Vihdoin saatiin toimistot hyvin uusien miesten käsiin. Ja sitten itkuiset erot apen väeltä talossa, jossa oli niin paljon turhaa hetaletta ja nuo kaksi nyplypatjaa! Ja nyt jalan laivalaiturille. Hän aikoi matkustaa kiertoteitä Hampuriin, selvittääkseen kiihtyneitä ajatuksiaan. Vaikka hän oli yleensä kirkas sielu ja vaelsi elonsa pystypäin, niin tällaisen tapahtuman jälkeen hän kuitenkin piti miettimistä oikeana ja tarpeellisena.
Puolen tunnin päästä hän jo käveli meren rannan padolla, joka suojelee maata ulapoita vastaan. Oli raikas ja tuulinen kevätpäivä ja sinitaivaalla kulkivat valkeat ja harmahtavat hattarat. Hän silmäili ensin meren ulapalle, joka välkkyi kuin hopeainen kilpi, ja kääntyi sitten katselemaan maalle, kaupunkiin päin. Tuolla se pikku kylä lepäsi sievänä lakeudella, korkeine lehmusryhmineen, punaisine, suippoine kattoineen, keskellä suuri kirkko. Jonkun kerran hän oli sukulaisten tähden pistäytynyt kirkossakin, mutta ei viime vuosina, kun oli heistä yhä enemmän vieroittunut: pitkiin aikoihin hän ei ollut vaivannut päätänsä Jumalalla. Ja nyt hän vasta oli oikein kuitti kaikesta "lapsellisen tuhmasta idealismista." Se oli pettänyt häntä kelpo tavalla. Sen tähden hänen nyt oli näin yksin lähdettävä kodistaan. Ja nyt hän oli kiinni maan kamarassa! Kirkkaana ja selväjärkisenä oli jatkettava matkaa! Ajateltava itseään! Tartuttava kohtaloon kovin kourin! Ja ei huolittava Jumalasta eikä ihmisistä yhtäkään mitään! Nyt oli aika jo — jos hän tahtoi vielä mitä maailmassa saada aikaan.
Niin vaelteli hän illan hohdellessa, toisella puolella kauniit kedot ja toisella meren rauhallinen ulappa, — raikas merituuli häntä vilvoitti, aurinko lämmitti, silloin tällöin vihmoi hieno, virkeä kevätsade: päällä kaartui sinikirjava taivaslaki vaaleine ja harmaine pilviparvineen, joita ilmain raisut tuulet kiivaasti lennättivät, sekoittivat, kokosivat yhteen ja pyyhkäisivät kadoksiin.
Kun aurinko aleni ja värit himmenivät, niin hän meni pientä taloa kohti, jonka Petter-veli äskettäin oli ostanut. Veli oli naituansa kulkenut isäinsä teitä ja ruvennut paimeneksi: vihreän, loputtoman rantavallin astelijaksi, paimennettuaan ensin vuosikaudet vierasten katraita. Mutta nyt hänellä oli oma pieni tila ja vuokramaita ja omat lampaansa. Talo oli painanteessa, aivan padon vieressä: vanha ja matala se oli, olki- ja pärekatto luuhallaan. Lampaat olivat nyt vallilla laitumella. Illan usvat laskeusivat kosteana, tiiviinä vaippana hämärän maan povelle, niin että katrasta ei eroittanut, mutta pojan, joka lampaita ajoi, hän näki: sen yläruumis kohosi tummana usvasta, ja nyt hän kuuli, kuinka poika huuteli koirallensa.
Trina, Petter Baasin vaimo, joka muinoin oli ottanut sen rahamassin olkipatjan alta ja köyttänyt niin hyvin nuoralla, oli paraikaa puolipimeässä pirtissä neljän lapsensa kanssa illallisella. Pimeästä huolimatta hän tunsi Klaus Baasin, vaikka oli häntä nähnyt sangen vähän. Hän pyyhkäisi nyt sinisellä esivaatteellaan tuolia ja pyysi istumaan, ja lähetti lapset hakemaan isää. Ja kun vieras oli sijoitettu, meni emäntä ulos, tuomaan vähän illallispalaa, maitoa ja leipää.
Ajan kuluksi Klaus Baas katseli pirttiä ja otti käsiinsä lasten kirjoitusvihkon ja lueskeli sitä, mutta silloin hän kuuli nurkkasängystä inisevän muijan äänen: "Menkää ikkunan ääreen, nyt tulee niin aikaisin pimeä, eikä sitä kirjoitusta ole muutenkaan helppo lukea."
Klaus Baas meni silloin sängyn luo ja eroitti nyt siellä ryppyiset muijan kasvot ja sanoi: "Kukas se on? Trinan äitikö?"
"Minähän se", vastasi muori. "Ottivat minut tänne luokseen, kun minusta ei enää oikein tahdo olla yksin eläjäksi. Minä olen melkein kahdeksankymmenen ikäinen ihminen."
"Vai niin", sanoi Klaus Baas nyt kovemmalla äänellä. "Teillä on kai täällä hyvä olla, mummo?"
"Ka mikäs", vastasi mummo. "Veljenne on hyvin hyvä minulle, mummo rukalle. Kyllä valehtelisin, jos muuta sanoisin. Hän on kyllä tiukka mies, mutta kelvoton hän ei ole."
"Mutta vaivaako tauti? Vai minkä tähden olette vuoteen omana, mummo?"
"Eikös", vastasi mummo. "Hän on vaan, niinkuin jo sanoin, tiukka mies. Hän käyttää ihmisiä siihen työhön, mihin kukin pystyy. Mutta enpä sano muuta. Valehtelisin suorastaan, jos sanoisin, että hän on kelvoton mies."
"Niin", hymähti Klaus Baas ihmeissään, "kullakin on oma luontonsa!" Ja jatkoi kovemmalla äänellä: "Hän on tiukkuudessa äitiinsä. Se on kanssa hyvin tiukka ihminen!" Ja meni ja istahti akkunan ääreen.
Vähän ajan päästä tuli Petter Baas kotiin laitumelta, astui raskain askelin pirttiin ja antoi velimiehelle kättä ja heitti hattunsa kirstun kannelle, ja sipaisi vasemmalla kädellä tukkaansa oikealla takin rintamuksia: pelkästä kunnioituksesta veljeä kohtaan. Ja käski yhden pojistansa pistämään tupakkaa piippuun. Ja kertoi sitten, niinkuin hänen tapansa oli, kaikellaisista vastuksista, joita hän oli viime aikoina saanut sietää. Muutto oli maksanut enemmän kuin hän oli aavistanut; hanhenpoikueita oli kadonnut; ja viime aikoina oli ruvennut rintaa ahdistamaan: ennen hän ei toki ollut tuntenut mokomaa. Mutta minkäs sille voi: hän oli ollut aina vaivainen mato!
Sillä välin hän oli saanut piippunsa palamaan ja nosti nyt polvensa toisen päälle ja heittäytyi selkäkenoon ja puhalteli aika haikuja, tuntien nähtävästikin olonsa mukavaksi. Ja alkoi sitten kertoa kaikuvalla, rehentelevällä äänellä lähettäneensä tänne uuteen paikkaan osan kamppeista kalamiesten veneissä rantamatalaa pitkin. "Mutta annas olla, velimies: kun Lüdersin Kalli viimein tulee kuutillaan tänne ja aikoo kääntää tähän meidän prieliin,[79] niin tulee korvettavan tullikutteri, ja sanotaan, että hän mikä lie, ulkomailta, ja on maksettava muka tulli ja sakkoja ja mitä kaikkea! No annahan olla, Kalli säikähtää ja kääntyy takaisin ja menee taas 'ulkomaille'; ja seisoo sitten ja onkii kampeloita ankkurissa tuolla Dicksanderin prielissä, ja hänen kuutissaan on meidän pöydät, sängyt, perunasäkit, ja olihan se tuo meidän mummokin myöpelien joukossa. No eukko ei anna minulle siunaaman rauhaa, vaikka vähätpä niistä akkaväen loruista — ja minä en kuin saappaat jalkaan ja menen tullimestarin puheille ja sanon, mikä pulakka nyt on, ja pyydän helkutissa lähettämään kutterin hakemaan Kallia takaisin, elävänä taikka kuolleena. Ja kun illalla tulen kotiin, niin se on jo itse tullut tänne prieliin sillaikaa! Meidän mummo oli näet saanut aina vaan syödä kampelaa ja kampelaa ja oli tehnyt viimein tenän… Mokomaa harmia tyhjästä… No, mitenkä sitä mies on voinut?"
Klaus Baas vastasi verkakseen ja tarpeettoman lujalla äänellä: "Minä päätin tässä, etten enää halua olla niiden vanhusten kanssa yksissä; ei se ajan pitkään ole mukaisaa. Eikä se ole hyväksi vaimollenikaan. Muutan Hampuriin ja otan siellä sen pankkitoimen tai muuta — saapahan sitä työtä aina."
Petter Baas kohautti piippunsa koppaa ja virkoi pälyvin silmin: "Vai ei lie kaikki oikein paikallaan?" Ja jatkoi sitten epäluuloisesti: "Totta kai se nyt vaimo on sinun puolellasi?"
Klaus Baas kohautti hartioitaan ja vastasi: "Ihminenhän se on nainenkin ja oma luonto se on silläkin."
Petter Baas aivan ällistyi. Ja sanoi vähän tuumiskeltuaan: "Niin ihminenkö nainenkin? Mutta meillä on tapana sanoa täällä miehestä 'hän', naisesta 'se'. Sillä on siinä ero kuitenkin… Mikä oma luonto sillä on?" Ja viitaten piipunvarrella ryntäisiinsä: "Minulla on luontoni, ja vaimolla on kanssa minun luontoni. Vaimoväen, oli heitä vaikka kolmetoista talossa, täytyy totella, se on komento. Hiiteenhän sitä muuten joutuisi?"
Ja Petter Baas piti yhä piipunvartta rintaansa kohti käännettynä; mutta silloin laulahti mummo nurkkasängystä selvät sanat: "Minä sanoinkin tässä juuri veljellesi, että sinä olet tiukka mies."
Petter Baas käänsi nyt piipunvarren verkalleen sänkyä kohti ja kertoi Klaus Baasille: "Tässä toissa päivänä hävisi paras kana kesken hautomista. Minä panin silloin tämän mummon sänkyyn hautomaan pojat munista. Mitäpä se muutakaan osaisi enää tehdä? Jokaisen täytyy tehdä sitä mihin kykenee. Kukko päällä kurjanaki! Jos eukkosi on kelvollinen, niin voit sille joskus antaa oman tahtonsa, mutta se tahto on tietysti sinun tahtosi… Vai onko sinulla paha minun luonani, mummo?"
"Eikä", vastasi hautova mummo pimeästä nurkasta. "Hyvähän minun on, ja oikeassa sinä olet! Mutta kyllä sinä vain olet tiukanlainen."
Tämän keskustelun jälkeen Petter sytytti taas sammuneen piippunsa, käski nukkumaan vaimonsa ja lapsensa, jotka olivat vaieten kuunnelleet sivusta, ja puheli sitten vielä jonkun aikaa pimeässä veljensä kanssa. Silloin tällöin tuikahti piipusta hohde ja valaisi pirttiä ja mummon sänkynurkkaa. He puhelivat lapsuuden ystävistä, joiden kanssa olivat ennen leikkineet vanhan kirkon vieressä: Petter Baas muisti vielä heidät kaikki ja tiesi heidän elämästäänkin. Mutta veljen mielestä olivat Hampurissa olo ja Intian päivät ja viime vuosien kovat kärsimykset haihduttaneet sellaiset muistot ja kiintymyksen niihin. He puhelivat myös isästä ja reippaasta sievästä Lotesta ja äidistä, joka oli niin uljaasti taistellut, ja pikku sisaruksista, jotka nyt olivat kasvaneet suuriksi, vaikka oleksivat vielä kotosalla: Hannasta, opettajattaresta; lukkosepän kisällistä Rikusta; pienestä Juhanista, joka oli konttorioppilaana, mutta söi vielä äidin leipää, sekä toisesta pikku Lotesta. Kun oli tällä tavoin veljellisesti ja vakaasti pakistu, alkoi Petter Baasia uuvuttaa. Hän puhui jo vähemmän, ja piippu tuikahti yhä harvemmin valoa ja hänen silmänsä kiiluivat pikkuisina ja unisina. Silloin Klaus Baas nousi ylös ja aikoi lähteä; mutta kun hän niin harvoin kävi talossa, oli hänen vielä nähtävä veljensä asumus tarkalleen. Lekkuvan navettalyhdyn valossa hän sitten meni emännän ja lasten sänkyjen välitse ja hamusi Petterin jälestä katsomaan kahta lehmää ja sikoja ja tuli viimein pihalle ja katosi maantielle.
Puolen tunnin päästä hän oikoi jäseniään majatalon vuoteessa, ja hänen päässään pyörivät taas hänen perheselkkauksensa. Hän ajatteli: Niin, kunpa Martje Ruhland tosiaan olisi kiltisti noudattanut kaikessa hänen tahtoansa! Mitähän Petter Baas olisi tehnyt sellaiselle hepukalle! Olisi antanut selkään. Ja Martje? Olisi karannut äitinsä luokse! Se on selvä se! Ah sitä pientä lasta! Oli karannut hänen luotansa! Lepäsiköhän Martje nyt vuoteessaan yhtä levollisena kuin hän, yhtä ihanan uupuneena ja päivän vaelluksesta väsyneenä? Oli varmaankin itkenyt katkerasti tänään ja oli kai nyt rauhallisempikin kuin Klaus Baas. Martjehan oli luonnostaan niin hiljainen ja tyytyväinen omassa untelossa seurassaan. Puoliso oli ollut hänen ainainen rauhanrikkojansa: aistillinen, työhaluinen, arvosteleva; aina suunnitelmia, aina elämän- ja ihmisten nälässä. Oi etten silloin, kuusi vuotta sitten, olisi tullut häirinneeksi Martjea! Parempi sittenkin ikuinen ero! Olipa omituista, miten yhden päivän rauhallinen kävely ja häiritsemätön mietiskely rauhoitti! Kuinka kaukaa ja rauhallisesti hän nyt katseli Martjea! Ja oli liian väsynytkin tänä iltana sitä ajatellakseen. Väsynyt! Kyllä oli tullutkin matkaa taivalletuksi! Miten meri ja maa olivat avarat ja taivas korkea! Leppoisesti Klaus Baas sulki luomensa, eikä muistanut horteessaan pian muuta kuin velimiehen tuikkivan piipunkopan, joka ritisi kodikkaasti ja hiljaa, ja hänen neuvonsa akkaväen kohtelusta. Ja hän nukkui.
Huomenna hän jatkoi vaellustansa sisämaahan päin: kulki milloin leveitä maanteitä, milloin kapeita hietapolkuja, jotka kevätaurinko jo oli kuivannut, kulki yli aavan, lievästi kumpuilevan alangon, ohi pienten töllien ja puistikkojen. Joka puolen tunnin päästä tuli kylä. Monien talojen kuistilla seisoi nuori emäntä lapsi sylissä, toinen helmoissa, muut lapset leikkien tanhualla ympärillä. Kevätsää oli heidät ulos houkutellut, ja he tervehtivät reipasta kulkijaa, toiset arasti, toiset yksinkertaisen iloisesti ja nauru suulla, aina luonteen mukaan ja sikäli, mille tuulelle lapset ja aurinko heidät oli saanut. Kun joku naisista Klaus Baasia miellytti, niin hän kysyi tietä seuraavaan kylään, ja pakisi ystävällisen vastauksen saatuansa jonkun aikaa, kysellen lasten ikää ja kouluhommia. Ja ihmetteli itseään: kuinka hän oli sellaisissa oloissa niin tyytyväinen!
Hän kulki koko päivän. Ja hän tuli joka askeleella rauhallisemmaksi ja vapaammaksi, — entiset huolet ja ihmiset vieraammiksi ja kaukaisemmiksi. Ilma oli kirkas ja lempeän ihana ja kuulas: tuuli oli tyyntynyt, kummallisen hiljaista ja rauhallista oli aina lakeuden ääriin. Puut ihan kuin nukkuivat ohi astellessa, ja ihmiset ja karja kulkivat teillä kuin ikuisen, häiritsemättömän rauhan mailla. Illan suussa hän saapui uupuneena ja lämpöisissä unelmissa suureen kylään.
Hän kulki pitkin kylän raittia, jolle hämärä jo kutoi siniharmaita utujansa. Vanhasta kirkkotapulista, joka oli ruohokunnaalla, tuli kellonsoittaja iltatyöstään, raskas, kiiluva avain kainalossa. Pari kolme lasta istui isolla kivellä tarhan rinteellä ja luki ääneensä raamattua, joka oli avattuna yhden sylissä: "Niin rakasti Jumala maailmaa, että hän antoi ainokaisen poikansa"; mutta raakkuvat varikset säestivät tuota lukua korkeissa puissa. Kauppiaan ovikello kilisi, ja ovi aukesi ja paukahti taas kiinni, ja emännät vaelsivat lapsineen ja ostoksineen kotiinsa. Pieni, kahdeksan vuoden ikäinen poika kertoi vanhalle ukolle, joka häntä talutti, tämänpäiväisiä kokemuksiaan: hänet oli varmaankin lähetetty kaupunkiin asialle ja hän oli viipynyt liian kauan, joten ukko oli lähtenyt vastaan. Kauas kuului pojan kirkas, hento ääni, joka kysyi: "Vaari, oletko sinä nähnyt kuollutta?" Ukon ääni oli epäselvä: "Olen, lapsi rukka… pinottain… minähän olin sodassa." — Talonpoikaistalo kuumotti tummana ja matalana puutarhansa keskessä. Tallista, jonka ovi oli selkoselällään, tuikki himmeä liekki kuin tähti yöstä. Renki laittoi apetta seimeen, kuului apelaatikon kannen kolahdus, kavion kumahduksia tallin permantoon ja riimuvarren kilinää. Kookas, pulska, nuori nainen tuli vastaan, kantaen verkalleen ja raskaasti jotain olallansa; hän tuli lähemmäksi, ja maito hohti valkeana vaskivanteisesta kiulusta. Kantaja kohotti ohitse mennessään varovasti päätään, ja katsahti matkamiestä ja toivotti hyvää iltaa. Avonaisessa pajassa seisoi seppä punaisen ahjon ääressä ja pani paljan kanssa niin että koko kylä helisi: arka oppipoika seisoi polvet koukussa vieressä, nahkaliina edessä, rautaa pihdeillä pidellen. Kansakoulu häämötti joen äyräällä hiljaisena ja yksinäisenä, muita taloja aikaisemmin painuneena lepoon meluavasta ja ahkerasta päivätyöstään.
Klaus Baas poikkesi syrjäraitille, joka vei keskimäisten talojen taakse, ja kulki pienten, olkikattoisten majain ohi, joissa emännät seisoivat lieden ääressä räsähtelevää papupannua käännellen. Toisissa seisoivat isot lapset äidin ympärillä järkevästi jutellen, toisissa pienokaiset kurkistelivat hänen helmoissaan pannuun. Laitumelta kuului kovaa riimun kilinää: sälkö koetti teiskaroida, vaikka oli ketju jalassa; nyt se tömisti ja laukkasi niityllä. Selvästi kuului kumeat kavion lyönnit pengerpaikoissa.
Sitten Klaus Baas kääntyi takaisin valtaraitille ja katseli majapaikkaa. Löysikin sen ja havahti hiljaisista mietteistään ja astui reippaasti sisään.
Siellä oli pieni, puhdas kamari ja pöytä, jolla sopi kirjoittaa. Ja Klaus Baas kirjoitti Martje Baasille miettineensä nyt aivan tarkoin heidän asiaansa ja tulleensa siihen johtopäätökseen, että oli parasta kun he erosivat, "jotta nyt kumpikin voi kehittyä siksi, miksi meissä piilevät luontaiset taipumukset ovat meidät määränneet."
XIX.
Seuraavana päivänä aamupuolella hän vaelsi pilvisellä säällä ikivanhaa, leveää valtatietä, joka vei karun lakeuden poikki. Hän söi päivällistä hiljaisessa kyläkapakassa ja tuli myöhään iltapäivällä leveälle nummen tielle, erääsen isonlaiseen kaupunkiin johtavalle. Tie kierteli ihanain lehtimetsäin ja kaunismuotoisten kumpujen välitse, ja sen varrella hyppeli sievä puro. Kun tie melkein metsän laidassa teki mutkan, niin vaeltaja näki tiepuolessa aholla, korkeiden riippapyökkien juuressa, jotka hohtivat hiirenkorvalla, vanhanaikuiset telttavankkurit ja paljon rahvasta touhuamassa niiden ympärillä. Vankkurien portailla istui hievahtamatta pieni, noin neljänkymmenen ikäinen mies, käsiään polviensa varassa puristaen ja vedet silmissä.
Klaus Baas pysähtyi ja katsoi ihmeissään kohtausta. Silloin tuli joku kylän ihmisistä hänen luokseen ja kertoi hiljaisella äänellä, että pari Hampurin laitakaupungin pikku rihkamakauppiasta oli noin kymmenen vuotta sitten eräällä pääsiäisretkellä nähnyt tämän metsän, ja kun he olivat suuria luonnon ihailijoita, niin he ihastuivat tähän rehevään metsään siihen määrin, että tulivat tänne näihin aikoihin joka vuosi, viettämään täällä maalaiskevättä oleskeltuaan kaiken lokaisen talven Hampurissa. Ja usein ne olivat tulleet kesälläkin, jos vain kauppatoimi myöten antoi; he asuivat näissä vankkureissa ja olivat saaneet kylältä luvan oleskella niillä main, koska he olivat hyvin hiljaisia ja iloisia ja siivoja ihmisiä, joista oli pelkkää hupia. Mutta he olivat joutuneet joka vuosi rettelöihin järjestysvallan kanssa, sillä laki kielsi muka vankkureissa asuskelemisen. Ja juuri tänään ne olivat taas saaneet käskyn korjaamaan rattaansa täältä pois. Silloin oli heistä toinen, hiljainen yksinäinen mies, jota piti elossa enää ainoastaan tämä pieni, vaatimaton kesäilo, sillaikaa kun toveri meni kylään hakemaan hevosia, tappanut vankkureissa itsensä.
Kun mies oli asian tarinoinut, tuli nummelta nuori, muhkeakasvuinen tyttö, yllä lyhyt, mukava hame ja väljä röijy, reippaasti ja keveästi astellen, olkapää somasti keinahdellen; ja Klaus Baas tunsi ihmeekseen kultasepän, jonka oli kolme vuotta sitten tavannut ravintolassa Schleswigin maantien varrella, ja riemastui ja vetäysi sivummalle. Tyttö katseli rauhallisesti ja kirkkaasti, jollaisena Klaus Baas hänet yhä muisti, pientä kuihtunutta miestä, joka istui vankkurien portailla, ja pudisti surkutellen vaaleaa, kiharaista päätänsä ja huudahti: "Voi kuinka surullista! Kuinka surullista!" Ja hän meni miehen luo ja puristi hänen kättään ja kääntyi sitten väen puoleen ja purki kursailematta tunteitaan: "Eihän ne olleet kenenkään vastuksina, eivät tehneet kenellekään pahaa! Minkä voi ihminen luonteelleen ja pikku haluilleen! Herra Jumala, miksi ei ihmisten anneta ajatella ja elää halunsa mukaan!" Ja hän kohotti päätänsä, ja näki yhtäkkiä entisen ravintolavieraan ja hätkähti ja tunsi hänet varmaan, ja ojensi sitten silmät ilosta ja kummastuksesta loistaen hänelle kätensä ja kysyi, minnekäs nyt on matka?
Klaus Baas viittasi siihen suuntaan, minne oli menossa, ja he lähtivät nyt astelemaan yhtä tietä. Se oli leveä tie ja aivan kanervien tukkeama: ainoastaan pyörän jälet olivat jotakuinkin paljaat. He kävelivät toinen toista, toinen toista jälkeä. Ja siinä rinnakkain kulkiessaan oli heillä oiva tilaisuus katsella kiireestä kantaan toisiansa, ja he käyttivätkin tilaisuutta hyväkseen.
Tyttö kysyi käveltäessä Klaus Baasilta, kuinka hänen sairas kälynsä nyt jaksoi, ja sai ohimennen kuulla, että Klaus Baas oli tehnyt avioeron ja jättänyt pikkukaupungin sekä aikoi muuttaa Hampuriin. Nainen kuunteli häntä ystävällisesti ja tarkkaavasti ja teki monia järkeviä kysymyksiä, ja hän oli yksinäiselle vapaalle miehelle aivan samanlainen kuin kolme vuotta sitten oli ollut sidotulle. Klaus Baas oli kohtauksesta hyvillään ja kiitti onneansa, joka vei hänet tämän ihanan ja harvinaisen naisen polulle. Ja hän pyysi iloisesti ja rohkeasti, että tytönkin oli nyt kerrottava hänelle, kuka hän oli ja mikä ihmisiään?
Toinen nauroi hänelle ja vastasi: "Tulkaahan kylään meille illalliselle, minun ja tätini luo, jonka tunnette jo Schleswigin retken ajoilta; hän voi sitten kertoa teille, ketä ja mitä me ollaan. Minä olen saanut jutella sen tarinan niin monta kertaa, etten enää viitsi. Sanon nyt vaan, että minun nimeni on Doris Rotermund ja että minä asun tätini luona, joka on nyt myynyt ravintolansa. Tunnustan suoraan, että mieluummin asuisin miehen kanssa, mutta en ole löytänyt vielä sopivaa."
Tyttö vilkaisi syrjästä Klaus Baasiin ja nauroi hilpeästi ja jatkoi hiukan hätäisemmin: "Minä kuulin silloin kuskilta teidän nimenne. Varmaankin olette pikku poikana saanut paljon pilkkaa sen tähden, on kai nalkutettu: 'Kyll' olet koko mestari, senkin Baas!' taikka: 'Aika Baasi ja aika aasi!'"
Tyttö katseli häntä ilkkuen ja kujeillen, ja oli päässyt äskeisestä hämmingistään ja osoitti tien varrella kiertelevää puroa ja sanoi: "Katsokaa, kuinka se vilistää! Kuinka se hyppii ja hyräilee itsekseen ja kulkee notkeasti tietänsä; kai sen jalkoihin koskee terävässä kivistössä. Minä pistin, juuri vähää ennen kuin sain kuulla siitä vaunulaisten tapahtumasta, kengät jalkaani. Nyt, tehdäänpäs pieni mutka tuonne syrjemmälle toista tietä myöten: onkohan se ukko siellä kotona. Minä kierrän usein tätä tietä erästä ukkoa katsomassa."
He kulkivat kaitaa, puiden varjostamaa, kauniisti kiertelevää polkua, joka vei vanhan, matalan mökin luo. Mökki oli sakeassa metsässä poppelien juurella, joiden vaaleat, kiiltävät lehdet raikas länsituuli pani lepattamaan ja käänsi nurin.
Villiviinin verhoaman mökin seinän vieressä oli maalaamaton penkki ja sillä istui seitsemänkymmenen ikäinen kaunis, voimakkaan näköinen vanhus. Hänen valkea partansa oli siististi tasoitettu, ja hän kohotti päätänsä ja nyykäytti tervehtien. Doris Rotermund tuli joustavasti ja uhkean kauniina ukon luo ja sanoi tullessaan: "Annatteko yhden kepin tälle tutulleni? En siedä nähdä suuren miehen kädessä noin joutavan siroa keppiä. Hänelle sopivat paljon paremmin teidän tekemänne kepit."
Ukko nousi heti ylös ja meni pirttiin ja toi nyt kymmenkunnan vankkaa tammikeppiä, jotka pani pihapöydälle, istahti sitten itse ja pyysi uuttakin vierasta istumaan. "Valitkaa näistä", hän sano ystävällisesti, "tällaisia tammenoksa-keppejä minä olen tehnyt jo kaksikymmentä vuotta. Kävelyretkilläni otan ne metsästä, sitten taivutan kädensijan kuumassa vedessä ja silittelen, ja annan niitä huvikseni kaikille, jotka vain tahtovat. Olen jo antanut niitä yli tuhannen kappaletta; monta on käynyt luonani aivan ventovierasta ja on saanut keppinsä. Niin minulle tulee monasti seuraa ja minä saan kuulla pitäjältä uutisia, ja teenpä siinä sivussa vielä hyvän työnkin: sillä ne ovat vahvoja ja käteen käypiä keppejä."
Tyttö oli istahtanut ja heittänyt polvet päälletysten ja katseli nyt selkä kumarassa, leukaansa käteen nojaten Klaus Baasin kepin valintaa. Ja sanoi kuin sivumennen: "Pääasia onkin se, että teette siten hyvän työn. Ah, te olette toimittanut jo tuhannen hyvää työtä! Vaikka olisitte tehnyt syntiä, niin olette näin kuitannut niistä hyvän joukon. Mutta jos olette suuria syntejä tehnyt, niin ei siinä tämä keppien jakelu vielä riitä."
Ukko nauroi ja katsoi häntä syrjästä ivallisesti, sillaikaa kun tyttö katseli keppeihin, ja sanoi: "No, te ette vaan saa rauhaa minun synneiltäni! Olisipa hauska tietää, montako syntiä teillä itsellänne on valmiina? Ette tekään mikään enkeli ole!"
Doris Rotermund keinutteli jalkateräänsä ja sanoi aivan luonnollisesti ja iloisesti: "Minä olen jo kahdenkolmatta enkä ole vielä tehnyt kuin viisi kertaa syntiä… ja aina samaa syntiä."
Ukko naurahti taas iloisesti ja suopeasti ja sanoi: "Mitähän syntiä se lienee, koska te sitä ajatellessanne olette niin tyytyväinen, suorastaan onnellinen!"
Tyttö vastasi ärsyttävästi: "Minun mielestäni ne eivät syntejä ole; mutta ihmiset sanovat synneiksi. Kymmenen käskyn joukossa niitä ei ylimalkaan ole."
"Ahah!" naurahti ukko. "Mutta kuuluvat kai liitteenä johonkin noista kymmenestä! Saanko arvuutella mihin?"
Tyttö punastui ja sanoi: "Älkää nyt toki luulko, että minä kuulutan syntejäni markkinoilla, kuin muut ihmiset." Kun hän sitten vaikeni ja tunsi yhä tulisemman punan poskilleen nousevan, niin hän kepsahti ylös ja sanoi Klaus Baasille: "Joko löysitte?" Ja antoi ukolle kättä, ja oikoi pukuaan ja lähti menemään.
Vanhus nauroi ja katseli tytön jälestä ihmeellisen nuorekkaasti, ja virkkoi Klaus Baasille, joka kädestä pitäen kiitteli kepistä: "On tavallista että tuollaiset terveveriset olennot kuin tuo, ovat hiukan huikentelevia. Mutta hänpä onkin samalla älykäs ja pystyvä ihminen ja hän tietää, mitä tekee."
Kun Klaus Baas ja tyttö ehtivät niin etäälle, ettei vanhus heitä kuullut, kysyi Klaus Baas, mitä kujetta se oli ollut: mitä syntiä tuo ukko oli tehnyt? Doris Rotermund katsahti hämillään kauniin silmin Klaus Baasiin ja vastasi: "Oh, hän on aina ollut kova naismies; on pitänyt luonaan vuorotellen kolmea kaunista naista ja lemmiskellyt heidän kanssaan, — viimeisen vielä tunsinkin — eikä ole ollut naimisissa yhdenkään kanssa."
Klaus Baas katseli tarkkaavasti tyttöä ja virkkoi: "Ja te vaan kujeilette sillä? Ettekä moiti tai karta häntä?"
Doris Rotermund katseli rauhassa ilman rantaa ja sanoi: "Sanovat yleensä häntä sangen luotettavaksi ja auttavaiseksi ja kunnon mieheksi, — sellainen kuuluu olleen aina, niinkuin vieläkin vuoleksii keppejä muille ilmaiseksi. Ja kuuluu hoitaneen rakastajattariaan hyvin, ne kuuluvat lähteneen kaikessa sovussa hänen luotansa. Ja siksi minä hänestä pidän, nähkääs! Minä pidän hänestä, sillä hyvä!" Ja tyttö nyökkäsi Klaus Baasille ikäänkuin kehaistakseen: Kas sellainen minä olen!
Klaus Baas katsoi yhä häntä, ja odotti jatkoa ja kysäisi sitten: "Mutta mitäs ne olivat ne viisi syntiä, joita olette tehnyt?"
Tyttö purskahti nauruun ja vilkaisi häneen, ja katseli sitten hymyillen kaukaisuuteen ja sanoi: "En minä niitä syntinä pidäkään. Ylimalkaan: minä en vielä ole tehnyt syntiä."
Klaus Baas toisti ihmetellen: "Ettekö muka vielä ole tehnyt syntiä?"
Doris Rotermund katsoi kirkkain silmin ja vastasi lujasti: "En. Enkä ymmärrä, miten voisin tehdäkään. Mikä minun mielestäni on syntiä, sitä minä en tee! En ole koskaan ketään pettänyt, joka on luottanut minuun. En ole viettänyt aikaani laiskana, en ole ajatellut, puhunut halpamaisia, taikka tahrannut ruumistani, vaatteita tai rahaa! Tahi ollut epäystävällinen kellekään ajatuksissa ja tavoissa — ja mitä kaikkia niitä syntejä liekään: niitä en tee. Sellaisiin alentuakseni rakastan liiaksi Jumalaa ja itseäni." — Ja hän vaikeni ja katseli kirkkain, avoimin silmin illan ruskossa hohtavaa maisemaa.
Klaus Baas tahtoi ilveillä ja kuulla lisää ja sanoi siksi: "Mutta kuitenkin haluaisin tietää: mitkä ne viisi n.s. syntiä ovat, joita olette tehnyt?"
Doris Rotermund vastasi häneen vilkaisten ja hurmaavasti naurahtaen:
"Sitäpä en sano."
Klaus Baas rypisti otsaansa ja vastasi: "Mutta se on juuri arveluttava merkki!"
"Eipäs", huudahti tyttö. "Totta kai nyt ihminen saa pitää salaisuutensa joutumatta syntisten kirjoihin!?" Ja hän katsoi Klaus Baasia niin suoraan silmiin, että Klaus Baas näki selvästi hienot, harmaat pilkut hänen sinisissä silmäterissään.
Hän ei ollut koskaan katsellut niin tarkkaan naisen silmiin ja nyt hänen oli vaikea kääntää silmiänsä pois. Ja kun tuo kullanhohtoinen tukka loisti hänen edessään, niin hänen päätään aivan huimasi. "Se oli kai rakkautta", hän sanoi.
"Kas vaan, miten älykäs keksintö!" huudahti tyttö, silmissään sula pilkka: "Kun tyttö on kahdenkolmatta, niin mitäpä se muuta kuin rakkautta!… Mutta miksei se voisi merkitä, että kadotin jonkin kultasolen työpajastani — tai siihen tapaan!" Ja hän nauroi Klaus Baasille vasten kasvoja.
"Nyt näin kaikki hampaanne", sanoi Klaus Baas.
Doris Rotermund heilautti käsiään ja nauroi: "Sekin oli synti!"
He laskeutuivat paraikaa nummelta alangolle ja lähenivät kylää, joka loisti edessä kauniissa iltavalaistuksessa. Tytön valpas, ihaileva katse kiersi ilman rantoja, ja kun se viimein joutui vasemmalle, niin siellä kohoavista kukkuloista se kiintyi rinnalla astelevaan mieheen. Klaus Baas ei huomannut enää ihanaa näköalan piiriä: hän näki vain tytön, joka keveästi ja joustavasti käveli hänen vieressään.
Sitten Doris Rotermund osoitti kyläraitin päässä olevaa sievää punaista taloa, joka pilkoitti pienestä, rehevästä puutarhasta, ja hän sanoi: "Tuolla me asutaan. Se oli ennen enon syytinki, hänellä oli täällä suuri tila, mutta hänen kuoltuansa me saimme tämän rakennuksen. Meillä on vielä vähän maanviljelystäkin, täti hoitelee maata."
Ja hän pyysi Klaus Baasia astumaan sisään ja otti hänen hattunsa ja keppinsä, ja näytti hänelle pienen ruokasalin, jossa pöytä oli jo katettu, sekä isomman yhteisen asuinhuoneen: siellä oli ikkunan edessä hänen sepänpöytänsä, täynnä rasioita ja sepän kaluja ja keskeneräisiä kultatöitä, ja antoi luontevasti Klaus Baasin vilkaista keittiöön, missä totinen, vanhahtava piika varusti illallista, sekä omaankin kamariinsa. Siellä Klaus Baas katseli uteliaasti leveää rautasänkyä ja yksinkertaista kirjakaappia ja pesupöytää valtavine pesuvatineen sekä akkunan valkeita uutimia, joita tuuli pullisteli. Ja hän ei voinut heti paikalla lähteä huoneesta, täytyi saada vielä vähän katsella somistuksia: nuoren Goethen päätä, vanhaa tammea vuoren syrjällä, alastonta tyttöä, joka istui kylpyvaipassaan sohvalla, kylämaisemaa kirkkoineen, Potterin[80] nuorta härkää, pientä Apollon patsasta. Ja Klaus Baas asettui keskelle permantoa ja katseli ympärilleen ja sanoi ihaillen ja miettien, Doris Rotermundin odotellessa häntä jo käsi oven rivassa: "On vähän ihmisiä, joilla on omat tapansa ja oma tahtonsa, miehiäkin. Elin kuusi vuotta naisen kanssa, joka riippui aina kiinni muista ihmisistä, milloin minusta, milloin äidistään, milloin kaupungin tädeistä. Mutta te, vaikka olette niin nuori, seisotte kuitenkin omilla jaloillanne."
Doris Rotermund kuunteli ihmetellen ja katseli häntä älykkäästi suoraan silmiin; ja kun Klaus Baas vaikeni, niin hän loi vielä häneen pitkän ja tarkastelevan katseen. Ja lähti sitten vaieten edeltä huoneesta.
Heidän astuessaan ruokasaliin oli täti jo palannut ulkotöistä ja istui pyylevänä ja komeana pöydän ääressä. Hän naurahti ystävällisesti ja virkkoi pehmeällä vanhuksen äänellä, josta pelkkä hyvyys sointui: "Kenenkäs sinä nyt, maantien rosvo, olet tänne tuonut? Näin heti kun vilkaisin työpöydällesi, että laiskuus oli sinua vaivannut ja olit karannut."
Ja kun vieras esitettiin, niin täti muisti hänet kohta ja oli tapaamisesta hyvillään; ja sitten hän kertoi sisarentyttärelle: "Kun menin lypsylle, se vaaleaverikkö tuli kaupungista. Hän kysyi, eikö se rintaneula jo ollut valmis, hän näytti olevan kovin pahoillaan, kun et sinä ollut kotona, ja katseli silmät kiiltäen huonetta."
"Ah", sanoi kultaseppä, "se on vaan niitä, jonka silmät haukoituksesta kiiltävät!" Ja sitten hän kertoi, mikä onnettomuus oli tapahtunut nummella ja Klaus Baasin kohtaamisesta ja kepin hausta.
Illallisen jälkeen he siirtyivät perhehuoneesen ja asettuivat pyöreän pöydän ympärille, jonka kohdalla kattolamppu loi valoaan. Klaus Baas sai nojatuolin vastapäätä sohvaa. Täti istahti mukavasti korituoliin hänen oikealle puolelleen, mutta kaunis seppä keikahti kursailematta leveään sohvaan ja sanoi: "No kerropas nyt taas, täti. Hän tahtoo välttämättä kuulla, mikä olen. Sanoin hänelle, etten minä aina sitä samaa jaksa kertoa. Kerro siis sinä Doris Rotermundin elämäntarina."
Doris Rotermund istui rauhallisesti selkä kenossa ja katseli milloin vieraasen, milloin tätiin, milloin seiniin, joilla kiilui lampun hohteessa lämpöisesti ja kauniisti jonkun taulun lasi tai kullattu puite. Ja jutun juostessa hän rakensi sohvan kulmaan itselleen mukavan pesän kirjavista sohvatyynyistä, jotka hän oli varmaankin itse neulonut, ja otti salavihkaa kengätkin jalastaan ja veti jalat alleen, ja näytti tädin rattoisasti jutellessa oikein tyytyväiseltä.
"Hän on erään apenradelaisen[81] merikapteenin tytär; kapteeni sai luvan ottaa vaimonsa, joka oli minun sisareni, merimatkoille mukaansa, sillä hän oli kiinnittänyt laivaan, jota hän kuletti, kolmekymmentä tuhatta markkaa omaa omaisuuttansa. Ensiksi syntyi tämän veli, Intian valtamerellä: hän on nyt perämies. Ja kun vanhemmat pojan syntymän jälkeen pääsivät kotiin, he jättivät pojan Apenradeen apen luo ja lähtivät itse Etelämerelle. Siellä syntyi sitten Doris, missä, millä leveys- ja pituusasteella, emme tiedä, sillä laivan mustakirja hukkui. Mutta syntymäpäivä tiedetään, sillä vanhemmat lähettivät heti seuraavasta satamasta, Melbournesta, apelle tapahtumasta uutisen. Tyttö jäi laivaan, joka meni jälleen Etelämerelle: Melbournesta Aucklandiin[82] sekä sieltä Samoaan ja S. Fransiskoon.
"Minkälaisia hänen vanhempansa olivat, en tiedä, sillä minä en tuntenut sisartani, hänen äitiään, juuri ollenkaan, koska olin kasvanut hänestä erilläni enon luona. Ja appiväen kertomukset tuskin sattuvat paikalleen, sillä vanhemmat eivät tunne tavallisesti lapsiansa. Mutta me kävimme kerran Hampurissa merimieskodissa erään vanhan matruusin puheilla, joka oli palvellut kauan heidän laivassaan, ja hän kertoi esimerkiksi heidän aina ilveilleen minkä mitäkin keskenään ja olleen hyviä miehistölle. Eräänkin kerran, sanoi, oli sisareni kehaissut, että 'Frisian' pojat ovat tyytyväisiä, sillä niin hyvää hoitoa ei kustanneta millään muulla laivalla. Mutta silloin väitti mies, että Jan Maat[83] ei ole muka tyytyväinen milloinkaan; ja he löivät vedon keskenään, että koettakoonpas rouva, tokko saa Jan Maatin kerrankin tyytyväiseksi! Kapteeni pani vetoon silkkisen pitsiliinan luvaten ostaa sen kohta Melbournesta, jos joutuisi tappiolle, sisarellani kun kuului olleen tällainen lyhyt, kihara ohimotukka kuin minulla ja Doriksellakin, se kuului aina tuulessa irtautuneen ja pieksäneen korvia. Ja kapteenin rouva taas lupasi miehelleen kirjavat liivit.
"No rouva varusti ensi pyhäksi meripojille oikein hyvän läskirokan ja kantoi itse sen lokiisiin miesten eteen ja jäi vähäksi aikaa muka katsomaan, ja kysäisi sitten, että tokko tuo nyt maistui? Miehet nyökkäsivät kaikki päätään ja vastasivat: kyllä, rouva kapteenska, erinomaista! Kun sitten rokka on pistetty pintaan, niin rouva kantaa vielä mehusoppaa, kuivatuista Australian omenoista valmistettua, ja kysäisee taas, että tokko tuo nyt maistuu? — Kyllä, rouva kapteenska, erinomaista, he vastaavat. Ja kun se oli popsittu, niin rouva tuo heille vielä pari pulloa viiniä, ja kysäisee sitten ikäänkuin muuta vaan, että ovatko he nyt ihan tyytyväisiä? Ja pojat nyökkäävät kaikki ja sanovat: Kyllä rouva kapteenska; nyt me ollaan ihan tyytyväisiä! Silloin rouva oli oikein hyvillään, koska muka oli voittanut vedon. Mutta tahtoopa vielä vähän kuulla kehuja ja piiloutuu sentähden oven taakse kuuntelemaan heidän juttujaan. Ja he pakisevat siinä ensin niitä näitä — ja sanovatpa sitten: Vai tyytyväisiä muka! Tyytyväisiä me ei olla sitt' likikään. Nyt pitäisi vielä päästä kapteenskan viereen makaamaan!
"Silloin älysi rouva lähteä, ja juoksi kajuuttaan ja sanoi voittaneensa. Mutta miespä huomasi hänen punastumisestaan, ettei nyt asiat olleet oikein paikallaan, — ja hän kovistamaan vaimoaan, kunnes sisareni viimein kertoi hänelle kaikki; ja kapteeni nauroi katketakseen ja rouva kiukutteli ja — piti sitten meripekkoja kolme vuorokautta paastolla — kiskoakseen heiltä kirjavain liivien hinnan, jotka hänen täytyi antaa voittajalle.
"Seuraavalla retkellä — Doris oli silloin yhden vuoden vanha — laiva sai eräänä iltana kovassa myrskyssä vuodon ja rupesi uppoamaan. Perämies oli varustanut veneet jo valmiiksi, ja oli pitänyt antaa hätämerkkiä toiseen laivaan, joka onneksi huomattiin. Siinä touhussa vanhemmat panivat tytön Geneverviini-laatikkoon ja naulasivat päälle laudat, jotta saisivat lapsen helposti ja vaarattomasti laivasta veneesen; ja olivat tuoneet laatikon sitten kajuutasta kannelle ja köyttäneet sen toistaiseksi kiinni mesaanimastoon, panneet jonkin pojan vartioimaan. Ja menivät sitten itse vielä alas hakemaan laivapapereita ja nuoraa ja makuuvaatteita. Mutta sillaikaa kun matruusit laskevat veneitä alas, he näkevät viinilaatikon — poika oli hädissään karannut vartiosta ja unohtanut tehtävänsä — ja huutavat toisilleen: Tulkaas, kokonainen viinilaatikko! Avataan pois, Blau, ja otetaan pari pulloa mekin. Ja puuseppä kohottaa kirveensä — ja samassa tulee sisareni kannelle ja juoksee hätään ja saa pahan haavan kirveestä käsivarteensa. Ja sentähden se ei ollut päässyt, niinkuin hänen lapsensa, ensimäisessä veneessä toiseen laivaan; ja kun vanhemmat sitten toisella läksivät, niin se vikaantui ja upposi laivan viereen. Toinen perämies, kahdenkolmatta vanha nuorukainen, vei lapsen Melbourneen ja toi sieltä Hampuriin ja jätti Apenradeen appelaan. Ja siellä tämä sitten kasvoi hyvässä hoidossa.
"Rippikoulun käytyään tämä auttoi vielä jonkun aikaa mummoaan talousaskareissa ja kävi samalla kultasepän opissa ja lähti sitten vuodeksi Berliniin tutkimaan taidealaansa. Sitten asetuimme tähän enovainaan taloon. Hänellä on hyvä mielikuvitus ja huomaa helposti ympärillään pientä kauneutta ja hänellä on totteleva käsi kuvatakseen huomioitansa. Ostajia saavat hänen piirustuksensa ja valmiit työnsä yllin kyllin sekä maaseudulta että Hampurista."
Doris Rotermund kumartui hiukan ja sanoi: "No, annahan tulla sitten, kerro vielä se kauppiaan juttu, täti."
Täti katsoi epäröiden ensin häneen ja sitten Klaus Baasiin ja vastasi verkakseen: "Pitääkö minun nyt sellaista kertoa? Sitä ei tiedä kukaan!" Ja hän laski kätensä hellästi tytön ranteelle.
Mutta Doris Rotermund nyökkäsi päätänsä ja toisti: "Kerro, kerro vaan!"
Ja niinpä täti alkoi verkalleen ja vitkastellen:
"Kaksi vuotta sitten, juuri kun olimme muuttaneet tänne, tuli perämies, hänen veljensä, täällä käymään, ja hänellä oli mukana ystävänsä, eräs kauppias. Se kauppias oli meillä ensin sisarenpoikani toverina viikon päivät ja jäi sitten vielä yksikseen tänne viikon ajaksi. Ja hänen kanssaan tämä sitten oli aina yhdessä, kotona ja ulkona, teillä ja metsissä, usein myöhään yöhön. Enkä minä häntä häirinnyt: hän on aikaihminen, tietköön itse, mitä tekee. Ja kun se veljen tuttu sitten viikon päästä lähti pois, niin minä kysyin tältä, että onko hän nyt kihloissa? Mutta tämä vastasi että, niinkuin tiedät, kauppiaan oli lähdettävä kolmeksi vuotta Itä-Aasiaan; en tiedä, sanoi tämä, tokko jaksan odottaa häntä niin kauan; ja hän tuskin jaksaa senkään vertaa kuin minä. Ja minkätähden, sanoi, pettäisimme tahallamme toisiamme? Sentähden me sovimme, sanoi tämä, että kumpikin saa elää aivan vapaana ihmisenä ja tehdä sillaikaa minkä edukseen näkee eikä kumpikaan saa sitten jälestä vaatia toista mistään tilille. — Ja sillä tolalla ne asiat nyt on; ne ovat kirjoitelleet jo kaksi vuotta toisilleen, oikein ystävällisiä kirjeitä, minä saan ne aina lukea. Ne kirjeet päättyvät aina tähän tapaan: Voi miten kauhean mielelläni minä sinua taas suutelisin! Sillä olenhan suudellut sinua ainoastaan viisi kertaa! Muistatko vielä missä?… Yksi Schlehdornissa. Toinen siellä niityllä. Ja kolme kertaa omassa huoneessasi."
Klaus Baas katsoi kävelytoveriinsa, joka hymyili sohvan nurkassa, ja ajatteli: Vai siinä ne oli ne viisi syntiä! Ja hän katsoi vallattomasti Doris Rotermundiin, kuin sanoen: Ei ne olleet suudelmia, vekkuli, jotain enempää ne oli!
Mutta tyttö katsoi häneen rauhallisesti ja totisesti, kuin sanoakseen: Olisit sen sinäkin tehnyt! Ja sitten hän ei jaksanut enään: hän painoi kädet kasvoilleen ja purskahti itkuun.
Toiset vaikenivat liikutuksesta, ja täti silitteli hänen poskeansa. Mutta pian voitti tyttö itsensä ja oikaisi vartalonsa ja nousi patjapesästänsä ylös: "Minä olen niin väsyksissä", hän sanoi. "Jos haluatte jäädä vielä päiväksi tänne, niin menkää huomenna Bornhövedin nummelle; se on suuri ja kaunis ja erikoinenkin luonnoltaan. Ja tulkaa sitten taas huomisiltana vähän pakisemaan."
Nyt Klaus Baas hyvästeli, ja nukkui sen yötä majatalossa, ja kuleksi seuraavana päivänä äänettömällä nummella, kylästä toiseen, ohi vanhain talojen, joiden seinät olivat aivan maahan painuneet. Kauan hän seisoskeli muinaisella linnamäellä ja katseli aavalle lakeudelle länteen, jossa ennen muinoin, 700 vuotta sitten, hänen heimonsa oli taistellut henkeen ja vereen vieraita vastaan. Ja hämärissä hän joutui takaisin kylään. Doris Rotermundin akkunan ohi kulkiessaan hän näki tytön istuvan työssä pöytänsä ääressä lampun valossa. Akkunaverhoa ei oltu vedetty eteen, ja hyvän aikaa Klaus Baas seisoskeli aitavierellä ja tarkasteli hänen vasarainsa, viilainsa ja harppinsa liikkeitä ja hänen kiharoitaan, jotka aaltomaisesti peittivät hänen ohimonsa.
Ja illalliselta hän meni kultasepän luokse. He istuivat jälleen eiliselle paikalleen, Klaus Baasin tuolikin oli jo asetettu pöydän ääreen valmiiksi; hänelle tarjottiin omenia ja kyseltiin, missä hän tänään oli kulkenut ja miltä seutu oli näyttänyt. Ja sitten he sanoivat, että nyt oli hänen vuorostaan kerrottava elämästänsä.
Klaus Baas kertoi silloin vakavasti ja selvästi myrskyisistä ristiäisistään, höylälastun lennättämisestä tuulisina päivinä, kirkkotarhasta ja Liese Lachmannista, isän ja siskon kuolemasta, kelpo taiteilijattaresta ja Petter Söötistä; ja itsestään, liikeoppilaasta, joka harjoitteli P.C. Trimbornin konttorissa, ensin arkana ja sitten ylpeänä. Hän kertoi Heini Petersistä, ja Suse Garbensin kihlauksesta, ja Mühlenstrassen kahdesta tytöstä: pikkuhiirestä ja vanhasta piiasta: kuinka hän oli edellämainitun kavaltanut; ja Blankenesin ihanista illoista. Hän kertoi Intian kuumista öistä, ja kuinka hän kotiin palattuansa oli nainut ensimäisen kauniin tytön, joka vastaan sattui ja kuinka hän vuotten varrella oli hänen rinnallaan kypsynyt ja laajentanut näkökantojaan, mutta oli kuitenkin elänyt ystävättömänä ja kieltäytyvänä. Niin kertoi Klaus Baas, vuoroin haaveksien ja vuoroin katkerana ja kylmästi ja vimmoissaankin; ja hänen sanansa lumosivat ja kiehtoivat: sen näki noista kauniista ja älykkäistä naisen silmistä, jotka pöydän toiselta puolta hänelle säteilivät. Ja kun hän vaikeni, hohti noista silmistä jo syvä, raskas rakkaus.
Sitten avattiin eteisen ovea ja eräs pieni kylän tyttö kepsutti sisään ja pyysi tätiä vähäksi aikaa tulemaan heille: isä ja äiti olivat näet menneet sairaan mummin luo ja heitä peloitti olla yksinään. Täti nousi silloin ylös ja sanoi vieraalleen hyvää yötä ja meni.
Klaus Baas aikoi jälleen istuutua, mutta hän tunsi, ettei hän voisi enää lausua niin puolta rauhallista sanaa. Ja hän katsoi tyttöä silmiin ja sopersi: "Pitääkö minun lähteä…" ja ojensi kätensä häntä kohti.
Doris Rotermund nousi silloin vaivoin sohvalta ja loi silmänsä maahan, ja ojensi hänelle kätensä, aikoen poistua Klaus Baasin tuolin ohitse huoneesta. Mutta kun hän tuli Klaus Baasia lähemmäksi ja kun Klaus Baas piti häntä yhä kädestä niin että hän horjui, niin yhtäkkiä vieras veti hänet puoleensa ja suuteli häntä hurjasti ja piti häntä ohimoilta. Ja Klaus rukoili ja ahdisti häntä ja vaati kiihkeästi, että hänen oli häntä rakastettava ja oltava hänelle hyvä, vaikka kerran vain, sillä hän oli saanut olla niin kauan yksin ja onneton ja kärsiä vilua: hän ei ollut vielä koskaan saanut täyttä rakkautta, ja Doris Rotermund oli niin kaunis ja sanomattoman rakas! Komea tyttö seisoi silmät ummessa hänen käsivarttensa kierteessä, ja hän pudisti vaieten päätänsä ja koetti sanoa, että hän ei voi sitä ja että hän ei ole huono, ja että hän ei tahdo hylätä toista, ja koetti hymyillä. Mutta hänen huulensa vapisivat ja ripisien alta vuotivat kyyneleet. Ja sitten hän, tuon ensi myrskyn jälkeen, rauhoittui hiukan ja katseli ympärilleen, ja järjesteli palmikoitaan, niin että hän oli nyt aivan puolustautumatonna Klaus Baasin sylissä. Ja lähti sitten, kaunis pää miettivästi kumarassa, Klaus Baasin kanssa käsi kädessä kamariinsa.
* * * * *
Huomisaamuna kultaseppä jo hämärissä saattoi Klaus Baasia alas lakeudelle, sillalle, joka vei kauniin, kylän eteläpuolitse kiertelevän joen poikki. Monta monituista kertaa hänen täytyi luvata ja vannoa Klaus Baasille kirjoittavansa heti, kun jotakin tarvitsisi. Tyttö asteli hiukan kalpeana ja raukeana hänen käsipuolessaan, ja hänen huulillaan väreili älykäs ja hieman ivallinenkin hymy — ja hän lupasi. Hän oli nyt taas yhtä levollinen ja varma kuin kohdatessaan äskettäin Klaus Baasin metsän laidassa.
Klaus Baas rukoili, ettei hän saa luulla, että hän ajattelisi hänestä vähintäkään pahaa. Mutta Doris Rotermund, pudisti päätänsä ja sanoi: "Sehän on selvä! Kuinkapa voisit sinä halveksua minussa sitä, mikä ei mielestäsi itsessäsikään ole halveksuttavaa!"
Kun he tulivat niitylle ja seisoivat vanhan puisen sillan korvalla, ojensi tyttö hänelle kätensä ja katseli kauan hänen kasvojansa, ikäänkuin ijäksi ne syvälle mieleensä painaakseen, ja sanoi koruttomasti: "Tunnustan, että olen sinulle hyvin kiitollinen." Silloin tempaisi Klaus Baas hänet taas syliinsä ja suuteli häntä ja sanoi hänelle vielä kerran: ihailevansa hänen tervettä, kaunista luonnettaan, ja lausui, että tyttö oli tehnyt hänelle hyvän työn — ja hän meni.
Parin sadan askeleen päässä hän katsoi vielä taakseen ja näki silloin tytön tumman hahmon katoavan tien käänteessä pensaitten taa. Taempana kuumotti pimeänä ryhmänä kylä ja sen päällä kuulsi jo tumman harmaa ja kylmä aamutaivas — ikäänkuin syviin kuiluihin tuijotellen. Hyvän aikaa seisoi Klaus Baas paikallansa ja odotti, näkisikö hän vielä tyttöä. Mutta sitten hänen ajatuksensa keskittyivät häneen itseensä, ja hänet tempasivat haltioihinsa äskeisten kokemusten muistot. Ja sarastavassa aamussa hän rauhallisella rinteellä itsekseen huudahti: "Minkä onnen Jumala sallikaan osakseni! Nyt minä vasta tiedän, mitä on elämä ja rakkaus ja vaimo ja lapset, taivas ja maa!"
XX.
Kun hän puolenpäivän tienoissa, pilvisellä ilmalla, tuli Hampuriin, niin hän oli tavattoman hilpeällä tuulella ja ajatteli: mitäpä jos pistäytyisi katsomassa Heini Petersiä ennenkuin ryhtyy omiin yrityksiin? Klaus Baasilla oli ollut aina kaikellaisia uusia suunnitelmia ja vielä enemmän perhehuolia, niin että hän harvoin oli ehtinyt tapaamaan Heiniä ja ne vähätkin kerrat vain siellä pienessä kaupungissa; hän tiesi vain, että Heini oli yhä ystävänsä Buschin kanssa yksissä: heillä oli nyt taloustarve-toimisto, joka "meni oikein hyvin", niinkuin tohtorin väki sanoi.
Hän tapasi veikot Gänsemarktin kulmalla pienessä, likaisessa konttorissa, jota synkkä takapiha pimitti niin, että siellä nyt, hämäränä aamupäivänä, joka muuttui vähitellen sateiseksi, ei nähnyt muuten kuin kaasuvalolla. Kompukset istuivat paraikaa kaasuliekin alla suuren kaksoispulpetin ääressä, korkeilla pukeillansa vastatusten: Heini Peters oli tullut ulkoa kävelyltä — hänellä oli tietysti yllä tuo välttämätön musta pitkätakki, jonka helmat nyt riippuivat pukilta juhlallisena kuin mikä pyrstö. Hänen ystävänsä Busch oli lyhyt miehen tallukka, noin kolmenkymmenen tienoissa: kasvot latteat ja matalat, kuin olisi häntä lyöty kämmenellä liian lujasti päälaelle. Hänen silmänsä kiiluivat mukavasti. He keskustelivat Klaus Baasin tullessa äänekkäästi jostakin hauskasta asiasta ja puhaltelivat sakeita haikuja lyhyistä merimiespiipuistaan; avattu olutpullo ja pari lasia oli pulpetin harjalla heidän välissään. Takapihalla oli varmaankin suuri hevostalli, sillä seinillä vilisi kirjavanaan kärpäsiä.
Heini Peters tuli mahdottoman hyvilleen tästä vierailusta. "Tuo nyt on minun ystäväni Busch", hän esitteli, "josta olen sinulle usein kertonut."
Veli Busch räpsytti hauskasti pieniä, kiiluvia silmiään, aivan kuin tieten, ettei hänestä voi kertoa muuta kuin kiitettävää ja iloista; ja hän otti ikkunalaudalta lasin — ei aivan puhtaan — ja tarjosi Klaus Baasille kulauksen olutta. Kun vieras kiittäen hylkäsi tarjouksen, niin hän kummasteli tavattomasti ja sanoi: "Teidän täytyy juoda joka aamu pari lasia, arvon herra! Voida ratasta, paremmin juoksee!"
Heini Peters huiskautti kieltävästi veikolle kättänsä ja katseli Klaus
Baasia ihmettelevin, surullisin silmin, ja virkkoi syvästi huokaisten:
"Ja mitäs sinä sanot näistä kauheista ajoista?"
"Mitenkä niin?" kysyi Klaus Baas hieman hajamielisesti. "En ole lukenut lehtiä kahteen viikkoon." Mutta sitten asia muistui hänen mieleensä ja hän kysyi uteliaana: "Onko rahanarvo yhä noussut?"
Heini Peters kohautti kauhistuneena pitkää kättänsä. "Etkö sinä tiedä mitään? Että diskonto on seitsemän? Että pankeissa luotto loppuu. Että Tewes & Gibbon on caput? Ja supatellaan ja ennustellaan vaikka mitä! Ja jokainen vaatii rahojaan kuin oltaisiin varkaita; tai pitää rahastaan kiinni kynsin hampain, kuin pelkäisi sen lentävän lintuna tiehensä."
Klaus Baas nousi ylös: hänet tempasi heti asia mukaansa ja hän oli nyt hyvin vakava. Pikaisesti hän ajatteli asemansa ja tuntemansa liikemiehet ja firmat ja mitä merkitystä niillä voisi olla hänelle. "Jaha!" hän sanoi. Ja kysäisi sitten kohteliaisuuden vuoksi: "Ja kuinkas teidän liikkeenne vetelee?" Ja katseli latteanaamaista Buschia ikäänkuin tietäen, että hänestä lähtee totuus pikemmin.
Vanttera Busch kohautti hartioitaan, ja otti lasistaan kelpo kulauksen ja viittasi sitten tyhjällä lasilla kompukseensa ja vastasi: "Avaa suusi vaan, Heini! Ehkäpä tällä arvon herralla sattuu olemaan joutava tuhannen markan seteli."
Heini Peters katseli vanhaa ystäväänsä kovin huolissaan ja virkkoi: "Sinä tiedät kai, että meillä on pari kuukautta ollut tämä taloustarve-toimisto, — taikka: olemme koettaneet sitä pitää. Mutta ei se tahdo oikein leiville lyödä!"
"Ei", toisti veli Busch.
"Me pääsimme kahden tehtaan edustajiksi. Ensin läksin minä keräämään tilauksia, mutta en saanut yhtään. Sitten läksi ystäväni Busch, mutta ei saanut hänkään mitään. Ja nyt meiltä meni se asiamiesoikeus!"
Pieni talukka pyyhki olutheraisia viiksiänsä ja sanoi mukavasti silmiään räpyttäen: "Siihen oli syynä se, herra Baas, että meillä on kummallakin kaksi vikaa. Heini tapaa kadulla aina neitosia ja hänen on mentävä juomaan heidän kanssaan kahvia tai suklaata. Ja minä vilkuilen liiaksi kapakkain kyltteihin."
Heini Peters kohotti pitkät koipensa korkeammalle ja kietoi ne kuin käärmeet pukin jalkain ympärille ja jatkoi huolissaan: "Vanhukset lähettivät kyllä minulle, kaksi kuukautta sitten, kun perustimme tämän taloustarve-liikkeen, tuhat markkaa, viimeiset mitä irti saivat. Mutta siitä minun täytyi heti antaa kolmesataa räätälille ja melkein sata markkaa meni kirjakauppaan…"
"Runoista!" tirskahti pikku Busch ja iski Klaus Baasille silmää.
Heini Peters nauroi omaa mielihyväänsä ja pudisti sitten vakavasti päätänsä ja lausui: "Lopuilla kuudellasadalla vuokrasimme tämän konttorin ja ostimme kaluston, taikka, saimme ne vähittäismaksulla: niistä on nyt suoritettu osapuilleen puolet. Sitäpaitsi saimme eräältä muurarimestarilta, joka asuu kadun kulmassa tässä lähellä, kaksituhatta markkaa vekselillä, se kyllä lankesi neljä viikkoa sitten, ja meillä ei ollut mitään, ei niin penniä, millä maksaa. Olisihan se jättänyt meidät vielä joksikin aikaa rauhaan, — veli Busch osaa näet häntä hyvin käsitellä. Mutta kun nyt neljä päivää sitten tuli se mahdoton rahantiukka, niin mies pelästyi niin, että rohkaisee alati itseään alkoholilla ja ryntää tuon tuostakin kimppuumme. Se on kamalaa… Me emme ole näinä kahtena kuukautena saaneet vielä yhtään ainoaa tilausta… Taikka saimmehan sen yhden pesukoneen… Ah jaa… ja mitä äitiisi tulee, Klaus! Hän menestyy hyvin!"
Klaus Baas vastasi kuivasti: "Ja senkin pesukoneen saitte tehtaalta malliksi."
Heini Peters myönsi kyllä. "Emme ole päässeet edes alkuunkaan, Klaus.
Onneksi on tuo muurarimestari tuhmahko, joten olemme saaneet lykkäystä.
Mutta jumalaties miten kauan?"
Hän aikoi jatkaa tuon velkojan kuvausta, mutta silloin vääntyi ovi naristen auki ja sisään tuli muurari: pieni, harteva mies, tukka pörröllään, silmät surulliset ja sameat. Hän näytti kivulloiselta ja oli hienossa hiivassa. Heini Peters kääntyi silloin heti muurarin puoleen ja sanoi, että hänhän näyttää tänään terveemmältä, ja esitti hänelle Klaus Baasin: "eräs liikeystävä… oma firma täällä Hampurissa."
Muurarimestari katseli sameilla silmillään halukkaasti mahtavan näköistä Klaus Baasia, ja kääntyi sitten Heini Petersin puoleen ja viittasi olkansa yli varovasti peukalollaan veli Buschiin ja kysyi huolestuneen näköisenä: "Mitenkä hän nyt voi?"
Ja kun Klaus Baas silmäsi muurarin peukalon suuntaan, niin hän huomasi, että kompus Busch oli nyt vallan merkillisesti muuttunut: hän oli kääntynyt seinään päin ja tuijotti silmät hurjina likaista, kärpästen kirjaamaa tapettia ja odotti käsi harallaan, iskuun valmiina. Ja hän piti pyydystämilleen kärpäsille oikeita puheluja itsensä kanssa, milloin hiljaisella, inisevällä äänellä, milloin vihaisesti ärähdellen: "Istutkos kiinni! Istutkos! Hups!… Istutkos! Istu pois! Etkös siinä istu? Hups, taas tuli yksi!"
Ja Heini Peters loi huolestuneen katseen kärpäsentappajaan ja sanoi murheissaan: "Ei hän ole tullut juuri paremmaksi. Lääkäri sanoo, että hän tappaa näiden kärpästen hahmossa sekavia ajatuksia, jotka hänen päätään vaivaavat. Kuta useamman kärpäsen saa, sitä vähemmäksi tulevat hassut ajatuksetkin. Ensin hän ei saanut niitä kiinni ollenkaan, mutta nyt hän toki työskentelee hyvällä menestyksellä. Katsokaas, nytkin hän sai kiinni!… Teidän ei pidä mainita tästä syrjäisille, sillä se vahingoittaisi luottoamme… Katsokaas, nyt se taas sai yhden kouraansa!"
Pieni muurarimestari istahti konttorin ainoalle tuolille, jolta Klaus oli noussut ylös, ja katseli oikein perinpohjin kärpästen pyydystäjää; ja hänen kiiluvissa silmissään kiertelivät hartauden kyyneleet.
Klaus Baas otti silloin hattunsa ja meni ulos. Heini Peters tuli hänen jälestään.
Kun konttorin ovi painausi kiinni, Heini Peters nauroi tikahtuakseen, ja tiedusteli sitten, miten haudankaivaja jaksoi ja millaisessa tilassa hauta oli, jonka he olivat kuusi vuotta sitten yhdessä vihkineet.
Klaus Baas ei kärsinyt sanaakaan niistä ajoista ja tokaisi: "Se heidän tiesi."
Ja sitten lehahti Heini Peters yhtäkkiä Süllbergiin. "Me oltiin viime pyhänä siellä tanssissa: autuasta, sanon minä! Minä vein hänelle orvokkikimppusen: kuinka hän minua kiitti, hurmaavaa, suoraan sanoen! Ja ensi sunnuntaina me mennään Ohlsdorfin hautausmaalle." Ja sitten hän vaipui raskaasen ajatteluun: "En tiedä, mikä minä olen oikeastaan", hän sanoi. "Tanssiva haudankaivaja ja kaivetun haudan yli tanssija." Ja hän nauroi hullunkurisesti ja pudisteli päätänsä, ja sanoi sitten jälleen totisesti: "Kuulepas nyt, Klaus Hinrich… se on hyvin vaikeaa sanoa, mutta me emme tiedä, mihin nyt turvautua… voisitko vipata sata markkaa… Mutta ethän sinä voi, etkä ehkä tahtoisi?"
Klaus Baas pudisti päätänsä ja vastasi: "Tarvitsen nyt rahani itse,
Heini!"
Mutta Heini Peters olikin jo päässyt myötätuuleen. "No hyvä, hyvä!" sanoi hän ystävällisesti. "Aioin vain kysyä sinulta! Ei mitään, ei mitään! Pistäydyhän nyt meillä vastakin!"
Ja Klaus Baas kiirehti askeleitaan ennättääkseen oikeaan aikaan pörssiin. Ja kun hän tuli Reesendammille, niin näki entisen esimiehensä, herra Trimbornin kääntyvän juuri Jungfernstiegille ja menevän pörssille päin. Klaus Baas tervehti vanhusta, — hän oli viime vuosina tosin hänet silloin tällöin nähnyt, mutta ei puhutellut koskaan — ja meni ukon luo ja muistutteli hänelle nimeään, ja huomasi jo Trimbornin tervehdyksestä, että ukko oli hyvällä tuulella.
Herra Trimborn mietti vähän, ja muistikin hänet ja kyseli nyt kohteliaisuuden vuoksi, mistä matka ja minne? Ja kun hän huomasi nuoren kumppanin hiukan arastelevaksi, niin hän kävi jo toverillisemmaksi ja sanoi: "Kovat ajat nyt, rakas ystäväni! Amerikassa käy hullusti… Ja täällä tuo Tewes & Gibbon! Ai ai: niin vanha ja hyvä liike! Ja huhutaanpa vielä… mitä kaikkea huhutaankaan!!" Ja sitten hän muisti, missä tekemisissä Klaus Baas oli ollut toiminimi H.C. Eschenin kanssa ja sanoi: "Niin… tehän olittekin silloin A.W. Thaulerin puolesta straiteilla! Aivan niin! Ja toimitte jonkun aikaa siellä H.C. Eschenin asioissa, muistan kyllä! Ja nuori Eschen kuoli siellä… teidän käsiinne… aivan niin, muistan kyllä! Te olitte varmaan ystäviä jo minun konttorissani ollessa… Se on kunniaksi, se on kunniaksi teille, herra Baas!… Niin niin, siellähän niitä lepää, monta kelpo miestä! .. Saitte siellä kaivoksen käyntiin… Aivan niin… Wilhelm Thauler kertoi kyllä siitä! Hyvä voimannäyte!… Mutta miksette tullut silloin takaisin meille tai jäänyt A.W. Thaulerille?"
Klaus Baas vastasi, että herrat olivat silloin olleet matkalla ja hänelle oli tarjottu paikka maaseudulla. Ja ilmaisi sivumennen ansainneensa maalla hyvänlaisesti, ja oli nyt tullut taas Hampuriin erääsen pankkitoimeen, jonka hän kyllä saisi — tai mieluummin koettaisi päästä osakkaaksi johonkin suurempaan yritykseen.
Mutta herra Trimborn ei paljon toista kuunnellut: hän mietti vanhain tavalla omia asioitaan, ja olipa hän hiukan huonokuuloinenkin. "Mitäs minä nyt aioinkaan H.C. Eschenistä? Niin, firma horjuu, herra Baas!… Päällikkö… kuten tiedätte, Arthur Eschen,… hänen vaimonsa on hiukan sukua minulle, serkkuni kautta… hieno naikkonen, herra Baas, hiukan liian hieno… no niin… herra Eschen matkusti neljä viikkoa sitten straiteille valvomaan firman etuja, ja hänen täkäläinen osakkaansa, vanhahtava, muuten hyvä mies, joka palveli viisitoista vuotta Itä-Aasiassa ja liittyi omaisuudellaan liikkeesen, on nyt hyvin sairaana! Niin, ja tällainen tiukka raha-aika! Tukala asema! Pankit eivät ainoastaan pidätä rahojaan, vaan palauttavat sisään mikäli voivat! Ja H.C. Eschen työskentelee luoton varassa, ihan liian suuren luoton varassa, hyvä herra Baas! Ja sitten suurellinen kotielämä! Ja mitäpä se rouvakin teki Intiassa?! Nekin rahat on jostakin koottava! Niin kauan kuin konjuktuuri on hyvä, se käy! Mutta kun tulee kolaus, kriisi, silloin on kovat edessä! En kerro nyt mitään salaisuuksia, herra Baas: eilen tiedettiin julkisesti, että liike on menossa vararikkoon; kaikessa tapauksessa se on kovassa pulassa. Leskirouva Eschen on käynyt kysymässä neuvoa herra Wilhelm Thaulerilta: hän oli Eschen-vainajan ystävä, vanhemman nimittäin. Viimemainitulta voitte saada lähempiä tietoja, jos nimittäin entisen liikkeenne asiat sattuisivat teitä yhä viehättämään."
Klaus Baas tarkkasi kasvot jäykkinä vanhuksen puhetta ja jokainen sana kosketti valtavasti häntä. Mitä oli tämä? Tuliko nyt tilaisuus?… Ja hyvä tilaisuus?… Pystyikö hän? Mutta hän ei ollut koskaan johtanut sellaista liikettä! Ja hän oli kuusi vuotta ollut erillään niistä hommista! Sellaisen paikan, jota tuo pankki hänelle tarjosi, hän voisi koska tahansa saada uudestaan. Kiinni vain nyt! Hän tunsi sen liikkeen… Tunsi rouva Eschenin… Karl Eschenin äiti luottaa varmasti häneen! Hänellä oli oikeus tarjota apuaan! Sen tiesi rouva… Käsiksi vain! Käsiksi heti! Nyt hän voi onnistua!
Kun vanhus hiukan vaikeni, seisattui Klaus Baas ja lausui harvakseen ja miettivästi: "Herra Trimborn… koetan heti paikalla saada H.C. Eschenistä tarvittavia tietoja; ja menen sitten rouva Eschenin ja sairastuneen osakkaan luokse! Ja jos huomaan, että vielä kannattaa yrittää, niin tarjoan työkykyni ja pienen, neljänkymmenen tuhannen omaisuuteni, toiminimen käytettäväksi! Puhun tästä teille siksi, että ehkäpä sitten tohtinen pyytää teidän neuvoanne ja suositustanne."
Vanhus ihmetteli suuresti: "Vai niin… vai niin… No, miksei! Pakisin tässä paremminkin itsekseni kuin teille; ja heti sellainen vaikutus! Jaha, miksei! Perästä kuuluu, perästä kuuluu, herra Baas! Iloista, jos niin vanha liike pysyisi pystyssä! Kummallista, että minun pitikin juuri tavata teidät! Ehkäpä se on hyvä ajatus, herra Baas! Se on teidän asianne! Herra Thauler puhuu teille kyllä mielellään lähemmin… hm, hm!"
Ja vanhan miehen tavalla, joka tunsi maailman menon, hän katseli laumoja, jotka pörssiin juoksivat, ja supisi itsekseen: "hm… hm", ja nyykäytti harmaata päätänsä. Hän oli nähnyt niin monen menevän noista ovista sisään, mutta ei usein niistä mennäkseen. Omat viat ja kova onni olivat lykänneet heidät syrjään ja he olivat joutuneet ajan aaltojen tuulijätöiksi.
Klaus Baas ymmärsi kohta pahanenteisestä puheen hurinasta, että jokin uusi onnettomuus oli saatu kuulla ja levisi nyt pörssissä suusta suuhun. Ja hän kuuli piankin, hiljalleen päästessään järjestyvässä ihmislaumassa eteenpäin, mainittavan erään keskolaisen vientiliikkeen nimeä, ja sitten, mutta äskeistä selvemmin ja kovaäänisemmin, erään vanhan, hyvän pankkiliikkeen. Ikäänkuin synkkä ukkospilvi uhkasi liikemieslauman päitten päällä: ei hilpeää hymyä, ei naurua, ei leikin sanaa. Kaikkien kasvot olivat vakaita. Kalseista ja totisista silmistä kuulsi totinen vaivautunut ajatus: Mikä on sitten seuraava? Mitähän kaikkea vielä tuleekaan? Jos se ei pysy pystyssä, niin mikä sitten!… Entä minä sitten? Nyt oman aseman tiukka, epäuskoinen arvioiminen; ja sen pankin, jonka turvin työskenneltiin, nykyisten tavarainhintain, liikeystävien, saarnamiesten, — kaikkien huomispäiväin kolkkojen mahdollisuuksien. Kotona vaimo ja lapset ja tutut odottamassa. Jokaisesta tuntui kuin hän katsoisi jo kohtaloa kasvoista kasvoihin, kuin kouristaisi jo kalma sydäntä… Tuossa jutteli kaksi arvokkaan kauppahuoneen edustajaa, läheisiä tuttuja, vakavasti tästä uudesta onnettomuudesta ja sen merkityksestä niille ja niille liikkeille. Jalon näköinen ikämies oli vaipunut keskellä hurisevaa ja hiljaa liikahtelevaa ihmislaumaa syviin mietteihin, huolissaan vanhasta, perikadon uhkaamasta kauppahuoneesta, jonka hän oli tuntenut kolmessa polvessa, miettien perussyitä, ja omaa liikettään ja lapsiaan ja lasten lapsia. Lehterin juurella seisoskeli nuorempaa ja kokematonta väkeä kertoillen toisilleen hiljaa ja moittivasti, monen kasvoilla näkyi kiukku ja halveksuminenkin, kuinka anteeksiantamattoman huolimattomia molemmat liikkeen päälliköt olivat olleet ja kuinka paljon nuoremmalta oli mennyt talouteen. Kuinka paljon olivat maksaneet hänen vaimonsa hetaleet ja hänen omat peli-iltansa klubilla. Mutta lähellä heitä seisoi kolmas, viisas mies. Paksut kultaiset kellonperät pyöreän vatsan päällä hän julisti joillekin tutuille ikivanhaa arvostelu-lauselmaa kolmannesta polvesta: Ei siitä ole mihinkään! Niillä ei ole ryhtiä enää! Niillä ei ole ajatuskykyä! — Siellä täällä seisottiin pikku ryhmissä ja toinen supatti toiselle firmain nimiä, joiden asiat oli hullulla tolalla. Pörssivälittäjäin nurkassa oli tungos vielä tiukempi kuin muualla ja siellä huudettiin hiljaisemmalla äänellä, mutta sitä kiihkeämmin, kurssin korotusta. Pieni keikari viuhtoi, lyhyt harmaa, haalistunut takki keikkuen, hurjasti muistikirja kädessä ja tarjosi pöyhkeästi yli omistamansa ja mistä voi vastata. Suurten suistuminen oli noussut hänelle päähän.
Klaus Baas näki herra Thaulerin keskustelemassa erään vanhahtavan herran kanssa: hänet huomattiin ja nyökättiin ystävällisesti päätä. Mutta kun keskustelu loppui ja päällikkö näki, että Klaus Baas halusi hänen puheillensa, niin hänen kasvoilleen tuli kylmä ilme. Maahan katsellen ja silloin tällöin terävästi puhujaan vilkaisten hän kuunteli sitten entistä virkamiestään. Klaus Baas mainitsi lyhyesti, että hän ja Karl Eschen vainaja olivat olleet ystäviä, ja kysyi, millä tolalla firma H.C. Eschenin asiat nyt olivat ja tulisikohan hänen tarjoutua käytettäväksi?
Herra Wilhelm Thauler silmäili väkijoukkoa ja loi sitten terävän katseensa häneen ja kysyi kohteliaasti: "Mitä voisi toiminimi toivoa teidän tarjouksestanne?"
Klaus Baas vastasi lyhyesti ja huolettomasti: "Jos tiedän, että mahdollisuuksia on, tuon työkykyni… luulen olleeni hyvä työntekijä… ja kokemukseni sen liikkeen suhteen sekä 40,000 markkaa pääomaa."
Herra Thauler vetäytyi nyt hiukan syrjemmälle joukosta ja sanoi epäuskoisesti, mutta jo avonaisemmin: "Liikkeellä on suuria vekselisitoumuksia. Huomenna lankeaa ensiksi kaksi vekseliä, kumpikin 50,000 markkaa ja kolmas 40,000. Muuten eivät asiat, mikäli minä olen huomannut, ole perin huonolla tolalla; liikkeen varat ovat ymmärtääkseni hyvät. Mutta mitäpä se auttaa? Pankit tahtovat rahaa. Jos herra Eschen itse olisi täällä, niin ehkä vielä kävisi hyvin kaikki: hän on toki vanhaa sukua ja hänen äitiään yleensä kunnioitetaan ja säälitään… Mutta, mikä pahinta, herra Baas,… mikä tekee tilan melkein toivottomaksi: Arthur Eschen ei ole itse velaton!"
Klaus Baas mietti hetkisen ja sanoi: "Eiköhän pankit tyytyisi, jos tarjoisin takeeksi omaisuuteni ja työni, te ja herra Trimborn suosittaisitte?"
Herra Thauler sanoi heti: "Olen aivan varma, että ne eivät tyydy. Pankit antavat liikkeen mennä kumoon, ellei lunasteta ensistäänkin noita sataaneljääkymmentä tuhatta. Ja sitten on vielä monia muita vaikeuksia."
Klaus Baas mietti, koettaisikohan kuitenkin pankkeja taivuttaa. Mutta sitten hän ajatteli, että omalle ja liikkeen asialle olisi edullisempaa, jos hän voisi suorittaa nämä ensimäiset sitoumukset. Siitä Arthur Eschen antaisi hänelle kelpo tunnustuksen! Ja hän lausui kohta rohkeasti: "Jos saan hankituksi 120,000 markkaa, niin ottaisitteko huoleksenne 20,000?"
Herra Wilhelm Thauler katseli epäröiden väkijoukkoa. "Liika vaatimus, herra Baas… kuka tietää, millaiset ajat vielä tulee…"
Mutta Klaus Baas lausui varovasti, kuin arkaan venetsialaiseen lasimaljakkoon tarttuen: "Teettehän tietysti sen isävainajan, entisen ystävän puolesta! Minä pojan puolesta, joka oli ystäväni."
Liikemies katsoi häntä kylmästi ja sutkahutti: "Te teette sen itsenne puolesta. Ja niin paljon teillä ei toistaiseksi ole koossa. Mistä otatte nuo 120,000? Osakas on sairaana, ja te olette äsken tullut, mikäli tiedän, maaseudulta. Teillä ei ole suhteita. En minäkään teitä paljoa tunne." Ja sitten hän virkkoi, melkeinpä jo yli olan: "Onko teillä vielä mitä muuta minulta?"
Klaus Baas vastasi: "Uskon, että rouva Eschen luottaa minuun suosituksitta: hän tietää poika vainajansa kirjeistä hänen pitäneen minua arvossa. Ja tiedättehän: Karl Eschen oli nuoruudestaan huolimatta hyvä liikemies. Mutta pankeissa minun täytyy saada vedota teihin. Voinko tulla huomenna kello kaksitoista keskustelemaan kanssanne?"
Samassa meni ohi erään pankin johtaja, — sen pankin oli herra Thauler äsken sanonut olevan firma H.C. Eschenin velkojia; ja herra Thauler vastasi nyt: "Kas tuossa! Koettakaa nyt itse onneanne!"
Pankinjohtaja pysähtyi ja silmäili Klaus Baasia, joka alkoi puhua, eikö ollut mahdollista saada lykkäystä. Mutta herra ei kuunnellut häntä edes loppuun. "Firma H.C. Eschenin pyyntöön ei tässä kohdin taivuta", hän keskeytti kylmästi. "Ei ole mitään aihetta siihen. Näyttäköön itse, mihin pystyy."
Klaus Baas nyökkäsi päätänsä ja vetäysi pois ja kääntyi jälleen herra Thaulerin puoleen: "Voin siis huomenna kello kaksitoista tulla luoksenne?"
"Kyllä, herra Baas… jos se enää mitä hyödyttää."
Klaus Baas hyvästeli ja meni ulos ja astui raitiovaunuun. Neljännestunnin päästä hän seisoi Eschenin asunnossa Mittelwegin varrella noiden tummain, kiiltäväin öljyväritaulujen keskellä. Rouva Eschen tuli itkettynein silmin sisään, hän oli nyt lihavahko, pyylevä vanhus. Hän tunsi heti Klaus Baasin ja kuunteli esitystä, katsellen suoraan häntä kasvoihin.
Kun Klaus Baas lopetti, alkoi rouva nyyhkyttää ja käveli maahan katsellen levottomasti edestakaisin ja huudahteli poikavainajansa nimeä, ikäänkuin rukoillen hänen neuvoansa tässä hädässä. Sitten hän ojensi Klaus Baasille kätensä ja suoristihe ja istahti häntä vastapäätä ja tunnusti, ettei hän tiennyt ketään, kehen turvautua: hänellä itsellään oli vielä, paitsi mitä oli liikkeesen kiinnitettynä, aivan vaatimaton yksityisomaisuus, mutta miesvainajan päätöksen mukaan hän tahtoi säilyttää sen nuorimmalle ja ainoalle tyttärellensä Sannalle. Gertrud oli näet kuollut. Hän oli eilen eno Eberhardin kanssa — muistihan Klaus Baas sen sinetinkokoojan — miettinyt kaikki pelastuksen mahdollisuudet, mutta turhaan. Hän oli käynyt osakkaan luona, mutta se oli niin ankarassa taudissa, ettei kyennyt mihinkään. Ja sitten hän näytti Klaus Baasille Intiasta liikkeelle tulleen sähkösanoman, jonka kirjanpitäjä samana aamuna oli kääntänyt ja lähettänyt hänelle. Se kuului: "Toimitan tänään pankkiin 20,000. Tarvittaessa Thaulerin puoleen." — 20,000 oli siis suoritettu, lisäksi hänen 40,000. Puuttui vielä 80,000.
Klaus Baas pyysi nyt rouvan selvittämään osakkaalle kirjeellä, mikä hän oli miehiään, voidakseen käyttää sitä hyväkseen hänen kanssaan puhellessaan: hän päätti näet vielä koettaa käydä hänen luonaan.
Kirjeen saatuaan hän kyseli hienosti, kuinka perhe muuten jaksoi ja missä kukin oli? Ja sai kuulla — äidin kyyneleet virtasivat taas, — että vanhin tytär Gertrud, jonka Klaus Baas oli tuntenut — oli monta vuotta sitten, lyhyen avio-onnen jälkeen, kuollut Meksikossa; nuorempi tytär Sanna, jonka Klaus Baas oli kerran sylissään kantanut toiseen huoneesen, oli ollut jo jonkun viikon Englannissa, eräiden tuttujen luona: ansaitsi toimeentulonsa saksankielen tunneilla. Eschen vainajan ijäkäs äiti — hänetkin oli Klaus Baas ennen nähnyt — eli vielä, ja vanhassa harhaluulossaan: hänen poikansa olivat muka matkoilla ja hyvässä voinnissa; mutta vanhus oli jo melkein yhdeksänkymmen-vuotias ja loppu saattoi koska tahansa tulla.
Klaus Baas kuunteli puolella korvalla kauniin, lempeän rouvan murheellista puhetta, ja lupasi palata vuorokauden kuluessa, ja meni.
Hän kiiruhti suoraa päätä osakkaan luo. Siellä palvelustyttö otti hänet vastaan ja sanoi, että herra on niin sairas, ettei kykene puhelemaan kenenkään kanssa; mutta Klaus Baas kyseli silloin pitkin ja poikin, mikä tauti häntä vaivasi ja oliko sairas itse pääsyn kieltänyt, sekä lähetti rouva Eschenin kirjeen hänelle. Tyttö tuli takaisin ja sanoi: "Herra on hyvin sairas, hän ei voi ottaa vastaan", mutta silloin Klaus Baas lykkäsi hänet syrjään ja tunkeusi omin luvin saliin ja pääsi puheisiin talon emännän kanssa, joka oli sangen murheissaan, ja pian sairasvuoteen ääreen.