Ja eräänä iltana hän siis hämärissä raa'asta ja kosteasta talvisäästä huolimatta avasikin ikkunansa, kun tyttö ilmestyi pihalle, ja sutkahutti hänelle pari ystävällistä sanaa. Ja jo seuraavana päivänä he seisoskelivat yhdessä talon oven edustalla ja juttelivat tuttavallisesti tytön kotikylästä, joka oli Itä-Holsteinin pyökkikankailla, hänen tutuistaan, huvimatkoistaan ja tanssissa-käynneistänsä. Tyttö ei maininnut mitään suhteestaan vernissakauppiaan poikaan. Ja hän oli puheissaan hieman tätimäinen ja pikkuvanha ja muuten mustaverinen ja hento, sellainen, joista Klaus Baas ei ollenkaan pitänyt. Mutta kuitenkin hän päätti turhamaisuudessaan kesytellä tuon pienen poloisen, ja pian hän voi kehua häijylle vanhalle piialle saavansa tällä viikolla pikku morsiamelta muiskun.
Ja kun tyttö pian taas tuli hänen kanssaan pakinoille, käytti Klaus
Baas hyväkseen surullista sadeilmaa ja sakeaa usvaa ja pyysi häneltä
suudelmaa, kylmin sydämin, itserakkauden ja turhamaisuuden soentamana.
"Vain yksi muisku!" hän sanoi. "Mehän ollaan jo niin hyviä ystäviä!
Totta kai nyt pikkuisen, pikkuisen pidät minusta? Yksi ainoa vain!"
Tyttö katsoi tummin, totisin silmin Klaus Baasiin ja luotti häneen, pieni, kiltti tyttö rukka. "Niin, mutta yksi ainoa vain", hän sanoi, "sitten ei enää koskaan!" Ja hän painausi kiltisti Klaus Baasin rintaa vasten.
Mutta samassa ilmestyi tuo vanha, häijy kääkkä heidän eteensä ja syyti lapsen silmille kaiken myrkyllisen pilkkansa ja kuohuvan vihansa, kimeällä, ilkeällä äänellä; ja sanoipa vielä, että herra Baas oli ollut hänen kanssaan liitossa!
Pikku raukka oli horjahtanut selin ovea vasten, hän katsoi tummat, suuret silmät ammollaan kuin käärmettä, joka kähisten pyrki hänen silmillensä. Hän heitti halveksumisen ja inhon silmäyksen Klaus Baasiin ja juoksi pois mitään virkkamatta, kuin pieni viaton kärppä.
Tämä halpamaisuus alkoi heti teon täytyttyä ankarasti kolkuttaa Klaus
Baasin tuntoa. Kuinka hän oli kolhinut hentoa, viatonta naista!
Hän meni kotiinsa, sulkeutui kamariinsa ja supisi itsekseen:
Tämä ei enää käy päinsä! Ne Blankenesen juoksut ja viimein tämä! Kuinka kavalsin sellaisen pienen, viattoman raukan! Pelkän itserakkauden ja pöyhkeyteni tähden! Ei, tämä ei käy päinsä! Nyt on tehtävä työtä!! Työtä kuin hullu! Nyt täytyy tehdä työtä, työtä niin että kuulo ja näkö ja muisti menee! Työ on ihan hengen kysymys! Miten puutteellisia ovat tietoni! Aionko joskus taas nolata niillä itseni kuin viime kesänä pappilassa? Päntätä päähän nyt täytyy kuin pentele, jos haluan päästä ylempien koulujen käyneiden tasalle! Ah, sama hulluus hänet oli taas vallannut kuin kahdeksan vuotta sitten! Sillä eroituksella vain, että sitä kesti kaksi päivää ja tätä kahdeksan viikkoa! Ja silloin antoi hänelle korvatillikan äiti ja nyt hän itse! Väännetäänpä niskat nurin tältä vetelehtimiseltä ja hummaukselta! Tee työtä, lurjus! Missä kirjasi? Kas siinä…
Ja hän pinosi kirjat päällekkäin sängyn viereen niin että hän kompastuisi niihin huomenna herätessään. Ja rupesi päätänsä pudistellen ja itsekseen äksyillen ja huultaan purren maata.
Ja sitten alkoi vimmattu luku ja hammasten kiristys ja otsan rypistys ja palava into! Sillä hän jäisi pölkkypääksi ja hänestä ei tulisi mitään ja hän ei unohtaisi naishetakoita, jollei hän painuisi silmin korvin työhön!
Päästyänsä tuolta kirotusta vernissakonttorista Mühlenstrasselta hän meni aina piirikomennuskunnan kansliaan ja karkasi siellä heti kirjojen kimppuun, joita hänellä vääpelin nurinasta huolimatta oli laatikossa. Ja siellä hän söi kehnon, kuivan illallispalansa ja istui sitten iltamyöhään ja luki kauppaoikeutta ja monta nidosta Englannin liike-elämästä ja siirtomaista, ja opetteli kieliä.
Hänellä oli huono kielipää, liikemiehessä varsin merkittävä vika, eikä hän konttorissa ollut oppinut paljon englanninkieltä, vaikka oli melkein joka päivä sitä kuullut ja nähnyt englantilaisia kirjoja. Hän epäili jo, tokko hän sitä kieltä koskaan oppisikaan, ja hänestä tuntui välttämättömältä hakata kukin erikoinen lausetapa ja sen käyttö ulkoa päähänsä; ja siinä oli työtä liiallisesti. Klaus Baas käveli edestakaisin tuntikaudet huoneessa ja mumisi itsekseen läksyään ja jankkasi moneen kertaan. Ja marssiessaan hän kiukusta ja vaihteen vuoksi muutteli ääntään aina matalammaksi tai kimeämmäksi ja keikutti päätään ja hakkasi kädellä kämmeneensä, ja koetti kaikki temput saadakseen kielensä kääntymään ja muistin ottamaan vastaan nuot hullusointuiset lauselmat. Ja sama urakka koitui espanjankielestäkin…
Mutta kun hän oli liehunut liiaksikin kielten kimpussa, niin hän painausi usein yö-myöhään lueksimaan vanhoja, keltalehtisiä nidoksia, klassillisia kaunokirjailijoita, heidän pääteoksiaan, jotka yksinkertaisen kauneutensa ikuistamina kulkevat perintönämme polvesta polveen: Homerosta ja Sofoklesta, Shakespeareä, Goetheä ja Schilleriä. Hän ei tosin lukenut niitä sydämen kaipuusta eikä kauneuden ja totuuden tulkkeina, sellaiseen hän oli vielä liian nuori ja kypsymätön ja levoton. Ja sitäpaitsi taipuvainen omaan, välittömään elämän näkemiseen. Hän luki ainoastaan siksi, että ne olivat lukemisen arvoisia ja yleisesti tunnustettuja teoksia, hän luki järellään: kelpo pojan kauniilla halulla sivistää itseään. Kovaksi onneksi oli noissa keltaisissa niteissä sellaisiakin, jotka eivät ansaitse klassikon kunniaa, vaan joutuvat pian unohduksiin; mutta kun hän nyt näki heidät noiden suurten joukossa, niin hänpä tutki heitä aivan yhtä hartaasti kuin toisiakin! Ja samalla hän luki myös historiaa, luonnontiedettä ja uudempaakin runoutta, jos ken luotettava henkilö sitä hänelle suositti. Se oli kirjavaa lukemista! Vasta puoliyön tienoissa hän rupesi pitkästä, hiljaisesta päivätyöstään uuvuksissa levolle.
Ja siihen aikaan, kolmannella kolmatta ikävuodella — liekö häntä sitten kypsyttänyt tuo luettujen kirjain sekamelska vai vakaa työ tahi omat elämän kokemukset, tai ehkäpä oli hänen aikansa tullut, — kehittyi hänen luonteensa kuin kukka, joka kolmena kevätyönä aukeaa. Se oli onnekas yhtymä elämäniloista ja sävyisää isää sekä kovaa ja totista äitiä. Myöhään pääsi hän tosin epäselvyydestä, joka kietoo ihmistä nuorena kuin sakea aamun usva; mutta nyt hänestä tuntui, kuin olisivat hänen silmänsä yhtäkkiä nähneet syvemmälle asiain ytimiin, tuntui, kuin hän olisi nähnyt elämän entistä kirjavampana ja värikkäämpänä. Ennen hän oli aprikoinut ihmisiä ja elämän kysymyksiä ainoastaan silloin, kun ne koskivat häntä itseänsä. Mutta nyt hänestä tuli etsijä ja tutkija ja hän halusi vakavasti päästä arvoitusten perille. Ja kun hänen voimakas sielunsa oli jo melkein kaksi vuotta saanut olla täydellisessä levossa ja harjoittamatonna, niin hän riensi nyt eteenpäin ikäänkuin äkkinäisillä sysäyksillä.
Hänen mieleensä johtuivat hänen entisen elämänsä tapahtumat ja nyt hän ei enää ajatellut itsestään, tuosta Baas-kasvista, ainoastaan: tuossa se vaan seisoo ja kasvaa niinkuin Jumala sen kasvaa suo… Ei, hän ihmetteli mielessään itseänsä, ihmetteli ensin pientä paitaressua, sitten laihaa ja haaveksivaa koulukasta, sitten pitkää kauppaoppilasta. Ja hän ajatteli pelolla itsensä kaikkia syrjähyppyjä ja kujeita, jotka olivat olleet eri luontoisia eri aikoina. Hän ajatteli tarkalleen asemaansa maailmassa ja tulevaisuutensa mahdollisuuksia. Hän ei elänyt enää pelkästään tajuttomasti, vaan koetti jo itseään arvostella.
Ennen hän ei ollut vaivannut päätään äitiään ajattelemalla. Äidin hän oli ennen nähnyt vain työn ihmisenä, hänelle joko vastuksena taikka hyötynä, ja hoitelemassa koko pesuutta, — mitä muuta? Nyt hän seisoi usein keittiön akkunan ääressä ja tarkasteli salaa äitiä ja ajatteli hänen entistä elämäänsä ja kuinka hän oli Baasien sukuun joutunut. Ja ajatteli kuinka äiti oli surrut, kun isä ja sisko kuolivat, ajatteli hänen ankaraa jokapäiväistä aherrustaan. Ja hän huomasi hänen selkänsä käyristyneen ja hapsiensa harmaantuneen. Ja hän riensi ajatuksissaan hänen rinnalleen ja häntä auttamaan. Ei hän ollut siskoillakaan päätänsä vaivannut: se oli ollut äidin asia. Mutta nyt hän oli huolissaan heidän töistään, heidän luonteistaan, heidän tulevaisuudestansa. Hanna oli jo seminaarin toisella luokalla ja Klaus Baas näki hänestä kehittyvän kohta naisen ja piti tarkoin silmällä, tuliko hän koulusta aina suoraa päätä kotiin, oliko hän rauhallisen näköinen, olivatko hänen hiuksensa aina kunnossa. Sillä tuo pikku Blankenesen kävijä sipaisikin sangen usein korvallisiaan ja palmikoitaan huudahtaen: "Herranen aika minun tukkaani!" Riku oli lukkosepän opissa ja kävi myöskin ammattikunnan iltakoulua. Klaus Baas tutki tarkoin, mihin aikaan tunnit oli ja mitä tietä poika meni kouluun ja mitä tietä tuli takaisin kotiin. Jonkun kerran hän meni häntä odottamaan koulun kulmallekin ja seurasi salaa Rikun jälestä, kunnes oli vakuutettu, että veikko tuli tosiaan suorinta tietä kotiin. Pikku Johan oli nyt kaksitoista-vuotias, ja Klaus Baas antoi hänen huomata, että hän piti huolta hänen läksynluvustaan: komenteli häntä tuon tuostakin. Pikku Loten päätä hän silitteli isällisesti.
Äiti ihmetteli nyt hänen tyyntä ja ankaraa vakavuuttaan ja hänen hillittyä ääntään. Ja hän vastasi jo hänelle ihmisiksi ja kysyipä häneltä silloin tällöin neuvoa.
Kun Klaus Baasin ajatukset palasivat konttorissa-oloon, niin hän käsitti nyt henkilöstön ja heidän työnsä entistä selvemmin. Hän ymmärsi nyt monen seikan, joka hänestä silloin oli tuntunut kummalliselta tai nurinkuriselta. Ja hän halusi uudestaan päästä sellaisiin töihin, älykkäämpänä, varovaisempana ja pyrkivämpänä, — mutta ei enää harrastaakseen vain päivän urakkaa, vaan koko liikettä: edistääkseen sitä sitkeydellään ja älyllään. Ja hän mietiskeli jo jotakin merentakaista paikkaa, jossa hän saisi nähdä ja oppia yhä uutta ja tehdä kovasti työtä ja vallitakin alallansa.
Niin oli hänestä siihen aikaan kehittymäisillään mies, tuon tyynen katselun ja vakaan ajattelun, tuon varovaisen epäilyn, rauhallisen arvostelun ja oman muovailunsa kautta.
Mutta eipä onnellinen ja hilpeä mies! Hänen silmänsä olivat kahdenkolmatta vuotiaan silmiksi liian totiset, hänen huulensa liian tiukasti supussa.
Ja kun hän lauantai-illoin, kovan viikontyön suoritettuansa, lähti Blankeneseen, ja kun kaunis, solakka Mariechen siellä käveli hänen kanssaan — oli tullut taas kevät ja kesä läheni — niin hänen hellyytensä muuttui hyvyydeksi ja hän hillitsi intohimonsa. Siitäpä ei tyttö taaskaan tietysti pitänyt, vaan hän sanoi: "Miksi sinä olet niin kylmä! Viime pääsiäisenä olit paljon hellempi!" Silloin Klaus Baas sanoi ärtyisesti: "Mutta mitä minä sitten voin, lapsipaha? Jos minä sinuun koskenkin, niin väännät kasvojasi kuin aikoisin syödä sinut, ja alat itkeä!" Ja silloin painui neidon pää kumaraan ja sitten koetettiin jutella muusta; mutta koska he eivät tohtineet heittäytyä helliksi, niin heidän sielunsa olivat kylmät ja puheenaihe loppui.
Hänen työtoverinsa sotilaskansliassa, aliupseeri, sanoi hänelle: "Te olette aina niin hiljainen, Baas, te tapatte itsenne työllä. Täytyisi joskus pistäytyä St. Pauliin ja päästää ruumis ja sielu valloilleen. Vai pidättekö sitä syntinä?"
Klaus Baas kohotti päätänsä ja vastasi: "Syntinä en sitä pidä. Mihinkäpä nuoret miespoloiset turvautuisivat tuskissaan? Mutta sinne en mene. Olen kylliksi saanut sellaisesta kuulla ja lukea: en tahdo hankkia muutaman hetken tähden elinkautista tautia. Ja sitäpaitsi se on epäsiistiä." Aliupseeri vastasi silloin: "Aivan oikeassa olette, mutta minkä sille voi? Minä vaan en jaksaisi." Klaus Baas tokaisi: "Kyllähän se niin on, se kysyy voimia liiaksi." Mutta sitten hän painui äkäisesti työhönsä.
Tosinhan oli hetkiä ja päiviä, jolloin hän päästi Baas-luonteensa leiskumaan ja silloin hän mahtaili ja teeskenteli: miten hän on muka luja eikä alennu lokaan ja miten hän on uuttera. Miten hän pian lähtee merten taa ja tekee siellä miehuuden ihmeitä ja tulee takaisin ja ottaa seudun pulskimman tytön vaimokseen. Sillä tytöllä pitää olla norja vartalo ja hiukan notkuva käynti ja puhtaat, alttiit silmät! Ja ne ajatukset olivat hänen onnensa ja autuutensa ja niistä hän suorastaan juopui.
Mutta useimmiten hän oli raskasmielinen, hiljainen ja katkerakin. Monasti hän iltasella, kun Hanna lieden luona valmisti ruokaa, seisoi akkunan luona ja tuijotteli otsa rypyssä vanhaan lamppuun, joka riuskahteli ja räsähteli ja piti vaivalla yllä surkeaa, himmeää liekkiänsä… Ja hän tunsi kirvelevän katkerasti, että sellaista oli juuri hänenkin elämänsä: synkkää, mustanpuhuvaa ja tympäisevää ja rauhatonta.
XIV.
Kun hän vähän ennen sotapalveluksesta pääsyä sateisena syyskuun päivänä kulki kotiinsa, kierreltyään paikkaa tiedustelemassa, ja oli vähän ylpeäkin, sillä erään suuren liikkeen päällikkö oli hänelle ollut sangen kohtelias, joten hän nyt syyllä saattoi astella iloisena ja tuimana Wexstrassella ikäänkuin isät Heisterbergissä ennen, — niin hän näki ihmisvirrassa vanhan puoleisen naisen, joka koetti kadun kulmasta päästä ostoksineen toiselle puolelle. Ja aivan lähellä Klaus Baasia naisen jalka liukahti likaisella kivityksellä — ja Klaun päähän pälkähti, joko syyllä tai ei — että matami voi loukata itsensä tai joutua hevosten jalkoihin. Ja niin ollen hän syöksyi avuksi, mutta kompastui silloin itse ja löi takaraivonsa ankarasti käytävän laitaan ja pyörtyi paikalla. Mutta kun hän makasi siinä tiedottomana likaisella kadulla ja tiuha tungos ympäröi hänet, niin sattui veli Riku tulemaan siihen, matkalla työpajasta, ja tunsi Klaun tummasta tuuheasta tukasta, väen välitse pilkistellessään. Hellät kädet kantoivat sitten pyörtyneen kotiin ja siellä hän heräsi pian sekavin ajatuksin ja hänen päätänsä särki kauheasti ja hän voi pahoin.
Kun hän seuraavana päivänä alkoi päästä ylenannatuksista, kertoi Hanna, että Karl Eschen oli käynyt siellä hänen vointiaan tiedustelemassa. Klaus ei ensin ollut oikein ymmärtää hänen sanojaan, mutta kuuli kuitenkin nimen ja tunsi silloin ihanaa, selittämätöntä iloa, ja vaipui uneen. Ja sekavissa unissa hän kulki menneen elämänsä taipaleet, — päällä ikäänkuin harmaa, surullinen taivaslaki, joka painoi hänen takaraivoaan, niin matalalla se oli, — hän istui selkä koukussa kirkon kiviaidalla ja puheli jotakin Liese Lachmannin kanssa, mutta asiasta ei tullut selvää. Sitten hän oli olevinaan Loten vuoteen vieressä polvillaan, niin permantoon painautuneena, että tuskin voi nähdä siskon kasvot; mutta silloin upotti yläällä kasvava taivaan paino hänet likaiseen, kellertävään Elbeen, ja Petter Sööt katseli vaieten hänen menoansa. Ja kun sievät tytöt, Tuddi ja pikku Sanna, keskellä katua hotellin edustalla Jungfernstiegillä astuivat hänen niskalleen jalkansa, niin hän ei niitä jaksanut lykätä pois. Ja viimein hän heräsi, mutta ei päässyt oikein tuntoihinsa, ja hän käänsi varovasti päätänsä hakien äitiään ja sisartaan, ja kun hän heidät näki, niin hän seurasi heidän joka liikettään sellaisella ilolla, ettei hän moista ollut ennen koskaan tuntenut. Niin suuresti kaipasi nyt tuo avuton sairas, joka oli unten teittömillä taipaleilla harhaillut, toisten hellyyttä ja rakkautta.
Antje Baas koetti ansaita kaikilla mahdollisilla tavoilla, sillä hän pelkäsi kauheasti joutuvansa ikävuosinaan lastensa hoidokkaaksi. Ja siksi hän oli nyt vuokrannut pienen, yhden akkunan huoneen heidän huoneistonsa vierestä; siinä oli eri ovensa eteiseen ja sen hän oli puolestansa luovuttanut vuokralaisille. Tämä keinottelu ei ollut ensin oikein onnistunut ja Antje oli jo aikonut siitä luopua. Sillä ensimäinen vuokralainen, keski-ikäinen mies, oli tohtinut heittää lemmensilmäyksiä itseensä puhtaasen ja komeaan emäntään, ja silloin potkaisi Antje hänet heti pois. Toiselle kävi samalla tavalla siitä syystä, että hänellä oli liian vähän liinavaatteita ja hän eli epäsäännöllisesti. Kolmas vuokralainen taas suoritti vuokransa kolme päivää liian myöhään. Mutta sitten tuli heille nuori nokikolari, suoran-näköinen, jäykkä mies. Hänellä oli nokisen ammattinsa ihmeellisenä vastakohtana hämmästyttävän monipuolinen ja siisti vaatevarasto, — oikeinpa voi sanoa, vaatteiden näyttely. Hänen liinavarastonsa kelpasi; piironkinsa päällyksen hän koristi kaikellaisilla sievillä koruilla ja puhtailla leluilla, joita hän itse piti alinomaisella hellällä hankaamisella kiiltävinä. Ikinä ei ole nähty niin säteileviä parranajoneuvoja tai kauniisti kimaltavia tuhkakuppeja ja puhdasta lamppua ja pöytäkelloa kuin tämän nokikolarin. Ja kun hän vielä jäykkyytensä ja puhtauden vimmansa ohella oli elämältään säntillisyyden esikuva, niin Antje Baas piti häntä mielellään vuokralaisena; eikä hän antanut nuorimman poikansa järkyttää vakaumustaan, vaikka hän eräänä päivänä tapasi hänet pilkistelemässä eteisestä avaimen reiästä vuokralaisen kamariin, jolloin poika puolustuksekseen sanoi, että se nokikolari tanssii korujaan puhdistaessa ympäri kamaria kuin hullu, kummallisilla tanssiaskelilla, joten on sula mahdottomuus loitota avaimenreiältä. Poika sai kovan korvatillikan ja nokikolari ei suosiosta suistunut. Sillä mitä se muihin kuului, miten hän hyppeli omassa huoneessaan, sanoi Antje Baas. Antje oli vuokrannut huoneen yksinomaan kolarille ja välitti viis hänen hypyistänsä; ja hän tahtoi itsekin olla kotonansa rauhassa.
Seuraavana vuonna iski nokikolari silmänsä tyttöön, joka oli palveluksessa jossakin Gänsemarktin lähistöllä, ja he menivät piankin naimisiin — ja se lankesi luonnostaan kuin köyhän kuolema, sillä tyttö oli puhtain mitä Hampurissa piikatyttöalalla tavata saattaa. Ja se on paljon se! Tyttösen musta puku, hänen valkea esiliinansa, hänen valkea myssynsä olivat kuvaamattoman puhtaat: varmaankin hän käytti jonkinlaista pulituurisaippuaa, sillä hänen poskipäänsä välkkyivät kuin petsattu piironki. Hänen silmänsä olivat nähtävästikin kristallilasista; alla oli jokin koneisto, joka noita lasipallosia nokkelasti pyöritteli.
Hannakin oli yleensä mahdottoman siisti ja piti paljonkin nokikolarista, järjestyksen miehestä, huolimatta hänen kummallisesta kiilloitusvimmastaan; ja hän ihmetteli nyt vain sitä, miksi ei nokikolari ollut etsinyt sellaista morsianta, joka olisi kerrassa täyshopeaa ja sieltä täältä kristallihelyillä koristettu.
Sitten sai Antje Baas vuokralaiseksi pienen, tummatukkaisen herran, aivan mieleisensä, ja tämä asui nyt vuosikausia heillä, vaikka vuokran maksu silloin tällöin hakastelikin. Herra oli kotoisin Schleswigistä, omituisesta suvusta, joka oli monasti nostanut myrskyn kotipitäjässä, kerran koko Tanskan kuningaskunnassakin. Hänen isoisänsä, kelpo opettaja, oli näet keski-ikäisenä nainut erään lesken, ja kun hän silloin pääsi, vaikka myöhänlaiseen, hyvään naisen makuun, niin hän, — sellaistahan kuuluu usein tapahtuvan,- loi piankin silmänsä vaimon kukoistavaan tyttäreen, jonka vaimo oli tuonut ensimäisestä aviosta uuteen kotiinsa; vaimo näet alkoi jo kuihtua. Ja silloin rakastunut opettaja kirjoitti kaikessa vanhan Aatamin yksinkertaisuudessa kirjeen kuninkaalle ja kysyi, eikö hän nyt saisi naida tytärpuoltaan; hänen vaimonsa, tyttären äiti, oli näet tuumaan taipuvainen. Ja hän sai vastauksen, että hänen on kolmen vuorokauden sisällä korjattava luunsa valtakunnan rajain ulkopuolelle. Ja sitten asui karkoitettu hyvän aikaa ulkomailla ja hän palasi kotimaahansa hymyilevänä ja kirkassilmäisenä vanhuksena.
Antje Baasin vuokralainen oli tämän opettajan pojanpoika. Hän oli ensin kotikylässään kuskipoikana ja renkinä, hiljainen ja vakava mies hän oli. Mutta sitten hänen päähänsä pälkähti ruveta lähetyssaarnaajaksi ja palvelemaan Herraa. Schleswigin nummella sattuikin olemaan kaksi hurskasta seurakuntaa, jotka keräsivät rahat noiden penteleen pakanakansain ja hänen hyväkseen, niin että hän saattoi käydä yksinkertaisen koulunsa ja sitten hän matkusti Intiaan, rovastin opetuksilla sonnustettuna ja ristikansan siunauksilla ja kolehtirahoilla varustettuna. Mutta annas olla: liekö häntä opetettu liian pintapuolisesti tai hutiloiden, vai ehkä hänessä oli liiaksi isoisänsä perisynnin suolaa, ja hän itse niitä, jotka vasta neljännellä kymmentä löytävät oman itsensä, tahi ehkä hän mieltyi liiaksi noihin tummaihoisiin, suursilmäisiin, uneksiviin alkuasukkaihin, mieltyi koko herkällä sielullansa: joka asiaan on monet syyt; — niin vain kävi, että kun hän jo monta vuotta oli ilman pahennusta hoitanut vakavaa virkaansa, hän alkoi kirjoitella kotiinsa hävyttömiä kirjeitä. Hän kirjoitti ensin, että hän näki Intian auringon alla kristinopin, jota he kotimaassa, Torupissa ja Haudebüllissä, muka harjoittivat, nyt entistä selvemmässä valossa — ja hänen täytyi tunnustaa, että se oli kerrassaan kelvotonta, sekä inhimilliseltä että raamatun kannalta katsoen. Oliko siellä kotipitäjissä miestä, jonka oli tapa kääntää toinen poskensa uudelle korvatillikalle, niinkuin Vapahtaja nimenomaan ja selvästi oli suosittanut? Tai oliko miestä, joka antaisi tarvitsevalle toisen hameensa, niinkuin sama herra oli ihan samoiten määrännyt? Tai oliko siellä Paavalia, joka menisi Hampuriin ja kääntäisi saarnoillaan tuota synnin Sodomaa? Tai ainoaakaan, joka voisi sairaita parantaa? Ehei, sellaisia ihmeitä ei siellä ollut! Sitäpaitsi heikäläiset olivat toisilleen kateellisia, he olivat itaroita taikka ylpeitä, he olivat väärintekijöitä — ja kaikkea samalla kertaa — he eivät olleet puolta palanutta puupenniä parempia kuin ne pakanat, joita hänen muka piti kääntää. "Oikea Toruppin kristitty", hän lausui seuraavassa lähetyskirjeessään, "luulee solmineensa sadalla kirkkomatkalla ja tuhannella isämeidällä ja kolmenkymmenen markan kolehdilla Lähetysseuralle ikuisen rauhan ylituvan Ukon kanssa: ja sitten hän kehottelee mukavasti laakereillansa ja luulee että kaikki muut joutuvat helvetin riihen pätsiin ja lemmon tuuttiin — ja katsoo yli olan noita kurjia, hänen rahoillaan käännettyjä pakanapoikia."
Mokomasta hän oli joutuva kovaan leikkiin! Näitä kirjeitä, joissa loukattiin seurakuntaa ja rakasta Jumalaa, olisi kai vielä voitu kärsiä, jos olisi edelleen voitu olettaa, että hän tarkoitti niillä ylimalkaan saada kotipuolelaisia katumukseen ja parannuksen töihin; sillä sellaiset saarnat menivät tottuneihin kuin tupakka. Mutta viimein nousi tuo villitty kapinoimaan itse rovastia vastaan ja sanoi häntä kirjeissään hyvin yksinkertaisesti vain pieneksi, paksuksi pallukaksi, — hänen hyvin täytetyn ulko-olemuksensa mukaan näet. Ja hän väitti rovastilla olevan niin vähän selvää luonnetta, että hän samalla kertaa saattoi olla puhdasrotuinen saksalainen ja tanskalainen, yhtaikaa kirkollinen ja vapaamielinen, hurskas ja suruton, renki ja herra, kuinka vaan milloinkin tarvittiin; ja hän sanoi, että rovastilla oli niin vähän tosievankeelista omaatuntoa, että häntä voi verrata entiseen sammakkoon, joka puhalsi mahansa tyhjää ilmaa pullollensa. Ja viimein hän samassa kirjeessä julisti sen mielipiteensä, että maailma ja Jumala olivat paljon, paljon suurempia kuin he siellä kotipuolessa, Jübeckin ja Tondernin saviojien vierellä, olivat unessakaan aavistaneet. He olivat siellä kotona tehneet Jumalasta vanhan, saidan, tuhmankopsakan syytinkivaarin, joka määrää lellipojilleen eri perintöjä kuin muille. Mutta hän oli nähnyt hänen ylevät, loimuavat silmänsä Intian auringon kehrässä ja hänen uneksivan rakkautensa lempeiden pakanalasten ruskeissa silmissä.
Siihen kamalaan kirjeesen vastattiin pikakirjeellä, jonka avulla kapinen pukki potkittiin heti pois Herraa palvelevien lammaslaumasta. Hän kulki sitten jollakin neuvolla satamasta toiseen ja pääsi viimein Hampuriin — kotipuolen armolahjathan olivat herenneet herumasta. Ja nyt hän istui Antje Baasin pienessä vuokrakamarissa ja elätti itsensä niukuin naukuin pianonopetuksella, käyden varattomanlaisissa perheissä, — sekä niillä eväillä ja rahoilla, joita hänelle toi joskus hänen Kielissä asuva nuori veljenpoikansa, pitkän solakka käsityöläinen, — hänen ihailijansa ja säälivä ystävänsä. Usein hän istui tuntikausin kirjojensa ääressä, joissa oli kummallisia, käsittämättömiä sanskriittisia variksenvarpaita — ja hautoi kuumia ajatuksia ja puristeli kaksin kämmenin pörröistä, tummakiharaista päätänsä niinkuin olisi tahtonut painella sitä hiukan miellyttävämpään muotoon. Ja illan hämärissä hän istui pienen harmonionsa edessä ja loihti siitä merkillisen vilkkailla, pianonsoittoa muistuttavilla liikkeillä omituisen hurisevia ja valittelevia säveleitä, jotka herättivät kuulijain sielussa kuvan ikäänkuin äärettömistä kansanjoukoista, koko kansakunnista, jotka rukoilivat selittämättömässä uskonhädässä, käsiänsä väännellen, apua korkeuden valloilta.
Antje Baasilla ei kelpo luonteensa mukaisesti ollut mitään nurkumista siinä, että hän oli selvä pakana ja että hän soitti noita surumielisiä virsiänsä; mutta kun hänen hellästi rakastettu sairas poikansa tuli tuosta seinän takaa kuuluvasta soitosta levottomaksi eikä saanut rauhassa nukkua, niin hän päätti käskeä vuokralaisensa muuttamaan pois. Lapset alkoivat silloin rukoilla pakanan puolesta, ja vihdoin sai sairas itse vuokralaisen pelastetuksi. Ja nyt kuunteli Klaus Baas puolihorroksissaan hänen soittoaan — ja nuo oudot sävelet kantoivat laineillansa jo hänet siihen maahan, mihin hän pian oli astuva, vaikkei menosta vielä tiennyt.
Kun hän noin viikon päästä pääsi vuoteesta, tuli Karl Eschen häntä toisen kerran katsomaan ja viipyi heillä tunnin ajan. Hän tarkasteli hienon salavihkaa huonetta sekä Antje Baasia ja lapsia; ja Klaus Baas iloitsi mielessään, kun näki väkensä niin sievästi ja toimessaan häärivän töissään, ja hän ajatteli: kohottele sinä vaan hämmästyksestä kulmakarvojasi, Karl Eschen, syytä onkin! Karl Eschen kysyi Klaus Baasilta, kuinka hänen sotapalvelusaikansa oli kulunut. Mitä hän oli lukenut, mitä oppinut; ja moitti häntä siitä, että hän oli tanssinut Blankenesessa eikä ollut hankkinut itselleen Uhlenhorstin puolla oikeaa perheseuraa. "Minä palvelin Potsdamissa", hän sanoi, "olisin teitä muuten siinä suhteessa auttanut. Liikemiehen täytyy välttämättä tietää seurustelumuodot, Baas. Niin, se on kaikkein tärkeintä, hänen elämänsä ensimäinen ehto."
Vaikka Karl Eschen koetti ajatuksiaan salata, huomasi Klaus Baas, että hän oli tahtonut nähdä hänen omaisensa ja hänen olonsa ja että hänellä oli joitakin erikoisia suunnitelmia ja aikeita. Mutta sillä kertaa ei Karl Eschen niitä ilmaissut. Hän tuli kuitenkin takaisin seuraavana päivänä ja kysyi nyt Klaus Baasilta suoraan, halusiko hän lähteä hänen kanssaan kolmeksi neljäksi vuodeksi Taka-Intiaan, A.W. Thaulerin palvelukseen, joka oli merkittävä liike. Ja Karl Eschen kuvaili sitten tointa ja ilmastosuhteita ja sikäläistä elämää. Klaus Baas myöntyi heti, sydämestään riemuiten. Ja muutaman päivän päästä hän meni mainitun A.W. Thaulerin kauppakonttoriin, vaikka olikin vielä heikko ja päätä pyörrytti, mutta ajatus oli jo selvä, ja siellä hän sai kuulla, että hänen olisi oltava ensimäiset kaksi vuotta Thaulerin palveluksessa ja sitten matkustettava sisämaahan Karl Eschenin seurassa, toiminimi A.C. Eschenin asioille ja laskuun, jonka liikkeen omistaja oli Karl Eschenin veli; Intian sisämaassa oli tarkastettava eräs tina-alue ja ehkä perustettava sinne kaivoskin; Eschenien isä oli näet kymmenkunta vuotta sitten, vähää ennen kuolemaansa, saanut kiinnityksen mainittuun alueesen eräältä velalliselta. Ja matkalle oli lähdettävä kahden viikon kuluttua. Klaus Baas punnitsi asiaa. Ja hän merkitsi nimensä välikirjaan ja sai runsaat käsirahat. Ja seuraavina päivinä hän kulki reippaana matkaostoksillaan, ja sisarukset seurasivat innostuneina hänen hommiansa, ja äiti arvostelevin ja sangen surullisin silmin.
Kaksi päivää ennen lähtöä lähetti Karl Eschenin äiti pyytämään Klaus Baasia käymään heillä pienillä lähtiäiskekkereillä, jotka hän oli pannut toimeen.
Klaus Baas meni ja tuli jo päiväsaikaan Escheniin, melkeinpä juhlallisen arvokkaana — tuli nyt ensi kertaa hienoon porvarisperheesen. Talo oli Mittelwegin varrella, joka siihen aikaan oli vielä sangen hiljainen katu. Vanhassa, suuressa rakennuksessa Eschenit asuivat alakerrassa. Klaus Baas nousi portaita, ja eteisessä hienosti puettu palvelustyttö tuli vastaan ja jätti hänet odottamaan. Klaus Baas ihmetteli suuresti pitkänsoikean eteisen yksinkertaista, vanhankuosista sisustusta. Sitten hän sai astua kodikkaasti valaistuun saliin ja silmäili varovasti ympärilleen. Seinät olivat tummat, huonekalut olivat vanhat, raskastekoiset; taulut tummapohjaiset ja kiiltävät; matot paksut ja outoväriset. Kaikki näytti kovin yksinkertaiselta ja hienolta.
Kun hän oli jonkun aikaa odottanut ja katsellut, astui sisään komea, harmaahapsinen rouva ja katsoi häntä älykkäästi ja antoi kättä ja pyysi istumaan ja istahti itsekin. Sitten hän sanoi hillitysti ja ystävällisesti olevansa iloinen, että Klaus Baas matkusti hänen poikansa kanssa; hän oli jo näet vuosia sitten kuullut silloin tällöin mainittavan Klaus Baasin nimeä, silloin kun hän tuli Trimbornin konttoriin. Ja oli täällä hiukan kujeiltukin hänen nimellään: se oli näet niin erikoisen hauskaa tuo: "Klaus Hinrich Baas!"
Sitten hän silitti hienolla, pehmeällä kädellänsä mustaa silkkihamettaan ja katsoi häneen viisain, harmain silmin — ja mieltyi hänen suoriin, ylpeihin kasvoihinsa ja virkkoi hillityn varovasti: "Kutsuin teidät tänne aikaisemmin kuin muut, kun tahtoisin mielelläni vaihtaa sanan pari kahden kesken teidän kanssanne. Meillä on ollut paljon perhesuruja, minulta kuoli ensin appi, sitten kaksi lankoa ja viisi vuotta sitten mieheni. En ole päässyt mustista", — hän silitti taas hamettansa — "melkein koko avion aikana. Vain kerran elin mieheni kanssa kolme ilon viikkoa, Italian matkalla. Vuonna 70 oli mieheni Ranskan sodassa ja haavoittui vaarallisesti, hän ei parannut enää oikein ja kuoli juuri siitä haavastaan, joskin vasta vuosien päästä. Ja kun hän tuli kivulloiseksi, ei liike menestynyt enää hyvin, ja pahin kolaus oli se, että hän viisi vuotta sitten kuoli. Vanhin poikani, Arthur, on sitä sittemmin hoitanut, niinkuin tiedätte. Ja nyt lähtee toinen Intiaan, — siitä maasta ei minulla ole ollut viimeisinä kymmenenä vuonna, mieheni sairastuttua, paljon iloa! Pyydän: olkaa hyvä toveri minun pojalleni!"
Rouva aikoi puhua vielä; mutta hänen silmänsä täyttyivät murheen kyynelillä ja hän ojensi vaieten Klaulle kätensä. Klaus puristi sitä ja lausui, että häneen saa luottaa.
Samassa saapui toisia vieraita, rouva pyysi anteeksi ja meni eteiseen, — ja kun Klaus vielä katseli häntä, kuuli hän takaansa naisen askelia. Hän käännähti ja — siinä seisoi kookas, kaunis tyttö, noin yhdeksäntoista vuotias: pää pienenlainen ja ruskeankihara. Hän tunsi heti, että se oli Tuddi, sama, joka oli istunut maalarin huoneessa profeetta Sephanjana punainen vaippa hartioillaan suuressa nojatuolissa. Tyttö kumarsi kylmästi ja sanoi hiukan ylpeästi: "Minä ja Sanna tiesimme heti kun menitte Trimbornin konttoriin, kuka te olitte, ja mehän muistimme Laura tädin ajalta nimenne, mutta ajattelimme, että ehkä oli teille hauskempi, ettemme siitä muille virkkaneet… Ja nyt te matkustatte Intiaan veljeni kanssa!"
Klaus Baas selvisi heti hänen puhuessaan hämmästyksestään ja lausui yhtä välinpitämättömästi ja ylpeästi: "Aivan niin, neiti… Mitenkä neiti sisarenne voi?"
Tuddi huomasi, että Klaus Baas oli yhtä ylpeä kuin ennenkin, ja nyt hän katsoi häntä jo ystävällisemmin ja vastasi: "Sanna meni kouluretkelle Lüneburgin nummelle, viipyy siellä kaiken päivää, ja on tietysti tullessaan niin väsynyt, että hänen kohta täytyy mennä levolle." Ja sitten Tuddi naurahti: "Hän oli muuten sangen utelias näkemään teitä niin pitkästä ajasta."
Samassa tuli Karl Eschen sisään ja antoi hänelle kättä ystävällisemmin kuin tutulle konsanaan: sillä heitähän yhdisti nyt tuleva monivuotinen toveruus. Mutta muodollisesti oli tervehdys jäykkä. Sitten tuli saliin vanhempi veli Arthurkin, toiminimen nykyinen omistaja; hän oli Karl Eschenin näköinen, paitsi että oli pienempi ja hintelämpi. Hän puhui kylmästi ja hillitysti matkavarustuksista ja firmasta, jonka palvelukseen he olivat astuneet, ja sitten omastakin kaivosyrityksestään. Vielä tuli joukon jatkoksi pieni, laiha, rillinokka herra, jolla oli lapsellisen viisaat silmät: hän näytti joltakin tiedemieheltä. Vanhempi veli taputti häntä hartioihin ja nimitti häntä Eberhard enoksi ja esitti hänet Klaus Baasille sillä samalla nimellä: "Hänellä ei näet ole muuta nimeä; lisänimet on hävinneet, Eberhard eno se vaan on. Ja tämä on Klaus Baas, Eberhard eno, hän, joka lähtee velimiehen kanssa Intiaan, meidän kuululle kaivoksellemme." — Pieni herran tallukka katseli ystävällisesti ylös Klaus Baasiin ja väistyi sitten vaatimattomasti syrjään ja kuunteli vaikenevana sivullisena toisten keskustelua.
Vanhempi veli alkoi nyt hiukan huikentelevan huolettomasti kysellä minkä mitäkin Trimbornin liikkeestä, jolloin Klaus Baas huomasi, että se oli hyvän käytöksen ja vaikenemiskyvyn koetus, joten hän antoi hyvin suppeita ja selviä, mutta varovaisia vastauksia. Ja kun hän huomasi, että pikku herra tutki koko ajan syrjästä hänen kasvojaan ja Karl Eschen katseli vuoroin häntä ja vuoroin veljeänsä, niin hän ajatteli viekkaan tyytyväisenä kuin talonpoikainen ainakin: "Tutkikaa te vaan! Vikevä väkevän voittaa!" Ja voitonilonsa vuoksi hänen täytyi oikein vartioida itseään, etteivät silmät hänen ylpeyttänsä ilmaisseet.
Sitten kutsuttiin veljekset ottamaan vastaan uusia vieraita. Ja nyt astui pikku Eberhard eno esiin sivuseinämältä ja pyysi Klaus Baasia kanssaan sohvaan ja kyseli häneltä kaikellaista: hänen kotipuolestaan, jonka historiaa hän tunsi, ja tiedusteli siellä säilyneitä historiallisia tarinoita. Tuddi eli Gertrud Eschenkin astui jälleen saliin ja hänen rinnallansa tuli nuori herra, jonka hän esitti "talon ystäväksi" ja sanoi hänenkin matkustavan ulkomaille, Meksikoon. Tuddi näytti äskeistä iloisemmalta tuon meksikolaisensa seurassa. "Hauskapa nyt kuulla", hän nauroi, "kuinka Eberhard eno saa puheen johdetuksi sinetteihin ja vanhoihin rahoihin, — hän on näet suuri vanhain sinettien ja rahain kokooja. Ja kuinka hän voi, herra Baas, keskustella niistä teidän kanssanne."
"Miksei minun kanssani?" sanoi Klaus Baas sukkelasti. "Meidän puolessa on monta vanhaa sukua." Ja hän tiesi kertoa Baasien vaakunasta, joka oli kotoisen museon akkunassa — ja kuinka suku oli katovuosien ja huonon hallinnon kautta menettänyt vanhan merkittävän omaisuutensa.
Silloin hieno pikku herra haltioitui ja kyseli jos mitäkin ja sanoi: "Sillä tavoin se aina keikahtaa kolmannessa, neljännessä polvessa. Minun ukkoni istui vielä itse tuhdolla kun sousi laivalleen, joka ankkuroi satamassa. Ja nyt minä tutkin kakkulat nenällä suurennuslasilla vanhoja sinettejä ja heraldisia koristeita."
"Ja olet hampurilainen ja republikaani!" tokaisi sievä kiharapää tyttö.
Pikku eno kohautti olkapäitään ja katsoi lapsellisen viattomasti Klaus Baasiin ja kertoi, että Eschenit olivat samaa sukujuurta kuin Baasit, — sillä erolla vain, että Eschenin sukumerkki oli Elben toisella rannalla, Kedingenissä, talonpoikaistalon ovenkamarassa. Klaus Baas kertoi puolestansa vanhain sukujen entisestä ja nykyisestä elämästä ja ikivanhoista sukumuistoista ja maakuntajuhlista, joita äskettäin oli kotipuolessa vietetty. Gertrud Eschen istui pää pystynkekassa ja katseli Klaus Baasia sivusta kauempaa. Nuorukainen huomasi sen — ja huomasi myös, että entinen Tuddi kunnioitti häntä taas aivan kuin ennen, kun hän oli tiukasti kytkenyt hänen jalkansa jakkaralle.
Klaus Baas oli tullut voitoistansa hiukan liian itsetuntoiseksi, ja niinpä hän nyt käytti hyväkseen tilaisuutta ja nousi ylös ja meni erään nuoren pojan luo, joka oli Eschenin perheen sukua: vain viisitoista-vuotias. Ja Klaus Baas heristi häntä hiukan olkapäistä ja sanoi: "Tiedätkö sinäkin, mikä minun nimeni on ja oletko kujeillut kustannuksellani?" Mutta silloin hän huomasi, ettei poika ymmärtänytkään ollenkaan moista tuttavuutta, vaan vetäytyi hänen luotansa. Ja nyt Klaus Baas tuli araksi ja alakuloiseksi ja mietti mielessänsä: "Viimeisen kerran, Klaus Baas, näytät nyt tälle seuralle, minkälainen olet sisästä päin!" Ja hän oikaisi vartaloaan ja tekeysi hyvin jäykäksi ja kysyi nuorelta herralta sulavasti, tiesikö hän mitä uutta sodan huhuista; siihen aikaan, kahdeksankymmentä-luvulla heräsi näet melkein joka vuosi huhuja uusista sotahankkeista. Poika vastasi, että hän oli kyllä kuullut niistä koulun kentällä; mutta maisteri oli sanonut, että ne olivat tyhjää puhetta.
Sitten meni Klaus Baas toiseen huoneesen ja tutustui suureen nuorukaisjoukkoon, kaikki noin kahdenkymmenen ikäisiä: he keskustelivat ikänsä mukaisesti hyvin itsetietoisen hartaasti purjeveneistä ja kilpasouduista ja monenmoisista pallopeleistä ja muista tärkeistä kokouksistansa. Yhtäkkiä pyrähti vielä taloon pari nuorta neitosta, kaukaisia sukulaisia Bremenistä: olivat vasituisesti matkustaneet tänne sanomaan hyvästiä "kiltille serkulle." Siinäkös hälistiin ja naurettiin ja ilakoitiin ja juostiin edestakaisin; mutta Klaus Baas seisoi totisena ja jäykkänä iloisten joukossa ja hän tunsi, että hänen oli mahdotonta löytää notkeaa seurasävyä ja olla niin hilpeä ja vapaa kuin muut. Ja luulipa hän huomaavansa, että he hienolla vaistollaan pitivät häntä jonakin sukuun kuulumattoman "viidentenä pyöränä."
Suurin osa vieraista katosi vähitellen perimäiseen huoneesen, ja pian tuli Karl Eschen viemään Klaus Baasiakin sinne. Se oli pitkänsoikea, kodikas kamari, täydellisesti sisustettu vanhoilla, tumman kiiltävillä huonekaluilla. Ikkunan ääressä, taustana kauniissa poimuissa riippuvat musliiniverhot, istui hyvin vanha ja hienopiirteinen rouva, selkä kumarassa, lumivalkea, sievä myssy hallavan harmaassa päässä, kädet päällekkäin sylissä. Hän kohotti hiukan päätänsä ja katsoi ympärilleen, sukua, joka oli siihen kokoontunut, ja vastaili heidän kysymyksiinsä heikolla vanhalla äänellä. "Se on mummi", sanoi Karl Eschen, "ja ystävät kutsuvat häntä vielä entisajan tapaan madame Escheniksi. Hän kertoo hyvin mielellään vanhoista ajoista, ranskalais-talvesta ja suuresta palosta, ja puhuu aivan järkevästi kaikesta, mitä on täällä hänen ympärillään. Mutta kaikki muu, mitä on välillä tapahtunut: sukulaisten kuolema ja yleensä koko ajan juoksu, on hänen muististaan kadonnut. Hän luulee elävän vielä kaikkien kolmen poikansa ja liikkeemme olevan entisessä kukoistuksessa."
Ympärillä seisovat vanhat ja nuoret puhuttelivat sangen kunnioittavasti madamea, toiset totisina ja toiset lempeästi hymyillen. Rouva vastasi jokaiselle totisesti tai leikillisesti. Kun Karl Eschen sitten vei matkatoverinsa hänen luokseen ja sanoi: "Hän lähtee minun kanssani Intiaan, mummi", niin vanhus käsitti varmaankin sanat niin, että Klaus Baas oli muka juuri palannut Intiasta; ja siksi hopeahapsi nyt kysyi kohteliaasti kumartaen: "Olette kai tavannut myös poikaani, meriupseeria? Hänen nimensä on Felix, hän palvelee kadettina Frauenlobissa."
Klaus Baas kumartui hänen puoleensa ja vastasi: "En ole nähnyt, madame."
"No onnea matkallenne", sanoi rouva silloin kohteliaasti ja kumarsi arvokkaasti.
Nyt tuli kamarineitsyt ja lausui hiljaa: "Taitaa olla paha madamea enää rasittaa…" Ja vieraat palasivat toisiin huoneihin.
Jonkun aikaa pakinoi Klaus Baas vielä rouvan ja Eberhard enon kanssa ja jätti sitten hyvästit. Karl Eschen saattoi häntä eteisen ovelle, ja silloin Klaus Baas ihmetteli, mitä lapsen itkua kuului tuolta eteisen päästä? Karl Eschenkin kuunteli ja sanoi: "Sehän on vaan minun pikku siskoni. Tulkaahan mukaan, niin tulette heti tuttaviksi." Ja jatkoi ystävällisesti: "Se on hyvin kiltti, herttainen tyttö, olen oikein pahoillani, että minun täytyy vuosikausiksi erota hänestä."
Klaus Baas meni jälestä pieneen huoneesen, jossa oli kaksi vuodetta. Tyttö, noin kymmenvuotias, istui sängyssä ja hieroi unisia silmiään ja itki. Sisäkkö oli vuoteen vieressä ja houkutteli ja maanitteli häntä nousemaan ylös ja sanoi Karl Eschenille: "Sanna nukkuu niin mielellään aina yksin täällä vieraskamarissa, mutta nyt hänen täytyy luopua valtakunnastaan, kun on tullut kaksi Bremenin neitiä, joiden on päästävä tänne!"
Klaus Baas katseli ihastuksissaan sievää, ruskeapalmikkoista tyttöä, joka leveässä, valkeassa vuoteessa istui, ja sanoi: "Vai et antaisikaan huonettasi, vekkuli?"
Tyttö hierusteli silmiään, ja kun kuuli vieraan äänen, niin hän vastasi itkien: "Kotiväki ei ota minua milloinkaan yhtään huomioon."
Veli vilkaisi hymyillen Klaus Baasiin ja sanoi sitten: "Tule syliin, minä kannan sinut toiseen kamariin."
Mutta Sanna itki vaan ja uhkasi: "Minä en tahdo olla yhtään missään tekemisissä kotiväen kanssa."
"Ohoh", virkkoi veli, "mutta sängystä sinun täytyy nousta! Jos et tahdo olla missään tekemisissä kotiväen kanssa, niin täytyy herra Baasin sinut kantaa sinne. Tiedätkös: tämä on se setä, joka lähtee kanssani Intiaan."
Pikku tyttö kohotti päätänsä ja katsoi vanhaa tuttua vakailla, harmailla silmillään ja sanoi kiltisti ja melkeinpä tyytyväisenä: "No ottakoon hän sitten syliin."
Klaus Baas vastasi iloisesti: "No tulepa sitten." Ja hän kietoi tottuneesti kätensä hienon, hennon lapsen ympärille, joka oli vuoteesta aivan lämmin, ja nosti hänet seisaalleen ja kantoi hänet salakavalasti mairitellen viereiseen huoneesen, missä oli sievä pikku vuode äidin sängyn vieressä. Kun hän siellä oli asettanut hänet nukkumaan ja tyttönen oli uupuneena vetänyt peiton olkapäillensä, ei Klaus Baas malttanut olla vielä kujeilematta, vaan supatti hänelle hiljaa ärsytellen: "Jos ne vielä tekevät sinulle pahaa, niin Jumbo, näytä silloin hampaitasi!" Sanna avasi silloin silmänsä ja sanoi: "Herjes, mitä tuhmuuksia! Sinä senkin Klaus Hinrich Baas!"… Ja Klaus Baas meni nauraen huoneesta.
Kun hän tuli ovelle, niin hän näki Karl Eschenin rinnalla kynnyksellä rouva Eschenin ja Tuddin, jotka toruskelivat leikillä äitiä ja sanoivat: "Se on vekara tuo sinun nuorimpasi! Mitähän siitäkin vielä tulee! Hänen kotiväkensä ei muka ota häntä yhtään huomioon, väittää!"
Rouva vastasi hymyillen: "Samalla tavalla sitä on kasvatettu kuin teitäkin, ja ettekö te ole hyviä, kilttejä lapsia? Onhan teillä tosin pikku raiska silmässä teilläkin, mutta voihan sen kärsiä. Mutta jos voitte olla toisellaisia, niin olkaa sitten!"
He purskahtivat kaikki nauruun ja sanoivat Klaus Baasille hyvästit, ja hän lähti.
* * * * *
Kun hän seuraavana päivänä meni piirikomennuskunnan kansliaan hyvästejä vääpelille lausumaan, niin hän kuuli matkalla varmoista lähteistä, että tosiaan syttyisi sota. Hän kiiruhti nyt askeleitaan ja kysyi levottomana vääpeliltä, tiesikö hän mitä varmaa asiasta? Vääpeli katseli häntä rauhallisesti ja vastasi: "En kerrassaan mitään! Jos, niin mitäpä sitten!"
"Se ei ole niin yksinkertaista", vastasi kiihkeästi Klaus Baas. "Ensiksikin: kuinka pääsen kirjurin toimesta? Arveletteko, että minä voin istua täällä, kun toiset menevät sotaan! Ja toiseksi: minun on matkustettava huomisiltana Borussialla Intiaan."
Minkäpäs neuvon vääpeli tiesi; lyötiin kättä ja Klaus Baas meni.
Hän juoksi A.W. Thaulerin konttoriin ja tapasi siellä porraskäytävässä Karl Eschenin: hänkin oli kuullut sodan mahdollisuudesta, jopa melkein uskottavuudesta, ja he puhuivat nyt asiasta päällikön kanssa. Päällikkö nykähytti olkapäitänsä ja sanoi, että tietysti heidän on matkustettava. Mutta pojatpa puhelivat keskenään, että olisi kerrassa noloa, jos heidän laivansa joutuisi kaapparien kynsiin, niin että heidän täytyisi istua vankeina sillaikaa kun toiset marssivat sotaan, ja he olivat harmissaan ja neuvottomia. Ja vasta viimeisellä hetkellä, kun jo sodan huhutkin hälvenivät, he ajoivat matka-arkkuineen satamaan. Ja he loittonivat illan hämärissä Borussialla Elben suuta kohti.
Pieni luja laiva kynti sitkeästi ja kovasti täristen meren aaltoja ja puski peninkulma peninkulmalta etelää kohti. Englannin korkeat, totiset kalkkirannat liukuivat oikealta ohitse ja sitten tuli Ranskan saaret ja lahdelmat. Biskayan teräviä, raisuja aaltoja lämmitti jo etelän aurinko. Gibraltarin kalliosalmessa tuli helle ja Suezin kanavalla paistoi erämaa iltaruskossa tulipunaisena.
XV.
Kun Klaus Baas sittemmin ikämiehenä, — sillä välin hän ehti jo toisen kerran matkustaa noiden rantain ohi ja viettää vuosikausia kaukaisessa idässä, — muisteli näitä neljää ensimäistä vuottansa kuumassa Intiassa, niin ne olivat hänestä kuin yksi ainoa pitkä kesäpäivä ja kesäyö. Ne alkoivat loistaa hänen mielessään taas ilmielävinä ja hän eli jälleen niiden vuosien joka tapahtuman. Niiden aikain vaiheet vierivät hänen sielussaan kuin kummallisen kauniit ja samalla kauhistavat kuvat, ne lehahtivat liekkiin ja sammuivat taas kuin kynttilät. Ne tuntuivat hänestä niin ihanilta, huolimatta raskaasta monituntisesta työstä valkeassa konttorihuoneessa Beachstreetin varrella, sadan askeleen päässä valtamerestä, huolimatta alinomaisesta kinastelusta ja tinkimisestä ovelan ukko Svee Hongin kanssa. Hänen sukunsa oli asunut jo vuosisatoja samalla paikalla eikä ollut kylästään Pohjanmeren rantamilta siirtynyt, ja hän oli ensimäisenä koko pitkästä Baasien heimosta lähtenyt vieraille maille: siksi hänestä oli vieras seutu ollut vieraampi kuin muista, ja paljon ihmeellisempi ja melkeinpä kauhistava.
Pitkinä maininkeina keinuu Intian valtameri, uhkean sinisenä se hohtelee aina kirkkaasen taivaan rantaan saakka. Kuinka kiireesti laskee paahtava, tulinen aurinko, aivan kuin taivaslaelta pudoten: nyt on se jo kadonnut tummenevan, korkeammin lainehtivan meren syliin. Kuinka valkean kirkas on kuu, kuinka oudosti loimuavat sinisellä yötaivaalla lukemattomat, oudot tähdet. Laivan vanavesi säkenöi kaikissa sateenkaaren väreissä ja kimaltelee kuin outo koruvyö…
Klaus Baas katseli laivasta yöhön, ja katseli aaltoihin, ja tunsi, että nyt hän matkustaa outoihin, kuumiin maihin ja kesytönten ihmislasten pariin. Sitten hän kääntyi syvään hengittäen kannelle päin ja meni toisten luo, jotka samassa laivassa matkustivat vieraihin kaukomaihin. Hän puheli pulskan kapteenin rouvan kanssa, joka oli matkalla Vladivostokiin, miehensä luona käymään: hän oli Hampurin lapsi, itsetietoinen ja varma, ja hänen naurunsa oli iloinen.
"Onko koti-ikävä?" kysyi rouva.
"Eikös!" vastasi Klaus Baas ja rupesi nyt juttusille, ja kuunteli kun rouva kertoi lapsistansa, jotka hän oli jättänyt Övelgönneen äitinsä hoitoon; ja Klaus Baasista tuntui tällainen puhelu niin kotoiselta. Sitten hän pakinoi erään englantilaisen Hongkongissa asuvan postimestarin morsiamen kanssa, joka istui telttakatoksen alla häävarustuksiaan ommellen. Hän oli nuorempi kuin Klaus Baas, mutta sanomattoman tyytyväinen, kun sai matkustaa kultansa luokse, ja ommellessaan hän hyräili iloisesti. Sitten Klaus Baas seisattui reelingille siamilaisen upseerin viereen, joka oli paluumatkalla Ranskan väestä, ja he keskustelivat Saksan tykkiväen hyökkäystavoista. Ja hän kuunteli tupakkaviljelyksen omistajan leppoisia, hupaisia juttuja, — herra oli nyt pistäytynyt kotonaan Hollannissa, — ja vältti miehen lailla ansan, johon toinen häntä houkutteli, nimittäin kontrahtirikkuriksi: lähtemään tupakanviljelijäksi Sumatraan.
Mutta sitten istahti Klaus Baas "shipping clerkin"[54] viereen, joka matkusti erään saksalaisen firman asioissa Jokohamaan ja oleskeli tavallisesti ruorilaatikon vieruspenkillä: siinä hän jankkasi huutavalla äänellä japanilaisen oppikirjansa kalliita lauselmia, vanaveden muutaman sylen päässä kohistessa. Klaus Baaskin otti silloin taskustaan malaijinkielen sanakirjan ja opiskeli kieltä.
Illan tullen lyötiin skattia[55] kapteenin ja tupakanviljelijän kanssa; viimemainittu tappasi aina ja sai toikata viinin illallispöytään.
Siihen aikaan kulki Hampurin ja kaukaisen idän väliä vain pieniä höyryaluksia, eikä matkustajia nyt ollut kuin kymmenkunta. Mutta kun he kaikki olivat toisilleen vieraita ja kun sitten pian tutustuttiin, niin riitti juttua ja kuuntelemista liiemmältäkin.
Kuinka kimaltavat Colombon[56] yöt! Kuinka säihkyvät tähdet kirkkaalla, syvän sinisellä taivaalla! Jättiläismäisenä kohoo rannalla musta metsä; valkeat talot hohtavat sen helmasta, mutta valkeammat ovat maininkien harjat, jotka hypähtävät pitkän aallonmurtajan yli, ja tähtiä kirkkaampina loistelevat merkkitulet, joita Englannin sotalaivat keskenään vaihtavat.
Klaus Baas seisoo pelisalongin vieressä ja katselee rannalle ja ajattelee: tätä tietä ovat heimoni pojat vuosisatoja kulkeneet yli valtamerten, Hollantia ja Englantia palvellen; ehkäpä joku kyläläiseni näki jo neljäsataa vuotta sitten nämä samat kuvat. Pienillä, kurjilla pursilla he tulivat: rosvot heitä uhkasivat ja meritauti heitä tappoi ja rannan kareihin he musertuivat; monen moni ei palannut! Ja miten mukavasti ja turvallisesti minä matkustan!
Ensimäinen perämies katseli rannalta hohtavaa kaupunkia, kädet syvällä valkean takin taskuissa, ja sanoi: "Viisi vuotta sitten lähti tässä maihin eräs nuori mies, jonka kanssa usein pakistiin minkä mistäkin. Hän oli Berlinistä, hyvää sukua; tietääkseni hänen teki mieli tänne Colomboon siksi, että oli kuullut puhuttavan ihmeitä tämän seudun mukavasta elämästä ja kauniista, tummaverisistä tytöistä. Nyt hän lepää tuolla maan mullassa, katsokaas tuota korkeaa taloryhmää, tuolla. Sen takana on eurooppalaisten hautausmaa."
Perämies lähti viheltäen Klaus Baasin luota. "Mitä se teille kertoi?" kysyi Karl Eschen. "Oh, eräästä nuoresta berliniläisestä vain, joka joutui tänne ja kuoli ja kuopattiin", vastasi Klaus Baas…
"Niin, sellaista tapahtuu monasti, Baas", vastasi Karl Eschen. "Täytyy olla valmiina kaikkeen."
He seisoivat vaieten rinnakkain ja katselivat valkeaa kaupunkia.
Yhä itään, yhä itään matkattiin monta päivää! Ja seitsemän vuorokautta Colombosta kohosi eräänä huikaisevan kirkkaana aamuna heidän edessään merestä Malakan niemimaa: ensin kuin etäinen utuviiva, sitten korkeita, metsän verhoamia vuoria kosteassa auringon paahteessa väristen ja kylpien. Niitten takana taas toisia vuoria: sinisiä, auringonsauhuisia, vaippana valtavat aarniometsät. Aurinko paahtaa ja hautoo sitä maata ympäri vuotta, se on sitäpaitsi hedelmällistä, kosteata. Siksipä kasvullisuus uhkuu villin voimakkaana maan upeasta kohdusta: puu on puun kylessä, ja niiden lomissa ruokoa, köynnöstä, jotka kilpaa kiipivät aina korkeimpiin latvoihin. Eläimet hissuttelevat ja hiipivät ja lentävät ja hurisevat valtavan kasviston riippukaton katveessa.
Ihminen näyttelee siinä maassa vielä vähäpätöistä osaa. Hän pysyy kiltisti meren rannikolla siellä täällä, taikka on avannut pienen aukeaman aarniolaaksoon kaidan polun varrelle.
Höyrylaiva saapuu suuressa kaaressa somaan lahdelmaan. Etumaisilta metsärinteiltä, oikealta puolta, alkaa pilkoittaa pieniä, valkeita taloja. Ja viimein näkyy rannalta, melkein piilossa suurten puiden alla, valkea kaupunki.
Klaus Baas ja Karl Eschen löivät matkatovereille kättä ja laskeusivat portaita myöten alas veneesen. Airot särkivät kirkkaan siniveden kalvoa, ja pian noustiin veneestä ja oltiin muukalaisella maalla.
Rannalle kiiruhti juosten lujia, ruskeaihoisia miehiä, jotka olivat melkein alastomia ja vetivät keveitä kaksipyöräisiä rattaita. Ja pulskat, kirkkaan kellertävät miehet, yllä keltaiset khakit,[57] nostivat tervehtien kätensä kirsikan punaisen turbaaninsa reunaan. Vantterat, ruskeat, paljasjalkaiset poliisit, joilla oli siniset univormut ja pikku käppi[58] kallellaan ohimolla, avasivat tarmokkaasti heille tietä.
Sitten eräs nuori, samaan firmaan kuuluva herra mainitsi heitä nimeltä ja pudisti kädestä ja vei liikepäällikön vaunujen luo, joiden eteen oli valjastettu ponipari. Ihana, leveä katu kulkee mahdottoman korkeain puiden varjossa, oikealla kohahtelee vielä meri, mutta vasemmalta hohtavat jo vieri vieressä suurten englantilaisten firmain kivitalot. Kaksi paksua kiinalaisukkoa tulee leveät röijyt liehuen ja väljät, siniset pöksyt löyhötellen heitä vastaan ja menevät sivuitse; heidän kömpelöt nahkalipokkaansa napsahtelevat kivitykseen.
Tuolta tulee suuri, kirjava saattue: merituuli liehuttelee karkeatekoisen arkun valkeaa peitettä, nauraen ja laulaen astelevat ruskeat ja mustaveriset miehet ja naiset jälestä. Heidän olkapäillään on valkeat, joistakin neilikan kukista solmitut seppeleet, ja kirpeä lemu leviää kadulle.
Lihava, ruskea muija seisoo paljasjaloin ravintolan ovella, ja hänen vieressään istuu hänen muheva puolisonsa; yläpuolelle seinään on maalattu hollantilainen kyltti.
Tuolla näkyy heidän hampurilaisen liikkeensä komea talo: alakerrassa ovat avoimet makasiinit, yläkerrassa konttori; päärakennuksen vieressä virkailijain asumukset.
Kaksi pitkää kiinalaispoikaa, yllä siniset, lepattavat röijyt ja höllät polvihousut, oli paraikaa pihalla kukon tapossa. He katselivat, miten päätön kukko huppuroi heidän edessään tanterella ja nauroivat sieluttomasti, kulmikkaat, keltaiset kasvot jäykkinä. Nyt heitä huudettiin ja he juoksivat luo.
"Tässä on teidän boy,[59] herra Baas."
Klaus Baas koetti katsoa poikaa kipakasti ja käskevästi ja nousi sitten vaieten ja pää pyörällä toisten jälestä huoneesensa. — "Onko tämä unta vai totta?"
Konttoriin käy aamuisin raikas merituuli, joka avatuista akkunoista puhaltelee. Vaaleissa konttoripulpeteissa, kiinalaista tekoa — moiset olisivat kuin kotonaan jossakin liikkeessä Alsterin rannallakin — sekä kirjearkeissa on hampurilaisen firman leima; voisipa hetkeksi unohtua ja erehtyä olevansa kotimaassa. Mutta kun vain kohottaa päätänsä, niin harha haihtuu. Seinävierillä työskentelee selkä kumarassa keltaisia mongoleja, joilla on kiiltävän musta tukka, ja pitkien, pikimustien palmikkojen päässä heilahtelevat kauniit, heleänsiniset rusetit. Päällikköä vastapäätä istuu mukavasti vanha kiinalaisherra, jolla on väljä, keltainen röijy; sääret hajalla ja pyylevänä hän istuu. Nyt hän vetää sinisten pöksyjensä höllät lahkeet polvien yläpuolelle, nostaa toisen lihavan jalkansa toisen päälle ja ottaa muistikirjansa ja alkaa puhua vilkkaasti käsillään viittaillen. Se ukko on kaupungin suurkauppias; kaikki maan tuotteet kulkevat hänen kättensä kautta: riisi ja tina, turkikset ja pippuri ja kopra ja muskotti-hedelmät.
Klaus Baas antaa hiukan kätensä levähtää ja kuuntelee: ymmärtäisikö hän tuosta edes jonkun malaijilaisen sanan. Konttorin lähetti, joka on alaston, ruskea hindu, hipsuttaa äänettömin askelin ohitse. Klaus Baas kysyy häneltä malaijiksi, milloin ensi laiva lähtee ja mikä se on? Hindu näyttää ymmärtäneen kysymyksen, sillä hän pysähtyy ja katsoo lempeästi Klaus Baasiin kauniilla lehmänsilmillään. Mutta vastausta ei Klaus Baas vielä ymmärrä.
Kello viisi loppuu työ. Päivä on vielä paahteinen eikä lawntenniskentällä ole varjoa. Mutta nuoren ruumiin täytyy saada vähän heiskua vihreällä nurmikolla, sillä on istuttu seitsemän tuntia. Ja mailat huiskahtelevat halukkaiden käsissä ja pallot lentävät ja ne eroittaa mainiosti kuulaassa ilmassa. Ja siinä juostaan ja siinä huudetaan kiistasanoja ja tullaan vallattomiksi ja puhutaan hölmöyksiä. Ja boyt saavat juosta etsimään palloja kaukaa viidakosta. Pitkiin aikoihin ei Klaus Baas ole palloa lyönyt, siitä, jolloin hän kaksitoista-vuotiaana heiskui kotikylän kirkonmäellä. Ja alku on senvuoksi hankala. Mutta hän harjoittelee ahkerasti ja hänen joukkonsa alkaa häntä kehua ja häntä hymyilyttää. "Mitä te nauratte itseksenne, Baas?" kysytään silloin. "Oh, ajattelin vain", hän vastaa, "jospa äiti nyt minut näkisi!" "Pelaako sitten äitinne mielellään tennistä?" kysytään. Silloin purskahtaa Klaus Baas kaikuvaan nauruun.
Ja pelin loputtua otetaan kylpy, ja sitten tulee päivän viehättävin jakso: kodikas illallinen ja hauskaa yhdessäoloa aina yömyöhään. Pieni halli on valkea ja melkoisen korkea, leveät ukset ovat katupuutarhaan päin. Keskellä on pitkä pöytä, joka on koristettu runsaasti kukkasilla. Sen ympärillä istutaan aterioiden, ja kunkin selän takana seisoo valpas boy. Punkah[60] leyhyttää viileyttä katosta ja sen pyörinä tangolla säestää yksitoikkoisesti pöytäkeskustelua. Muut olivat kaikki hienoa sukua ja tiesivät kertoa huviloista ja puutarhoista, hevosista ja soutu-huveista, tanssiaisista ja kesämatkoista. Ja pian tuli ilmi, ettei Klaus Baas sellaisista osannut kertoa, mutta kun hän oli ystävällinen ja suora ja kun hänellä oli avuja, joita he kaikki olivat vailla: vanhan vakavuus, joka hänen silmistään kuulsi, vaikka hän olisi nauranutkin, ja talonpoikainen kekseliäisyys, melkein viekkaus, joka ilmeni kaikellaisissa hyödyllisissä pikkuseikoissa ja neuvoissa, niin muut olivat hänelle herttaisen hyviä.
Intia oli hänelle uusi maailma; mutta yhtä paljon myös nämä toverit, joiden seurassa hän ruokapöydässä istui. Vasta siellä, tuossa pöytäseurassa, jonka jäsenten kanssa hän vietti yhdenvertaisen päiviä aamusta iltaan, Klaus Baas kohosi siihen säätyyn, johon hän oikeastaan jo kauan oli kuulunut. Virkkuna, uteliaana ja ihmetellen hän kuunteli niiden juttuja ja oppi uutta kaiket illat.
Siinä kerrotaan ja sutkautellaan ja pakistaan ja ilveillään ja nauretaan — ja tuossa tuokiossa ilta pimenee. Silloin noustaan pöydästä ja heittäydytään mukaviin korituoleihin, jotka on asetettu piiriin avattujen ovien eteen. Heidän takanaan sytytetään seinäkynttilät. Silloin ilmestyy valkeaksi rapatuille seinille sormenkokoisia valkeita sisiliskoja: ne juoksevat ja ajelevat kärpäsiä ja napsahuttavat leukojaan ja pudota läiskähtävät permannolle. Suuria yöperhoja liitelee ulkoa heidän päänsä ohi huoneesen ja ne napsahtavat seiniin ja kynttilöihin. Ulkona puutarhassa kurnuttavat ja kaakuttavat kovalla äänellä ja julkeasti vihreät konnat; samalla aikaa laulavat ja hyrisevät ja helistävät lukemattomat sirkat, kukin omalla nuotillansa. Läheisellä kadulla astelevat shiksit[61] vartiossa ja hyräilevät hiljalleen yksitoikkoista duettoansa. Puupyöräiset härkävaunut, joiden laidoissa hulmuavat tulisoihdut, vierivät raskaasti ja hiljaa naristen ohi. Ulkoisen yön luo kuutamo lumivalkeaksi, kuutamo, joka hohtaa valkeana heidän kasvoillaan ja ympäröi heidät ja soodapullot pöydillä ja sinijakkuiset, ovella seisovat boyt kalpealla, kummittelevalla valolla. Ja vähitellen raukeaa juttu ja tunnelma vienonee ja ajatukset liitävät arkitoimista ja nykyhetkestä kauas kotirannoille.
Ja yksi kertoo sukunsa kantaisästä, joka oli saksilainen kankuri, föhriläinen kalastaja; toinen omasta isästänsä: kuinka kovilla hän oli ollut vaarin kanssa liikettä laajentaessaan; kolmas kertoo äidistään: mitä sukua, mitä suvun haaraa äiti oli ja millainen hän oli ennen nuorena. Neljäs näyttää muille siskonsa kuvaa: katselee itse sitä hiljaa ja kauan, kuin näkisi hänet ensi kertaa tässä kuvassa — ja hän kuuntelee rauhallisena ja ylpeänä kun toiset siskoa kiittelevät. Klaus Baas vaikenee ja kuuntelee ja kysäisee silloin tällöin jotakin varovasti ja viisaasti, ettei kertoja keskeyttäisi juttuansa. Ja kun sillä tavalla on kertoeltu, saattaa joku nousta ylös ja mennä itsekseen parvekkeelle, ja asettuu pilarin viereen ja seisoo siellä kauan aikaa liikahtamatta, ja katselee yöhön ja ajattelee kotimaatansa. Viimein nousee myös Oldenburgin poika ylös: hän on pitkä, vaaleaverinen ja pulska, hänellä on kauniit ja uljaat, mutta hieman hellät silmät. Hän on koko seuran lemmikki. Hänkin menee ulos ja hän seisoo siellä kauimmin. Mutta viimein hän ikäänkuin herää ajatuksistaan ja tulee takaisin ja tempaa lasinsa ja juo sen pohjaan, ja hänen kauniissa silmissään on synkkä tuli. Hollantilainen lääkäri on kyllä kieltänyt häntä sekoittamasta liiaksi whiskyä soodaan, mutta hän on vastannut että juoppous on perinnöllistä hänen suvussaan eikä hän siitä pääse. Ja siksi hän on kaikkien muiden murheen ja rakkauden esine…
Viimein sanovat toverit toisilleen hyvää yötä ja erkanevat. Klaus Baas ihmettelee levolle asettuessaan, kuinka häntä niin suuresti viehättävät ihmisten kohtalot ja kuinka hänen mielikuvituksensa kutoo aina niihin lisää. Ja hän muistelee otsa rypyssä entisiä haaveitaan, joista hän oli pääsemättömissä siellä Elbellä hiekkakuutilla kulkiessaan. Ja hänen päähänsä nousee taas tuo entinen epäilys: hän ei taidakaan olla luotu kauppiaaksi, vaan lehtimieheksi, kirjailijaksi tai johonkin muuhun sellaiseen epävakavaan toimeen.
Mutta sitten hän huomaa, että sehän onkin hänessä pelkkää maailmaan ja elämään tutustumisen intoa. Ja silloin hän naurahtaa tyytyväisenä turhalle huolelleen ja hän ajattelee taas turvallisesti elämän kirjavia kuvia. Ja niissä mietteissä hän kiitää kuin kirjavalla satupurrella, viirit ja liput liehuen, unten untuvalaan. Mutta huomisaamuna tekee velvollisuuden tunto ja toiminnan ilo ja voiton halu hänestä jälleen täysverisen kauppamiehen.
Vieras, outo kieli tuotti hänelle ensin paljon huolta. Hänen oli vaikea oppia joustavuutta ja keveyttä ja päästä maan kauppiaiden kanssa tavallisiin, tuttavallisiin pakinoihin: aina pyrki juttu takertumaan yleisiin, kankeihin liikelauselmiin. Silloin sanoivat muut, ettei se menekään sillä keinolla sellaiseen lujaan talonpojan päähän kuin hänen, ja he neuvoivat häntä koettamaan "Sleeping dictionarya",[62] niinkuin he kaikki muutkin. Small Streetin pikku japanittaret puhuvat malaijinkieltä kerrassa hyvin, he sanoivat, eivätkä elämältään ja ammatiltaan ole kansallisen käsityksensä mukaan millään muotoa huonoja naisia. Muuten: eläköön Klaus Baas heistä nähden miten vain tahtoi; mutta he eivät halua olla lihankiduttajia, kovan työn ja vieraalle maalle sulkeumisen ja ainaisen kuoleman vaaran lisäksi.
Silloin lähti Klaus Baas eräänä iltana pöytäseuran kokeneimpain veikkojen kanssa Small Streetille ja tuli alastonten, leikkiväin lapsiparvien läpi ja solakkain klingiläis-naisten ohitse, joiden kiiltävä hipiä kuvasteli kiinalaisten avoimista kojuista heijastelevaa lampun valoa kuin peili, sievään palmunlehvämajaan, missä oli kammio pieni kuin kotikylissä sänky. Ja siitä siististä kammiosta löytyi pieni keltahipiäinen japanitar, joka tuskin ulottui Klaus Baasin kainalokuoppaseen. Nuorukainen oli ensin sangen hämillään ja kohtelias, mutta yhtäkkiä hänen kielenkantansa laukesi. Ja kun nyt ei muu auttanut, niin hän jauhoi malaijia kuin poika, ja niin katosi kulmikkuus ja majassa oli oikein kodikasta. Ihmetellen ja ihaillen hän katseli pientä, siroa ja ystävällistä naikkosta ja viipyi hänen luonaan heti ensi yönä viisi tuntia ja palasi siirtolaan iloisena ja keveänä, onnellisena kuin suurenmoisesta, kauniista löydöstä. Ja hänen omatuntonsa oli harvinaisen hyvä.
Nyt tuli vieras kieli helpommaksi oppia, kun hän kerran pääsi päästä kiinni. Ja tuntuipa siltä, että hän pian kykenee sen avulla enempään kuin hänen toverinsa: hän osasi paremmin kuin muut lähestyä noita ruskeita, yksinkertaisia ja samalla niin ovelia alkuasukkaita.
Sillä välin oltiin kovassa touhussa. Aamulla oli saatava Lontoon pörssinoteeraukset tietoon aikaisemmin kuin englantilaiset firmat ja käännettävä ne kiireesti, ja sitten lähdettiin kaupungille ja hierottiin kauppoja kiinalaisten liikemiesten kanssa pippuri-, muskotti- ja tinakekojen ääressä, joissa viimemainituissa metalli oli pieninä pyöryläisinä kakkuina, — ja oltiin muka hyvin epäuskoisia ja ennusteltiin puoleen ja toiseen markkinain muuttumisesta ja moitittiin tavaraa huonoksi ja tingittiin ja ostettiin tai jätettiin valtaan. Sitten palattiin takaisin konttoriin ja huomautettiin liikepäällikölle minkä mitäkin tärkeätä seikkaa tai pyydettiin häntä käyttämään milloin mitäkin uutta temppua. Ja Karl Eschen voi kertoa kunnioittavasti pian:
"Olisittepas nähnyt, kuinka kuivasti, maltillisesti ja ystävällisesti Baas kohteli vanhaa Svee Hongia! Hänessä kunnostaa itseään vähä väliä vanha talonpoika: hän saa sen esille kuin taskustaan siepaten. Luulenpa, että ukolla oli hänen kanssaan niin hupaista kuin kiinalaisen isoisänsä kanssa."
Konttoripäällikkö hymyili ja sanoi: "Ei ole maailmassa Pohjanmeren talonpoikaa ovelampaa ihmistä. Muistanpa, miten kerran ennen muinoin eräs Büsumin kalamies puijasi erästä Berlinin herraa. Ikinä en unohda miten ukon kasvot loistivat: sulinta vakavuutta ja totisuutta!"
Saksalaiset eivät siihen asti olleet esiintyneet sikäläisessä seuraelämässä, joka oli vielä umpi englantilaista. Mutta nyt esitti Karl Eschen, että sinne olisi mentävä, sillä se oli sekä kasvattavaa että liikkeelle hyödyllistä. Ja hän sanoi Klaus Baasille:
"Silmät auki nyt! Saatte tutustua kohta seurustelumuotojen kaikkein hienoimpaan."
Karl Eschen tiesi, että toveri säästi rahaa kotiin viedäkseen, ja siksi hän tarjosi hänelle juhlapukujaan ja rintapaitojaan; mutta maanpoika oli hartevampi ja vähän lyhempi kuin hän, niin etteivät ne hänelle sopineet. Silloin Klaus Baas tilasi kiireesti uuden harmaan puvun, ja sitten lähdettiin kuuden miehen voimalla muukalaisten pariin, ensin Resident councellorin[63] luo ja sitten englantilaisten toiminimien ja hollantilaisen lääkärin vieraiksi, ja kaikkialla esitettiin heille myös naiset. Ja pian seistiin pallopelissä pitkiä, kohteliaita englantilaisia vastapäätä, jotka olivat yhtä hitaanlaisia illoin täällä vihreällä kentällä kuin aamulla sähkösanomia lukiessaan: "take it easy, Mr. Baas".[64] Ja pian tanssittiin klubin hallissa soikeakasvoisten, jäykänpuoleisten Englannin neitojen kanssa, joilla oli hyvin avokaulaiset seurapuvut, — ja englantilaiset herrat hännystakissa: "full dress", saksalaisilla valkeat "dinner-jackets".[65] Tanssiaisyö oli painostavan paahteinen ja innokkaassa tanssissa hiottiin likomäriksi ja kaulukset ja rintamukset kastuivat pilalle. Silloin lähettivät saksalaiset kesken tanssia boynsa hakemaan kotoa puhtaita kaulusvehkeitä ja muuttivat sivushuoneessa vaatetta ja astuivat jälleen saliin uusissa, valkeissa haarniskoissa, välinpitämättöminä muka, — kostaen siten frakkiniekoille. Ja itsetunto kohosi, ja he puhelivat nyt arastelematta kotimaastaan ja muukalaisista ja kaikesta maailman touhusta, ja kukkakimpusta, joka värisi aivan lähellä tuossa naisen povella, joka kiihkeämmin kohoili.
Kotimatkalla houkutteli Oldenburgin poika Klaus Baasin vielä Engineers-clubiin,[66] jossa myös oli pikku tanssiaiset, ja hän tanssi siellä jonkun kierroksen. Siellä oli joitakuita half cast-tyttöjä,[67] he olivat keskikokoisia ja uhkeita ja samalla siroja: kasvot ruskeat ja lempeät, silmät yhtä tummat, ihanat, mustan loimuavat. Etenkin eräs heistä oli kovin sievä ja lauhkea, ja hän liiti tanssissa kuin höyhen — niin tanssivat tuskin Blankenesen tytötkään — ja hän oli Klaus Baasille hyvin hellä, joten nuorukainen ei päästänyt tyttöä käsikynkästään ennenkuin ovelle ilmestyi yhtäkkiä Karl Eschen. Hän oli tullut toveriaan hakemaan ja vaati nyt vakavasti häntä pois. Ja kun Klaus Baas ja Oldenburgin poika kotimatkalla oikein kilvalla kehuivat tuota kaunista ja suloista tyttöä, niin Karl Eschen huomautti kuivasti:
"Aiotteko ruveta kuhertelemaan hänen kanssaan? Siitä voi tulla hyvin epämiellyttävät seuraukset, Baas. Aiotteko naida hänet? No, onnea vaan! Mutta minä puolestani tahdon vaaleaverikön: sillä tulee olla vaalea tukka ja valkea hipiä! Ja sen tulee ymmärtää jotain tehdäkin."
Silloin vaikenivat nuo hurmautuneet. Ja jonkun päivän päästä Klaus Baas näki tytön vanhemmat: isä oli paksu irlantilainen välittäjä ja äiti keltainen ja ryppynaamainen malaiji. Silloin oli Klaus Baas jälleen salaisesti sangen kiitollinen kelpo Karl Eschenille ja unohti sangen pian ruskean hempukan.
Sitten he oleskelivat klubilla vähä väliä. Ja tuon suuren, pyöreän klubipöydän ympärillä pidettiin hauskaa! Kun Peter Macdonald, joka oli ollut täällä jo kauan ja oli melkoisesti whiskyn syövyttämä, kertoi Singaporen ratsastuskilpailuista, joissa hän joka vuosi kävi koettamassa onneaan, kun hän innostui ja näytti tuolilla, kuinka hän oli ratsastanut, ja autteli puuhepoaan käsin ja jaloin laukkaan,… silloinkos naurettiin! Hän ei yleensä välittänyt mistään muusta kuin firmasta ja hevosista: kaikki, mitä hän sanoi, lähti hevosmaailmasta, ja useinkin hänen puheensa olivat kaukana miellyttävästä. Eräs kiivas Skotlannin poika, joka ei sietänyt hänen pitkulaista, kuivaa naamaansa ja jolta hän kerran kysyi: "Mitä te hirnutte?" nakkasi sinappipurkin vasten hänen liiviensä rintamuksia… Muudan pieni harmaahapsinen Englannin juutalainen pistäysi siellä tuon tuostakin Rangunista[68] ja kertoi mielijuttuaan: oli kerran nuorempana Liverpoolissa kyllästynyt elämäänsä ja silloin hän oli konttorissaan kiinnittänyt revolverin ruuvipihdeillä pulpettiinsa piippu itseään kohti; ja oli istunut siinä ja tuijottanut murha-aseen suuhun koko iltapäivän — ja alkoi yhä enemmän epäillä aikeensa järkevyyttä, ja lopulta hän pelkäsi ja irroitti revolverin paikaltaan ja heitti synkät ajatukset hiiteen; ja hänelle kävikin aivan hyvin. Ja sormeaan pudistaen hän nyt varoitti nousevaa nuorisoa: "Älkää hätäilkö turhia! Niin, älkääkä naurako!" Ja nyt naurettiin, ja Jack Hamilton sanoi hymyillen Klaus Baasille: "The jews are very elastic people! An anglosaxon would have done it, surely!"[69]
Ja miten hupaista oli toisena uuden vuoden aattona! Silloin juhlittiin Jack Hamiltonia, joka oli palvellut sikäläistä liikettä melkein viisikolmatta vuotta ja oli nyt lähdössä takaisin Englantiin. Oli valmistettu komeat illalliset ja hienoja juomia, paljon puheita, — ja kunniavieras oli sanomattoman hurmautunut ihanaan kotimaahan pääsystänsä. Hän oli pieni ja hintelö mies, noin viisikymmen-vuotias, mutta ijästään huolimatta paras tennispelissä koko joukossa; jäykkänä hän nyt seisoi pöydän takana — oli kaikkien kummaksi noussut pitämään puhetta: elämänsä ensimäistä ja erojaispuhetta. Hän puhui ensin elämästään täällä, lontoolaisen firmansa vanhasta konttorista, uskollisesta palvelija-vainajastansa, ja kirkkotarhasta, jossa moni hänen tutuistaan nukkui. Mutta sitten kodistansa Wiltshiressä, missä asui nyt hänen veljensä, "as good as gold",[70] jonka kanssa hän oli ennen käynyt yhdessä koulua, jonka kanssa oli viettänyt ihania, huolettomia nuoruuden päiviä, joka niin uskollisesti oli hänelle kirjoitellut näinä viitenäkolmatta vuonna. Ja hänen luokseen hän nyt aikoi mennä! Hän kuvaili kuulijoille kotitalonsa ja sen huoneen, jossa hän sitten saisi asua: akkunasta näköala ihanaan, suloiseen, uneksittuun laaksoon! Toiset kuuntelivat hiiren hiljaa, leuka melkein pöydän reunaan painuneena, eivätkä tohtineet katsoa ylös, sillä puhujan äänestä he tunsivat, että hänellä oli kyyneleet silmissä. Mutta kun hän sitten lopetti, niin rynnättiin hänen ympärilleen, nostettiin hänet ylös ja laulettiin silmät loistaen, myrskyisesti, haltioissaan: "He is a jolly good fellow!"…[71]
Vähän ajan päästä hän painui sangen hiljaiseksi ja pyysi vierustoveriaan saattamaan häntä kotiin, ja vastasi kummastuneiden kysymyksiin, ettei hän voi oikein hyvin. Ja seuraavana aamuna saatiin kuulla — se oli sunnuntai — että hän oli kuollut, kiitävään keuhkokuumesen. Sitten hänet saatettiin, toiset frakeissa, toiset valkeissa tennispuvuissa, kalmistoon, jossa ovat niin monen Hollannin ja Englannin kelpo pojan ja nyt lukuisain saksalaistenkin nimet paateen kaiverrettuina.
Kun höyrylaiva, jolla Jack Hamiltonin piti matkustaa, kulki hänen hautajaistensa jälkeen avoimelle merelle saksalaisten talon ohitse, lähtivät Klaus Baas ja Karl Eschen tapansa mukaan sunnuntairatsastukselle. Karl Eschen oli puoli pakolla saanut toverinsakin harjoittamaan tätä loistourheilua. "Teidän täytyy välttämättä osata purjehtia ja ratsastaa", hän sanoi. He ratsastivat vaieten leveää rantakatua pitkin. Viimein sanoi Karl Eschen allapäin: "Huomasitteko, että Oldenburgilainen itki haudalla? Aavistaa, ettei hän palaa kotiin täältä. Se on hukassa, joka ei voi luopua whiskystä… Mutta voi se tulla terveimmällekin. Kukapa olisi aavistanut Jack Hamiltonin kuolemaa?"