Ja hän näki tuon vanhan, kaljupään herran olevan paremminkin pelästyksissään ja päästä pyörällä kuin sairaana; ja senvuoksi hän oli muka hyvin rauhallinen ja toivorikas ja sai hänet kuuntelemaan esitystään. Hän kertoi entisistä suhteistaan Eschenin liikkeesen ja Karl Escheniin ja käytettävinä olevista 60,000 markasta; ja sanoi puhelleensa jo Trimbornin ja Thaulerin kanssa: he olivat olleet kutakuinkin toivorikkaita. Ja hän onnistui sen verran, että potilas virkistyi hiukan ja kohosi kyynäspäilleen, ja uikutteli työskennelleensä viisitoista vuotta ahkerasti Brodersen & C:on konttorissa Shanghaissa ja Jangtsessa ja palanneensa kotiin aikomuksella elää loput ikänsä rauhassa, vaivalloisesti kootuilla 80,000 markallansa ja pienellä konttoritoimella ihanassa Hampurissa. Mutta silloin iski häneen kyntensä ylpeyden piru ja sai ikämiehenä vietellyksi rupeamaan H.C. Echenin liikkeesen, kun se oli vanha, hyvä nimi; ensin prokuristiksi ja sitten osakkaaksi. Ja sitten hänellä ei enää ollut rauhan hetkeä, sillä liike tuotti touhua yli hoitajain voimain. Ja nyt piti tulla kuin salama selvältä taivaalta tuo kauhea isku: hirvittävä rahan- ja luotonpuute. Suuret tavaramäärät oli jo tilattu ja laivoilla matkalla, toistaiseksi menekin toivotta. Päällikkö oli Intiassa, ja hän tässä, vuoteenomana!
Klaus Baas katkaisi pian valitusvirret ottamalla taskustaan muistikirjan ja merkitsemällä siihen maksueriä, nimiä ja päivämääriä; ja kyseli yhtä ja toista henkilöistä, ja tunnusteli ja teki varovasti ehdotuksia.
Potilas tuli iloisemmaksi, ja tahtoi jo hänkin muistikirjaansa, ja piti toista asiaa mahdottomana ja toista mahdollisena. Ja kun tahto valveutui, niin hän näki jo tarpeelliseksi puolustella itseään. "Katsokaas", hän alkoi ja vetäisi pitkän, keventävän huokauksen, — "minä olen ollut aina kunniallinen, uuttera työmies, ja olen sitä vieläkin, sen voin rehellisesti vakuuttaa. Ja on minulla käytännöllistä silmääkin ja jonkun verran yritteliäisyyttä; mutta minussa on kaksi vikaa: en luota seikkoihin, joita pidän itse oikeina, vaan tarvitsen miestä, joka ottaa huolekseen johdon ja edesvastuun niskoilleen. Ja toiseksi, minulla ei ole kykyä sommitella asioita yksityisesti ihmisten kanssa, — kaikkein vähimmin näin tulisessa pulmassa. Katsokaas nyt, kun te tulitte, tulin kohta rauhallisemmaksi! Teissä on jotakin… jotakin, mitä lie… rohkaisevaa! Jos uskallatte nuo 40 tuhattanne, niin tahdon minäkin yrittää osaltani, niin tukalaa kuin se onkin. Pistänpä teille lyhyen kirjeen, viette sen kohta eräälle entiselle naisystävälleni. Minä olin niinä Shanghain vuosina hänen miehensä ja hänen läheisiä tuttuja. Mies oli tarmokas ihminen ja kokosi siellä merkittävän omaisuuden, mutta kuoli sitten sinne. Leski palasi tänne Hampuriin. Uskon että hän auttaa."
"Minkä arvoinen leski?" kysyi Klaus Baas.
"200-300,000… en niin tarkoin tiedä. Herra Baas, en mene takuusen, tokko häneltä saadaan yli 20,000."
"30,000!" sanoi Klaus Baas rohkaisevasti, nyykäyttäen päätänsä.
Sairas oli nyt melkeinpä terve ja lausui kirjoittaessaan sen toiveen, että hän ehkä jo huomenna jaksaa tulla konttoriin. "Ja, antaahan olla", hän sanoi vesissä silmin ja heltyneenä… "pälkähti vielä tässä päähäni. Jospa kirjoittaisin entiselle päällikölleni… ehkäpä hän… kun näkee minun pulani… olin viisitoista vuotta hänen liikkeensä palveluksessa… ja viisi pitkää vuotta niistä istuin ypöyksin kurjassa lautakojussa Jangtsen rannalla…"
Ja he päättivät vielä lähettää konttoriin sanan, että kirjanpitäjän olisi oltava siellä yli yön, ja laativat vastauksen Intiasta tulleesen sähkösanomaan. Ja sitten Klaus Baas meni.
Hän otti ajurin ja tuli Grindelhofiin, jossa osakkaan mainitsema vanha leski asui, komeassa huoneistossa ensimäisessä kerroksessa. Hän tapasi rouvan pelaamassa korttia hienon kiinalaisen pöydän ääressä, vanhahkon palvelijattarensa kanssa, joka ulkonäöstä päättäen ei ollut ikinä käynyt Holsteinia kauempana, niin suoraan Wedelin tai Quickbornin perukoista saapuneelta hän näytti. Vanha, laiha leskirouva, joka oli mustissa, otti kirjeen, ja kun hän luki sitä, palvelijatar nukahti tuolilleen. Klaus Baas tarkasteli sillaikaa jännityksessä rouvan laihoja, kellertäviä kasvoja ja hänen viisikertaisesti koltuskoituja käsiänsä; ja kun rouva sitten alkoi valitella ystävänsä pulaa, niin Klaus Baas kuvaili värikkäästi, mikä surkea onnettomuus osakasta uhkasi. Hän ei odottanut, että leski, joka viisikolmatta vuotta oli elänyt Shanghaissa pelkkäin kullanahnehtijain parissa, olisi antanut hänelle tuon pyydetyn 30,000:n shekin, niinkuin hän teki, sillä hän nousi pian ylös — silkkihameen kahahduksesta palvelija heräsi ja seurasi emäntäänsä — ja eteisessä rouva pani hatun päähänsä ja heitti vaipan hartioilleen — palvelija teki saman tempun, — ja Klaus Baas sai ajetuksi asian siihen suuntaan, että rouva meni ensin pankkiin ja sitten vasta ystävänsä luo, sillä kiire oli kova: pelkäsi näet että tuo arka osakas vielä alentaisi summan. Ja niin ollen Klaus Baas saattoi nyt jättää hyvästit.
Kun hän sitten taas ajoi raitiovaunussa, niin hän naurahti itsekseen rohkeuttansa ja ajatteli: Ken olisi eilen aavistanut mihin tänään pyrin!!… Nyt suoraan Eberhard-enon luo! Toivottavasti hän vielä muistaa, miten kauniisti me silloin kerran puhuimme Ditmarschin vaakunasta!
Hän tapasi enon, joka oli viime näkemästä paljon vanhentunut, nyt kuusikymmenvuotias ukko, — rauhattomasti kävelemässä vaatimattomassa asunnossaan. Hän oli unohtanut päivällisruokansa jäähtymään, ja hänen emännöitsijänsä, pieni, hento, yli viidenkymmenen vanha rouva, istui murheellisen näköisenä kahvikeittiön ääressä. Klaus Baas muistutteli vanhan enon mieleen nimensä ja sanoi tulleensa rouva Eschenin ja osakkaan puolesta; ja rykäisi merkitsevästi ja keskeytti puheensa, sillä emännöitsijähän oli huoneessa. Mutta silloin vanhus pyysi häntä jatkamaan vaan. "Me on oltu asuintovereita jo viisitoista vuotta", hän sanoi, ja hieroi käsiänsä ja seisoi Klaus Baasin edessä ja katsoi häntä hätääntyneenä. Klaus Baas selitti nyt, millä tolalla liikkeen asiat olivat ja mitä hän oli jo saanut aikaan. Emännöitsijä vei hiljaisin askelin edestaas tassutellen ruuat pöydältä.
Kun Klaus Baas lopetti, vetäisi Eberhard-eno raskaasti henkeään ja sanoi: "Luulette siis, että on vielä pelastuksen mahdollisuutta?"
"Jos huomenna voimme lyödä 140,000 puhdasta pöytään, niin uskomme kestävämme pahimman ohi. Yhdeksänkymmentä on minulla koottu! Ettekö tiedä ketään, joka ottaisi auttaakseen liikettä ja rouva Escheniä?"
Eberhard-eno käveli edestakaisin ja pysähtyi vähä väliä, ja katseli epätoivoissaan nurkasta nurkkaan ja sanoi hädissänsä: "Rakas herra Baas, minulla on kyllä paitsi noita 60,000, jotka tiedätte olevan liikkeesen kiinnitettyinä, vielä 40,000 markkaa. Ette kai tarkoita, että minun täytyy kävellä Jungfernstiegillä paikatuin kyynärpäin ja rikkinäiset kengät jalassa, — jossa eräs esi-isäni käveli senaattorina!" Ja hän seisoi vaieten Klaus Baasin edessä ja katseli häntä anelevasti silmiin.
Emännöitsijä nykäisi silloin Klaus Baasia hiljaa hihasta ja osoitti teetarjotinta, jonka hän oli kantanut pöytään. Mutta Klaus Baas ei ollut niinä miehinään, vaan painautui yhä syvemmälle nojatuoliinsa, ikäänkuin osoittaakseen, että hän ei väisty, ja ampui totisilla silmillään yhä uhriinsa. "En tahdokaan teidän kaikkia 40,000", hän sanoi, "ainoastaan osan. Sitäpaitsi pyydän neuvomaan, kenen puoleen sitten kääntyisin."
Pieni hupaisa ukko pani nyt päänsä avuttomasti kallelleen ja sanoi: "Mistä minä tiedän. Mikä minä olen? Minä olen liikemiespiireissä ollut jo kolmekymmentä vuotta kuin kuollut, erottuani serkkuni liikkeestä! Minua ei tunne kukaan, minä en tunne ketään. Tämä on hirveää! Ja yhtäkkiä tulee ventovieras, joka on pari kolme tuntia tarkastanut liikettä ja tietää enemmän kuin minä! Kun isä vainajani tämän näkisi!…" Ja vanhus istahti ja painoi otsansa käsiinsä.
Klaus Baas istui ja vaani kylmästi, ja merkitsi hengessä jo muistiin 10,000; ja oli matkalla rahaa haalimaan. Silloin osuivat hänen miettivät silmänsä erikoisen näköiseen kaappiin, joka oli huoneessa: siinä oli monen monta matalaa laatikkoa, — ja nyt hänen päähänsä pisti: mitähän tuossa on? Ja samassa tuli vastaus: sinettikokoelma! Ja ivallisella äänellä kuin mies, joka rakastaa nykyhetken elämää ja sen täysverisyyttä ja maallista hyvää enemmän kuin muistoja, rakastaa koko nuoruutensa voimalla ja pyrkii elämään, hän silloin kysyi: "Ahah, kootaankos vielä sinettejä, herra Eschen?"
Pikku herra hätkähti ja vastasi heikolla äänellä: "Kyllä… herra Baas… Ja jos nyt ei muu auta… herra Baas! Olen tässä koko ajan, täällä ollessanne, kiduttanut itseäni:… minä voin näet koska tahansa saada kokoelmistani 12,000. Tässä samassa talossa alemmassa kerroksessa asuu muudan vanha eronsaanut eversti; hän muutti huomatakseni tänne ainoastaan vaanimaan tuota kokoelmaani."
Klaus Baas virkkoi nyt hengessään: 20,000!
Samassa ilmestyi emännöitsijä viereisestä huoneesta kynnykselle ja
pyysi herra Escheniä olemaan hyvän ja pistäytymään vähän sinne.
Eberhard-eno katsahti hämmästyneenä emännöitsijää ja meni, ja Klaus
Baas laski ja mietti ja aprikoi.
Vähän ajan päästä ukko palasi ja veti välioven hiljalleen kiinni — ikäänkuin minkä kanarialintusen häkin — ja heittäytyi nojatuoliinsa, nyt vähäsanaisempana, ikäänkuin kahden vaiheella. Mutta sitten hän sanoi hämillään ja epävarmana: "Emännöitsijäni teki erään ehdotuksen… hän ei sallisi minun mielellään myydä kokoelmiani; mutta tarjoo sen sijaan minulle koko pikku omaisuutensa, 15,000 markkaa… ja tuumii, tuumii… kun nyt kerran on oltu yksissä jo viisitoista vuotta…" Eno istui hetkisen hiljaa ja hieroskeli käsiänsä ja kallisti päätään olalta olalle; ja sanoi viimein: "Ja miksipä ei mentäisi naimisiin… sehän on kuitenkin sama asia!… Ja minä en ole muuten toiminut liikkeen hyväksi, minä olen vain nostanut korot. En mitään, en mitään… ole tehnyt H.C. Eschenin hyväksi!"
"Otamme siis nuo 15,000", sanoi Klaus Baas, "ja kokoelman lisäksi.
Mutta sitä emme saa myydä. Koetetaanpas, emmekö saisi sitä pantatuksi."
"Mutta jos se raha on hukkaan mennyttä!" huudahti silloin pikku herra ja pyöritteli tuskissaan päätänsä.
"No onhan teillä sitten vielä nuo 40,000, herra Eschen; ellei muuten, niin elinkorolla."
Ukko oli hyvin surkean näköinen. "Ne on Hampurin vapaakaupungin papereita", hän virkkoi, "jos hukkaan vielä nekin…"
"Tjaah", hymähti Klaus Baas kylmästi. "Jos taivas putoo, niin varpuset jää loukkuun!" Ja hän nousi ylös ja pyysi emännöitsijää sisään ja sopi hänen kanssaan kahden asiasta. Hieno, arka emännöitsijä näytti älykkäältä naiselta, — eikä ainoastaan taloudessa kokeneelta, vaan pikku miehenkin lempeältä hallitsijalta. Ja kun hän oli luvannut itse tuoda huomenna kello kymmenen pankkisaatavansa konttoriin, niin hän lähti Klaus Baasin kanssa alakertaan everstin puheille, joka noita sinettejä himoitsi.
Klaus Baas tapasi everstin, joka oli ijäkäs, lihava ja vielä riuskan näköinen mies, mukavasti sanomalehteä lueskelemassa. Kun hän näki naapurin pikku emännän, — niin hän purskahti nauruun ja nousi ylös ja löi nyrkillä reiteensä: niin häntä riemastutti tämä kaupanteko-tilaisuus. Ensin hän ei tosin tahtonut kuulla panttauksesta puhuttavankaan: selvät kaupat vain! Mutta kun Klaus Baas uhkasi, että siinä tapauksessa myydään kokoelma vielä tänään muualle, niin silloin hän taipui, kiukuissaan kyllä; kuitenkin sillä ehdolla, että kaappi on tuotava tänne, juuri tuohon paikkaan, ja avaimet kanssa! "Hän on nimittäin epäluuloinen ilkiö", hän sanoi, "hän joutuu tulen palavaan tuskaan, että minä häneltä varastan; ja on hyvin mahdollista, että varastankin; kokoojien kanssa täytyy kujeilla kuin hevoshuijarien: pieni petos on luvallista." — Laadittiin kiireesti panttikirja ja eversti antoi pankkiosoituksen. Sitten Klaus Baas antoi kättä naureskelevalle ja kerskuvalle everstille ja viisikymmenvuotiaalle emännöitsijälle ja meni. Ja emännöitsijän poskipäissä hohti nyt hieno puna, kuin myöhäisen iltaruskon heijastus.
Hän ajoi Altonaan erään hyvän ystävän luo, joka oli kotiseutupankin luottamusmiehiä ja oli vähästä koulun käynnistä huolimatta, luontaisen älyn ja ammattivaiston avulla, päässyt merkittäviin varoihin. Onneksi hän tapasi hänet kotona ja selvitti hänelle yrityksensä ja sai vekselinä pyytämänsä 10,000 markkaa.
Sieltä hän kiiruhti H.C. Eschenin konttoriin Katherinenstrasselle ja pyysi telefoonitse pankin lähettämään hänen saatavansa puhtaassa rahassa Hampuriin, sekä toimitti rouva Eschenille sanan, kuinka pitkällä nyt oltiin. Ja hän ajoi illalla osakkaan vuoteesta ja tutki hänen ja prokuristin kanssa kaiken yötä konttorissa kirjoja ja laskuja ja kirjeitä, ja pääsi toistaiseksi selville liikkeen tilasta, ja laski ja aprikoi ja laati hyvin harkitun sähkösanoman päällikölle Intiaan, pyytäen rahaksimuuttolupaa; ja kirjoitti pikku kirjeitä eräille vähäpätöisemmille saamamiehille, jotka olivat käyneet liian hätäisiksi, sekä mietti, kuinka salata sen, että rahat oli kaiken maailman kulmilta kaapattu, ja kuinka hän saisi vielä kokoon nuo puuttuvat 15,000.
Aamupäivällä tulivat jännityksellä odotetut rahamäärät. Silmät valvonnasta tulehtuneina Klaus Baas seisoi akkunan ääressä, — hän ei ollut nyt nukkunut kahteen vuorokauteen — ja katseli alas fleetille ja sen yli Nikolain torniin, joka kuumotti usvasta, pääsemättä selvästi näkyviin — ja odotti ja mietti päänsä puhki, mistä hän nyt saisi nuo loput 15,000. Ja hän ei keksinyt muuta keinoa kuin joko mennä Thauleriin tai pyytää pankilta loppusummalle lykkäystä. Molemmat keinot töykäisivät kovasti hänen ylpeyttään ja liikemiesälyään. Mutta kun kello kahdentoista aikaan jo muut rahat olivat tulleet, niin hän pisti päällystakin ylleen ja aikoi mennä Thauleriin.
Silloin astui rouva Eschen hänen ihmeekseen konttoriin. Hänen täyteläiset kasvonsa olivat kovin kalvaat ja hän näytti liiaksi valvoneen ja itkeneen. Hän heittäysi uupuneena tuolille ja hengitti raskaasti, ja pisti sitten käden poveensa ja veti esiin pinkan seteleitä ja laski ne poikansa kirjoituspöydälle, jonka vieressä Klaus Baas seisoi, ja sanoi hiljaa ja mielenliikutusta vapisevalla äänellä: "En tahtonut itkeä toimettomana, kun te ponnistitte meidän hyväksemme voimianne… menin erään tutun luo, joka halusi aikoinaan olla minulle hyvinkin läheinen, mutta minä en voinut, ja hän vetäytyi solvaistuna luotani. Nyt puhuttelin häntä ensi kertaa kolmeentoista vuoteen, mutta täytyyhän ihmisen uskaltaa kaikkensa lastensa ja rauhallisen vanhuutensa puolesta! Ja hän voikin auttaa: minullahan on ollut niin vähän onnea ja naurun syytä avioliitossani!" Ja rouva pudisti päätänsä omalle heikkoudelleen ja väsymykselleen ja pyyteli anteeksi: "Olen ollut jalkeilla ja levottomana koko yön; miesvainaani äiti on nyt kovin huonona, loppu lähestyy."
Klaus Baas tarttui syvästi kunnioittaen hänen käteensä ja silitteli sitä, ja puheli hellästi ja lohduttavasti tuolle aivan suunniltaan hätäytyneelle naisraukalle ja sanoi, miten arvokas juuri tämä viimeinen summa oli, ja että nyt oli pahimmasta pulasta päästy: nyt hän jo uskoi kaiken luistavan hyvin. Ja hän saattoi itkevää rouvaa aina portaille.
Sitten hän lähetti selvät rahat pankkiin ja meni itse sinne jälestä.
Pankinjohtajat seisoivat kumpikin akkunan ääressä vakavasti keskustellen — ja olivat niin epäkohteliaita, etteivät huolineet edes pyytää tuota karkeatekoista, hiukan talonpoikaismaista herrasmiestä istumaan, — olivat kuulleet hänen nimestään ja toiminnastaan vain sivumennen, pienen maaseutu pankin asioissa. Ja nyt hän yhtäkkiä tulla tupsahti heidän eteensä H.C. Eschenin asiamiehenä! Klaus Baas sanoi, että hän oli nyt huolehtinut noiden 140,000 suorituksesta ja että hänen tarkastuksensa mukaan liike oli varmalla perustalla; ja lisäsi välinpitämättömän pisteliäästi: "Herrat olivat hiukan tiukanlaisia H.C. Eschenille."
Vanhempi herra muuttui silloin jo ihmisemmäksi ja mutisi ylimalkaisuuksia: huonoista rahamarkkinoista, pankin edesvastuusta — muuta sen sellaista.
Klaus Baas tahtoi antaa heille liikkeestä hyvän käsityksen ja virkkoi hillitysti: "Se on vanha liike; päällikkö on ulkomailla ja varamies on sairas. Se oli tietysti yllätys, mutta sangen arveluttava."
Nuorempi herra vastasi silloin kunnioittavasti, että he luonnollisesti koettavat täyttää velvollisuutensa, mutta tällaisena aikana täytyy päästä selville, onko liikkeillä, ja miten paljon, tukea omista varoistansa.
Klaus Baas myönsi hyväntahtoisesti, että kyllähän se sitä on, ja ilmaisi liikkeen ja itsensä seisovan lujalla pohjalla. Ja sitten hän vastasi varovaisiin kysymyksiin, että hän, liikkeen vanha ystävä, oli saanut muutamia kuukausia aikaa sen asioita valvoakseen; ja kuunteli tarkkaavasti heidän puheitansa ja lausui sanan pari vielä maan yleisestä taloudellisesta asemasta. Sekä erosi heistä hyvässä uskossa, että nuo ovelat herrat, joiden luottamusta ja ystävyyttä hän vielä paljonkin tarvitsi, olivat nyt nähneet hänet mieheksi, joka tietää, mitä tekee.
Sieltä hän meni sitten pörssiin ja ilmoitti herroille Trimbornille ja Thaulerille, että firma H.C. Eschenin asiat kallistuivat hyvälle puolelle, ja meni kuin sattumoisin eräiden entisten tuttujen luo ja kertoi ottaneensa pariksi kuukaudeksi liikkeen ohjiinsa, ja että liike kykeni täyttämään koska tahansa sitoumuksensa. Ja kuiskasipa erään ystävän korvaan, jonka tunsi aika lipetin laskijaksi, hiljaa ja kerskailevasti, muka salaisuutena, että hän oli käynyt niskasta nostamassa vuoteesta osakkaan, jolta oli aivan turhasta pelosta ja ällistyksestä mennyt pää pyörälle.
Ja illalla hän meni rouva Eschenin luo kertomaan, mitä oli saatu selville ja aikaan; palvelustyttö, jota oli nähtävästi käsketty häntä odottamaan, pyysi häntä olemaan hyvän ja astumaan saliin ja jätti hänet sitten yksikseen; vähän ajan päästä hän palasi ja kertoi, että madame Eschen oli nyt hyvin huonona, mutta rouva Eschen tahtoi kuitenkin ottaa hänet vastaan; ja pyysi hetkisen kärsimään ja odottamaan. Klaus Baas odotti vähän aikaa, ja sitten tuli neitsyt takaisin ja sanoi, että rouva oli pyörtynyt, kun oli yövalvonnasta niin väsynyt; pyysi sitten herra Baasia olemaan hyvän ja tulemaan sairaan huoneesen.
Klaus Baas astui nyt somaan, pieneen saliin, jossa oli nähnyt madame Eschenin kymmenen vuotta sitten, kevätkukilla koristetun akkunan ääressä. Nyt nukkui ijäkäs rouva hiljaa ja epätasaisesti hengittäen vuoteessansa. Miniä istui leveässä nojatuolissa vuoteen vieressä ja nyökkäsi sanattomasti päätään ja ojensi Klaus Baasille kätensä. "Minä aioin tulla luoksenne", hän hiljaa virkkoi, "mutta kun nousin seisaalleni, niin jalat pettivät. Muuten voin erittäin hyvin."
Klaus Baas ilmoitti hänelle hyvät uutisensa, jolloin rouva palkitsi hänet syvällä ja sydämellisellä kunnioituksen ja kiitollisuuden katseella, ja Klaus Baas kysyi, eikö hän voisi jäädä tänne auttamaan?
Tästä hiljaisesta keskustelusta heräsi sairas vanhus ja loi samean, uupuneen katseen vuoteen vieressä seisovaan mieheen, ja lausui sitten hiukan teeskennellen, hilpeällä äänellä, heikosti, ijänikuisen kysymyksensä: "Oletteko nähnyt lapsiani, herrani…" Mutta ei odottanut vastausta, vaan nukahti samassa. Klaus Baas houkutteli nyt rouva Escheniä menemään levolle ja lupasi neitsyen kanssa pitää huolta sairaasta ja herättää hänet tarvittaessa heti; uupunut rouva suostuikin ja antoi tytön taluttaa itsensä varovasti toiseen huoneesen.
Sitten viipyi Klaus Baas pari kolme tuntia vartiana soikeassa kamarissa, vuoroin vuoteen ääressä, kuunnellen vanhuksen hengitystä, vuoroin vanhan kirjakaapin edessä, jossa oli klassikoita vanhanaikuisissa punaniteissä. Hän muisti Karl Eschenin, madame Eschenin pojanpojan kertoneen, Intian merellä etelätuulen leyhytellessä, että tämä nyt kuolinvuoteellaan lepäävä vanhus oli pikku tyttönä nähnyt ukko Klopstockin Altonan katuja kepsuttamassa: sievänä ja siistinä, polvihousuissa, palmikkopatukassa; ja olipa hän Weimarissa saanut kerran itse Goethelta kohteliaan vastauksen lapselliseen, sievään tervehdykseensä. Mutta mitä kuului tuo vanha madame Klaus Baasiin? Hän oli elämänsä pahat kärsinyt ja hyvät nauttinut ja hän kuolee nyt! Toisten aika nyt oli elää! Hänen aikansa! Hänen oli nyt pidettävä asioistansa huoli! Suuresta asiastansa! Koittaako päivä, jona hän on tämän liikkeen osakas? Klaus Baas meni vuoteen luo ja tarkasti tulehtunein silmin sairasta.
Kun yö läheni, tuli nukkuva levottomaksi, ja hän virkkoikin jotain epäselvää. Silloin neitsyt herätti rouva Eschenin ja tämä astui heti sisään.
Rouva Eschen kumartui sairaan puoleen ja näki ihmeekseen, että hänen silmänsä olivat tavallista kirkkaammat ja avonaisemmat, niin että hän jo kysyi: "Voitko paremmin, mummi?" Mutta oli kuitenkin levoton ja pyysi lamppua.
Sairas sulki nyt silmänsä ja avasi ne jälleen, ja lampun valossa nähtiin nyt niissä ikäänkuin rajaton kummastus ja merkillinen selkeentyminen. Hän sulki taas kerran silmänsä ja avasi ne jälleen ja kysyi nyt hiljaa ja luonnollisella, yksinkertaisella äänellä: "Sinä olet Marianne, Karlen vaimo? Mitenkä sinun tukkasi on niin harmaa?"
Rouva Eschen vastasi vapisevalla äänellä — kuumat kyyneleet virtasivat hänen poskillensa —: "Niin, mummi, sinä tunnet minut?"
Vanha rouva katseli eteensä, ja hapuili käsillään peittoa ikäänkuin jotakin löytymätöntä etsien; ja sitten hän verkalleen avasi luomiaan ja lausui kuvaamattoman epäröivästi ja vaikeasti, heikolla, vapisevalla äänellä: "Mitenkä on liikkeen Taita?"
"Se on vielä olemassa, mummi."
"Missä on minun mieheni sitten?"
"Hän on kauan sitten kuollut, mummi." Jälleen katsoi madame eteensä peitteelle ja hapuili sitä levottomin, vapisevin käsin, ja katsahti sitten taas ylös. "Missä on poikani Edvard?"
"Hän on kuollut, mummi! Hukkui fregatti Frauenlobissa."
Nyt kohosi vanhuksen katse jo varmempana ja hän kysyi: "Ja missä poikani Karl, sinun miehesi?"
"Hän on kuollut, kauan sitten, mummi!" vastasi miniä ja puhkesi itkuun.
Vanhus antoi nyt päänsä vaipua ja katseli ympärilleen ja hapuili vapisevilla käsillään, ja virkkoi jo hiljaisemmalla äänellä: "Sinullahan on neljä lasta?"
"Oli, mummi, mutta kaksi on jo kuollut… Gertrud lepää Meksikossa ja
Karl jäi Intiaan. Molemmat elossa-olevat matkalla."
Vanha rouva sulki luomensa ja lepäsi sitten hetkisen vaieten ja uupuneena. Ja sitten hän lausui valtavan rauhallisesti ja ylevästi, hyvin uupuneena: "Koska ne nyt kaikki ovat kuolleet, niin tahdon kuolla minäkin." Ja koetti tavoittaa tyttärensä kättä, mutta ei jaksanut enää. Ja nukahti, ja nukkui rauhallisesti, ja hengitys heikkeni, heikkeni — ja hän lepäsi liikkumatonna.
Silloin lähti Klaus Baas sieltä ja kulki aamuisen hämäriä katuja pitkin äitinsä luo.
Antje Baas istui jo täydessä työssä ompelusten keskellä lamppunsa ääressä, — hän oli nyt jo kuudennellakymmentä ja hänen tukkansa oli harmahtava; mutta yhtä jäykkä hän oli kuin muinoin hakiessaan hiilipihdit kourassa Klaus Baasia kotiin kirkkomaalta. Sinä päivänä, jolloin Klaus Baas oli lähtenyt pikkukaupungista, hän oli kirjoittanut äidille, millä tolalla hänen avioliittonsa oli ja millaiset hänen tulevaisuuden tuumansa. Antje Baas otti hänet nyt vastaan pilkan hymy huulilla. Niin hän oli kohdellut häntä aikamiehenä aina, siihen ärsytti nuo pojassa ilmenevät vanhat Baasien viat: hurja itseluottamus ja taivasten tavoittelu.
"Jaha, nyt sinä siis sait potkut sieltä? Johan minä sen arvasin", hän sanoi.
Klaus purskahti tuon vanhan virren kuullessaan nauruun ja sanoi: "Mutta sittenpä vasta minä olen jotakin kokenut! Ja olen ollut vaikka missä!"
"Ja saanut potkut joka paikasta", lisäsi Antje Baas. "Siksi tulet nyt minun luokseni."
"Eipäs! Kaikkialla otettu oikein lemmessä vastaan!" huudahti Klaus Baas. "Petterin luona… sitten erään… niin, sitäpä ei sovi sanoakaan!… kaikkialla suurenmoinen kestitys! Mutta eilispäivästä olen nukahtamatta työskennellyt H.C. Eschenin liikkeessä. Se oli huutavassa hukassa! Minä… minä sen pelastin! Ja nyt, äiti… nyt!!" Ja Klaus Baas istahti äitiä vastapäätä ja painoi nyrkkinsä hänen eteensä pöytään ja katsoi häntä tiukasti, valvonnasta tulehtunein, loimuvin silmin.
"Herra siunatkoon!" tokaisi Antje Baas kuivan pilkallisesti ja ihmeissään. "Juuri makaat nokka porossa! Jokos taas nostat nenäsi pystyyn?"
Klaus Baas katseli häntä puoliavoimin silmin: "Olen kulkenut riemukulussa näinä viimeisinä kolme kertaa neljänäkolmatta tuntina! Olen kokenut leikin ja toden, ylpeyden ja jalomielen, uskollisuuden, alttiuden ja itsekkyyden, olen levännyt pulskan tytön häävuoteella ja seissut vanhan vaimon kuolinvuoteella, kokenut kaikki kirjavat, äiti! Minä olen isääni, äiti: hyvä ja elämäniloinen kuin hän, ja sinua, äiti: kova kuin rauta, vallanhimoinen, työstä vimmapäinen! Kaikki, mitä on veressäni, olen nyt näyttänyt, olen antanut loistaa, häikäistä! Niin täytyy tehdä äiti, muuten ei mitään saavuta! Ken ei osaa puhaltaa omaan pilliinsä, kuinka hän saa tanssijoita muista?"
Antje Baas katseli puhujaa nyt ankarin, melkein vihaisin silmin ja huudahti: "Kuinka voit puhua noin, ja ilosta teiskua, — tulet juuri kuolinvuoteen äärestä!"
Kylmästi ja tylysti vastasi Klaus Baas: "Mitä kuuluu se minuun, äiti? En ollut siellä vainajan vuoksi, vaan itseni. Omaksi hyväkseni!… Mitä liikuttaa kuolleet minua!"
"Vai niin!" hengähti Antje Baas raskaasti. "Mitä liikuttaa kuolleet sinua. Minä… minä ajattelen heitä yötä, päivää!" Ja yhtäkkiä hän painoi kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun; mutta pian hän taas oikaisihe ja kehoitti Klaus Baasia menemään nukkumaan.
Klaus Baas silitteli nyt hänen harmaata päätänsä ja sanoi hiljaisemmalla, mutta lujalla äänellä: "Hyvää yötä nyt, äiti… Minä olen niin väsynyt." Ja hoippuvin, epätasaisin askelin hän poistui huoneesta.
XXI.
Tehtävä, johon hän oli ryhtynyt, ei ollut helppo. Joskus hän jo ajatteli, ettei se onnistuisikaan. Pulmallisia olivat kirjeet, joita lähetettiin Intiaan ja joissa selvästi ja kuitenkin varovasti ilmoitettiin, kuinka kireällä asiat oli olleet, miten toivottomalta liikkeen pystyssä pysyminen kaikista oli näyttänyt ja miten se nyt toistaiseksi oli pelastettu, ei ainoastaan omaisuus, mutta, tarpeen tullen puhuen tai vaieten, myös liikkeen arvo. Ja raskaita olivat ne hetket, jolloin hän sai vastauksen: oli ryhdyttävä uudestaan selvittämään milloin mitäkin seikkaa ja pysyttävä itse muka syrjässä, kuitenkin tietoisena omasta tarkoituksestaan ja työstä.
Monessa suhteessa oli H.C. Eschenin liike näinä viimeisinä kuutena vuonna tullut hänelle vieraaksikin; paljon oli muuttunut tai uutta ilmestynyt. Hänen täytyi useasti kysellä ja udella muilta, ja työskennellä paljon enemmän kuin muut, ja hänen työnsä oli hitaanlaista. Viikkoja vieri, ennenkuin hän tunsi toimen perinpohjin ja hallitsi sen. Osakas tuli araksi ja haluttomaksi ja kivulloiseksi eikä monena päivänä edes käynyt konttorissa.
Ne olivat tukalia kuukausia. Monasti paloi tuli konttorihuoneistossa Katherinenstrassen varrella aina yömyöhään, ja vuoteellaankaan Klaus Baas ei ollut saada unta, kovalla vuoteellaan, jonka hän oli teettänyt näytehuoneeseen: hänestä tuntui varmalta, että hän nyt oli tuhonnut ei ainoastaan vähäpätöisen omaisuutensa, vaan myös liikemiesarvonsa ja tulevaisuutensakin. Sellaisilla hetkillä hän nurkui katkerasti kohtaloaan. Eikö jo hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ollut kymmenen kertaa vaivalloisempi kuin varakkaiden lasten? Eikö hän ollut tahtonut auttaa ystävävainajansa äitiä? Ja nyt: haaksirikko?
Mutta huomenna hän jo uurasti yhtä älykkäänä ja sitkeänä ja pelastui jokapäiväisistä pulmista; ja hän kirjoitteli Intiaan tyyniä ja hyvin varmoja ja samalla varovaisia ehdotuksia saadakseen Arthur Eschenin jäämään sinne pitemmäksi aikaa; ja osakkaalle hän sanoi: "Ette taas näytä oikein terveeltä! Menkäähän nyt kävelemään vaan." Ja koetti irroittaa häntä liikkeestä ja samalla saada hänestä kannattajan.
Väliin hän meni rouva Eschenin luo tekemään asioista selkoa. Mielellään hän olisi viettänyt jokaisen joutohetkensä siinä tutuilla öljykuvilla koristetussa salissa, pakinoiden yksinäisen rouvan kanssa, jonka päässä oli niin paljon tervettä ja voimakasta elämänviisautta; mutta hän ajatteli, että parasta on pysyä loitommalla vielä. Ja hän tuli säännöllisesti vain kerta viikossa sinne, ja oli rouvaa kohtaan hyvin kunnioittava, rehellisestä sydämestänsä, ja se näyttikin Baasissa aina varsin edulliselta. Hänet otettiin joka kerta ystävällisesti vastaan, ja rouva keskusteli hänen kanssaan firman tilasta ja pojan ja miniän kotiin tulosta, omaisista, jotka olivat kuolleet, ja omasta nuoruudestaan. Vähitellen hän tuli tuttavalliseksikin ja mieltyi Klaus Baasin miehekkyyteen ja älykkään hillittyyn sävyyn ja kävi noutamassa rakkaittensa valokuvat hänelle näyttääkseen. Tytärten valokuva kädessä, — Gertrud oli siinä kaksitoista- ja Sanna kuusivuotiaana, — kertoi Klaus Baas sitten lapsuudestaan ja pensselinpesu-ajasta: miten Gertrud oli pannut jalkansa hänen niskalleen ja kuinka hän oli lämmittänyt pikku Sannalle maitopulloa. Rouva hymyili ja katsoi silmät vesissä vuorotellen kuvaa ja Klaus Baasia, ja muisti sitten tytärtensä hänestä kertoneen; ja hän nousi ylös ja meni hakemaan valokuvan, jonka Sanna oli nykyisestä paikastaan lähettänyt. Ja äiti kiitteli tyttären suoraa, tervettä luonnetta: "Hiukan pikkuviisas hän on kyllä, niinkuin kaikki lapseni. Se johtuu siitä, että olen pitänyt niitä sangen varhain uskottuinani! Mutta mihinkä olisin minä poloinen joutunutkaan, jollen niin olisi tehnyt!" Klaus Baas heltyi noita kapeita, pieniä kasvoja katsellessaan, noita teräviä, kirkkaita silmiä, joista loisti samalla tuli ja suuri äly, ja suun vahvoja juonteita. Ja vitkaillen hän ojensi kuvan jälleen äidille ja sanoi: "Hän tulee yhä enemmän äitiinsä." Käsittämättömän ajatusyhtymän kautta hän johtui samassa puhumaan entisistä vuosistansa ja kertoi harvakseen avioliitostaan.
Poismennessään hän oli kyllä hyvillään, kun rouva Eschen oli hänelle ollut niin ystävällinen, mutta usein häntä kuitenkin kiusasi yhä ajatus, ettei vallasnainen sittenkään ollut hänelle kyllin ystävällinen eikä pitänyt häntä suinkaan vertaisenansa: sen hän luuli huomanneensa kerran, kun eräs rouvan tuttu nuori mies kävi siellä samaan aikaan kuin hänkin. Tuon nuoren, joustavan vieraan kanssa, joka jutteli niin hauskasti monista yhteisistä tutuista ja kyseli kursailematta, kuinka "Sanna", hänen lapsuuden toverinsa, voi, äiti seurusteli paljon luontevammin ja luottavammin kuin hänen. Ja synkän tympeänä ja sisu kuohuen Klaus Baas hautoi tätä ajatusta ja lopuksi hänen iski päähänsä: kuinkahan rouva Eschen sitten ällistyisikään, jos minä tohtisin pyytää Sannan kättä! Ja entä veli sitten — ja hänen hieno rouvansa! Omasta puolestaan hän kyllä pärjäisi tytön silmissä, sen hän tiesi! Sannan kasvot… ja nuo terävät, kimaltavat silmät… ja niinkuin Klaus Baas hänet muisti: elinvoimainen, rauhallinen, omapäinen… varmaan hän oli oikea nainen… ja hän… hän oli mies! Ja tiesi, mitä nainen rakasti! Sen huomaisi Sanna varmaan… Kaunis hän oli ja terve!… Mutta mitäpä se auttaa: minun täytyy kärsiä lapsuuteni tähden, siksi etten ole "perheestä."
Ja eräänä sumuisena joulukuun päivänä tuli Arthur Eschen rouvineen
Intiasta.
Tuo hieno ja heikonlainen herra, joka puheenparsissa ja liikkeissä oli muka englantilaisen kylmä ja verkkainen, enemmän kuin oli hänen luonteensa mukaistakaan, ei tiennyt miten kohdella Klaus Baasia, rotevaa ja asiallista ja varovaisen rauhallista ja rehevää tulokasta, joka oli pelastanut hänen omaisuutensa ja kunniansa, kun jo koko suku menetti mielenmalttinsa ja kun hän itse, suurimman edesvastuun alainen, oli matkustanut huolettomasti ja vaikeuksia arvaamatta ulkomaille. Hän sanoi Klaus Baasille kohtalaisen ystävällisesti, että hän oli nyt merkillisen sattuman kautta jo toisen kerran joutunut näyttelemään hänen sukunsa kohtaloissa merkillistä osaa, ja puhui sitten Klaus Baasin työn liikepuolesta, joka "ei ollut vailla vaikeuksiakaan." Ja ehdotti hänelle toistaiseksi sopimusta, jonka mukaan Klaus Baas saisi, paitsi pientä vakinaista palkkaa, suhteellisen osan voitosta ja kelpo koron sijoittamastaan omaisuudesta. Prokurasta ei vielä ollut puhetta. Sopimus vivahti aivan väliaikaiselle; mutta Klaus Baasista oli viisainta myöntyä siihen toistaiseksi sellaisenaan.
Päällikön tulo lisäsi suuresti töitä. Ilmeni, että hän oli työskennellyt straiteilla ahkerasti. Alkuajoista, jotka hän oli viettänyt Singaporessa, ei ollut tosin paljoa tulosta; mutta se paha sähkösanoma, joka oli sommiteltu ja lähetetty maaliskuun 7:ntenä päivänä, oli herättänyt hänessä koko synnynnäisen maailmanmiehen vaiston ja kauppiastarmon. Hän oli huomannut, että paitsi kaikellaisten tehdastavarain kysyntää, joita kauppahuone oli siihen saakka itämaille välittänyt, myös metallin kysyntä oli siellä viime aikoina kasvanut, tarjoten hyviä keinottelutilaisuuksia. Oli sitä paitsi koetettava vielä yritystä, jota Eschen senior oli jo aikaisemmin menestyksellä aloitellut: nimittäin sikäläisten raaka-aineiden, tinan, kuparin ja ryytien, tuontia kotimaahan. Eräiden Singaporessa oleskelevain asiamiesten kautta saatiin tämän tarkoituksen toteuttamiseksi solmituksi uudet sopimukset.
Niissä touhuissa meni talvi; osakas oli sairaalloinen, hänen luistaan ei viimekeväinen pelästys ottanut erotakseen, ja ikäänkuin sopien Klaus Baasin kanssa hän vetäysi yhä syrjemmälle työstä ja neuvotteluista. Klaus Baas istui nyt sairaan kompuksen pöydän ääressä, joka oli päätoimiston oven pielessä, varovaisena ja hillittynä sanoissa ja teoissa, ja aprikoi, pysyisikö hän nyt tosiaan tässä vai saisiko lähtöpassit ja koreat kiitokset heti kun Arthur Eschen oli päässyt liikkeestä selville ja hommannut rahaa ja uuden miehen, niin että tulokas voi omaisuuksineen ja sangen kohtuullisine palkkioineen poistua. Silloin hän olisi kiipelissä! Hän oli jo kahdenneljättä ikäinen ja — suistuapa silloin pois tältä elämän uralta: silloin ei olisi hyvät edessä! Olisi silloin hankittava Arthur Eschenin suosituksilla jokin liikejohtajan toimi tai kirjanpitäjän paikka tai etsittävä itse osakas ja perustettava vähillä varoilla ja vähällä luotolla oma pieni liike.
Hänet kutsuttiin kaksi kertaa talven kuluessa Harvestehudeen,[84] Arthur Eschenin hienoon kotiin, ja hänet otettiin kohteliaasti vastaan ja herra taputti häntä ystävällisesti olalle ja esitti hänet muille vieraille herra Baasina, "joka matkalla ollessamme asettui sijaiseksemme." Klaus Baas huomasi, ettei rouva pitänyt häntä juuri tavallista kirjanpitäjää kummempana: hän oli vain ollut paikan puutteessa ja käytti hyväkseen tilaisuutta. Ja nyt häntä oli pakko kunnioittaa pitokutsuilla! Ja hän huomasi, että Arthur Eschenin rouva koetti saavuttaa erään vieraan herran suosiota, joka kuului haluavan ruveta suurellaisella pääomalla osakkaaksi johonkin edulliseen liikeyritykseen.
Silloin hän tuli usein alakuloisena äidin luo, joka vielä omalla tavallaan nöyryytteli häntä. "Oletpa tainnut taas istua omilla pöksyilläsi tuleen", hän sanoi ja naurahti pilkallisesti, vaikka hänen naurussaan oli tosin jo, kuta vanhemmaksi hän tuli, mukavaa veitikkamaisuutta. "Aina on sinulla porsas pussiin menossa, mutta sitten luiskahtaa kärsä kädestä. Niin kävi silloin kun sinä läksit kuutilta St. Pauliin, ja kun menit kotipuoleen kihlaamaan Suse Garbensia, ja kun palasit Intiasta ja viime vuonna kun tulit tänne. Ja niin sinulle käy nytkin!"
Ja äiti katsoi häntä harmailla, kylmillä silmillään halveksuen, aivan kuin nähden hänet jo kerjäläisenä. Mutta silloin alkoi poika kerskua ja vannoskella: "Enkö muka ole tehnyt jo tarpeeksi, minä? Jos tahdon niin voin ostaa vaikka tilan Heisterbergistä! Onko ollut yhtään Baasia, jolla on ollut kahdenneljättävuotiaana sellaista omaisuutta ja joka on ylimalkaan kohonnut näin korkealle? Minä… Kyllä minä vielä"…
"Kyllä sinä… Senaattori sinusta tulee!" sanoi äiti ja nyykäytti kylmästi päätänsä.
Silloin Klaus Baas purskahti nauruun ja meni äidin luo ja silitteli hänen poskeaan ja tuli kehumisestaan hyvälle tuulelle. Vaaleatukkainen Hanna istui vihkojansa korjaamassa ja katsoi ihmetellen ja hymyillen noita kahta merkillistä ihmistä, joiden keskinäinen rakkaus ilmeni niin omituisella tavalla.
Mutta iltaisin vuoteessaan aprikoi Klaus Baas taas huolissaan, minkä keinon hän keksisi, ettei tulisi selvältä radalta suistetuksi, kun oli kerran sille päässyt. Eschenin nuori rouva oli hänen vastustajansa, se oli päivän selvää. Ja Arthur Eschen oli hienolle vaimollensa melkein kaikessa alamainen. Marianne Eschen, vanha rouva, oli kyllä suosiollinen häntä kohtaan, mutta ei ollut takeita, riittikö sitä suosiota niin paljon, että hän olisi huolinut Klaus Baasin pikku pääomineen ja työkykyineen liikkeen osakkaaksi, koska liike nyt tarvitsi lujaa työvoimaa: Arthur Eschenin into ei näet ollut sitkeää ja alkoi jo Hampurin seurahyörinässä lamautua. Ja vaikkapa vanha rouva olisi halunnutkin, niin hän ei voisi mitään, jos poika tekisi tenän. Sellainen oli nyt asian laita! Se oli huono! Kuinka se korjata? Mitä oli tehtävä?… Ja siihen pulmaan jouduttuaan hänen mieleensä muistuivat Sanna Eschenin älykkäät silmät: niitä hän sai ihailla vähä väliä kuvasta, joka oli vanhan rouva Eschenin salissa, sohvapöydällä tuttujen öljyväritaulujen alla. Ne silmät katselivat niin selvinä ja voimakkaina, ikäänkuin sanoakseen: Minä kyllä tiedän, mitä tahdon! Mutta mitä hän tahtoi? Sellainen viisas ja vakava, kolmenkolmatta ikäinen tyttö… kai hänelle oli jo tehty useitakin tarjouksia… Mutta hän ei ollut tavannut vielä yhtäkään oikeaa miestä: älykästä ja voimakasta, häntä itseään ylempää… Sitä miestä hän odotti, kirkkaan tyynesti, mutta samalla kärsimättömästi.
Kun hän sitten kerran lauantaina kello viiden tienoissa istui tapansa mukaan rouva Eschenin salissa ja kysäisi sattumoisin Sanna-neidistä, niin toi rouva hänelle hymyillen kirjeen, jonka oli saanut edellisenä päivänä tyttäreltänsä. Sanna neiti kirjoitti siinä voimakkaalla, vapaalla käsialalla, jollaista sen ajan tytöt alkoivat käyttää, — silloin he juuri saivat enemmän liikuntavapautta, joten monistakin heistä kehittyi jo nuorina persoonallisuuksia, — kirjoitti suoraan ja selvästi ja tuoreesti minkä mistäkin, mitä oli uudessa maassa nähnyt ja kuullut. Ja kirjoitti olevansa sanomattoman hyvillään kun jo kuukauden päästä pääsee rakkaan äiti kultansa luokse. Ja hän oli pistänyt lopuksi: "Ja mitä kuuluu sitten sille sinun Klaus Hinrich Baasillesi? Kummallista, mitä ihmisestä voi tullakaan! Onko sillä yhä se myyränkarvainen pää? Se oli hänessä ainoaa mainittavaa!"
Klaus Baas nauroi niin että hänen kasvonsa säteilivät ilosta ja sanoi: "Onpa se uskalikko! Pitääpä opettaa häntä hiukan itseäni kunnioittamaan."
"Minä luulen, että hän kunnioittaa tarpeeksi", sanoi äiti. "Siksi hän pilkkaa."
"Pyytäisin teitä", jatkoi Klaus Baas, "muuten lähettämään hänelle terveisiä, mutta koska hän on niin epäkohtelias, niin — sanokaa se hänelle, olkaa hyvä."
— Sanna Eschen oli tulossa Englannista kotiin ja ajatteli häntä! Sanna
Eschenissä oli apu!
Ja Klaus Baas oli nyt hyvin varovainen ja ovela, joten Arthur ja hänen suhteensa pysyi entisellään. Päivät matelivat hitaasti. Aamusta iltaan oli työtä, ja illalla Klaus Baas käveli hiljaisesti kotiin, usein pitkiä kiertoteitä Lombards-sillan kautta, ja ajatteli tulevaisuuttaan. Ja ollen lujatahtoinen, omapäinen mies hän nyt, kun huomasi, etteivät inhimilliset voimat enää jaksaneet häntä tarpeeksi kiidättää, valjasti sen enemmän asiaa ajattelematta ja aivan naivisti aisoihin itse taivaan vallat ja hetken sattuman: sillä yhä enemmän hän tuli vakuutetuksi, että Sanna Eschen oli luotu juuri häntä varten, tuli häntä varten kotiin, vain pelastamaan häntä! Niin että hänen elämänsä juoksisi onnellisesti, jopa oivallisesti selvää rataansa. Ja se oli rata se!
Kun hän kerrankin sillä tavalla mietiskellen ja uneksien kulki kotiinsa, niin hänet herätettiin yhtäkkiä: hän kulki Wexstrassea ja aikoi juuri nostaa jalkansa kodin portaalle, kun hänen edessään seisoi Kalli Dau. Hän oli tullut heiltä.
He eivät olleet nähneet toisiaan kuuteen vuoteen eivätkä kuulleet toisistaan mitään. Kalli Dau oli lähtenyt valmiina perämiehenä Kiinan vesille ja oli silloin tällöin vain lähettänyt postikortin Hannalle, ja Hanna oli niihin vastannut. Perämies oli kirjoitellut jotakuinkin tähän tapaan: oli juuri tullut laivalta kaupunkiin ja oli pistäytynyt siihen tai siihen ravintolaan, ja istuskeli nyt siellä, ja oli ikävä; ja oli sattunut siinä katselemaan maisemakortteja ja ajatteli, että pitäisipä antaa itsestään jotakin tietoa. Ja sitten hän kyseli, miten Hanna ja hänen äitinsä ja veli Klaus voivat; ja pisti alkuaikoina alle "toinen", sitten "ensimäinen perämies." Nyt hän oli jo vuoden ajan merkinnyt; "Karl Dau, merikapteeni, höyrylaiva Amoy." Hanna oli silloin vastannut: että ne pitkäpyrstöt olivat yhä hänen kamarinsa nurkassa ja että he voivat hyvin; vanhin veikko oli Holsteinissa maaseutukaupungissa lankkuja ja lautoja myymässä; ja merkitsi alle siistillä opettajattaren käsialalla: Hanna Baas, kuudennen kansakoulun opettajatar.
Nyt tarttuivat ystävykset iloissaan toistensa olkapäihin ja pudistelivat lujasti toisiaan ja kehuivat toinen toistaan pulskan näköisiksi; ja sitten tahtoi Klaus Baas viedä vanhan tutun takaisin luokseen; mutta Kalli Dau ei lähtenyt. Hän tuli yhtäkkiä tuskastuneen ja nolon näköiseksi ja sanoi: "Minä toin tänne laivan korjattavaksi ja luulin saavani olla täällä parisen kuukautta. Mutta eilen ilmoittivatkin konttorista, että ne antavat minulle ihko uuden laivan: se on jo lastattu ja lähtee ensi pyhänä. Ja tietysti minun täytyy suostua. Ensi sunnuntaina lähden siis jälleen itään. Mutta minua kiusaa eräs asia. Tiedäthän, minulla ei ole täällä enää sisaruksia, vaan äiti kyllä. Minä näinkin hänet jo, mutta en mennyt puheille." Ja laihanlainen ruskea merikapteeni silmäili tiukoilla silmillään ylös ja alas katua, ikäänkuin tietä ja neuvoa etsien.
Silloin sanoi Klaus Baas: "Jos suvaitset, Kalli, niin lähdenhän minä mukaan."
Kalli Dau ei vastannut, ja he lähtivät rinnakkain menemään Jungfernstiegille päin; kun he nousivat Bergstrassea ja tulivat kahden tunnetun suuren kukkakaupan luo — kello oli jo seitsemän seutuvilla ja ilta ihana, kaduilla paljon väkeä — kopaisi Kalli Dau yhtäkkiä ystäväänsä käsipuolesta ja osoitti kadun toiselle puolelle, jossa nyt on Commeterin rakennus, ja sanoi: "Katso tuolla!…"
Klaus Baas katsoi ja tunsi nyt heti Kalli Daun äidin: muisti nähneensä hänet jo kerran ennenkin kulkiessaan tätä katua ja ihmetelleensä ajatuksissaan, miksi tuo nainen näytti niin tutulta. Hänellä oli kukkaskori kyynärkoukussa, ja muuten hän oli jo vanha ja ryppyinen, mutta yhä paistoi yllä korea pusero ja yhä pyörähteli pää yhtä levottomasti kuin ennen. Hän ojenteli ohikulkijoille kukkakimppuja ja tyrkytteli varmaankin liian sopimattomasti, koskapa kävelijät häntä silloin tällöin katsoivat hyvin oudoksuen ja kärttyisesti. Hyvän aikaa seisoivat ystävykset siinä ja katselivat muijaa kadun toisella puolla. Mutta sitten tähysteli muori katua ylös ja alas, ja kun paras kävelijä-joukko näytti hälvenneen, lopetti kauppansa ja pisti kukat kädestään koriin toisten joukkoon, ja pani kannen kiinni ja lähti itsekseen supisten ja hoippuen kulkemaan Bergstrassen yläkulmalle. Ja toverukset seurasivat vaieten jälestä.
He tulivat Fischmarktille ja laskeusivat sieltä Brandswieteä myöten alas. Lähellä Dovenfleetia muori pujahti erääsen kellarikapakkaan, joita siellä on sangen lukuisasti. Uutimettomien akkunain läpi näkivät miehet hänen menevän soikean ja savuisen kapakan läpi, jossa oli paljon väkeä, aina perälle tiskipenkille ja istahtavan pöydän ääreen peräsoppeen.
Hekin laskeusivat nyt sisään ja asettuivat aivan oven pieleen ja tilasivat pukin olutta. Heidän vieressään istui kaksi keltanaamaista malaiji-matruusia, punaiset fetsit päässä: koettivat hirveällä engelskalla toimittaa muhevalle kapakka-akalle asiansa. Klaus Baas sukasi silloin malaijiksi siihen väliin, ja ilosta irvistelevät viirunaamat sanoivat silloin haluavansa riissiä ja curryä[85] sekä pikarin paloviinaa. — Kapakan holvin alla istui työläisiä höyryhaminasta vaikka minkämoisia: proomunsoutajia ja lastinkantajia ja sijoittajia. Tiskin luona räyhäsi pöytäkunta humalaisia lastaajia: kortit läiskyivät ja suut porisivat. Kaikki vieraat olivat alempaa rahvasta. Kapteeni Kalli Dau katseli vaieten kapakan sauhuihin, katseli pitkään ja miettivästi pientä kyyryselkäistä äitiä, joka istui tiskipenkillä.
Silloin Klaus Baas nousi ja meni vierasparven läpi tiskin luo ja istahti eukkoa vastapäätä pöydän ääreen.
Muori nosti katseensa viinapikarista ja säpsähti kun näki hienon, komean herran edessään. Mutta sitten hän kohotti pikarinsa ja maistoi ja hymyili kiverästi ja maiskutteli suutaan.
"Satuin näkemään teidät täällä", sanoi Klaus Baas tuttavallisesti. "Me oltiin tuttuja ennen, pikku poikana, kun asuin Rademachersgangin varrella. Missä teidän poikanne nyt on?… Eikös se ollut Kalli nimeltään?"
Muija nyykäytti päätänsä visusti ja supatti ikäänkuin mitä salaisuutta: "Hyvä poika! Kerrassa hyvä!" Ja hymyili sitten itsekseen ja sanoi: "Hän lähettää joka kuukausi viisikymmentä markkaa, jokainen herran kuu! Sillä saan ruuan ja yösijan tuolla ylhäällä. Mutta eihän ihminen elä ainoastaan sillä, vaan pitää saada pikkusen puhdasta!" Ja räpsähytellen ovelasti silmiänsä hän osoitti viinapikaria. "Sentähden minä myyn kukkia."
"Ja missäs toiset lapset ovat?" kysyi Klaus Baas.
Mummo pyöritti päätänsä. "En tiedä, herra kulta." Ja tuijotti eteensä kuin muistiaan herätellen. "Toinen poika kuoli kuudentoista vanhana… Muut… en tiedä… Amerikassa tainnevat olla, en tiedä."
"Ettekö tahtoisi tavata poikaanne Kallia, matami?"
Mutta silloin laski muori pelästyneenä laihan kätensä hänen ranteelleen ja painautui harmain päin häntä lähemmäksi ja supatti silmät pyöreinä, ikäänkuin peläten pojan olevan lähistöllä: "En! En minä! En minä! En ole sanonut kellekään täällä kuka minä olen. Täällä käy usein eräs Kiinassa-kävijä. Sepäs vasta olisi, jos hän saisi tietää, että hänen vanha äitiparkansa ryyppii ja myö kukkia. Hän on nyt merikapteeni! Kapteeni Kalli Dau! Kuulkaa: minä olen aina sellaisessa tuskassa kun seison tuolla kadun kulmissa, ajattelen: nyt hän juuri tulee ja sanoo: Mitä… oletko sinä tässä? Älkää nyt vaan kirjoittako hänelle, hyvä herra kulta, että minä olin täällä!" Ja muori hymyili jälleen tuttavallisesti: "Minulla on kyllä tuolla yösija. Mutta aina kun tulen iltasella kotiin, istuskelen pari tuntia täällä ja maistelen kuminaa."
Klaus Baas nousi ja meni toverinsa luo, sanoi: "Sitä se on mitä on: minkäpä sille voi. Parasta on sekä hänelle että sinulle, ettette enää tapaa toisianne."
Kalli Dau nousi ja läksi. Ja Klaus Baas seurasi häntä.
He astelivat hyvän aikaa vaieten ja loittonivat Wexstrasselle päin. Ja kun he tulivat Ellerntornbrückelle, niin Kalli Dau kohotti päätänsä ja silmäili ympäristöä: oikealla punertelivat Alsterin kadut ilta-auringossa, ja vasemmalla nousi mahtavana, kauniina ja kuin tuskalle kivettyneenä Michaelin torni. "Olen aina pitänyt paljon Hampurista", virkkoi Kalli Dau, "mutta nyt tuntuu kuin äiti pilkistelisi joka kulmalta ja nousisi eteen joka kapakan ovesta."
Klaus Baas ei voinut lohduttaa paremmin kuin vakuuttamalla: "Kyllä se pian loppuu, Kalli, hän on jo niin vanha. Lupaan silloin tällöin katsastaa häntä, ja jos hän sairastuu, niin hänen ei tarvitse olla hoidon puutteessa."
Kalli Dau kulki vaieten ja syvissä mietteissään hänen rinnallaan; mutta vähitellen alkoi hänen murheellinen käyntinsä jo keventyä ja mies itse reippaasti keikahdella ja katsella ympärilleen kuin haluten pysähtyä pakinoihin jokaisen vastaantulijan kanssa. Ja sitten hän sanoi rauhallisesti ja reippaasti kuin oikea Kalli Dau:
"Menin eilen heti yhtiön konttorista äitisi luokse: minulla kun ei ole ketään täällä. Ja kun nousin portaita, tapasi minut Hanna: tuli juuri kirjat kainalossa koulusta. Minä pyöräytin hänet ympäri ja vein kirjoineen päivineen Alsterille. Käveltiin kerran ympäri ja toinen ajettiin. Me oltiin siellä tänäänkin ja se oli hyvin hauskaa."
Klaus Baas kuunteli kummissaan ja sanoi: "Kas kun hän ei ole siitä kertonut äidille ja minulle mitään."
"Minä kielsin", vastasi Kalli Dau. "Minä olen viisitoistavuotisesta kiertänyt ilman lupaa maailman rantaa; totta kai hän nyt saa kuudenkolmatta ijässä kiertää luvatta Alsterin ympäri. Se on sievä tyttö. Tiedätkö, onko hänellä jo mielityistä?"
"En luule", vastasi veli.
"Arvelen vaan", sanoi Kalli Dau, "että jos ei olisi… niin… jos se ei olisi mahdotonta…"
"Joko sinä siitä hänelle puhuit?" kysyi Klaus Baas.
"En sanaakaan! Juttusin vaan vähän hänen kanssaan niitä näitä… Hampurista ja Kiinasta. Ja kerroin hänelle kaikellaista, mitä matkalla mieleen sattuu… Kun hän vain ei olisi liian oppinut ja hieno, Klaus."
Klaus Baas pudisti päätänsä. "Mutta olehan nyt hyvin varovainen, arvelen."
Kalli Dau nyökkäsi ja mietiskeli jonkun aikaa. Ja sitten hän sanoi: "Kun olisit hyvä ja pitäisit äitiäsi vähän siellä ompeluhuoneessa, jotta saisin puhella kahden hänen kanssaan. Kunnon ihminen on äitisi kyllä! Mutta sillä on liiaksi sellaiset pistokassilmät!"
Klaus Baas naureskeli ja he nousivat ylös kotiportaita.
Kun he olivat tulleet sisään, niin Klaus Baas osoitti Hannan pienen kamarin ovea, hämärän pihan puolella. Oven takaa kuului nyt hiljaista laulun hyräilyä. "Tuntuupa olevan hyvällä tuulella", tokaisi veikko, "kävelyt kanssasi eivät ole ainakaan ikävystyttäneet häntä."
Kalli Dau koputti nyt oveen, jolloin kajahti iloinen: sisään! "Mutta, jos tuletkin mukaan", sanoi Kalli Dau, ja he astuivat siis kaksin kamariin.
Hannan edessä pöydällä oli iso pinkka ainevihkoja, jotka hän oli jo korjannut; ja nyt hän levähti kädet helmassa. Hän oli sievä ja muheva ja hänellä oli isän lempeät, hyvät silmät. Ja tavattomassa siisteydessä, joka ominaisuus oli saanut hänet silloin ennen ihailemaan sitä nokikolariakin, hän oli aivan sievän nimensä arvoinen: Hanna Baas.
"Jaha, vai täällä sinä oleksit?" sanoi Kalli Dau ja pudisti hänen kättään ja istahti tuolille. "Ja tuollahan nuo onkin nuo papukaijat!" Sitten hän otti pinosta päällimäisen vihkon ja käänteli ja katseli sitä ja tokaisi: "Minkäpäs annoit aineen? Majuri von Tellheim?…[86] en tunne miestä…" Ja hän heittäysi mukavasti selkäkenoon ja jatkoi: "Kyllä minä ennen aikaan tunsin jonkin Tellheimin — tai Telleinin — silleen, tälleen. Hän oli ensimäisenä perämiehenä Neptunolla kun minä olin samalla laivalla toisena. Me kulettiin vain seitsemän nupin nopeudella, ja oli mahdoton helle; mutta silloinhan sitä tyytyy vaikka mihin. Olen minäkin nähnyt jo sitä ja tätä, ja liikkuuhan tuo kieleni, mutta häneen nähden minä olin vain kepulipoika. Kerrankin hän kehui olleensa perämiehenä vanhalla fortepiaanolla, joka kulki Hongkongista Kalkuttaan. Tuon saman rännälin miehistössä oli muun muassa eräs hindu, oikein sitä hyvää vanhankansan kuosia, Intian sydänmaalta. Hän teki jossakin satamassa, minkä lie tehnyt, kepposen, joten perämies pani hänet putkaan muonahuoneen viereen, erääsen lokeroon, jossa oli rautaluukku. Mutta sitten tarvittiin lastatessa tilaa enemmän kuin tavallisesti ja tukettiin tavaroilla ovi, jonka takana hindu istui. Ensimäinen perämies sanoo silloin kapteenille: 'Eihän vain unohdeta tuota miestä tuonne?' Mutta kapteeni vastaa: 'Mitäs se sitten tekee? Hän on sitä vanhaa, hyvää kuosia. Kun hän rupee kyykkysilleen ja tuijaa nenäänsä pitkin maahan, niin hän unohtaa syömisen ja juomisen eikä tiedä koko maailmasta mitään.' No, silloin perämies rauhoittuu. Ja sitten lähtään matkalle ja kestetään kova myrsky ja päästään satamaan. Ja sitten syntyy laivalla taas rettelöitä, en muista mitä, joten ensimäinen perämies siirtyy toiseen laivaan. Kuusi vuotta tämän jälkeen hän palaa sitten perämiehenä takaisin siihen samaan laivaan ja rupee pitämään siellä jöötä ja järjestystä, sillä rännäli on mennyt aivan rappiolle. Ja silloin pengotaan auki myös se rautaovi ja avataan, ja siellä kyyköttää hindu yhä arestissa, aivan hyvin säilyneenä: ainoastaan hiukan on litistynyt siltä paikalta, jolla istui. Mutta se pullistui raittiisen ilmaan päästyä entiselleen heti. Ja niin on kullakin kansakunnalla omat kuosinsa, Hanna… Muuten, mitä minun pitikään sanoa: oletko sinä kiinnitetty tänne Hampuriin turpeesen, vai voitko kukaties kuvitella asuvasi Queens Roadilla Hongkongissa?"
Hannan poskille lehahti puna, ja hän katseli sirkeillä silmillään ensin suurta veljeään ja sitten Kalli Dauta ja vastasi hiljakseen ja epäröiden: "Eihän se oikein houkuttelevalta tunnu, jos kerran on niin kuin kuvailet."
"Houkuttelevalta, muistapa se sana!" huudahti Kalli Dau. "Tiedänpä senkin, mikä vasta on houkuttelevaa! Minä makailin kerran jungmannina 'Anna Behnillä' Otaheitissä. Paitsi meitä oli siellä kaksi muuta saksalaista laivaa ja yksi ranskalainen risteilijä. No niin: eräänä päivänä kun oli hirvittävän kaunis ilma, — ilma siellä on aina hirvittävän kaunis — viivyimme puoleen yöhön ranskalaisten veikkoin kanssa kapakassa ja tulimme mainiosti toimeen keskenämme. Minulla oli sirmakka mukana ja minä soitin ja iloitsin valtavasti, että me oltiin ranskalaisten kanssa niin sovussa. Ja siinä nousi ilo liiaksi hattuun, enkä tiedä, miten lie käynyt; mutta kun minä viimein yksinäni lähden purjehtimaan satamaan päin, minä menenkin peli kainalossa ihan toiselle suunnalle, ja painun yhä aarniometsään: yhä syvemmälle salolle, ja luulen kai kulkevani Holsteinin kankailla ja viimein väsyn ja heittäydyn makaamaan. Ja kun herään, on selvä päivä, ja minä oikoilen jäseniäni puhtaalla matolla, sievässä savimajassa, ja ympärilläni kököttää koko heimo kanaakkeja — siksi ne heitä sanovat — ja nauravat ja pitävät iloa kun minä olen ällistyksissäni. Minulla on murhaava jano ja sen minä ilmaisen heille merkeillä. Silloin he lennättävät heti minulle vasta otetun kookoshedelmän ja halkaisevat sen ja antavat minulle juoda. Ja koska nyt isäntäväki on minulle niin kohteliasta, niin minä otan sirmakkani ja soitan heille: ja silloin he tanssimaan kaikki korkeiden puiden varjossa, kaunista väkeä, ja pari pulskaa tyttöä joukossa. Ja me ollaan niin ystävällisiä ja niin iloisia, ja sitä on niin mahdottoman hupaista katsoa! Ja viimein tahdon minä takaisin laivalleni. Mutta silloin kylän vanhin toimittaa minulle, että he ovat mieltyneet minuun ja minun sirmakkaani niin, että pyytävät minua jäämään heidän luokseen ijäksi, ja näyttävät minulle kolme pulskaa tyttöä, joista minun sopii valita vaimo. Hei, Hanna: se se vasta oli houkuttelevaa! Sillä kun minä tulla kuipelsin takaisin 'Anna Behnille', mitä minä olin silloin? Joutava jungmanni vain, paljain jaloin, sain luututa laivan kantta, ystävittä, omaisitta!… No, ei kai se nyt sentään olisi aivan laatuun käynyt! No niin, jatka nyt Hanna!"
"Niin", sanoi Hanna hymyillen, "tämä juttu olikin toista."
"Sellaisia juttuja on hyrmykky!" vastasi kapteeni Dau ja heilautti kättään kuin olisi voinut mätkiä niitä kasottain pöydälle. "Mutta niillä ei asiaan päästä. En aio sinua houkutella, Hanna… mutta jos mukaan tahdot, niin tiedät, että minun on lähdettävä neljän päivän päästä."
"Se on kiirettä se", sanoi tyttö ja katsoi häntä epäröiden.
Kalli Dau kesti reilusti katseen ja lausui totisesti ja lempeästi: "Et tarvitse enää sitten huolehtia muiden lapsista, Hanna, sillä sinulla on omasi. Ja minä vannon, että niistä tulee kerrassa pulskia! Katsos, minäkin olin aikoinani sievä poika, vaikka kävelenkin nyt hiukan vaivalloisesti… äitini ei näet käsitellyt minua oikein hyvin."
Hanna lykkäsi nyt vihkopinon verkalleen syrjään ja virkkoi hienosti punertavin poskin ja hiljaisella, värähtävällä äänellä: "Kyllähän minä tahtoisin kodin ja lapsia… mutta… mutta miksi sinä sitä tahdot?"
Kalli Daun täytyi oikein asiaa aprikoida: "Miksi? Niin minä?" hän toisti. "Minä… niin, kun minulla ei ole mitään… Ja minähän tahdon kanssa kodin ja lapsia…" Ja yhtäkkiä värähytti hänen ahavoituneita kasvojaan särkevä suru: "Näin äitini äsken viimeisen kerran, Hanna! Ei ole minulla enää ketään maailmassa!"
Hanna ei kuunnellut sitä. Naisten tapaan hän ajatteli vain itseään, ja epäilyksen ja toivottomuuden kyyneleet puhkesivat hänen silmistään: "Mutta miksi sinä tahdot juuri minua?" Ja hän viittasi sormellaan rintaansa.
"Niin sinua?" toisti Kalli Dau… "Siksi, että kun ajattelen äitiäni, aina näen mielessäni sinut! Sinä olet äitini vastakohta. Niin sievä, siisti tyttö kulta. Siksi!"
Nyt tulivat Hannan kasvot yhä hienomman punaisiksi, ja Klaus Baas ajatteli ensi kertaa eläessään: kas vain, kuinka sievä pikku sisko minulla on! Sitten Hanna sanoi: "No — jos niin kerran on, niin?!"
Kalli Dau ymmärsi yskän, kääntyi ovelle ja sanoi Klaus Baasille: "Nyt sinä voit mennä ja sanoa äidillesi, mitä on meiningissä."
Kun Klaus Baas sitten samana iltana istui Hannan kanssa kahden kesken siskon huoneessa — Hanna kokosi jo tavaroitaan, jotka aikoi ottaa mukaan — niin Klaus Baas sanoi: "Kalli Dau on ehyt ihminen, Hanna, ja se on meidän aikanamme paljon: nyt ovat melkein kaikki puoli-miehiä. Ja hän on hyvä, sen tiedät itse. Jos hän on hiukan yksinkertainen ja vähän koulusivistystä saanut ja jos näet hänessä jotain oudoksuttavaa tai vieroittavaa, niin olethan sinä häntä oikaisemassa! Mutta ole vaan varovainen auttaessani: sinä et tunne maailmaa, Hanna!"
"En", myönsi Hanna. "Minulla oli suuri veikko, mutta hän ei ole minulle sitä koskaan näyttänyt."
Klaus Baas hätkähti ja vaipui mietteihin. Mutta siten hän sanoi selvään ja lujasti: "Siinä meni kauan, Hanna, ennenkuin minusta itsestänikään tuli ehyt mies. Syntyisin toisesta säätyluokasta olen saanut kauan hiiviskellä maailmassa varovasti kuin ketunpoika vierailla veräjillä. Niin, vasta vuosi sitten minusta tuli oikeastaan varma mies, ja erään naisen sylissä. Me saamme kypsyyden vasta toiselta sukupuolelta. Sen tulet itsekin kokemaan."
Hanna hengähti pitkään ja syvään ja sanoi: "Niin, kyllähän minä olenkin iloinen."
"Ah, sinä rakas, älykäs tyttö kulta!" huudahti Klaus Baas riemuissaan, kun näki hänet niin tyytyväisenä. Ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.
Mutta silloin sanoi sisko hieman katkerasti: "Tällainen et ole ollut minulle milloinkaan. Sinä olet aina ollut minulle niin vieras."
"Voi", lausui Klaus Baas, "minulla on ollut itsestäni niin paljon huolta! Niin sanomattoman paljon! Mutta jos olisin tiennyt sinun olevan lemmensuhteissa tai edes sinun haluavan lemmittyä, niin olisin ollut sinulle avomielinen uskottu kuin kypsyneelle ihmiselle ainakin. Mutta sinä olet aina ollut niin hiljainen! Kuin pikkurilli sormustimessa!"
"No nytpä minusta siis tulee täysi ihminen", sanoi Hanna pilkallisesti.
"Niin", toisti Klaus Baas vakaasti, "juuri sitä mieltä minä olen!"
* * * * *
Ja neljän päivän päästä lähti Hanna kapteeni Daun kanssa Kiinaan. Ensin hän aikoi lähettää Kaliin sinne etukäteen, mutta sitten ei hyvä sydän raskinutkaan laskea Kallia yksin pitkälle matkalle. Ja ehkäpä hänellä oli kiirekin mitä pikimmin päästä vain sormustimesta ja kehittyä täydelliseksi ihmiseksi, niinkuin suuri veli oli vakuuttanut.
Ja Klaus Baas oli liitosta ylpeä kuin olisi hän itse sen pannut alkuun ja ohjannut onnellisesti perille, vaikka hän olikin kiintynyt siihen vain puolella sydämellä. Ja pystypäin, mutta miettivin mielin, hän ajatteli jälleen omaa kohtaloansa.
XXII.
Kun hän seuraavana päivänä meni tapansa mukaan rouva Eschenin luo ja pakisi hänen kanssaan minkä mistäkin, niin hän sai kysymättä kuulla, että Sanna tulisi kotiin ensi keskiviikkona. Ja eräät tutut, joiden nimiä rouva Eschen mainitsi hyvän joukon, olivat kutsuneet Sannan jo pieniin tanssiaisiin Uhlenhorstiin. Klaus Baas kyseli vielä tarkemmin kutsuvieraista, ja kun niiden joukossa oli eräs hänen hyvä tuttunsa, niin hän lähti.
Hän etsi pörssissä käsiinsä tuon ystävän ja sanoi hänelle sivumennen: "Jouduin siellä maaseudulla erilleni kaikista vallasseuroista. Jos olette tuttu kelpo perheissä ja jos mielestänne missä tarvitaan miestä, joka tohtii pistää lancier'ksi[87] tai valssiksi, niin muistakaa minua."
Toinen toruskeli häntä ja sanoi: "Enkös tarjonnut teille jo viime talvena seuraa, herra Baas, mutta te ette korvaanne kallistanut. Nyt ei ole paljon valikoimisen varaa. Mutta tulkaahan ylihuomenna kanssani Uhlenhorstiin, olen saanut sinne kutsun eräiden hienojen tuttujen luo. Olettehan mies, jonka seura on kunniaksi. Kirjoitan sinne kohta tänään; te pistäydytte sitten tervehdyksellä, ja asia on selvä."
Klaus Baas naurahti ja ajatteli: Sitä myöten on tosiaan asia selvä!
Hän lähti tervehdykselle ja tuli Fährstrasselle neuvottuun uuteen, hauskan näköiseen taloon, jossa oli pohjoissaksalaiseen tyyliin laaja "diele"[88] ja kodikkaat huoneet. Omistaja ja hänen vaimonsa olivat jo vanhoja ja muuten lapsettomia: olivat tehneet monta Herran vuotta ahkerasti työtä ja säästäneet varoja, ja nauttivat nyt tästä töittensä tuloksesta, uudesta kauniista kodista. Ja olivat päättäneet vihkiä sen pienillä tanssikekkereillä tuttavapiirissä. Klaus Baasin tuttu oli nähtävästi tehnyt kirjeessään Klaus Baasista heille tarkoin selkoa, sillä he ottivat hänet kovin ystävällisesti vastaan ja lupasivat hänelle, että hän oli saava tavata heillä joitakuita varsin sieviä hienohelmoja.
Juuri tanssiaisiltana sattui postihöyry myöhästymään niin paljon, että Klaus Baas pääsi konttorista sitä odottamasta vasta kello yhdeksän tienoissa. Hän pukeutui kiireesti ja ajoi suoraa päätä pitopaikkaan; ja hän näki vierasjoukon paljon suuremmaksi kuin oli ajatellutkaan: uusi talo vallan vilisi väkeä, ja hauskasti yhdessä vierivät hetket ja tanssi ja viini olivat saaneet vieraat kerrassa hilpeälle tuulelle. Klaus Baas tervehti ensin isäntäväkeä ja joutui sitten nuorten liikemiesten pariin, joista hän tunsi kaksi ennestään näkemältä. Toisen hän oli kohdannut Intian matkoilla ja toinen oli hänen viereisensä pörssissä. Ja sitten puheltiin huolettomasti jonkun aikaa minkä mistäkin.
Mutta hän lähti heidän seurastaan niin pian kuin saattoi, ja kun hän viimein vetäytyi korkean kukkastelineen sivulle, joka oli soppeen siirretty, ja tarkasteli tanssissa kiitäviä naisia ja herroja, niin pian hän keksikin Sanna Eschenin. Eräät vieraista naisista olivat pukeutuneet talon tyylin mukaisiin pukuihin — rakennus oli sisustettu yksityiskohtiin saakka porvaristalotyyliin 1800-luvulta — ja Sannallakin oli keveä, hienosti kukallinen tanssipuku, jota kauan oli säilytetty isoäidin, madame Eschen vainajan, kätköissä. Tanssittiin paraikaa avonaista rheiniläistä:[89] Sannan polvet lykkivät kauniisti leveää, laskosrikasta hametta ja kumarakauloin hän katseli maahan, ja hänen povensa henki armaasti, kuin sävelten tahtiin: hän oli heittäynyt tanssin nautintoon koko sielullaan. Niin, Klaus Baas näki hänet, ja hänen sydämensä sykähti voimakkaasti ja hän ajatteli: Vai tuollainen hänestä on tullut! Ihana, armas nainen!… Kaunis kuin oma kantajansa!… Liian, liian kaunis! Häntä en minä saa!
Mutta kun hän ajatteli: häntä en minä saa… niin hän halusi neittä sitä intohimoisemmasti… ja mietti monimutkaisia, horjuvia suunnitelmiaan… Ja hän puraisi huultansa ja virkkoi itsekseen: Täytyy koettaa kuitenkin, menköön syteen tai saveen!
Ja samassa hän huomasi, että Sanna heitti tanssiessaan pitkiä, tutkivia ja samalla vihastuneita silmäyksiä erääsen toiseen pariin, joka tanssi dielen puolla: muudan nuori poikamies, kauppias, tanssitti siellä pientä, tummaveristä ja kokettia naikkosta ja näytti viihtyvän hänen seurassaan mainiosti, — herraan oli Klaus Baas muuten jo äsken tutustunut. Selvästikin Sanna harmitteli tuon nuoren herran tähden, joka olikin kaunis mies. Nyt jäi Klaus Baas seisomaan erään tuttavansa kanssa, joka oli tullut hänen luokseen kukkien taakse, ja tarkasteli hyvän aikaa Sannan käytöstä. Epäluulonalainen pari seisattui nurkkaan: pieni tummaverinen nainen kesytteli ja kiehtoi kauppiasta mustilla silmillään ja vehkeili viuhkallansa niin että kyllä kelpasi nähdä, ja kauppias katseli ja ajatteli vain häntä: asian tila oli jokaiselle syrjäiselle, ainakin tällä hetkellä, kerrassa toivoton. Tuo syrjäinen, juuri Sanna neiti, tanssikin siksi kasvot kalpeina ja tummat silmät suurina eikä kuunnellut kavaljeerinsa kohteliaisuuksia ja koetti kaikin mokomin kääntää vaan silmiään pois tuosta tuskallisesta näystä, mutta ei voinut. Nuori mies oli varmaankin hänen entisiä ihailijoitaan, jonka kohtaamisesta Sanna Eschen oli Englannin matkan jälkeen toivonut suurta iloa: oli kai haaveksinut, että näkemisen riemu säteilisi häikäisten pojan kasvoista, ja nyt… tällaiseksi oli suhde sillä välin kylmennyt. Nuori mies katseli häntä aivan välinpitämättömästi, joskin hiukan levottomana… Ja nyt kohtasi Sanna katseen! Kuinka kummalla voi mies kääntää silmänsä pois tuosta komeasta, vaaleanverevästä tytöstä, jonka joka hermossa uhkuu terve, jalo elinvoima, ja suoda sen tuolle mustaveriselle, kiemailevalle pakanalle! Hitto soi: pikiinny sinä vaan mustalaiseesi! Kas niin juuri! Nyt keskeytti Sanna Eschen tanssinsa ja kolme herraa saarti hänet heti: kaksi poikamiestä, kolmas nainut, mutta ei ainoaakaan oikeaa joukossa: näki, ettei Sanna välittänyt heistä tuon vertaa! Hänen tuimistuneet, arat katseensa kohdistuivat vielä nurkkaan. Mutta sielläkös nyt juttu juoksi, ja sielläkös mustia silmiä välkyteltiin, ja nyt kätki viuhka heidät molemmat!
Sitä ei Sanna enää sietänyt! Hän väistyi varovasti jonkun askeleen loitommalle ja kiersi seinäviertä pitkin, kopaisten isoäidin hametta polvien kohdalta — ja pääsi ovelle ja meni dieleen. Siellä hän istahti hämärien toisen kerroksen portaitten yläpäähän ja etsi outojen pukimiensa taskusta nenäliinaa, pyhkäistäkseen kyyneleen, joka kimalsi hänen silmässään, mutta turhaan — ja hänen täytyi turvautua hansikkaasen.
Silloin lähti Klaus Baas paikaltansa ja meni portaille varmalla päätöksellä: Niin totta kuin elän, nyt valloitan tuon armaan naisen! Ja hän nousi jonkun askelen portaita ja lausui ylös katsoen sydämellisesti ja rohkaisevasti: "Jumbo, näytäpä hampaitasi!"
Sanna katsoi kummissaan häntä, eikä tuntenut ensin muuten kuin vanhasta, tutusta pilalauseesta. Ja ojensi sitten hänelle hämmästyneenä kätensä ja virkkoi riemusta ratkeamaisillaan, kun edes joku muisti häntä tuskassa: "Ah, tekö herra Baas! Kuinka hauskaa, että tulitte!"
Klaus Baas piti hänen kättänsä kädessään, koska Sanna ei vetänyt sitä pois — ja sanoi luonnollisesti ja itsestään selvänä: "Saanko olla vähän aikaa seurassanne? Näin, että te olette pahoillanne, ja sitä en siedä!"
Sanna antoi mielellään hänelle paikan vieressään ja silitti polviansa ja järjesti helmojaan jalkainsa ympärille ja suoristihe ja katsoi häntä uteliaasti sivusta, samalla hiukan hämillänsä. Klaus Baas istahti hänen viereensä ja virkkoi rattoisasti: "Teidän täytyy todella näyttää tuolle nurkassa olevalle hampaitanne, Sanna neiti. Niin kaunis, pulska tyttö ei mitenkään saa alistua!"
Sanna hätkähti. "Se ei ole helppoa", hän suoraan tunnusti.
"Sen minä kyllä näin", sanoi Klaus Baas… "Ja se on kerrassa käsittämätöntä… mutta minkäs teet? Ette voi häntä käännyttää tieltä, jota hän haluaa itse kulkea, Sanna neiti."
Sanna katsoi saliin, iloisesti karkelevain ja pakisevain laumaan, ja yhtäkkiä täyttyivät hänen silmänsä kyynelin. Mutta sitten hän nosti päänsä pystyyn ja haki nenäliinansa, löysi sen ja pyyhkäisi silmiänsä — ja katsoi Klaus Baasiin ja lausui jalon päättävästi: "En tahdo ajatella häntä enää… Eihän se toimita mitään… En kärsikään häntä enää… Juttelen vähän teidän kanssanne. Haluatteko olla hiukan vielä kanssani?"
"Kertokaa, mitä te nykyään teette?" sanoi Klaus Baas.
Silloin kohautti Sanna kauniita olkapäitänsä ja virkkoi lohduttomana, mutta teeskennellen hilpeätä: "Mitäkö teen?… Kaksi vuotta sitten suoritin opettajatutkinnon. Nyt olin vuoden Englannissa. Ja nyt alkaa elämä entiseen tapaan: auttelen vähän pikku taloudessa, — mutta mitäpä siinä on auttamista? — toimittelen asioita, pistäydyn joskus tuttujen luona, soutelen kauniina iltoina Alsterilla, istuskelen ja ompelen itselleni puseroa tai peittoa, ja mietin, miten käyttää pienen kuukausrahani parhaiten. That's all![90] Saan kolmekymmentä markkaa kuussa: siinä ei ole liikoja. Täytyy taas talvella näytellä opettajatarta tai ottaa ainakin kotioppilaita, saadakseen hiukan palkanlisää, ja se on hirmuista."
Klaus Baas sanoi: "Minä ajattelin juuri äsken, miten hienosti te tanssissa…"
"Katselitteko te minua?" keskeytti Sanna.
"Koko ajan", vastasi Klaus Baas kursailematta. "Mitäs muuta sitten? Aioin sanoa, että kun näin teidän tanssissa, niin hienona ja komeana, niin — muistatteko vielä, mikä pieni, soma tyttö olitte siellä Laura tädin luona, maalaustunneilla? Kun minä lämmitin teille tuttipulloa."