Klaus Baas suoristihe heti ja meni kauppaan ja osti korun, ja sanoi, että sitä ei tarvitse kääriä paperiin; ja hän lähti rauhallisena ja kauniina syysiltana astelemaan Alsterdammiin ja sieltä sitten Harvestehudeen, pitäen korua kädessään taskussa — mielessä lapsuuden seudun ja koko menneisyytensä merkillinen lumous.
Lombards-sillalla hän pysähtyi ja nojausi kaiteesen, hetkisen Binnenalsteria ihaillakseen — ja veti samalla salavihkaa rasian taskusta ja katseli haaralyhdyn alla tuota ostamaansa pientä taideteosta, ja ajatteli, että nuo alastomat pienokaiset olivat varmaankin Doris Rotermundin; ja hän kaipasi tosiaan tietää, miten se nainen nyt voi, ja nähdä koko synnyinseutuaan. Hän kohotti mietteissään päätänsä ja katseli yli lammikon, jossa vienot, helmiemolta välkehtivät virveet liikkuivat ja jossa kimeltelivät tuhannet etäiset kultatulet. Lammikon takana Jungfernstiegillä säihkyivät ja säteilivät lukemattomat valot tummanharmaiden, korkeiden kivimuurien edustalla: sikermissä ja pitkissä riveissä ja paikallaan ja vinhaa vauhtia liikkuen. Katonharjain taustana hohti heleänsininen taivas. Hän oli nähnyt sen näyn sangen usein, mutta ei ollut paljoa sitä ajatellut. Se oli erikoisen kaunista… sangen kaunista! Vahinko, ettei hänellä ollut ennen aikaa ajatella sentapaista: hänen henkensä oli ollut aina vireessä, jäykässä ponteessa. Aina vartiossa kuin soturi!
Viime jouluaattona oli hänessä herännyt samallainen toive, kun oli kello neljältä sulkenut konttorin ja oli istunut siellä vielä jonkun hetken yksin kirjoituspöydän ääressä: että hän tarvitsisi jo hiukan lepoa, että hän ei ollut enää nuori mies. Mutta silloin hän oli itselleen vastannut, että hän ei voi, hänen täytyy tehdä työtä! Työtä, työtä! Hänellä ei ollut isäin perintöjä niinkuin monilla muilla! Ja sitten oli se tunnelma loitonnut ja unehtunut. Mutta nyt se tuli taas! Kai se johtui vanhuudesta. Hän oli pian viidenviidettä! Silloin kai jo ensimäinen into ja huima juoksu raukee ja alkaa hiljainen käyntiaskeleen kaipuu. Silloin kai ihminen pysähtyy ja katsahtaa taakseen.
Kummallista kerrassaan! Seisoa tässä ja katsella tuota maisemaa, aivan kuin maalarit ja runoilijat varmaankin sellaista katselevat! Näin rauhallisena, arvostelematta, antaen elämän ja sen kauneuden lyödä kevyttä leikkiään. Hän halusi vielä vähäksi aikaa jäädä tähän ja hengähtää raikasta ilmaa täysin rinnoin. Niin, ihanaapa olisi, ja terveellistä, taas kerran vaeltaa rauhassa joku päivä kotikylillä, aivan yksin; nähdä entisiä olinpaikkoja ja ystäviä, joita ei nykyhetken kiihkeissä touhuissa ollut pitkiin aikoihin ajatellut, ja antaa heidän seurassaan vanhain aikain ja rauhallisten, kauniiden ajatusten soutaa sielussa, — rauhallisten, ihanain ajatusten! Ja hänen mieleensä muistui eräs raamatunlause kouluajoilta; ja hän kohdisti nyt sen ajatuksissaan ylpeästi itseensä: He ovat minua ahdistaneet nuoruudestani asti, mutta eivät he ole minua voittaneet!
Mahtoi olla ihanaa ajatella kerrankin koko vaivalloista ja samalla hurmaavan ylpeää elämäänsä, kaikessa rauhassa ja verkalleen astellen! Se mahtoi sielua raitistaa, kirkastaa! Kotipuolen haluaisin nähdä vielä kerran, hän ajatteli, ja Doris Rotermundin, ja kaiken muun. Siitä on jo neljätoista vuotta kun viimeksi kotikunnaita vaelsin. Neljätoista vuotta! Mikä pitkä taival elämästä! Miten kauas kulkenut! Merkillistä! Nythän on elämä pian mennyt! Mennyt ja loppunut! Pitäisi elellä tästä lähin hiukan leveämmin ja verkkaisemmin. Ne olivat ratki rauhattomia vuosia, nuo viimeiset neljätoista!
Hän solahutti solen hiljaa taskuunsa ja kulki vienossa illassa päämääräänsä kohti. Hänen sielunsa, joka muuten oli niin ankaran jäykkä ja pystypää, heittäytyi nyt ikäänkuin mukavaksi ja leijui kuin suurten, turvallisten lentimien kantamana, kautta koko elonsa, kuin aavan, hiljaisen alavan. Pikku poikanen tuli viheltäen vastaan; hän heräsi mietteistään ja ihmetteli äskeistä haaveksimistaan ja hymyili: se on tuon solen vaikutusta, — ja ihanan, rauhallisen illan ja veden välkkyvän avaran kalvon, ja ijän. Värehtiviä mustansinertäviä aaltoja halkoivat siellä täällä ylimeno-höyryt, kirkkaasti valaistuina. Läheltä ja kaukaa kohousi rantain lahdelmista, salaperäisistä sinisyvyyksistä, ikäänkuin kultasauvoja, joiden päissä lekkuivat soihdut. Laiturin paviljonkien huikaisevaa valokehää saartivat ympärille kytkettyjen pursien tummat hahmot. Musiikki ei soinut; toiselta puolta lammikkoa kajahti veneestä toiseen hilpeitä huutoja. Rabenstrasselta asteli rannalle kaksi komeaa tyttöä, menivät sillalle päin, varmaankin veneelleen. Muutaman vuoden päästä olisivat hänenkin vanhemmat lapsensa, tyttö ja poika, noin varttuneita. Rakkaat esikko-lapset! Kun ne tulevat noin suuriksi, niin pitää niiden toki saada oma veneensä, vakava vene jokipurjehdusta varten. Mutta ehkä sitten olisi parasta, että he muuttaisivat kaupunkiin, Harvestehuden puolelle. Olisihan se hänelle ja Sannalle mukavampaa; ja siellä olisi lapsille enemmän tovereita. Ja juhlalippu olisi kerran liehuva purren mastossa… Hänen elämänsä piti tulla paljon levollisemmaksi, kodikkaammaksi ja ystävällisemmäksi ja verkemmaksi. Hän oli liiaksi kiiruhtanut. Hän otti taas käsille rasian ja avasi sen, ja katseli solkea valojen hohteessa, joka virtasi lyhdyistä ja akkunoista ja heijasteli kirkkaan veden kuvastimesta. Ja muisteli kaunista rauhan seutua, jossa se oli syntynyt. Kättä, joka sen oli takonut. Pikku neitosta, jota se somistaisi; hänen kaunista, hyvää äitiään, kaikkea, mikä oli hänen elämänsä ydin ja mikä häneen nojausi, ajatteli rauhallisena ja onnellisena, autuaanakin, — tunteissa, joita ei ollut ennen aavistanut.
Lankolassa olivat jo melkein kaikki vieraat koolla, ken missäkin, terassilla, puutarhassa. Hän etsi Sannaa ja löysi hänet, ja oli aivan rakastunut vaimoonsa ja mietti mielessään: Miten hän on kaunis ja jalo, hän, lasteni äiti! Ja hän jäi seisomaan Sannan viereen ja kyseli häneltä eräiden tuntemattomain naisten nimiä, ja lausui heti tuimanlaisia arvostelujaan.
Eberhard-eno huomasi heidät ja tuli ja näytteli Sannalle jotakin uutta, harvinaista kokoelmaesinettä. Sanna, joka oli jo määrätty näiden harvinaisuuksien perijäksi, kumartui sievästi pikku ukon puoleen ja oli muka hyvin harrasta. Eräs vanhanpuoleinen nainen riensi kertomaan St. Moritzista[94] — hän oli Bremenistä kotoisin ja Escheneille kaukaista sukua —: oli sangen halukas tutkimaan miestä, jonka tuo kaunis ja itsenäinen Sanna Eschen oli suvun ihmeeksi puolisokseen valinnut. Mutta Klaus Baas ajatteli: Viis minä St. Moritzista! Ja hän mietti kohteliaasti ja kumarapäin kuunnellessaan, kuinka hän voisi lähestyä herra Hassea ja saisi hänet itselleen suosiolliseksi, ja kuinka hän edistäisi salaista suurta aiettansa. Terassin juurella, lampun valon puolipiirissä, seisoi isäntä muiden vierasten parvessa, pitkänä, solakkana ja hiukan velton näköisenä. Muut olivat liikemiehiä, ja oli siellä eräs pappi ja asianajajakin. Pappi kertoi hassunkurisia juttuja porvarien seuroista, kun oli ensin juteltu viimeisestä regatasta. Tuolla seisoi kaunis, tummaverinen herra, eräästä juutalaisesta pankkiliikkeestä: hän oli suvun taipumuksia seuraten ruvennut harrastamaan taidehistoriaa. Hänen kanssaan puheli emäntä ja muita naikkosia, udellen erästä uutta julkaisua renessanssiajan Firenzestä. Klaus Baasia ei viehättänyt vähintäkään mikään tällainen, hän oli vallan kylmä sille ja hänellä oli hyvin ikävä. Hän vartioi vain Hassen tuloa.
Viimein hän tulikin: vanhapoika, harteva ikämies, ja niin roteva vartalolta, että olisi luullut häntä vaikkapa suurtilalliseksi. Klaus Baasin onnistui saada Sanna ymmärtämään, että hänen oli nyt otettava huostaansa tuo puhelias sukulainen, joka sillä välin oli ehtinyt siirtyä Geneveen ja sieltä Parisiin. Ja hän kuuli vielä takanaan ystävättären sanovan Sannalle: "Ymmärrän nyt hyvin, Sanna, että niin kiireesti tahdoit rouva Baasiksi. Sinulla on tosiaan komea ja rakastettava puoliso… niin, ihan totta, Sanna!"
Klaus Baas naurahti mielessään: se oli Sannalle paraiksi! Ja meni lankonsa luo, koska tiesi varmasti saavansa siellä tervehtiä herra Hassea, jonka nyt pappi toistaiseksi oli onkeensa siepannut.
Pian tulikin Hasse Klaus Baasia tervehtimään. Ja koska Klaus Baas tiesi, ettei Hasse välittänyt juuri muista kuin liikeasioista, niin hän alotti heti keskustelun eräällä hauskalla sutkauksella, joka silloin oli pörssissä muodissa. Hänen naurunsa oli vapauttavaa ja kaunista kuin hänen isänsäkin, ja Hasse tuli hyvilleen siitä että löysi vertaisensa ja sanoi: "No mennään me kaksi istumaan tuonne syrjemmälle, vaikka nurkkaan tuon pronssipojan juurelle! Muut ovat kokoontuneet jo lankonne ympärille purjehtimaan ja soutamaan regattaa, ja eno Eberhard on jo sinetöity, ja nuo naikkoset tuolla ovat tietysti Italiassa. En moiti suinkaan naisväkeä, kun saa pitää heitä kahden, kappaleittain, päinvastoin, he voivat olla mitä suloisimpia. Mutta en gros niistä ei ole mihinkään."
He istuivat nyt mukaviin nojatuoleihin, etuvarustuksenaan suuri pöytä. Ja nyt alkoi ukko hauskasti jutella huomioitaan. Kun minä tulin tänne nuorena miehenä, niin täällä oli niin ja niin monta vientiliikettä… Ja sitten vertailu nykyaikaan… Ja nuorempi veikko käänsi puheen taas Eschenien suvun historiaan,… muistellen sivumennen Karl Escheniä, tällaisessa kysymyksessä oli kuolleittenkin autettava häntä — ja sitten matkattiin Taka-Intian viidakoista Shanghaihin; ja sen jälkeen kysyi Klaus Baas varovasti, mutta samalla suorasukaisesti, ukon elämän vaiheita, mikä palkittiin toisella kysymyksellä: mistä Klaus Baas, ja mihin aikoi? Ja nyt Klaus Baas hienolla tavalla kehui kohonneensa yksinkertaisesta suvusta ja suistuneensa kuudeksi vuodeksi maaseudullekin. Ja sitten kiisteltiin kaikessa ystävyydessä Kiinan tulevaisuudesta ja sodan mahdollisuuksista ja valiteltiin Rivieralle viedyn osakkaan sairautta, joka ei ollut kääntynyt lainkaan parempaan päin.
Mutta samassa kutsuttiin illalliselle, ja mentiin komeaan ruokasaliin ja istuttiin pöytään. Pappi kertoi illallisella erään tuomiorovastin ja materialistisen, viisaan kauppiaan ystävyydestä, joka oli ollut siitä merkillinen, että he viihtyivät hyvin yhdessä, koska maailmankatsomusten erilaatuisuuteen ei puheissa koskettu, vaikka ne kuitenkin ilmaisivat olemassaolonsa hienona varovaisuutena, kuin raikastavana ryytinä. Asianajaja oli selaillut sukuliikkeensä vanhoja kirjoja ja oli niissä keksinyt erään vanhan merkittävän lastausluettelon: laiva oli näet murtautunut mannersulun lävitse: — ja lakimies luetteli nyt tarkoin silloisia tavarain hintoja. Ja sitten johtui eräs vanhahtava kauppias, joka piti pöydässä puolensa, kertomaan Hampurin savustetusta lihasta, ja koetti esittää tämän ikivanhan, kehutun tuotteen historiaa, vaikka aukkoja hän siihen jätti. Joku nuorehko liikemies huvitti seuraa selostamalla pidgin-engelskalla[95] erästä keskustelua uskonnosta, johon hän oli Hongkongissa joutunut erään kiinalaisen kulin kanssa; ja nyt teki toinen paraansa mukaan espanjan avulla selkoa Meksikon muinaisesta mytologiasta. Siitä sai taas pieni, mustaverinen renessanssiherra puolestaan aiheen kuvailla kauniilla, henkevällä tavalla, minkälainen hänen ajatuksensa mukaan oli ollut esimerkiksi Lorenzo Medicin sielu. Ja Arthur Eschen kertoi vierusnaiselleen uusimmasta automobiili-onnettomuudesta — ja niin innokkaasti, että Klaus Baas pelkäsi hänen lankeavan vielä sen urheilulajin uhriksi. Ja sitten helähti Sannan kirkas nauru: hän istui asianajajan vieressä, jonka kanssa hän oli käynyt yhtaikaa pikkulasten koulua, ja väitti, että lakiherra oli siihen aikaan änkyttänyt; mitä lakimies väitti juonikkaaksi keksinnöksi, joka oli muuten aivan rouva Baasin tapaista. Ja sen väitteen kumoamiseksi Sanna matki asianajajan silloista änkytystä. Hasse taas antoi talonemännän, joka istui hänen vieressään, kertoa itselleen juuri läsnäolevista vieraista, mutta ei näyttänyt muuten oikein tarkkaavaiselta: hän katsahti vähä väliä hajamielisesti Klaus Baasiin, joka istui häntä vastapäätä, ja jatkoi ajatuksissaan äskeistä keskusteluansa. Klaus Baas soi St. Moritzin naisen, — joka oli sillä välin lentänyt British-Museumiin, soittaa häiritsemättä suuta ja pelastui siten pelkillä "ei" ja "kyllä" vastauksilla. Ja kun hän liikemietteissään kohotti päätänsä, niin hänen katseensa kohtasi joko Sannan sirkut silmät tai Hassen rauhallisen katseen, ja hän huomasi olleensa heille molemmille mieliksi. Parempaa iloa hän ei kaivannut.
Hän mietti illallisten jälkeen, vieläkö solmia katkennutta keskustelua, mutta kun herra Hasse ei suonut tilaisuutta, niin hän lähti Sannan kanssa kotiin.
Raitiovaunussa ja Blankenesessa käveltäessä hän kertoi itsetietoisesti kuin Klaus Baas ainakin hauskasta keskustelusta Hassen kanssa, ja kehui kunnostautuneensa ja nautti itserakkaasti, kun Sanna kertoi, että häntä oli sanottu pulskaksi mieheksi. Sanna oli nähtävästikin nyt hyvin rakastunut häneen, sillä hän aivan painausi käveltäessä hänen kupeesensa ja piti häntä kädestä. Ja kun he tulivat kotiin, ei Klaus Baas välittänyt iltalehdestä, vaan pyysi Sannaa, noin juhlapuvussa, tulemaan vaan luokseen pakisemaan vielä vähän. Ja hän alkoi: "Kuules, se St. Moritzin rouva, Sanna? Huvittiko sinua sen jutut? Minusta hän oli hyvin ikävä! Mitä minuun St. Moritzit ja Egyptit ja Roomat, ja kaikki hupsut matkustelut kuuluvat. Ne ovat sellaisten hommaa, joiden kädet ovat käyneet liian heikoiksi, koska jo heidän isovanhempansa ovat niitä liiaksi säästäneet. Minä pysyn kynsin hampain kiinni Hampurissa ja nykyhetkessä — joko täällä alhaalla Blankenesen rannalla tai Dammthorissa tai satamassa, — kaikkialla missä toimin."
Sanna istahti hienossa silkkipuvussaan hänen viereensä ja katseli häntä pyörein, kiiltävin silmin; hänestä oli sittenkin niin hauskaa kuulla hänen silloin tällöin puhuvan oikeaa "Heisterbergin kieltä." Sillä hän tunsi, että hänellä oli oikein älykäs ja omintakeinen ja luja mies, ja se tunne oli hänelle välttämätön.
"Minä ihmettelin sitä pappia. Häntä ei eroittanut yhtään kauppiaasta eikä asianajajasta, ei käytökseltä tai sanoiltakaan. Ja se ei minusta oikein sovi. Tuollainen oiva Hampurin porvari, liikemies tai lainoppinut, se on luonnon tuote, Sanna: se on itsekäs ja vaativainen, varovainen, ovela! Mutta papin on oltava toisellainen! Hänen täytyy olla yksinkertainen ja suora ihminen, joka ei ole löytänyt totuutta kaduilta eikä kekkereistä, vaan maailman ja ihmissielujen syvyyksistä ja omasta hengestään. Ja sen tulee ilmetä hänen kasvoistaan ja sanoistaan… Tule, istu tuohon polvelleni, Sanna."
Sanna kuunteli, nukkuivatko lapset, ja istahti sitten Klaus Baasin polvelle ja kysyi: "Mikä sinua sitten vielä kummastutti?"
"Kummastutti kaikki", vastasi Klaus Baas, "koko Harvestehuden joukko. Tuokin hieno, älykäs juutalainen! Hänen sielunsa on kaunistettu kaikilla elämän koristuksilla: se on kuin hieno sali, jossa on tauluja ja veistokuvia, ja komeita huonekaluja ja kalliita mattoja, ja ylen yleviä kirjoja pöydillä. Minun sielussani on yhä vielä pitkä puupöytä ja sen ympärillä rahit, Sanna; siellä on isä ja äiti ja muut omaiseni, ja Lotte-vainajakin, joka olisi varmaan saanut elää, jos olisi ollut varakkaan väen lapsi. Ja sen yksinkertaisen pirtin seinillä on vaivalloisen nuoruuteni kuvat! Hempeille koristuksille siellä ei ole sijaa eikä aikaa ollut — ja ne on niin jääneet, ja jäävät myös! En kuuntele vastenmielisesti noista asioista juteltavan, mutta en ole liioin utelias kuuntelemaan! En voi ottaa sellaisia vakavasti enkä iloita niistä täydellä sydämellä."
"Niin", huokasi Sanna, "sinähän olet talonpoika!"
Klaus Baas siveli lujasti hänen pehmoista, vaaleaa tukkaansa korvallisilta poskille, niin että Sanna näytti aivan nuorelta, koulutyttömäiseltä, ja sanoi: "Mutta en ole omasta mielestäni sen tähden yhtään heitä huonompi hienoudessa, sukujaloudessa tai sivistyksessä. Kyllähän yleensä ajatellaan: tuollainen pohjasäädyn nousukas, joka ei ole saanut korkeampaa sivistystä, kauppasaksa, tiskisälli, ei ajattele mitään muuta kuin rahan haalimista! Hui hai! Suuri fantasti minä olen ollut pikkupoikana ja nuorena, jalo pilvilinnain rakentaja! Lueksin siihen aikaan parasta, mitä viisaat ja jalot miehet ovat ajatelleet Jumalasta ja maailmasta, ja ajattelin mitä luin ja vieläkin kehitän itselleni ajatuksia: en suinkaan koristeiksi, urheillakseni tai lorutakseni kuin monet muut, vaan kipeäksi tarpeeksi! Minä en ole suinkaan karsas korkeille asioille tai välinpitämätön, vaan kätken ne sydämeeni vakaan, rehellisen miehen tavoin. Mutta ajatukseni kulkevat hitaasti ja painavasti ja varovaisesti. Minä en voi päätä pahkaa juosta Buddan tai Nietzschen jalkoihin, vaan pysynpä lujasti kristillisyydessä, vaikka uskon siihen nyt paljon vähemmän, ja pelkään paljon vähemmän n.s. jumalaa kuin ennen Heisterbergissä, pikku poikana, pistäessäni rihvelitaulun päälle käteni ristiin. En tunne uskonnon suhteen itseäni enää lampaaksi ja alamaiseksi, vaan paremminkin perustuslaillisen valtion kansalaiseksi, jolla on monenmoiset oikeudet, luonnolliset ja hallitsijan vakuuttamat. On vain yksi…"
Näin Klaus Baas mahtaili.
Sanna rakasti häntä sanomattomasti tällä hetkellä ja siveli hänen tukkaansa ja sanoi: "On vain yksi?… Mitä aioit sanoa?"
Klaus Baas katseli miettivästi eteensä… "Ajattelin vain", hän virkkoi, "etten kuitenkaan taida olla aivan oikealla tolalla. Että minun täytyy antaa ajatuksilleni enemmän tilaisuutta ja aikaa. Esimerkiksi maamies… hän astelee töittensä lomassa rauhallisesti ja verkkaisen mukavasti piennarta… mutta minä aina työn kimpussa… Ja minä olen jo neljänviidettä!" hän lausui melkein päättävästi.
Se oli Sannasta aivan uusi ääni kellossa, ja hän naurahteli hellästi ja sanoi: "Ahas! Jokos vihdoinkin kuukahdat puujaloiltasi? Kuka nyt kovisti hiilipihdeillä?"
Klaus Baas kaivoi vaivoin taskustaan, sillä vaimo lepäsi hänen rintaansa vasten, pienen rasian ja sanoi: "Ostin tämän Liese-Lotelle syntymäpäivä-lahjaksi. Katsopas sitä: siinä syy."
Sanna avasi rasian ja katseli solkea, ja kun näki kirjoituksen, niin sanoi hieman ahtaasti: "Se on hän, se, joka silloin oli sinulle niin hyvä, kuin tapasi on sanoa." Ja hän vetäysi hiukan loitommalle.
Mutta Klaus Baas veti hänet takaisin rintaansa vasten ja sanoi: "Minä näin tuon nimen ja muistin heti tapauksen. Ja Alsterin ranta oli niin ihana. Ja minulle tuli kaikellaisia hyviä ajatuksia, ja ensi kertaa ijässäni minä katselin rauhallisesti ja hätäilemättä entistä elämääni. Ja se on kuitenkin välttämätöntä: ihmisen täytyy joskus silmäillä jouten kupeilleen ja maahan, jota hän astuu, ja pilviin, jotka pään päällä liitävät. Olen tehnyt liian paljon ja liian kiireesti työtä ja liian yksipuolisesti. Minun elämässäni ei ole ollut rauhaa, ei ihanaa, laveaa, vivahdusrikasta rauhaa."
"Jota heillä on, noilla toisilla!" pisti Sanna Eschen merkitsevästi.
"Niin", myönsi Klaus Baas hätkähtäen ja epävarmana… "se on totta!… Mutta kuitenkaan, ei niin. Mitä heillä on", hän pudisti päätänsä, "sitä en saa enää koskaan. Enkä sitä tahdo. Minä olen liian vakava ja suora sellaiseen. Minun nuoruuteni oli liian vaivalloista ja ahdasta. Mutta joskus täytyy minun saada aikaa tehdäkseni pitkän ja oikein rauhallisen kävelyretken. Minun täytyy joskus lukea vielä joku hyvä kirja. Täytyy tehdä sinun kanssasi jokin pieni, levollinen matka. Ja eritenkin tahdon pistäytyä joksikin päiväksi kotipuolelleni, yksin, täydellisesti yksin: käydä katselemassa joka paikkaa, kaikkea ennen tuttua. Matkustan heti, huomenna… kolmeksi päivää… muuten ei tule lähdetyksi."
"Ja menet sen Doris Rotermundinkin luo?" sanoi Sanna kylmästi.
Mutta Klaus Baas pani kätensä hänen ohimoilleen ja kysyi: "Sano, mitä ajattelit silloin kun katselit minua pöydän takaa, siellä illallisilla?"
Sanna vastasi hämillään ja raskaasti: "Tiedäthän sinä sen, Klaus."
Mies painoi häntä silloin rintaansa vasten ja sanoi: "Ah, kun se suuri
Shanghain yritys nyt onnistuisi, Sanna, niin sitten…"
"Voi", huudahti Sanna, "älä nyt aina yrityksistä! Kello on jo yli kaksitoista!"
XXV.
Matkan kotiseudulle hän lykkäsi kuitenkin tuonnemmaksi. Lokakuu kului tavallisissa toimissa ja tavattomassa jännityksessä, kun odotettiin sotaa. Joulukuussa matkusti Klaus Baas Berliniin ja Saksiin ja tiedusteli eräiltä tehtailta jo valmiiksi villaisia peitteitä, univormuverkaa ja telttakankaita, ja vahvisti tehtaiden kanssa jo molemmin puolin sitovat hankintasopimukset, jotka astuisivat kuitenkin voimaan vasta kun hän lähettäisi ilmoituksen; sitten hän hankki vastaavassa määrin myös luottoa. Hän toimi pontevasti ja pää selvänä ja suurella kokemuksella ja nauttien rohkeasta yrityksestä. Ja odotti sitten kirjettä ystävältänsä Shanghaista.
Ja kun hän eräänä päivänä tuli konttoriin, niin siellä olikin jo kirje, jossa tuttu kirjoitti, että sota, eräältä ystävältä Japanista saadun tiedon mukaan, oli ihan varmasti pian syttyvä. Ilmoittaja toivoi kohta voivansa lähettää sähkösanoman, jonka tultua Hampurin konttorin oli lopullisesti vahvistettava jo valmistetut sopimukset tehtaitten kanssa. Muuten piti tilausten ehdottomasti joutua lähetyskuntoon kahdeksan viikon sisällä.
Kun Klaus Baas samana päivänä iltapuolella oli juuri lähtemässä konttorista, niin tulikin jo sähkösanoma. Tuttu ilmoitti siinä uskovansa, että lähetykset voidaan myydä sangen hyvällä voitolla, mutta tavaran täytyy joutua ehdottomasti ajoissa perille. Klaus Baas meni nyt heti tehtaitten agentin puheille ja tapasi hänet vielä konttorissa ja kirjoitti sopimusten alle. Ja laski, riittäisiköhän luotto pankissa.
Ja seuraavina viikkoina hän oli kovassa jännityksessä ja jopa hätäinen ja hermostunutkin. Hänen ruumiinsa, joka oli ennen ollut rautainen, ilmaisi nyt kuitenkin, ettei hän ollut koskaan käynyt kelpo lomalla ja nauttinut rauhaa; ja nyt hän sai maksaa sen, ettei ollut äsken uskonut levon tarvetta, jota oli itsessään niin tuntuvasti ja selvästi huomannut. Hänellä oli aina valmiina palton pikku taskussa groschenin raha ostaakseen lisälehden, ja hänelle tuli nyt oikein huonon keinottelijan merkillinen taikausko: yritys menisi muka penkin alle, jos juuri se varattu groscheni sattuisi katoamaan! Jouluaattoiltana pyörivät hänen ajatuksensa niin tässä yrityksessä, että hän tuskin huomasi iloitsevia lapsia ja niiden kanssa leikkivää Sannaa: Intiaankin oli toimitettava uusia lähetyksiä ja tehtävä sopimuksia. Työkyky ja luotto oli jännitetty äärimmilleen. Klaus Baas ei mennyt saliin, vaan käveli edestakaisin pienessä huoneessaan ja sanoi ovelta Sannalle: "Jos tämä yritys onnistuu, niin en koskaan enää tee työtä niin rajusti. Sitten tahdon ajatella enemmän teitä ja käyttää aikaa iloksenne. Ja te saatte puolison ja isän, jota parempaa ette ole kuvitella voineet!"
Sanna katseli häntä vaieten, ja kohautti olkapäitään ja painui taas salin lattialle leikkimään lasten kanssa.
Kun Klaus Baas sitten eräänä iltana helmikuun alkupuolella tuli kotiin, kertoi Sanna hänelle kälyn käyneen heillä, oli jutellut minkä mitäkin uutisia, — ne Sanna nyt toisti miehelleen, — ja oli valitellut, että hänen miehensä nukkuu nykyään vähän eikä saa oikein unta, joten käly oli pelännyt, että liekö Arthur sairas. Klaus Baas ei kuunnellut näissä omissa huolissaan paljon Sannan puheita; ajattelihan vain: kuinka ihmeellä voi mies sairastua tai edes tuntea ruumista olevankaan, nyt, kun minä olen näin huolissani ja jännityksessä! Ja hän vastasi välinpitämättömästi: "Eipä hänelle pari unetonta hetkeä pahaa tee, Sanna! Hän on nukkunut koko elämänsä."
Sanna ei voinut nytkään sietää moista hyökkäystä veljensä kimppuun: se oli heidän ainainen keskinäisen riitansa syy. Ja vaimo vastasi melkein karsaasti: "Sinä oletkin toisellainen kuin hän; sinua ei surut estä nukkumasta!"
"Katsos, minulla on hyvä omatunto!" kerskahti Klaus Baas.
Sitten hän taas asteli edestakaisin ja aprikoi, mitä olisi tehtävä, jos sota ei syttyisikään taikka ei syttyisi vielä? Oliko hänen ryhdyttävä shanghailaisen ystävänsä kanssa yksissä tuumin uhkayritykseen ja lähetettävä tavarat kuitenkin?
Jonkun hetken päästä Sanna sanoi: "On se vähän vastenmielistä tuo sinun sodan toivosi. Se on hirvittävää: sota! Siitä sitä nyt hyötyä meille ongitaan!"
Klaus Baas katsoi häneen kylmästi ja oudoksuen ja ajatteli nähtävästikin: oletko sinä liikemiehen tytär — ja lapsettelet noin!
Mutta samalla alkoi Sanna taas siitä veljestänsä. "Lissy sanoo, että
Arthur näkee pahoja unia. Se kuuluu olevan ihan arveluttavaa."
"Anna nähdä vaan!" vastasi Klaus Baas. "Unelmoiminen virkistää! Kysymys on vain teltoista ja verasta, joita paraikaa pakataan Lausitzissa ja Berlinissä meidän laskuumme. Juuri tällä hetkellä, Sanna! Ehkäpä hän uneksii tinasta, jonka hän viime vuonna kehnolla keinottelulla hukkasi."
Sanna suuttui, varsinkin miehensä pöyhkeästä äänestä ja varmuudesta — vaikka hän juuri sitä niin suuresti rakasti — ja sanoi: "Sinä unohdat aina, että hän on kasvanut niin toisissa oloissa."
"Sitä en unohda", vastasi Klaus Baas. "Olethan sinäkin kasvanut niissä oloissa kuin hän, ja olet kuitenkin sellainen kuin minä, etkä ammu pilviin! Sinä olet sellainen: miksei sitten veljesi? En voi sietää ihmisiä, jotka lellottelevat mukavuudessa ja kauneudessa kaiken ikänsä! En ainakaan silloin kun heillä ei ole siihen varaa! Älä sinä, Sanna Eschen, puolusta veljeäsi!"
Hän unohti siinä väitellessään aivan ajatuksen, joka juuri oli hänen päähänsä iskenyt, tuon vanhan huolen: hän ei saa unta? Hän näkee pahoja unia? Kunhan ei vaan taas olisi huijannut? Mahdotonta! Nyt juuri, kun luotto on kireimmilleen jännitetty!
Ja hän aprikoi edelleen tuota yhtä pulmaa, mitä oli tehtävä, jollei sota puhkeisi tulevan viikon kuluessa?
Kun Klaus Baas seuraavana aamuna astui liikemiesten joukossa Dammthorin aseman pylväskäytävästä, niin hänen korviinsa kajahti yhtäkkiä Neuenwallin kulmalta kaukaa lehtipoikain huutoja; ja juuri kun hänen kaikki ajatuksensa tempaisi pyörteesensä tieto: sota syttynyt! hän näki lankomiehen tulevan vastaan uudelta Jungfernstiegiltä päin, ja hän iski häneen tutkivan katseensa. Samassa juoksivat sanomalehtipojat jo sähkösanomat käsivarrella Grossen Bleicheniltä ja katosivat ihmistungokseen; ja melkein kohta hän jo kuuli ensimäisen sotauutisen. Silloin hän kääntyi lankonsa puoleen, rientäessään kiireesti konttoriin ja työn kimppuun, ja sanoi silmät loistaen: "Se kävi kuin naulan päähän! Onni miestä potkii!"
Mutta silloin ponnisti Arthur Eschen lähemmäksi ja sanoi kasvot tulipunaisina: "Puhun heti… paikalla… sinun täytyy nyt hankkia 200,000 markkaa… minä…"
Se oli kuin nuijan isku! Katu ja talot ja ihmiset kohosivat ja aaltosivat Klaus Baasin silmissä! Hän loi silmänsä maahan, ja laahusti raskain askelin eteenpäin, ja raivosta pakahtumaisillaan hän puhalsi: "Mene pois… tai lyön sinua… vasten kasvoja!"
Arthur Eschen väistyi arasti, mutta tuli jälestä.
Konttorissa meni Klaus Baas akkunan luo ja seisoi siinä ja koetti hillitä raivoaan ja kerätä ajatuksiansa. "Pähkähullu! Veltto, tuhma, narri! Kelpo omaisuutensa käsistään! Mitä se minuun kuuluu! Mistä nyt heti nuo 200,000! Minun täytyy saada apua! Myydäkö hyvät välikirjat halvalla voitolla… Se on hävytöntä… Kirottua!" Hän löi raivoissaan akkunan ristikkoon ja hänen hampaansa kirahtivat… "Siis mene, hanki ostaja! Ei muu auta… Ja kuka?"
Silloin leimahti hänen sielussaan yhtäkkiä: Nyt Hassen luo! Nyt tarjoutumaan! Juuri nyt! Hätä ei lue lakia! Kuka tietää, miksi hyväksi tämä oli! Hasselle! Ehkäpä heidän täytyy nyt lähettää joku Kiinaan ja silloin tarvitaan sitä enemmän minua! Tyyneyttä vain! Pää selvänä!… Minun täytyy kertoa suoraan, mitä on tapahtunut… aivan suoraan! Ja että olin aikonut tulla sinne tarjoutumaan, kun olisin saanut yrityksen onnistumaan… että nyt minun täytyy tulla!… Aivan niin, se on tehtävä!… Koetetaanpa, eikö onnettomuus muutu onneksi!
Hän soitti Sannalle ja käski hänen tulemaan kaupunkiin ja otti kontrahdin kaapista ja lähti Glockengiesserwallille.
Se oli uusi, suuri liikerakennus… leveät marmoriportaat… korkeat ikkunat… hissit liukuivat hiljaa ylös ja alas… tummat ovet ja niissä kiiltävät nimihelat. Eräs konttoristi, joka tunsi hänet ulkonäöltä, laski hänet aitauksen sisäpuolelle ja pyysi odottamaan silmänräpäyksen, sekä toi tuolin. Hän odotti vähän aikaa nuorten miesten kiivaasti ympärillä työskennellessä: kynät rätisivät ja telefooni kilisi kilisemistään; vähän väliä nousi joku ylös ja haki jotain papereita ja toi. Lähettejä tuli ja meni. Päällikön huoneesta, jonka ovi oli raollaan, kuului hillittyä keskustelua. Sodan puhkeaminen oli pannut koko tämänkin konttorin kiivaasen toimeen.
Sitten astui entinen vieras ulos. Herra Hasse saattoi häntä ovelle — ja kun näki Klaus Baasin, tervehti häntä hiukan kummastuneen näköisenä, ja sanoi vieraalle hyvästit ja kutsui Klaus Baasin sisään. Klaus Baas kertoi nyt lyhyesti, mikä kova onni hänelle oli juuri sattunut ja sanoi, että hänen oli mahdoton suoriutua eräästä solmitusta sopimuksesta ilman muiden apua. Eikö herra Hasse olisi taipuisa sitä ostamaan? Ja Klaus Baas veti paperit taskusta ja levitti ne hänen eteensä pöydälle.
Hasse lausui nyt jonkun huomautuksen Arthur Eschenistä ja kumartui sopimusta tarkastamaan ja sanoi heti ensi silmäyksellä: "Mekin näimme tämän päivän tulevan ja onnistuimmepa arvaamaan koko tarkoin ratkaisun päivänkin." Klaus Baas nyökäytti kohteliaasti päätänsä ja Hasse luki sopimusta ja lausui siinä jonkun sanan. Ja sitten hän laski paperin kädestään ja sanoi olevansa periaatteessa kyllä valmis lunastamaan kontrahdin; mutta Klaus Baas antakoon hänen pakista vähän osakkaansa kanssa. Voisiko hän puhua myös Arthur Eschenin menettelystä?
Klaus Baas nyökkäsi päätänsä ja suoristihe hiukan ja sanoi kohteliaasti ja ryhdikkäästi: "Tahtoisin samalla tehdä teille erään ehdotuksen, herra Hasse, jonka voitte hyväksyä tai hylätä, kuinka parhaaksi näette. Minulla oli aikomus erota jo viime vuonna Eschenin liikkeestä ja nyt tämä tapahtuma vahvisti sen päätökseni. Minä liityin siihen neljätoista vuotta sitten neljälläkymmenellä tuhannella ja nyt on minulla yli kaksisataa tuhatta, paitsi osuutta, jota voin tästä välikirjasta odottaa. Te ja teidän osakkaanne tunnette minun toimintani ja nimeni. Samalla kun otaksun, että te osaatte antaa arvon meidän kauppasuhteillemme Shanghaissa ja ettette voi tulla kauan toimeen ilman kolmatta toimimiestä, niin ehdotan, että ottaisitte tämän välikirjan osakkaaksi meidät itsemme ynnä pienen omaisuutemme jossakin muodossa."
Hasse kuunteli ja katseli koko ajan häntä suoraan silmiin. Sitten hän nyökkäsi päätänsä ja vastasi: "Puhun siitäkin osakkaani kanssa."
Klaus Baas jäi odottamaan, ja hänen elämänsä vaiheet vilisivät hänen sielussaan kuin maat, jotka myrskytuulen ajama lintu näkee allaan tulevan ja katoavan. Pois ajatukset! Ja kiukku Arthur Escheniä kohtaan kuohahti taas. Jos nyt täältä tulee kieltävä vastaus: Arthur Eschen oli pakottanut hänet tähän asemaan! Pois ajatukset! Sanna… miltähän Sanna näyttää, kun ilmestyn hänen eteensä konttoriin ja sanon: Nyt olen Hassen liikkeen osakas. Ja miten, kun kohtaan hänet… ja hänet… ja hänet! Pois ne ajatukset! Ja hän katsoi tiukasti ovea.
Sitten tulivat herrat odotushuoneesen, ja toinen osakas, Thielen nimeltä, vielä nuorehko mies, tervehti Klaus Baasia. Hasse sanoi sitten, että he suostuivat periaatteessa hänen ehdotukseensa, mutta eivät voineet loukata kolmatta osakasta, joka oli parantumattoman sairaana, mutta muuten innokas liikemies ja hyvä työntekijä, myöntämällä Klaus Baasille vielä täyttä osuutta; he ehdottivat siis aluksi väliaikaista sopimusta, jonka pian lakattua hän pääsisi varsinaiseksi osakkaaksi. Ja toivoivat, että hän noin kahden viikon kuluessa saisi asiansa selville Arthur Eschenin kanssa, — luvaten mielellään auttaa sovitteluissa — ja että hän sitten siirtyisi heidän palvelukseensa. Silloin oli nimittäin herra Thielenin matkustettava Kiinaan ja ryhdyttävä siellä toimiin. Ja sitten sovittiin, että Klaus Baas tulee tunnin päästä takaisin. Ja hän lähti.
Kun ovi hänen takanaan sulkeutui, niin hyrskähti valtava ylpeys ja riemu kaiken tuskan ja vihan jälkeen! Mitähän Sanna nyt sanoo! Sanna! Entä lapset! Mitä sanoisivat lapset kerran tästä päivästä, sitten kun tulevat suuriksi! Ja hänen ijäkäs äitinsä! Tätä kannatti jo hänelle mainita! Ja Sannan äiti! Nyt hän oli päässyt asemaan, jossa kelpasi! Oliko hän todella syntynyt Heisterbergissä olkikaton alla ja siellä juossut kansakoulun portaita? Hänen hengityksensä kävi raskaaksi hyrskyvästä riemusta, hänen silmänsä loimusivat.
Sellaisin tuntein hän astui konttoriin, silmissä sama loimu. Arthur Eschen istui pöytänsä ääressä ja Sanna seisoi vieressä, kalpeana, katsellen Klaus Baasia silmät suurina, ikäänkuin varoittaakseen: kuule, älä sinä ole niin kova minun veljelleni! Mutta silloin levittikin Klaus Baasin viha ja julma iva jo rajattoman ylpeyden kiihoittamana siipensä. Sanna tuon puolella! Ja hän lausui ylpeästi ja silmät kylmästi tuikahtaen: "Minä tarjosin Hasselle kontrahdin… meillähän ei ole rahaa… Kai siihen suostut?"
Arthur Eschen nyökkäsi päätänsä.
Sitten Klaus Baas meni pöytänsä ääreen ja jatkoi aivan kylmästi ja sydämettömästi: "Minä eroan Eschenin liikkeestä, Sanna. En voi olla veljesi kanssa saman katon alla."
Arthur Eschen hätkähti ja lyyhähti kumaraan. Mutta Sannapa kimmahti:
"Veljeni ei ole tehnyt mitään kunniatonta! Se oli hänen omaa rahaansa!
Sinulla ei ole vähintäkään oikeutta häntä vielä halveksia hänen
onnettomuudessaan."
"Ei", vastasi Klaus Baas, "mitään kunniatonta hän ei ole tehnyt, — jollei kunniatonta ole se, että hän on neljätoista vuotta veltolla työllä tuhlannut tulot, jotka minä olen työlläni hankkinut — hän on ollut vain tuhma! Niin tuhma, että tekisi mieleni mäiskätä hänen kunnon vaarinsa kuva, joka riippuu tuossa hänen pöytänsä päällä, hänen päähänsä… siinä olisi hänelle kaulusta Jungfernstiegillä teikaroidessaan!"
Arthur Eschen nousi kalman kalpeana ylös, mutta hillitsi itsensä ja sanoi lohduttomana: "Minä menen. Minä lienen veltto ja myös heikko; mutta kunniaton en ole!" Ja Sanna, jota oli murhaavasti solvattu, sanoi silmät vihasta säkenöiden: "Kuule, sinä!? Minä näin heti silmistäsi, kun tulit sisään, että sinä… sinä olet ylpeydestä hullu! Sinä… sinä voit vaikka mitä! Sinä et ole vailla mitään! Sinä olet kaikki kaikessa! Sinä olet taas saanut, mitä halusit! Minä tunnen sinun silmäsi! Älä sinä pilkkaa minun onnetonta veljeäni, kuule! Odota sinä, mitä kerran omista tapsistasi tulee! Sinä… sinä… minä en voi rakastaa enää sinua!"
Klaus Baas kalpeni kalpenemistaan. Hänestä tuntui tällä hetkellä: heistä tulee auttamaton ero! Todellisuuden tajunta meni aivan sekaisin: "Mene vaan veljesi kanssa!" hän sanoi kylmästi. "Jää vaan hänen elätettäväkseen!"
Ja hän lähti konttorista ja laskeusi raskain jaloin portaita, ja oli aivan kylmän tyrmistynyt tunteesta: nyt tuli auttamaton ero! Tämä yhtäkkinen kauhea sanasota! Miten se oli kuohahtanut niin yhtäkkiä! Hän seisattui, selvitääkseen edes yhden ainoan ajatuksen, ja kuuli yläoven kolahtavan, ja meni vaan alas, ja rauhoittui toki sen verran, että saattoi kuulla povestaan äänen: siitä täytyy tulla vielä sopu! Mutta sitä hän ei tahtonut tunnustaa, ja hän tuijotti jäykästi eteensä ja ajatteli: se oli kaiken loppu! Mitä se sanoi? Hän ei voi rakastaa minua enää?! Mutta jos hän juoksee jälestäni? En tahdo! Tuollainen ei ole minun vaimoni! Hän on aina ollut sydämeltään minua vastaan! Aina omaistensa puolella! Hän ei ole minua rakastanut milloinkaan!
Ja hän joutui kadulle ja lähti Jungfernstiegille. Raikas, kylmä länsituuli puhalteli. Hän hengitti syvään ja verkkaan, ja hänen päänsä selvisi jo hiukan, ja hän jatkoi ajatustansa: Miten se tuli niin yhtäkkiä? Olenko minä hullu? Juuri kun olin niin onnellinen? Kun yritys Hassella kävi hyvin! Miksi piti minun raadella vielä hänen veljeänsä? Se on hullua! Mutta Sanna on väärässä… aivan väärässä! Mitä hän sanoi… että minä olen ylpeydestä hullu? Sen hän saa sievästi maksaa! Minä… hän ei saa minua halveksia! Minä en tahdo häntä nähdä… en moneen päivään! Annoin hänen kurottaa jo liian korkealle; nyt hänen täytyy masentua!
Ja hän tekeytyi tyyneksi, ja meni niinkuin sovittu Glockengiesserwallille Hassen luo. Siellä keskusteltiin monta tuntia kontrahdista ja Klaus Baasin väliaikaisesta ja tulevasta asemasta ja nuoren lybeckiläisen palvelukseen ottamisesta, ja sovittiin kaikesta. Mutta koko ajan säkenöi Klaus Baasin päässä sekava ajatus, kuin pääsky silmien editse suhahtaen: Minä ja Sanna epäsovussa! Mitä nyt teen tällä onnella? Mitä nyt tulee!
Ja sitten saatiin toistaiseksi asioista sovituksi ja Klaus Baas nousi ylös. Hasse huomasi, että hän oli kiihdyksissä ja arveli: "Teillä on liian hermostuttava päivä takananne."
Klaus Baas vastasi synkästi: "Oli äsken tiukka sananvaihto lankomieheni kanssa, kuten arvaatte. Vaimoni tuli siihen; se on hänestäkin vaikeaa."
Ja sitten hän lisäsi iloisemmin, hyvillään kun nyt muisti ensimäisen keinon hänen ja Sannan keskiseen pulmaan: "Ikävä, että minun täytyy moisella hetkellä esittää teille tällaista! Minun on huomenna matkustettava, yksityisasioissa, joita en voi lykätä, kahdeksi päiväksi kotipuoleen. Torstai-aamuna olen jälleen paikalla… Olkaa hyvä ja lähettäkää sähkösanoma, jos jotain sattuu, Neumünsteriin Rautatiehotelliin."
Ja hän lähti.
Konttorissa ei hänen käydessään ollut ketään. Hän työskenteli siellä vielä tuntikausia prokuristin kanssa, jonka huoleksi jätti eräitä tehtäviä, mitkä koskivat hänen eroamistansa H.C. Eschenin liikkeestä. Ja kun prokuristi sitten meni pois, niin hän kulki tunnin ajan katkeralla päällä huoneesta toiseen ja ajatteli Sannaa ja hänen veljeänsä, aivan pakahtumaisillaan raivosta ja ylpeydestä: että hän merkitsi kymmenen kertaa enemmän kuin koko Eschenien joukko! Että Sanna ei ollut kunnioittanut häntä milloinkaan, oli vain suullaan julistanut hänelle rakkautta ja arvonantoa! Hyvä, että hän kerrankin saisi vähän nöyrtyä! Aivan oikein: hän matkustaa muutamaksi päiväksi kotipuoleen, kesken vimmattua työn kiirettä. Hänellä ei ollut maailmassa mitään muuta kuin kotipuolensa ja sikäläiset vanhat suhteet.
Ja hän istahti pöydän ääreen ja kirjoitti Sannalle lyhyen kylmän kirjeen, ilmoittaen, että hänen oli matkustettava Heisterbergiin ja että hän on torstaina aamupäivällä jälleen konttorissa.
Sitten hän otti matkalaukkunsa ja lähti yöjunalla pohjoiseen.
XXVI.
Seuraavana päivänä iltapuolella hän ajoi veljensä rattailla, joka oli tullut mukaan ja istui hänen vieressään ohjaksissa, hiljaisia maanteitä synnyinkyläänsä kohti. Edellisen illan yksinäinen junamatka ja yön unettomat hetket olivat vaimentaneet ja herkyttäneet hänen tunteitansa ja hillinneet hänen suuttumustaan. Pitkäselkäinen, kömpelö ruuna heilui verkalleen Tavatessaan sivulta toiselle, ja vanhat rattaat kolisivat ja natisivat, ja pyörät läsähtelivät lumisohjussa. Kostean kylmä länsituuli puhalteli heitä selkään.
Petter veli kertoi, miten äiti oli käynyt heillä kolme vuotta sitten, — melkein kahdeksankymmenen ikäisenä. "Ja kuulepas mokomaa, hän tarkasteli koko talon — minä ja Trine ja lapset tassuttelimme jälestä — ja pilkisteli joka paikkaan. Ja kun hän sitten viimein menee padolle — ja koko pesue yhä perästä — ja katselee hanhia, jotka tallustelivat Franzosensandilla, niin tuijaa, että ihme ettei meri paennut hänen edestään piiloon! Mutta kun minä sitten kyyditsin häntä hevosella takaisin kaupunkiin, niin hän tokaisee: Sinä olisit voinut edistyä enemmänkin… niin monina herran vuosina! Ja hän katsoa mököttää vanhan ruunan selkään. Mitähän se oikein minulta vaatisi? Mielestäni me on yritetty aika tavalla! Meillä ei ollut tuhatta markkaa naimisiin mennessämme ja nyt meillä on jo tuossa kuuden tuhannen korvissa, lammaskarjassa ja hanhissa ja muussa! Ei, veli, tunnustan kyllä, että hän on ollut meille hyvä äiti, ja menen toki Hampuriin kun hänestä aika jättää, osoittaakseni hänelle viimeistä kunnioitustani. Mutta monta kertaa olen jo minä sanonut Trinelle, että en tiedä, hiidestäkö minulle on lykätty sellainen äiti!"
Klaus Baas sanoi, että hän kyllä tulee sen kanssa toimeen.
"Niin, sinä!" huudahti Petter Baas. "Se on eri asia! Sinä olet oppinut ja päässyt pitkälle maailmassa! Kalli Dau, joka tässä äskettäin kävi pienen perintöjutun vuoksi Hampurissa, kertoi kuulleensa, että sinä muka kohta olisit Hampurin rikkain mies! Minä sanoin, etten minä tiedä, miten oli asian, ja mitäs se minuun kuuluikaan! Sanoin, ettet sinä ollut milloinkaan heilutellut rahamassiasi minun nenäni edessä, niin että olisin nähnyt rahojasi, vaikka onhan tässä ottanut monasti hyvinkin tiukalle, sanoin, olisin maksanut korkoa ja jonkun vuoden päästä kaikki takaisin. Nyt en enää apua tarvitse, sanoin, nyt olen mäelle päässyt."
Kylän laidassa laskeusi Klaus Baas rattailta ja Petter lähti takaisin matalaan olkikattoiseen majaansa. Ja kauan seisoi Klaus Baas märässä lumisohjussa, katsellen hänen jälkeensä: Petter-veikko oli nähtävästikin viime sanojaan lausuessaan kohonnut juhlalliselle tuulelle, sillä hän katseli kolisevilta rattailtaan mahtavasti ympärillensä kedoille ja huiskutteli ajatuksissaan huvikseen piiskaansa. Hänestä tuntui huomattavastikin hyvältä, että hän oli lopultakin tullut ilmaisseeksi veljelle odottaneensa joskus häneltä apua! Katsopas vaan! Hän oli vieraampi ja kylmempikin minulle! Jaha… jaha! Kyllähän se niin on… että hän kaivoi olkipatjasta silloin viimeiset penninsä!… Niinhän se… mutta hän oli silloin nuori… eikä suinkaan liikemiehen alku… Klaus Baas puraisi huultaan ja katsahti vielä loittonevia rattaita. Sitten hän kääntyi ja asteli miettiväisenä kylään.
Hän silmäili kaikkea, joka taloa, joka puuta ja joka ihmistä, tunsikohan noista enää mitään, ja mitä sukua he olivat…? Tuossa oli synnyinkoti melkein muuttumatonna, hietaisen maantien rinnassa! Tuolla, pienten, himmeäin akkunaruutujen takana, oli hän nukkunut lämpöisinä, kirkkaina kesäöinä… ja talvella kun myrsky akkunaan puuskahteli. Nyt nukkuivat siellä toiset lapset! Kas tuolla seisoi pikku poika portilla, jonka pielessä hän oli ennen seisonut, ja puristi lumipalloa ja tavoitti heittää hänen pientä koiraansa… vieras ja outo paitaressu, aivan vieras! Klaus Baas katseli kummastellen pientä tummaista asumusta ja kääntyi ja läksi. Kirkko oli vielä ennallaan, sen ympärillä nuo korkeat, lehdettömät, harmaat poppelit, joiden latvat länsituuli oli sukinut itää kohti. Niiden juuressa kuoppainen hautausmaa, harmahtavan, valkean lumen kattama kuin ohuen, repaleisen hurstin alla. Ja matala, punainen aita, jossa oli pyöreistä kivistä koottu kivijalka. Mutta missä ne, jotka muinoin täällä leikkivät? Velimies oli kertonut: harva kotopuolessa, toiset muilla mailla, muutamat jo kuolleet, elämän naakkasilla ollessa ehtineet ensimäisinä vihreän nurmen kätköön. Kaikki vierasta… vierasta! Toisellaiseksi hän oli tuloaan ajatellut! Nyt tuntui kuin kotiseutu olisi häneltä kokonaan mennyt! Kuin hänellä ei olisi täällä enää mitään tekemistä! Kaikki katsoi häntä murjotellen, tahtomatta puhua, — tai kuin mykkä, joka ei puhua voi! Nähtävästikään ei hänellä ollut mitään muuta kuin pesäsensä Blankenesessa! Hänen rakas kotinsa! Rakas vaimonsa. Itsepäinen ja korskea! Mutta hän itse ei vähemmän! Ei vähemmän! Paljon enemmän! Hän oli tehnyt työtä paljon ja häntä oli seurannut onni… siitä tulee noin… niin… hiukan mahtavaksi ja… paksuksi sisäisesti… Sanna oli kai oikeassa! Hänen silmänsä oli terävä eikä pettänyt. Hänen oli tultava nyt vähän ystävällisemmäksi, ymmärtävämmäksi muille ihmisille, ja heidän luonteelleen… Niin… ja elämä oli muuttuva vihdoin rauhallisemmaksi ja leppoisammaksi, hiukan verkkaisemmaksi… Hän oli alistuva Sannan edessä ja tarjoova rauhaa! Olipa hän nyt saavuttanut vihastaan jo runsaat hedelmätkin!
Hän katseli vielä hyvän aikaa hiljaista kirkkomaata ja kirkkoa ja rovasti Jensenin rappeutunutta hautakummmelia ja matalaa aitaa — ilta jo hämärsi. Sitten hän vaelsi surullisin mielin kylästä maantielle ja sieltä pienelle pysäkille.
Kun hän noin tunnin ajan päästä tähysti ulos junan akkunasta, niin hän eroitti pimeän päättyessä tummana hahmona kömpelön kirkontornin ja sen lähellä kastanjakujan, joka oli kasvanut hyvin korkeaksi. Hän lähti asemalta ja meni torille, ja katseli surullisin silmin entisiä tuttuja taloja ja kapeita sivukatuja. Miten täällä on pientä, hän ajatteli, miten onneton sinä sait olla täällä! Tuossa oli kauppatori ja tuossa hiljainen kuja, joka vei marskimaalle. Ja tuolla oli sivukadun varrella sama pieni punainen talo puutarhoineen, jossa hänestä oli kehittynyt aviohuolissa ja vastuunalaisessa työssä ja hyväin kirjain ääressä mies. Sinne oli nyt jälleen Martje Ruhland muuttanut lapsineen. Vanhukset olivat kuolleet ja liike joutunut toisiin käsiin. Mutta hyvinvoipa veli oli tullut liikkeesen prokuristiksi ja pieneksi osakkaaksi; ja Martje hoiti veljen taloutta.
Klaus Baas seisoi ja epäröi, menisikö sisään? Mutta se oli painostanut jo niin kauan hänen sieluaan: hän tahtoi astua kerrankin rehellisesti heidän eteensä ja lausua ystävällisen sanan ja näyttää ja kertoa heille, mitä hänestä oli tullut, ja kuinka paljon työtä ja tuskaa siinä oli ollut.
Veli tuli valaistusta perhehuoneesta häntä vastaan ja antoi reippaasti hänelle kättä. Martje Ruhland seisoi sievänä ja lempeän hiljaisena kuin ennenkin tuolinsa vieressä ja pyysi tyttömäisesti ja ystävällisesti häntä istumaan. Mutta ennenkuin Klaus Baas ehti istua, tuli sisään kahdeksantoista-vuotias tyttö, äidin ilmeinen kuva, hiukan häntä pitempi, suuri, puhdas keittiöliina edessä: tervehti häntä vaieten ja liikutuksetta, puristaen jäykän kohteliaasti ja varovasti hänen kättänsä. Sangen suurella, pyöreällä sohvapöydällä, jonka ääreen Klaus Baasia pyydettiin, oli teekeittiön vieressä iso pino sikarilaatikon kappaleita ja lehtisahoja ja sinertävää kalkkipaperia; ja äidin ilmeinen kuva istahti häntä vastapäätä ja jatkoi lehtisahaustyötään, sillaikaa kun äiti kaateli teetä kuppeihin. He huomattavasti mahtailivat nyt, kun he muka pystyivät muuhunkin kuin pitsiä nypläämään, jonka tähden Klaus Baas oli aikoinaan ollut niin vihoissaan: ja he juttelivat hartaasti ruokailuajoista ja teenjuonnista ja nukkumisesta, koettaen kaikessa ystävyydessä ja kaikin tavoin osoittaa hänelle olevansa nyt täydellisesti onnellisia, — sekä miten heidän onnensa oli saatu, sitten kun Klaus Baas oli poistunut ja jättänyt heidät rauhaan. Veli oli istahtanut pöydän ääreen, hänen paikkansa oli merkitty suurella, kannekkaalla olutsarkalla, jonka nuori neito oli hänelle tuonut.
Klaus Baas, jolle tämä oli odottamaton, haavoittava huomio, kysyi, ei alentuen ja tuttavallisesti kuin oli aikonut, vaan hyvin kohteliaasti ja hieman arkaillen minkä mitäkin: vanhempain kuolemasta ja sairaan sisaren voinnista — ja miten liike menestyi ja kuinka yleensä voitiin. Ja sitten hänen oli kertominen vähän Heini Petersistä ja hänen liikkeestään. Koko ajan hyrrytteli nuori tyttö kasvot välinpitämättöminä sahalla ja santapaperilla hellittämättä koristuksiaan: hänen tarkoituksensa oli kai saada isä kaikin mokomin huomaamaan hänen valmiit ja keskeneräiset tuotteensa, mitkä muuten olivat verrattain hengettömiä ja merkillisiä. Klaus Baas tunsi pian itsensä aivan vieraaksi, jopa suorastaan häiritseväksi olennoksi näissä sievissä, säröttömissä puitteissa, ja hän odotti vain tilaisuutta päästäkseen pois. Vähän ajan päästä astuikin sisään nuori, laihanlainen mies, joka esiteltiin Klaus Baasille puutavaraliikkeen konttoristina ja äidin kuvan sulhasena. Nuorukainen tiesi nähtävästikin, ken vieras oli, mutta taipui sievästi kohteliaisuuteen ja ystävällisyyteen, joka oli yhteisessä perheneuvottelussa päätetty, "kuin ei mitään olisi tapahtunut", kuitenkaan ei sydämestään, vaan kohdellen hiukan ylemmyydellä Klaus Baasia, kuten velvollisuutensa unohtanutta isää ainakin. Ja istahti sitten rakkaisensa viereen ja alkoi sahata hyrryttää ja santapaperilla rapsuttaa ja kuiskuttaa hänen kanssaan. Kun vieras oli kuunnellut vielä piirin mielipiteitä yleisestä taloudellisesta asemasta, katsoi hän lähtöajan tulleen. He antoivat hänelle hyvin soveliaan ystävällisesti kättä ja Martje Ruhland pyysi häntä vielä hyväntahtoisesti viemään terveisiä kotiin. Ja sisarukset saattoivat häntä kuistille. "Me istutaan nyt joka ilta tällä tavalla", sanoi Martje Ruhland hennolla, samealla äänellään, ikäänkuin kehaisten: jos olisit ollut toisellainen, niin olisi nyt oltu onnellisia. Klaus Baas nyykäytti päätänsä ja sanoi iloitsevansa, kun oli tavannut Martjen niin onnellisena, ja meni.
Ulkona lehdettömässä kastanjakujassa hän kääntyi lumisohjussa vielä katsomaan taakseen valaistuihin akkunoihin ja pudisteli päätänsä. Tuo oli siis Martje Ruhland! Tuo varma, pieni porvarisrouva! Hän oli tullut muka lohduttelemaan ja rohkaisemaan! Ah, hyväinen aika! Martjehan oli melkein varmempi kuin hän itse! Istuu tuolla akkunan takana tyytyväisenä tyttärineen, joka on hänen henkensä kuva! Totisesti hän olisi voinut jättää tämän vierailun tekemättä! En sovi hänelle eikä hän minulle! Mutta minulle sopii se Blankenesen nainen! Jota solvaisin vasten kasvoja… silmittömästi! Eikö hän saa puolustaa ainoata veljeänsä? Mitä minä hänen silmilleen syysinkään! Vaan sainpa kerrankin kuulla, mikä olen miehiäni! Parasta kun menen kohta huomisiltana takaisin kotiin! En siedä olla riidassa rakkaimpieni kanssa! Ainoan, mitä minulla on koko maailmassa! Mutta antaa hänen katua pari päivää… se on hänelle parhaiksi!
Hän meni yöksi pieneen majataloon, jossa ei kukaan häntä tuntenut, ja matkusti sitten seuraavana aamuna hitaalla paikallisjunalla itään; lakeus muuttui vähitellen kumpuiseksi ja hedelmälliseksi ja metsäiseksi. Puolelta päivin jouduttiin ihanille järville, korkeiden pyökkimetsäin laaksoihin. Ja siellä oli sinisen järven rannalla, kesäisin auringon autereessa hohtavan, mutta nyt harmaan jään kahliman, Doris Rotermundin kylä.
Klaus Baas oli kuullut jo vuosia sitten, että hänen miehensä oli jättänyt kauppa-alan ja hankkinut omilla ja vaimonsa rahoilla täällä tilan, joka menestyi, jos ei juuri loistavasti, kohtalaisesti. Hän ei ollut monissa omissa huolissaan silloin ajatellut sen enempää asiaa. Minkälainenhan Doris Rotermund nyt oli, ja kuinka hän ottaisi hänet vastaan? Hän tarkasteli otsa rypyssä tummain olkikattojen jonoa ja tähysteli Doris Rotermundin taloa. No olkoon menneeksi! Hän tahtoi nähdä, kuinka tuttu jaksoi, sekä näyttää kultasepälle, mitä hänestä oli tullut.
Kun hän asteli kylään erään puutarhan aitaviertä, niin hän näki järven rannalla kohvaisella jäällä noin kaksitoista-vuotiaan sievän tytön, päästämässä luistimia jalkineistansa; ruskeat hiukset olivat valahtaneet olkapäiltä rinnoille. Hän tunsi tytön kohta vartalon pontevuudesta ja pään sirosta muodosta ja kysyi: "Kuules, missä isäsi asuu?"
Tyttö kohotti levollisesti päätänsä ja lykkäsi hiuksensa hitaasti korvallisen taakse ja viittasi pään nyykäyksellä tuonne raitin päähän, jonne hänen silmänsä olivat suunnatut. "Tuolla kylän ylälaidassa", hän sanoi ja painui jälleen askareesensa.
Klaus Baas ajatteli: Yhtä lyhytsukainen kuin äitinsäkin! Ja hän jatkoi:
"Voivatko isä ja äiti hyvin?"
Tyttö nyykäytti ylös katsomatta päätänsä ja vastasi: "Hyvin." Sekä jatkoi työtään.
"Minä tahtoisin tulla teille", sanoi nyt Klaus Baas, "etkö opastaisi minua? Et suinkaan sinä enää luistelekaan."
Tyttö nousi ja lähti hänen kanssaan, järjestellen ja väännellen yhä luistimiaan.
Siellä oli hedelmätarhassa pitkä, vanha, punakattoinen rakennus. Ja sievä tyttö alkoi Klaus Baasin vieressä hihkua kuin mikä intiaani, varmaankin ilmoittaakseen pikku sisaruksille tulostansa.
"No", kysyi Klaus Baas eteisessä, "missä nyt muut on?"
Tyttö kuunteli vähän aikaa matalan kotinsa eteisessä ja sanoi rauhallisesti kuin äiti: "Ne on salissa, äiti leikkii niiden kanssa."
Klaus Baas kuulikin nyt talon perältä kirkkaita lasten huutoja, ja kun tyttö aukaisi oven, niin hän sai ihailla kotoista, hauskaa näkyä. Doris Rotermund istui avarassa, kohtalaisen lämpimässä pirtissä, joka oli varmaankin lasten leikkihuone — se oli näet niukasti kalustettu ja yhdessä nurkassa oli jonkinlainen intiaanivigvami. Hänellä oli yllä sininen villapuku ja hän istui penkillänsä hiukan kumarassa, kädet helmassa, ja katseli tarkkaavasti ja loistavin silmin lapsiansa, jotka leikkivät apposen alasti hänen edessään. Hän oli yhdistänyt leikkiin aika vaaran: oli pistellyt sinne tänne vanhan lankkulattian rakosiin kesällisiä, kuivia polttiaisen oksia. Ja nyt hän juoksutti lapsia leikin sääntöjen mukaan polttiaisten välitse ristiin rastiin, ja kullakin näkyi olevan oikeus houkutella toisia vähän vaaraan, jos uskalsi omalta nahkaltansa. Se oli tiettävästikin leikki, jota harjoitettiin innokkaasti kesäaikana hedelmäpuutarhassa, — mutta nyt kuihtuneessa muodossa sisällä, surullisen talvihämärän ratoksi. Isoimmat lapset, noin kymmenvuotias tyttö ja poika, — ne olivat varmaankin olleet tuon solkikoristeen malleina, — juoksivat paraikaa ristiin rastiin posket hehkuen. Ja pienemmällä oli aika hätä: hän kohotteli tuskissaan jalkojaan ja oli pillahtamaisillaan itkuun. Talvipäivän niukka, himmeä hohde valaisi karusti hilpeää, leikkivää lapsiparvea.
Doris Rotermund tunsi hänet heti ja katsoi häneen totisesti ja sanoi:
"Sepä oli harvinainen vieras?"
Klaus Baas vastasi: "Tahdoin nähdä teitä vielä kerran, vain hetkisen, ja tietää, kunka voitte." Ja hän kertoi emännän vieressä seisten tuosta solki-ostoksesta.
Doris Rotermund kuunteli häntä hievahtamatta. Ja sitten hän kutsui lapsia yksitellen luokseen, ja sanoi heidän nimensä, ja katseli vaieten, kun Klaus Baas silitteli heidän poskiansa. Nyt kertoi Klaus Baas vaimostaan ja omista pienokaisistaan. Doris Rotermundille näytti kaikki olevan melkein tuttua: hän oli kysellyt Klaus Baasista uutisia joskus Hampurissa käydessään.
Puheltuaan jonkun aikaa Doris Rotermundin kanssa tunsi Klaus Baas selvästi, että toinen oli hänelle vieras ja kylmä eikä tahtonut olla kahden hänen kanssaan. Sitten Klaus Baas nousi lähteäkseen, toivoen kuitenkin saada vaihtaa edes pari sanaa hänen kanssaan kahden kesken. Doris Rotermund saattoikin häntä eteiseen. "Te olette toisellainen kuin silloin viimeksi", sanoi Klaus Baas.
Doris Rotermund otti kahden vaiheella hattunsa ja jakun ja kysyi minnepäin Klaus Baas oli matkalla. Ja lähti sitten saattamaan. "Minä voin näyttää teille oikotien", hän sanoi.
Ilma oli vielä selvä ja kuulas, mutta lännessä uhkasivat jo räntä- ja lumipilvet. Doris Rotermund opasti Klaus Baasia lehdettömän, märän puutarhan läpi raitille ja sieltä kylän halki nummelle, suurissa mutkissa polvittelevalle tielle. Klaus Baas olisi niin mielellään halunnut jutella tuttavallisesti hänen kanssaan, mutta toisen jäykkä asento ja kylmä ilme vaativat häntä vaikenemaan: hän ei tavannut lähtökohtaa. Kun he sitten olivat nousseet harjun laelle, osoitti Doris Rotermund kaukaista kylää ja sanoi: "Käykäähän tuota kylää kohti"; ja karttaakseen muuta puhetta, selitti tarpeettoman seikkaperäisesti: "Sen nimi oli Vinkkelin kylä ja täältä katsoen se nimi on paikallaan, sillä kylä on, niinkuin näette, aivan noiden kahden metsävaaran kulmauksessa." Ja sitten hän ojensi päättävästi Klaus Baasille kätensä.
Klaus Baas ei hänen kättänsä hellittänyt, vaan sanoi kasvot synkeinä: "Kun minulla oli puoli vuotta sitten tuo solki kädessä, niin tunsin sanomattoman sisäisen käskyn, että minun oli tultava vielä kerran näkemään sinua. Ajattelin: sinä saat vielä iloita rauhallisuudesta ja vakavuudesta ja luonnollisuudesta, joka häntä ympäröi; se virkistää sinua. Nyt olen tässä ja näen sinut jälleen. Ja sinä olet minulle vieras."
Doris Rotermund katseli häntä, ei niinkuin ennen, käydessään hänen rinnallaan nuoruuden kukoistuksessa, vaan taiteilijan tavalla, joka turhaan etsii sielunsa ilahuttajia, kauneuden piirteitä, — ja vastasi: "Silmissä ja otsalla ja suun ympärillä on veto, jota ei pitäisi olla."
"Oh", huudahti Klaus Baas kiivaasti, "minä olen saanut ajatella ja tehdä työtä ankarasti, Doris Rotermund! Tie oli jyrkkä ja pysty. Ajattele, minkälaisesta kodista ja koulusta ja ympäristöstä olen kohonnut!"
"Joskin täytyy kohota mäkiä", vastasi Doris Rotermund hiljaa, "niin ei saa kuitenkaan rumentaa ja repiä vaatteitaan… Me naureskelimme silloin synnille — jos vielä ehkä muistatte —: tämä on nyt minusta synti! Mitä auttaa ihmistä, vaikka hän paljon ulkonaisissa voittaisi, vaikka koko maailman, kun hänen sielunsa tulee rumaksi, tarkoitan: ahtaaksi, kovaksi, rauhattomaksi."
Klaus Baasin tunteet kylmenivät. "No niin", hän sanoi, "näin siis jätät minut?" ja ojensi hänelle jälleen kätensä.
Doris Rotermundin silmiin tulivat kyyneleet. "Minä muistan nuoren miehen, joka oli katkonut kahleensa", hän sanoi, "ja oli kolmenkymmenen ikäisenä etsimässä onneansa, jolloin minä voin häntä auttaa. Nyt palaa luokseni hampurilainen kauppias, joka tietää, miten rahaa tehdään."
Doris Rotermund kohautti olkapäitään kuin sanoakseen: ja mitäs kummaa se! Ja lisäsi: "Tomuisena ja silmät tylyinä!… Eikä teillä ole niin moneen vuoteen ollut aikaa yhtään tiedustella minua."
Klaus Baas pudisti hänen kättänsä ja lausui synkällä uhmalla: "No hyvä.
Minun ei olisi pitänyt luoksesi tulla."
Doris Rotermund nyykäytti vaieten, vedet silmissä päätään, antoi Klaus
Baasin käden luisua kädestänsä ja poistui.
Klaus Baas meni hiljalleen notkoa ja kylää kohti, jonka Doris Rotermund oli hänelle neuvonut. Kylän nimestä hänen mieleensä oli johtunut, että sieltähän se arka, tumma tyttö oli kotoisin, jonka hän oli silloin Mühlenstrassen varrella nappiotsana ja kirjanpitäjänä kavaltanut, vernissatehtailijan liikkeessä ollessaan. Teko oli jättänyt hänelle synkän muiston — ja hän ajatteli tyttöä aina, kun kulki Mühlenstrassen kautta tai kun hän näki jonkunmoisen samannäköisen naisen. Muuten tuntui hänen elämänsä, kaikista syrjähypyistä ja monista turhista kuohahduksista huolimatta, kunnialliselta, oikeutetulta ja hän itse onnensa ansainneelta: mutta tämä tapaus siinä oli pahaa! Se oli johtunut ikäänkuin mistä hänelle aivan vieraasta luonnosta, ja kuitenkin se oli merkitty juuri hänen elonsa kirjoihin! Nyt oli ajateltava sitäkin. Juuri nyt, kun hän oli muutenkin saanut kokea niin paljon epäystävällisyyttä! Tuo hiljainen kylä oli hänen kotipaikkansa. Hän tahtoi tiedustella häntäkin! Ehkäpä kohtaisi taas uusi epäystävyyden kolaus! Miksipä ei?! Yhä lisää vain! Mutta ehkäpä kävisi vielä hyvinkin, ehkä niin hyvin, että hän voisi vaikka nauraa! Pieni ilon nauru ei tosiaan haittaisi!
Hän tuli kylään ja kulki pitkin raittia ja kysyi vastaan tulevalta koulukkaalta tytön kotitaloa, mainiten sukunimen. Pienokainen osoitti erästä taloa vähän matkan päässä, jonka navetan ovi oli auki: joku nainen liikuskeli hämärässä välisessä sanko kädessä. Klaus Baas näki, että se sievä pieni tuttu se ei ollut, mutta kun hänen teki välttämättä mieli kuulla hänestä, niin hän meni ovelle ja kysyi, oliko emäntä erään neidin sukua, joka noin kakskymmentä vuotta sitten asui Hampurissa, Mühlenstrassen varrella?
Nainen pyyhki nyt märkiä, leseisiä käsiänsä ja vastasi hiukan jännityksessä ja epäluuloisesti: "Kyllä, se oli minun sisareni."
Nyt Klaus Baas kysyi: "Ja missä hän nyt on?"
"Niin", vastasi emäntä ja astui sivummalle paremmin vierasta nähdäkseen, "hän oli siellä kihloissa, mutta panettelijat rikkoivat välit. Sitten se oli yhden vuoden Kielissä eräässä toimessa… ja nythän se on kuollut."
Emäntä oli niin puhuen vienyt vieraan yksinkertaiseen pirttiin ja Klaus Baas ajatuksissaan seurasi häntä. Emäntä meni sitten matalalle kaapille, jota peitti virkattu liina, ja otti sen päältä kiiltäväkehyksisen valokuvan sekä näytti Klaus Baasille. Ja pitkä, komea Klaus Baas, joka ei ollut köyristänyt niskaansa kellekään ja millekään koko Hampurissa, piteli nyt kuvaa kumarapäin ja arasti ja lausui soinnuttomalla äänellä: "Niin, hän se on… tunsin hänet ennen… ja muistan hyvin."
Sillä välin oli isäntä, joka kuului kolisseen navetan perällä, tullut jälestä pirttiin: hän oli pienikokoinen, teräväsilmäinen, piippunysä leukapielessä. Isäntä oli puheliaampi ja avomielisempi kuin emäntä ja sanoi: "Se oli niin alakuloinen ja arka sieltä Hampurista lähdettyään, ja viimein se tuli vähän omituiseksikin; asui tässä vastapäätä, elätti henkeään pyykin pesulla ja ompeluksilla. Ja yhtenä talvena jokin naiskutkale levitti huhua, että hän muka pitäisi miehiä, ja silloin se lähti kotoaan ja kuleksi monta päivää pitkin kankaita. Me emme tienneet siitä emmekä toki arvanneetkaan, että hän olisi tullut sekapäiseksi: luulimme hänen menneen vain Kieliin. Ja mitäs muuta: me mentiin hänen asuntoonsa ja koottiin kamppeet säilöön ja pantiin sitten talo lukkoon. Mutta huomispäivänä kertoi naapurin emäntä, joka oli sairas eikä saanut yöllä unta, nähneensä hänen kulkeneen kuutamossa kotiinsa päin; ja puolenpäivän seutuvilla hänet löydettiin kankaalta, oli paleltunut. Oli raukka koettanut varmaankin päästä yöllä kotiinsa! Herra kulta! En mene eläessäni enää tukkeamaan toisten ihmisten ovia! Olihan se tosin muutama päivä sitä ennen sanonut, että maailma on niin paha… Se oli vähän liian heikko ja hento tähän maailmaan."
Klaus Baas sanoi, että sehän oli surullista… moinen loppu hänen pikku tutulleen. Ja asetti kuvan hiljaa kaapin päälle, ja antoi kättä ja meni.
Hän tuli takaisin raitille ja silmäili pientä taloa, jossa "pikku tuttu" oli asunut. Ja sitten hänessä kiehahti hurja raivo! Piruako minä ravaan täällä nuuskimassa Holsteinin joka loukkoa!! Mitä minulla on täällä tekemistä?? Tuliapa muka katsomaan, onko konnantyöstä kasvanut kaunis vilja! Vielä kerran huvittelemaan tuolla poloisella raukalla! Sehän on järetöntä! Kerrassa mielipuolista! Raivohullua!! No: nythän sen näit! Sait pääsi pusketuksi läpi! Siitä sen näit!
Sitten hän alkoi tyyntyä. Ja tunsi, että hän tuolta pikku kylästä oli saanut hartioilleen rikoksen! Ja että hänen täytyy kantaa sitä aina, keventymättä! Jaha, vain niin kävi siis! Vai kävi siis! Että minä olen tuhonnut ihmiselämän! Tuon pienen, hennon, kiltin raukan. Surmannut! Vain pilanpäiten — mahdottomasta ylpeydestä. Kas, minähän olen vahva, ja väkevä ja suuri, ja sitä minun toki täytyy näyttää! Olihan minun toki silloin osoitettava, mikä olin miehiäni! Olihan minun toki hämmästytettävä tuota vanhaa kääkkää! Ja toissapäivänä minun piti toki rusikoida kelpo vaimoani! Sillä minä olen suuri ja väkevä ja kaunis! Ja sekös pitäisi jättää näyttämättä! Mitä muuta varten minä muka sellainen olisin? Luonnollisesti minun on oltava ylpeä ja korskea kuin sotaorhi! Kuinka hieno olinkaan Sannaa kohtaan? Joka on paljon jalompi ja parempi kuin minä. Ja Arthur Escheniä? Ja Heini Petersiä, hänet tavatessani? Sillä minähän olen luja ja kaunis ja suuri! Mutta Arthur Eschenin ja Heinin tunnolla ei ole sitä, mitä minun!
Hän oli tullut kylän päähän, kahden tien risteykseen. Lapsiparvi seisoi lumisohjussa tuvan seinustalla. Klaus Baas kysyi heiltä, mikä tie vei Neumünsteriin? Suuremmat viittoilivat ja neuvoivat hänelle tietä; mutta sillaikaa aprikoivat pienemmät keskenänsä: "Mikä herra se tuo on?" "Mikä lie", vastasi toinen, ja lisäsi, kai hänen pituuttaan ja uljasta asentoaan ihmetellen: "Kuningas!" Mutta kolmas käytti sanaa, jonka oli kuullut koulussa, vaikkei sitä ymmärtänyt, ja lausui vanhan vakavasti: "Se on vaeltaja." Klaus Baas kuuli sen ja hän toisti katkerasti mielessään: "Niin, vaeltaja!" Ja hän painui yksinään illan hämäriin.
Oikea holsteinilainen maantie: suora kuin nuora ja auhto, ja varsilla siellä täällä vaivaisia istukaspuita. Lumiräntä suomi kasvoihin. — Aina minä olen ollut ylpeä ja korskea, hän ajatteli. Oikea Baas-herra ja Baas-narri! Jo poikasleikissä haaveksin olevani Venäjän keisari! Ja sepitellessäni junneille valetta Grossneumarktilla! Ja puikkiessani nuorena klovnina St. Paulissa! Ja Trimbornin konttorissa päivällislomilla kaapaten tähtiä lakillani! Ja juuri onnen hetkillä se rehoitti kuin rikkaruoho! Viimeksi toissapäivänä, jolloin teki minut aivan raivohulluksi! Ylpeydestä! Mutta nyt sain kerrankin nenälleni.
Hyvä vaan, että sen tiedän nyt, hän synkästi ajatteli. Se on terveydeksi vaan! Ihmisen täytyy olla elämästään selvillä; totuus edessä kuin päivä! Pois salaamiset ja vekselinlykkäykset! Minä olen tuhonnut ihmisen! Tappanut! En tiedä, onko Jumalaa ja haudantakaista. Eikä se tosiasiaa auta. Sillä se on ensiksikin tapahtunut, ja toiseksi: se on minun asiani, ainoastaan ja yksin minun asiani. Minä en tosin sitä tarkoittanut, ja monasti sellainen päättyy hyvin. Mutta nyt kävi näin!
Hän puursi ripeästi märässä lumisohjussa. Tuollainen suora, päätön holsteinilainen maantie — vaivaisia, vinoon vääntyneitä puita silmän kantamiin — se on kuin tehty juuri moisia itsetutkisteluja varten: siellä ehtii tyhjentämään maljan pohjasakkaan! Yhä, yhä eteenpäin vei tie, vei kuin maailman loppuun. Niin paljon ajattelun aikaa ei Klaus Baas ollut saanut lähes kahteenkymmeneen vuoteen, siitä, kun saattoi mielisairasta kälyä Schleswigiin. — Hyvä vain, hän toisti, että nyt sen tiedän! Sillä itse onnettomuus oli tapahtunut kauan sitten: minä en vaan siitä tiennyt. Se juoksi kuitenkin kuin musta, paha varjo kintereilläni ja vieressäni aina: nyt sain sen kiinni ja tiedän, mikä se pahahenki oli… Vanhempani olivat kunnon ihmisiä, minä jaloa talonpoikaisaatelia. Isäni oli kevytluontoinen ja hyvä; äitini kova ja uskollinen. Niistä tuli sulatettuna hyvä sekoitus. Mutta yksi sillä oli vika: liika ylpeys. Niinkuin monet saavat perintönä luuvalon ja huonon kuulon, niin minä ylpeyden. Se on pienuudesta asti nostanut minussa nokkaansa, kuin kimaltava, kirjava käärme! Minä en ole sitä huomannut, minä en ole sitä karttanut, vaikka kelpo äitini koetti jo tappaa sitä hiilipihdeillä lapsena ollessani. Mutta nyt. Jopas tuli koko mato näkyviin! Jättiläiskäärme, sanovat, kuului syöneen ihmisen ja kuului aikoneen toissapäivänä nielaista rakkaan vaimoni! Mutta nyt sen niskat katkeaa! Henki pois vaan, ei auta! Sen kauniin, pöyhkeän madon minä nitistän nyt tässä — yksinäisellä Holsteinin maantiellä! Pihti niskaan vaan! Nyt siitä tuli loppu! Klaus Hinrich Baas! Niin vajonnut! Ja viidenviidettä vanhana!
Niin pakisi Klaus Baas itsekseen. Iltamyöhällä joutui hän
Neumünsteriin.
Hän meni Rautatiehotelliin katsomaan, oliko siellä mitä ilmoitusta Hasselta, jota hän kuitenkaan ei pitänyt mahdollisena. Ja hän aikoi sitten iltajunalla matkustaa Hampuriin, sillä hän kaipasi nyt kuvaamattomasti Sannaa ja lapsia. Nyt tahdon olla heille oikein hyvä, hän ajatteli.
Ihmeeksi odottikin hotellissa kirje. Hän avasi uteliaasti sen ja luki sitä portaita alas astuessaan, luki ja luki — ja hänen silmänsä tulivat yhä kummastuneemman näköisiksi: Hassen shanghailainen liike oli sähköttänyt, ettei saatu asiaa selville lybeckiläisen kanssa; siksi oli Klaus Baasin itsensä matkustettava sodan ajaksi Thielenin paikalle Kiinaan; matkalle lähdettävä New-Yorkin kautta helmik. 22 p:nä…
Klaus Baasin päätä huimasi ja hänen ruumiinsa vapisi. "Kymmenen päivän päästä Kiinaan! Ehkä vuosikausiksi… Ja nyt!!"
Hän astui asemasaliin, lunasti piletin, ja käveli asemasillalla edestakaisin, ja meni junaan ja tiesi tuskin, mitä teki. Kymmenen päivän päästä Kiinaan! Nyt!! Nyt kun hän tahtoi ja hänen täytyi tehdä niin paljon hyvää ja oikeudenmukaista! Kun hän halusi elää rauhallisemmin ja kauniimmin! Nyt, pois… ehkä ikipäiviksi! Se oli katkeraa ja kovaa!
Juna kiitää rymyytteli pimeässä yössä, ja lumisade vilisi rapisten akkunain ohi. Matkustajat nukkuivat tai torkkuivat omissa mietteissään. Klaus Baas tuijotti kalseasti ulos pimeyteen, ja hänen sielunsa kuohui perustuksiaan myöten ja hän mietti raskaasti:
Nyt siis… sekin oli vielä kestettävä! Kaikki, kaikki yhtaikaa! Entiselämän kaikki teot, ja lisäksi tämä ero! Kaikki otettava vastaan! Eikä lannistuttava eikä paaduttava! Tehtävä lempeästi, rauhallisesti kaikki, mitä vielä voi! Ja jos on vielä jälellä kymmenen päivää, niin, vaikka vain pari kolme olisi, niin on käytävä sen aikaa tietä, jonka oikeaksi tietää. Jos ikuiset vallat sitten olivat päättäneet tai sallineet, että hänen oli, näinä viime päivinä niin paljon karvasta koettua ja kun hän nyt kerrankin tahtoi sovittaa kaikki, poistuttava, ehkäpä kuolemaan, niin hyvä! Hän ei valita. Hän koettaa vielä tällä lyhyellä ajalla tehdä vakaasti ja varmasti kaiken mitä voi! Kaipa ikuiset vallat jättäisivät sitten hänet rauhaan, kävi hänelle kuinka tahansa. Hän tahtoi vastata teoistansa ihmisten ja Jumalan edessä — jos Jumalaa oli. Hän ei aikonut antaa itseään musertaa, ei tämänpäiväisten synkkäin tietojen, ei hänen ja vaimon välisen riidan, ei Kiinan. Hän ei tahtonut karata kuin kehno renki auraltaan, ei huikennellen elämästä ja maailmasta: hän aikoi seista urheana ja hyvänä paikallaan niin kauan kuin sai sen pitää. Se riittää, että seisomme horjumatta maan kamaralla ja että meillä on hyvä tahto. Ihmiselle ei voi tulla mitään, kaikkein kauheintakaan, joka nöyryyttäisi hyvän tahdon. No niin!…
Altonaan tultuaan Klaus Baas vaihtoi pian junaa, ja sydänyön seutuvilla hän jo naputti makuuhuoneensa akkunaan Blankenesessa Norderstrassen varrella.
Sanna ilmestyi akkunaan heti ja näki hänet ulkona seisomassa lumihohtoisessa yössä ja tuli avaamaan yöpuvussaan. Ja hän kietoi kätensä kylmän, lumisen miehen kaulaan ja sanoi: "Aioin tulla asemalle, mutta en uskaltanut jättää lapsia. Tiedätkö, että sinun on kymmenen päivän päästä lähdettävä Kiinaan?"
"Tiedän", vastasi Klaus Baas, ja hyväili häntä ja sanoi: "Ja nyt me ollaan niin hyviä toisillemme, ettemme ole ikinä sellaista aavistaneet."
Viimeisistä kokemuksistaan hän ei virkkanut sanaakaan.