Klaus Hinrich Baas: Romaani

KLAUS HINRICH BAAS

Romaani

Kirj.

GUSTAV FRENSSEN

Suomentanut

Joel Lehtonen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1910.

I.

Heisterberg, korkealla rinteellä nummen laidassa, oli jo muinais-holsteinilaisten asuinpaikkoja. Kun auringonpaisteisina lokakuun päivinä kylän länsipuolisilla kaltevilla vainioilla korjataan kuivia, rapisevia papunippuja työvankkureihin, on ilma niin kuulas, että kuorman päällä seisova poika, jonka polvet ajaessa tutisevat, voi joskus kehaista näkevänsä tuolta kaukaa Hampurin tornit ja Elben sillat sekä toiselta puolelta Cuxhavenin[1] punaiset talot, jotka ikäänkuin kahlaavat nilkkaa myöten vedessä.

Aivan kylän vieressä, sen länsipuolella, on vähäinen karu ja aukea harju. Sieltä on valtava näköala. Hautausmaaksi se olisi hyvä paikka. Siellä voisivat vainajat, sekä ammoin sitten että äsken kuolleet, istuskella kivillä ja hiekkapenkereillä, illasta aamuun, ja ajan rattoa olisi tarpeeksi: ääretön taivaslaki, jolla tähdet loimuavat, kaartuen aina meren syvyyksistä tänne rinteelle ja tuonne syrjemmälle metsään saakka, hiljaiset usvayöt tahi karjuvat myrskyt ja majoista tuikkivat tulet. Vielä parempi patterin paikka. Sillä vaikka harju on kaita, on se pitkä suikale: kuusikymmentä tykkiä voisi siinä seista rinnan, ammottavat kidat vinosti Elbeä kohti uhaten. Taikka historioitsijan tähystysmäki: mitä kaikkea onkaan näet tuolla ympäristössä alangolla jo tapahtunut ja mitä tehdäänkään siellä vielä vasta? Tuo maisema on koko seudun portti.

Mutta eipä olekaan aukeamalla tai sen reunamilla nyt muuta kuin yksinäinen, olkikattoinen pirtti-pahainen, — harmaat seinät ovat matalat, akkunat pienet, katolla vähäinen ullakkokoppi, joka luukustaan päästää valoa ylisille.

Tuossa talossa, jonka kattoa ja seiniä, vuoronperään kumpaakin, on korjattu joka kolmaskymmenes vuosi, joten hökötys ei ole päässyt lyhistymään tai kaatumaan eikä myös sen kummemmaksi vanhenemaan, siellä ovat olleet isäntinä ammoiset ajat, kai jo vuosisatoja, Baasit. Nimi merkitsee herraa, mestaria, isäntää. Mutta Elben suun seutulaisethan sutkauttelevat mielellään pilaa, kun hyvin sattuu. Ja siksipä ei tiedäkään mennä varmuudella päättämään, oliko ensimäinen, tuhannen vuotta sitten elänyt Baas kelpo mies ja herra, — ehkäpä jonkin anglo-saksilaisen meripurren päällikkö; sana on vielä merenkulkijain kielessä käytännössä, — vai päinvastoinko narri![2] Kyllähän Baasien pystypäissä useimmiten on jonkinlainen pyrkivä leima, heidän vapaissa, reiluissa liikkeissään vivahdus vankkaa meripurtta, kuohukeulaa. Jotakin: Kas täss' olen vaan! Mutta luonne ei vastaa oikein tätä ulkonäköä. He tekevät tiellään kaikellaisia syrjähyppyjä, jotka johtuvat ylevästä aistillisesta hehkusta ja hyväntahtoisesta hassuudesta ja jotka näyttävät todistavan sitä, että veressä piilee vanha rotu ja tukahdutettu vanha tuli. Mutta heillä ei ole kestävyyttä, sitkeää kiinnipureumista eikä hiljaista hammasten kiristystä. Muutamat suvun vesat ovat joutuneet suorastaan rappiollekin; ruumiillisesti he tosin vielä ovat siedettävän ryhdikkäitä, mutta tulta heissä vaan ei ole ja nenän nipukka on terävä. Kun heitä näkee, muistaa kohta maksamatonta suutarinlaskuaan. Heillä onkin erikoinen taipumus juuri suutarin ammattiin tai vähäpätöisiin valtion virkoihin. Kyllähän heillekin vielä sattuu kaikellaisia päähänpälähdyksiä ja syrjäloikkauksia; mutta ne johtuvat ahnaasta, kateellisesta luonteesta ja laskevasta, pienipiirteisestä hengestä.

Niinpä pysyi kauan epätietoisena, annettiinko muinoin, tuhannen vuotta sitten tuo sukunimi tosissaan vai pilkalla, merkitsikö se suurmiestä vai suurentelijaa. — Kunnes kerran eräs Baaseista otti vaimon, joka kovuudellaan ja vihaisuudellaan löi kuin pii suvusta ilmi vanhan kätkeyneen, jalon liekin! Silloinpa pani melkein uskomaan, että tuo esi-isä aikoinaan oli kuin olikin ollut suurmies! Ja taas näytti pätevyytensä se vanha totuus, että ken tahtoo saada heikonneen sukunsa kelpo reilaan, sen on otettava voimakas, kunnokas vaimo.

Monta vuotta sitten kävellä kepsutteli eräänä tuulisena syyspäivänä Baas-suvun nuori vesa, hilpeä pojan hippana, kotoansa olkikattoisesta talosta, korkean harjun aukeamalta alas kouluun, — oltuaan koko kesäloman eräällä tilallisella renkipoikana. Hän oli kyllä sangen hyvä miehen alku ja Baasien kuosiin riuska ja pystypää; mutta kuitenkin tuntui hänestä olo tällä hetkellä ilkeältä. Sillä hän oli kesälomalla peltotöissä ja papunippujen kimpussa unohtanut koko lailla kouluviisautta ja koulumestari oli tiukka mies. Mutta vielä enemmän kuin opettajaa hän kammoksui sielustaan muuatta tyttöä, jonka opettaja oli valinnut apupaimenekseen ajamaan ja pökyyttämään kesällä häntäpäähän jääneitä oppilaita takaisin yhteiskatraasen. Tyttö ei ollut tosin häntä paljoa vanhempi eikä isompi yhtään, mutta hyvin selvä-älyinen. Hänen kotinsa oli kaukana yksinäisellä lakealla nummella: kurja töllirähjä. Vanhemmat olivat yrmeitä, ja hän itsekin totinen ja umpimielisen vakava. Se tyttö oli kiusannut poikaa jo viime vuonna, erikoisesti juuri häntä. Ja poikaa kauhistutti, että nyt se rääkki alkaa taas.

Oli virsi veisattu ja rukous luettu, — silloin se jo tulikin hänen selkänsä taakse ja alkoi nuuskia ja kurkkailla hänen kirjoitustaan. Eikä hän ollut ehtinyt piirtää riviäkään lyhyillä sormillaan, jotka luonnollisesti olivat vielä ohjaksien ja taikon pitelystä aivan kankeat, kun se jo lyödä läjäytti häntä näpille ohuella viivottimella, jota se liuvari piti piilossa kupeellaan.

Baas oli vasta pieni pojan nalli, noin yksitoista-vuotias, eikä hän uskaltanut mennä kaipaamaan opettajalle pahoinpitelystä. Sillä isäntä tietysti piti sen puolta, jonka kerran oli valinnut paimenkoirakseen. Ja niinpä poika palasi kallotellen kotikartanolle ja kaipasi äidilleen. Tämä julmistui kauheasti, kun hänen pikku poju-kullalleen sellaista uskallettiin. Mutta hänkin pelkäsi opettajaa; ja siksipä hän vaani tyttöä. Ja kun tyttö seuraavana päivänä kulki heidän kautta yksinäiselle nummelle, niin äiti huusi: "Teetkös vasta pahaa meidän pienelle pojalle, senkin rääkkääjä!" Tyttö vilkaisi viisailla, tarkoilla silmillään vihaiseen muoriin ja poikaan, joka piti kiinni hänen helmoistaan, teki karttavan kaaren ja huippasi ohitse. Hän oli aika kaunis heilakka, vankkarakenteinen ja komea astunnalta.

Hän tyrkki ja mukitti pientä poikaa sitten kaiken talvea minkä ennätti ja osoitti joka tavalla hänelle, ettei hän Baaseja siedä. Ja seuraavanakin lukuvuonna, jolloin poika, kuin tavallista, varttui ruumiiltaan tyttöä lujemmaksi, tyttö kuitenkin halusi häntä äkäisenä lähennellä, vainosi häntä silmän leimauksilla ja teki pilkkaa ja jankutteli etenkin sitä kummaa, että Baas oli silloin pidellyt kiinni äitinsä helmoista.

Sitten poika joutui palvelukseen milloin mihinkin taloon ja varttui mieheksi eikä nähnyt tyttöä moniin vuosiin.

Kahdenkymmenen vanhana, tuskin jouduttuansa sotaväkeen, hänen täytyi lähteä Tanskaan sotaan.[3] Sattuipa siellä sitten rivin kolmantena miehenä olemaan nuori papinkokelas, älykäs mies, mutta kätten töissä niin epäkäytännöllinen, ettei osannut pitää kivääriään, sinelliään ja saappaitaan kunnossa, ja siitä hän oli aina koko kiusassa. Kun hän eräänäkin päivänä, parailleen jotakin varustusta piiritettäessä, taas sai haukkuja likaisen pyssynsä tähden, ja oli hyvin nolo ja pudisteli päätänsä saamattomuudelleen, tuskissaan ja neuvottomana, niin sukkela, pystyvä ja auttavainen Jan Baas tempaisi hänen tuliluikkunsa ja puhdisti sen. Papinkokelas oli köyhä poloinen, katseli huolissaan hommaa ja sanoi: "Ei ole minulla sinulle maksaa." Mutta Jan Baas vaan lohdutteli jalomielisesti: "No, kunhan tulet sitten papiksi, niin ristit pojan minulle ilmaiseksi." Kokelas lupasi ja ala-upseerit nauroivat. Jan Baas tuli takaisin sodasta ja kertoi sitten usein mielellään tätä juttua, istuessaan toisten joutilasten veikkoin kanssa ravintolassa olutsarkan ääressä: ja kerrottuaan hän katseli niin pulskana ja riuskana toisia kuin kelpo Baas ainakin ja kehaisi: "Siinä kohdin minä ainakin olen teitä parempi: minulla on toki ristiäiset maksettu!"

Vuosi rauhanteon jälkeen kuoli hänen isänsä ja jätti kahdelle pojalle perinnöksi kolme kammetta: ikälopun, ränstyneen, olkikattoisen pirtin hietaharjulla, — pirtin seinät täytyisi taas uusia, senkin viidennen kymmenennen kerran, — noin sata lammasta, joita ukko-vainaa oli kuleksinut paimentamassa marskimaan[4] laitumilla, ja kivulloisen äidin. Jan Baasin veli oli kateellinen mies ja alkoi uikutella, että hän on niin huono ruumiiltaan ja että eikö liene sisusvikaakin; ja raskasluontoinenkin hän oli, jotta oli jo kolme kertaa seisoskellut pihakaivon suulla ja aikonut hypätä kaivoon, mutta kolminkertainen "Armahda, herra Jeesus Kristus" oli toki vielä pelastanut hänen kurjan sielunsa. Ja mitä kaikkea hän nyt kujertikaan: tarkoitus oli se, että veljen olisi annettava hänelle koko lammaskarja ja sallittava hänen vaeltaa sen jälestä kylästä kylään pohjoiseen aina Syltin[5] salmelle, hänen, yksinäisen, poloisen paimenen, kodittoman vaeltajan, ja pidettävä itse osanaan kotitölli ynnä äidin rakkaus, joita saamaan veli ei katsonut itseään ansiolliseksi, niin kalliit kuin ne kumpikin hänestä olivatkin. Jan Baas tähysti pitkin kaunista, reilun rehellistä nenäänsä; sillä hän ei ilennyt katsoa lurjusta kasvoihin, ja myöntyi ehdotukseen. Silloin lähti veli lammaskatraineen matkaansa, möi lampaat, nai nummen puolella kuivan, vanhanlaisen talontyttö-kääperön, jolla oli rahaa, — eikä sittemmin näyttänyt naamaansa.

Jan Baas jäi harjun rinteelle kotiin, kävi tilallisten luona maantöissä, korjaili iltaisin talon seiniä, pisti viikkopalkkansa kivulloisen äidin kouraan ja sieppasi pyhäilloin, kun onni potkaisi, tytön käsikynkkäänsä. Jos laskettiin pilaa joko noista tulevista maksuttomista ristiäisistä tai veliparin pesänjaosta, niin hän katsoi iloisesti virnakoiden pilkkaajain piiriin ja nauroi niin mehevästi sekä itselleen että toisten pilalle, jotta ihmiset sanoivat: mehevintä koko Heisterbergin kylässä on Jan Baasin nauru.

Kun hän oli noin puolivälissä kolmatta kymmentä, kuoli hänen äitinsä, ja Jan Baas arveli, että pitäisi tässä jo ottaa eukko. Mutta hän ei tiennyt, kenen ottaa; sillä kaikki, joita hän oli pitänyt kainalossaan, miellyttivät häntä kyllä: vaan vaimoksi heistä ei ollut ainoastakaan. Hän ajatteli näet: pitäisi tässä nyt vielä tulla jotain aivan erikoista. Ratkaisematonta pulmaa, suurta, hiljaista arvonantoa, alinomaista ihmettelyä!

Mutta näin hakuteillä harhatessaan hän eräissä tansseissa tapasi sitten tytön, joka ennen muinoin oli navahuttanut häntä viivottimella kynsille. Neito oli nyt lähemmäs kolmenkymmenen ikäinen, kypsynyt, uhkea kaunotar, kohtuullisen solakka, silmät entiset terävät. Hän oli ompelijatar ja oli jäänyt naimattomaksi sentähden, että oli äkäinen kuin ampiainen: etenkin silloin kun nuoret miehet häntä tohtivat lähennellä. Nyt Jan Baas tanssitti häntä koko yön; mutta kelvon sanaakaan he eivät vaihtaneet: sillä kun poika aikoi avata suunsa, niin tiuskahti tyttö, ettei hän puhele tanssiessaan. Ja kun Jan Baas yritti loma-ajalla uudestaan, niin tyttö sanoi, että täällä on kelvottoman tomuista: hän ei viitsi pölyä nieleskellä. Viimein kotimatkalla pojan toki täytyi virkkaa pari sanaa. Mutta silloin julmistutti hän neidon kauheasti. Ikäänkuin olisi tulipunaiset pihdit pistänyt vesipyttyyn, niin tyttö räiskähti: jätti Jan Baasin seista töllöttämään ja meni matkaansa. Niin kävi kolme neljä kertaa.

Mutta sitten tapasi Jan Baas hänet taas ja sanoi että täytyi tässä nyt viimein puhua niistä häistä. Tyttö kääntyi selin, ikäänkuin toinen olisi häntä kauheasti loukannut, ja vastata tokaisi tylysti: "Yhdentekevä minusta; ehkä parasta ettei ollenkaan."

Jan Baas kysyi varovasti: "Milloin siis, — minä päivänä?"

Tyttö ei vastannut vähään aikaan sanaakaan ja häntä kiukutti se, että Jan Baas viheltää huilotteli itsekseen. Mutta mitäpä hän muutakaan olisi tehnyt; hänen puheistaan toinen aina ihan raivostui. Sitten vastasi tyttö: "Sinun tupa-rähjäsi menee kohta nurin."

Jan Baas pudisti päätänsä ja mutisi varovasti, että olipa hän jo korjannut joka seinän, — ja jatkoi huilotustaan enempää selittelemättä.

Silloin tyttö vihan vimmassa kimmahutti: "Ilmoissa ikänä en mene millekään Baasille. Baasit ovat pillipiipareja ja huilottelijoita." Ja hän laputti matkaansa.

Jan Baas oli tämän keskustelun tuloksiin vallan tyytyväinen ja meni pyytämään pastorilta vihkimistä ja asettui seuraavana pyhänä tavalliselle paikalleen urkulehterin alle ja katsoa seivästi koko ajan suoraan eteensä, ettei vain morsiameen vilkaisemalla karkoittaisi häntä pois kirkosta. Kun jumalanpalvelus loppui, Jan Baas asteli penkiltään alttarin eteen, katsomatta ympärilleen. Jonkun aikaa hän sai seista siinä yksinään, mutta sitten morsian tuli kuin tulikin jälestä ja asettui hänen rinnalleen, kumminkin hyvän välimatkan päähän; sekä hokaisi papin päätettyä puheensa kyllästyneenä "otan", ikäänkuin lykäten loitommalle vasikkaa, joka tunkeusi turpineen hänen kättään nuuskimaan. Vihkimisestä päästyä he astelivat kaitaa polkua pitkin miehen kotiin — oli sateinen syyspäivä — Jan Baas edeltä, vaimo perästä. Mutta kun tultiin lähelle, niin keikahti vaimo erään naapuritalon polulle ja murahti: "Tuolta piika karkasi; minä lupasin auttaa lypsyllä." Silloin meni Jan Baas pieneen puutarhaan, joka oli hänen talonsa edessä, ja alkoi siellä kaivella lapiolla. Ja hän pöyhi ja vihelteli ja lauleskeli itsekseen, noin ihmettelyn ja kunnioituksen ja surun vaiheella — aivan kuin oli jo aavistanutkin.

Vaikkei heillä ollut leivän pulaa — vaimon sakset ja neula auttoivat paljon — ja vaikka heille syntyi kaksi tervettä lasta ja Jan Baas oli aina hyvä ja raitis ja uuttera, niin vaimo oli kuitenkin enimmäkseen tuitukko. Hänen kylmää luontoaan kiusasi se, että Jan Baas oli hyvä ja että hän saattoi olla iloinen; ja hänen ylpeyttään ärsytti vielä, että hänen voimakas naisellisuutensa aina ja yhä vain janosi miehen rakkautta. Yksin Janin kaunis, hilpeä ulkomuotokin, joka oli kuitenkin vaimon salainen autuus, yllytti häntä kiukuttelemaan. Niinpä lennätettiin monasti tuimia sanoja matalan olkikaton alla; se rapisi monasti rakeista ja jytisi myrskystä.

Varsinkin kävi olo hullunmoiseksi kun kolmas lapsi oli syntynyt ja kastettu.

Koska synnyttäjän tila näytti vaaralliselta ja syksyiset tiet kuohuivat likaa, kepsahti riuska ja reipas Jan Baas satuloimattoman hevosen selkään, jonka oli lainannut työnantajaltaan, naapurin isännältä, ja lasketteli minkä ratsu kavioista pääsi läpi raivoisan myrsky-yön kaupunkiin ja astui kätilön asuntoon. Mutta siellä sanottiin, että hänet oli haettu eräälle toiselle kadulle toimeensa. Jan Baas kompuroi nyt pikkukaupungin öisiä, pimeitä kujia hevostaan jälestä kiskoen ja ajatteli, että neljä vuotta sitten hän vielä oli ollut huoleton ja iloinen poikamies tätä samaa katua viheltäen keikkuessaan, ja nyt hän oli kahden lapsen isä, ja tuskassa vaimonsa ja kolmannen lapsen hengen tähden! Sellaisessa surussa hän meni päin mäntyyn ja jyristi ensin kolmen vanhan mamsellin ovea, jotka valvoivat vielä kipeää kanarianlintustaan vaalien: "Onko kätilö täällä?" Nuokos suuttuivat moisesta mahdollisuudesta ja paiskasivat oven kiinni hänen nenänsä edessä. Hän laputti toiseen taloon, josta myös näkyi valoa, ja koputti oveen. Mutta siellä oli jo edistytty pitemmälle kuin hän ja hänen vaimo parkansa: juotiin jo varpaisia ja riemuitseva seura pakotti yökulkurin ja hätäsanoman tuojan kulauttamaan ovenpielessä kupin norria kurkkuunsa. Mutta sitten kävi nuoren kummitädin sääliksi ja hän lykkäsi pellolle erään vieraista, joka nyt lähti opastamaan Jan Baasia jonkin suutarin taloon.

Jan Baas köytti hevosensa latvaleikkoon lehmukseen, joka seisoi kuin paalu akkunan alla, ja meni eteiseen ja sieltä tuikkivaa tulta kohti suutarin verstaasen, sekä näki kätilön, pienen, hintelön ikäpuolen naisihmisen, seisovan sängyn vieressä — ja vuoteessa suutarin emännän. Mutta mestari käytti viisaasti hyväkseen pakollista yövalvontaa: hän teki työtä. Hän istui pöntöllään selin tupaan, kasvot akkunaan päin, kalju, paksu päälaki kiiltävänä paistaen, ja hakkasi tilkkiä niin vimmatusti! Suutari kai oli huonokuuloinen ja siksi kaikille joutaville loruille vastahakoinen, eikä kääntänyt päätänsäkään, ei ollut vieraasta tietävinäänkään. Oppipojat, joiden makuusija oli juuri tuo leveä sänky, missä nyt emäntä voihkaili, istua nököttivät paikkansa menettäneinä rapatun ja siniseksi tuhritun seinän vierustalla rahilla ja onkivat särkiä unenpöpperöissään. Sivuskamarista kuului nukkuvien lasten hengitystä. Jan Baas istahti tuvan ainoalle tuolille ovenpieleen ja kulutteli aikaansa raaputtelemalla linkkuveitsellään savea pois pitkävartisista saappaistansa; näin kootun saven hän sitten likisteli siististi kakkaroiksi ja asetti ne viereensä permannolle. Kaksi tuntia hän odotti, kunnes lapsi syntyi ja sekä lapsi että äiti olivat saaneet tarpeellisen hoidon.

Mutta kun hän kätilöeukon kanssa meni ulos pimeälle kadulle, niin eukkopas ihmettelemään, ettei nähnytkään lehmuksen juurella rattaita, vaan ison, vanhan, romuluisen ruskean konkarin. Kuitenkin hän nosti riuskasti päällyshameensa helmat korville ja alkoi huipata lyhyillä alushameisillaan reippaasti hakijan rinnalla. Jan Baasilla oli toisessa kainalossa laukku, toisella hän talutti hevosta. Myrskysi yhä ja sataa tihutti ja oli pilkkoisen pimeä ja tie likaa kuohuva. Kun joskus kuu pilkahti pimeän pilven reiästä esiin, silmäsi Jan Baas oudoksuen vierustoveriaan, joka siinä talsi ohuilla koivillaan, ravassa polvia myöten. Ja hän ajatteli: Kaksi tuntia tällä tavalla menee! Ei auta, hevosen selkään meidän vaan täytyy, ja yhtenä. Hän oli aika hulivili ja iloinen mies, joka riemuitsi kaikesta kauniista, hohti se sitten taivaslaelta tai pavun kukasta taikka naisen silmistä. Ja kävipä hänelle nyt tämä kalkki todellakin karvaaksi. — Se on ruma kuin ryökäle, hän ajatteli, ja peloissaan se painautuu minun kainalooni. Mutta kärsiihän sitä vaimonsa ja lapsensa puolesta vaikka mitä!

Hän alkoi siis houkutella eukkoa nousemaan hevosen selkään: vaikkei nyt kiiruummin jouduttaisikaan, niin pääsisi matami edes rapakkoa alustamasta; ja jos hän ottaisi laukkunsa, niin Jan Baas voisi ravakammin taluttaa hevosta. Mutta eukkopa ei sanonut eläessään istuneensa hevosen selässä: ja nyt hänellä oli erään sattuman tähden suorastaan mahdoton vastenmielisyys hevosia kohtaan. Mutta Jan Baas talutti pitkäkoipisen ruunikon kuitenkin aidan viereen ja maanitteli eukkoa; sai hänet onnellisesti nostetuksi selkään ja antoi hänelle laukunkin. Heti kepsahti hän sitten itse hänen taakseen. Ja nyt — hui! helmat hulmusi, hoikat kädet hosuivat, laukku remputti, eukko kirkui kamalasti ja rapa räiskyi. Niin joutui kätilö runsaassa puolessa tunnissa perille ja auttoi lapsen maailmaan.

Aamuhämärissä läksi eukko riuskana ja tuikeana, helmat korkealle käärittyinä, takaisin kaupunkiin. Hän tiukkasi Jan Baasilta lupauksen, ettei siitä ratsuretkestä saisi kellekään puhua. Mutta Jan Baas puhui kuin puhuikin. Ei tosin vaimolleen. Mutta vaimo sai sen sitten kuulla muilta, ja hänkös nyt motkottamaan halveksivasti: "Siitä sen nyt taas näkee, miten vähän on Baaseissa ihmistä! Ei edes oman lapsen syntymä ole niistä totinen asia. Niin —, ne ovat sellaisia lörpäkköjä ja hahattajia, ettei sisu anna edes omain lasten säilyä juoruilta ja pilkalta!"

Ja tottapa se osaltaan olikin. Sillä kun Klaus Hinrich Baas kuusikolmatta vuotta sen jälkeen tanssi Bürgin markkinoilla nuoren rouvansa kanssa huvipaikassa, jossa kovan tungoksen vuoksi täytyi töniä toisia ja jossa tanssitaan aina kyynäspäät pystyssä, ja silloin törmäsi erästä tanssivaa neitoa vastaan, niin rouva nyrpisti halveksivasti nokkaansa ja katsahti häneen vihaisesti eteenpäin yhä tuupittaessa ja sanoi: "Ihmekös jos sinä joka paikkaan törmäät! Sinuahan ei tullutkaan kätilö auttamaan, vaan paholais-akka mustalla oriilla!"

Kun vanhemmat kuukauden päästä suunnittelivat ristiäisiä, niin taas ilmausi vaikeuksia.

Ensiksikään he eivät olleet saada kummeja. Pyydettiin kahta serkkua, mutta he kieltäysivät; he olivat itaraa väkeä: piti säästää pyhävaatteita, ja sitä paitsi he pelkäsivät kaikellaista uutta rasitusta serkkulaisten puolelta, joiden perhe niin nopeasti lisääntyi. Silloin pyysi Antje Baas vanhaa isäänsä. Hän oli tosin luonnostaan hiukan sietämätön ihminen, siitäkin syystä, että oli ikänsä asunut nummen perukassa, mutta eipä nyt muu eteen tullut. Lisäksi pyydettiin läkkiseppä Libbertiä, joka oli luonnostaan niin häveliäs, että käänsi kasvonsa syrjään ja katseli muualle aina kun hänelle puhuttiin. Rovasti oli lähtenyt matkalle; mutta lukkari sanoi, että sunnuntaina tulee uusi pappi sijaiseksi, sehän se tempun tekaisee.

Ja niinpä he sitten pimeän hämäränä marraskuun päivänä kekottivat pienessä, tummassa pirtissä odotellen pappia, — Antje Baas mustissaan, Jan Baas kuin isäntä ainakin paitahihaisillaan, kummit mustissa, lyhyissä jakuissa, lapset siisteissä pyhämekoissa.

Ja pappi tuli kuin tuli. Ja Jan Baas tunsi jo ensi silmäyksellä hänet samaksi papinkokelaaksi, jonka pyssyn hän siellä sotaretkellä oli puhdistanut. Jan Baasin suu meni heti tuppeen! Hän vetäysi tuolineen nurkkaan, niin ettei hänen kasvojaan nyt pimeällä ilmalla näkisi, ja haasteli vääristetyllä äänellä. Emäntänsä uhkaavista silmän leimauksista hän ei välittänyt tuon taivaallista. Antje Baas koetti saada isäänsä pakinoimaan; mutta isä oli julmalla tuulella, sillä tytär oli turhanpäiten juuri tupannut hänen eteensä sen pienen, kukallisen kahvikupin, jota ukko ei kärsinyt, senhän tytär tiesi. Läkkiseppä Libbertillekin sattui juuri kaikkein häveliäin hetkensä ja hän piti koko ajan, minkä pappi oli vieraana, kasvojaan poispäin käännettyinä, tähysti akkunasta pihalle, jossa kana nokitti punajuurikasta.

Antje Baas vaihtoi hämillänsä milloin minkin pikku lapsista syliinsä, vuoroin paksun Petterin, vuoroin pikku Loten, ja hieroskeli tapansa mukaan peukalonsa ja tuomentottinsa välissä heidän nenänykeröjensä selkää, paineli alaspäin muka, vieroittaakseen niistä koppavan, huikentelevaisen Baasien nenän luontoa, joka oli hänelle kerrassa kauhistus, — ja jutteli pastorin kanssa. Pastori joi kupin kahvia ja tupakoi ja joi toisen kupin, ja pakinoi Antje Baasin ja lasten kanssa, jotka eivät enää olleet kaikkein pahimmillaan, vaan jo hiukan haastelivat.

Kun hän sitten teki lähtöä, ei Jan Baasin auttanut muu kuin tule pois piilosta vaan! Hän kaarsi sisäseinän viertä pitkin aina eteiskopukkaan ja kysyi siellä tekoäänellään: mitäs se maksaa? Pastori vastasi hämmästyneenä: "Mutta, — siitähän on jo sovittu, tämä kaste tulee ilmaiseksi." Jan Baas ehti vain pari kertaa siunailla: "Älkäähän nyt ottako pahaksi, älkää nyt ottako pahaksi, herra pastori", — pappi meni.

Mutta kun Jan Baas tuli takaisin pirttiin, seisoi hänen vaimonsa oven suussa ja tiuski heille kolmelle, että he olivat järettömiä joka kallo, ja räiski kuin räty, — niin että läkkiseppä Libbertin häveliäät katseet nyt vilistivät kuin kärpät pitkin pirtin seiniä, ylös ja alas, ja turhaan ne hakivat monta päivää sen jälkeenkin tukikohtaa; ja appiukko tuli pelkästä kiukusta tytärtään kohtaan ja häntä yhä ärsyttääkseen melkeinpä hyvälle tuulelle; ja Jan Baas kohotti vaan kättänsä ja huitaisi äkäisesti ikäänkuin toivoen tuon papin ja tämän pahan päivän niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.

Ja kun kummit menivät matkaansa, silmäili Antje Baas miestänsä halveksivasti ja sanoi: "Muistatkos, miten sinä sillä kokastelit! Senkin seitsemänkymmentä kertaa kerroit, kuinka sinä muka silloin papille vastasit, ja nyt: kas se on mies, papukaija! Sanasankari! Sellainen Baas! Päältä uhkea; mutta sisältä!? Ja sinä olet pahin kielipalku kaikista."

Jan Baas nauroi sekä hauskusissaan että nolona ja meni ulos, lehmää ruokkimaan.

Miehen lähdettyä Antje Baas otti kätkyestä pikku poikansa, joka siinä äsken oli ristitty Klaus Hinrich Baasiksi, käänsi sen kasvoja valoa kohti ja näki, että olihan se sievä lapsi, mutta että sillekin uhkasi kasvaa tuo sama epäilyttävä, pulska, kokasteleva Baasien nenä. Ja heti hän nyt alkoi hivellä sitä etusormellaan ja peukalollaan, ja istui siinä mietteissään, ankarin, jäykin kasvoin; ja päätti pitää tätä lasta erikoisen tiukasti silmällä, jotta hänestäkin tulisi edes joltinenkin ihminen.

II.

Antje Baas oli tuonut vanhempainsa kodista syrjäiseltä, aukealta nummelta mukaansa kätkyen, jota suku oli käyttänyt jo yli sata vuotta. Sen jalat olivat aikain vieriessä kuluneet kaksikulmaisiksi niin että se joka heilahduksella kolahti ja kimposi koholle. Naapurin vanha emäntä, Griesbachin mummo, neuvoi häntä laitattamaan lullaan uudet jalat, sillä hänen mielestään Antje Baasin suvussa huomattava melkoinen äkäpäisyys varmaankin johtui juuri tuollaisesta alituisesta ylös ja alas rynkyttämisestä. Hän väitti, ettei ukko Baasin, Antjen isän kanssa, voinut elää ihmisiksi; "ja helppo ei ole aina tulla sinunkaan kanssasi toimeen", hän sanoi. Antje Baas oli kahden vaiheella, korjauttaako kätkytjalat vai ei. Mutta silloin sattui heille tulemaan Wulffin vanha emäntä, jolla oli sinappia kaupan ja jota pidettiin älynaisena, ja tämä sanoi: "Anna sinä sen kätkyen vaan olla rauhassa, Antje; mene ja tiedä, vaikka se vielä karistelisi lapsesta taudit ja kelvottomat tavat! Muista sinä vaan, että miehesi on Baaseja!" Ja kun uudet kätkytjalat maksoivat rahaa ja Antje oli ehdottomasti vakuutettu Baasien kelvottomuudesta, niin sai kätkyt jäädä honkon-lonkottajaksi kuin ennenkin. Ja lapsikin tottui siihen.

Ja pian poika jo käydä venkkuroi pienestä, ruskean tummasta pirtistä eteisen poikki keittiöön; kunnes hän alkoi lopultakin huomata, että äiti oli yhtä tuittu vihassaan kuin nopsa käden käänteessänsä. Silloin se kepsutteli mieluummin eteisestä pihalle ja pienelle säleportille, jota se ei saanut auki, ja odotti siinä Petteriä ja Lottea koulusta. Ja kun nämä sitten tulivat, niin he kyykähtivät portin pieleen seljapensaan taakse ja Lotte supatti: "Mikähän tuolla maassa rapisee? Onkohan se koiran pentu vai… olisikohan rotta?" Ja yhtäkkiä hän löysi odottajan, avasi portin, polvistui hänen viereensä ja sanoi: "Ka, pieni miehen köllikkähän se onkin!" Ja sitten hän talutti veikkonsa pikku pirttiin.

Siellä he ryhtyivät kohta lukemaan läksyjään. Klaus Hinrich istui heidän välissään ja katsoi päältä. Ja Lotte kysyi häneltä: "Hyvä herra oliko se oikein?" Ja kun pikku veikko silloin nyökkäsi päätänsä, pudisti Lotte häntä kädestä ja kiitti häntä kiltistä avusta. Veli Petter istui toisella puolla pöytää ja kirjoitteli ja luki ja piti lukiessaan kämmeniä korvillansa ja sanoi ettei hänen päähänsä pysty mikään ja änisi: "Ai kuin se on vaikeata! Voi minua vaivaista matoa!" Ja monasti hän pillahti itkuun ja tuhersi sormillaan, jotka olivat rihvelin porossa, silmäinsä ympärykset ja posket ihan nokisiksi ja kollotteli: "Minulla on niin kova pää, voi kuin minulla on kova pää!" Silloin supatti Lotte: "Se on sen honkon-lonkottajan syy!" Ja sitten hän neuvoi ja opetti Petteriä, Vaikka olikin pienempi ja nuorempi kuin hän.

Joskus heidän paraillaan lukiessa ja kirjoittaessa ja Petterin pyyhkiessä silmiään tuli isä kotiin työstä: hän oli kuin jättiläinen, parta kellervä, silmät kirkkaat ja siniset. Hän pisti lapionsa nurkkaan ja kopisteli mullat suurista saappaistaan oven suussa ja nykäisi pikku pojun heti kainaloista polvellensa. Ja nytkös sitä hyssättiin ja hypiteltiin! Ja poju tarrasi partaan eikä hellittänyt sormiaan. Ja isä väänsi naamansa väärään ja rukoili että päästä, päästä! Ja viimein poika päästi ja avasi kätensä ja katseli ylpeästi partakarvoja, jotka oli voittosaaliina irti riuhtaissut! Muta silloinkos tuli äiti tupaan, kädessä suuri musta rautapannu, jossa paistetut pavut jo rätisivät, ja hän kovisti isää: "No ei sinulle vaan älyä tule!" Ja äiti tempaisi pojan isän polvelta ja lennätti hänet honkon-lonkottajan luo, jossa jo potkahteli vielä pienempi veikko, ja tokaisi: "Tuutimaan!"

Ja sitten tuli ankara talvi. Hän kävi jo koulua; mutta pääsi koulusta aikaisemmin kuin suuret sisarukset ja pinkaisi minkä ketarat kesti lämpöiseen pirttiin. Ja hän juoksi ikkunasta toiseen ja sai yhtä päätä jäähän hengittämällä kuuraan pienen pyöreän aukon ja pilkisti siitä ulos kylän raitille. Ja kaivoi tähystysreiän toiseenkin akkunaan ja näki siitä marskimaalle ja aina sen toiselle puolelle Elben rannoille. Ja hän näki tuiskun huitelevan pitkin kylän raittia ja rakentavan kinosvuoria aitavierille ja seiniä vasten. Ja kun herkesi tuiskuamasta ja ilma selkeni, juoksi poika toisen akkunan luo ja luki savupatsaita, jotka kohosivat marskimaan tupain tötöistä, sekä laivan mastoja, jotka näkyivät Elbeltä rantavallituksen[6] yli. Ja sitten alkoi taas sataa lunta. Pian oli joka paikka valkeaa: tiet ja aukeat rinteet, olkikatot ja koulun punaiset kattotiilet ja kirkko. Ainoastaan korkeat poppelit kirkon puistikossa pysyivät mustina, sillä tuuli niitä häilytteli. Yhä vain uutta hän näki, ja aina kun hän keksi uutta, hän kääntyi pieneen tummaiseen pirttiin päin ja luetteli ihmeitään isälle, joka istui pankkopenkillä sanomia tai kirjaa tutkien ja kiikutteli jalallaan honkon-lonkottajaa. Mutta paraillaan, kun oli niin mukavaa ja hauskaa lämpöisessä tummassa pirtissä, tuli äiti sisään ja alkoi motkottaa ja torua isää. Hän sanoi joko: "Vai siinä sinä taas laiskana könötät" tai: "Miten kauan sinä oikeastaan sitä lehteä nuuskit" taikka: "Älä siinä nyt aina laulaa vinguttele; pojalle vielä kaikkea opetat!" Sillä tavalla se aina tuli sanomaan ja meni hetkeksi pois ja tuli taas. Ensin isä vain hymyili tällaisille törmäyksille ja tokaisi leikkisanan. Mutta viimein hän virkkoi totisena ja rauhallisesti: "Jos sinä nyt vielä kerran pistät jalkasi tänne, niin saat köniisi. Huomannet kai jo itsekin, että niin tässä käy." Silloin äiti lensi valkeaksi ja meni ulos eikä enää tullut takaisin; ja taas oli rauha maassa. Pikku mies ei ymmärtänyt vielä tällaisia kummia ajatella; mutta hän oli hiljaa kuin hiiri.

Ja sitten tuli kevät. Ja kerran oli korea auringonpaisteinen päivä. Isä asteli pellolta, ja kun poju juoksi häntä vastaan, nosti hänet korkealle ilmaan ja pisti hänen kasvonsa kirsikankukka-sikermiin, joista nuoret puut hohtivat. Ja kun hän pelkäsi mettisiä, jotka vilisivät ja hurisivat kukkain ympärillä, nosti isä häntä yhä ylemmäksi ja painoi hänen kasvonsa aivan lähelle suurta, paksua ampiaista; ja siitäkös nyt kirkuna ja nauru! Mutta silloin tuli äiti ulos ja torui kovasti. Sitten he istahtivat kahteenpekkaan kaikessa rauhassa penkille pirtin oven pieleen ja katselivat kauas alangon yli joelle ja näkivät laivojen liukuvan verkalleen Elbellä ja alkoivat hiljaa hyräillä, lauleskella. Silloin tuli äiti taas ja torui: kun he rallattelevat keskellä kyläntietä, mitäs ihmiset sanovatkaan? "En siedä tuota kuunnella!" hän sanoi ja vetäisi kiinni oven, joka siihen saakka oli ollut auki. Isä nousi ja avasi oven, ja alkoi lauleskella taas. Heti he kuulivat äidin tulevan keittiöstä eteiseen; hän sulki oven. Isä nousi ylös, avasi oven ja alkoi taas lauleskella. Ja kun äiti kohta jälleen tuli keittiöstä ja aikoi ovelle, hypähti isä ylös, koppasi äidin kynnyksellä syliinsä ja likisti ja suuteli häntä kovasti. Äiti aivan herposi ja pysyttelihe hiljaa ja virkkoi suloisen pehmoisesti, kovin hämmästyneenä, jollaista ääntä Klaus ei ikinä ollut kuullut hänen suustaan: "Kuin olet sukkela, Jan!" Mutta sitten hän yhtäkkiä riuhtaisihe irti ja tiuskaisi taas äkäisesti: "Päästä irti! Ihmiset näkevät!" Isä päästikin ja nauroi. Klaus Hinrich ihmetteli äitiään, pudisteli miesmäisesti päätänsä ja sanoi otsa rypyssä: "Aina sillä vaan on ne metelin puuskat, isä!"

Sitten tuli syksy, ja eräänä päivänä viuhui raikas, puhdas länsituuli. Aivan kuin olisi kaikki katot aikonut repiä ja kaivot kaataa! Klaus seisoi erään kumppanin kanssa kädet pöksyn taskussa naapurin kynnyksellä ja katsoi avoimesta ovesta nikkarimestarin puuhaa. Kun heistä ukko näytti olevan sopuisalla päällä, niin he uskalsivat lähemmäksi ja tassuttelivat pian keskellä verstasta. Silloin kutsui mestari heitä tulemaan luokseen: "eiks pojat tahdo nähdä sellaista, jota ei kukaan ole milloinkaan missään nähnyt?" He tulivat, hiukan arasti, silmät sarkanappeina; sillä se mestari oli milloin minkinlainen: joskus oikea hirmu, joskus aika veitikka. Ja mestari otti lankun, jonka hänen sahansa juuri oli halaissut, näytti heille noita kahta sahattua laudan pintaa ja sanoi: "tuota mokomaa ei ole kukaan milloinkaan nähnyt!" Pojat nyykäyttivät totisina päätään, ja menivät sitten nurkkaan, jossa oli iso höylälastukasa, ja valitsivat sieltä joitakuita suuria, paksuja, pyörän muotoisiksi käpertyneitä lastuja ja pujahtivat saaliineen ulos.

Tuuli oli kova ja puski pitkin tietä kuin vesi padon lussista. He heittivät pyörän tielle ja… hei, heti tempaisi sen tuuli… ja nyt perästä! Kylläpä se huiteli! Mutta kyllä hekin jälestä! Opettaja oli sanonut koulussa, että hyvä Jumala juoksee kovemmin kuin paraskin hevonen. No, antaa juosta vaan!! Kylläpä hekin perästä huitelevat! Tuonne etäälle aukealle pellolle!

Ka, tuolla oli naapurin renkipoika kyntämässä. He rohkaisivat luontonsa ja kapusivat kuivan ojan poikki ja tallustelivat kyntäjän jälestä peräkanaa vaossa. Ja renki kertoi, että tuo lakkiruuna tuossa, vasenpuoleinen, oli eilen pudota kumahtanut ojaan; ja että pian hän lähtee viemään hevosia Hampurin markkinoille; ja että hänen sisarensa, joka oli Hampurissa piikana, menee yksiin merimiehen kanssa, joka on jo kahteen kertaan kiertänyt maailman ympäri. Pojat astua mätkivät vaossa jälestä ja kuuntelivat vakavina; ja kun he kallistuivat sivuitse katsomaan, niin he näkivät miten harmaa, sänkinen maan kamara halkesi ja kohosi kiiltävän raudan päällä ja kääntyi mustan muikeana kellalleen; ja katsoivat taakseen ja näkivät lokkiparven lentävän tuoretta vakoa pitkin: lumihohtoisina niiden siivet väikkyivät sinistä taivasta vasten.

Sitten he saivat tästä jo tarpeeksensa ja lähtivät omia teitään taivaltamaan, uusia seikkailuja hakemaan. Kaikesta näkemästään he keskenään tarinoivat hyvin vakaasti ja ymmärtävästi: varsasta, joka tuolla imi tammaa, vehnästä, joka työnsi liiaksi ohdaketta, keltaisista keisarinkruunun kukista painanteissa. Ja kukahan tuo peltomies oli, joka tuolla etäällä käveli, ja kenenkähän olivat nuo rattaat tuulimyllyn takapuolia? Niin he kiersivät vähitellen milloin ruohikko-polkuja pitkin, milloin suoraan peltojen poikki takaisin kylään päin, punottaen juoksusta, katselemis- ja puheinnosta. Silloin he näkivät erään talon padolla seisovan ison lapsiparven. Mitähän ne siellä? Sinne oli pinkaistava! Toveri arveli, että nyt olisi kai jo mentävä kotiin; mutta Klaus Hinrich ei ollut kuullakseen. Kun he tulivat luo, niin he näkivät, että patolammikko oli pumputtu tyhjäksi. Ja mudasta, joka paksunaan peitti lammikon pohjan, pisti sieltä täältä näkyviin kalan selkä. Klaus Hinrich puikkelehti aivan reunalle, silmät pyöreinä. Minkälaisethan nuo kalat on? Ja tuolla, tuolla! Ja kuka tietää, vaikka sieltä mudasta mitä vielä nousisi! Sitten menivät miehet lammikkoon, ottivat kalat kiinni ja nakkelivat olan yli rannalle; kuinka ne potkelehtivat kullan ja hopean kirjavina vihreällä nurmikolla! Ja nyt ne koottiin sankoon. Hän pinkaisi jonkun askeleen, ja pysähtyi, ja pinkaisi taas ja katsoi silmä kovana lammikon mustaan mutaan, — ja hänen poskensa hohtivat, silmät säteilivät. Aikaihmiset sanoivat: "Kuule poika, Klaus Hinrich, menetkös kotiisi, isäsi on vielä pellolla, ja etkös muista millainen äitisi on!" Mutta poika, — ei kuullakseenkaan! Ja kun hän viimein illan hämärissä tepasteli ylämäkeä harjun aukeamalle, päivettyneenä ja ahavan puremana ja leikkiin unohtuneena, ja kun nyt sielu rauhallisen kirkkaana kuvasteli kaikkia päivän näkyjä ja poika onnellisena niitä muisteli, — niin yhtäkkiä hän huomasikin olevansa kotinurkilla, säpsähti, heräsi, lensi valkeaksi pelosta. Ja nyt marssi jo äiti vastaan, tavallisesti hiilipihdit kourassa, ja hihkui: "Eikös sinusta Baasit erkane! Kelvottomin kaikista heistä!" Ja kelpo lailla mukittaen Antje Baas ajoi pojan sisään… Mutta sittenkin se kauppa veteli! Mitä kaikkea hän olikaan saanut nähdä!

Pian kävi hänelle ja hänen ikätovereilleen kotikylän maat liian ahtaiksi. He vaelsivat yli peltojen ja nummien aina metsään saakka, ja siellä oli kaikki ihko uutta ja satumaista: kinstivarvikot[7] ja puro, joka huuhtoi koivuviidakon juuria, korea lintu, jota he eivät olleet koskaan ennen nähneet, turpeennostajain kojut ja hiekkapenkereellä kiemurteleva käärme. Ja kun he kiersivät yhä metsän reunaa, kas: tuolla oli kylä! Kylä, jota he eivät olleet ikinä nähneet, eivät toki kuulleet sen nimeäkään! Ja nyt seistiin penkereellä ja tähysteltiin ja väiteltiin innokkaasti, mikä noista taloista oli koulu, ja aprikoitiin, olikohan tuolla paljon isoja poikia ja menisiköhän vielä lähemmäksi? Ja silloin porhalsivatkin juuri pojat ja koirat kylästä heitä kohti. Nyt haukkua nauskutettiin mehevästi matkan päästä kahden puolen. Mutta sitten partiolaiset näkivät kuitenkin viisaimmaksi suoriutua peräytymisretkelle, yhä lähetellen taakseen kiviä ja nasevia sanoja. — Pää vilisten yllätysten ja vihollisten hyökkäysten ja surkean vankeuden ja perunakuoppain ja lunnasmaksujen mielikuvia Klaus vihdoin pääsi, joka hermo jännityksessä, sadan surman suun ohitse kotoisille kylänmäille ja asettui lepoleiriin viimeiselle penkereelle, oivat seikkailut osanaan. Sellaisia tuskin tiesi Kolumbus kotiin palatessaan!

Ja kun sitä syksyä taas seurasi talvi, niin se toi tullessaan moniviikkoiset raikkaat pakkaset. Silloin he jo aamun pimeässä pistivät luistimet jalkaansa ja potkivat pitkin kylän raittia, vaikka huonostipa siellä luisti, kouluun, ja naarmuttelivat permannon kauheasti. Ja hurauttivat sitten kohta koulun pihalta alas lätäkköiselle tasangolle. Siellä he kiitivät yli aavan rämeikön, jonka tuisku oli kirjavoinut, kylmän, esteettömästi kohisevan itätuulen lennättäminä, milloin selvällä, milloin lumisella jäällä, ohi talojen ja kyläin, kunnes korkea patovalli, joka oli tuolla kaukana, kaukana, isoni ja läheni ja he vihdoin pääsivät sen juurelle. Silloin he kömpivät lammikolta rannalle, kapusivat vaivaloisesti vallin harjalle ja laskeusivat toiselle puolle, jossa laivat seisoivat pienessä poukamassa padon suojassa talviteloillaan. Ja pitkän aikaa he kiertelivät, tutkivat niitä, ja näkivät kauas ulottuvan röykkiöisen jäätikön ja kauimpana sen takana leveän virran, jolla jäät hitaasti soluivat merta kohti. Sitten he läksivät kotimatkalle. Tuo kylmä, kirpeä vastatuulikos puski! Poskipäät ja kädet puri se polttaviksi! Ihan silmissä kipenöitsi! Miten jalat kangistuivat ja raukenivat! Kuinka tähdet syttyivät ja säkenöivät tummansinisellä taivaslaella! Saipa varoa, ettei lentänyt nenällensä. Se ei tosin haitannut, jos nahkaan tuli naarmu: se parani lääkkeittä ja lääkärittä. Mutta jos repesi reikä housuihin: se maksoi selkäsaunan! Kuinka jääkansi ritisi ja ratisi! Kuule, mikä helähdys ja vongahdus halkaisi yön pimeää! Kuinka jään alla kumisi ja kolisi! Herra ties mitä siellä on. Ovatko nuo meidän kylän tulia? Ovat, ihan varmaan. Jumalan kiitos, että päästiin kotiin! Olipa se hauskaa! Tuossa paistaa tuli jo pirtin akkunasta. Herra Jumala, mitähän nyt tulee! En ikinä vasta viivy näin kauan! Klaus hiipi pilkistämään keittiön akkunasta sisään. Siellä pesi Lotte yksinään astioita. "Joudutko sisään, senkin nalli! Naapurin emäntä on meillä, ompeluttaa äidillä uudet vaatteet. Minä sanoin, että sinä jo makaat. Mutta älyäkin laittautua sisään!"

Ja sitten tuli taas kevät ja kesä, — pelkkää auringonpaistetta ja rauhan kirkkautta vain, niinkuin hänestä sittemmin tuntui. Ja hän seisoi pitkänä ja itsetietoisena keskellä toveriparveaan ja sai aina päällikkö-tahtonsa täyttymään, vaikka olikin nuorimpia. Päivät menivät koulussa tai ulkotöissä; mutta illat, mitä huimaa, innokasta leikkiä! Kuinka hän laskeusi alas kylän raittia ja näki leikkitoverit jo istumassa, odottamassa kirkkotarhan matalalla, vanhalla kiviaidalla, korkeain, tummain poppelien alla! Ja sitten he jakoivat koko näkemänsä maailman keskenään, ja Klaus Hinrich tahtoi ja sai aina vaan osakseen Venäjän keisarin maan! Ah hänen valtakuntansa suuruutta! Kaikki kirkon pohjoispuoli oli hänen, aina etäisiin niittyihin saakka, joita kattoi jo illan sakea sumu. Kuinka mahtava hän oli, mikä ankara hallitsija! Jalo hänen ratsunsa ja kullasta hänen leimuva haarniskansa! Ja hän ryntäsi neljän, viiden kasakkasotniansa etunenässä sumuisesta alangosta ylös mäelle ja syöksyi yli matalan kiviaidan ja sen kuperain päällyskivien kirkkotarhaan. Ja laukkasi yli rappeutuneitten hautakumpujen kauhealla kasakkakarjunnalla rovasti Jensenvainaan avointa hautakummelia kohti, jossa vihollinen vaimoineen ja lapsineen teki viimeistä vastarintaa! Miten tytöt kirkuivat hänen hurjuuttaan ja hänen kasvojensa totista hehkua! Lotenkin pieniä, kirkkaita kasvoja jäykisti joskus pelko; mutta Liese Lachmann, joka aina oli niin tolkuton ja joutavan hupsu, parkui tosissaan kuin puukko kurkussa! Ja kun sellaisen leikin jälkeen vähitellen illan hämärä pimeni ja he istuivat uuvuksissa ja hiljaisina kirkkotarhan matalalla aidalla, ja värit muuttuivat lempeän hohtaviksi ja seudun ääret laajenivat ja tummat pensaikot ja puut ja tarhan sopukat ja vanhat poppelit yhä vain tummenivat, ja varjo ammotti Jensenin hautakammion seinämällä kuin musta portti, ja kun tyttösten kirkkaat äänet kajahtelivat hautakumpujen seasta, heläyttäen jonkun pojan nimen, ja kun sitten taas joku sanoi, että kirkon pimeät kaariakkunat olivat välähtäneet niinkuin tuli olisi palanut alttarilla, ja he istuivat vaieten, tuijottivat kirkkoon: ikinä eivät silmät olleet niin kaukonäköiset kuin tässä hämärässä, ikinä eivät niin tarkkanäköiset kuin tässä pilkko pimeässä! Ja sitten harvenivat rintamain rivit vähitellen. Sieltä ja täältä mäeltä kajahti äitien ääniä, kun he huutelivat kotiin lapsiaan. Mutta Klaus Hinrich vain ei voinut vielä lähteä: oli niin lumotun ihanaa. Ja melkein aina hän viipyi liian kauan. Ja muutaman kerran, kun sotaa leikittiin aina iltapimeään, äiti tuli noutamaan häntä pois aivan kasakkasotnian silmäin edestä, riuhtaisemaan ylpeän ratsun selästä alas. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä säkenöivät innon tulta; silloin hän yhtäkkiä huomaa äidin tulla harppaavan hiilipihdit ojolla, katselee pelästyneenä ympärilleen ja livistää kotiin pakoon.

Syksyllä oli sitten Petterin mentävä rippikouluun. Puolen pöytää hän anasti kotona kyynäspäillään ja pompotti itsekseen, etusormet korvalävissä maata röhöttäen, ijänikuisia raamatunlauseita ja virren värssyjä. Ja tuon tuostakin ähkäisi ja puhkaisi. Eikä siinä toisten kuulustelu paljoa auttanut. Ja lisäkiusaksi tuli vielä se, että hänen oli vanhan tavan mukaan kirjoitettava muistovärssy kaikkien rippikoulutoverien muistokirjaan. Äkäillen ja motkottaen ja kiukun kyyneleitä vuodattaen hän kirjoitti nyt niihin kaikkiin aina saman värsyn: "Kuihtuu yrtit, kukat, — kielot, ruusurukat, — vaan mun lemmen myrtti ei." Ja hän väitti olevansa vaivainen mato eikä enää koskevansa kynän varteen, kun vaan koulusta pääsisi.

Oli ruma ilma ja Klaus Hinrich ja Lotte istuivat ikävissään pirtissä ja juttelivat keskenään, että pitäisipä saada jokin kirja luettavaksi. He pakisivat vilkkaasti paraikaa asiasta, kun äiti astui sisään ja tokaisi: "Mitä te kirjoilla?"

"No", sanoi isä, "Petterhän niillä ei ja Lotte on tyttö. Mutta Klaulla on hyvä pää ja on sillä haluakin."

Antje Baas purskahti nauruun. "Tuollako?" hän osoitti pilkallisesti, "leikkiä se vain tahtoo, muuhun siitä ei ole. Mäkitupalainen siitä tulee, ihan kuin sinustakin!"

Muutamia viikkoja sen jälkeen herätti äiti Klaun eräänä aamuna jo pimeän aikaan ja lähetti hänet viemään kahvia isälle, joka kaiken yötä oli ollut taivasalla palkkalaisena pavunleikkuussa isännän pellolla. Antje Baas sanoi tylyn töykeästi kuin ainakin: "Ja kaadapas kahvi vaan!" ja työnsi hänet menemään. Hän ei ollut ikinä ennen niin pimeässä yksinäisillä teillä kompuroinut ja häntä peloitti kovasti. Hän tallustaa, tallustaa ja tuijottaa pimeitä peltoja ja pysähtyy ja seisoo hiiren hiljaa ja vilkaisee taakseen ja hengitys seisattuu; hän häpsähtää, kun variskin vaakkuu tai hevosen kenkä kilahtaa ja hän odottaa vaikka mitä hirmua. Ah, kun olisi perillä!

Ja nyt hän kuulee jonkun jälestänsä juoksevan. Hän käännähtää kauhistuneena ja näkee jonkin ison, kummallisen mörön lönkkäävän huojuen sumun hämystä itseään kohti ja tullessaan ääntelevän, kiljahtelevan.

Tuokiossa hän sukaisee kahvinyytin maahan ja lähtee lipettiin minkä ketaroista pääsee. Mutta kummitus juoksee kovemmin kuin hän. Ja millä lailla jönkyttää! Kuin elehvantti! Ja huutaa, — kuin pasuuna! Mikä kamala ääni! Veri pellolle! Nyt sinut syön! Ei jää kuin luita kasa jälelle! Isä ja Lotte ne löytävät, ja itkevät! Kauhulla kuullaan pitäjässä uutiset!

Mutta yhtäkkiä hän kuuleekin kyöpelin mainitsevan nimeään ja tuntee äidin äänen. Äitikö — se!! Hän oli juossut jälestä, kun oli unohtanut voileivät, ja koetti saada pojan kiinni. Hän puristi, heristi Klaus Hinrichiä, ravistaakseen hänestä pelon, joka teki hänen kasvonsa kalman karvaisiksi. Vaan kun hän näki, ettei se tahtonut auttaa, niin hän silitteli jo hänen päätänsä ja sanoi vihaisesti ja kovasti, mutta äänessäpä värähti nyt hellyys: "Kas sellainen se on kasakkakapteeni! Samallainen sankari kuin isäsikin!" Ja tarttui hänen kynkkäänsä ja talutti työpaikalle päin.

Sitten he jo näkivät suuren, tumman papupellon, lyhyitä mustia papunippuja peittonaan, ja tuolla kauempana isän tovereineen työssä. Kun he pääsivät lähemmäksi, jättivät miehet työnsä ja pistivät takin päälleen. Sitten he istahtivat piiriin vastaleikatuille papunipuille.

Aamutuuli heräsi ja oli väristävän kylmä. Klaus Hinrich painoi nyrkkinsä tiukasti taskun pohjiin ja puristi polviaan vastatusten ja katseli isäänsä, joka polvia myöten likomärkänä, raskaasta työstä uupuneena ja kaiken yötä valvoneena puri leipäänsä kankeista, mustista hyppysistään.

He vaikenivat ja söivät. Sitten isä sanoi: "Olemme kaiken yötä haastelleet Hampurista, Antje. Ne rakentavat nyt siellä tuhottomasti, kivimuurin kivimuurin viereen, ja työmies saa neljä markkaa päivässä. Mitäs siihen sanot, lähtäänkös sinne? Timmermannilla on siellä serkku, töissä hiililiikkeessä. Sen poikakin on lukiossa. Niin, kun täällä voisi edistyä, niin: tänne jään, sanoisin! Mutta nyt: mitä varten tänne? Mikä tietää, jos siellä luonnistaisi meille hyvinkin, — tai lapsillemme."

Antje Baas tunsi Hampurin vain kuulopuheilta. Hän ajatteli, että ehkäpä hän siellä ansaitsisi paremmin ompelulla ja ehkäpä lapset jollakin keinolla siellä voisivat edistyä ja menestyä, ja vastata jurahutti: "Et sinä meitä kuitenkaan elättämään kykene, sinä olet sellainen Baas!"

Jan Baas nauraa hekahti ja sanoi työtovereilleen: "Se on selväksi saksaksi: hän suostuu."

Klaus Hinrich unohti viiltävän vilun ja istui suu auki, silmät pyöreinä kostealla papunipulla ja näki sielussaan jo kultahaarniskoita ja jaloja ratsuja ja loistoa ja ihmeitä. "Isä", hän supatti kiihkeästi, "lähtään, vaan isä! Heti paikalla, isä! Lähtään Hampuriin!"

Antje katsahti häneen, hän tunsi poikansa, — ja sanoi äkäisesti ja halveksivasti: "No jokos nyt into nousi! Isäsi ei lähde minnekään! Hän pysyy täällä. Ja sinä kanssa! En lähde teidän kanssanne Hampuriin hamppuamaan, tähtenne häpeämään!"

III.

Onko hampurilaista, joka ei muistaisi elävästi mielessään vanhaa Klosterthorin[8] asemaa? Sen rumia, siivottoman näköisiä saleja, sen kuopille tallattuja permantoja ja luokkimaisia kynnyksiä, sen kieroja ovia ja kuluneita luukkuja! Mitkä ihmisjoukot ovat soljuneet aseman kautta, niin, kokonaiset kansakunnat ovat sitä tietä vaeltaneet! Monet kyllä hilpeinä: pohjoisesta saapuvat ylioppilaat matkalla Jenaan ja vanhaan Heidelbergiin; nuoria vakaimman porvarissäädyn neitoja näkemään maailman ihmeitä, Berliniä, Alppeja tai Italiaakin; monet elämässä varmaan asemaan päässeet rauhalliseen toimeensa tai mukavalle virkistysmatkalle. Mutta kuinka vähäinen onkaan näiden luku niiden satatuhantisten yksinkertaisten kansan lasten rinnalla, jotka vierivät sen nokisten, tomuisten seinäin ohi ja astuivat pilalle tallattujen kynnysten yli vähäksi aikaa saleissa levähtämään! Kimpsuineen kampsuineen he ovat seisoskelleet tai istuneet sen rumissa saleissa tai silloilla ja sielussaan nähneet kadotetun kotipuolen ja tuntemattoman tulevaisuuden haikeita kuvia. Ah, kellä olisi silmäin edessä kaikki ne kangastukset, joita nuo vaeltavat laumat ovat nähneet! Näiden tuntumattomaksi tallattujen kynnysten yli on patikoinut preussiläisiä, saksilaisia ja holsteinilaisia, kaksin verroin Mecklenburgin parasta väkeä, puolalaista, juutalaista ja slaaveja luvuttomasti, kaikki irtautuen kirveltävin sydämin kotimaasta, kuullakseen valtameren toisella puolla ensin huudon ja kutsun: "Täällä on maata! Maata!" Ja sitten sekautuen maailman pyörteesen, joka meidät, hitaat, hiljaiset maalaiset, nyt on temmannut hurjaan piirihyppyynsä.

Jan Baas oli lähtenyt katselemaan tuttua, jonka piti opastaa heidät uuteen, jo vuokrattuun asuntoon. Äiti ja Lotte taas olivat menneet vesiranalle juomaan, taluttaen kumpikin yhtä pikku sisaruksista. Petter ei ollut suostunut tulemaan mukaan Hampuriin; hän oli pestautunut renkipojaksi siihen taloon, jonka pelloilla hänen isänsä ja vaarinsa jo olivat turvetta puskeneet. Nyt oli Klaus jäänyt vahdiksi kahden vuodepatjan luo, jotka oli nostettu pystyyn seinää vasten. Siinä hän istua kökötti paksujen, tiukkain patjain välissä matalalla, keltaisella kirjapinkalla.

Vanha klassikkolaitos, jonka äiti oli ennen nuorena tyttönä saanut lahjaksi eräältä lukumies-serkulta ja jota hän sitten oli aina säilyttänyt lukkojen takana kirstussaan, — minnepä heidät muuallekaan olisi pannut, — Klaus istui ja katseli ihmisiä, joita ohitse huristava juna oli täynnänsä, vaunu vaunun vieressä.

Kantajat, joita seisoskeli siinä lähellä, huomasivat hänet ja tulivat miestä katselemaan. Erästä heistä miellyttivät nuo nokkelat silmät, joilla poika uutta ympäristöänsä tarkasteli, ja hän virkkoi: "No, ei taida olla hullumpi siinä istuskella!"

"Ei ole hullumpi", vastasi Klaus vanhanvakaasti kuin maalaispoika ainakin.

Miehet myhäilivät ja kysyivät: "Mitäs kirjoja ne nuo on, allasi?"

"Erinomaisia kirjoja", vastasi Klaus totisesti, ikäänkuin mitä pulskia, kauniita hevosia arvostellen.

"Taitaa tulla kirjamies sinusta?" kysyivät toiset.

"Ka mikäs", vastasi Klaus, "kun pystyisi pää", ja katsoi totisena miehestä mieheen.

"Mikä sinun isäsi on?" he kysyivät.

"Työmies", vastasi Klaus.

Silloin erään sydäntä liikutti ja hän silitteli ripeästi pojan päätä ja sanoi: "No tulepas sitten senaattoriksi, eiks niin?"

Klaus nyykäytti totisesti päätänsä, ja miehet menivät hymyillen pois.

Äiti ja Lotte tulivat takaisin ja kallistivat vuodepatjat syrjälleen ja istahtivat niiden päälle, äiti toiselle, sisko toiselle; molemmat pitäen pikku sisaruksia sylissään. Klaus istui keskessä kirjanipulla.

Antje Baasista oli oikein ilkeää istua siinä kaikkien ohitse kulkevain jaloissa; monet niistä heitä uteliaasti katselivatkin. Hän kekotti jäykkänä ja tuimana, sivuille silmää luomatta, motkotellen hiljakseen miehestään, tuosta "hömmelöstä", joka ei älynnyt jo joutua takaisin. Ja hän alkoi tuittusissaan ja ikävissään hieroskella sylissään istuvan pikku Hannan nenänselkää peukalonsa ja tuomentottinsa välissä.

Kaksi hienosti puettua vanhanpuoleista miestä seisoi siinä junaa odottelemassa; ne huomasivat heidät ja toinen tuli kuin sattumoin luo ja kysäisi uteliaasti, minkä tähden emäntä noin teki.

Antje Baas oikaisi selkäänsä ja sihahti: "Mitä se teihin kuuluu? Pitäkää huoli omasta nenästänne." Mies vetäysi takaisin, hämillään hymyillen.

Sitten tuli toinen luokse ja sanoi ystävällisesti: "Kas sillä tavalla sitä pitikin vastata! Mitä hänellä oli tekemistä ihmisten nenissä! Ehkä saan antaa pojallenne tuossa kirjanipulla viis-groschenisen?"[9]

Antje Baas pudisti päätänsä ja huiskautti kättään ja sanoi äkäisesti: "Mitä kerjäläisiä me ollaan? Pitäkää itse rahanne. Ehkä olette sen tarpeessa enemmän kuin me."

Kirjapinkan poikakin pudisti päätänsä ja sanoi: "Ei me huolita apuja!"

Silloin lähti sekin herra matkaansa.

Viimeinkin ilmestyi Jan Baas nurkan takaa ja sanoi, ettei sitä tuttua näy ei kuulu.

"No johan minä sen arvasin!" tokaisi Antje Baas. "Se on tietty, ettei sinun hommistasi tule milloinkaan mitään. Nouskaa pois, kyllä selvitään ilman tuotakin!"

Hän kopaisi pikku sisaruksia lujemmin käsipuolesta ja alkoi laputtaa etunenässä. Hänen jälestään tuli Lotte, taluttaen pikku Hannaa. Sitten isä, pullea patja kummassakin kainalossa. Ja viimeisenä Klaus, kantaen kirjapinoa milloin oikealla, milloin vasemmalla käsivarrella, ja viimein mukavimmin edessä vatsan päällä, — katsellen ällistyksissään ja uteliaana kahden puolen, seisattuen, kääntyen, tähystellen ympärilleen, kompastuen ja sitten juosta pinkaisten niin että anturat vilkki pienen matkan päähän ehtineitten vuodepatjain jälestä.

Huomattiin, että olisi jo toisella pysäkillä pitänyt lähteä junasta; ja nyt oli kysyttävä tietä vähä väliä. Ja matka oli pitkä. He tulivat Alsterdammille[10] ja kulkivat Jungfernstiegin poikki Rathausmarktille.[11] Siellä seisattui Jan Baas puitten varjoon — keisarin muistopatsasta ei siinä vielä silloin ollut —, ja kääntyi tarakoineen perusteellisen verkkaisesti katsomaan taakseen, mahdotonta ihmisvilinää. Oli juuri pörssin aika ja raatihuoneen kupeilla vieri mustanaan väkeä. "Katsos, Klaus", sanoi Jan Baas, "mimmoisia ovat! Katsos… ei ole kellään lapiota, ei muurarin lastaa, ei hevosta riimussa, ei mitään. Näyttää kuin olisivat kaikki opetetut toisiaan ajelemaan kuin koirat jänistä. Mutta ei suinkaan sitä nyt ihmisillä eletä?"

Klaus Baas katseli kirjasylyyksensä takaa ja tuumi: "Taitaa olla aina pyhä niillä, vai mitä, isä?"

Mutta Jan Baas ei ollut herkkäuskoinen, vaan tuumi: "Kyllä ne silloin jalkojaan verkemmin vetelisivät! Katsos pakanoita: ihanhan ne tilsaavat toisiaan kantapäille! Mahtaa siinä tointa sentään olla."

No sitähän Klaus Baaskin jo. "Kuules isä", hän sanoi, "jopas minä tiedänkin! Ne on menossa satamaan tahi tulevat sieltä laivoja lastaamasta."

Jan Baas pudisti ihmetellen päätänsä, teki verkkaisen käännöksen ja tallusti eteenpäin. Klaus Baas perästä.

Perhe nousi pitkin Alte Steinwegiä ylämäkeen ja tultiin Grossneumarktille.[12] Siellä heidän täytyi hiukan istahtaa hengähtämään, keskelle kauppakojuja ja pukkipöytiä, uupuneina patikoimisesta ja raskaiden tarakkain kannosta, pää pyörällä mahdottomista rakennuksista ja väen hurinasta. Jan Baas lähti etukäteen katselemaan heidän katua ja asuintaloa.

Siinä kirjapinkalla istua nököttäessään Klaus Baas sitten näki yhden pöydän ääressä ruskeanaamaisen, laihan pojan, noin hänen ikäisensä, huonoissa vaateriekaleissa, tutun tavalla pakinoimassa erään kaupustelijan kanssa. Poika sattui käännähtämään, huomasi hänet siinä istumassa ja tuli luokse, kädet melkein auki reuhottavan nutun taskussa, hiukan hoikanlaisilla säärillään hoippuen, ja kysyi suosiollisesti: "Mitäs te tässä odotatte?"

"Me etsitään kortteeriamme", vastasi Klaus Baas.

Poika sipaisi läntistyneen, harmaan ruojunsa kärellä kirjanippua ja sanoi: "Mitä sinä tuolla rojulla?"

Klaus Baas kielsi klassikkonsa ja koko runouden ja vastasi välinpitämättömästi: "Kun sattui olemaan, niin toin mukaan."

Poika nyökkäsi päätään sivulle päin, toripöydälle, jossa oli luottain vanhoja kirjoja: "Täytyy myydä, mätki tuonne!"

Maalaistulokas pudisti vaieten ja totisesti päätänsä: "Ei me myydä tavaraamme."

Kaupungin poikaa miellytti tuollainen kylmä lyhytsukaisuus, joka oli melkein yhtä suuremmoista kuin hänen kadunkokeneisuutensa. Hän kysyi: "Mikä nimi?"

Toinen vastasi selvästi ja täydellisesti: "Minä olen Klaus Hinrich
Baas."

"Aa", hymähti poika, hiukan ihmetellen mointa arvokkuutta ja vakavuutta, — "minä taas Kalli Dau. Meillä on tuolla kukkaskauppa. Näetkös? Tuolla hiilimakasiinien luona. Mutta meidän väellä ei ole paljon virkaa: isäpuoleni makaa putkassa |a äiti ostelee silkkipuseroita."

Klaus Baasia kauhisti ja inhotti kuulla mokomaa; mutta hän kätki tunteensa ja virkkoi totisesti ja hillitysti: "Nämä tässä taas ovat minun omaisia. Meidän asumus on Rademachersgangin kulmassa; tiedätkö missä se on?"

Kalli Dau keikautti taas päätänsä syrjittäin ja sanoi: "Tuolla rinteellä, mekin siellä asutaan." Ja käännähti ja meni tutun kauppiaansa luokse.

Isä tuli takaisin, ja he lähtivät taas kiertämään, äiti jälleen etunenässä. Jonkun ajan päästä äiti seisattui ja katseli ensin talon numeroa ja sitten kaula ojolla pimeähköä porttikäytävää. Hän käännähti vähän Lotteen päin ja sanoi purevasti: "Taitavat siivota täällä vaan kerta viikossa!" Sitten hän nakkasi tiukasti päänsä pystyyn ikäänkuin keräten kaiken rohkeutensa ja uhkansa ja meni edeltä hämärään pihaan.

* * * * *

Jo huomenna lähetti äiti heidät kouluun. "Olkaakin ihmisiksi!" hän sanoi, kohottaen uhkaavasti kättänsä.

He laskeusivat kaksi porraskertaa ja lähtivät kaupungille, Lotte etumaisena, Klaus jonkun askeleen jälempänä. Silloin vierivät vastaan rillat… Miksi oli kuskilla niin hupsunmoinen hattu?!… Tuolla seista hojotti poliisi… mitähän se siellä hounaili; siivostihan nuo ihmiset kaikki kulkivat?… Tuossa postimies… kylläpä sen täytyi ravata rappuja!… Ja tuolla merkillisen näköinen herra, karvalakki päässä ja omituiset pitkävartiset saappaat jalassa, ja miten pöyhkeästi se marssi… mistähän se oli! Mutta tuo, joka kulki sen jälestä, eiköhän tuo vain ollut jokin talokas kotipuolesta. Pitipä oikein seisattua noita kahta katselemaan. Mutta eteenpäin nyt vaan! Silloin hän törmäsi vanhan paksun matamin syliin ja karisti hänen pikku ostoksensa maahan. Rouvakos ällistyi ja älähti: "Loppi, maalainenko olet? Etkö näe ihmisiä!"

Koulussa: miten äärettömästi lapsia! Miten erilaisen näköisiä! Ja eräät haastoivat niin kummallista kieltä! Eikä kukaan ollut hänestä tuonaan! Nyt tuli opettaja sisään: pitkä, hoikka herra, jalassa isot, tiukat, kiiltävät kengät. Minkämoiset kengät! Sellaisia ei ollut kotipuolessa kellään. Klaus Baas istui jäykkänä ja hievahtamatta ja ihmetteli, ettei opettaja jo paiskannut kokonaista rivillistä viikareita, jotka vuoroin tahallansa rämistivät taulujaan ja vuoroin tökkivät rihvelillä toisiaan kylkeen, polvelleen ja antanut keppiä. Ja hän joutui hirmuista kohtausta odottaessaan, joka voi syntyä tuossa paikassa, jännityksestä aivan kuin tuleen ja koetti kiiluvin silmin ja reippailla vastauksilla johtaa opettajan huomiota pois vaaran paikasta. Opettaja huomasikin hänet kohta ja sanoi: "Sinulla on ollut siellä maalla hyvä opettaja ja olet ollut ahkerakin." Tästä oli Klaus mielissään; mutta samalla se velvoitti häntä: ja hän oli nyt vastakin hyvin tarkkaavainen ja pani silmänsä kiilumaan ja vastasi reippaasti.

Kun sitten välitunnilla sakeana rytäkkänä mentiin alas portaita ahtaalle leikkipaikalle ja toiset siellä seisoskelivat rykelmissä vierekkäin ja sekaisin tai kuhisivat ja kihisivät, ja Klaus Baas asettui seisomaan seinustalle pää pyörällä sellaisesta vilinästä ja hurinasta, niin tuli viisi kuusi poikaa ja asettui puolipyöröön hänen eteensä ja sanoi: "Sinä, mollistelepas taas silmiäsi!" Mutta eivät ne tehneet hänelle mitään pahaa.

Koulusta päästyä lyöttäytyi Kalli Dau hänen seuraansa ja sanoi: "Mitäs sinä vielä kotona teet? Tule mukaan!"

Klaus Baas pelkäsi äitiä: toruu ja mukittaa! Koko St. Paulin[13] puoli, josta Antje Baas oli kuullut paljon kauheaa ja jonka hän oli summamutikassa kironnut, oli pojalta muitta mutkitta ja ikuisiksi ajoiksi kielletty alue. Äiti oli heristänyt hiilipihtejä ja sanonut tuttuun uhkaavaan tapaansa: "Ja koetappas vaan mennä St. Pauliin! Pieksän sinut kuoliaaksi." Mutta muualta ei oltu nimenomaan kielletty; ja näkemisen halu ja uuden ympäristön ihmettely oli julman suuri. Niinpä Klaus Baas kuleksi vähän aikaa Kalli Daun kanssa, hiukan aina takakynnessä, varovasti kuin talonpoika konsanaan.

Kalli Daulla oli tuttuja joka paikassa: vanhalla Steinwegillä eräs rouva, joka seisoi kellarin ovella, takanaan kellari täynnä perunoita, kaalia ja juurikkaita; Grossneumarktilla monet kaupustelijat sekä eräs humalapäinenkin, jollaisia horkkuu kapakan ovella suuren torin varrella. Kalli Dau pysähtyi jokaisen pakinoille, nälkäisenä, tikkusääret vääränä, repaleisissa vaatteissaan, jotka oli ostettu lumppukauppiaalta. Ja hänen sanansa olivat niin soveliaita, luonnollisia ja miesmäisiä, etteivät tutut ollenkaan kummastelleet sitä, että sellainen pieni rihvelikinttu uskalsi heitä puhutella, vaan vastasivat hänelle samallaisella vakavalla tavalla.

Yksin poliisienkin kanssa Kalli Dau oli tutun suhteissa. Mutta ne eivät olleet kaikki sovinnollisia. Kun Kalli Dau näki ystävän, meni hän kohta luo ja rupesi pakinoihin. Ja vaihtelipa hän erään lihavan, hauskan poliisin kanssa postimerkkejä ja vanhoja kuparirahojakin. Mutta joskus he näkivät pitkän, laihan poliisikuipelon; hän oli "kelju mies", Kalli Daun sanalla. Silloin Kalli Dau kiersi pelättynsä varovassa kaaressa, asetti kirjat viereensä kadulle, kumartui hämmästyttävän notkeasti aivan kiekoksi ja tuijotteli sitten vihansa esinettä, poliisia, pitkän aikaa julmasti jalkojensa tikkuportin välitse. Ja kun poliisi järjestyshaluisena, arvokkaana ja rauhallisena marssi häntä kohti, keikahti hän pystyyn ja meni vaan jonkun sylen päähän kauemmaksi ja lankesi taas samallaiseen kiemura-asentoon. Eikä hän ollut millänsäkään, vaikka joku kaupunkilainen seisattui ällistyneenä häntä ihmettelemään taikka nuoret rouvat, nähdessään yhtäkkiä moisen kiverän ihmisepäsikiön, kirkaisivat kauhusta. Klaus Baas, jolle porvarillinen hyvinvointi oli kaikki kaikessa, pyysi Kalli Dauta monta kertaa hartaasti luopumaan mokomista taidon näytöksistä, mutta hän ei voinut Kalli Daun sydäntä herkyttää.

Viimein he tulivat kukkakaupalle, jonka seinävierellä Kalli Daun vanhin veli, hoikka, veltto miehen ketkale, paistatteli laiskana talvista päivää, piippunysä leukapielessä. Kaupassa järjesteli äiti, laiha, mustaverinen nainen, yllä korea silkkipusero, — milloin punainen, milloin sininen, — kukkaruukkuja ja -kimppuja; hämärässä sivukopissa solmi hänen miehensä seppeleitä tyttö-letukan kanssa, joka aina nauraa kikatti. Pieni rouvankääkkä soitteli aina kerkiästi suupeliään jonkun ostajan tai naapurin kanssa: hän oli Klaus Baasille erittäin ystävällinen ja antoi hänelle pienen orvokkikimpun tuliaisiksi äidille, niin että poika jo ihan ajatteli: ollapa sinulla tuollainen äiti, hätäpäs sitten! Mutta kun hän muutaman päivän päästä osui takaisin kukkakaupan ovelle, niin hän kuuli, miten kauhean raaoilla sanoilla rouva haukkui miestään, joka pimeässä kopissa sitoi hautaseppeleitä. Hän ei ymmärtänyt oikein, mitä rouva säkätti, sillä sättijän itäpreussilainen murre oli hänelle outo, mutta hän tunsi, että somaa se ei vain ollut. Hyi minkälaisia sanoja! Ja tuo raivostunut, raaka naama! Ja nyt väitti mies hänelle, että akka antaa lasten nähdä nälkää ja joutua hunningolle! Ei… ei! Oi! miten toisellainen oli sentään hänen Äitinsä! Sen torat ja kovat hiilipihdit olivat kyllä ilkeät; mutta miten paljon parempi hän oli! Ah, miten järjestystä rakastava, miten hyvän huolen hän piti heistä! Klaus Baas vetäysi kaupan ovelta pois ja juoksi kadun kulmatse suoraa päätä kotiin.

Siellä istui äiti, puhtaassa, suorassa puvussansa, totisena uuden ompelukoneensa ääressä, jonka oli ostanut; ompeli ensimäistä tilaustyötä, leninkiä, minkä alakerrassa asuvan puusepän matami oli hänen valmistettavakseen uskonut. Maalla hän oli melkein läpi vuoden puurtanut mukana maantöissä; mutta nyt hän aikoi oikein todenteolla antautua entiseen ammattiinsa.

Lotte hääri edestakaisin kodin askareissa, aina touhussa. Aamusta varhain iltamyöhään, paitsi tytön koulussa ollessa, kajahteli: Lotte, tule tänne, Lotte, menepäs nyt! Milloin hän seisoi äidin vieressä ja autteli rihmaa silmään ja piteli kiinni ompelusta; milloin keittiössä lieden luona; milloin joku pienokaisista tarvitsi häntä, leikkiessään kiltisti akkunan ääressä. Milloin piti Klaun takkiin ommella nappi, joka oli putoamaisillaan. Ja aina se oli niin hyvä, aivan kuin ennen muinoin Klaun pienenä ollessa, jolloin sisko oli kyykähtänyt polvilleen hänen viereensä sen valkean portin pieleen.

Viimein Lotte pääsi omiinkin töihinsä. Jäykkähapsinen pellavapää kumarassa hän istui kirjojensa ja taulunsa ääressä; palmikko solahti aina rinnan puolelle taulun viereen, ja vähä väliä irtautui jokin heleä, kaunis hapsi-veitikka ja tunkeutui silmille, ja hän ei voinut olla sitä huomaamatta, täytyi vilkua siihen ja vetäistä se kiireesti takaisin korvan taakse! Hän oli hyvin tunnollinen koulutöissään ja lukuhaluinenkin; mutta hän ei tottunut niin pian uuden koulun menoihin kuin Klaus, joten veikon täytyi autella ja neuvoa häntä joka ilta. Ja kun Lotte silloin kohotti yhtäkkiä kirkkaat, sanomattoman puhtaat ja totisen älykkäät kasvonsa ja katsoi veikkoon kysyvästi tai vastausta kuunnellen, niin ei Klaus usein kuullut koko kysymystä: tuijotti vain sisareensa suu auki, silmät ystävällisessä hymyssä, ikäänkuin ällistellen tai odottaen jotain ihmenäkyä. Niin hän vaistomaisesti ihaili ja rakasti siskossaan hentoa, älykästä naisellisuutta, jota hän ei äidissään tuntenut.

He kaksi olivat niin täydellisesti yhtä maata, että he aina vain ajattelivat samaa ja rakastivat ja toivoivat aina samaa. Kun he olivat lukeneet läksynsä ja panneet yhdessä pavut pannuun ja antoivat niiden nyt siinä paistua, ja olivat kattaneet pöydän, niin he hiipivät hiljaa, jottei äiti huomaisi, akkunan luo ja katselivat pimenevälle pihalle. Vastapäisen, mustan, huiman korkean kivimuurin alaosaa valaisi vielä hiukan porttiholvista lankeava heikko hohde; ja lumihiutaleet liihoittelivat suurina, kevyinä, verkkaisina tukkuina ilmassa. Muuta mitään ei ollut näkemistä. Kotvan aikaa siinä seisottuaan supatti Lotte: "Nyt minä näen, nyt minä näen!"

Klaus supatti myös: "Mitä sinä näet?"

Sisko painoi kasvonsa ruutuun, tuijotti silmät pyöreinä ulos ja sanoi: "Minä näen pojat… kaikki luistelevat… luistelevat… odotas… niin, nyt eroitan ihan selvään… ne luistelevat Süderstromilla ja tuossa paikassa kiertävät jo Schafwegille…"

"Onko ne kaikki?"

"Odotas!"… Sitten hän luetteli ne varmalla äänellä, jokainen nimeltä… "Ja nyt alkaa sataa lunta… ja nyt hukkasi Nickelsin Klaus toisen luistimensa… Ne seisattuvat ja kiukuttelevat hänelle, kun hän aina sen tekee. Muistathan."

"Luistelevatko ne yhä?" supatti Klaus. "Eivätkö ne nouse maalle…?"

"Odotas vähän… ei vielä… niin, nyt ne kapuavat mutkasta ylös, tuonne jyrkälle rinteelle, tiedäthän sinä? Se on liukasta, ja aina ne hurahtavat takaisin alas. Hollunderin Riku pääsi ensimäisenä laelle."

Sisko vaikeni jonkun aikaa ja kuunteli kosteain hiutaleiden hiljaisia napsahduksia akkunaruutuun. Sitten Klaus supatti taas: "Nyt minä näen, minä näen…"

"Mitä sinä näet?"

"Me loiotaan Gudendorfin nummella ja katsellaan Elbelle… Sinä ja minä ja Wischin Klaus ja Liese Lachmann."

"Onko sekin siellä?" kysyi sisko ihmetellen, "sehän on niin laiska, eihän se sinne viitsi."

"On", vastasi veikko, "ihan totta, on se vaan; se loikoo tuossa Wischin Klaun vieressä. Muita ei olekaan. Ja sinä sanot Liese Lachmannille, että hänen hameensa lievenauha on purkautunut ja että hänen mekossaan on taas tahroja, ja torut häntä, kun hän on aina niin huolimaton. Ja minäpä härnään Wischin Klauta ja mäiskään häntä kanervan varvulla vasten nenää."

"Mutta eikö se suutu?… Yhäkö sinä mäiskäät?"

"Yhä… ei… nyt hän nousee jo jaloilleen ja nyt minä pylläytän hänet nurin! Ja nytkös se suuttuu kamalasti."

"Niinhän se aina ennenkin. Potkiiko se sinua?"

"Potkii, mutta sinä pidät häntä käsivarsista ja riuhdot takaperin; hän mylvii kuin härkä ja sätkii sääriään; mutta ei se minulle enää mitään."

"No se on toki hyvä", sanoi sisko ja huokasi helpotuksesta.

Vähän aikaa he taas vaikenivat ja tuijottivat silmät syvinä, miettiväisinä pimeyteen. Ja hiljaa alkaa Lotte taas: "Minä näen, minä näen…"

"Mitä sinä näet."

"Me leikitään kirkkotarhassa."

"Näetkö sinä ihan kaikki?"

Lotte pudisti päätään. "On niin pimeää, ei eroita enää rovasti Jensenin hautakummelia. Te pojat istutte rivissä aidalla ja juttelette sotajuttuja. Nyt tullaan me, minä ja Trammin Anna ja Liese Lachmann, paksun poppelin luota… tiedäthän sinä, siellä kulmassa, kaidan polun reunassa… ja ärsytellään teitä."