"Ah Jumalani", päivitteli Sanna naurahtaen ja pudisti päätänsä, kuin olisi puhuttu mistä vieraasta lapsi parasta. Sitten hän katsoi Klaus Baasiin terävästi ja sanoi ärsyttävästi: "Näen mielessäni teidät siellä pöydän ääressä, näin": ja hän heilutteli kättään kuin pensseleitä huuhdellen.
Klaus Baas nauroi ja nyökkäsi päätänsä, ja ihastui yhä enemmän Sannaan. "Ja sitten", hän jatkoi, "tapasimme sinä iltana, jolloin minä läksin veljenne kanssa Intiaan. Te olitte niin suloinen valkeassa pikku paidassanne. Minä vein teidät sylissäni… näin…"
"Voi raukkaa!" huudahti Sanna taas, kuin olisi kerrottu mistä mustalaisten ryöstämästä lapsi rukasta. "Sellainen karitsa. Siihen aikaan me usein kujeiltiin, — veljeni oli sen meille opettanut, — pokkuroimme joka taholle ja raapaisimme oikealla jalalla takakäteen ja lausuimme juhlallisesti: Klaus Hinrich Baas!"
Klaus Baas nauroi, ja nyökkäsi taas päätänsä ja haaveksi yhä valloitushaluisempana: Ai sinun ihania silmiäsi… Kuinka punainen, täyteläinen on suusi, kuinka lujat hampaat… Sinut minun täytyy saada!… "Ja sitten näimme toisemme", hän jatkoi, "kun palasin Intiasta. Puhelimme teidän portailla, muistatteko? Ja te pyysitte silloin, etten vain kertoisi tuosta paitulaisjutusta; sanoitte, että hän suuttuisi silmittömästi."
"Ah Jumalani!" parahti Sanna kuin mustalaisten viemä olisi nyt löydetty melkein paleltuneena ja puolialastomia maantien ravista. "Voi sitä neljäntoista ikäistä tyttö parkaa!"
"Ensi kerranko rakastitte silloin?" kysyi Klaus Baas.
Sanna mietti tuokion. "En", hän vastasi. "Ensi kertaa rakastin jo kaksi vuotta aikaisemmin. Silloin me asuttiin — siksi että isä oli sairaalloinen — maalla Hammerissa ja laskettiin usein toisten lasten kanssa luikua mäiltä. Siellä tietysti tuli tuon tuostakin pikku kahakoita ja pojat pesivät meitä lumella. Ja siltä ajalta muistan, että minä oikein toivoin usein erään pojan suuttuvan minuun ja tulevan pesemään: jos joku muu tohti sitä tehdä, niin minä huusin kuin puukko kurkussa, sillä se oli kauheaa. Mutta kun hän tuli, niin tuskinpa liikahdinkaan." Ja Sanna kohotti olkapäitään ja lausui mietiskellen: "Kai minä siis olin häneen rakastunut. Vai eikö niin?" Ja hän katsoi kysyvästi Klaus Baasiin.
Klaus Baas nyökkäsi päätänsä. "Ja sitten, numero kaksi?"
"Niin", vastasi Sanna. "Mutta luulen, että se oli enemmän mahtailua ja tyhjää teeskentelyä. Jokaisella ystävättärelläni oli näet ihailijansa ja minä en tahtonut jäädä takapajulle. Hänellä oli näppy nenässä", sanoi Sanna kursailematta.
Klaus Baas purskahti nauruun. "Entäs sitten? Antaa tulla lisää…"
Sanna vilkaisi nyt häntä jo hiukan epäluuloisesti: tarkoittikohan tuo totta vai kujeiliko? Ja sanoi sitten: "Äitini on kirjoittanut melkein joka kirjeessä teistä… että te teette niin hirveästi työtä ja olette niin kovin totinen… ja onnettomasta avioliitostanne… Ja nyt en voinut edes aavistaa, että te voisitte kuunnella tällaista joutavaa lorua, ja voisitte olla niin häijy, ja yleensä niin inhimillinen."
Klaus Baas nyykäytti hänelle ystävällisesti päätänsä ja vastasi: "Häijy pitääkin ihmisen olla! Muuten hän on väritön! Kertokaa nyt lisää. Aivan kunniallisesti ja suoraan."
Sanna katseli häntä vielä epäröiden. Mutta kun Klaus Baas vaativasti sanoi: "No, yks kaks: nyt!!" niin Sanna alkoi: "Niin… sitten minä täytin kahdeksantoista vuotta… Ja silloin, se oli totta! Hän oli eräs herra, niin, nimi… doesn't matter[91]… sanotaan vaikka tuo käsipuu. Tapasin herra Käsipuuta usein seuroissa: me tytöt pidimme hänestä kaikki ja liehuimme kaikki hänen ympärillään, ja monet haaveksivat varmaan häntä miehekseen. Ja minä ajattelin, että hän tietysti tarkoittaa minua ja ottaisi minut. Niin meni pari vuotta ja minä olin jo kahdenkymmenen, ajattelin yhä: hän se on, ja nyt hän tulee! Mutta yhtäkkiä hän meni kihloihin erään ystävättäreni kanssa. Minut kutsuttiin häihin. Mutta minä menin jo etukäteen ja sanoin ystävättärelle, että en voinut tulla: täytyi lähteä eräälle matkalle. Hän arvasi kyllä, miten hullusti asiani olivat, ja itki tähteni. Mutta minä nauroin. Mutta ulkona yksin minä itkin!… Nyt on heillä pikku poika, näin sen äskettäin kadulla, hän jo kävelee, suloinen miehen alku! Niin… se oli se herra Käsipuu, puoli tusinaa tyttöjä toivoi tietääkseni häntä…"
Sanna katseli jäykästi tanssiviin ja hänen tiukasti sulettuja, kauniita huuliansa väristi salainen tuska.
"Ja sitten?" kysyi Klaus Baas ystävällisesti ja varmasti.
"Sitten", jatkoi Sanna verkalleen, "viime talvena tuli Meksikosta takaisin eräs kaukainen tuttu, liikemies hänkin. Sanottakoon nyt vaikka tuo liista, herra Liista… Hän ei ollut paha mies: me vietimme useat tunnit oikein hupaisesti yhdessä, punaviiniä edessä, ranskaa puhellen, hän osasi sitä paremmin kuin minä. Mutta hän oli niin… mitenkä minä nyt sanoisinkaan… sellainen huikelo, niin lattea: tosiaankin kuin mikä pitkä ja ohut liista. Hän taipui aina toisten ajatuksiin ja mielipiteihin. Ihmiset sanoivat hänestä: hän on harvinaisen hyvä mies. Hyvä mies! Mutta mitä minä sellaisella miehellä? Ja olipa hän itserakkaan typeräkin, huomatakseni. Hän luuli esimerkiksi, että kahdenkolmatta vanha tyttö ei ole kokenut mitään: oli vain haaveillut ja toivonut taivaasta ottajaa. Sellainen hupsu! Hän esimerkiksi ei tiennyt, mitä altruismi on."
"En tiedä minäkään", tokaisi Klaus Baas kuivasti.
"Ettekö?" hämmästyi Sanna. "Kuinka se on mahdollista! Ettekö tekään sitä tiedä?" Ja katsoi Klaus Baasia tutkivasti. "Mutta te olette aivan erilainen kuin hän… Te olettekin lapsesta saakka saanut tehdä työtä ja pestä aina pensseleitä… Luulen, että kun teillä olisi aikaa, teitä viehättäisi juuri sellainen…"
Klaus Baas nauroi: "Jatkoa!"
"Niin… Hän teki minulle tarjouksia, mutta en voinut sietää häntä. Minä en halunnut ylimalkaan enää nähdä häntä. Jätin hänet… Ja sitten…" Nyt katseli Sanna alas tanssisaliin.
"Tuli hän", jatkoi Klaus Baas, "joka seisoo tuolla nurkassa pienen, mustaverisen rouvan kanssa. Ja minusta tuntuu kuin hänen nimensä pitäisi olla herra Ylikäytävä. Ja te astutte ylikäytävälle ja unohdatte sen… Ja nyt, jos haluatte, mennäänkö tanssimaan yksi lancier? Niin voimme, vanhat, hyvät tutut, mukavasti katsella toisiamme. Mutta teidän täytyy murheesta huolimatta näyttää hilpeältä. Pyydän sitä ensiksi itseni puolesta, sillä olen tehnyt teille tuttipullosta alkaen vain hyvää. Ja toiseksi teidän itsenne, sillä en antaisi Ylikäytävän ylvästellä!"
Sanna nousi ja oikoi pukuaan ja hengitti syvään ja katsoi ihmetellen Klaus Baasia. "Mitä kummia voikaan tapahtua portailla levähtäessä", hän sanoi. "Te oikein rohkaisitte minua!"
"Se on tietty se", vastasi Klaus Baas. "Se lankesi luonnostaan: vanha tuttavuus on salavoima! Vyötäisillänne on hakaneula mennyt aivan paikoiltaan… Tohdinko? Auttamista näkyy vain riittävän!!"
Sanna vastasi nauraen: "Ja Herra Jumala, mitä olen kanssanne jutellut!
Kuinka tulin niin tuttavalliseksi!"
"Mitäpä sitten!" sanoi Klaus Baas. "Mennään nyt vaan… ne alkavat jo!"
Tanssin jälkeen he vetäysivät taas hiukan sivummalle ja jäivät seisomaan suuren vaatekaapin viereen. Silloin alkoi Sanna uteliaasti, hiljaisella äänellä kysellä liikkeen pulmallisista päivistä vuosi sitten, ja Klaus Baas kertoi minkä mitäkin. Sanna kuunteli ja tarkkasi virkuin silmin hänen huuliansa ja hänen silmiänsä. Ja kun Klaus Baas lopetti, niin hän antoi kätensä jäädä hänen kyynäskoukkuunsa kuin ystävän; ja silloin kysäisi Klaus Baas ovelan onnellisena: "Onko minun nyt jättäminen teidät?"
"Niin, jos tahdotte minusta päästä", vastasi Sanna luonnollisesti ja viattomasti.
Silloin pudisti Klaus Baas nuhdellen päätänsä ja sanoi lämpimästi: "Sen toki tiedätte, neiti Sanna, että olen teidän seurassanne mielelläni."
Sitten he pujottausivat vierasparven läpi ja tervehtivät tuttuja, ja Sanna ei katsonut enää herra Ylikäytävää, joka istui yhä nurkassa, puhellen pienen, tumman rouvan kanssa. Ja nyt hän esitti Klaus Baasin vielä uudestaan eräälle nuorelle rouvalle, vanhalle ystävättärelle, sanoilla: "Et tullut tietystikään äsken ajatelleeksi nimeä, Lene. Tämä on nyt se herra Baas, sama, joka silloin oli Tuddin ja minun kanssa Laura tädin luona, kun hän maalasi profeettoja. Ja sitten Intiassa veljeni kanssa, ja tuli viime vuonna siihen kauheaan aikaan Arthurin sijaiseksi liikkeesen. Hän se on."
Ystävätär naurahti ja vastasi: "Sen tiedän jo omista kertomuksistasi, pöhkö parka! Sekä suullisista että kirjeistä! Niin, hän se on! Entäpä sitten?"
"Entäpä sitten?" toisti Sanna arastellen, ja katseli totista teeskentelevää ystäväänsä ja Klaus Baasin riemusta hohtavia silmiä, ja hätääntyi: "Niin, entä sitten, hyvä Jumala?… Hän on nyt vaan hän… ja" — puna tummeni yhä hänen poskillaan — "on niin rakastettava… Ja sinun kanssasi en puhu kymmeneen vuoteen, nokkahauki!!"
Ja sitten he menivät toisten tuttujen luo ja erosivat vähäksi aikaa, ja
Klaus Baas tanssitti häntä vielä kerran.
"Kuinka te tanssitte hyvin!" huudahti Sanna.
"Se on suku-avu", vastasi Klaus Baas. "Ja kävin sitä paitsi tanssiyliopiston Blankenesessa perämieskurssilaisten kanssa. Silloin olin kahdenkolmatta. Siitä on nyt kymmenen vuotta."
Sanna katseli häntä tutkivasti ja sanoi: "Taisitte olla silloin koko hulivili."
"Niinhän olette tekin, Sanna!" vastasi Klaus Baas. "Istuu niin suruissaan äsken rapulla! Ja nyt nauraa niin että helähtelee!… Naurakaas vielä: sitä kuulee mielikseen!"
Klaus Baas olisi halunnut saattaa hänet toisten Eschenien kanssa kotiin, mutta kävikin niin, että Sanna jäi loppuyöksi taloon vieraaksi.
Seuraavana päivänä ajatteli Klaus Baas työn lomassa, kuinka hän ajaisi kyllin ripeästi ja tarmokkaasti tuota niin hyvin alettua suurta asiaa. Ja hän päätti konttoriajan loputtua lähteä heti Sannan äidin luo ja kysyä hienosti, kuinka neiti eilisiltana oli viihtynyt.
Hämärissä hän kiiruhti Eschenin taloa kohti ja oli jo kadun toisella puolla oven kohdalla, kun Sanna heilahti kotoaan ulos portaille: hänellä oli yllä hieno, valkea pusero ja korkea, jäykkä kaulus sekä sininen miesten kaulaliina ja kova hattu ja väljä vaippa. Hurmaavan puhdas olento, pää hieman etukumarassa, suu hieman avoinna, käynti jäykänlainen ja polvet ponnahtelevat, — se tapa tuli Englannin naisista.
Kiireissäänkin Sanna huomasi hänet ja seisattui yhtäkkiä niin että helmat huiskahtivat ja antoi hänelle reippaan tuttavallisesti kättä, ja tarkasteli hämärissä uteliaasti hänen kasvojaan, kirkkain, vilkkain silmin — ja löysi kai niissä kaiken saman, mikä oli eilen häntä miellyttänyt, sillä hän kuunteli tyytyväisyyden lumousta loistaen Klaus Baasia, joka kertoi aikoneensa käydä hänen luonaan. Ja hän nousi jo hänen kanssaan pari porrasta kotiovelle, mutta sisäportaiden edessä hän pysähtyi ja sanoi:
"Mutta sehän olisi tyhmää! Äidin luona on juuri pari tätiä!"
"Mutta minä tahdon jutella teidän kanssanne", sanoi Klaus Baas itsepäisesti. "Emmekö voisi kävellä yhdessä hiukan?"
Sanna näytti arvelevalta. "Eihän se oikein, näin keskellä kaupunkia."
Silloin Klaus Baas, joka piteli yhä hänen kättänsä, puristi sitä ja sanoi lyhyesti ja vaativasti: "Sanokaa sitten, milloin teidän tällä viikolla sopii lähteä kävelylle… pitkälle, kauaksi aikaa, kahden kesken?"
Sanna katsoi häneen ja lausui verkalleen ja arastellen: "Minnekä sitten?"
"Minne vain tahdotte!"
Sanna rypisti ajatuksissaan tiukasti kulmiaan ja sanoi: "Voin huomenna illan suussa lähteä eräälle vierailulle vaikka Hochkampiin."
Klaus Baas vastasi heti: "Tavataan siis huomenna kello seitsemän asemalla ja mennään sitten johonkin puistoon! Eikö niin, neiti Sanna!" Ja hän veti vaativasti hänen kättään puoleensa.
Sanna tunsi toisen kädestä ja silmistä, että väkivaltainen voima veti Klaus Baasia hänen puoleensa. Ja hän koetti ylpeästi puolustautua, ja hänen silmänsä loistivat suurina kalpeista kasvoista.
Silloin Klaus Baas näki, että Sanna rakasti häntä, ja mahtinsa tuntien hän sanoi: "Te tulette, Sanna!"
Sanna seisoi suorana kuin patsas ja katsoi kalpeana häneen, kuolonvakain silmin. Ja sitten hän yhtäkkiä ojensi kätensä ja puristi Klaus Baasin kättä lujasti, kuin sanoakseen: Se on päätetty!… Ja käännähti ja nousi verkalleen ylös portaita.
Klaus Baas meni vallan viistopäänä onnesta kotiinsa ja istahti pöydän ääreen äitiään vastapäätä ja johteli häntä harhapoluille ja kerskahteli tavalliseen tapaansa. Tuo ilkkuna vaikutti aina Antje Baasiin kuin kalkkunaan punainen väri ja hän oli heti valmis heristämään hiilipihtejä ja muistuttamaan St. Paulin päivästä ja surkeasta matkasta kotipuoleen ja kuudesta pojan avioliittovuodesta; kaikki, mitä muut Baasit ja hän olivat hullutelleet, äiti luetteli pojalle. Mutta nyt pojan korskea into vain nousi äidin pilkatessa!
Huomisiltana, herkkänä, kauniina toukokuun iltana, odotti Sanna Eschen jo sovitulla paikalla Klaus Baasia ja tervehti häntä hyvin totisesti, mutta suuttumusta tai karttavaa ei hänen kasvoillaan enää huomannut. Ja he juttelivat rauhallisesti kaikellaisista pikku asioista ja kävelivät Elbelle päin.
Puistoon saavuttua ilta hämärtyi, ja heidän oli nyt mukavampi kävellä. He poikkesivat kapeammalle sivupolulle, joka vei Elben rannikkoa pitkin. Sattumalta kosketti Klaus Baas silloin Sannan käteen, ja nyt hän otti neitoa kädestä eikä päästänyt sitä enää, joten he kävelivät käsitysten. Edessä kattoivat suuret sadepilvet jokea ja himmensivät laajalti veden kalvon. Joen takana häämötti maisema siniharmaassa, pehmoisessa udussa, mutta alhaalta virrasta leyhyi heitä kasvoihin heikko, kostea länsituuli. Jonkun aikaa astelivat he vaieten ja lepuuttaen silmiään avarassa, kauniissa luonnossa; mutta sitten alkoi Klaus Baas kertoa lyhyesti vanhemmistaan ja lapsuudestaan ja nuoruudestaan sekä avioliitostansa ja sen purkaumisen syistä, ja mainitsi lopulta myös Doris Rotermundin. Sanna kulki pää kumarassa ja käsi Klaus Baasin kädessä. "En voi erehtyä enää niinkuin ensi kerralla erehdyin", sanoi Klaus Baas, "sillä nyt tunnen itseni ja tunnen myöskin erään naisen ja tiedän, että te olette minun toivoni mukainen. Mutta sitä en tiedä, mitä te arvelette, Sanna."
Sanna tunnusti hiljaisella äänellä: "Se on kaunista tuo, ja suurta… että kerrotte kaikesta noin rauhallisesti… ja luonnollisesti… Äiti kirjoittikin kyllä minulle, että te olitte niin luonnollinen ja koruton ihminen."
"Äitinne autteli siis minua suosioonne!" sanoi Klaus Baas.
"Tietysti", vastasi Sanna. "Syy on hänen!" — ikäänkuin sanoakseen: Hän se möi minut sadasta markasta.
Klaus Baas purskahti nauruun ja sanoi: "Se ei ole totta, Sanna Eschen!" Ja hän pudisteli ja heilutteli hänen kättänsä, ja Sanna salli hänen sillä leikitellä ja katseli viisaasti hymyillen eteensä.
"Mutta käykäämme taas asiaan", jatkoi Klaus Baas. "Saanko kysyä teiltä erästä seikkaa?"
Sanna vastasi: "Kysykää."
Klaus Baas piteli nyt lujasti ja hellästi hänen kättänsä ja lausui astellessaan: "Sinä kerroit siellä toissa päivänä portailla minulle rakkaustarinoitasi, Sanna. Et ole ehkä kertonut minulle kaikkea… Kuule, älä luule että minun kunnioitukseni ja rakkauteni sinua kohtaan hiukkaakaan vähenisi, vaikka sanoisit nyt minulle, että olet jo rakastanut intohimoisesti: sinä olet oma herrasi kuten joka ihminen. Mutta minä kysyn ainoastaan ja pelkästään sinut täydellisesti tunteakseni, ettei sinun tarvitse surraksesi ja ehkä tunnonvaivaksi salata mitään. Mutta jos et tahdo sanoa, niin et toki millään muotoa tarvitse."
Sanna vastasi nyt verkkaan ja epäröiden: "Yhdeksäntoista vuotiaana minä olin Lenen häissä, hänen, johon tutustuitte toissa iltana. Vieraiden joukossa oli muun muassa eräs nainut mies, Lenen sukua, oli matkustanut ilman vaimoansa tänne Chilestä. Hän tanssi monta kertaa minun kanssani ja oli niin iloinen ja varma ja hyvä, ja minä olin sinä iltana niin elämänhaluinen. Minä pidin hänestä kovasti! Ja kun me sitten menimme yhdessä eteiseen, talon toiseen päähän, noutamaan eräälle rouvalle saalia, niin hän yhtäkkiä syleili minua ja suuteli… pitkän aikaa. Minä olin kauhean sekaisin ja tiesin tuskin, mitä minulle tapahtui…. mutta se oli ihanaa. Muun kaiken kerroin jo siellä portailla."
Klaus Baas silitteli nyt Sannan kättä ja virkkoi: "Sanopas sitten, kuinka oli mahdollista että sinä toissapäivänä, yhden ainoan illan kuluessa, vieroituit hänestä, jota rakastit niin, ja kiinnyit minuun?"
Sanna katseli eteensä ikäänkuin sanoja hapuillen ja vastasi harkitsevasti ja selvästi: "Sitä olen ihmetellyt itsekin ja ajatellut paljon. Minä en ole sellainen, että rakastan vain yhtä ainoaa miestä, minä rakastan useampia, kaikkia, joilla on eräät, minua miellyttävät ominaisuudet. Hänen tulee olla jollakin tavoin luja ja varma ja samalla ikäänkuin vähäsanainen ja selväpiirteinen, ja samalla hänessä täytyy olla jotain kunniotettavaa ja ylimielistä… tietysti mies myöskin ulkomuodolta: siedettävän kaunis ja mieluimmin vaaleaverikkö. Aina kun tapaan sellaisen miehen — ja niitä on paljon sellaisia — ja puhelen hänen kanssaan ja tunnen hänen juuri sellaiseksi, niin voin mieltyä. Olen eläessäni kohdannut jo kolmeenkymmeneen mieheen, joille olisin voinut mennä vaimoksi, vaikka heti paikalla. Mutta useimmat olivat niistä jo naineita tai kihloissa, ja toiset eivät huolineet minusta tahi eivät tavanneet muuta kuin yhden kerran… Sellainen olen minä, enkä sille mitään voi. Mutta luulen, että kaikki oikeat tytöt ovatkin sellaisia, kaikki, joissa on jotakin tervettä, leveää."
"Leveää?" toisti Klaus Baas. "Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"Oh", sanoi Sanna ja vaikeni. Ja sitten hän vastasi hämillänsä, hennosti olkapäätään ja käsivarttaan silitellen: "Jotain sellaista luonnollista, ihmisellistä… olemmehan kuitenkin kaikitenkin lihaa ja verta… Minä en tavannut vuoden pitkään Englannissa tuskin miestä… Ja nyt tulen kotiin ja menen noihin iltakekkereihin ja tiedän, että siellä on hän, jota olin koko vuoden ajatellut, ja kuvittelen mielessäni, että hän ihastuu tapaamisesta kuin minä, ja tanssittaa minua paljon ja ehkäpä suuteleekin. Mutta sen sijaan hän suorastaan käänsi minulle selkänsä ja päälle päätteeksi meni silmäini edessä toisen luo. Ja sitten tulitte te ja olitte niin hauska ja hyvä, ja tiesinhän sitä paitsi paljon teistä, pelkkää hyvää… ja mitä olitte tehnyt meidän tähtemme. Ja te tanssitte hyvin!"
Sanna tahtoi heittää häneen kujeilevan silmäyksen, mutta hänen totisista silmistään hohti rakkaus. Hän loi ne heti maahan ja siveli toisella kädellään otsaansa ja ohimoita ja sanoi hiljaa: "Ja kun joku silloin on minulle hyvä, niin tunteeni paisuu paisumistaan… ja minä… minä en näe, en ajattele enää mitään muuta kuin häntä."
Sannan käsi lepäsi äskeistä lämpöisempänä Klaus Baasin kädessä. Ja mies puristi sitä ja sanoi: "Sinä olet jo kauan kaivannut miestä ja lasta?"
Sanna vastasi: "Kahdeksantoistavuotiaaksi minä en tiennyt sellaisesta juuri mitään. Se oli vain tuollaista ylimalkaista tunnetta… noin… nähdä… tanssia jonkun kanssa… saada häneltä tervehdys kadulla… ja kuulla hänen suustaan viisaan sanasen… Ja hän korkeintaan kerran suutelisi. Mutta sitten kun hän niissä häissä minua suuteli… ja olisi se kai muutenkin tullut… niin olen kaivannut sellaista. Ja kun silloin illalla asetuin vuoteeseni, ja ajattelin mitä oikein haluaisin ja toivoisin: uuttaa viuhkaa ja kävelypukua — tummansinistä tailor madea,[92] napit mustat, — ja kaapin, jossa olisi korkea peili, niin että voisi nähdä siitä itsensä kokonaan ennen kaupungille lähtöä… Mutta viimeinen halu ennen nukkumista oli kuitenkin: miehekäs ja hyvä mies."
"Ja mitä ajattelit eilisiltana vuoteessasi?" kysyi Klaus Baas. "Kun minä niin huimalla päällä puhelin sinulle siellä eteisessä?"
Sanna vilkaisi häneen, ja katseli sitten jäykästi eteensä ja naurahti hiljalleen: "Ajattelin: kas niin, sinä pilkkasit häntä aina! Kutti kutti: nyt joudut hänen vaimokseen!"
Klaus Baas huomasi hämärässä, että hänen kauluksensa oli hieman nurin, ja hän oikaisi sen ja jätti kätensä hänen olalleen. "Tutkinto ei ole vielä loppunut", hän sanoi.
Sanna näytti vastahakoisesti sietävän hänen hyväilyään ja katseli nyrpeästi kaukaisiin merkkituliin ja kysyi: "Mitä vielä?"
"Niin", sanoi Klaus Baas, "siihen vanhaan kysymykseen on vielä vastattava: Mikä on uskontosi?"
Sanna nykäytti olkapäitään ja vastasi: "Niistä asioista välitän viis. Eihän kukaan kuitenkaan tiedä, mikä niissä on totta. Minulle tuli tavaksi lukea joka ilta isämeitä ja sen luen vieläkin, silloin tulee mieleen kauniita ja hyviä ja rauhallisia ajatuksia. Muuta en tiedä sanoa."
"Enkä minäkään!" sanoi Klaus Baas. "Se on kai surullista, mutta niin se on."
He kulkivat nyt jonkun aikaa vaieten rinnakkain ja katselivat kauas hämärän utuisiin maisemiin, — ihmislapset, joilta oli mennyt vanha usko yhteen ikuisen ilmestykseen ja jotka odottavat arastellen ja pelokkaasti toista, uutta — sillä olivatpa heidänkin elämänsä rajoina syntymä ja kuolema, kutsujina hyvä ja paha.
Sitten sanoi Klaus Baas: "Ja on se vieläkin yksi kysymys. Minulla on äiti ja sisaruksia. He ovat sangen yksinkertaista väkeä: ovat eläneet ihan toisissa oloissa ja ympäristössä kuin te, Sanna Eschen. En odota enkä edes toivo, että te juuri seurustelisitte heidän kanssansa, sillä te menette naimisiin minun, ei omaisteni kanssa. Mutta vaimoni täytyisi olla ystävällinen äidilleni, jos hän joskus — usein se ei tule tapahtumaankaan — astuu kotimme kynnyksen yli. Hän on ansainnut sen minun ja koko poikueen äitinä."
Sanna vilkaisi häneen ja sanoi jyrkänlaisesti: "Siitä ei teidän tarvitse minulle huomauttaa. Jos ehkä olen ylpeä, olen hupsuille ja narreille; luonnollisille ihmisille olen luonnollinen."
He olivat joutuneet vähitellen puiston alapäähän ja tulivat kapeille, puisille portaille, jotka veivät Elben rannalle. Klaus Baas veti silloin Sannan lähemmäksi itseänsä ja kysyi: "Mennäänkö alas tästä ja kävellään vielä jonkun matkaa rantaa pitkin?"
Sannan kasvoille ja asentoon tuli heti sama jäykkyys kuin eilen huomatessaan Klaus Baasin aikovan suudella häntä; ja hän seisoi nyt liikahtamatta ja epäröi. Mutta samassa hän näki sivullaan pensaan juuressa jotakin tummaa, ja kun hän kumartui, oli siinä noin viisivuotias pikku tyttö polvillansa, kissanpoika vieressä. Hyvästä tekosyystä ihastuen Sanna rupesi heti ripeästi polvillensa ja kysyi: "Mitäs ne pikkuiset tässä tekevät?"
Tyttö vastasi vähän peläten: "Mirri karkasi joen rantaan ja minä kävin sen sieltä hakemassa. Toin sen juuri tänne, ja väsyimme kumpikin."
Sanna hyväili nyt uupuneita toveruksia, ja kehui heitä yhtä sieviksi ja hienoiksi molempia, ja sitten hänen täytyi nousta. Hän oikaisihe suoraksi, ja tuli siinä koettaneeksi pitsikaulustansa oliko se kunnossa.
Klaus Baas sanoi: "Mikä on… saanko auttaa?" Eikä välittänyt hänen jäykkyydestään, vaan pyrki kursailematta kaulukseen käsiksi, ja hän tunsi sormissaan hänen yhden hiussuortuvansa, joka oli kummallisia teitä itsepäisesti joutunut kaulan kohdalle rinnan puolelle ja hohti kellertävänä pitsiä vasten. Klaus Baas selvitti sen huolellisesti ja veti sen esiin. Siinäkös oli pituutta, sitä kesti vetää hyvän aikaa.
Sanna tuli aivan punaiseksi, yhä punaisemmaksi, ja katsoi hänen ohitseen —. "Ei, hyvänen aika!" hän huudahti viimein ja polki vihoissaan jalkaansa, "mihin tuttavallisuuksiin joutuu heti teidän kanssanne!"
"Pahoittelen suuresti sitä!" tokaisi Klaus Baas naurussa suin.
"Pahoittelette?" toisti Sanna ja katsoi häneen hyvin totisena.
"No tulkaa, nyt mennään alas."
"I will not!"[93] tiuskahti Sanna.
Mutta Klaus Baas ei ollut millänsäkään, vaan käänsi hänet olkapäistä ja he astelivat yhdessä kapeita, hämäriä pikku portaita alas.
Matkalla tuli sakeain pensaiden kohdalla aivan pimeä, joten Sanna virkkoi: "Tiedättekö varmaan, että nyt on luoteen aika; muuten ei siellä alhaalla voi kävellä."
"Tokihan sen tiennen", vastasi Klaus Baas.
"Miten niin tokihan?" kysyi Sanna kääntyen häneen päin.
Klaus Baas huomasi jo äänestä ja Sannan päänasennosta, että hän tuli sangen väkinäisesti mukaan, ja hän nauraa helähytti iloisesti ja kuletti hänet alas, käsi hänen kaulallaan, sekä vastasi hellän huolettomasti: "Siksi, että päätin jo kotona suudella sinua oikein kelpo lailla rannalla. Siellä ylhäällähän se ei käy päinsä ihmisten tähden."
Sanna ei vastannut, vaan kulki alttiisti hänen kainalossaan.
Kun he tulivat pensaiden pimeästä varjosta alas valoisammalle ja rannalle, jossa on laskuveden aikaan jyrkän puistopengermän ja vierivän virran välissä mukava, hietainen kävelytie, siellä täällä vain joku piilipuun runko tai harvaa kaislaa, niin Klaus Baas suuteli Sannan käsiä ja suuta. Sanna seisoi hiukan jäykkänä hänen edessään ja katsoi Klaus Baasia, joka piti häntä käsistä, kasvot kalpeina ja silmät syvän totisina, kuin mitä vihamiestä. Silloin Klaus Baas laski hänen kätensä vapaiksi ja pani kätensä hänen ohimoilleen ja sanoi vakavasti: "Nyt sinä saat ja voit käyttää käsivarsiasi siihen, jota varten ne ovat luodutkin, Sanna!"
Sanna ei oikein kuullut häntä, sillä höyrylaiva kulki juuri viheltäen ohitse ja aallot hyrskähtivät kovemmin heidän vieressään; myös tuuli vinkui avorannalla kovemmin. "Onko nyt tutkinto sitten lopussa?" kysyi Sanna.
"On, jos nyt teet mitä tahdon ja sanot minua sinuksi."
Sanna katsoi taas häntä totisin silmin, katsoi hänen tukkaansa, silmiään, suutaan, aivan kuin lopullisen tarkastuksen tehden. Sitten hän sanoi verkalleen ja suloisesti henkeään vetäen: "Sinä… sinun ylpeä suusi!"… ja kietoi kädet hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
* * * * *
Pari kolme kuukautta sen jälkeen Klaus Baas latoi hääpäivän aattona rouva Eschenin kanssa Sannan neitsytkammiossa laatikkoon morsiamensa pientä kirjastoa, joka oli vielä samana iltana lähetettävä Blankeneseen, nuoren parin uuteen asuntoon. Rouva Eschen oli päivän touhusta uupunut ja istahti vähän levähtämään — ja kun Klaus Baas katsahti sivumennen häneen, niin hän näki, että hänellä oli vedet silmissä.
Hän kysyi, oliko raskasta luopua Sannasta?
Rouva Eschen pudisti päätänsä ja sanoi: "Kuinka sinä sellaista luulet! Minä kirjoitin jo Englantiin hänelle usein sinusta, koska tahdoin, että hänen on ajateltava sinusta hyvää ennenkuin tulee kotiin ja näkee sinut omin silmin. Tahdoin saada sinut liikkeen tueksi, ja Sannan ja omaksi turvakseni. Ne kolme tarvitsevat lujaa miehen kättä. Mutta minä itken vain sitä, että hän menee nyt naimisiin ja saa lapsia ja saa pitää niitä sylissään ja rinnoillaan. Se kaikki on mennyttä minulta."
Klaus Baas latoi vaieten kirjoja ja hän ajatteli entistä kihlautumistaan, jolloin äiti myöskin itki, mutta sentähden, että sääli kadottamaansa lasta. Ja hän lausui: "Sinä olet ollut oikea nainen, anoppi, ja olet vieläkin. Ja Sanna on aivan sinun laisesi: siitä olen sanomattoman onnellinen!… Sinä tulet usein meille näkemään Sannaa ja lapsia."
Samassa tuli Sanna sisään ja äiti kiiruhti pois.
"Mitä äiti itki?" kysyi Sanna huolissaan.
Klaus Baas selitti: "Hän suree, kun sinä nyt pääset vaimoksi ja saat pitää lapsia sylissäsi, mikä häneltä on mennyttä."
Silloin Sanna painautui jäykästi hänen kainaloonsa ja sanoi: "Sinä ihmettelet minua nyt… Kas, sellainen äiti minulla on! Minä voin ymmärtää sen hyvin, ja… usko pois, sillä tavalla käy vielä minullekin!" Sitten hän suoristi hiukan vartaloansa ja kietoi molemmat kätensä Klaus Baasin ympärille ja sanoi hänelle oikealla suoralla Hampurin tavalla, katsoen häntä iloisesti silmiin: "Mutta onpa hyvä, että nyt päästiin näin pitkälle!"
XXIII.
Liike kohosi kukoistukseen. Se oli niitä aikoja, jolloin yhdistyneen kansakunnan voima leveni kuin oivan puun oksat, joka on huonosta varjopaikasta siirretty aurinkoiselle rinteelle, hyvään multaan. Nuorta liikemiestä virtasi Hampurista kaikkeen maailmaan, Englantiin, Kiinaan ja Etelä-Amerikkaan, tarjoten tuotteita ja toimittaen kotimaahan yhä uusia ja uusia tehtäviä. Näiden vaatimusten rohkaisemana pikku tehtailija perusti työpajan toisensa viereen, rakensi ahjon ahjon jälkeen ja pystytti kangaspuita kiireen kaupalla; ja lakeuksien liika väestö — ja valitettavasti enemmänkin kuin liika — riensi noihin laajennettuihin tehtaihin, lähtemättä enää valtameren toiselle puolle. Siihen aikaan juuri Holsteinin, Hannoverin ja Mecklenburgin asukkaat, jotka ennen vuosikymmeniä olivat sadoin tuhansin siirtyneet Amerikkaan, kiiruhtivat nyt Hampuriin ja muuttivat vanhaa isoa kaupunkia ympäröivät puutarhat ja niityt ja vehnäpellot valtaviksi katuverkoiksi. Se oli aikaa, jolloin matruusit, purjehdittuaan jonkun vuoden suurilla purjelaivoilla Etelämerellä ja palatessaan Sydneystä ja Amerikan länsirannalta, olivat vähällä eksyä kotikaupungin uusien satamalammikkojen ja laiturien sokkeloissa. Jolloin merentakaisissa liikkeissä palvelevat virkailijat, kun vuosikymmenien päästä palasivat siirtolasta kotimaahan, liikkeensä emäkaupunkia näkemään ja nauttimaan kerta vielä Saksan iloisesta elämästä, vallan ällistyivät ihanaa Alsteria kiertäessään ja nähdessään sen ympärille kohonneet suuremmoiset rakennukset ja Jungfernstiegillä juhla-aattoina vierivät mahdottomat ihmisvirrat.
Reipas mies, Klaus Baas, toi uutta yritteliäisyyttä ja uusia suunnitelmia H.C. Eschenin jo hieman veltosti ja epävarmasti johdettuun liikkeesen, jonka osakkaaksi hän oli päässyt. Hänen voimakkaat aistihalunsa oli nyt terve, hellä vaimo tyydyttänyt; hän oli vanhaa talonpoikaissukua, jonka parhaita avuja olivat aina olleet suuri työhalu ja luotettavuus: samasta lähteestä oli hän saanut myös hyvät oveluuden lahjat. Ja sitä paitsi hän himoitsi nyt tuimaa ponnistusta, kuin hyvä hevonen, joka on kaiken talvea saanut seista toimetonna tallissansa.
Muudan entinen kelpo tuttu pyysi Klaus Baasilta suositusta päästäkseen johonkin suureen kauppahuoneesen, jolla oli konttori Itä-Aasiassa. Mies oli Lybeckistä kotoisin ja erään vanhan kauppahuoneen tuleva perijä, mutta hänen isänsä konttori, joka oli jo pari sataa vuotta välittänyt liikettä Riikaan ja Pietariin, tuntui hänestä liian ahtaalta. Hänpä tahtoi levittää ikivanhan Hansan maineen kauas Kiinan keltaiselle merelle, — niin paljon oli maailma entisestään laajentunut, — ja siirtyä Shanghaihin, yrittää siellä ammattia itsenäisesti. Heti tämän pyynnön kuultuansa alkoi Klaus Baas houkutella lankoaan, saaden hänet viimein taipumaan siihen, että heidän liikkeensä perusti haaraosaston Shanghaihin ja sen hoitajaksi otettiin tuo Lybeckin nuorukainen. Klaus Baas hankki tarvittavan pääoman ja yritystä ajettiin tarmolla ja toimella. Nuori lybeckiläinen oli pystyvä ja kunnianhimoinen mies, ja kun hänen tukenansa oli vielä vahva pääoma ja Klaus Baasin suuri kokemus, niin hän työskenteli oivalla menestyksellä. Siihen aikaan alkoi Sisä-Kiina juuri tarvita melkein kaikellaisia kultuurituotteita, ja niinpä nyt H.C. Eschenin konttorin näytehuone oli täynnä moninaisia kiinalaisille valmistettuja kutomo- ja metalliteollisuuden uutuuksia ja kemikalioita ja väriaineksia, niin ettei olisi luullut olevansa Hampurissa, vaan jossakin Jangtsen storessa. Ja pian paisui Shanghain haaraosasto aivan yhtä merkittäväksi kuin päähuonekin.
Usein harmitti Klaus Baasia langon huono yritteliäisyys ja vielä useammin hänen velttoutensa: hän lähti näet tuon tuostakin konttorista liian aikaisin tai ei siellä käynytkään. Lanko oli silloin ottanut haluttomasti ja vastenmielisesti tämän uuden ja valppaan miehen liikkeesen osakkaaksi; mutta kun hän nyt näki hänen istuvan aina kirjoituspöydän ääressä ja hoitavan hänen asioitansa, niin hän löi itse työnsä leikiksi, ollen huikenteleva luonteeltansa. Hänellä oli suurkaupunkilaisen tavallinen taipumus: kuitata pilalla, joko sattuvalla tai kömpelöllä, sekä roskaisilla sutkauksilla kaikki kuulemansa ja näkemänsä tapaukset, koskivat ne sitten kauppaa, politiikkaa tai ihmisiä, urheilua tai taidetta. Ja siitä johtui, ettei hän jaksanut syventyä tutkimaan mitään asiaa perinpohjin, oli se miten vakava tahansa. Hän oli innostunut kaikista taiteista, etenkin maalauksesta ja pronssiveistoksista, jos ne nimittäin olivat Parisista kotoisin. Sinne hän matkustikin vaimoineen joka vuosi ja vietti siellä monet viikot pintapuolisissa taiteen tutkimuksissa ja suunsoitossa. Mutta oikeana tarkoituksena oli nautiskella hienon kultuurin humusta ja ylellisyydestä — ja siellä kelpasi rouvan komeilla elegantimmissa puvuissa kuin kelpo hampurilaisen kauppiaan vaimon sopii käyttää.
Klaus Baas oli yhä kiinni talonpoikaisessa maaperässä ja hän ositteli elämänsä, niinkuin kaikki suurpiirteiset ja lujat luonteet, kolmeen, neljään suureen tehtävään: oma liike, perhe, matka straiteille, kuolema — tai jotenkin siihen tapaan. Ja hän piti, yksipuolisesti kyllä, kaikkea taiteen taituroimista ja matkustelemista joutavana lapsetteluna ja laiskoitteluna — ja kun työ tarvitsi, suorastaan kelvottomuutena. Hän ilmaisi langolle huolensa: luotto, jota kasvava liike vaati, oli supistuvaan sukuomaisuuteen nähden vielä aivan liian suuri, joten tukalain olojen sattuessa voitaisiin helposti taas joutua äsken vältettyyn vaaraan. Ja hän kehoitti häntä säästäväisyyteen taloudessa ja lisäämään sillä tavoin omaisuuttaan, niinkuin hän itsekin oli tehnyt ja teki paraikaa. Mutta lanko vakuutti toiminimen luoton olevan tyydyttävästi vakiintuneen — ja että suvun vanha arvo vaati ulkonaista komeutta. Kuitenkaan ei hän tahtonut olla neuvoa onkeensa ottamatta; mutta hän itse ja etenkin hänen vaimonsa pitivät kyllä huolen siitä, ettei entinen levoton ja tuhlaava elämäntapa parantunut.
Klaus Baas asui Sannan kanssa pienessä talossa Blankenesen rinteellä. Heillä oli matalanlaisista ikkunoistaan näköalana kappale Elbeäkin, joka kimalsi pienen kukkatarhan takaa ja vanhan latvaleikon lehmuksen vieritse. Heillä oli seurapiiriä sangen vähän: Klaus Baas oli jäykänlainen ja kuivakiskoinen kuin ainakin mies, joka on kohonnut halvasta kodista ja saanut niukemman koulusivistyksen kuin ympäristö; joskus hän lausui tuttavain kesken hieman moukkamaisia ja kolkkojakin mielipiteitä, joita Sanna "sanoi Heisterbergin puheiksi." Jonkun kerran he kävivät sen ijäkkään parin luona, jonka dielessä he olivat toisensa tavanneet; ja siellä he taas tulivat erään nuoren avioparin ystäviksi, joita viehätti Klaus Baasin suorasukaisuus ja välistä esiin murtautuva hiomaton voima ja hänen vaimonsa raikkaus ja hienous, vaikka he itse olivatkin vanhaa, korkeaa sukua. Muuten oli Sannan seuralaisena hänen äitinsä ja Klaus Baasin hänen liikeystävänsä.
Sanna iloitsi suuresti avioelämän uutuuksista ja hyöri hyvin tottuneena talousaskareissa ja toimiskeli varmana ja ajattelevaisena ja tyytyväisenä pienessä kodissa. Hän oli ensin ivaillut miestään: kuinka viihtyy niin mahtaileva ja komeaniminen mies sellaisessa vähäpätöisessä kodissa ja vaatii vaimoansa tyytymään niin vähiin ja yksinkertaisiin huonekaluihin kuin he ostivat? Ja Sanna suuttuikin, kun Klaus Baas ei ollut milläänkään, kun hän kertoi, miten paljon mukavampaa niillä ja niillä oli, tai kun Klaus Baas tuomitsi niin monet elämän pyyteet kerrassa turhiksi tai lapsellisiksi ja puhui joskus tylysti ja halveksivasti hänen veljestäänkin — ja ei ymmärtänyt yhtään Eberhard-enoa. Mutta kun Klaus Baas silloin selitti hänelle uudestaan, että liikkeen asema ei ole vielä läheskään vaaraton ja että heidän oli säästettävä lisätäkseen liikepääomaa ja koottava omaisuutta vanhuuden ja lasten varalle, niin Sannassa voitti jälleen oikea hampurilainen yritteliäisyys ja sitkeys, sen paraiden sukujen ominaisuudet, ja hän säästi minkä paikat kesti: ompeli itse puseronsa ja hameensa ja odotti suurten liikkeiden loppuunmyyntejä, harkitsi palvelijansa kanssa totisesti talousasioista ja näytti olevansa sangen älykäs ihminen, joka tiesi vetää miehensä kanssa yhtä köyttä.
Seurahyörinässä ei heillä ollutkaan paljon tekemistä, kun Sanna piankin tuli raskaaksi. Hän kesti tämän tilansa mielellään ja hauskasti, — "hyvän tarkoituksen vuoksi", hän sanoi.
Kun Klaus Baas kerran vähän ennen lapsen syntymistä tuli kotiin, näki hän Sannan istuvan sohvan kulmassa tyynyjen välissä niinkuin ennen Doris Rotermundin — jotain kirjaa lukien. Sanna ojensi hänelle kätensä luomatta silmiään kirjasta ja sanomatta mitään. Silloin väänsi Klaus Baas tapansa mukaan kovasti hänen kättänsä, nähdäkseen hänen olkapäänsä kauniit liikkeet, mutta Sanna sanoi nyt totisesti: "Älä häiritse, Klaus, minä luen Shakespearen kuningasdraamoja."
Klaus Baas hämmästyi, ja istahti hänen viereensä ja tempasi kirjan pois ja vakuutti merkitsevänsä enemmän kuin Shakespeare, ja kietoi kätensä vaimon vyötärölle ja kysyi: "Mikä sinut yhtäkkiä Shakespeareen?"
Sanna oikaisi selkäänsä ja pani kätensä hänen kaulaansa ja vastasi:
"Minua peloittaa sittenkin joskus niin… luen rohkaistakseni itseäni."
"Kuningasdraamoilla?"
"Niin", vastasi Sanna. "Niissä on sellaista suuremmoista ja kauhistavaa, niin että itsekin tulee suureksi ja valtavaksi, eikä enää sitten peloita."
Klaus Baas ihmetteli ja mietti mielessään: Minkähän Holsteinin muijan päähän pistäisi viljellä Shakespearen draamoja rohkaistakseen itseään synnytyksessä! Mutta hän kiitteli Sannaansa ja lisäsi: "No sitten saat oppia ne vaikka ulkoa; sillä seitsentä lasta vähemmällä et pääse."
"Minä tahdon kuusi", vastasi Sanna, "en enempää."
Lapsi, tuo hartaasti odotettu ja rakkaudella kannettu, syntyi verrattain huokeasti ja vaarattomasti ja sitä kasvatettiin hyvin huolellisesti ja ilolla! Sanna sanoi, että lapset ovat "niin suloisia", "niin hurmaavia." Ne olivat "sokerin muruja", ne olivat "fiksuja", — ladellen kaikki tyttö- ja jatko-opistoajan lemmittelysanat. Ja koska hän piti niin suuresti lapsista, niin hän luetteli usein: "Ensin Klaus Baas, sitten Shakespeare, sitten… Ei mutta Klaus, pikku lapset ovat sentään niin suloisia!" Ja kuningasdraamat luettiin kolmeen kertaan neljän vuoden kuluessa, joten Sanna ei ehtinyt paljon seuroihin!
Ja kun hän joskus tuli joko äidin luo tai lankolaan Harvestehudeen taikka jonkun muun sukulaisen perheessä käymään, niin hän torui sitten jälestä Klaus Baasia: ettei hän ollut puhunut juuri mitään tahi oli ollut niin hiljainen tai kylmä ja arvosteleva, taikka puhutellut muita herroja liian itsetietoisesti ja yläkantaan. Mutta silloin katsoi Klaus Baas Sannaa hieman kummastuen ja samalla aivan kylmästi, ja myönsi hänen olevan aivan oikeassa, ikäänkuin ivaillakseen: pyh, noita sinun herrojasi! Ja hän piti asiaa turhanpäiväisyytenä. Siitä suuttui Sanna luonnollisesti yhä enemmän, sillä hän oli muodon ihminen ja tiesi miten piti käyttäytyä. Onkohan muuten siinä suhteessa vanhan hampurilaisen kauppiassuvun voittanutta? He tuntevat maailman, he tietävät hienot muodot.
Kerran syntyi tästä asiasta heidän kesken oikein kiivas sanasota. He olivat tulleet juuri kylältä erään serkun luota, joka asui kaupungin ulkopuolella Winterhudessa, minne siihen aikaan paraikaa rakennettiin yhä uusia taloja. Klaus Baas ei ollut tälläkään kertaa esiintynyt oikein kuin piti, ja hän kyseli nyt Sannalta rauhallisesti ja ikäänkuin lautasella tarjoten: "Pitääkö minun sitten olla sellainen kuin sinun serkkusi?… Tai sellainen kuin veljesi?… Olisitko silloin onnellisempi? Vai enkö ole hoitanut asioitani kelvollisesti, vaikken ole surrut teattereista ja pronssipatsaista ja seuraeleganssista? Tahi ehkä olen ennen kihlausta näytellyt sinulle itseäni maailmanmiehenä ja seurasankarina ja siis petkuttanut sinua? Vai sanoinko silloin, että minä olen kauppias ja valmistan sinulle turvallisen ja sievän kodin ja pidän hyvän huolen sinusta ja sinun lapsistasi? Kuinka oli? Muuten, mitä minuun tulee: sinä kelpaat minulle sellaisenaan. Oikean vaimon tulee olla aistillinen ja siisti ja hyvä. Ja sitä sinä olet. Mutta joskus sinulla on tuittupuuskia ja sinä karkaat käsin minun elämän ohjaksiini. Eikö ne ole kunnossa? Vai kuskaanko naurettavasti? Oletko nähnyt kenen kuskille nauravan? Minä olen tehnyt sen horjumattoman ja suuren päätöksen, että pysyn nahkassani! Pysy sinäkin vain hienossa, valkeassa hipiässäsi, Sanna Eschen! Ja sillä hyvä! Mene nyt makaamaan, ja häpeä!"
Sanna nojaili jäykkänä makuuhuoneen ovenpieleen ja kuunteli hievahtamatta ja sanaakaan vastaamatta puolisoaan ja katsoi häneen sangen totisena ja silmät suurina. Ja kun Klaus Baas vaikeni, niin Sanna seisoi vielä hyvän aikaa ja tähysteli häntä yhä sillä tapaa. Sitten katsoi Klaus Baas häneen kummastellen, ja Sanna kääntyi ja meni makuuhuoneesen.
Klaus Baas kuuli, kuinka hän meni vuoteesen — ja sitten ei hiiskahdusta. Silloin hänkin meni sisään ja asettui levolle.
Vähän ajan päästä vaimolle tuli ikävä: nainen tahtoo aina alistua, mutta ei lyötynä, vaan voittajana. Ja siksi hän nyt kohotti varovasti päätänsä ja nojasi sitä käteensä, ja jonkun aikaa sillä tavoin hiljaa lojuttuansa hän kysyi varovasti: "Klaus Baas?" Ja odotti henkeään pidättäen.
Kun Klaus Baas ei ollut tietääkseenkään, niin Sanna tohti jatkaa, ja mies kuuli vaimon sanovan hiukan epäröivästi: "Minä olen joutunut moukalle?" Ja taas Sanna odotti.
Klaus Baas ei ollut millänsäkään, ja silloin Sanna sanoi: "Kuinka sinä olet noin epäkohtelias vaimollesi." Ja taas syvä hiljaisuus.
Ja kun ei mitään tullut, niin Sanna: "Häpeätkö sinä nyt?"
Silloin purskahti Klaus Baas äänekkääsen nauruun, ja vaikka Sanna sähisi kuin hyena, jonka tavat hän oli lapsena eläintarhassa opetellut — heidän lapsensa matkivat jo äitiä, — niin hän kantoi hänet viereensä, ja taipuisana ja leppeänä lepäsi pian vaimo hänen luonaan. Sillä he rakastivat toisiaan, Sanna miehen tyyneyttä ja kopeutta ja myös sitä että hänen hyökkäyksensä niitä vastaan olivat turhat, — ja Klaus Baas vaimon hyökkäysintoa ja ylpeyttä.
Äitinsä luona kävi Klaus Baas harvoin, sillä Antje Baas oli sanonut hänelle jo alunpitäen, että hän täytyy saada olla iltaisin ja pyhäisin rauhassa vaimonsa ja lastensa seurassa, touhuttuaan kaiket päivät kaupungilla. Silloin oli Klaus Baas vaatinut äitiä ainakin kaksi kertaa kuussa pistäytymään heillä, ja äidin täytyi tietysti luvata, — vanhetessaan hän oli muutenkin pojalleen jo nöyrä ja alamainen. Ja Antje Baas tulikin: yksinkertaisessa, tummanharmaassa puvussa, ohut musta silkkiliina heitettynä päälaelta hartioille niinkuin kotipuolen emännillä ennen. Ja hän koetti tulla aina hämärissä, jolloin Klaus Baas palasi työstä ja lapset pantiin nukkumaan.
Kun Klaus Baas eräänä iltana meni Dammthorin asemalle ja odotteli siellä junaa, niin hän huomasi äitinsäkin seisoskelevan kuin ainakin hieman syrjässä, ja katselevan kylmästi, arvostelevasti väkeä, joka junaa odotteli. Poika kulki tahallansa kaksi kertaa hänen ohitsensa, ikäänkuin ei olisi häntä huomannut, ja kummallakin kerralla väistyi Antje Baas siivosti taemmaksi ja seisoi ja jatkoi katselemistaan. Silloin meni Klaus Baas häntä kohti suoraan ja uhkasi: "Sinä väistyt minua piiloon!" Antje Baas vastasi pilkallisesti: "Minä luulin, ettet tahtoisi nähdä minua!" Klaus Baas puristi kovasti hänen kättään ja sanoi: "Vai vielä sinä valehtelet!"-"Mene pois nyt, poika", supatti Antje Baas: "Mitä varten niiden nyt tarvitsee nähdä meitä yhdessä?" Mutta Klaus Baas hymyili ja sanoi: "Tule heti kanssani tai minä suutelen sinua kaikkien nähden!"
Silloin lähti Antje Baas ja he matkustivat yhdessä Blankeneseen. Siellä istuskeli mummo sitten vaieten lastenkamarissa ja katseli ymmärtävin silmin pienokaisten leikkiä ja sekautui heidän hommiinsa ainoastaan, jos he itse sitä tahtoivat, ja kysyi ylen kohteliaasti Sannalta ennenkuin teki mitään lasten mieliksi: "Onko sinusta sopivaa, että lapset" j.n.e. Ja hän ei lausunut ainoaa arvostelevaa sanaa: oliko mikä hänestä paikallansa vai ei, ja ei luonut koko huoneistossa silmiään muualle kuin lapsiin. Hiljainen ja hillitty äiti olikin Sannasta niin ollen oikein tervetullut ja hän sanoi Klaus Baasille usein: "Sinä olet tainnut olla kauhea pippuripussi kun sinua on täytynyt niin hirveästi pieksää, sillä anoppihan on niin hieno ja hyvä. Mutta sehän on selvä: olethan sinä vieläkin tavattoman itsepäinen."
Klaus Baas purskahti nauruun ja vastasi: "Hänen hyvyytensä oli siihen aikaan hiukan kouraantuntuvaa, ja luulenpa, että juuri sinä olisit saanut häneltä selkään kymmenesti päivässä. Sillä sinä olet niin tavattoman itsepäinen."
Vanhoja tuttuja ei Klaus Baas juuri tavannut eikä heitä kaivannutkaan. Joskus hän löi pörssissä tai kadulla kättä jollekulle, jonka oli tuntenut ennen Trimbornin aikana tai Intiassa tahi maaseutukaupungissa. Blankenesessa tervehti häntä joskus joku ahavoitunut merimies tai hymy välähti jonkun kapteenin rouvan huulilla. — Pari kertaa vuodessa hän tapasi Heini Petersiä. Se taloustarve-agentuuri ei ollut pysynyt kauan pystyssä. Sen jälkeen oli Heini Peters vielä kerran ollut konttoristina, mutta se ei käynyt enää oikein päinsä: hän oli liian saamaton ja soitti liiaksi suuta. Nyt hän oli päässyt erääsen kunnalliseen toimistoon. Hänellä oli se entinen musta helmatakki, aivan kiiltävä ja vaalennut tosin, mutta kovan knallin paikalle, jota hyvällä syyllä sanotaan "kauppiaan kypäräksi", oli tullut pehmeä huopahattu, joka mieluummin sallii kantajassaan rappeutumisen, jopa merkitseekin sitä. Heini Peters puheli tuttavallisesti ja vilkkaasti kuin ennenkin synnyinkaupungista ja entisistä tutuista, joita hän ei voinut unohtaa, ja uudesta suuresta aikeestaan: oli näet nyt osoitettava kunnioitusta monille haudoille, jotka olivat hänen suuren runoilijansa hautaa lähellä. Ja lomaan hän ivaili itseään ja veli Klaus Baasia: "Minä saan palkkaa taalarin päivässä, Klaus! Ajatteles, kokonaisen taalarin! Sinä olet toista miestä, Klaus Hinrich. Oikea perhanan poika! Sinä olet ahma!"
Ja he kävelivät vähän matkaa yhdessä ja erosivat sitten. Eräänä pyhänä pyysi Klaus Baas häntä luokseen päivälliselle, ja nautti jo etukäteen mielessään, mitenkä Sanna pyöristäisi hienoja silmiään kun näkisi tämän lierihatun, sillä originellejä ei Sanna juuri sietänyt. Mutta Heini Peters ei voinutkaan tulla ja se oli Klaus Baasille paraiksi: hän ei piitannut vanhoista tutuistansa, miksi siis Heini Petersistä!
Kun Klaus Baas eräänä sateisena päivänä kesäkuussa tuli satamasta, missä oli itse valvonut arvokkaan lähetyksen lastausta, niin hän näki Heini Petersin lähestyvän Steinthorilta ja kääntyvän Glockengiesserwallille: tavallisessa asussaan, huopahattu takaraivolla ja vanha, huono sateenvarjo pään päällä. Olalta riippui suuri hautaseppele. Klaus Baas tuli uteliaaksi ja tahtoi tietää, mitä se nyt tuolla seppeleellä, ja hän riensi luokse ja he löivät kättä.
"No, minnekäs nyt on meno?" kysyi Klaus Baas.
Heini Peters viittasi Glockengiesserwallille päin ja vastasi juhlallisen vakaana: "Pyhän Yrjänän hautausmaalle, Klaus! Siellä kaivetaan nyt kaikki nurin ja turmellaan hautausmaa, kun sinne tulee uusi pääasema. Jätin sentähden äskettäin anomuksen, että saataisiin siirtää suuren runoilijamme lemmitty, joka siellä lepää, haudastansa ja viedä Ohlsdorfiin parempaan hautaan. Anomukseeni suostuttiin, Klaus. Ja nyt se juhlallinen toimitus on."
Ja Heini Peters näytti ylen onnelliselta, hänen lempeät ja vilkkaat silmänsä loistivat hellyyttä ja liikutusta. "Ajatteles", hän sanoi: "hänen pikkuinen lemmittynsä! Joka oli kymmenen vuotta, koko hänen vaivalloisimman aikansa, hänen ainoa uskottunsa ja lähimäisensä! Ainoa, mitä runoilijalla tässä maailmassa oli!"
Klaus Baas aukaisi sateenvarjonsa, sillä ilta muuttui sateiseksi, ja virkkoi hymyillen: "Ajattelepas jos kaikille naikkosille, mitä Hampurin kauppiaat ovat pitäneet ja pitävät, tuhlattaisiin moisia kohteliaisuuksia! Kaikella kunnioituksella, Heini!"
Mutta Heini Peters huiskautti kärsimättömästi kättään kuin haluten pyyhkäistä koko Hampurin kauppiaskunnan savuna edestään ja sanoi: "Älä sinä herjaa! Mitä tuollainen tavallinen kahvipussi on? Mitä olet sinä sellaisen miehen rinnalla?! Mutta et sinä sitä ymmärrä! Olet lukenut hänet kerran, muuta et mitään. Sinä et tunne yhtään hänen kirjainsa sielua ja hänen elämänsä sisällisiä värähdyksiä!"
Ja sitten hän kertoi, mitkä vaikeudet hän tässä hommassaan oli voittanut ja että kaksi senaattoriakin tulee juhlatilaisuuteen. "Ajatteles, Klaus", hän sanoi, "jos neito parka sen tietäisi! Hampurin senaattoreja hänen haudalleen! Ja kaksi oikein! Ah kuinka hänen kirkastettu henkensä riemuinnee tällaisesta kunniasta. Niin, tässä nyt mennään yhdessä sinne — sinähän tulet mukaan, se kestää enintään puolen tuntia, — täyttämään tuota kaunista kunnioituksen työtä: eikä kukaan näe sitä meistä päältäpäin! Jospa ihmiset tietäisivät, minne me mennään, he pysähtyisivät, he katselisivat, niin, he liittyisivät heti seurahamme."
Klaus Baas kohautti epäuskoisesti olkapäitänsä. "Pyh, Heini", hän sanoi. "Enpä usko! Enimmät näistä ihmisistä sanoisivat: Häh? Runoilija? Mitä meihin runoilija kuuluu? Ja toiset sanoisivat: Anna kuolleen likan maata rauhassa! Meillä on kyllä työtä elävissä lemmityissä!"
Heini Peters katsoi häneen epäröiden ja sanoi: "Niinkö sinä"… Mutta sitten hän rohkaisi luontonsa ja lausui ylevästi: "Mutta kaikkien suurten vainajain haamut ja ihmissuvun valiot meitä kiittävät ja seuraavat hengessä tällä retkellämme."
Klaus Baas epäili sitäkin suuresti, mutta ei tahtonut häiritä tunnelmaa ja piti suunsa kiinni.
Niin he tulivat hautausmaan rappeutuneelle, harmaanvalkealle portille ja menivät sisään ja astelivat ruohottunutta, kaitaa polkua rauhan tarhan vihreään, uneksivaan varjoon, jossa seljapensaat riippuivat kauniina luokkeina yli tien ja jasmiini keinutti raskaita, komeanvalkeita kukkiaan, ja kauan sitten rappeutuneilla haudoilla hautakivet olivat kallellaan ja melkein tuhatkaunojen ja lemmikkien kätkössä. Korkeampia ristejä pitkin kiemurteli jo villiviini tuuheina vyyhtinä, ja metriset ja kimalaiset hurisivat ja hörisivät vihannassa tarhassa. Siellä täällä uneksi tumma ja vaikeneva lehtikuusi, ja sadepisarat ropsahtelivat ruohikkoon, ja joka pisaran äänen erotti.
Nyt on samalla paikalla koko pohjoisen Saksan rauhattomin ja meluisin paikka: siellä kalisee ja kolisee ja puuskahtetelee ja vinkuu ja jyrisee, ja siellä viheltää ja hihkuu, maan päällä, maan alla, yötä päivää, lakkaamatta.
He kiersivät leveäksi villiytyneen lehtimajan ympäri, joka salpasi heiltä tien, ja tunkeusivat valtavain metsäruusu-pensaikkojen lävitse ja tulivat pienen, rappeutuneen lautakopin eteen, jonka lahoneisiin seiniin tuuheasta ruohikosta kurkottelevat sireenipensaat ja seljat koettelivat nojautua. Kojun ovella istui valkohapsinen ukko äsken tervatun kirstun kannella, toisessa kyynäskoukussa lapio, — toisella kädellä hän kohotti viinapulloa ja otti aika kumauksen.
Heini Peters lausui nyt juhlallisesti: "Vai niin Meyer, olette jo ehtinyt? Menkäämme siis ja avatkaamme hauta."
Mutta Meyer käänsi mukavasti peräänsä ja osoitti lapiolla mustunutta ja lahoa arkkulaudan kappaletta, jolle oli koottu kourallinen multaa ja muutamia maatuneita luun nikamia, ja sanoi: "Se on jo tuossa."
Heini Petersin kasvot suorastaan venyivät ja silmät tulivat pyöreiksi kuin renkaat. "Hänkö se on?" hän kysyi. "Onko se varma, Meyer?"
Ukko kaivoi taskusta piippunysänsä ja painoi tupakkaa koppaan peukalollaan ja sanoi: "Se se on varmaan, numero pitää paikkansa. Näyttää olleen pienenläntä, Peters."
Heini Peters tuijotti nyt aivan ällistyneenä surkeaan nikamakekoseen: lahoneita, ruskeita luita, pari pääkallon sirua, tupsu ruskeaa tuhkaa, joku nivelnystyrä ja arkun sälö, seassa multaa, lyhyellä laudan pätkällä. Sitten hän sai sanat jälleen ja kysäisi: "Missäs arkku on, Meyer?"
Ukko napsahutti piipun varrella arkkua, jolla hän istui.
"Ja tuohon hän joutuu?"
Ukko nyökkäsi päätänsä.
"Milloinka tulevat muut herrat, Meyer?"
"En tiedä!" vastasi ukko. "Ei kai tänne ketään tulekaan, Peters!"
Mutta Heini Peters pudisti päätään. "Vai — niin!" hän hymähti. Ja tähysteli sitten taas pientä, maatunutta luukasaa, ja kohosipa taas tunnelmansa siiville ja lausui: "Tuossa on hän!… Herra Jumala, miten pikkinen se on ollut, Klaus! Miten pikkiriikkinen tyttö parka!… Tuo tuossa antoi hänelle, pitkälle, kulmikkaalle miehelle, lempeä, kun hän köyhänä ja tuntematonna eli täällä meidän seassamme, ja ravitsikin häntä monta kertaa, sillä nälkäkin häntä ahdisti. Yksikään ainoa koko suuressa kaupungissa ei ollut hänelle ystävällinen; yksikään ainoa ei antanut hänelle rakkautta ja leipää, paitsi tämä vanhahtava, pieni ompelijatar parka: siksi runoniekka pysyikin hänen luonaan. Hän olisi varmaan mielellään ottanut hienomman ja kauniimman naisen, Klaus; sillä hän oli suuri, kaunis mies, vaikk'eivät hänen vaatteensa olleetkaan hienot, ja hänellä oli ylpeä, hieno maku. Ah, Klaus, mitä tunsikaan tuo pieni, älykäs nainen silloin, kun hän eräänä päivänä kohtaa runoniekan jossakin kadulla, kohtaa ehkä tuolla Glockengiesserwallilla, ehkä jonkun talon portaissa, ehkä hänen isänsä verstaassa, kohtaa tuon suuren, villin, hurjan hengen! Tämä ei ollut mikään vaatimaton vieras, tämä, joka lepäsi hänen kamarinsa pikku sohvalla ja joi kahvia hänen kanssaan… Entä kun neito synnytti hänelle lapsia! Runoniekka ei ollut paikalla, kun hän synnytti lapsia hänelle, ei ollut paikalla silloin, kun hän ne lapset laski ruumisarkkuihin. Runoilija saattoi silloin elää vieraissa maissa, elää kaikessa köyhyydessään, kovuudessaan ja merkillisyydessään iloiten ja hullunkurisen vallatonna, hän saattoi, ollen jo maailmassa hiukan koteutuneempi, iloita muustakin kuin tästä nuoresta neidosta. Mutta kun hän milloin asettui pöytänsä ääreen, kirjoittamaan tuolle pienelle ihmislapselle… katso, tuolle pienelle ihmislapselle tuossa, niin silloin hän kirjoitti kauheita ja kiduttavia ja pistäviä kirjeitä! Holofernes, joka rääkkää pientä ompeluneitiä! Ja ne kirjeet olivat lopulta niin kauheita, että muudan runoilijan ystävä poltti ne sitten, etteivät ne turmelisi hänen omaa kuvaansa, suuren runoniekan kuvaa! Väärennystä, Klaus, valhetta ja väärennystä! Ihmiset täytyy hyväksyä sellaisinaan! Maailman suuria henkiä täytyy sääliä ja surkutella ja ihailla, mutta moittia samallaikaa. Ah ylevä, hullu runoilija! Ah sitä runoilijaolemuksen hurjuutta! Yli-ylpeää vanhaa Aatamia porvarillisessa maailmassa! Ja ah sinua, sinä hänen pieni rakastettunsa! Ja ah Jumala, Klaus Baas, kuinka pöyristävän kirjava on elämä!… Ja muistapas: ellei hän ansaitsisi muistomerkkiä jo sen vuoksi, että hän oli hänen lemmittynsä ja hänen nälkänsä sammuttaja, niin voisi hänelle pystyttää merkin jo pelkästään kiitollisuuden osoitteena kaikille lukemattomille herttaisille naisille, jotka me miehet valtaamme, siksi että heitä tarvitsemme… Mutta miksei tänne tule niin elävää sielua, Meyer? Minä luulin, että tänne tulisi kaksi senaattoria?"
Ukko kohotti säälien piippuaan: "En tiedä, Peters."
Klaus Baas keikahutti olkapäitään sateenvarjonsa alla. "Sanoit, ettei edes runoniekka hänestä välittänyt. Kuinka voit vaatia, että jokin senaattori sitten hänestä välittäisi."
Heini Peters rupesi murheissaan kyykkysilleen pienen nikamakasan ääreen, jota sade huuhtoi, ja löysi lyhyen, kohtalaisen valkean nikaman, oikean käden sormiluun, ja pyyhki sen märässä ruohossa ja pisti liivintaskuunsa. Ja sitten hän sanoi sortuneella äänellä: "Minä lasken hänet itse arkkuun. Siirtykää vähän pois, Meyer! Minä tahdon sen tehdä itse, aivan yksin."
Ukko nousi nyt arkun kannelta ja siirtyi rappeutuneen kopin ovelle, vanhalle arkunaluspukille, ja kallisti taas kulauksen putelista ja katsoi rauhallisena toimitusta. Ja Klaus Baas suojeli sateenvarjolla luunkerääjää sateelta.
Kun sitten joka muru oli kirstuun pantu, niin Heini Peters ja ukko kantoivat kirstun portille, missä jo ruumisvaunut odottivat. Kirstu nostettiin lavalle ja Heini Peters kapusi itse jälestä kirstun viereen vaunukatoksen alle, suojaan sateelta. "Vieläkin on yksi meidän runoilijamme nuori sukulainen elossa", hän jatkoi, "aivan hänen vertansa. Hän on matruusi ja toistaiseksi hieman karkea ja raaka, mutta minä käyn usein hänen puheillansa ja uskon saavani vielä hänet parantumaan… Tämä neito saa Ohlsdorfissa hurmaavan paikan, ja myös hautapatsaan kun aika ehtii, Klaus! Ensi pyhänä minä menen sinne ystävättäreni kanssa, hän on suloinen neitonen, Klaus!"
Ja samassa Heini Peters tuli ajatelleeksi kummallista istuinpaikkaansa ja haihattelevia ajatuksiaan, ja hän alkoi nauraa hikertää: "Minä olin kuvitellut tätä juhlaa hieman toisellaiseksi, Klaus! Senaattoreja, vaunuja, lakeijoja!"… Ja hän nauraa hihitteli merkillisesti.
Klaus Baas pudisti paheksuen päätänsä: "Kummallinen pylväspyhimys olet, Heini Peters! Kuinka voi ihminen toisten tähden, — ja kuolleitten, olemattomien, — unohtaa itsensä, oman elämänsä? Lyönpä vetoa, että olet vielä itse maksanut näiden komistusten kustannukset! Sinusta ei tule mitään, Heini!"
Tästä äkillisestä, hiukan epähienosta hyökkäyksestä Heini Peters punastui hyökkääjän puolesta! Ja hän sanoi arasti, hämillänsä: "Niin… kyllä minä olen koko ikäni vähän liiaksi fantiseerannut, Klaus, ja olen pettynyt usein, mutta minä olen ollut kuitenkin niin onnellinen ja tuottanut monelle ihmiselle iloa, ja näyttänyt monelle, mikä on maailmassa suurta ja hyvää." Ja sitten hän sanoi jo itsetietoisemmin: "Eikä raamatussa kielletä missään kohti fantiseeraamasta, Klaus, siellä sanotaan vain, ettei pidä tehdä niin paljon laskelmia. 'Silloin vei perkele hänet korkealle vuorelle ja näytti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian'."
"Oh, miesparka!" sanoi Klaus Baas, ymmärtämättä häntä ollenkaan, "nythän sitä tulee taas kuin paistetusta lampaan päästä! Suoriupa jo matkalle!"
Heini Peters aikoi selittää tarkemmin ajatustaan, mutta hän oli liian arka ja nöyrä, ja sanoi lempeästi ja hämillään hymyillen ainoastaan vanhan lauselmansa: "Sinä olet ahma, Klaus Hinrich! No antaa mennä sitten, kuski! Hyvä olit, kun viitsit tänne pistäytyä, Klaus."
Ja ruumisvaunut vierivät pois.
Klaus Baas tuli kotiin ja kertoi Sannalle vuoroin päätään pudistaen ja vuoroin nauraen, mitä kummaa hän oli nähnyt. Ja Sanna kummasteli, kuinka Klaus Baas oli niin suuresti kiintynyt moista muistelemaan — itse hän kyllä tunsi, että siinä piili jotain liikuttavaa ja kaunista — ja hän ajatteli samalla hyvillänsä ja harmissaan: Hänen sielussaan on soppia, joita minä en tunne vähääkään vielä. Eihän Klaus muuten välitä muusta kuin työstä… työstä — ja minusta ja lapsista.
XXIV.
Klaus Baas valvoi ja vartioi. Hän ei ollut enää oikein entisellä tolalla. Mikään ei hänessä "langennut luonnostaan", niinkuin kolmannen, neljännen polven ihmisissä, jotka ovat tottuneet samoihin olosuhteihin. Hänelle ilmestyi kaikki taas uutena ja hän hämmästyi ja ällistyi ympäristöänsä. Konttorihuoneistoa ja hienoa lankoa, joka pysyi hänelle aivan vieraana, pörssissä käyntejä ja sikäläisiä tuttavia; pikku taloaan Elben rannalla, joka oli nyt hänen omansa, ja elämänhaluista, komeaa vaimoansa, sekä kauniita lapsiaan keveissä, sievissä vaatteissa: kaikki, kaikki oli hänen salaisen ihmettelynsä syynä ja ylpeyden, itsetunnon aiheena ja uuteen ylpeyteen kiihoittajana! Hän Klaus Baas, oli tuon kaiken hankkinut omalla tarmollaan! — Mitä olenkaan saanut aikaan! hän ajatteli. Ja saan vielä enemmän! Varallisuutta on hankittava lisää; ja sen kera luottoa; ja sen kautta valtaa!
Sannan mielestä hän touhusi aivan liiaksi eikä jättänyt kylliksi aikaa vaimon ja lasten osalle: "Sinun pitäisi päästä yhä vaan Venäjän keisariksi", hän sutkahutti, "aivan kuin ennen pikku poikana kirkon puistikossa! Sinä huomaat liian vähän meitä ja muita ihmisiä ja ennen kaikkea itseäsi."
Nuo sanat herättivät levottomuutta Klaus Baasin rinnassa, sillä hän tunsi itsekin, että ne olivat tosia. Mutta hän ei tahtonut tuntea vielä niitä kyllin selvästi. Hän oli näet taas uusissa, huimissa liiketouhuissa, — niitä miehiä, jotka noista ajoista meidän päiviimme ovat panneet väkivasarat tässä maassa paukkumaan ja sukkulat suikkamaan, ja sellaisia oli paljon nuoressa, alottelevassa kansassamme, noita, jotka ovat tarmolla ja työnhimolla kohonneet pohjakerroksista ja hankkivat nyt heimolle työtä ja kultaa, ja ahkeroivat pyhät ja aret hillittömän työintoisina ja keksivät suunnitelmia pyrkimyksiään toteuttaakseen ja toteuttavat ne sitkeästi ja salaisen viisaasti, pyrkimättä lepoon, voittaakseen arvoa, valtaa!
Kun Shanghain haaraliike oli jo vuosikausia osoittanut keskeymätöntä ja tasaista kasvua, syntyi eräänä kesänä sen ja Hampurissa olevain johtomiesten välillä innokas kirjevaihto, koska näet eräät selvänäköiset miehet olivat huomanneet, että kaukaisessa Idässä kulettiin taas sotaa kohti. Nuoren lybeckiläisen pyrkimykseksi tuli nyt päästä välittämään entistä suuremmassa määrässä Kiinaan eräitä tarveaineita, joita H.C. Eschen tosin nytkin sinne välitti, mutta joita sodan tullen tarvittaisiin mahdottomat määrät ja joita täytyisi olla varmasti ja nopeasti saatavissa. Siihen liikeyritykseen oli H.C. Eschen halukas ryhtymään lybeckiläisen kanssa; ja yrityksen pulma ja uhkaheitto oli siinä, ettei saanut erehtyä yhtään sodan puhkeamisen suhteen eikä liiaksi sen puhkemisajasta.
Arthur Eschen näki tuon kirjevaihdon ja hyväksyi suunnitelman, mutta ei tukenut sitä neuvoillaan eikä omalla työllään. Hän oli huvennut yhä enemmän pintapuolisiksi sanasutkauksiksi ja sekautunut rauhattomaan seuraelämään, hänen pöydällään oli entistä runsaammat tukut kirjeitä klubeilta ja taidekaupoilta ja vastauksia niille. Ja kun Klaus Baas koetti vetää häntä lähemmäksi liikettä, niin hän sai katsella kummissaan joko välinpitämättömiin tai levottomiin silmiin. Hän valitteli siitä Sannalle ja sanoi: "Minä en tiedä, mikä sinun veljeäsi oikein vaivaa. Siihen olen kyllä jo tottunut, ettei hän tee työtä, enkä siis enää sitä kummastele; mutta minusta tuntuu, kuin eivät hänen neronleimauksensa tulisi enää hänen suustaan yhtä kerkeästi kuin ennen. Ja siitä olen huolissani. Toivottavasti hän ei tee tyhmyyksiä!"
Mutta Sanna kohautti olkapäitään ja nipisti suunsa suppuun. Tämä oli heidän suhteensa arka paikka, josta he joutuivat helposti lausumaan eriäviä mielipiteitä. Sanna nureksi salaisesti sitä, että ei Klaus muka ymmärtänyt sellaisia ihmisiä kuin hänen veljensä ja teki muka sellaisille vääryyttä.
Mutta kun mies kerrankin alkoi taas samaa asiaa, niin sanoi Sanna: "Aioin siitä jo pari päivää sitten puhua sinulle. Arthurin Lissy kävi näet täällä kaksi viikkoa sitten, ja pistäysi eilen taas ja kertoi, — niinkuin hänellä on tapa, minkä mitäkin Parisista, ja mistä kaikesta liekin, ostoksistaan ja hienouksistaan ja aikeistaan. Ja kun minä silloin sivumennen sanoin hänelle, että sehän maksaa hirveästi, ja sanoin, miten paljon me olemme saaneet säästöön, niin että pieni omaisuutemme on nyt kymmenessä vuodessa kasvanut yli kolmenkertaisen, vaikka meillä onkin neljä lasta, kun taas he, vaikka ovat lapsettomia, eivät ole saaneet menoista jäämään taalarin puoliskoakaan, — niin silloin hän tuumi, — ja näytti hyvin levottomalta ja koetti varmaankin tutkia, oliko minulla mitä salatarkoituksia, — että liikehän on aina tuottanut niin hyvin, ja vaikka viime kuussa olikin ollut taka-askel…"
Klaus Baas häpsähti ja sanoi: "Mitä? Taka-askel… viime kuussa? Mikä taka-askel? Sehän on järjetöntä!… Taka-askel?… Hän kai tarkoitti: harhayritys! Liike-erehdys?!… Tämä haiskahtaa kirotun pahasti keinottelulta, Sanna! Harhayritys?!… Jaha… tina on laskenut hinnoissa! Niin, niin, se tina! Vai niin! Nähtävästikin on rakas velimiehesi mennyt selkäni takana nahkaansa kaupittelemaan!… Mutta tietysti omaa nahkaansa!"
Sanna suuttui ja puolusteli: "Minusta sinä teet väärin… heti sillä tavalla, pilkallisesti: rakas velimiehesi!"
"Aivan oikein", vastasi Klaus Baas kummastuneena. "Mutta ylimalkaan, sinä käännyt liiaksi ja heti paikalla aina hänen puolelleen, Sanna!… No, yhdentekevä: kysynpä häneltä itseltänsä! Siitä ammatista minä häntä kiellän! Paitsi että sellainen on yleensäkin uskallettua ja epävarmaa, sinun veljesi ei sellaisessa onnistu. En tiedä oikein, mistä se johtuu; varmaankin siihen vaaditaan miehen kourausta, tyyneyttä, ehkä Luojan armoa. Mutta mitäpä siitä! Tiedän vain: hän ei keinottelussa menesty! Minä en siedä ajatella: Arthur ja Lissy Eschen köyhinä! Mutta mitä se kuuluu minuun. Sanon vaan, että joko minun täytyy saada olla kelpo liikemiehen toverina tai hankin itselleni uuden osakkaan."
Ja seuraavana aamuna Klaus Baas sanoi Arthur Eschenille suoraan eiliset epäilyksensä. Arthur Eschen puraisi huultaan ja tunnustikin keinotelleensa, maksaakseen suuria talouskustannuksia. Ja seuraus oli se, että hän menetti noin 40,000 markkaa. Nyt syntyi lyhyt, kova sananvaihto, joka päättyi siten, että Arthur Eschen läksi kalpeana ulos konttorista ja sanoi, että kaiken sen tähden, mitä lanko oli syytänyt hänelle vasten kasvoja, hän ei nähtävästi enää voisi olla yksissä hänen kanssaan. Ja hän pysyi sitten monta päivää poissa konttorista, mutta palasi sinne viimein ja työskenteli nyt jonkun aikaa hiukan ahkerammin ja säntillisemmin.
Mutta tämän paljastuksen jälkeen oli Klaus Baasin luottamus lankoon mennyttä. Hän tunsi nyt selvästi, että Arthur Escheniin oli piintynyt auttamattomasti liian mukava, veltto ja rauhaton elämäntapa ja sen mukaiset ajatukset ja anteeksiantamaton heikkous vaimoaan kohtaan. Muutosta ei tarvinnut toivoakaan! Arthur Eschenin ja hänen vaimonsa kasvavat elämän vaatimukset johtaisivat varmaan miehen uudestaan samallaiseen kiusaukseen: peittämään vajausta keinottelulla. Sitäpaitsi ei liikkeen omaisuus pääsisi koskaan kelpo tavalla kohoamaan, jos liikkeessä oli niin ylellinen osakas. Sentähden mietiskeli Klaus Baas jo selvää eroa ja mistä saisi kelvollisen, pääoman puolesta pystyvän uuden miehen osakkaakseen; tahi ajatteli liittyä osakkaana johonkin toiseen liikkeesen.
Tätä pulmallista asiaa mietiskellessään hän kuuli sattumoisin kerran pörssissä, että erään suuren shanghailaisen firman nuori, kolmas osakas oli ankarassa taudissa ja huhun mukaan lähetetty kuolemaan Rivieralle. Ja silloin pälkähti heti hänen päähänsä oiva ajatus: eikö hän pääsisi jollakin tavoin osakkaaksi siihen liikkeesen? Olihan hänellä suhteita Shanghaissa, joita monilla pyrkijöillä ei ollut, ja olipa hän vuosia sitten huomannut, että liikkeen vanhin päällikkö, herra Hasse, oli hänelle hyvin suosiollinen. Firma ei voisi tulla kauan toimeen ilman kolmatta päällikköänsä, vaan olisi täytettävä aukko rintamassa. Sillä oli tiettävästi siksi suuret pääomat, että se saattoi tyytyä pelkästään pystyvään mieheen, tarvitsematta tavoitella hyvin suurten pääomain sijoittajaa. Hän piti tosin liikkeen laajuuteen nähden haavettaan toteuttamatonna, olipa kiukuissaan Arthur Eschenille, joka oli pakottanut hänet niin epävarmoja tuumia ja rauhattomia toiveita ajattelemaan, vaikka ne suunnitelmat johtuivatkin hänen omasta yritteliäisyydestään. Ja hän päätti nyt varovaisesti koetella; ennen kaikkea oli hänen ensin tarpeellista tutustua henkilökohtaisesti herra Hasseen, paremmin kuin pikimiltään pörssissä saattoi. Niin ollen hän pyysi kälynsä Lissyn kutsumaan tuon shanghailaisen liikkeen vanhimman päällikön kerran illallisille Arthur Eschenin luo, — sanoen tekosyyksi haluavansa muka urkkia kekkeritilaisuudessa herra Hasselta, joka oli kälylle kaukaista sukua, mitä hän arveli Idän sodasta: puhkeisiko se vai ei. Kun hän sitten olisi päässyt tutunomaisemmaksi herra Hassen kanssa, ja jos sotakeinottelukin sitten näyttäisi sujuvan, niin ehkäpä hän tarjoutuisi.
Sanna oli hyvillään, kun pääsi kerrankin vähän kotoansa Blankenesesta, josta ei ollut liikkunut missään koko kesänä. Ja hän vaati Klaus Baasilta varman lupauksen, että hän tulee illatsuihin oikeaan aikaan. Ja jätti sitten hänet kaupungille, ja meni itse kotiin varustamaan kuntoon juhlapukuaan.
Illalla pimeän tullen — oltiin syyskuussa — lähti Klaus Baas konttorista mennäkseen Harvestehudeen, ja muisti silloin, että hänen olisi ostettava jotakin esikoiselleen, joka parin päivän päästä täytti kaksitoista vuotta. Muuten oli Sanna tavallisesti pitänyt huolen lahjoista, sanoen, että Klaus ei muka ymmärtänyt sellaisia asioita, — hän, liikemies! Mutta Sannallahan oli tapana anastella noin muitta mutkitta silloin tällöin tehtäviä. Vaan nytpä Klaus Baas tahtoikin näyttää, eikö hän ymmärtänyt. Hän aikoi muuttaa oikein aistikkaalla lahjalla vaimonsa ja vanhimman tyttärensä väärän mielipiteen! Sodan toivolla hän kai voi sallia pienen turhamaisen lisämenon! Ja hän lähti Neuenwallille ja tähysteli siellä valaistuja puotien akkunoita, mutta joutui heti kahden vaiheelle. Sanna saattoi surkeilematta ja tunnonvaivatta antaa mennä satasen kapineesta, jota ei tarvittu ollenkaan ja joka oli turha koru; mutta hän ei voinut eikä luultavasti sitä oppisikaan. Hän tuli jo kärsimättömäksi. Mutta silloin hän joutui erään äskettäin perustetun taidekaupan luo ja silmäili näyteakkunaan. Siinä oli pienessä, sirossa pahvirasiassa muun muassa eräs vanhasta hopeasta taottu solki, joka soveltuisi varmaankin hänen nuoren tyttärensä vyötärölle. Hänen täytyi hiukan kumartua, sillä silmät eivät olleet enää neljänviidettä vanhalla yhtä tarkat kuin kolmetoista vuotta sitten, — silloin kun hän viime kertaa asteli tammikeppi kädessä Holsteinin kylillä — ja hän huomasi, että solen hakoihin oli taottu yksinkertaisesti ja sirosti kaksi alastonta lasta, jotka tanssivat vastatusten ja koskettivat sormien päillä ja varpailla toisiaan, muodostaen siten elävän, viehättävän kuvion. Ja rasian avatussa kannessa loisti siroilla kultakirjaimilla: "Doris Rotermundin luonnoksen mukaan."