"Kahden vuoden päästä olette taas kauniisti kotona", vastasi Klaus
Baas.
"Kahden vuoden!" toisti Karl Eschen… Ja jonkun aikaa vaiettuansa hän sanoi: "Nyt ei ole sopiva matka-aika, mutta kaivos on saatava vesivoimalla käyntiin; tinan hinnatkin näyttävät pysyvästi kohoavan. Päälliköllä on monet epäilyksensä eikä hän tahtoisi, että me lähtisimme matkalle nyt, mutta veljeni kiirehtii. Kahdeksassa päivässä pääsemme 'Hyelongilla' Klangiin;[72] sieltä on sitten neljän päivän taivallus."
Klaus Baasilla oli säästöistään vielä jälellä sievä summa ja sillä hän teki kun sattui pieniä omia kauppoja. Hän sanoi: "No sitten minä teen heti huomenna ne turkiskaupat; voitan 300 dollaria niistä kahdesta pakasta."
Karl Eschen heräsi haaveellisesta tunnelmastaan, vilkaisi häneen ja sanoi: "Teillä ei ole muuta kuin ne afäärinne vain."
Moite kävi Klaus Baasin tunnolle ja hän vastasi: "Päällikkö tietää kyllä tästä yrityksestä; hän kehoitti itse minun koettamaan onneani."
"Päällikkö"! toisti Karl Eschen. "Tiedättehän, että on niin paljon päälliköitä, jotka keinottelevat liikkeensä selän takana; teidät on lähetetty tänne valvomaan Hampurin liikkeen etuja. Tuollainen yksityisyritys vivahtaa aina hiukan epähienolta, Baas. Kauppias olkoon puhdas, aamukylvystä päiväkirjaansa! Niin on omatunto vapaa ja ajatukset kirkkaat."
Klaus Baas puraisi huultansa; hän oli kyllä tottunut siihen, että Karl Eschen käytti näitä retkeilyjä peitotakseen hänen moukkamaisuuttansa kaikessa, missä se vielä ilmeni. Mutta kuitenkin se häntä loukkasi.
Karl Eschen vilkaisi häntä syrjästä ja sanoi: "Teidän asentonne on yhä liian epävarman kumara." Ja salatarkoitukselleen nauraen hän lisäsi: "Satulassakin omatunto olkoon puhdas ja mies sitä mukaa!"
"No, jo riittää", nauroi Klaus Baas ja kannusti ratsunsa laukkaan.
Kahdeksan päivän päästä he lähtivät kaivokselle. Oli helmikuu, ja matka oli varsin vaivalloinen. Jo merimatkalla Klangiin tuli vastuksia, jotka lamauttivat heidän rohkeuttaan ja voimiaan. Meri oli levoton; höyrylaivan huonosti hoidettu kone kolkutti ja vinkui; ruoka oli huonoa, eikä koko höyrylaivassa ollut kelvon siistiä paikkaa; heihin tuli molempiin meritauti. Mutta vielä oli toki ilma hyvä ja länsituuli liehtoi viileyttä. Vaan kun sitten päästiin maihin ja sydänmaan retki alkoi, muuttui ilmakin. Milloin paahtoi päivä kuin tuli, milloin satoi kuin saavista kaataen ja ukkonen pauhasi. He nousivat ensin jonkun matkan veneellä virtaa myöten ylös ja kulkivat sitten jalkaisin rämeiden poikki ja korkeiden aarniometsäin kautta, kaitoja märkiä polkuja pitkin. Milloin tultiin pieniin malaijilaiskyliin, ja milloin noustiin ylämäkeen kukkuloille ja painuttiin taas alas notkoon ja puhkottiin viidakkoa, joka muistutti hiukan Holsteinin viidakoita. Siellä näkyi tuon tuostakin käytettyjä tinakaivoksia; vähä väliä tuli näet aho, joka oli pengottu nurin. Pimeät ja hiostavat yöt he viettivät epämukavien pysähdyspaikkojen kojuissa. Heillä oli seuralaisina kaksi luotettavaa hindua, molemmat klingejä, sekä eräs kiinalainen ikämies kaupanvälittäjänä.
He tarkastivat matkalla useita kaivosalueita, joissa tina oli jyväsinä hiekkakerrostumassa: siitä se eroitettiin vedellä huuhtelemalla. Ja he koettivat kiinalaiselta hankkia tietoja vesivoiman saannista, työväestä ja päiväpalkoista, metallipitoisuudesta ja metallin arvosta.
Neljäntenä päivänä he tulivat kurjassa tilassa kaivokselle. He hankkivat heti muutamia työmiehiä ja tutkivat, kuinka laaja alue oli, kuinka tinapitoinen, millainen oli tarjolla oleva vesivoima, ja tekivät pari sulatuskoetta ja kyselivät alkuasukkailta kaikellaista, mistä eivät olleet selvillä. Ja viidentenä päivänä he päättivät, että kaivos pidetään itse ja otetaan siitä metalli pois, koskapa he nyt kerran olivat tänne asti tulleet ja olivat molemmat nuoria, terveitä miehiä, ja koska kustannukset heidän arvionsa mukaan eivät nousseet yli sadan tuhannen markan. Vielä saman päivän iltana he nauttivat yhdessä mietoa whiskyä ja soodaa, ja olivat ensi kertaa koko matkalla, vaikkeivät vielä oikein hyvin voineet, hyvällä tuulella.
Mutta seuraavana aamuna varhain tuli Karl Eschen toverinsa makuusijalle, ja kun Klaus Baas heräsi, valitti kovaa vatsakipua ja sanoi nauttineensa turhaan koleratippoja; oli ollut kovat tuskat koko yön. Ja kun hän aikoi palata vuoteelleen, niin hän kompastui Klaus Baasin jalkoihin ja lyyhähti voimatonna polvilleen.
Klaus Baas hypähti ylös ja auttoi hänet vuoteelle ja herätti seuralaiset, jotka nukkuivat toisessa majassa, ja kyseli unenpöpperöiseltä kiinalaiselta lääkäriä ja rahvaan lääkkeitä, ja hän lähetti klingit jotensakin vähillä toiveilla juoksemaan rankkasateesta huolimatta lähimpiin pysähdyspaikkoihin tiedustelemaan, tokko siellä sattuisi olemaan lääkäriä tai jotain taitomiestä. Mutta kun Klaus Baas sitten haki lääkkeitä pienestä matkalippaasta, kertoi sairas taistelleensa jo monta viikkoa tätä tautia vastaan ja koettaneensa turhaan lääkkeitä; mutta veli oli tahtonut saada tämän kaivosasian tavalla tai toisella mitä kiiruimmin ratkaistuksi. Sairaan täytyi vähä väliä nousta vuoteesta ja hän oli jo niin heikko, että hänen oli turvauduttava toverinsa käsipuoleen. Klaus Baas näki, että hän oli kaiken yötä ulostanut melkein selvää verta; ja päätti kaikin mokomin lähteä huomisaamuna, vaikka vasten sairaan tahtoa, paluumatkalle rannikolle.
Mutta illalla tuli kova kuume, ja puoliyöstä heikkonivat Karl Eschenin voimat niin, että hän huononi silminnähtävästi. Kuume kai lamautti hänen lujan tahtonsa, sillä hän ilmaisi nyt salaiset kuoleman ajatuksensa suoraan. Hän sanoi Klaus Baasille, sanoi luonnottoman rauhallisesti, että kun tästä nyt "tulee loppu", hänen oli otettava rahat ja paperit, jotka olivat hänen taskuissaan, ja luettava kirjeet. Ja vähät voimansa ponnistaen hän saneli valtakirjan ja piirsi sen alle nimensä ja sanoi: "Huomen oli ensi päivä, jolloin aioin jotakin liikkeemme hyväksi toimittaa; ja nyt minun täytyy kuolla."
Ja vähän ajan päästä hän lisäsi: "Veljeni ei ole kyvytön liikemies, mutta hän on vaimoaan kohtaan heikko… Te ehditte vielä pitkälle, Baas… Kun teille hyvin käy, niin muistakaa vähän äitiäni; on hirveää ajatella, että hän joutuu puutteesen."
Klaus Baas tarttui nyt hänen polttavaan käteensä ja lupasi rehellisesti ja miehen sanalla pitää huolta hänen äidistään. Ja hän puristi lujemmin Karl Eschenin kättä ja vakuutti, että kyllä hän paranee ja he matkustavat yhdessä kotiin. Mutta kauan hän ei tätä surkeutta sietänyt nähdä, vaan meni ulos majan ovelle.
Hän ei ollut vuosikausiin rukoillut, eikä hänellä ollut minkäänlaisia uskonnollisia tarpeita. Ja nyt hän seisoi rankkasateessa ja tuijotti pikimustaan pimeyteen ja tahtoi rukoilla. Ja taas yltyi rajuilma: salamat täyttivät taivaan kuin hulmahtelevat tulisoihdut, ukkonen jyrisi alinomaa, yhä täristävämpänä. Tuokio oli hiljaista, mutta silloin kajahti pimeästä metsästä apinain käheä ja ilkeä rääkynä, ja kaukana karjui tiikeri. Klaus Baasista tuntui silloin kuin ei hänen kotimaansa Jumala täällä olisikaan tai kuin sillä ei olisi täällä yhtään sananvaltaa ja että hänen oli mahdotonta saada tässä melussa äänensä kuulumaan sen Jumalan korviin. Mutta kuitenkin hänen sielustaan kohosi epätoivoinen, palava avunhuuto, ikäänkuin koetteeksi, sen Jumalan puoleen, ja kuin hourupäinen hän rukoili "Jumalaa ja kaikkia taivaan hyviä valtoja" pelastamaan hänen ystävänsä, "jota hän niin kauheasti rakasti."
Mutta apua ei tullut ja hänet hylättiin tylysti, ja murheesta sekaisin hän sai palata majaan. Siellä sairas jo houraili. Hän kertoi muka äidille ja siskoille Intian matkastansa ja kirjoitti veljelleen pitkän kirjeen: veli ei muka saisi myydä kaivosta polkuhintaan, sillä niillä rahoilla hänen vaimonsa saattoi matkustaa pitkäksi ajaksi Parisiin ja ostaa pronssiveistoksia ja silkkisiä, hienoja alushameita. Ja niin heittelehti Karl Eschen pitkän aikaa rauhattomasti vuoteellaan: hän virui, poloinen, omassa veressään.
Kun ilma aamuyöstä hiukan selkeni ja raikastui, niin Klaus Baas kannatti ystävänsä majasta ulos ja istui hänen vieressään taivasalla. Sairas tuli hetkeksi tajuihinsa ja tunsi varmasti kuolevansa ja lähetti Klaus Baasin kautta terveisiä omaisilleen. Ja sitten hän vaipui taas horroksiin ja näki hourenäkyjä, joista yhtä mittaa mutisi: Alsterin purjehduksista, oivasta purjetuulesta; ja hän huusi tovereilleen toiseen veneesen, ja ei sitten löytänyt Themsellä sopivaa laituria, ja vähitellen hänen äänensä heikkoni hiljaiseksi, väsyneeksi valitukseksi. Pari kertaa hän vielä huudahti kuin kaukaa, huusi äitiään, ja sitten hervahti nuori, voimakas ruumis, ja hengitys verkkeni ja rinta liikkui vaivalloisesti, viimein melkein väkinäisesti. Ja vihdoin hän ei hievahtanutkaan. Klaus Baas istui vielä pitkän aikaa kumarassa hänen ääressään ja tuijotti silmät nurin häneen ja odotti henkeään pidättäen. Ja nousi sitten ylös.
Hän kierteli huohottaen melkein tunnin kuolleen vieressä, seisattui, kumartui katsomaan hänen kasvojansa, ja lähti taas kävellä hoippumaan, väänteli käsiään ja puserteli päätään ja tuska raateli hänen sieluansa kuin pedot: Äiti raukka! Hyvä Jumala, hänen äiti raukkaansa. Tällaiset sanomat on nyt lähetettävä! Sisko raukat! Kuinka kauhistavaa, kuinka hirmuista! Ja minä, minä! Minun ainoa ystäväni! Mitä on nyt tehtävä? Sana heti rannikolle!… Hän oli minulle niin hyvä ensimäisestä konttoripäivästä saakka, ainoa ystävä! Eikä ketään, ei ketään muita! Ei kukaan, ei kukaan ole minusta niin välittänyt!… Voi äiti raukka! Mitä on minun nyt tehtävä? Sana rannalle, sana!… Täytyy hänet tänne haudata…
Ja hän meni majaan ja kirjoitti lyhyen kuolinsanoman ja antoi tiedon saamastaan valtakirjasta, mutta unohti ne jälleen taskuunsa, ja lähti ahon poikki valitsemaan metsän rinteeltä haudan paikkaa. Hän haki ja tuli takaisin ja tuijotti vainajaa ja meni taas metsään ja haki taas. Ja viimein hän löysi mieleisensä paikan: mukavan komeron valtavan varingan paksujen juurten suojassa, loivan rinteen puolivälissä: sen puun antaisivat ihmiset varmaankin olla rauhassa. Ja hän palasi majaan, jonne olivat jo tulleet sekä klingit että kiinalainen, ja heidän kanssaan hän sitten kantoi ruumiin varingan juurelle, kaivoi itse hautaa toisten kanssa ja laski ystävänsä vaippaansa käärittynä maan syvään, ruskeaan kohtuun. Hän puhui vaikeasti vieläkin, mutta sai toki luetuksi saksaksi isämeidän; Herran siunausta hän ei enää muistanut, hän sanoi vain: "Lepää rauhassa, ystävä; Jumala kanssasi!"
Sitten hän lähetti apulaiset takaisin majaan ja istahti varingan juurille, jotka kyömyilivät polven korkeudella maasta, otti taskustaan paperia ja alkoi piirtää siihen haudan paikkaa ja merkitsi tarkoin ilmansuunnat ja välimatkat toisista huomattavista kummuista. Ja sitten hän kirjoitti siinä puun juurilla, haudan partaalla istuen kirjesalkku polvilla päällikölle tarkan selostuksen Karl Eschenin kuolemasta, edelleen Hampuriin lähetettäväksi. Ja kirjoittaessaan, jolloin joka seikka täytyi tarkoin ajatella ja selvästi esittää, hän alkoi rauhoittua, ja hänen sielunsa ankara kaksikymmentuntinen jännitys laukesi. Ja niin hän kirjoitti loput, liikettä koskevat seikat, aivan selvin ajatuksin.
Sitten hän pani kynän taskuun ja katseli hautakumpua ja tunsi enää vain kylmää katkeruutta. Tällaista se oli elämä! Muutamassa hetkessä työkyky, voima, kunnia, into, toiveet: tomua ja tuhkaa! Ja entä Jumala! Ah — Jumala! Mikä Jumala!? Voi hyväinen aika! Täytyy kiintyä aikaansa kynsin hampain, niin kauan kuin se vielä on, ja koettaa, tokko ehtii saada aikaan mitään! Häntä oli onni tähän asti paljon auttanut; hänellä oli ollut hyvät vanhemmat, Laura Morgenstern oli auttanut, ja tämä hänen ystävänsä, vainaja. Mutta nyt hän oli aivan yksin. Hänen täytyi tarttua elämään kovin käsin ja viisaasti! Rahaa, rahaa! Mitä oli nyt tehtävä? Miten oli viisainta menetellä? Mitä hän voisi saada toimeen tässä asiassa? Hänellä oli valtakirja, mutta ei yritystä toteuttaakseen rahaa. Eikä ollut liioin uskottavaa, että Arthur Eschen hänelle lähettäisi.
Kun hän paraikaa aprikoi haudan ääressä, mitä hänen oli tehtävä, niin hän näki vastapäätä kukkulalla kävelemässä kolme outoa miestä, jutellen kahden kiinalaisen ja klingien kanssa, jotka hekin olivat siellä. Ja sitten he tulivat painannetta myöten ylös hänen luokseen. Yksi vieraista oli keski-ikäinen englantilainen, jonka hän oli nähnyt rannikolla jo ennen ja jota oli mainittu eräiden kaivosten omistajaksi ja koko kulmakunnan paraaksi kaivospaikan tuntijaksi. Toinen oli saksalainen ja hänkin oli ollut rannikolla englantilaisen seurassa: mainitsivat häntä metallisuonten hakijaksi, — uskalikko mies, yllä tiukka khahipuku ja huonot säärykset, parta pörröinen. Kolmantena oli vanha kiinalainen.
He tulivat luokse, istahtivat varingan juurelle vasta luodun hautakummun ääreen ja kysyivät kaivospaikan omistajaa. Kun Klaus Baas vastasi, että tuo vainaja oli ollut osakas ja valtuutettu, niin englantilainen lohdutteli: "No saapahan levätä omassa mullassaan, se ei ole jokaisen onni." "Omassa tinassaan", tokaisi kiinalainen. Mutta saksalainen kysyi rohkeasti: "No, entäs te?"
Klaus Baas hoksasi, että kiinalainen iski saksalaiselle silmää, ikäänkuin sanoakseen: varovasti! Ja kun hän siinä hapuili keinoa käyttääkseen noita tulokkaita hyväkseen ja tapaili epävarmana sanoja — hän oli vielä aivan sekaisin äskeisestä kauheasta onnettomuudesta — niin hän huomasi, että hän puhui kömpelösti. Ja arveli näyttävänsä varmaan sangen saamattomalta ja tottumattomalta. Ja niinpä hän nyt jatkoi tahallaan kömpelöön tapaansa, tuskin itsekään aavistaen vielä, että hän koetteli houkutella heitä rohkeammiksi, sitten yhtäkkiä karatakseen heidän kimppuunsa. Ja hän jutteli sillä avuttomalla nuotilla hyvän aikaa, ja silloin hänessä heräsi häijy salainen voitonilo, ja hän kysyi muka avomielisesti minkä mitäkin ja väitti jonkun kerran vastaan. Ja kysäisipä vähä väliä ikäänkuin ei olisi kaivossanoja tuntenut: "Mitenkäs se nyt olikaan?" Ja julisti aletun ilveilyosansa lumoamana ja siitä innostuen, ettei hän Eschenistä juuri pitänyt ja ettei hän oikein tiennyt, mitä hän tällä vainajan valtakirjalla tekisi. Ja yhä haltioituen kujeesta hän salasi ovelasti ilonsa — hänen Iaisissahan ovat tosi ja hulluttelu eroamattomia kuin veli ja sisko — ja otti edestään kellertävän vuorauslaudanpään, joka oli majan rakennuksen tähteitä, ja veti, oikeastaan mitään ajattelematta, puukkonsa tupesta ja alkoi vuoleksia, mutta johtuipa siitä sanomaan lapsellisen avomielisesti: että hän oli ennen halunnut puunleikkaajaksi, mutta Eschenit olivat pakottaneet hänet, sillä hän on orpo ja niille kaukaista sukua, liikealalle.
Englantilainen sanoi silloin huolettomasti: "Nyt olisi kai omistajan parasta myydä kaivos, jos se on minkään arvoinen."
Hänen toverinsa naurahtivat: "Kukapa sen ostaisi?"
Klaus Baas huiskautti kieltävästi puukkoansa: "Eschenin liike on vakuutettu siitä, että se on noin kymmenen tuhannen punnan arvoinen, ja muutenkin: miksipä myydä? Eschenit ei sitä tee, jo liikeylpeyskin estää. Se on selvää."
Toiset vaikenivat vähän aikaa. Ja sitten alkoi englantilainen, välinpitämättömästi ja laiskasti kuin olisi pakinoinut tulitikun pätkästä, jonka hän oli heittänyt tuohon eteensä Karl Eschenin haudalle: "No sitten kai teille tulee kaivostyöt? Teillähän on valtakirja."
Klaus Baas leikkasi aprikoiden loven keltaiseen lautaan ja vastasi harvakseen ja alakuloisesti: "Kun en oikein ymmärrä sellaisia enkä välitäkään; Eschenit eivät sitäpaitsi minuun luota, eivät lähetä rahaa."
Silloin aikoi saksalainen taas avata suunsa, mutta kiinalainen esti, vilkaisten häneen varovasti. Englantilainen kopisti lyhyen piippunsa perät haudalle ja sanoi lauhkean miettivästi: "Weil… Mutta jos jättäisitte meille rakennustyöt? Meillä on kaikki mitä tarvitaan: kulit, johtoputket, huuhtomokoneet ja tarvittavat rahat. Otamme huoleksemme koko homman; ja te maksatte tinassa."
Klaus Baas näytti säikähtävän ja oli muka epävarma. "Olisihan se kyllä mukavaa", hän sanoi, "mutta täytyisi tehdä oikea kontrahti, ja se ei saisi tulla kalliiksi."
Nyt vaiettiin taas vähän aikaa. Sitten sanoi englantilainen hartaasti piippuaan sytytellen: "Kontrahdeista syntyy yleensä helposti rettelöitä, etenkin kun maksu lankeaisi tinassa. Ehdottaisin sen vuoksi, että jäisitte itse tänne ja valvoisitte etuanne. Me luotetaan teihin, niin ettei tässä riitaa syntyne. Luuletteko, että saisitte viipyä täällä?"
Klaus Baas oli muka imarruksesta mielissään ja hämillään ja sanoi ystävällisesti: "Jos niin tahdotte, niin voinhan minä kai toistaiseksi jäädä; ei siellä toistaiseksi olekaan ketään, joka voisi tulla sijaani. Ja kun niin ollen joku teistäkin jää tänne, en joudu niin kauhean yksiksenikään."
Silloin he laativat tavanmukaisen välikirjan, jonka nojalla muukalaiset olivat sitoutuneet hankkimaan sen ja sen verran työvoimaa ja tarvittavat koneet ja työkalut määrättyä maksua vastaan, ja kadottivat vuokra-oikeutensa kaivokseen sikäli mikäli heille tuli maksu saadussa tinassa "in natura" taikka päivän hintain mukaan viikottain. Klaus Baas oli olevinaan vielä hyvin arka ja hermostunut ja toisti vähä väliä: että hän ei voi, hän ei uskalla, että kontrahdin täytyy olla edullinen ja moitteeton, muuten hän ei siihen suostu. Ja siten tuli kontrahdista Eschenille hyvin edullinen.
Paikalle tuli jo seuraavana päivänä kahdeksankymmentä miestä työkaluineen, ja tuokiossa oli kyhätty majat ja alettiin kääntää nurin kenttää hartian väellä. Johtajat hoputtivat työväkeä alinomaa: heillä oli nähtävästi suuri kiire päästä tinan kimppuun.
Klaus Baas istui Karl Eschenin haudan ääressä varingan juurella ja vuoleksi laudasta ulkomuistista samallaisen kauniisti koristetun kappaleen, jollainen oli ollut hänen synnyinkotinsa oven kamanana Heisterbergissä; siinä oli seissut monien kauniiden kiemurain keskessä: "Ällös toivo palkkaa taivaan: työsi palkoin ryhdy vaivaan." Se kirjoitus tuli nyt tähänkin, ja vähä väliä hän katsahti muukalaisiin, jotka hoputtivat työväkeä. Joskus tuli englantilainen hänen luokseen ja pakisi ystävällisesti ja kyseli, oliko hän varoissaan, ja ilmoitti, ettei pieni omaisuus olisi pahaksi. Silloin kohautti Klaus Baas päätänsä, kuin puolikuuro uutta kaunista säveltä kuullen, ja sanoi: "Niin… niin… tottahan se on", kuin uskoen rikkauksien taivaasta tipahtavan; mutta salassa hän heille nauroi.
Ja hän kuleksi tuhman näköisenä kaivoksella ja huomasi silloin, että suonet olivat vahvat; ja lähetti salaa kirjeen rannikolle ja pyysi avuksi luotettavaa miestä.
Kun työskenneltiin ankarasti ja sää oli suotuisa, niin valmistui sulattimo kahdessa viikossa, ja kaksi päivää sen jälkeen olivat ensimäiset kaksisataa tinaharkkoa valetut ja ladottiin härkävankkureihin. Silloin nakkasi Klaus Baas korean laudanpään pois ja tuli reippaasti paikalle. Englantilainen kiiruhti luokse ja koetti pidätellä häntä puheillaan ja aikoi tiliä antaessaan pistää hänen kouraansa sadan dollarin setelin. Mutta Klaus Baas ei huolinut kuittia eikä seteliä, vaan vertasi kuittia kuormiin, ja näki silloin, etteivät ne lyöneet yksiin; hän luki harkot uudestaan ja jakoi kontrahdin mukaan: nämä maksuna, nämä Eschenin liikkeelle.
Toiset ihmettelivät ja nurisivat, että tällä tavallahan nyt syntyy rettelöitä sittenkin! Klaus Baas vastasi lyhyesti: noudattakoot välikirjaa, tai hän kääntyy lähimpäin viranomaisten puoleen. Ja hän meni majaansa ja istui ovella telttatuolilla koko kuutamoisen yön, revolveri varmuuden vuoksi kädessä.
Huomenna oli jo keinottelijain kiukku lauhtunut, ja he tulivat hänen luokseen ja sanoivat hiukan kujeillen: "No, ettekö te nyt puunleikkausta harjoitakaan?"
Klaus Baas oli vielä liian nuori mukautuakseen samaan sukkelaan sävyyn ja ärähti nenäkkäästi: "I am a merchant like you".[73]
Seuraavana päivänä tuli rannikolta eräs toveri, jonka liike oli lähettänyt hänen avuksensa, ja hän jäi hänen luokseen.
Klaus Baas toimitti Hampuriin selostuksen kaivosyrityksen nykyisestä tilasta ja kehoitti puolestaan kaivamista yhä jatkamaan, koska se kerran oli aloitettu, sekä lähetti viikottain saadun tinan rannikolle. Toisella kuulla tuli Arthur Escheniltä lyhyt kirje, jossa hän kiitti kuivasti Klaus Baasin ilmoituksesta "rakkaan veljemme kuolemasta." Liikepuolta koskevat seikat selvittäisi konttori, jossa Klaus Baas palveli. Mutta sitten kirjoitti konttori, että heidän tehtäväkseen oli määrätty myydä tuo "kovanonnen kaivos" mitä pikemmin, ja se oli päättänyt lunastaa sen itse. Siten jäi Klaus Baas vielä puoleksi vuotta konttorin palvelukseen kaivokselle. Sen jälkeen hän anoi pääsyä takaisin konttoriin. Tuli viimeinen sydänmaassa olon päivä, viimeinen haudalla käynti, sitten rannikolle paluu.
Nyt hän työskenteli taas vaaleankeltaisen pulpettinsa ääressä ja pelasi tennistä vihreällä ruohikolla ja vietti illat hallissa, totisempana ja hiljaisempana ja liikkeissään ja puheissaan hillitympänä kuin ennen. Ei hän ollut enää joka suhteessa yhtä tyytyväinen kuin ennen: Karl Escheniä ei ollut olemassa; Oldenburgin poika oli lähtenyt Singaporeen; uudet tulokkaat, joita oli kaksi, olivat liian nuoria ja nulikkamaisia. Ja kaivosretki olisi voinut luoda hänen onnensa, johtaa hänet itsenäisempään asemaan, mutta niin ei käynyt.
Ja siksi hän istui illoin monta tuntia pienessä huoneessaan yksinään ja lueskeli vanhoja aikakauslehtiä ja ajatteli harmitellen, kuinka kauan hän vielä saisi odottaa, kunnes pari kolme häntä ylempää ja pystyvää miestä siirtyisi pois ja hän saisi paremman paikan. Ja hän ajatteli, että taitaa olla parasta kun ei yritäkään täällä, vaan lähtee koettelemaan onneaan Hampuriin.
Niin tuli eteen kotimatka aikaisemmin kuin hän vuosi sitten oli ajatellut.
Oliko nyt neljä vuotta siitä, kun hän oli Intiaan saapunut kauniine haaveineen? Lepäsikö nyt siellä metsäisten, sinisten vuorten takana varingapuun alla Karl Eschen? Eikö konttorissa Beachstreetin varrella, joka oli ensin niin täynnä ihmeitä ja arvoituksia, ollut hänelle enää mitään uutta? Eikö haaveksittu Intia, josta hän oli toivonut, uneksinut oikeita edistymisensä ihmeitä, ollut häntä edistänytkään eikä näyttänyt ihmeitä lainkaan? No niin, minkä sille voi! Tehty on tehty! Hän sai kiittää onneaan, kun pääsi sieltä edes terveenä kotiin. Hän oli nuori vielä, hänen oli nähtävä, eikö kotimaassa riittäisi työtä ja onnea hänelle.
Tämä höyrylaiva oli suurempi kuin se, millä hän oli Intiaan matkustanut. Ja kaikki paikat oli täynnä: nuoria miehiä, jotka kuin hän straitilla[74] oltuansa palasivat kotimaahan; naineita ikämiehiä, jotka matkustivat kotiin "for good",[75] enimmät hiukan puolivillaisia: miehet puhelivat kursseista, rouvat leningeistä ja koristuksista, ja istahtivat aterioitua pariksi kolmeksi tunniksi sohville loruamaan. Saksalainen opettajatar, irlantilainen naislähetyssaarnaaja, nuori englantilainen kauppiaan vaimo, joka tuuditti kaksoisiaan pienen pienessä verkkovivussa.
Klaus Baas meni milloin kenenkin luo juttusille; hän puheli vanhojen liikemiesten kanssa kaupasta ja merenkulusta, verkkaisen laiskasti, ja kuunteli heidän naikkostensa jalokivi-esitelmiä. Mutta mieluimmin hän istui nuoren äidin luona ja keskusteli hänen kanssaan puolisosta, lapsista, vanhemmista. Ja hän keinutteli hiljaa vipua ja leikitteli lasten kanssa, itsekin sellaista hellyyttä ihmetellen, niin että hänen poskillensa syttyi hieno puna. Ja hän vakuutteli omaksi ja rouvan kummastukseksi että babyjen sinisilmät muuttuvat ajan pitkään ruskeiksi.
Eräänä pilvisenä, keskikesänpäivänä puolelta päivin hän palasi mukavan matkan jälkeen Hampuriin ja meni erään matkatoverin kanssa hotelliin ja sieltä suoraa päätä H.W. Thaulerille, hän tahtoi näet välttämättä nähdä, eikö liike voisi tarjota hänelle jotain tointa. Mutta hän saikin huomata, että ylemmät olivat hänen tiellään, niinkuin hän oli jo ajatellut Intiassa; häntä ei koetettukaan kiinnittää liikkeesen; oli ehkä saatu vihiä hänen keinotteluistaan omin nokin. Silloin hän meni hyvinkin allapäin A.C. Eschenin konttoriin. Arthur Eschenin oli huomattavasti hyvin vaikea nähdä lähistöllään häntä, sillä olihan hänellä ollut hallussa velivainajan kirjeet, joissa kelpo veli oli moittinut häntä huonoista kaupoista ja liian tuhlaavaisesta kotielämästä. Ja hän sanoi hyvin vierovasti, että kuoleman selostus oli ollut siksi perinpohjainen, ettei hänellä ollut enää mitään kyseltävää; mutta äiti kai mielellään tapaisi Klaus Baasia; eikä kysynyt sanallakaan, mitä Klaus Baas nyt kotiin palattuansa aikoi.
Silloin Klaus Baas lähti Mittelwegille ja seisoi pian vanhassa tutussa salissa, ympärillään nuo tummat öljyväritaulut, seisoi ystävä-vainajansa äidin edessä. Rouva Eschen itki. Klaus Baas sanoi tulleensa ainoastaan sen vuoksi että hänen poikansa oli pyytänyt häntä siellä käymään ja että hyvä tapa niin vaati, — muuten hän olisi pysynyt poissa, sillä luonnollisesti tuotti hänen näkemisensä rouvalle vain tuskaa; ja hän oli kertonut jo kaikki tarkalleen ja totuuden mukaisesti kirjeessä. Ja niin sanoen hän asetti pyöreälle sohvapöydälle kolme kuihtunutta varinganoksaa, puun, jonka juurella Karl Eschen lepäsi, ja lisäsi kuivanlaisesti ja puisevasti, että ystävä-vainaja oli pyytänyt häntä ajattelemaan hänen äitiään, jos rouva sattuisi tarvitsemaan hänen apuaan; sellaista tapausta hän ei tietysti toivonut ja uskonut, mutta jos sattuisi: hän tekisi kaiken voitavansa parhaan ystävänsä äidin tähden. Ja kun rouva ei mitään kysellyt, Klaus Baas nousi ylös ja odotti, että rouva hyvästelisi. Rouva Eschen katsoi häntä lempeästi kyynelten läpi ja näytti haluavan sanoa vielä jotain, tai ehkä pyytää viipymään, mutta ojensi sitten kätensä ja puristi Klaun kättä kovasti; mutta talossa käymään hän ei pyytänyt sanallakaan.
Kun Klaus Baas painoi salin oven kiinni ja tuli hämärään eteiseen, raottui ovi sen päässä ja kaita laskevan päivän hohde valahti eteiseen. Hän katsahti ovelle ja näki silloin sieltä pilkistävän nuoren tytön: hänen irtaimilla, vaaleilla hiuksillaan hohteli valo kuin kulta. Klaus Baas meni eteisestä portaille, ja ajatteli surevaa Eschenin rouvaa, ja että se tyttö oli varmaankin pikku Sanna; hän olisi häntä mielellään tavannut, Sanna oli aina ollut niin hupainen ja kiltti. Mutta samassa aukeni Klaus Baasin takana katuovi ja kuului arastelevia askeleita, ja Klaus Baas tunsi, että ne olivat Sannan. Tyttö arasteli yhä; mutta vihdoin hän teki lujan päätöksen ja tuli kiireesti alas ja alkoi puhua — Klaus Baas luuli hänen kysyvän jotakin velivainajasta — ja pyysi hyvin häpeissään:
"Suokaa anteeksi, herra Baas, mutta minulla olisi pieni pyyntö… Muistatteko, kuinka otitte silloin neljä vuotta sitten, kun olin kymmen-vuotias, minut vuoteesta ja kannoitte toiseen huoneesen… äiti ja sisko — joka on nyt Meksikossa — ja tyttö, joka silloin oli siinä, ovat luvanneet, etteivät he hiisku siitä kellekään. Mutta teidän täytyy myös se ehdottomasti luvata, herra Baas, olkaa nyt niin hyvä?"
Klaus Baas oli hienolle, komealle tytölle kohtelias kuin täysikäiselle neidille ainakin — kuinka voimakkaat, upeat huulet Sannalla oli; yhä vieläkin niiden lomasta hampaat vähä väliä pilkistivät — ja Klaus Baas vastasi kohteliaasti: "Lupaan tietysti… mutta miksikä…?"
Sanna tähysteli kenkänsä kärkeä ja sanoi hämillään ja tärkeästi: "Kun on eräs ystävä… häpeäisin faktillisesti kuollakseni, jos hän saisi sen kuulla! Ja sitäpaitsi: hän tulisi ihan hulluksi mustasukkaisuudesta. Olkaa nyt niin hyvä, herra Baas! Miten taivaallista, jos voisitte vannoa, ettette siitä hiisku kellekään!"
"No minä vannon kautta sieluni", lupasi Klaus Baas ja ojensi kätensä, — ja piteli Sannaa kädestä, vaikka hän jo kääntyi mennäkseen. Ja kysäisi silloin iloisesti, kädenlyönnin yhä yhdistäessä heitä: "Ja — osaatteko vielä matkia tiikeriä ja jalopeuraa kuin silloin, kuusivuotiaana?" Mutta nyt väänsi Sanna arasti ja melkein peläten kätensä irti ja meni sisään. Klaus Baas pudisti katkerasti päätänsä. Korskea, kummallinen heimo! hän supisi ja meni kaupungille.
Hän ehti vasta illalla omaistensa luokse. He asuivat nyt uudessa paikassa, avarammassa huoneistossa Wexstrassen varrella. Klaus Baas ihmetteli, miten pian nuori väki kasvaa, ja istuskeli äidin ompelupöydän vieressä, — sekin oli sillä välin laajentunut — ja kyseli kaikellaista ja vastasi lempeästi nuorimpain lukemattomiin kysymyksiin. Hän kuuli, että Laura Morgenstern oli kuollut ja että Kalli Dau oli toisena perämiehenä samassa laivassa, joka oli sivuuttanut heidät tulomatkalla Suezin kanavalla. Ja sitten hänen oli lähdettävä katsomaan Hannan huonetta; Hanna oli nyt valmis opettajatar: pyylevä ja hiukan kalpea, suora tukka vaalea, silmät hellät ja hyvät. Antje Baas ei tietysti puhunut paljoa: istui vain ja ompeli levähtämättä ja katsahti silloin tällöin, melkein välinpitämättömästi, kotiin palanneesen poikaansa. Ja tulokkaan täytyi kertoa, kertoa, — kunnes kolmetoista-vuotias Riku, joka seisoi hänen vieressään, nukahti, painaen päänsä hänen kainaloonsa.
* * * * *
Klaus Baas lepäili yhden päivän kotona ja purki tavaroitaan ja meni sitten P.C. Trimbornin konttoriin. Mutta siellä kerrottiin, että vanha päällikkö oli vielä kerran ijästään huolimatta lähtenyt pitkälle matkalle Etelämerelle ja ettei hänelle ollut paikkaa tarjolla. Klaus Baas tuli tällaisesta vastoinkäymisestä hyvin pahoille mielin ja kyseli kaikilta tutuiltaan tointa, mutta ei onnistunut saamaan. Viikon juoksenneltuaan hän näki selvästi, ettei toistaiseksi ollut edessä muu kuin meno johonkin tavalliseen pankkiin tai laivanvarustamoon, pikkuvirkaan, jossa sai huonon palkan ja harvoin, tuskin milloinkaan, tilaisuutta käyttää omia aivojaan, omaa tahtoaan. Ja äitikin alkoi katsella häneen pilkallisesti.
Eräänä päivänä, kun hän palasi taas allapäin turhalta paikanhaku-retkeltä, hän pistäysi Alsterdammille päästyään vähäksi aikaa Belvederen kahvilaan. Siellä hän istuskeli ja aprikoi tulevaisuuttaan, ja oli kiukuissaan viinurille, joka ei palvellut häntä kyllin kohteliaasti, ja ajatteli: Olisipa boyni tuolla tavalla käyttäytynyt! Ja hänestä tuntuivat nyt — niinkuin puolisivistyneistä oloista kotimaahan palanneesta ainakin, — kotoiset olot ahtailta, ja hän mietti päänsä puhki, mitä nyt olisi tehtävä. Ja aina hän vain pääsi siihen surulliseen tulokseen: parasta on lähteä kotimaasta pois ja ottaa vähäpätöinen paikka Brasiliassa; sitä varten hän oli näet kahvilaan tullutkin, keskustellakseen siitä erään tutun kanssa. Mutta tuijotellessaan päiväpaisteiselle Jungfernstiegille hän näki sieltä pylväiköstä päin tulevan pitkän, hoikan miehen, yllä musta helmatakki, joka liehui keikkuvan käynnin tahtiin. Hän tuli koivet hiukan hajalla, ja kautta korvien, jotka pörhöttivät pulskina pyöreässä päässä, paistoi ilta-aurinko.
Tutun näkeminen oli Klaus Baasille kuin vapautus; hän nousi ylös ja viittasi ystävää tulemaan luokseen. Heini Peters oli mahdottoman hyvillänsä; hän kysyi, miten Karl Eschen oli kuollut, ja kertoi kaikellaista heidän yhteisistä tutuistaan. Ja sitten hän alkoi puhua omista hommistaan, joista hän tietysti oli hyvin innostunut. "Minulla on nyt pieni konttori, Baas, oma saviruukku-agentuuri, kompuksena on eräs jalo ystävä Busch, jota et vielä tunne. Erinomaisen hieno mies!"
Kiuas Baas kysyi, mitenkäs liike sitten ottaa vedelläkseen?
Silloin Heini Peters nosti olkapäänsä aina korviin saakka ja sanoi surullisena: "Vanhusten täytyy tietysti vähä väliä tukea. Mutta nehän antavat rahaa niin mielellään, Klaus. Minä toivon, että se vähitellen rupee vetelemään."
"Sinä touhuat liiaksi kaikellaisissa hommissa, jotka eivät kuulu kauppatoimeen", sanoi epäuskoinen Klaus Baas.
Heini Peters nyökkäsi silloin totisena päätänsä ja tuli yhtäkkiä vallan tunteelliseksi. "Nyt olen saanut senkin aikeeni toteutetuksi, Baas! Kai muistat, että meidän suuren runoilijamme äiti nukkuu meidän kirkkomaallamme? Mutta nyt hän ei nuku siellä enää tuntemattomana: hän nukkuu nyt korkean lehmuksen alla teitten risteyksessä! Minä matkustan ylihuomenna sinne, ottamaan osaa muistokiven juhlalliseen paljastukseen… Kuulepas, mitäs arvelet, — lähdepäs mukaan! Isä ja äiti ihastuisivat niin kauhistavasti, ja eräät hyvät neitoset kanssa! Hurmaavan hyviä neitoja, saat uskoa! Minä olen kertonut heille usein sinusta! Pillit pussiin vaan nyt, tule pois! Sinähän olet vielä ihan väsynyt ja kuitti mies! Viikon oleskelu raikkaassa meri-ilmassa virkistää sinua!"
"Viikon oleskelu!" toisti Klaus Baas myhäillen ja siveli tuuheanlaisia viiksiään. "Ei, veli hyvä! Viikkoa en siedä olla mokomassa maakylässä!"
XVI.
Kaupunki oli aukealla, vihreällä lakeudella. Raikas tuuli puhalteli mereltä ja keinutti vanhain ja äsken istutettujen puiden latvoja, jotka kohosivat milloin yksittäin ja milloin ryhmissä ja riveissä matalien, punaisten kattojen joukosta. Kadut olivat mutkaisia, ja vähän liikkui väkeä niiden kaidoilla käytävillä. Torin reunassa komeili suuri, kömpelö ja ruma kirkko, ja sen kulmalla seisoivat maalaisen vankkurit kuin mikä pieni lelu.
"Katso tuonne", huudahti Heini Peters, kohottaen pitkää kättään ja osoittaen harmaata, satavuotista taloa heitä vastapäätä. "Tuolla seisovat jo portailla minun vanhempani! Ah noita hyviä ihmisiä! He ovat jo vanhanpuoleisia, Klaus, menivät naimisiin myöhään. Ah minun rakkaita vanhuksiani! He kuolisivat surusta, jos minä lähtisin ulkomaille!"
Hän heilutti hattuaan ja kättään ja hänen takkinsa pitkät helmat vilkuttivat myös. "Katsokaa, tässä minä tuon intialaista!" hän huusi. "Se on vielä ihan ruskea auringon paisteesta ja kuiva kuin kapakala!"
Vanhukset antoivat vieraalle kättä ja veivät hänet aivan heti katettuun päivällispöytään ja kysyivät kuulumisia matkalta; ja äiti hoki vähä väliä: "Voi herranen aika, Heini, mitä jos sinun pitäisi tehdä sellaisia matkoja!" Ja he kyselivät kaikellaista Klaus Baasin omaisista ja niistä ajoista, jotka hän oli viettänyt samassa konttorissa heidän Heininsä kanssa. Klaus Baas istui mukavassa asennossa ja nautti kotipuolen ilmasta ja siitä hetkestä täysin siemauksin ja ihaili milloin oivallisesti katettua pöytää, milloin kauniilla kuvilla koristettuja seiniä tai noita kolmea miekkosta, jotka olivat vieraalle niin ystävällisiä ja samalla toisilleen hassunkurisen helliä: pistivät kätensä toistensa kainaloon ja tyrkyttivät tosilleen punaviiniä sanoen: "Voi kuinka sinä olet hyvä!" "No mutta isä kulta!" "Pidähän nyt huolta itsestäsi!" "Mutta ethän sinä nyt ollenkaan pidä puoliasi, lapsi parka!" "Hei, Heini, otapas vielä pieni kulaus!"
Aterioitua tarttui Heini Peters Klaus Baasin käsikynkkään ja lähti näyttelemään hänelle kaupungin merkillisyyksiä: kirkkoa, joka muinoin oli ollut laajan alueen Herran huoneena, mutta oli nyt aivan liian suuri sekä vanha ja ränsistynyt: kaupungin ylpeys ja huolen esine; talonpoikaistaloa, jossa oli kyömyinen, reuhottava olkikatto ja siro runkoristikko ja somilla leikkauksilla koristetut vuoliaiset: se oli löydetty kaukaa kotiseudun yksinäisestä kylästä, pienen tammilehdon laidasta, sinne unohdettuna ajan kiitävän virran lähteelle, ja oli tuotu tänne ja pystytetty tupineen ja eteisineen viheriäiselle niitylle vanhan lehmuksen varjoon, muistuttamaan nousevalle nuorisolle esi-isien elämästä ja tavoista. Ja Heini Peters näytti kaupungin raatihuoneen: rauhallinen, vankkapiirteinen kuva koko seudun terveestä kansasta; äsken valmistuneen kansakoulun, jonne kaupungin pikku väki kokousi valoisiin saleihin tai äsken istutettujen lehmusten piiriin, leikkikentille; sekä satamaan vievän kadun ja sen varrella useita suuria liikeyrityksiä, vanhempia ja nuorempia: hiilentuonti-liikkeen, suuren puusepänpajan, kaksi jauhokauppaa, komean puuhovin korkeine lankku- ja yhä korkeampine lauta- ja rimataapeleinensa. "Kas tuolla", sanoi Heini Peters sitten, osoittaen komeaa taloa, joka oli puuhovien vieressä, "asuu kaupungin kauniin neitonen! Mikä hurmaava olento! Hän oli äsken ikkunassa ja näki meidät. Nyt se katosi. Minä olen jo monasti hänestä sinulle kertonut. No, sittenpähän näet!… Ja nyt mennään kalmistoon!"
Se oli aivan lehmusten peitossa, jotka ympäröivät sitä suorasivuisena neliönä; mutta oli niitä piirin sisälläkin hautojen välissä. Ja erikoisen korkeat ja kauniit olivat ne kujat, jotka jakoivat ristiin käyden tarhan neljään osaan.
Heini Peters oli äsken heltynyt; nyt hän suorastaan haltioitui. Hänen äänensä värähteli liikutuksesta ja hänen pitkäin jäsentensä liikkeet olivat juhlallisen mahdikkaat. Hän viittasi haudankaivajan asuntoa: pientä, punakattoista majaa puiden vihreässä siimeksessä. "Kas tuossa asuu minun kallehin ystäväni! Kukaan ei tätä kirkkomaata tunne niin perusteellisesti kuin me kaksi; kukaan ei rakasta sitä niin puhtaasti kuin me kaksi."
Hän vei vieraansa pitkän, valkean penkin luo, joka oli käännetty illan laskuun päin; siitä oli näköala koko kuolleitten kedolle, keltaisten sauramojen verhoamalle. "Täällä me istutaan niin usein tunnit pitkät", hän jatkoi. "Ah, kun aurinko laskee ja pilvet ruskottelevat sen ympärillä, ja kun kullakin pikku kumpusella on oma varjonsa, ja kun me saamme puhella kuolleista: ihanaa, hurmaavaa! Näetkös tuota hautakummelia tuolla?" hän jatkoi, nyt hiljaisemmalla äänellä, "tuolla, sitä juuri? Sinne laskettiin neljätoista vuotta sitten pitkä, paksu, pyöreä Taneli Tamp, seudun mainittavimpia miehiä, joka painoi kaksisataa naulaa. Ja ajattelepas tätä nyt: kun minä kolme vuotta sitten kävelen täällä ystäväni kanssa eräänä syksyn harmaana iltana lehmuskujissa, niin minkäs näin: hautakummelin toinen sivuseinä oli luhistunut melkein sisään. Me avattiin aukkoa lisää ja tahdoimme nähdä, mitä tuosta suuresta miehestä oli jälellä. Nostimme arkun kannen pois — ja mitäpäs luulet, että hänestä oli jälellä? Mitä oli jälellä suuresta, kuulusta, paksusta merkkimiehestä?" Heini Peters napsahutti sormiaan ja naurahti omituisesti, hiljaisen iloisesti ja sanoi: "Ei tämän vertaa! Ei kerrassa mitiä!! Ja hänellä oli kaksi suurta tilaa ja hän painoi nauloja kaksisataa! Hänen arkkunsa perästä kulki kolme pappia… nyt: ei mitään! Ei kerrassa mitään! Pikkusen lahoa multaa vain, hyppysellinen, linnun noukkaama! Haha — minne hän oikein hävisi, tuo mainio mies?"
Heini Peters naurahti hiljaa ja iloisesti, ja käveli vähän aikaa edeltä, ja seisattui sitten ja kuiskasi: "Katsopas tänne… tätä hautaa! Tästä syntyy vielä kerran hauskoja tarinoita! Oli näet kerran täällä meidän kunnassa tyttö, joka oli hiukan hassahtava ja rampakin, ja leikitteli kaiken ikänsä — hän eli lähes kuusikymmen-vuotiaaksi, — leikitteli pitkillä, paksuilla rautaketjuilla. Muuta hän ei tehnyt milloinkaan: leikitteli vain leikkimistään ketjuilla, jotka kuluivat kiiltäviksi kuin hopea hänen käsissään. Ja kun hän sitten vihdoin kuoli, niin ei ymmärrettävästikään tahdottu enää nähdä noita ketjuja, ja annettiin ne hänelle hautaan mukaan. No ajattelepas nyt päivää, joka on kerran koittava: täällä aletaan lapioida ja tehdä töitä uusia hautoja varten — ja silloin löydetään ne ketjut! Mitä luulet ajateltavan? Murhaa, kauheita surmatöitä ja vankeutta! Ja katsopas: ne ketjut olivatkin tytön leluja! Että todellisuus oli merkillisempi kuin heidän mielikuvituksensa — sitä eivät he älyä ajatella!"
Ja Heini Peters nauroi itsekseen ja käveli edelleen. He kulkivat nyt lehmuskujan päähän ja tulivat kahden huonosti vaalitun haudan luo. Siellä osoitti Heini Peters taas hautaa, jolla oli vielä kummun muoto, vaikka sitä jo ruoho ja sauramot peittivät.
"Katsopas tätä hautaa", hän sanoi ja tarttui Klaus Baasin käsipuoleen. "Täällä eli ennen vanha rouva, jonka kaikki tunsivat, sillä hänellä oli merkillinen kyky nähdä vain elämän nurinkuriset ja mustat ja onnettomat puolet. Ja ei ainoastaan nähdä, vaan myös ennustaa kaikesta tulevasta pelkkää onnettomuutta. Hän kuleksi kärtyisenä ja synkkänä kylillä, ja jokainen väistyi hänen tieltänsä, sillä jokaisen työt ja toiveet hän muserti samalla tuomiolla kuin omansakin, tuomiolla, joka oli aina hänen huulillaan: 'Se on niin hullua ja nurinkurista.' Mutta kun hän sitten kuoli ja haudattiin, niin sattuivat pappi ja haudankaivaja ystäväni olemaan hiukan huolimattomia, sillä lapsilauma leikki ja melusi kirkkomaalla. Ja siitä johtui, että kantajat laskivat arkun hullusti hautaan: pääpuolen länttä kohti. Pappi ja ystäväni huomasivat tiettävästikin sen, mutta he iskivät toisilleen silmää ikäänkuin sanoen: 'Kas minkä hullun tempun se muija meille vielä teki!' Ja sitten he vilkaisivat toisiinsa taas ja se merkitsi: 'Se oli hänelle parhaiksi! Jääköön hän vaan siihen asentoon! Hän synkensi niin monta sielua sanomalla: kaikki on niin nurinkurista, joten hän nyt voi maata haudassakin nurin kurin.' Hauta luotiin niin ollen umpeen ja ajateltiin, että sillä hänestä on päästy! Mutta eräänä lauantaina kun minä tulin Hampurista tänne ja menin tuon ystäväni luo, niin hän sanoi minulle, että hän ei ollut saanut rauhaa sen matamin vuoksi. Ensistään siksi, että se oli ennustanut aina pahaa, ja ennustukset olivat nyt häneen itseensä nähden käyneet toteen: hän joutui hautaan nurinpäin; joten hän nyt — missä ja minkälaisessa tilassa lieneekin, — varmaan toivottelee papille ja hänelle vaikka mitä elämän pahaa. Ja toiseksi myös siksi, että mitenkäs sitten käy, kun hautausmaalla noustaan ylös kuolleista ja kaikki muut nousevat ylös oikein päin, kasvot itää kohti, josta Vapahtaja tulee eli josta aurinko nousee tai miten se nyt lie, — ja mummo yksinään nousee takaperin: selin itään, kasvot länteen? Hän saattaa tulla siitä suorastaan hulluksi, saattaa valittaa ylimmälle tuomarille tai karata syyllisten kimppuun, — sillä onpa heidän vain oltava läsnä siinä tilaisuudessa. Tai herra ties mitä onnettomuutta siitä saattaa koitua; niin merkillisesti vain oli asiat, ettei ystäväni voinut päästä siltä ajatukselta rauhaan ja oli tulla ihan hassuksi. — No, mitäs muuta: haimme samana iltana pari naapuria avuksi ja avasimme yöllä haudan ja käänsimme mummon oikein puolin."
Heini Peters nauroi ja napsahutti sormiaan: "Eikö se ole mukavaa?
Mitä?… Eikö ole mukavaa? Mutta nyt, seuraa minua!"
"Silmää tuota", hän lausui sitten sangen vakavasti ja juhlallisesti ja osoitti aivan uutta hautaa, joka oli kauniilla paikalla, käytäväin risteyksessä, suurten lehmusten siimeessä, hautakivi verhottu vaatteella. "Tässä lepää meidän suuren runoilijamme äiti." Ja asettaen hennon kätensä hautapatsaalle hän jatkoi: "Ensin oli hän tuolla rinteellä köyhäin puolella, mutta minä sain hänet siirretyksi tänne, ja tässä hän nyt lepää. Olen ylpeä siitä, että sallima valitsi minut tämän kunnianosoituksen täyttäjäksi; ja olen hommannut sinut tänne tänään sentähden, että patsas vihitään juuri nyt iltapäivällä."
Todellakin alkoi kirkkomaalle tulla pian väkeä pyhäisissään, ken miltäkin pikku kujalta, vanhaa ja nuorta. Sitten käveltiin edestakaisin sivukäytävillä ja pysähdyttiin hautain luona ja kokoonnuttiin käytävien risteykseen. Ja pian tuli lehmuskujaa pitkin pieni juhlakulkue: tuli pikku tyttöjä opettajansa johdolla, vaaleissa puvuissa ja kukkaskorit kädessä, tuli valtuusto, ja tulivat papit. He järjestyivät haudan ympärille, ja rovasti astui esiin, otti samettimyssyn päästänsä ja ylisti syvämietteisin sanoin runoilijan äitiä ja hänen poikaansa, ja todisti, että luterilainen pappi, jos hän on voimakas persoonallisuus ja oma olio, saattaa tunkeutua kirkonopin piikkilanka-aidan lävitse ymmärtämään toista suurta persoonaa ja omaa oliota, vaikka tämä oli kulkenut vapaasti omia teitänsä kirkosta ja ihmisten arvosteluista huolimatta.
Klaus Baas oli kuudenkolmatta vanha ja hän oli viettänyt neljä vuotta loitolla kotipuolesta ja Holsteinin valkohipiäisistä tytöistä. Hänestä tuntui Heini Peters, joka miettien tuijotti peitettyyn patsaasen, äitelän sentimentaalilta, juhla tarpeettomalta ja papin puhe tyhjän hyllyvältä. Hän ajatteli: mitä touhua kahdesta olemattomasta! Ja hän etsi ympäriltään elämää, katsellen nuorten parveen haudan toisella puolella. Ja silloin hän näki pääkäytävän vieressä, vanhalla hautakummulla, tumman kuusiaidan vieressä, ruskeatukkaisen tytön vaaleassa puvussa, kahden ystävänsä seurassa. Hento sulous hohti koko hänen olennostaan ja ympäröi hänen hienoa päätänsä. Hänen armauttaan lisäsi vielä se, että hän oli hämillään, kun oli sattumalta joutunut liian lähelle pääjoukkoa eikä voinut enää lähteä pois korkealta, näkyvältä paikaltaan. Klaus Baas tuijotti ihaillen tuota ihanaa, arkaa ilmestystä. Silloin kai sanoi joku tytölle: katso miten tuo sinua tähystää, — sillä tyttö vilkaisi pelästyen ja iloiten häneen, ja nuorukainen näki hänen puhtaat silmänsä. Klaus Baasin sydän alkoi jyskyttää melkein kuuluvasti. "Se on varmaan se puuhovin tyttö! Se on kuullut minusta ja näki jo minut! Mikä armas, kaunis tyttö!"
Hän vilkaisi syrjästä Heini Petersiin: tämä seisoi yhä punervatukkainen pää kumarassa: muistojen ja jalon tekonsa taakka sitä painoi. Klaus Baas peräysi hiljaa pois joukosta ja pääsi huomiota herättämättä piirin ulkopuolelle, ja kiersi sievoisen kaaren, löysi paikan, josta voi katsella tyttöä paremmin. Ja hän näki haudan aidalla pienen, ruskean kuultavan käden, hän näki hienosti kaareuvat uumat ja hennon poven, joka liikkui ohuen vaatteen alla. Ja nyt, nyt katsoi tyttö taas aroin, uteliain silmin häneen… Herra Jumala, miten armas!
Sitten loppuivat juhlamenot ja vanha väki lähti taas kävelemään ja hautoja katselemaan. Lapset pyytelivät perhosia, jotka ristien välissä liihoittelivat ja kukkasissa kuhisivat. Arvon valtuusmiehet astelivat vakaina tarhan leveätä käytävää, ja yhtäkkiä Klaus Baas huomasi Heini Petersin sen tytön vieressä… tyttö punehtui ja nyökäytti päätänsä sievästi… Mutta samassa loikkasi Klaus Baas luokse, ja nousi kummulle, missä tyttö seisoi, ja hän tarttui pieneen viileään käteen ja kuuli Heini Petersin esittelevän: "Tämä nyt on Martje Ruhland, puuhovilta… kuule eikö tämä juhla ollut liikuttava, Martje? Ah, katsopas Klaus, kuinka ihmiset vaeltavat hiljaa… oi tätä pyhäisen iltapäivän ja kalmiston rauhaa!" Mutta Klaus Baas piti yhä tytön kättä ja unohtui aivan hänen silmiinsä, ja riemuitsi ja vaikeni. Silloin tyttö loi katseensa arasti maahan ja virkkoi epäröiden, sangen pehmoisella äänellä: "Minä näin teidän menevän tänään ohi… Mutta nyt minun olisi mentävä kotiin…" Silloin Klaus Baas veti hänet alas hautakummulta.
Ja sitten he kulkivat rinnakkain ja Klaus Baas kertoi kaikellaista: kertoi kuinka hän ennen oli aina halunnut käydä täällä ja kuinka aika vihdoinkin oli sen sallinut, halu voittanut; ja kuinka hän nyt oli onnellinen. Neito katsoi häntä arasti, ja hänen silmistään kuulsi koko hänen sielunsa: hellä, arka naisen sielu. He tulivat kastanjakäytävään ja Klaus Baas kertoi paraikaa, miten ihanalta ja uudelta kotiseutu hänestä tuntui. Ja he tulivat puuhoville korkeain lankku- ja lautataapelien väliin, ja silloin Heini Peters sanoi: "Mennään Martje Ruhlandin luo kahville."
Perhe istui jo pyöreän pöydän ympärillä ja tervehti Heini Petersiä, vanhaa naapuria ja ainaista vierastaan, ja oli nuorelle muukalaiselle hyvin ystävällinen. Isäntä, hento, parraton vanhus, kyseli kuulumisia patsaanpaljastusjuhlista, kehui pastoria, mutta moitti hiukan pormestaria. Emännällä, sävyisällä harmaahapsella, oli tyttären lempeät, hiukan elämänarat silmät, ja hän puhui pojistaan, jotka olivat hänen kuvaamattomaksi surukseen kaikki pesästä poissa, mutta Jumalan kiitos, kaikki kelpo toimissa: vanhin Kielissä jossakin puutavaraliikkeessä: hän ottaa aikoinaan isän liikkeen hoitoonsa; ja kahdella nuoremmalla oli Berlinissä tehdas, joka tuotti hyvin. Isä pudistelikin kuitenkin hupaisesti päätänsä ja sanoi: "Noo… on siinä tinkimisen varaa; omat lapset ovat aina parhaat äideistä… etenkin meidän äidistä." Mutta rouva ei siitä huolinut, vaan kertoi yhä pojistansa. Sitten tuli sisään vanhempi sisko; hän oli mustissa, oli näet jo leski; hänen liikkeensä olivat rauhattomat ja suuret silmänsä olivat raskasmieliset. Hän alkoi kysellä Klaus Baasilta, millaisia Intian aarteet ovat, ja surkutteli häntä suuresti, kun hän nauraen vastasi, ettei hän ollut nähnyt niistä juuri muuta kuin sormukset, jotka eräällä paksulla, pullealla kiinalaisäijällä oli keltaisissa käsissään. Pikku neito Martje, perheen nuorin, tuli milloin kenenkin luo ja tarjosi ja pyysi ottamaan ja tiedusteli kunkin kahvin ja leivän tarvetta; ja hänen äänensä oli niin pehmoinen ja vieno kuin olisi ollut vielä ihka uusi ja käyttämätön.
Klaus Baas oli vain pari kertaa elämässään istunut kodikkaassa porvaripöydässä, viimeksi neljä vuotta sitten Hampurissa, Mittelwegin varrella, kotiutumattomana vieraana salissa, jonka seinillä oli vanhoja, tummia öljyväritauluja. Ja nyt hän oli maailman ihanimman tytön kodissa, hän istui hänen pöytänsä ääressä, hänen koruttomain, ystävällisten omaistensa joukossa! Ja kosketti… ah, tytön hiha kosketti hänen kättään! Kuinka kuvaamattoman hennolta, koskemattomalta tuntui hänen joka liikkeensä! Kuinka peloissaan hän katseli Klaus Baasia Heini Petersin kertoessa siitä tinakaivosmatkasta! Ah, että saisi hypähtää, tarttua hänen käsiinsä! Ei kai hän ollut kihloissa?! Herra Jumala — olisiko toinen, toinen saanut suudella noita huulia! Toinenko saisi pitää tuota naisellista olentoa luonaan, kantaa häntä käsillään, suojella häntä kaikista vaaroista?! — Klaus Baas kertoi vielä vanhemmalle siskolle kaikellaisia satuja Intian aarteista ja kyseli halukkaasti uutista ryöstömurhasta, minkä rouva oli lukenut lehdistä, ja lupasi isännälle harkita, liittyisikö hän erääsen skattipeliyhdistykseen Hampurissa. Mutta se oli kaikki vain suun puhetta: hänen sydämensä, hänen silmänsä, hänen korvansa, ne haaveksivat, ne ihailivat, ne huomasivat vain tuon suloisen, hennon naisen.
Sitten hänen täytyi nousta pöydästä ja lähteä, kun Heini Peters hupsu kiirehti ja väitti vielä, että he olivat istuneet täällä kahvin juonnissa jo yli kaksi tuntia. Klaus Baas ojensi nyt neidolle kätensä ja huomasi autuudekseen, ettei hän sitä vetänyt takaisin, vaikka se oli kauankin hänen kädessään. Martje saattoi heitä ulko-ovelle ja nojaili siinä ovenpieleen — oi miten hän oli siro ja hieno — ja puheli heidän kanssaan vähän aikaa, heidän seisoessaan kadulla. Ja nyt sai Klaus Baas vielä kerta antaa Martjelle kättä ja hakea vielä kerta hänen silmiään, ja löytää ne ja hurmautua. Mutta sitten hänen täytyi mennä.
Heti hän alkoi pommittaa kysymyksillä Heiniä Petersiä ja sai kuulla tytöstä pelkkää hyvää. Hän ei tullut ajatelleeksi, ettei Heini Peters ollut suinkaan kelpaava arvostelija eikä hän juuri hänen sanojaan kuunnellutkaan. Hän oli itse nähnyt Martjen ja hänen kotinsa! Oliko herttaisempaa, kunnioitettavampaa kotia ilman alla. "Kerrassaan kelpo väkeä!" sanoi Heini Peters vakuuttavasti. "Kaupungin kantaväkeä, kunnioitettuja ja varakkaita. Vanhin poika, joka on Kielissä puutavaraliikkeessä, on kyllä kuivanlainen ja arkipäiväinen eikä oikein miellyttävä. Mutta toiset: hienoja poikia; heillä on Berlinissä soitinkauppa. Vanhimmalla tyttärellä on takanaan onneton avioliitto ja hän on hiukkasen fantastinen; se on äidin ominaisuutta."
"Mutta sanopas", kysyi Klaus Baas tulistuneena, mikä johtui kai vielä Intian auringosta, "miten on mahdollista, että niin suloinen ja kaunis tyttö on jäänyt naimattomaksi?"
Heini Peters levitti käsiänsä ja sanoi juhlallisen epätoivoisesti: "Siksi, että ihmiset ovat niin hassuja!… Mutta hän on vasta kolmenkolmatta ja on hiukan kaino ja arka niinkuin näit. Hänen täytyy saada luottoa. Minä ottaisin puolisoksi hänet kohta, mutta hyvä ystäväni Busch sanoo: sinä et ole vielä kypsynyt avioliittoon, sinun sydämesi on vielä liian huikenteleva!"
"Äh!" ärähti Klaus Baas, "juokse suolle Buschinesi!"…
Sitten hän kävi joka päivä puuhovin perheessä, joko yksin tai Heini Petersin kanssa: aamupäivällä juomassa lasin teetä, kello kolme kupin kahvia, kello kuusi taas lasin teetä. Nuo kuppi- ja lasi-istunnot kestivät pitkän aikaa: puuhovilaisilla ei tuntunut olevan kiirettä milloinkaan. Hupaisaa oli kävellä isännän kanssa taapelitarhassa ja puhella Pommerin parruista, Ruotsin hongista ja Preussin rimoista — tai ylimalkaan silmäillä maaseutulaisliikettäkin ja näyttää, miten helposti hyvä liikemies perehtyy toiseenkin ammattialaan. Ja kuinka tuo ukko oli selvillä kaikesta, mikä koski omaa kaupunkia: sen hallinnosta, sen yhdistyksistä, joka talosta! Ja hänen arvosteluissaan oli pontta ja perää! — Herttaista oli puhella rouvan kanssa, joka tunnit pitkät istui akkunan luona kapulapitsiä nypläten — ja vilkaisten vähä väliä romaaniin, joka oli auki nyplypatjan vieressä. Miten herttaisesti hän kertoi romaanistaan: prinsessoista, jotka menivät aina naimisiin sikopaimenten kanssa, ja tuhkapöperöistä, kreivien morsiamista! Entä omista lapsistaan! Mitä hyväsydämistä, kunnon väkeä he olivat! Niin, sellaisissa perheissä on vanhan sivistyksen leima! Rouvan vaari oli näet ollut valtioneuvos, tai mikä lie ollut. Mutta mikä oli Klaus Baasin vaari? Mäkitupalainen! Toinen pojista oli luvannut äidille Italian matkan, toinen oli kutsunut hänet jo etukäteen häihinsä: erään korkean upseerin tytär oli näet hänelle suosiollinen. Ja miten hassua oli, kun isä hauskan epäilevästi tokaisi väliin: "No no, muori… Kunhan tuo nyt olisi totta!"
Ja miten intresantti tuo leski oli, tuo vanhin tytär, joka tuli vähitellen yhä selväpiirteisemmäksi ja alkoi hämärin sanoin, suuret tummat silmät hapuillen, puhua, tosin vielä hiukan hämärästi, ihmisistä, joiden rikkaudet olivat vääryydellä saatuja: mutta kyllä oli niitä, jotka tunsivat heidän rikoksensa ja kerran riistäisivät heiltä tuon seitsenlukkoisen lippaan! Silloin isä nauraa höhötti herttaista, leppoisaa nauruaan: "No sinäkin, senkin lipastelija… aina samaa lopotusta!"… Entä pikku kulta sitten! Miten kiltisti hän istui äitiä vastapäätä akkunan luona ja miten nyplykalikat hyppelivät hänen kauniissa käsissään! Miten somana ja kauniina hän väikkyi kodikkaissa huoneissa! Voi herttaisin jumalanluoma!… Todentotta: ken sai istua tässä piirissä, ken sai nimittää itseään tämän perheen jäseneksi — katkeran nuoruuden, kovan nelivuotisen vieraalla maalla olon jälkeen, ja ventovieraiden kylmän seuran, hän voi kerskua olevansa autuas.
Iltaisin hän istui lampun ääressä pienessä kamarissa, jonka Heini Peters oli hänen asunnokseen varustanut, istui eikä voinut mennä levolle: luki kauniita lemmenlauluja ja runokirjoja, joiden rivejä Heini Peters oli piirrellyt sinikynällä, hienosti huolellisesti viivoitellut, vanhoja ja uusia runoja: Chloeta ja Daphnea — kuka noiden onnellisten nimiä muistikaan — aina Friederikeen ja Erikaan saakka. Ja vielä vuoteelta hän katseli niitä monia kuvia, joilla Heini Peters oli kammion seinät koristanut: hienoja naisia kaikellaisissa vaipoissa ja harsoissa; hautausmaita; suurta pääkalloa, jonka muodosti lähempää katsoen kaksi kaunista neitosta: kolkot silmäkolot olivat näet heidän sievät, kiharaiset päänsä. Heini Peters ihaili suuresti vertauksellista, kuvaannollista!
Kun Klaus Baas meni neljännen päivän iltana Martjen luo — oli hiljainen, tyyni sää ja ilmassa uhkaavan ukkosen ja myrskyn painostus — ja oikaisi tutun tavalla suoraan kastanjakujalta tarhan poikki puistoon, niin hän näki Martjen yksinänsä lehtimajassa. Tyttö aikoi kavahtua ylös ja hiipiä pois, mutta Klaus Baas pyysi häntä jäämään, ja istui penkille sopivan matkan päähän arasta neidosta ja kyseli häneltä sydän jyskyttäen minkä mitäkin: taudeista ja vaaroista, joista hän oli pelastunut, hänen leikkitovereistaan, hänen pikku matkoistaan. Martje tuli silloin vähän rohkeammaksi ja nojausi rinnoin pieneen ympyräiseen pöytään ja piti pikku kättään pöydällä ja aukoi sitä ja piti vuoroin nyrkissä. Klaus Baas kumartui nyt hieman ja alkoi puhella hänen käsistään: kuinka kauniisti tuo punakivisormus sointuu hänen tummaan hipiäänsä. Ja jyskivin sydämin hän painoi kätensä lujasti pienelle neidonkätöselle, joka heti paikalla herkesi liikkumasta, kuin kiinni saatu, kauhistunut perho, joka ei enää siipiään avaa. Silloin kuohahti Klaus Baasin sydän ja hän pudisti kätöstä ja sanoi: "Minä rakastan sinua, rakastan sinua… Sano… pidätkö sinä minusta yhtään?"
Martje katsoi häntä peläten ja henkäisi: "Mutta minä en lähde
Hampuriin! Tahdon jäädä äidin luokse!"
Klaus nauroi riemusta ja ihastuksesta ja rakkaudesta: "Ah kullan murunen! Sinä sydänkäpynen!… Siitä sovitaan! Kunhan vain pidät minusta! Se sinun täytyy heti minulle sanoa!" Ja hän kumartui Martjen puoleen ja haki hänen silmiään.
Martje nosti liikuttavan arasti päätään ja katsoi häntä silmiin, mutta pelokkaasti, kuin olisi Klaus nyt ollut vielä paljon vaarallisempi kuin ennen, ja toisti äskeiset sanansa: "Mutta minä en tahdo pois äidin luota."
Armas pelko, joka väristi neitoa ja kuvastui koko hänen kasvoissaan, kiihdytti Klaus Baasin aivan vimmaan; hän veti Martjen sulosanoja kuiskien varovasti luokseen. Martje mukautui hetkiseksi, mutta sitten hän taas vetäytyi irti kärsimättömänä… "Minun täytyy nyt mennä…" Hän pakeni, ja kun Klaus astui lehtimajasta, ei häntä enää näkynyt.
Klaus Baas seisoi hetken paikallaan onnen hurmiossa. Sitten hän kääntyi ripeästi ja meni kuin ainakin ihminen, joka heti tahtoo saada ainoan, välttämättömän onnensa, lautatarhaan, jossa isä oli, ja selitti hänelle heti, mitä häneltä tahtoi, ja kertoi Pommerin kolmituumalankku-taapelien välissä vanhemmistaan, lapsuudestaan, oppivuosistaan, tulevaisuuden toiveistaan.
Isä kuunteli häntä suopeasti hymyillen ja sanoi: "Me näimme jo, että niin se käy. Huomasimme, että piditte lapsukaisestamme ja hän teistä; me olemme siitä jo keskustelleet. Tulkaa nyt vaan sisään."
Kun Klaus Baas astui tuohon kodikkaasen huoneesen, jossa oli minkä mitäkin pikku korua: liikoja pöytiä ja hyllyjä ja kuvia, kukkajalustoita, nyplypatjoja, ja kun isä kertoi tapahtuman, laski äiti kädet helmaansa ja purskahti itkuun: hänen oli niin kauhean vaikea antaa miehelään lastansa, vaikka hän Klaus Baasiin luottikin, jo siksi, että hän oli hyvän Heini Petersin monivuotinen ystävä; mutta se särki kuitenkin niin onnettomasti äidin sydäntä. Vanhempi sisko vuodatti myös kyyneleitä ja sanoi, että hänestäkin oli vaikeaa laskea lapsi-parkaa kotoa; ja horisi sitten honkiin lippaastaan: kunhan se lipasjuttu selviäisi, niin hän ostaisi lapselle morsiuslahjaksi jonkun kultaisen kalleuden: ihmeellisen, vallan prinsessalle sopivan! Isä kepsutteli huoneessa edestakaisin, kaatamatta ainoaakaan kukkajalustaa ja pikku pöytää, ja pakisi lempeästi: "Älähän nyt itke, muori, täytyyhän sen kerran tapahtua. Ja sehän on nyt niin hyvin, niin hyvin. Ja älä nyt sinä viitsi siitä lippaastasi taas, Flora! Menepäs sen sijaan, hae, missä se lapsukainen piiloitteleikse."
Silloin Klaus Baas juoksi perhehuoneesta ja löysi Martjen keittiöstä, tavalliseen tapaansa auttelemassa illallista varustettaessa. Martje antoi Klaus Baasin viedä itsensä perhehuoneesen, mutta oli niin hämillään, ja keksi heti itselleen puuhaa ja kuleksimista, ikäänkuin keskustelu ei olisi koskenut häntä lainkaan.
Nyt sanottiin Klaus Baasille, että he kaikki toivoivat hänen liittyvän heidän puutavaraliikkeesensä ja että hän voisi pikku Martjen kanssa muuttaa asumaan pieneen, sievään rakennukseen, joka oli puuhovin toisella puolla kauniissa puutarhassa. Nuoremmat pojat eivät näet olleet kumpikaan välittäneet liikkeestä, ja vanhin ei tullut oikein toimeen isänsä kanssa, vaan halusi pysyä Kielissä kelpo virassaan; joten nyt oli kerrassaan mainiota, kun saatiin liikemies vävyksi. Ja koska hän vielä, niinkuin he olivat huomanneet, oli hieno mies ja osasi seurustella ihmisten kanssa, niin parempaa ei voinut toivoa.
Klaus Baas kuunteli heidän kuvauksiaan silmät riemusta loistaen ja sanoi olevansa sanomattoman kiitollinen, kun he ottivat hänet näin perheesensä, jossa hän tiesi viihtyvänsä niin mainion hyvin. Hänen oppivuotensa olivat olleet kovat; viimeksi ne yksinäiset Intian ajat. Niinpä olikin häntä tähän taloon kiinnittänyt yhtä paljon kuin Martje itse ja hänen rakkautensa, se ystävyys, jolla hänet kaikki olivat tänne ottaneet vastaan. Nyt kuunteli rouva häntä vesissä silmin, ja isä taputti häntä tuttavallisesti olalle.
Iltahämärissä pari tuntia myöhemmin lähti Klaus Baas sieltä, ja Martje saatteli häntä kädestä ovelle. Siellä kietoi Klaus Baas varovasti kätensä hänen vyötäisillensä ja kumartui hänen puoleensa ja supisi hänen kanssaan hiljakseen: mikä onni häntä yhtäkkiä oli kohdannut, miten Martje askaroisi jo kuuden viikon kuluttua hänen puolisonaan tuolla pikku talossa, miten hän näkisi konttorinsa akkunasta suoraan kodin akkunoihin, ja kuinka he iltaisin kävelisivät yhdessä kastanjakujalla. Martje nojasi rauhallisena hänen käsivarteensa ja kuunteli vaieten, ikäänkuin leppoista sadetta, joka Klaus Baasin puhuessa paraikaa rapisi. Ja kun Klaus Baas kysyi, oliko Martje nyt iloinen, niin hän nyykäytti myöntävästi päätänsä. Ja kun hän sitten vielä tutki hänen sieluaan, niin hän huomasi, että hän iloitsi siitä kun sai jäädä tänne vanhempien luokse; sillä kun puhe koski tätä seikkaa, niin hän tuli huomattavasti luottavaisemmaksi ja antoi Klaun vetää itseään rintaansa vasten, jopa suudellakin. Mutta kuitenkin ihmetteli nuorukainen hänen rauhallisuuttaan, melkeinpä välinpitämättömyyttään, — hän oli jo näet kokenut, että tytön pitäisi hengittää kullan sylissä kiihkeämmin, — ja hän syleili Martjea rajummin ja suuteli hellemmin häntä; mutta silloin vetäysi neito hänen sylistään varovasti ja leppeästi pois. Klaus jätti nyt hänet rauhaan ja naurahteli itsekseen: "Odotapas, kyllä tulet toiselle tuulelle, kunhan asumme tuolla toisella puolla ja olet emäntäni!" Ja Klaus Baas puristi ja pudisti hänen käsiänsä; mutta Martje ei hänen hurmiosta palavia silmiänsä nähnyt.
Kun Klaus Baas sitten käveli yksinäänkin kastanjakujaa pitkin pois, laskeutui äskeisen ihanan kiihtymyksen ja riemun hyrsky hämmästyttävän pian. Hän tuli aivan järkeväksi ja rauhalliseksi; sellaista kylmyyttä hän ei ollut kokenut noihin neljään viime päivään. Yhtäkkiä hänestä tuntui siltä kuin hän olisi astunut tärkeän, niin, elämänsä tärkeimmän askelen asiaa kylliksi harkitsematta. Hän pysähtyi yhtäkkiä kuin puulla päähän lyöty: kylmät mietteet täyttivät koko hänen sielunsa. Hän vertaili tapahtumaa entiseen elämäänsä; hän kuvitteli äitinsä sen näkijäksi, ja Pendjahtalissa[76] nukkuvan kylmät silmät — ja oman itsensä. Vai niin oli nyt kohtalo hänen onnensa keikauttanut! Hänestä tuntui ilkeältä, hän suoraan sanoen häpesi. Hän ei ollut takonut onneaan itse, hän oli ajelehtinut kuin lastu laineilla ja joutunut sattumalta jonnekin rannalle, minne vain tuuli vei…
Hän kävi hiljaiseksi ja kuunteli sielunsa ääntä: "Oliko se nyt oleva aivan niin?" Hän kuuli sadepisarain rapsahtavan lehmusten lehdille ja sitten putoavan maahan… putoavan, maahan, maahan… Niin putoisivat hänen elämänsä päivät, verkalleen, samaisina, mukavasti… Toista oli hän ajatellut ennen: huimaa, yrittelevää, kohti pilviä kohoavaa! Ah ne nuoruuden kimeltävät aatteet! Mielikuvia! Niin, jos Karl Eschen olisi elänyt, tai edes Trimborn olisi ollut Hampurissa! Mutta nyt, näin! Ei varoja, ei suhteita! Suuri tulevaisuus ei viittonut täällä: puutavaraliike pikku kaupungissa. Mutta liike oli hyvä ja varmalla pohjalla: ahkeruudella ja kyvyllä sitä voisi laajentaa! Ja ennen kaikkea: Martje Ruhland! Martje Ruhland!! Ah armas jo tuo nimi! Tuhannen kertaa armaampi vielä hän itse! Tuo naisten suloisin, hänen, hänen ikiomansa! Hän oli löytänyt sen, joka tyydytti hänen vuosikautisen, kuuman kaipuunsa: kaunis, puhdas nainen! Täydellisesti!
Klaus Baas kulki pari askelta, ja töksähti sitten taas, ja ajatteli: Mutta miksi minä en iloitse? Olinhan niin autuas juuri näinä odotuksen päivinä? Koko kaipuuni ja koko onneni oli saada vain hänet?
Pisarat rapsahtelivat raskaina, epäröivinä ja ikäänkuin kuiskasivat:
"Harvaan, harvaan… ei hätää… kaikessa harvaan ja hartaasti…"
Hän kohotti päätänsä ja katsahti kaidalle kujalle ylämäkeen… Ja taas häntä kidutti tunne, että hänen elämänsä on tästä lähin kuluva ilman merkkitapauksia, ahtailla toimialoilla… Niin hän nousi kaupungin torille omituisella tuulella: samalla alakuloisena ja autuaana.
* * * * *
Kun Klaus Baas kuusi viikkoa sen jälkeen kysyi äidiltään, eikö hän tulisi häihin, vastasi äiti lyhyesti ja kylmästi: ei ole aikaa eikä halua hypätä häitä; tulee sitten myöhemmin, jos asiat hyvin menee. Poikansa ja Hannan häävaatteista äiti piti hyvän huolen, Hanna lähti näet mukaan; mutta se huolenpito oli kylmää ja välinpitämätöntä, ikäänkuin häneltä olisi vaadittu liikaa: ajattelemaan sellaista kujetta kuin hänen poikansa häitä.
Mutta kun Klaus Baas varhain hääpäivän aamuna ojensi hänelle kätensä, — Hanna oli jo mennyt ulos porraskäytävään, — niin äiti heittäysi aamuisen pimeässä keittiössä yhtäkkiä hänen kaulaansa ja itki pakahtuakseen.
Klaus Baas pelästyi ja kysyi: "Äiti, mikä sinulla on?"
Silloin Antje Baas sanoi kyyneleitään nieleskellen: "Luuletko sinä, että minun on niin helppo sinusta erota? Nyt viedään sinutkin minulta. Sinulla on nyt vaimo ja pian lapset itselläsi. Ja olihan toki joku miehinen kotona!"
Klaus aikoi lohdutella, mutta Antje Baas lykkäsi hänet ulos. "Mene, mene nyt!" hän hoki.
Klaus asteli vaieten siskonsa rinnalla ja ihmetteli tätä tapahtumaa suunnattomasti. Hänen ja äidin suhde oli viime vuosina ollut vain sellainen, että heidän yhteinen velvollisuutensa oli kasvattaa orpolapset kelpo ihmisiksi: muuta ei poika ollut nähnyt ja tuntenut. Mutta nyt hän huomasi, että äiti oli rakastanut häntä pienestä saakka lapsenaankin, — ja samalla kodin ainoana miehenä, niin, rakastetun puolisonsa elävänä kuvana. Hänessä riistettiin nyt vainaja leskeltä kokonaan! Sillä eihän isästä ollut edes kuvaa! Ovatpa ne merkillisiä, hän ajatteli, nuo äidin ja vaimon sydänsalaisuudet! Kätkeytyvät aina sini-synkkiin syvyyksiin! Tälle uudelle keksinnölleen Klaus Baas pudisti yhä päätänsä. Miten huolissaan lieneekään äiti ollut hänestä näinä monina, monina vuosina! Klaus Baas oli aina ollut niin levoton, niin itsepäinen, ylpeä, — tyhjäntoimittaja, haaveksija! Rakas, sitkeä, ankara äiti! — Hiljaisissa, haikeissa mietteissä sisaren vieressä astellessaan hän näki äidin nyt taas uudessa valossa: se ympäröi kuin hieno, hiukan kovapiirteinen pyhimyssäteikkö hänen harmaita hapsiaan. Nyt hän seisoi kai paraikaa lieden luona ja ajatteli poikaansa ja itki! Merkillinen, rakas äiti!
Klaus Baas rakasti nyt ensi kertaa elämässään äitiään, tunsi hänet omaksensa; ja hän sanoi itsetuntoisesti Hannalle: "Ole oikein hellä äidille! Ja huomauta erikoisesti siitä lapsille! Älä vaan unohda sanoa! Sillä saapa lyhty kädessä hakea, eikä kuitenkaan löydä sellaista äitiä! Sen minä tiedän kokemuksesta!"
* * * * *
Kun Klaus Baas iltamyöhällä seisoi nuorikkonsa kanssa keittiön kuistilla ja halusi viedä hänet viimeisten vierasten joukosta salaa tuonne puuhovin toiselle puolle, pieneen kotiin, ja silitti hellästi vaikenevan, viileän tyttösensä päätä ja poskia, niin yhtäkkiä Martje asetti armaasti kätensä hänen vyötäilleen, kuin rukoillen ikään, ja sanoi: "Anna minun jäädä vielä täksi yöksi äidin luokse, annathan!"
Klaus Baas hätkähti ja tuli oudon hiljaiseksi. Mutta kohta nousi hänen ylevä, jalo luonteensa Martjea puolustamaan: eikö ole liikuttavaa moinen lapsenrakkaus ja moinen häveliäisyys! Minun täytyy auttaa häntä vähitellen ja varovasti, niin että hänestä kasvaa vapaa, täydellinen nainen. Ja hän hyväili Martjea ja vaati vain suudelmaa ja sen Martje antoikin; ja hän meni yksin kotiinsa lautatarhan toiselle puolle. Portailla hän seisahtui vielä ja katseli taakseen päärakennukselle, jossa syttyi valo pienen neitsytkammion akkunaan, ja hän ajatteli puhtaasti, ylevästi, rakkaudella nuorta, siveää vaimoaan, — ja hänen sydämessään uhkui kaunis päätös: olla hänelle aina hyvä, auttaa häntä, tehdä hänen puolestansa työtä!