimisiin vasta kolmen vuoden päästä ja hänellä ei ollut rahaakaan: se olisi siis ollut tyhmyys. Kerron sen vain näin ystävinä. Mutta nyt, ajattelepas: nyt minä olen kihloissa! Viikko sitten menin erään tilanomistajan kanssa! Pulska, hieno mies, puolivälissä neljännellä kymmentä. Ja pappa sanoo, että hän varmaan pääsee eduskuntaan. No niin, sanoin sen vaan näin heti, hän on näet tänään meillä päivällisillä."
Klaus Baas paran sydäntä kouristi, hän tuijotti kotvan aikaa alas tielle karttaakseen tytön säteileviä silmiä. — "Vai niin hän ajatteli. Vai niin! Ja sinua olen muistellut vuosikausia, aina, aina! Kaunis sinä olet, Herra Jumala, kuinka kaunis! Mutta äläpä luule, että ilmaisen, miten hullusti ovat nyt asiani! Hehei, minä olen kaksikymmen-vuotias!… Kaksikymmentä! Ja tyttöjä, sinä ovela velho, on maailma täysi! Kaipa saanen oman kullan sinuttakin!"
Ja hän alkoi siis ystävällisesti kysellä ja udella teeskennellyllä äänellä: "Mikä on sulhasen nimi? Miten suuri maatila", j.n.e. Sillä välin hän yhä hengessä naputti otsaansa ja päivitteli: kuinka saatoin minä olla niin hullu, että luulin asian olevan juuri sillä tolalla kuin itse toivoin! Ainoastaan siksi, että kirjeissä oli nuo 1,000 s:aa! Mainio liikemies! Luuli velkakirjan kaavaa velkakirjaksi! Sellaista kepposta ei minulle eläessäni tehdä! Se on Baasien tapaista! Vielä kerran, muistapa tämä vala: epäile aina vähän! Aina kierrä, kaarra, katso! Aina kaikkeen valmiina!!… No, minä olen kaksikymmen-vuotias! kaksikymmentä!
Klaus Baas huiskautti keppiään ja kysyi, milloin on häät; ja sai sitten kuulla, että he oleksivat joka vuosi pari kuukautta Berlinissä, sillä siellä oli sulhasella maataloudellinen virka. Klaus lausui silloin, että Suse näytti tehneen todella hyvät kaupat. Mutta siihen tuo säteilevä, tervenahkainen velho vastasi, että hyvä oli kaupattavakin: varakkaiden vanhempien ainoa lapsi ja lapsettoman eno-ukon perijä.
Klaus piti tarpeellisena, koska nyt oli toisen asiat kuullut, kertoa vähän omistakin oloistansa. Ja hän sanoi lähtevänsä kohta sotapalveluksesta päästyä ulkomaille, luultavasti Brasiliaan. Ja hän kertoi myös äidistä ja sisaruksista eikä ällistynyt yhtään, vaikka huomasi joutuvansa arveluttavan lähelle tavallisen kerskailunsa rajaa. Hän ajatteli näet: tässä ei auta suun supistus, tässä täytyy viheltää ja niin että kuuluu. Minun täytyy häntä vastaan pitää puoleni ja minä pidän. Mutta sitten en palaa koskaan. Ja Klaus Baas käveli iloisena hänen rinnallaan ja sai mitä tahtoi, nimittäin Susen melkein uskomaan, ettei Klaus ollut häntä koskaan tosissaan ajatellut. Ja entistä mieluummin Suse kertoi nyt hänelle nykyisestä onnestansa.
Vanhemmat, jotka vuosien kuluessa olivat luisuneet harmaiden hapsien ja leppoisan mukavuuden asteelle, eivät ottaneet Klaus Baasia suinkaan epäystävällisesti vastaan. He kehuivat häntä kauniiksi pojaksi ja toivorikkaaksi nuorukaiseksi ja lähettivät hänet puutarhaan siksi aikaa kunnes illallinen valmistuisi.
Kun hän vähän ajan päästä tuli sisään, seisoi nuori pari häntä vastassa eteisessä. Susen hieno, sininen silkkipuku kaunisti suuresti hänen nuorta vartaloansa. Sulhanen oli muhkea mies, parhaassa miehuuden ijässä. Mentiin ruualle, ja viini oli hyvää, ja Klaus Baas muisti maistaa, ja lausuili puheenpartensa kuin toisetkin ja hekumoi itseluottamuksestaan. Pian alkoi maamies kysellä yhtä ja toista firma P.C. Trimbornista. Klaus vastasi kuin mies, joka tunsi liikkeen perinpohjaisesti ja tiesi sitäpaitsi, mitä oli luvallista kertoa. Maamies alkoi nyt puhua ulkomaisen kauppamme kansantaloudellisesta merkityksestä, — juuri siihen aikaan oli näet kauppamme kohonnut suureen kukoistukseen, — hän otti esimerkin Portugalin ja Hollannin ja Englannin historiasta ja puhui säätynsä ja ammattinsa kannalta ja varovaisesti ja epäröivästi kuin henkilö ainakin, jolla on edessään menneisyyden samalla rohkaisevat ja peloittavat kuvat. Klaus Baasilla oli kyllä historiallista vaistoa ja hän oli lukenut yhtä ja toista kauppa-oppikirjoista ja suurista Hampurin lehdistä. Mutta oikeaa opetusta hän oli saanut vähän. Ja kaiken päälliseksi: kaksikymmen-vuotias ei ole usein historikko, vaan filosoofi! Klaus Baas vieritti siis esiin kaikellaisia suuria, kauniita ajatuksia, jotka yksinäisen ja salaisen käytön kautta olivat häneen takertuneet. Hänellä ei ollut tätä ennen ollut tilaisuutta tuoda niitä katseltaviksi miesten kämmenille, ja nyt, tässä kodikkaassa seurassa, viinilasin ääressä, ne hyppäsivät itse esiin. Hän lasketteli paloviinan ja kiväärien myynnistä, kaikellaisesta joutavasta vientitavarasta, esteettisistä ja eetillisistä velvoituksista, Bismarckista, maailman kultuurista. Se oli hauska sekoitus Klaus Baasista ja Hampurin lehdistä. Hänen kuvauksensa tulivat komeammiksi, hänen väitteensä tulivat mahtavapiirteisiksi. Ja lopuksi hän, taitavasti pyöritellen punaviinilasia kaikkien kymmenen sormensa päillä, — hän istui ensi kertaa elämässään kodikkaassa seurassa ja viinin ääressä, — lausui, että hallituksen on "ylimalkaan" huolehdittava ja vastattava siitä, että koko tuotanto ja kauppiaskunta tulee kauttaaltaan siveellisesti kauniiksi. Ja vielä toistui hyvän aikaa "ylimalkaan, ylimalkaan."
Pappis-eno, joka katseli kylmästi kaikkia kummia, hymyili leikillisesti. Ruustinna ajatteli: Raakilo! Huonosti paistettu. Se lankee vielä nenälleen! Suse nojasi pöytään niin että rinta sitä suloisempana kaartui, ja katseli poikaa loistavin silmin ja ajatteli: Mutta kyllä hän on kaunis! Sulhanen taas oli noita poliittisia neroja, jotka eivät voi millään muotoa antaa toisten olla rauhassa mielipiteissään ja erehdyksissään, joiden täytyy aprikoida niiden syitä ja syntyä ja vastustaa ja parantaa niitä ja opettaa omia mielipiteitään. Ja niinpä hän nyt kuunteli vakavana ja tarkkaavasti, sisällänsä jo vastausta sommitellen.
Ja kun Klaus Baas sitten oli sanonut viimeisen "ylimalkansa", sanoi vastaväittäjä kuivalla, epäröivällä äänellä, joka eroittui selvästi äskeisistä kuumista, suurista sanoista, että nuori vieras oli tosin esittänyt jaloja mielipiteitä ja ikänsä mukaisesti; mutta: jokaista eri ilmiötä ja sen suhdetta toisiin ilmiöihin oli punnittava huolellisesti yksikseen, eikä "ylimalkaan" niinkuin pässin päitä. Voitiin näet lopultakin kansoja hallitessa ottaa johteeksi ainoastaan kaikkein luontaisten katsantokantain ja pyrkimysten keskimitta, eikä hallituksilta voitu vaatia enempää kuin sitä, että ne viisaasti ja vakavasti koettivat johtaa ja jalostaa noita luonnollisia taipumuksia ja pyyteitä. Kansa ei ole suinkaan mikään yksityinen nopeasti liikkuva ratsumies; ei myöskään se ole mikään villi eteenpäin vierivä lauma; vaan se on verrattavissa raskaasti varustettuun sotajoukkoon, jonka puolustus, tienraivaus, muonitus ja levähdyspaikat vaativat mitä huolellisimpia laskelmia.
Niin puhui viisas mies vielä hyvän aikaa hiukan narisevalla äänellä.
Klaus tunsi näiden epäröiväin, punnitsevain sanain ensi soinnusta kurottaneensa häpeäkseen liian korkealle, ja mikä pahempi, oli tehnyt sen miehen edessä, joka ajatuksilta ja kokemuksilta oli häntä paljon etevämpi; ja kaikkein pahinta: tämä vastustaja ei hänen mahtavia sanojansa pilkannut, vaan vastusti häntä yksinkertaisesti ja arvokkaan ystävällisesti. Klaus Baas oli vielä harkitsevasti ja totisena kuuntelevinaan vastustajansa väitelmiä ikäänkuin valmistaen kelpo vastausta, mutta sisällisesti hän jo oli hyvin hiljainen ja ajatteli häpeissään: joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa! Kas näin räpistelet nyt siipiäsi maan kamaralla! Naurettava olet! Kun toinen sitten lopetti, niin Klaus hymyili häpeissään ja sanoi, että hän oli vielä niin nuorikin ja silmäili kai asioita pintapuolisemmin kuin piti.
Sitten noustiin pöydästä ja Klaus käytti tilaisuutta hyväkseen ja meni nurkkahyllyn luo selaillakseen erästä kirjaa ja hän tunsi yhä tappionsa kitkerän maun ja olisi halunnut olla niin pitkällä kuin pippuri kasvaa. Hän väistyi yhä enemmän oven suuhun ja jo pääsi kuistiin ja pujahti ulos. Nyt hän seisoi puutarhassa suurten lehmusten alla ja tuijotteli ihanaan syksyiseen iltaan ja ajatteli katkeraa tappiotaan sekä olisiko mahdollista enää korvata vahinkoa.
Silloin tuli Suse hiljaisin askelin ulos kuistin ovesta ja tarttui takaapäin hänen käsivarsiinsa ja seisten melkein hänen takanansa hän nojasi povensa häneen ja sanoi ystävällisesti ja sisarellisesti: "Kuules, esitänpä sinulle erään oikein hauskan tepposen! Tänään on Boosdorfissa markkinat ja siellä tanssitaan ja pidetään oikein hauskaa. Olin siellä kevätmarkkinoilla entisen heilin, sen ylioppilaan, kanssa: se oli ihanaa. Ja syysmarkkinat ovat vielä hauskemmat. Tuolla meidän naapurilla on kaksi kaunista mammanlasta, ne menevät sinne. Poika on sinun ikäisesi, aika hulivili, vaikka änkyttää vähin. Tyttö on kuuden-, seitsemäntoista tienoissa, kelpaa niin ollen sinulle. Se on hyvä, mutta omituinen tyttö; mutta koetapas itse!"
Klaus Baas kääntyi puhujan puoleen ja sanoi vilkastuen: "Mutta mitenkäs minä pääsen niiden tutuksi?"
Suse hymyili kujeilevasti ja vastasi: "Ne näkivät sinut jo kun tulit. Ja kun sinä olit täällä puutarhassa, niin — Jes siksi me häntä sanotaan — hiipi keittiömme akkunaan ja sanoi, että piti käskeä sinua tulemaan tänä iltana heidän kanssaan markkinoille, koska sinä muka näytit niin kelpo pojalta… Juoksen nyt hakemassa vain hattusi ja palttoosi!"
Ja Suse juoksi sisään ja toi Klaus Baasin vaatteet ja he menivät naapuriin.
Kärryliiterin edessä, jonka ovet olivat selällään, he näkivät jo hevoset ja vaunut ja he menivät suoraan niiden luo. Naapurin nuori herra ja neiti toivat paraikaa vaunuihin päällystakkeja ja peittoja myöhäisen kotimatkan varalta. Poika oli pitkä ja luiseva, hänen kasvonsa olivat lujapiirteiset, mutta vielä hiukan kulmikkaat; kuitenkin huomasi, että hänestä oli kehittyvä kerran komea ja hieno mies. Sisko oli vaaleaverinen niinkuin velikin, vaikka hiukan tummempi; hänen kasvonsa olivat yhtä hienot ja jalot kuin veljen, mutta pehmoiset ja upeat, jota vastoin veljen olivat kulmikkaat ja kovasärmäiset. Kovin hento hän vielä tosin oli; hänen silmänsä olivat totiset ja aran virkut kuin millä peukalo-linnulla. Harvoin tapaa nuorukaisia, joissa huomaa niin selvästi kuin näissä sisaruksissa vastaisen moitteettoman miehen ja naisen ominaisuudet. He tulivat Klaus Baasin luo ja antoivat kättä ja sanoivat hyvin luonnollisesti, että sehän oli hauskaa, että herra Baas lähtee mukaan; heistä oli mainiota saada seuraa, varsinkin kotimatkalle.
"Sanokaa heti vaan sinuksi", tokaisi Suse. "Mitä tuo joutava teitittely toimittaa."
Sitten he istuivat kaikki kolme vaunuihin, tyttö keskeen, ja antoivat huristaa.
Vaunujen ainoa istuin oli heille kolmelle kaita, jonka vuoksi Klaus Baasin täytyi istua melkein tyttöä kohti ja pitää kättään istuimen selustalla, niin että vierustoveri joutui nojautumaan melkein hänen kainaloonsa. Klaus Baasilla oli terveen, aistillisen luonteensa mukaan naisesta korkeat mielipiteet — ja hän ei ollut koskaan ennen päässyt niin liki kaunista tyttöä. Ja niinpä nyt tapahtuikin, että tuskin Klaus kuuli Jesin äänen helähdyksen ja näki aivan läheltä hänen pehmoiset, hienot kasvonsa ja hänen kauniit, kimaltelevat silmänsä, joista silloin tällöin sinkosi häneen katse ja liiti heti arasti hänen ohitseen kuin kyyhkynen, — niinpä tapahtui, että Klaus Baas rakastui häneen. Hän unohti, hylkäsi heti Suse Garbensin! Kuinka hienot, jalot kasvot! Ah nuo armaat sinisilmät ja pienet, mutta lujat kädet! Mitkä ihanat ajatukset piilivätkään hänen kauniin, kaarevan otsansa alla, mitkä herkät, herttaiset tunteet povessa, joka ohuen mustan röijyn alla kiinteänä ja pyöreänä kohosi!
Veli kyseli Klaus Baasilta yhtä ja toista hänen elämästään ja toimestaan Hampurissa, ja sillä välin siirtyivät siskon virkut silmät ympäröivän metsäseudun kukkulalta toiselle ja vilkaisivat taaskin vähä väliä pikapäätä Klaus Baasiin. Klaus Baas oli valpas ja kohtelias, ja hän kyseli puolestansa veljeltä minkä mitäkin, näyttääkseen olevansa perehtynyt maatalousasioihinkin jonkun verran. Mutta pääasiassa hän koko ajan oli varuillaan ja koetti tavoittaa tytön katseiden kyyhkystä, kun se häntä kohti lensi. Ja hän osui joka kerta maaliinsa, ja aina se katse pakeni kiireesti; ja samoin loi Klaus Baaskin säpsähtäen silmänsä muualle, kun hänen ja tytön katseet yhteen osuivat.
Niin leikittiin tuota ikivanhaa miekkosten leikkiä; mutta sitten tuli veli tuttavalliseksi ja alkoi ärsytellä sisartaan: "No, miksi sinä olet tänään niin vähäsanainen?" hän kysyi. "Kotona hän nimittäin räpättää aina niin, ettei isä ja äiti ja minä, hänen ainoa veljensä, saa suunvuoroa! Vai onko se niin kummaa, että vieressä istuu Hampurin herra? Tämä sisko ei ole näet käynyt milloinkaan missään ja hän ei tiedä mitään ja häneen menee kaikki loru kuin tupakka! Vai tahdotko salata, että kielenkäyttösi ei ole oikein järjestyksessä? Hänellä on näet jänne kielessä."
Ja veli pilkkaili pitkän aikaa siskon viallista kieltä — mikä oli sitä kummallisempaa ja hassumpaa, kun hän itsekin änkytti aika tavalla.
Sisar ei kuitenkaan ollut millänsäkään ja sutkautti vain silloin tällöin rauhallisen ja laiskan vastauksen. Ja kerran hän katsahti arasti Klaus Baasiin ja sanoi: "Sen puheet on kaikki pelkkää valetta."
Nyt rupesi Klaus Baas hänen veljensä puolelle ja sanoi: "Mutta ainakin se lie totta, että näin todistaa teidän ainoa veljenne."
Tyttö kohautti olkapäitään ja katsoi Klaus Baasiin tutkivasti kulmat rypyssä ja ikäänkuin sanoakseen: Onko nyt sinultakin järki mennyt!
Veli nautti suuresti kujeestaan, ja kun nyt vieraskin tarttui samaan köyteen, niin hän ärsytteli yhä ja kysyi Klaus Baasilta: "Kertoiko Suse Garbens sinulle mitä kummaa tästä sisarestamme?"
Klaus Baas vastasi: "Kyllähän se jotakin sen tapaista, vaikkei ihan selvään sanonut. Hänen asiansa taitavat olla vähän hullusti jossakin suhteessa."
"Niin ovatkin", vastasi veli, "ja suorastaan vaarallisen hullusti! Katsoppas nyt, miten se muka näyttää lauhkealta ja tyytyväiseltä! Kuin uninen lammas! Ja ihmisiä se vielä pettää leppoisella silmänluonnilla ja kainolla käytöksellä. Mutta sen sydämessä asuu suoraan sanoen ilmeinen piru ja yhtäkkiä se loikkaa sorkkineen, sarvineen sieltä esiin! Silloin se lyö tuhansiksi sirpaleiksi kaikki mitä eteen sattuu, ja repii ja raastaa ja tekee jotakin mieletöntä."
Klaus Baas katseli tyttöä ja hän huomasi, että näistä sanoista Jes ei pitänyt: hän tuijotti vaieten, mutta hieman jäykästi eteensä. Kuitenkaan ei veli malttanut heittää pilaa tähän. "Kerran pienenä paitaressuna", hän jatkoi, "se kiukustui ponihevoselleen, kun eläin nosti päätään ylös eikä tahtonut antaa panna kuolaimia suuhunsa, ja ajattelepa, minkä hän silloin teki? Vihapäissään hän puraisi hevosta turpaan, ja puraisi niin lujasti, että poni keikautti tuskissaan päänsä koholle ja — tyttö riippui sen turvassa yhä hampaillansa. Kas sellainen tuitukko meidän sisko on. Hän tekeekin luonnollisesti kotona vähän väliä reikiä akkunoihin; sentähden olemmekin varanneet säilöön entisiä ruutujen kappaleita, joilla voi reiät paikata; siten käy korjaus kutakuinkin siedettäväksi."
Sisko kuunteli yhä aivan levollisena; hän silmäili sävyisästi milloin vainioille, milloin vastaantulijoihin, milloin Klaus Baasiin. Kerran hän kääntyi jo kuitenkin hänen puoleensa ja sanoi leikillä muka, vaikka hänen äänensä oli jo soinnuton: "Isä ja veli tahtovat aina kiusata minua; he ovat molemmat siksi yksinkertaisia, etteivät löydä iloa itsestään."
Mutta Klaus Baas kujeili: "Sellainen menettely on mielestäni suuri vääryys sinua kohtaan. Jos minä olisin veljesi — ja toivoisin sydämeni pohjasta olevani, niin pitäisin sinua kuin posliininukkea lasikaapissa."
Nyt koetti tyttö hymyillä, mutta ei se onnistunut, ja pahoillaan hän sanoi: "Sinä et ole parempi kuin hänkään."
Varomattomasti kyllä jatkoi veli vielä: "Vai hänen veljensä tahtoisit olla! Älä hyvä mies tahdo sellaista! Kun me tässä eräänä päivänä kahvipöydässä vähän häntä pisteltiin, ja kun hän tapansa mukaan juoksi kamariinsa, — ja minä tietysti jälestä, ja hän oli paraikaa muuttamassa toista leninkiä, ja kun minä silloin huomautin…"
Mutta silloin se laukesi!… Vimmoissaan hyppäsi sisko ylös, hänen silmänsä suitsuivat, hänen rintansa aaltoili ja läähätti, hän löi veljeään niin että hattu lensi pois, ja tempaisi ohjakset ja lykkäsi veljen kauemmaksi ja riuhtoi hevosia niin että ne porhalsivat täyteen laukkaan.
Ja kun Klaus Baas, joka oli kujeilun aikana ollut aivan lähellä tyttöä, nyt heittäytyi pelästyneenä selkänojaan ja katsoi siskon selän takaa veljeen, niin hän näki, että tämäkin istui vaunun kolkassa aivan kalpeana ja hievahtamatta ja mahdollisimman loitolla siskostansa; ja veli pudisti päätänsä ja iski hänelle silmää, että nyt oli herran tähden oltava hiljaa tai sisko voisi tehdä mitä tahansa!
Saman kylän väkeä tuli vastaan ja he väistyivät tiepuoleen ja huusivat: "Ahas, jokos saitte taas hänet villiin!" Sitten tuli toisia, jotka eivät heitä tunteneet, ja he nauroivat näille ajajille ja katselivat ihmeissään nuoria miehiä, jotka istuivat arkoina vaunun nurkassa, ja ohjissa oli tyttö, joka seisoi rattailla kuin markkinahuijari ja riuhtoi ohjaksista kaikin voimin, kasvot vihasta synkeinä. Klaus Baas olisi tahtonut häntä nyt lepytellä, mutta ei uskaltanut lausua sanaakaan, sillä hän näki, että tyttö oli hurjassa vihassaan umpi kuuro ja sokea. Niin kiidettiin pitkät ajat tukka tutisten, kunnes tytön kiukku vähitellen, hyvin hitaasti, lauhtui, ja läähätys keveni ja otsan ja silmäkulmain rypyt sulivat, ja hänen pienten lujain kättensä rystyset, jotka olivat lumivalkeat ohjasten rutistamisesta, alkoivat punertaa; nuoret miehet karttoivat vieläkin suutaan avaamasta, mutta kohottausivat hiukan mukavampaan asentoon ja katselivat silmät pyöreinä, kuin puusta pudonneina ja vähän säikähtäneinä, toisiinsa.
Klaus Baasilla ei tällä matkalla tosiaan ollut paljon aikaa ihailla kaunista kotipuoltaan, jonka valtatietä he ajelivat, eikä nähdä ihmisiä, vaikka tuontuostakin vastaan tuli kuormittain iloista markkinaväkeä. Eikä hän nähnyt Boosdorfissa tanssipaikassakaan juuri mitään, vaikka niin moni nuoren kukoistava tyttö väikkyi tanssissa hänen ohitseen. Sillä hän ajatteli vain Jesiä — äskeisestä suuttumuksesta huolimatta vain häntä. Klaus Baasista oli selvä, ettei hän tanssisi kenenkään muun kanssa kuin Jesin, mutta tyttöpä julisti hänelle, ettei hän saa tulla pyytämään häntä kuin joka kolmanteen tanssiin ja että hänen sillä välin on tanssitettava muita, muuten se herättäisi huomiota ja toiset olisivat Klaus Baasille vihaisia. Ja niinpä Klaus Baas sai nyt sietää sen näyn, että muut menivät ja kumarsivat hänen haaveksitulleen, kömpelösti tai sirosti kukin taitonsa mukaan, ja tanssivat hänen kanssansa; hänen täytyi nähdä Jesin puhuttelevan ystävällisesti ja vilkkaastikin toisia ja kuulla muiden kyselevän tytöltä, kuka hän oli. Silloin tyttö loi katseensa Klaus Baasiin ja katsoi häntä rauhallisesti ja kauan ikäänkuin hän olisi ollut hänen ikiomansa.
Kun puoliyö sitten läheni, niin tanssivain joukko harveni ja milloin mikin pari katosi eteisen puolelle; silloin kysyi Klaus Baas Jesin veljeltä, mihin muut menivät, ja sai vastauksen, jonka kautta hänen mielessään heräsivät hämärät muistot lapsuuden ajalta, silloisista kylätansseista: "Ne menevät viinille."
Silloin Klaus Baas haki Jessin käsiinsä ja kysyi häneltä, sydän levottomasti sykkien, tahtoisiko hän juoda hänen kanssaan lasin viiniä?
Jes väisti arasti hänen katsettaan ja loi silmänsä maahan ja vastasi sievästi kenkänsä kärellä permantoa sipuen: "Hylkäsin jo kolme kutsua; yksi heistä oli aika sievä poika, olin jo kerta ennen hänen kanssansa viinillä; mutta ajattelin, että ehkäpä tulet sinä ja pyydät." Ja niin sanoen hän pisti kätensä keveästi Klaus Baasin kainaloon.
Ja he lähtivät salista ja nousivat eteisestä yläkertaan ja katsoivat kaikkiin tarjoiluhuoneihin, mutta ne olivat jo täynnä nuoria pareja. Ja pienet yksityishuoneetkin olivat varattuina; siellä istui nuoria pareja kynttiläin ja viinin ääressä lauleskellen, taikka olivat sammuttaneet tulet ja istuivat pimeässä ja kuhertelivat.
Klaus haltioitui tästä ihanasta, nuorekkaasta elämästä ja halusi välttämättä ottaa siihen osaa armaansa kanssa, joka iloisena hänen käsipuolessaan asteli ja virkkoi siellä täällä sanan tuttavillensa. Mutta nyt ei ravintolassa ollut tilaa! Viimeiset pienen pienet yksityishuoneet, joita Klaus Baas koetti avata, olivat lukossa.
Silloin he ja eräät toiset pojat ja tytöt menivät tanssipaikkaa vastapäätä olevaan majataloon, jonne Jes ja hänen veljensä olivat hevosensa jättäneet; ja kauan etsittyään he viimeinkin löysivät sieltä tyhjän huoneen; ja he eivät salanneet toisiltaan lainkaan iloansa, kun he pääsivät kahden kesken yksinäiseen kamariin, ja kun toisten hälisevät äänet etenivät. Pöydälle tuotiin pullo viiniä. Kuun vienot, kirkkaat säteet tunkeusivat pieneen kammioon niin syvälle, että sen hopeiset jalkaterät hohtivat aivan oven kynnyksellä. Se oli vanha rakennus, leveä akkunalauta oli niin matalalla, että he rohkaisivat luontonsa ja istahtivat yhteisestä halusta siihen rinnakkain ja asettivat pullon ja lasit väliinsä. Ja sitten he pitelivät toisiaan varovasti käsistä ja kertoivat toisilleen elämästänsä, kuutamon kietoessa hempeitä harsojaan tytön kellervään päähän ja hyväellessä hänen nuortevaa, norjaa vartaloansa. Klaus Baas kuunteli kumarapäin ja suloinen voima veti häntä tytön puoleen.
Niin he juttelivat hillityllä äänellä, kuin kaukaista, ihanaa soittoa kuunnellen.
Ja kun tyttö oli nyt näin tuttavallinen, niin tohti Klaus Baas varovasti kysyä, mistä nuo hänen suuttumuksen puuskansa johtuivat ja miksi hän niin suuttuu?
Jes antoi kätensä levätä pojan kädessä ja vastasi lempeästi: "Sinä kyselet melkein mahdottomia! Kas, minun äitinikin oli nuorena tyttönä sellainen. Mutta kun hän sitten sai lapsen, avuttoman turvattoman lapsen, — sillä pikku lapsethan ovat avuttomampia kuin vastasyntynyt vasikka — niin hänen tuli sitä niin sääli, ettei hän koskaan sen jälkeen ole kellekään ollut vihainen. Ja nyt hän vaan nauraa kun häntä kiusoitellaan."
"Mutta", kysyi Klaus Baas, "mistäs se sitten johtuu, että kaikki sinua ärsyttävät? Huomasin, että eräät pojat ja naistuttavatkin sinua pistelivät?"
"Hm, kysy kissalta, miksi sillä on virkakarvat", vastasi tyttö. "Kun minä kysyn: miksi te aina minua kiusaatte? niin ne vastaavat: siksi, että sinä näytät niin lempeältä, että sinusta täytyy pitää; ja jota rakastaa, sitä täytyy kurittaa! Toiset taas sanovat, että minä näytän niin hellältä ja hyvältä, että tahtoisi tietää, tokko minussa sappea onkaan. Ja muut sanovat näin: kun tiedämme, että sinä voit kuohahtaa, niin haluamme vielä vähän kohentaa tulta ja nähdä kuinka se nyt kihahtaa. Joka ihmisellähän on vikansa ja ovat ne sinullakin."
Silloin Klaus kysyi: "Mitäs olisit tehnyt, jos emme olisi olleet niin hiljaa silloin kun sinä suutuit?"
"Minä, — siitä olisi voinut tulla tupen rapinat", vastasi tyttö. "Olisin säikähyttänyt hevoset, kaatanut teidät raviin, ehkä hypännyt vaunuista ja juossut kotiin. Sen täytyy jollakin tavoin päästä ilmi, tai sydämeni halkee!"
Klaus puristi lempeästi hänen käsiänsä ja kysyi varovasti: "Luuletko, että sinusta olisi tullut parempi, jos pienenä olisit saanut tuittupäisyydestä kuria?"
Jes pudisti päätänsä ja vastasi: "Silloin minusta olisi tullut niskuri ja jäykkä kuin puupukki. Miksi kuria? Näethän, että minä olen kiltti ja että kaikki pitävät minusta. Minkä voin minä sille, että ihmiset aina koettavat pistää minua tikulla silmään? Minusta ei ole, ihan totta, ollenkaan hauska olla vihoissani. Se on suorastaan onnetonta, se on kauhea tunnelma! Mutta mikä minussa lie, joka saattaa kaikkein parhaat ihmiset minua usein ärsyttelemään… Mutta emmehän tulleet tänne sellaisesta ikävästä juttelemaan." Ja niin sanoen tyttö otti lasit ja siirsi ne huolellisesti kuin perheen emäntä pöydälle; silloin nosti Klaus Baas pullonkin akkunalta lasien viereen.
Ja nyt kyseli tyttö kaikellaista hänen äidistään ja sisaruksistaan, ja hän kuunteli hartaasti, kun Klaus Baas kertoi konttorielämästä ja tovereista, ja piti kättään jälleen hänen käsissään ja kallistui osaaottavasti häntä lähemmäksi, onnellisena ja jopa ylpeänäkin vähä väliä katsahtaen hänen silmiinsä.
Silloin hellitti Klaus Baas hiljaa hänen kätensä ja siveli hellästi hänen olkapäitään ja käsivarsiaan, jaksamatta enää kiihkoansa hillitä; ja hän sanoi hänelle, oudosta, ahdistavasta onnesta sammaltavalla äänellä, että hän oli niin suloinen ja rakas, rakas!
Jes kuunteli rauhallisesti ja hänen kirkkaat silmänsä vartioivat koko ajan Klaus Baasin huulia ikäänkuin hän ei olisi tahtonut niiltä henkäystäkään kadottaa; ja vähän ajan päästä hän, kun Klaus Baas häntä hyväili ja jutteli hänelle ja siveli hänen olkapäitään ja käsivarsiaan, kallisti päätänsä yhä lähemmäksi, akkunaristikkoa vasten, kuin varsa, joka silittelystä mielissään kaulaansa kaartaa. Ja silloin tohti Klaus Baas häntä suudella. Silloin nojautui tyttö yhä lähemmäksi ja painoi ohimonsa hänen käsivarteensa ja kurotti hänelle vaieten suutansa. Ja nyt ahmi Klaus Baas silmin ja huulin hänen olemuksensa suloutta ja hän oli onnesta juopunut ja kiitti kaikkivaltiasta luontoa, joka luo moista armautta ja kauneutta, — ja hän joutui kuvaamattomain tunteitten ja aatosten hurmioon.
He eivät puhuneet paljoa, katselivat vaan toisiansa ja suikkasivat tuon tuostakin suuta. Mutta kerran sanoi Klaus: "Sinä et saa enää unhoittaa minua, sinun on vannottava minulle, että muistat aina minua!"
Silloin pudisti tyttö rauhallisesti päätään, joka oli Klaus Baasin käsivarrella, ja sanoi: "Ei valoja; niistä en pidä. Ja enhän tunnekaan edes sinua ja olen vasta kuudentoista."
Klaus Baas ihmetteli ja kysyi: "No kuinka sinä sitten annat minun itseäsi suudella?"
Tyttö vastasi: "No, eikö nuoret saisi sitten suudella kun tahtovat? Eivätkö Hampurin tytöt sitä tee? Sillä sehän on niin suloista. Ja kuinka voi oppia toisiaan tuntemaan, ellei ole kahden kesken ja suutele toisiaan? Kas sellaisia me täällä olemme kaikki. Jotka sitten voivat, menevät pitemmälle ja naimisiin; toiset taas eroavat ja hakevat uuden lemmityn. Kuinka voi mennä naimisiin, jollei ole vähintäin vuoden sitä ennen suudellut ja toisiaan tutkinut?"
Klaus Baas vannoi tuntevansa Jesin kokonaan ja rakastavansa häntä kuollakseen. Mutta tyttö pudisti vain lempeästi, suloisesti päätään ja painautui mukavammin hänen kainaloonsa ja vastasi: "En lupaa mitään, en mitään. En edes huomiseen päivään, semmin viikoksi, puhumattakaan vuosista. Voisihan käydä niin, etten sinusta pitäisikään ensi kerralla tai ettet sinä pitäisi minusta. Älä siis vaadi sellaista." Ja hän kurotti suutaan suudeltavaksi ja otti hänen hyväilynsä vastaan hurmaavan rauhallisesti ja kirkkaasti, herttaisen arkana ja lempeä janoten.
Kultaisen hetken kuherreltuansa lausui Klaus Baas: "Kuinka sinun kätesi ovat pehmoiset! Etpä taidakaan, vekkuli, tehdä työtä? Taitaa olla ainoalla tyttärellä kotona liian hyvät päivät, taidat olla liiaksi hemmoteltu."
Tyttö vakuutti, katkeavin sanoin, sillä Klaus Baas suuteli häntä yhtä mittaa, että hän oli työssä kaiket aamupäivät ja usein iltapuoletkin; hän puhdisti itse huoneensa, ja viimeksi eilen hän oli polvillansa luutunnut sen permantoa; ja hän hieroi kättään Klaus Baasin käteen, jotta toinen huomaisi kuinka hänen kätensä oli karkea. Ja kun Klaus ei tahtonut uskoa ja sanoi vain, että hän oli liiaksi hemmoteltu eikä osannut muuta kuin suudella, niin Jes nosti helmojansa ja antoi Klaus Baasin sivellä karkeita polviaan ja kehui: "Eikö nyt ole totta?" Ja sipaisi sitten helmansa alas.
Sellaisesta tuttavallisuudesta Klaus Baas huumautui ja tahtoi enempää ja alkoi suudella hänen poskiaan ja silmiään hurjemmin ja koetti viekkaasti hänet voittaa ja avasi hänen valkean pitsikauluksensa. Mutta samassa iski tyttö hampaansa hänen oikeanpuoleiseen silmäkulmaansa ja hyppäsi ylös ja oikoi vapisten hihansa ja helmansa ja meni ulos.
Klaus nousi kauhistuneena ja onnettomana ylös ja kiiruhti hänen jälestään ja kulki hänen vieressään, tohtimatta sanaakaan virkkaa. Ja pihalla Jes käski soinnuttomalla äänellä valjastamaan hevoset ja hakemaan veljeään, joka tulikin heti.
Sitten tyttö istahti jälleen keskeen ja tempaisi vihapäissään ohjakset käsiinsä ja lasketteli kautta katujen raikkaasen pimeään yöhön, niin että rämisi. Klaus Baas huomasi hänen jäykästä, korskeasta asennostansa, että vielä oli leikki kaukana; ja hän oli hiljaa kuin hiiri. Mutta veli, joka oli kaiken päivää astellut aurankuressa, oli uupunut ja torkahti pian uneen.
Hevoset ravasivat yksinäisellä, supisuoralla maantiellä tasaisesti ja reippaasti, ja kun tyttö siinä sai lepuutella silmiänsä öisten vainioiden hämärässä — mustan metsän reunan takaa kajasti jo aamu — niin hänen sielunsa jännitys laukesi ja samoin hervahti ruumiskin ja hän lausui jotakin Klaus Baasille.
Silloin sanoi Klaus olevansa niin pahoillaan käytöksestään; mutta tyttö katseli vain tien viivaan ja vastasi tyynesti: "Se ei ole ollenkaan tarpeellista. Te miehet olette sellaisia mitä olette — ja jos ette olisi, niin emme kai teistä yhtään pitäisi. Minua suututti vain se, että sinä koetit pettää minua. Jos olisit sanonut sen suoraan, niin ehkä olisin antanutkin… Ei… et saa nyt…. minun täytyy pitää vaari hevosista."
Oli jo melkoisen valoisa, kun he tulivat kylään. Klaus puristi tuttujensa kättä ja heitti hyvästit ja meni pappilaan ja seisattui siellä keittiön akkunan alle, sillä Suse oli jo noussut ylös, kuultuaan vaunujen jyrinän. Hän avasi nyt oven ja ryhtyi kahvinkeitto-hommiin.
Klaus Baas jäi keittiöön ja istahti pöydän kulmalle ja kiikutteli sääriään ja kehuskeli: "Etpäs usko, millaista siellä oli! Herranen aika! Ihmeellistä! Et voi kuvitella, sellaista merkillistä!"
Suse hääri hellan luona ja vastasi: "No kiitä siitä minua! Lupasinhan, että siellä saat hauskaa. Hyvä, että käytit tilaisuutta… viisas poika! No kuka se sitten oli?"
"Sitä en tietysti sano", vastasi Klaus Baas, "mutta se oli ihmeellistä!
Sen voin vakuuttaa!"
Mutta kun Suse sitten kantoi kuppeja pöytään ja katsahti häneen, niin hän helähti nauramaan ja sanoi: "Ei sanoa tarvitsekaan, sinullahan onkin leima poskessa…" Ja hän toruskeli hiljaa ja veitikkamaisesti: "Vai, vai sellainen! Vai niin nuori nulikka vielä!"
Klaus puolusti itseään ja sanoi: "Ei siinä ollut mitään pahaa, Suse, ei kerrassa mitään! Vakuutan, että minä olin vain tuhma. Mutta sitten jälestä hän oli aivan hyvä."
Suse seisoi ja katsoi häntä hetkisen miettivästi ja sanoi sitten: "Olen minäkin kerran sellaista kokenut, viime talvena, sen ylioppilaan kanssa. Se oli hurmaavaa!"
Klaus toisti: "Aivan niin, kuinka hurmaavaa! Ah, miten ihanaa ja armasta!"
Suse seisoi hyvän aikaa Klaus Baasin vieressä, kun hän joi kahviaan, ja katseli pilvisiin auringottomiin aamuilmoihin ja virkkoi mietteissään: "Kun ihmisen täytyy opetella kaikki muu ja maksaa kalliit oppirahat, niin kuinka hän tietäisi opettajatta ja oppirahatta kaikkein tärkeimmän ja vaikeimman? Kyllä minä rakastan häntä, muuten en olisi sitä tehnyt; mutta olisi parempi, jos ensin oppisimme toisemme tuntemaan ja hän suutelisi minua joka piilopaikassa vankasti kuin se ylioppilas… Miksi hän ei ole minua edes suudellut!!"
Suse Garbens meni jälleen lieden luo ja askarteli vähän aikaa ja tuli taas pöydän luo kädessä kahvit ja leivät itseänsä varten ja sanoi: "Mutta mitähän isä ja äiti nyt arvelevat sinun pöhöttyneestä silmästäsi, mokomakin naisen purema?"
Klaus Baas koetteli silmäkulmaansa ja kiroili tuittuista tyttöä ja naureskeli. Mutta sitten hän kävi miettiväksi ja sanoi: "Eiköhän liekin parasta, Suse, kun pötkin ajoissa tieheni."
Suse purskahti nauruun ja sanoi: "Ja menisit samoin kuin viisi vuotta sitten."
Klaus Baas sanoi harmissaan: "Minä olisin niin mielelläni ollut täällä vielä tämän päivän. Sillä en pääse ajatuksesta, että ensi lauantaina olen nappiotsa ja kasarmissa. Olisin sen niin mielelläni vielä unohtanut."
"Olisin minäkin suonut sinun viipyvän", vastasi Suse, "senhän tietysti tiedät. Kultasenikin pitää sinusta, hän tulee taas takaisin aamusta päivin."
Mutta Klaus Baasista tuntui, että hän pelastuisi nyt kutakuinkin kunnialla, jos livistäisi matkaansa. Hän meni siksi ripeästi yliskamariin, löi tavaransa käsilaukkuun, jätti hyvästit, heitti hietaiselta, leveältä maantieltä vielä silmäyksen komeaan kartanoon, jonka kammiossa tuitukko tyttö nukkui, — ja kylä jäi taakse ennenkuin tuli aivan valoisa.
Saman päivän iltana hän meni tietämään, oliko maalarineiti jo palannut kesämatkaltansa. Ja hän tapasi Laura Morgensternin kotona ja jäi hänen luokseen illalliselle. Ja kun maalari ihmetteli hänen iloista, varmaa tuultaan, niin Klaus sanoi, että kotipuolessa käynti ja entisten tuttujen kohtaaminen oli häntä suuresti virkistänyt; ja hän jatkoi piankin: "Kuules, Laura täti, mahtaa olla hurmaavaa, kun ihminen saa rakastaa onnellisesti… Ikävä, ettet sinä sitä ole kokenut."
Maalari katsoi häneen suu auki ja vastasi: "Sinä, mistä sinä sen tiedät? Hupsu, etten minä muka ole kokenut? Minä olen ollut seitsemännessä taivaassa, poika parka!"
Klaus tuijotti kummastuksissaan häntä ja sanoi: "Niinkö, Laura täti!
Siitä olen hyvilläni!"
"Hm, — se on kyllä ystävällistä!" vastasi maalari. "Mutta nytpä minäkin tiedän, miksi sinä olet niin hyvällä tuulella! Ahaa!… Vai niin! Vai tuolla tavalla ne tutut sinua virkistivät!!"
Klaus punastui ja nauroi.
Mutta kotiin kulkiessaan hän ajatteli apein mielin, että ihminen sellaistenkin ihmeellisten tapahtumain, moisten määrättömäin autuuden hetkien jälkeen, saattaa joutua niin yksinäiseksi, niin surun hiljaiseksi kuin Laura täti. Ja hän kätki suloisen tapahtuman syvälle mieleensä. Ja kauan sen jälkeenkin se soi vielä hänen sielussaan kuin Jesin oma, hieno ääni, yli kasarmin karkeain komennusten ja torvien toitotuksen.
XIII.
Hän tuli Altonaan Zeisestrassen suureen kasarmiin tervetekoisena, muhkeana ja uljasryhtisenä kuin Baasit ainakin. Ensin hänen ruumiinsa tuli vähän kipeäksi, mutta sitten hän sitkistyi ja aliupseeri ja luutnantti olivat hyvin tyytyväisiä sukkelaan ja taipuisaan nahkapoikaan.
Mutta kun komppanian koulu loppui ja harjoituksetkin löysäsivät, huomasi aliupseeri, että nuori, siisti liikemies vetäysi erikseen muista ja että hänellä oli kaapissa kirjoja, ja että luutnantti silloin tällöin virkkoi hänestä suosiollisen sanan. Silloin hän närkästyi, sillä hän oli erikoisen ahdasjärkinen ja yksinkertainen mies ja oli sen takia luonnollisesti pakoitettu puupäitten ystäväksi. Ja niinpä hän nyt, kun kasarmin halli oli puhdistettava, komensi Klaus Baasin aina kaikkein likaisimpaan soppeen. Ja kun sotapojat harjoitusten jälestä torkkuivat tuoleillaan tai lueksivat jotakin, avonaisten kaappiensa kulmaan nojaten, ja Klaus Baaskin tohti katsahtaa kirjaan, niin aliupseeri ärähti ja sätti: "Vai miljonääri hän luulee olevansa, koska vain lukee ja vetelehtii? Hänen palvelusaikansa on kaksivuotinen niinkuin muidenkin, ja sen näytän teille, ymmärrättekö?"… Ja hän komensi Klaus Baasin työhön, joka oli vastenmielistä, usein häpäisevää, jopa sulaa hassuuttakin. Ja samalla hän oli siksi viisas, ettei mennyt rajattomuuksiin, niin että voi pitää puolensa, jos Klaus Baas menisi luutnantille valittamaan. Niin kului tukala kuukausi toisensa jälkeen.
Klaus Baas oli hyvä ampuja ja piti kenttäaliupseerille kirjaa ja oli hyvissä väleissä hänen ja luutnantin kanssa sekä toivoi tuon äskenmainitun vihamiehensä vastustuksesta huolimatta pääsevänsä jefreitteriksi.
Sitten tulivat manööverit, jotka olivat hänestä ilon päiviä. He marssivat läpi Holsteinin ja Mecklenburgin, kylästä toiseen, milloin hilpeän reippaina, milloin upo uuvuksissa, milloin kuivina, milloin likomärkinä sateesta, vuoroin suurina joukkueina, vuoroin öisin hiipivinä partiokuntina. Pari kertaa pantiin Klaus Baas partiojoukon johtajaksi, ja hän pääsi sangen lähelle vihollista ilmi joutumatta, ja ilmoitti siitä niin selvin sanoin esikunnalle, että oli varma pääsystään jefreitteriksi.
Mutta eipä kohtalo määrännyt häntä ansaitsemaan sitä arvoa pelkästänsä sodan teoilla. Viimeisenä manööverien päivänä hän oli eräässä Lauenburgin kylässä, hieman syrjässä valtatiestä, majapaikkana köyhän mäkitupalaisen tölli. Itse isäntä tuli sairaaksi, ja silloin sattui töllin ainoa lehmä poikimaan tarhassa töllin vieressä; ja koska hätä ei lue lakia, niin mäkitupalainen herätti uupuneen sotamiehen ja pyysi häntä kaikin mokomin tulemaan avuksi. Klaus Baas kapsahtikin heti ylös ja otti lyhdyn, suolaa, nuoraa ja olkitukon ja meni pimeään, sateiseen yöhön ja ryhtyi toimeen. Mutta yksinäisestä tarhasta tuikkiva tuli teki yöpatrullin levottomaksi, ja riennettiin paikalle, itse evertsiluutnantin johdolla, joka nyt näki sotamiehen hiki otsassa hieromassa olkitukolla vasikkaa. Mäkitupalainen pelkäsi, että hänen solttunsa saa tästä vielä rangaistusta, ja siksi hän nyt alkoi kehua hänen avuliaisuuttaan. Mutta everstiluutnanttipa yhtyikin kiitokseen ja sanoi: "Meillä tarvitaan miehiä, jotka tuntevat kaikki asiat ja pystyvät kaikkeen. Te olette jefreitteri."
Ja niinpä nyt Klaus Baas palasi paremmin toivein kasarmiin. Mutta sitten alkoivat kaikellaiset sisätyöt. Aamusta iltaan ei kuin pieksä housuja ja lue sinellejä ja kääri hyllylle ja katseista, onko napit kunnossa. Ja silloin hän alkoi kärsimättömästi kaivata vapautta, kaivata kirjoja, omaa elämänkutsumustansa, oikeaa työtä. Häntä kiukutti, että hänen oli vielä kokonainen vuosi hukattava aikaa tällaiseen joutavaan, jotavastoin monet muut, joilla oli hiukan enemmän koulusivistystä, eivät tarvinneet kavuta vapauteen tälläisten mäkien yli. Ja siksi hän mietti päänsä puhki, eikö tähän keksisi mitään neuvoa?
Silloin sattui, että kun hän eräänä sunnuntaina oli menossa kotiin äidin luo, hän tapasi kadulla erään piirikomennuskunnan aliupseerin, jonka hän jo ennestään usein oli nähnyt. Mies tuli nyt hänen puheilleen ja kertoi olleensa, vuosia sitten, pätöisenä pojan vesana, samoissa talonpurkutöissä kuin Klaus Baasin isä ja että Jan Baas oli puolustanut häntä monasti kaikellaisilta toisten kujeilta ja raakuuksilta. Joten hän nyt oli oikein hyvillään, kun sai tavata hänen poikaansa.
Klaus Baas rypisti otsaansa, hänelle tuli heti eräs älytuuma ja hän vastasi: "No jos isä teki kerran teille jonkun palveluksen, niin voitte nyt tehdä puolestanne minulle." Ja hän kertoi siitä kiusallisesta aliupseerista.
Kelpo mies oli kuin lemmessä valmis ja hän ajoi asian niin hyvin, että Klaus Baas muutaman viikon päästä komennettiin hyvän käsialansa tähden piirikomennuskunnan kansliaan.
Pataljoonan päällikkö, joka olisi mielellään pitänyt pulskan ja sukkelan pojan rintamassa, kiukustui suuresti ja väitti, umpimähkään vaan, että Klaus Baas oli toveriensa kanssa kirjoittanut anomuksen ja lähettänyt piirikomennuskuntaan, ja huusi koko kasarmin kuullen: eikö Baas ollut tehnyt mitä virhettä, jotta hänet voisi pistää kahdeksaksi päiväksi arestiin. Klaus Baas vastasi: "Ymmärrän, herra kapteeni… anomusta en ole lähettänyt!" Kapteeni kirkui ja sanoi olevansa hyvillään kun nahkapoika niin väitti asian olevan; hän tutkii asian ja määrää hänelle neljä viikkoa pimeää putkaa. Mutta ei siitä sen enempää tullut. Hän oli pohjaltaan hyvin pehmyt mies, vaikka salasi juuri sitä ominaisuuttaan hurjilla huudoilla.
Ja niinpä Klaus Baas pian istui kolkossa piirikomennuskunnan kirjurinkansliassa ja laati lomalappuja, vapautusanomuksia ja reservilistoja niin että kynä vinkui, ja keskusteli vältvääpelin kanssa, joka oli kelpo perheenisä, lihanhinnoista ja sosialidemokratiasta ja kirkon asioista ja lasten kasvatuksesta. Iltapuolet hänellä oli vapautta. Silloin hän osti englannin ja espanjan kieliopit ja lainasi eräitä senkielisiä kirjoja ja kauppaa koskevia teoksia, sillä hän oli päättänyt käyttää näitä iltalomiansa tarkoin hyväkseen. Hän kävi syömässä ja nukkumassa äidin asunnossa.
Ja uuden, työteliään elämän piti juuri alkaa ja Klaus Baas selaili jo
eräänä pyhänä iltapuoleen ensi kertaa kirjojaan, kuunnellen jotakin
Hannan koulujuttua, — kun eteisen ovi aukesi ja sisään astui Kalli
Dau.
Hänellä oli yllä aivan uusi sininen pusero, posket oli sileiksi ajeltu ja huikaisevan valkea, korkea kaulus oli kaulassa; muuten hän näytti merkillisen totiselta. Kättä kaikille, myös pikku lapsille, annettuansa hän istui pöydän ääreen ja kertoi sitten, että hän oli eilen puolen päivän tienoissa saapunut "Susannalla" Iquiquesta[49] ja olleensa yötä Kindtin muorin luona, joka asui Hopfenstrassen varrella. Ja hän läiskäsi lakin päästänsä pöydälle ja lykkäsi halveksien syrjään Hannan kirjat, jotka olivat siinä hänen edessään, ja alkoi valtavasti vannoskella: "Minä tahdon ja minun täytyy nyt päästä merimieskouluun! Ei nyt muu auta! Ei ole sittenkään mukavaa kiipeillä kaiken ikänsä matruusina köysitikkaissa! Mutta toiselta puolen: niin vaan on, että ennen antaisin paistaa itseni kuin silakan halstarilla kuin kävisin yhdeksän kuuta tuota vietävän koulua!"
Ja Kalli Dau tunki toisen kätensä neljä sormea ahtaan kauluksen väliin ja nyhti ja repi tuota pannahisen kaulapantaa — ja tyrkkäsi kirjapinon yhä loitommalle.
Klaus Baas ihmetteli miestä ja oli hyvillään moisesta päätöksestä. Ja hänkin asettui nyt mukavasti pöydän ääreen ja sanoi: "Kalli, olen kuullut, että ne opettajat siellä merimieskoulussa käsittelevät teitä yleensä hyvin varovaisesti, kuin mitä posliinivauvoja, muutenhan kärsivällisyytenne risahtaa kappaleiksi, ettehän ole läksyn pänttäämiseen tottuneet. Ja kuulinpa, että kerran eräs koko luokka joutui sellaisen ällinseisauksen valtaan — ynnä sen pahain seurausten- että opettajan täytyi lähettää heidät tähtitorniin. Mutta siellä he sitten virkistyivät Elben näkemisestä ja koko seudun yleissilmäyksestä niin että älli palasi pääkonttoriin. Ja tiedän, Kalli, että sinulla ei ole pelon syytä."
Tämä ei paljon Kalli Dauta lohduttanut, hän istui allapäin ja sanoi sitten: "Eikä se ole ainoastaan siinä pulma, on se toinenkin ja pahempi." Työllä ja tuskalla hän sai kaivetuksi povestaan vanhan, koristetun kirjesalkun ja siitä hän purki pöydälle räätälin ja suutarin kuitteja sekä viisisataa markkaa Saksan kruunun seteleissä. Ja hän laski ne kolmeen neljään kertaan, nuolaisten vähän väliä keltaisia tervasormiaan, ja sanoi: "Yhdeksän kuukautta näillä kyllä elelee. Mutta lukukausimaksuihin ja kirjoihin ja karttoihin, noihin riivattuihin, niistä ei riitä. Ja ellen jo ennen tule hulluksi, niin pitää saada vielä sekstantti".[50] Hän latoi setelit ja kuitit jälleen pinkkaan ja lastasi ne niin huolellisesti taskunsa ruumaan, että muut vaieten ihmettelivät. "Ja nyt Klaus", hän sanoi, "ei auta muu kuin yksi keino. Minulla on Blankenesessa eno tai mikä lie, mummon veli, kummin kaima. Hän sanoi kerran, silloin kun palasin Kanadasta ja otin eropassit Norjan parkista, että hän auttaa minua, jos sitten joskus haluan merimieskouluun. Nyt minun täytyy ja nyt aion lähteä ukon luo. Sinun on lähdettävä mukaan."
Klaus Baas pani kirjat hyllylle, sukaisi miekan vyölle ja lakin päähänsä, ja sitten matkustettiin Kalli Daun kanssa Blankeneseen.
Kalli Dau istui vaunussa tuppisuuna, ajoi vain silloin tällöin sormensa kauluksen väliin ja repi ja nyhti noita ahtaita sivistyksen länkiä. Kerran hän sanoi: "Minä en ole milloinkaan ollut siitä ukosta millänikään, tietysti hän sen vuoksi potkaisee minut heti pellolle." Ja hän vaipui syviin mietteihin. "Mutta kuinkas me oikeastaan oltiinkaan sukua? Minun mummoni… oli hänen sisarensa… hänellä oli, velikö… vai poikako vai… Piruko sen ties… Se on sellainen soppa."
Klaus Baas katseli häntä ihmeissään ja oli jännityksessä, kuinkahan tässä kävisi, ja muuten hyvällä tuulella. "Sinun täytyy nyt olla hyvin kohtelias, Kalli Dau!" hän kehoitti.
Kalli Dau katseli ulos akkunasta ja tokaisi halveksivasti: "Tarkotatko, että minun pitää heti karata kimppuun? Näin vain: heh… sinäkös se olet, old fellow! H'are you?"[51]
Kun eräällä pysäkillä jokin lihava matami nousi heidän osastoonsa ja Kalli Dau veti arasti koipensa pois tieltä, niin tokaisi Klaus Baas hänelle: "Kas vaan, onpas sinusta tullut kohtelias siitä ajasta kun paiskasit, muistatkos, säkkisi sen entisen matamin varpaille!"
"Pidä suusi!" vastasi Kalli Dau. "Sitäkö varten minä sinut tänne mukaan otin? Vaivaa sinä vain aivojasi ja mieti, mitä meidän on tehtävä, ettei se ukko paiskaa meitä pellolle!" Ja taas hän kävi sormin kurkkuunsa ja haukkasi ilmaa kuin tukehtuva ahven. Mutta ajan ratoksi hän sitten rupesi — tosin hiukan kainommin kuin ennen ihmisten kanssa Grossneumarktilla — pakinoihin matamin kanssa ja kuvaili hänelle ensin, kuinka satumaisen tuhma "Susannan" kokki oli ollut ja piti esitelmää Azorien asukkaista, jotka käyttävät olkihattuja, sekä miehet että naiset, eivätkä öljylakkeja. Ja matami kertoi puolestaan tyttärensä tyttären hyvästä lukupäästä ja menestyksestä koulussa.
Blankenesessa toverukset kulkivat rantakatua pitkin ja kyselivät, missä ukko asui, ja saivat tietää. Hänen talonsa pienen puutarhan aita, joka ulottui rantakatuun saakka, oli äskettäin kalkittu valkeaksi, ja samoin kuisti ja sen kahden puolen olevat penkit sekä nuorten hedelmäpuiden rungot. Itse pieni rakennuskin oli äskettäin valkaistu. Isäntä, joka tuon kalkkimaalauksen oli suorittanut, istui paraikaa valkealla kuistilla, kalkkisanko jalkain juuressa, kalkkipensseli kädessä, hengähtäen. Aikoi kai kohta taas ruveta kalkkia sutimaan. Hän oli pieni vanha ukko, hänen tuulessa lepattava ohut tukkansa oli lumivalkea.
Nuorukaiset nousivat tarhan poikki kuistiin ja Kalli Dau puhutteli kohteliaasti ukkoa ja kaivoi vakaasti ja säntillisesti taskustaan nuo viisi sinistä seteliä ja kuitit.
Ukko töllisteli häneen niska jäykkänä ja tuhman näköisenä ja sanoi sitten epäröiden: "Mene tuonne keittiöön ja kysy tyttäreni tytöltä, tokko hän sinua huolii. Hän on näet minun emännöitsijäni ja hänelle siitä huolta tulee. Hän on kapteeni Dreyerin tyttö — tytärvainajani miehen, joka nykyään kulkee Kiinan vesillä."
Kalli Dau pisti paperit taskuun ja meni ovesta sisään, verkalleen päätään nyykytellen. Keittiön ovi oli auki ja siellä puuhaili paraikaa sievä tyttö, laihanlainen kuin friisittäret ainakin, tukka kellertävä, kasvot kesakkoiset ja silmät harmaat. Hän katsoi hämmästyneenä hartevaa merimies-tallukkaa ja pitkää nappiotsaa. Mutta Kalli Dau virkkoi nimensä ja esitti kumppaninsa ja sanoi: "Me on tavattu jo kerran ennen, noin kahdeksan vuotta sitten: olethan sinä Mariechen? Tuo ukko tarjosi minulle täällä asuntoa, yhdeksän kuun ajaksi, jolloin käyn merimieskoulua. Mutta siitä tulee sinulle lisätyötä."
Tyttö silmäili heitä kiireestä kantaan ja sanoi sitten rauhallisesti ja itsetietoisesti kuin rikkaan sopii: "Mitäpä siitä lisätyöstä. Menehän tuonne yläkertaan ja katso päätykamaria; jos kelpaa, niin kyllä minun puolestani saat täällä täysihoidon." Ja hän viittasi vaskikauhalla, jota hän paraikaa kirkasteli, yläkerran portaita.
Pojat tottelivat ja alkoivat kavuta peräkkäin kapeita, narisevia portaita pitkin ullakolle, jossa oli pieni kamari, tietysti sekin valkeaksi kalkittu. Pöytä ja punapeitteinen sänky ja tuoli täyttivät melkein koko putkan.
Kalli Dau veti oven kiinni ja istahti sängyn laidalle ja katseli ympärilleen ja sanoi: "Täällä siis saan istua yhdeksän kuuta kirjain kimpussa! Ja jos menen joskus heikkopäisenä alas, niin keittiössä on vastassa tuo tyttö, joka näyttää pippuripussilta, ja puutarhassa tuo ukko. Kuinka laihoja he ovat molemmat! Kuin makkaratikut!! Olihan se ruoka huonoa jo 'Susannalla', mutta täällä on kai parasta panna maha heti orrelle kuivamaan! Näitkö, millaista teetä ukko joi? Kolmenkymmenen sylen syvyydellä pohja näkyi!"
Ja Kalli Dau tarttui horjuvan pöydän päihin ja pudisti sitä kuin koetteeksi ja tuijotti murheissaan eteensä. Silloin alkoivat portaat taas narista ja tyttö tuli sisään. Kalli Dau vetäisi kätensä pois pöydän päistä ja koetteli kaulustansa ja asetti jalat sievästi vierekkäin.
"Kelpaako huone?" kysyi tyttö.
Kalli Dau nyökkäsi päätänsä. "Oh, never mind",[52] hän sanoi, "Kyllä se melkein ikäänkuin menettelee!" Sitten hän katseli akkunaan, jota tuuli rämähytteli, ja lausui ystävällisesti: "Kuule, sinulla näkyy olevan pyyheliinat tuolla tarhassa nuoralla kuivamassa… etkö pelkää, että tuuli vie vanhan taatasi? Sillä hän näyttää olevan hyvin laiha."
Tyttö, joka seisoi selkä ovenpieltä vasten, katsoi Kalli Dauta nurjasti ja sanoi: "Mitä sinä? Tietysti et sanonut, 'vanha taata', vaan eno, niinkuin minä. Ehkä se on parasta."
Kalli Dau nyökkäsi. "No olkoon sitten niin", hän sanoi.
"Hän on hyvä ihminen", jatkoi tyttö. "Jos vaan käyttäydyt hänen tahtonsa mukaan, niin hänestä ei ole vastusta."
"Kai minun täytyy käyttäytyä sinunkin tahtosi mukaan?" kysyi Kalli Dau.
"Meidän talon järjestyksen mukaan", vastasi tyttö.
"Jonka määräät sinä?"
"Niin", vastasi tyttö, "kukapas muu? Minähän teen kaikki työt. Pitäisikö minun odottaa sinua illalliselle, kunnes sinä suvaitset tulla kadulta kävelemästä?!"
"Pane mieleesi se: illalliselle!" huusi Kalli Dau… "Oikeinko te syötte illallista?"
Tyttö suuttui ja sanoi: "Pidä sinä vaan huoli, että menestyt koulussa. Mahasi minä kyllä täytän!… Eikä minulla tässä ole aikaa…" Ja hän meni.
Kalli Dau tarkasteli vielä koppiansa ja sanoi jo tyytyväisempänä: "No, sitä myöten on nyt kaikki reilassa. Mutta minkä tähden se katsoo minua noin yläkantaan, halveksii, senkin peto!"
Sitten he menivät jälleen portaita myöten eteiseen ja näkivät tytön siellä vetämässä päällysjakkua ylleen. Klaus Baas auttoi kohteliaasti ja kysyi, minne matka? Tyttö sanoi menevänsä ensin erästä tuttua hakemaan ja sitten Friedrichsin ravintolaan tanssiin. Eivätkö he tahtoisi tulla mukaan?
He olivat tietysti valmiit.
Sitten noustiin pääkadulle ja ravintolaan ja astuttiin tarjoiluhuoneen kautta saliin. Ovella tapasi Kalli Dau erään tutun, joka oli käynyt jo pari kuukautta merimieskoulua, ja hän uteli tutulta otsa rypyssä minkä mitäkin kouluasioita. Klaus Baas tanssitti sillä aikaa Mariechenia ja suositteli hänelle ystäväänsä. "Teidän tulee ajatella", hän sanoi, "että hän on seitsemän vuotta ollut aina matruusina, eikä koskaan perheessä. Hänellähän ei näet ole vanhempia."
Mariechen kuunteli häntä tarkasti ja tähysteli tanssijoita ja yhtäkkiä hän purskahti nauruun: "Katsokaas tuota seivästä tuolla, no kylläpä hänkin muka tanssii! Tuo hoikkakinttu, joka sätkähyttelee niin hassusti… Sääret kuin hiilipihdit, ja itse mies tulipunainen."
Klaus Baas katsoi ja tunsi tanssijan, huusi nimeltä ja viittasi luokseen. Heini Peters seisattuikin ja huippasi sileätä permantoa pitkin ystäväänsä kohti, takin helmat huiskien, käsikynkässä pieni, hento tyttö, jonka piippasaksilla käherretty ruskea tukka pörrötti leveänä kuin heinäruko. Nuorukaiset eivät olleet nähneet toisiaan vuosikauteen. Nyt Heini Peters esitteli heille Ellansa ja tämä alkoi hiukan kopeilevasti jutella minkä mitäkin Mariechenin kanssa, ja sillä välin supatti Heini Peters Klaus Baasille: "Minä olen iloissani, että tutustuitte tähän. Mikä hurmaava neito! Minä olin äskettäin kaksi tuntia hänen kanssaan Ohlsdorffin hautuumaalla… Pyhiä hetkiä, veli Baas! En ole koskaan tavannut ihmistä, joka käsittäisi niin syvästi sellaisen paikan pyhyyden ja kauneuden kuin hän."
Klaus Baas, joka oli viime vuotensa viettänyt terveitten, reippaiden ihmisten parissa ja oli muutenkin kehittynyt loitolle Heini Petersistä, kysyi häneltä hiukan kylmästi ja halveksuen, miksi hän ei ollut Englannissa, vaikka oli sinne halunnut?
Heini Peters kohautti olkapäänsä aina korviin saakka ja sanoi allapäin, hiljaisesti: "Olin kyllä kaksi kuukautta Manchesterissa, Baas. Mutta mikä lie tullut… ikävä kotiinko vai vanhuksen luo, tarkoitan isääni… Tai liekö vika juuri hänessä: hän näet kirjoitti, että tule takaisin, jos ei olo miellytä. Minä olen vanhempieni ainoa lapsi, Baas. Ja nyt olen ijäksi heittänyt ulkomaille menot. Ja olisi suorastaan mahdotonta jättää tätä herttaista neitosta! Minä olen nyt Ernst P. Hakenin konttorissa, vaatimaton paikka. Kuulkaas, tehän aina ennen halusitte pistäytyä minun kotikaupunkiani katsomassa, Baas; vanhukset iloitsisivat suuresti, jos joskus tulisitte."
Klaus Baas vastasi tyynesti ja arvokkaasti, että hän kyllä mielellään tulisikin; mutta häneltä meni tämä vuosi sotapalveluksessa ja sitten hän aikoi lähteä heti ulkomaille.
Samalla keskeytti tarinan Mariechen, joka kirkkaalla äänellä sanoi, ettei hän ollut tullut tänne loruamaan, vaan tahtoisi kerran vielä tanssia ja sitten mennä kotiin varustamaan illallista. Ja niin sanoen hän tarttui Klaus Baasin käsipuoleen. Heini Petersillä oli jo Ella käsikynkässä ja pian hän lentää lepakoi autuaallisena ja onnellisena heidän ohitseen, pitkät, hoikat kintut hyrräten kuin tuulenpyörre, pitkän takin helmat levottomasti kahden puolen liehuen.
Sitten he menivät kolmisin Kalli Daun enon luo ja söivät siellä pienessä, kodikkaassa keittiössä illallista.
Tämä päivä oli Klaus Baasista hyvin hauska ja siksipä hän ei toistaiseksi päässytkään lainaamiinsa kirjoihin käsiksi. Jokainen, joka on vähänkin saanut tutustua perämieskurssilaisiin Blankenesessa, tietää kuinka hauskaa heidän kanssaan on kävellä pitkin pääkatua tai Elben rantaa ja jutella tytöistä ja laivoista, kaukaisista maista ja taivaan tähdistä.
Kun tehtävät piirikomennuskunnan kansliassa oli suoritettu, niin hän ei viihtynytkään kotona kirjainsa ääressä. Joskus hän seisoi odottelemassa heitä jo Altonan aseman edustalla ja tähysteli kadun yli kaidalle rautaportille, jonka pylväissä on aina heidän savipiippujensa naputuksesta jääneitä pihkaläikkiä. Ja sitten hän näki heidän ryntäävän ulos ja naputtavan piippujaan pylvääsen ja pistävän tupakan ja sytyttävän, ja keikkuvan sitten kirjapinkkoineen ja suurine merikarttoineen loruten ja mekastaen kadun poikki.
Perämieskurssilaiset voivat olla sangen erilaisia. Jotkut hiiviskelevät pitkin seinävieriä ja kuhnivat kamareissaan, toiset taas vallitsevat Blankenesessa. Mutta niin suurenmoista kurssikuntaa kuin se — tietysti osanottajain silmällä katsoen — ei ollut milloinkaan ollut! Jokainen heistä oli purjehtinut kuusi, seitsemän vuotta purjelaivoilla ja kaikki he olivat jossakin tavanneet toisiaan. Olipa heistä kolme ollut kokonaista kolme vuotta samassa laivassa, ensin eräässä Etelä-Amerikan väliä kulkevassa laivassa ja sitten Itä-Aasian reitillä. Viisi heistä yhdestätoista oli kerran, kun kolme viikkoa seisottiin Iquiquessa, jossa oli pari muuta saksalaista parkkia, muodostanut lauluseurankin, ja he olivat vetäneet virsiä niin huikeasti, että koko Iquiquen satama ja kaupunki keräytyi kuuntelemaan. Heillä oli kaikilla siniset puserot ja pehmeä merimieslakki, joka oli painettu niin tiukasti päähän, että takaraivo pullotti koholla kuin muna.
Kun he olivat tehneet työnsä ja lukeneet läksynsä, mentiin ulos ja pistettiin uutta tupakkaa ja käveltiin edestakaisin pääkadulla tai rannalla ja puheltiin innokkaasti koulutöistä, taifunista,[53] Iquiquesta ja Melbournesta, kapteeneista ja jungmanneista, isänmaan ja vieraiden kansain tavoista, keisarillisesta sotalaivastosta ja "yankeista" ja käveltiin sääret hajalla, hälistiin ja naurettiin kovaäänisesti. Voipa väittää, että Blankenesen pääkatu oli ihan heidän. Ja kun tuli erityisen kirkas ilta, — liekö ihanampia myöhän syksyn iltoja kuin oli juuri noiden kurssien aikana, — ja kun vanha koulun johtaja Matthies oli pyytänyt heitä vielä samana iltana menemään kouluun tähtiä tähyämään, niin he eivät malttaneetkaan mennä. Ja seuraavana aamuna he puolustelivat itseään sillä, että Blankenesessa ainakin oli ollut ihan sumuista. Ja niin he kävelivät ja huvittelivat usein Elben rannalla iltamyöhään, milloin kaikki samassa joukossa, milloin ryhmissä. Ja tavallisesti oli heillä mukana joukko hienoja, kilttejä Blankenesen porvarien tyttöjä.
Klaus Baasiin tuli oikea juoksun tauti, ja vähä väliä hän ravasi Blankenesessa ja puikahti pääkadulta kaitaa kujaa myöten alas rantakadulle, kävi hakemassa Kalli Daun distanssiensa ja yhtälöidensä kimpusta. Ja sitten käveltiin purevasta itätuulesta tai kosteasta sumusta välittämättä joukolla rannalla tai pääkadulla. Ja kun joukko hajosi ja kukin painui erilleen tyttönsä kanssa, niin Klaus Baasin vieressä asteli sievä, solakka Mariechen. Ja kun he jonkun matkaa olivat kävelleet, kietaisi Klaus Baas kätensä hänen vyötäröllensä ja suuteli häntä. Ja vaikka hän oli päättänyt, ettei hän enempää vaatisi eikä tytön rauhaa rikkoisi, niin alkoi hän kuitenkin pyytää lisää, sillä Mariechenin suloisuutta ja hänen punahuuliensa houkuttelua ken vastusti! Turhaan Mariechen tarttui häijyn käsiin ja koetti niitä pienillä sormillaan vääntää irti: Klaus Baas ei hellittänyt ennenkuin tyttö silmät hätäisinä rukoili: "Voi, älä nyt pyydä enää! Sinähän tiedät, etten minä voi, älä ole sellainen!" Silloin kävi Klaus Baasin sääliksi ja hän hyväili ja rauhoitteli Mariechenia ja hänen omatuntonsa kolkutti. Ja niin he menivät jälleen toisten joukkoon.
Joka sunnuntai-ilta oli Blankenesessa tanssit. Kalli Dau ei ensin osannut tanssia, mutta hän oppi pian. Hän ryhtyi toimeen hartaalla halulla kuin ainakin ja harjoitteli otsansa hiessä askeleita. Pahin kiusa oli hänen vasen kinttunsa, sillä siinä oli kummallinen nytkyvika, joka pani hänet aina potkimaan naikkosen helmoja. Mutta toverien yhteisillä neuvoilla ja avulla hän pääsi siitäkin ja oppi käyttämään taidolla säärtään. Tytöt olivat kaikki hyviä tanssijoita ja oikein rakastuneita, ja ensimäinen viulu vinkui hurmaavasti. Siihen aikaan tulivat avoimet, hitaat tanssit, menuetit ja vengerkat, muotiin. Eikä ole Friedrichsillä ikinä tanssittu niin innokkaasti kuin silloin ja tuskin tanssittanee milloinkaan. Heini Peters oli siellä joka pyhä. Hänen sikarinsa, jonka hoikin selällä seisoi iso elfenluinen, keltainen norsu, heilui juhlallisessa tahdissa koholla, sammuksissa tietysti, vasemman käden sormien välissä.
He pysyivät ylipäänsä tyttöineen suljettuna seurueena; mutta Klaus Baas otettiin mielellään mukaan, koska kerran Kalli Dau oli hänet sinne tuonut ja koska hän oli mies, joka heitä ymmärsi. Hänellä taas oli erinomaisen hauskaa noiden iloisten nuorten poikain parissa: heillä oli kokemusta ja elämän viisautta enemmän kuin ikä edellytti, he aprikoivat asioita järkevästi ja mahdottomia tavoittelematta. Klaus Baas terästi korviaan, ja siellä hän saavutti paljon oikeaa, hyvää ihmistuntemusta. Ja hän antoi viikkojen vieriä iloisessa humussa.
Mutta juuri kun hän oli päässyt niin pitkälle, että hän, — muinaisten filosoofien tavoin, jotka kävellen ja katsellen tutkivat maailman kaikkeutta, — alkoi Blankenesen pääkatua ja solisevaa Elben rantaa käyskennellessään rakennella maailmankuvaansa, niin hän huomasi yhtäkkiä, että kukkaro oli melkein tyhjä. Ainaiset junamatkat ja jokapäiväiset olutlasit olivat kovasti veroittaneet hoikkaa kukkaroa.
Hän pudisti rahat keittiön pöydälle ja laski ne, ja niitä oli kaikkiaan vielä viisitoista groschenia. Ja hän päätteli itsekseen, että nyt on edessä puute taikka äidin vastuksiksi joutuminen. Hän istui siinä ja tuijotti vähän aikaa eteensä hopeakekoseen, — ja nousi ylös ja käveli edestakaisin ja tuli jälleen pöydän ääreen ja ajatteli: Hyvästi nyt vaan, Blankenesen ilot! Ja raamatun väärän huoneenhaltijan tavoin hän kysyi itseltään: "Mitä pitää minun tekemän?"
Ja samassa hän jo tiesikin, mitä hänen piti tekemän! Hän kalisti loput rahansa kämmenkuoppaan ja lähti suoraa päätä erään suuren lehden konttoriin ja laati siellä ilmoituksen, jossa julisti ottavansa pitääksensä jonkun liikemiehen kirjoja ja hoitaaksensa saksalaista ja englantilaista kauppakirjeenvaihtoa parina tuntina joka iltapäivä. Ja kotiin palatessaan hän ajatteli: No niin, jos onni nyt potkii, en tarvitse ensistäänkin käydä niin usein Blankenesessa, ja toiseksi on minulla rahaa käydäkseni siellä joskus, ja kolmanneksi minulla on enemmän työtä, joka on minun luilleni sangen terveellistä. Ja hän oli sangen yritteliäällä tuulella.
Seuraavana päivänä tuli jo konttoriin vastauksia, ja niistä näytti erään Mühlenstrassen varrella asuvan vernissakauppiaan tarjous hänestä edullisimmalta. Hän lähti heti katsomaan työpaikkaa ja oli utelias näkemään, kuinkahan kävisi.
Se oli vanha, puhtaasti hampurilainen rakennus: se oli kapea ja korkea, tummunut ja savustunut, mutta kaikessa koruttomassa omituisuudessaan se viehätti. Ulko-ovi oli kodikkaan kömpelö; kun se naristen ja kolisten aukesi, alkoi tiuku, joka keikkui käyrässä teräsvivussa sen yläpielessä, helistä ja kilistä eikä herennytkään heti kieltään kiikuttamasta. Talon leveä pääikkuna oli oven oikealla puolla, se oli ulkoneva ja sitä koristi arvokas pyörökaari. Vasemmalla puolella oli aivan oven pielessä hyvin pieni, kapea ikkuna; ja kun ulko-ovesta astui sisään, joutui suureen soikeaan eteiseen, joka ulottui aina pihanpuoleiseen ikkunaan saakka. Tämän ikkunan alla istui Klaus Baasin tullessa pieni, hintelö ukko suutarin töissä jakkaralla, ympärillä kenkiä ja saapasvarsinahkaa. Sittemmin kuuli Klaus Baas talon tyttäreltä, että ukko oli aikoinaan ollut hänen äitinsä ihailijoita ja hänen isänsä kilpailija. Mutta kun hän oli ollut niin arka ja saamaton, niin toinen vei tytön, tarvitsematta monta sanaa tuhlata, ja kilpailija katsoi nöyrästi päältä. Kuitenkaan ei hänen rakkautensa sammunut, ja häiden jälkeen hän muutti vähäisine suutarinkamppeineen nuoren parin taloon ja teki ja korjaili siellä naapureille kenkiä ja oli samalla heillä liikepalvelijana: kävi hakemassa tehtaista saapuvat lakkalähetykset asemalta ja avasi ne ja sekoitteli purkkeihin ja vei valmistukset työntörattailla kaupungissa asuville kundeille ja postiin. Rakkaus oli sitten vuotten vieriessä yhä laimennut ja oli kauan sitten aivan sammunut. Rouva, jota lihavuus esti liikkumasta, istui kaiket päivät kudin kädessä kadunpuoleisen kaariakkunan ääressä ja katseli liikettä. Ja ukko suutaroi pienen piha-akkunan alla. Ja kun rouva jonkun kerran päivässä ilmestyi perhehuoneen korkeille portaille, mennäkseen tapansa mukaan taloutta katsomaan, niin suutari nousi ylös ja talutti rouvaa hänen vaelluksellaan; mutta kumpikaan ei näyttänyt toistaan enää edes katsahtavankaan. He olivat yhteen kuuluvia, mutta eri kappaleita, kuin pöytä ja penkki.
Pikku suutarinverstaan vieressä oli keskikokoinen sali. Siellä oli konttoripulpetti ja pöydät kukkuranaan laskuja ja kuitteja sekä konttorikirjoja ja lattialla oli yltympärillä kaikenkokoisia vernissapurkkeja ja astioita. Liikkeen omistaja, pieni, vanhanpuoleinen ukko, jolla oli pörröinen tukka ja takkuinen parta, oli jo monta vuotta harmitellut tätä sekamelskaa. Hän oli itse jo hiukan järjestellytkin, mutta pahin sotku oli jäänyt ennalleen. Mutta kun liike oli yhä laajennut ja hänen oli yhä enemmän täytynyt ruveta käymään itse tilaajiensa puheilla, joten ei usein koko päivään ehtinyt pulpettinsa ääreen, niin epäjärjestys oli viimein paisunut ihan sietämättömäksi. Ja monta kertaa hän oli juossut huoneestansa suorastaan karkuun, paiskannut oven kiinni ja sanonut, että tässä tulee hulluksi, jos sinne jalkansa pistää. Ja silloin hän oli kerran, kun oli kiukusta kalpeana ruvennut selailemaan sanomalehteä, nähnyt sen Klaus Baasin ilmoituksen.
Sitten seisoskeli Klaus Baas ahkerasti pulpetin ääressä, jolta hän oli siirtänyt kaikki paperiröykkiöt pois, ja etsi ja järjesti ja laski ja rekisteröi. Ja hän puursi kuin ainakin mies, joka ei voi epäjärjestystä ja sekasortoa sietää ja unohtaa työssään, missä on ja mitä tekee ja kuinka kauan työ vie, ja touhuaa kunnes näkee ympäristönsä siistinä ja järjestyksessä ja kauneissa taapeleissa. Kuukauden päästä hän voikin näyttää huolestuneelle ukon tallukalle, että hänen huoneensa oli nyt hyvässä järjestyksessä, ja samalla neuvoa, mistä hän mitkin asiakirjat löytäisi, ja selostella hänelle hänen liikkeensä tilan. Ja se oli ukosta hyvä. Hän tutki asian tarkoin ja oli tyytyväinen ja antoi nuorelle sinitakille kauniin kultarahan palkan päälliseksi. Ja kun ukko sitten vielä oli pari päivää neuvotellut asioista Klaus Baasin kanssa ja kun Klaus Baas oli antanut kahdenmarkan rahan, joka oli kuin huomaamatta jätetty pulpetille laskupinkan viereen, ukolle takaisin, niin ukko saattoi keveällä sydämellä kuleksia tilaajiensa pakinoilla.
Mutta yksinpä ei Klaus Baas saanutkaan kauan olla pihanpuoleisessa salissa, sillä kun hän vähän aikaa oli työskennellyt, tuli keittiöstä talon tyttö ja tarjosi kahvia; ja tytöllä oli kainalossa romaani ja hän sanoi lukevansa sitä paraikaa ja pitävänsä tästä peräsalista enemmän kuin etumaisesta. Eikä ollut sitäpaitsi kovin hauskaa istua aina vanhan äidin seurassa. Tyttö oli hassahtava, keltainen vanhapiika; hän luki oikein tukuttain poliisiseikkailuja, korvaten niillä omain kokemusten ja elämän puutteen. Mutta pian hän antoi kirjan vaipua ohuille polvillensa ja kertoi, kuinka hirmuisesti hän oli ensin pelännyt Klaus Baasia, sillä nykyajan nuoret miehet ovat sangen arveluttavia. Mutta kun isä sitten oli kertonut, miten ahkera ja säntillinen mies herra Baas oli, niin hän tuli nyt oikein mielellään pitämään hänelle seuraa. Ja sitten hän kertoi sotamiehelle äskeisen tarinan vanhemmistaan ja suutarista, sukulaisistaan ja ainoasta veljestänsä. Veli oli pienessä virassa eräässä etukaupungissa eikä käynyt juuri kotona, sillä hän aikoi ottaa vaimokseen naapurin tytön, joka oli joutava, tuhma heilakka: käveli usein tästä ohitse. Ja kun Klaus Baas keksi jonkin sutkauksen, jolla hän keskeytti tytön vaivaiset, värittömät lorut, niin lisäsi tyttö vielä, että hän luottaa Klaus Baasiin täydellisesti, on valmis uskomaan hänelle sisimmätkin tunteensa; joten herra Baaskin saisi olla aivan avomielinen. Klaus Baas vilkaisi laihaa, kaitaa kääperöä halveksuen ja ajatteli: Mitähän salaisia tunteita sinullakin on! Ja hän ärsytteli tyttöä tahallansa, kuin terve nuori poika ainakin, ja sanoi, että hänen veljensä morsian, joka usein kävi ohi, oli sangen sievä ja hauska tyttö, ja nyökkäsi hänelle päätä kun hän meni ohitse.
Viimein talon tyttö nähtävästikin huomasi, ettei hänellä ollut toiveita — tai ehkä oli hänen vastenmielisyytensä veljen rakastettua kohtaan vielä suurempi kuin hänen kuivan sydämensä mieltymys pulskaan soturiin ja kirjanpitäjään. Niin vain tapahtui, että eräänä päivänä hän vetisteli Klaus Baasin edessä ja sanoi, ettei hän uskonut sen tytön olevan hänen veljellensä uskollisen; se epäilys teki hänet vallan onnettomaksi. Herra Baas tekisi oikein hyvän työn, jos vähän koettelisi tuota tuhmaa, pientä letukkaa.
Pikku morsian oli sievä ja nokkela kuin kärppä, kun hän juosta piiperteli pihan poikki, ja hänen silmänsä olivat kiltit ja kainot kuin lapsen. Ehdotus mairi Klaus Baasin turhamaisuutta; ja omaatuntoaan rauhoittaakseen, sillä se ei oikein tahtonut lakata nurisemasta, hän vakuutti itselleen, että ehkäpä tuo pieni arka heippana oli sittenkin oikea pikku villikissa, koska se kerran niin halukkaasti vilkui hänenkin ikkunaansa. Ja varmaan se tulisi kuitenkin onnettomaksi sulhasensa kanssa, sillä luultavasti oli sulho yhtä karhea ja ärtyinen kuin isänsäkin.