VI.
Aamusta alkaen hän kaipasi hetkeä, jolloin koulusta tultuaan voi pukeutua pyhäisiinsä ja lähteä maalarin luokse. Hän ei huomannut enää kuin ennen, että isä oli nyt melkein aina kotona ja istui raukeana keittiön akkunan ääressä peitto laihain polvien ympärillä. Kun hän pisti ne kolme markkaa, jotka Laura Morgenstern antoi hänelle lauantaisin, äidin käteen, niin hän ei huomannut kuinka laiha se käsi oli ja miten kiireesti se sieppasi rahat. Klaus eli kokonaan niiden kolmen tunnin lämpöisestä ilosta, jotka joka päivä hänelle soi: olla yhdessä tuon lihavan, jörön naisihmisen ja kauniin, nyrppynokan tytön kanssa, jolla oli punainen viitta ja pikimusta peruukki.
Laura Morgenstern jörisytteli kuin ennenkin ilmi mietteitään sikäli mikäli tytön kysellessä tai kirjoja lukiessa päähän pälkähti.
"No nytpä näkyy taas, mitä raamatussa oikeastaan on", sanoi hän, "täytyy myöntää, että siinä on paljon roskaa. Esim. tuo Obadja! Ymmärrätkö sinä, mitä hänestä meille on hyötyä? Mitä hänellä on minun synneissäni tai suruissani tekemistä!"
Pieni peruukkipää kysyi: "Onko sinulla suruja, Laura täti?"
"Tietysti", murahti maalari. "Niitä on kaikilla."
Klaus Baas katseli häntä kummastuen ja mietti mielessään: Mitäpä suruja tuollakin on! Hän on terve kuin kili ja hänellä on rahaa. Mitä se suruista pöpisee!
Joskus oli maalari vaipunut syviin mietteihin ja teki työtä rajulla innolla, kasvot ankaran vakaina; huomattavasti hänen ajatuksensa kulkivat kaukana. Enimmäkseen hän mietti kotiseutuaan ja lapsuuden aikaa. Ja tuntui kuin häntä olisi painostanut elämän ratkeamaton pulma tai vaiva; hän johtui sitä alinomaan aprikoimaan ja näytti tulevan siihen johtopäätökseen, että kristinoppi oli tuohon pahaan syypää.
"Isäni oli opettaja, vakava, ahkera mies. Ja jumalinen, huomaa se, Klaus! Mutta monista uskontotunneista, ainaisista raamatunlauseista ja virsistä ja kristillisistä niskannipistyksistä, joita saimme vielä kaupantekijäisiksi: niistä ei ole ollut meille mitään hyötyä. Minusta ja sisaruksistani on tullut sitä, mitä meistä varmaan ilman tuhansia uskontotuntejakin olisi tullut. Toisesta… minusta… vanha, puolihassu jöröttelijä, toisesta…" hän suoristihe ja tähysti tarkemmin peruukkipään pieniä, hienoja kasvoja… "Luuletko, Klaus, että uskonto voi muuttaa ihmisen toiseksi kuin hänet luonne tekee?"
"Kyllä", virkkoi Klaus Baas, "Paavalissahan on esimerkki."
"Mene suolle, Paavalissa!" vastasi maalari, "ole hyvä ja puhu sinä Laura Morgensternista ja Klaus Baasista ja ajuri Löschistä ja muista sellaisista ihmisistä ylimalkaan."
Klaus rypisti kulmiaan ja sanoi: "Kun saa kuulla kauneinta raamatusta, vakaasti ja yksinkertaisesti luettuna, niin uskoakseni ihmisen pitäisi tulla vakaammaksi ja hurskaammaksi."
"Jaha", arveli maalari. "Vai sitä sinä!" Hän keikistihe hyvin selkäkenoon ja sanoi: "Nyt sinulla on hyvä ilme, Tuddi! Obadjalla oli kai juuri tuollaiset silmät silloin kun hän tuomitsi ihmiset tuliseen pätsiin!"
"Niin, miksi sinä puhut aina sille pölkkypäälle", tiuskaisi Tuddi.
"Eikö minua ole olemassakaan? Mitä se tietää enemmän kuin minä."
Tuo huitukka, jonka mustan peruukin alta vähä väliä aina tunkeusivat esiin heleät, kellervät kiharat, oli Klaus Baasille äkäinen. Mutta se kiukku väristi raikkaan autuaallisesi pojan hipiää ja se pilkka pani hänen sydämensä ylpeästi sykkimään.
"Kuinka hän on kuiva tänään, täti", sanoi Tuddi. "Hän on oikein epäonnistunut. Vedäpäs hänet taas vireesen, mitähän tuo soittaa."
Silloin katsahti Klaus Baas häneen pilkallisesti.
Tuddi katseli taas "pyhin silmin" maalariin. Vähän ajan päästä hän loi silmänsä Klaus Baasiin ja sanoi käskevästi: "Tuo jakkara tänne!"
Klaus toi jakkaran ja asetti sen hänen jalkainsa alle, mutta sanoi hiljaa uhalla: "En olisi sitä tuonut, ellet olisi ollut mallina."
Maalari kuuli tämän ja sanoi: "Älä sinä minua kursaile, Klaus! Jos hän ei pyydä kauniisti, älä tottele! Komennelkoon piikoja kotona; täällä on hänen oltava kiltti."
Toisena päivänä tuo ulkokullattu sanoi: "Klaus, ole nyt niin hyvä ja tuo minulle jakkara."
Kun Klaus asetti jakkaraa hänen jalkainsa alle, katseli Tuddi pyhin, leimuavin silmin maalaria, ja samalla pani jalkansa, eipä vainkaan jakkaralle, vaan Klaus Baasin niskalle, ja polki sitä alas. Poika tarttui nilkkaan, puristi sitä laihalla, luisevalla kädellään ja asetti jalan jakkaralle ja piti sitä hetken lujasti kiinni.
Silloin Tuddi unohti koko pyhän toimituksen, kumartui kiivaasti hänen puoleensa ja katsoi häntä silmästä silmään kiukusta sähisten: temppu, jota hän sanoi "irvisteleväksi tiikeriksi". Se näytti olevan hänen viimeinen aseensa.
Mutta Klaus tähtäsi häntä suoraan silmiin, rauhallisesti, kiukuissaan kyllä, mutta samalla hurmautuneena kun sai tuntea nuo kasvot niin lähellä.
Kun hän eräänä päivänä ennen tuntia meni keittiöön, — hän ei ollut huomannut ovikellon soivan, — kuuli hän takaansa askelten sipsutusta. Ja kun hän kääntyi katsomaan, seisoi hänen edessään kuusivuotias pikku tyttö, ja Klaus Baas arvasi hänet heti mustaperuukkisen siskoksi. Hänellä oli näet aivan yhtä sorea vartalo ja sievä pää kuin Tuddilla ja sitäpaitsi, yhtä vaikea oli hänen saada ylähuulella peittymään hampaansa. Hän ei virkkanut mitään, ojensi vain Klaus Baasille pientä valkeaa tuttipulloa, jossa oli maitoa. Klaus Baas katseli aran hämmästyneenä pikku keijukaista ja kysyi, mitä hän tahtoi?
Tyttö pyöristi kummissaan silmiään, pudisteli päätänsä niinkuin pitäen Klaus Baasia hölmönä, ojensi hänelle yhä vain pulloa ja sanoi: "Lämmitä." Klaus ymmärsi ja asetti pullon lämpimään veteen. Ja sitten hän syrjästä tarkasteli ja ihasteli tuota sievää pikku hempukkaa: niin se oli pyöreä ja puhdas kuin sorvattu, oikeinpa hiekkapaperilla silitetty. Ja Klaus Baas kysyi kummastellen ja asiaa aavistamatta: "Kuka pulloa tarvitsee?"
Tyttö katseli häntä silmät suurina, tutkivasti, ja lausuipa sitten vakavan arvostelunsa: "Kyllä olet tosiaan niin tuhma kuin Tuddi sanoo!"
Klaus ei virkkanut mitään, mutta ihmetteli mielessään, ihanko kaupungin pirpanat tosiaan näin kauan tuttia imevät, eikä malttanut odottaa maidon lämpiämistä. Hän antoi pullon tytölle ja meni sitten hänen jälestään saliin, jossa työ jo oli alettu.
Maalari istui selkä kenossa avarassa nojatuolissa ja tähysti tarkasti lasiensa ylitse mallia ja kiinnitti jäykällä, suoralla kädellä piirron piirrolta hienosti kankaalle. Obadja istui hoikat jalat ristissä, punainen vaippa hartioilla ja katseli sirkuilla, harmailla silmillään maalariin. Pikku sisko istahti sivummalle pienen, matalan pöydän ääreen, jossa oli kelpo keko irtonaisia sinihelmiä ja kieppu mustaa rihmaa; siihen hän aikoi nähtävästi pujotella helmet. Hän ei ollut ryhtynyt työhönsä vielä, vaan istua kenotti tuolillaan ja imi maiskutteli pulloansa, nilkat päälletysten, aivan kuin sisarensakin. Ja Klaus Baasia hän katsoi rauhallisesti totisilla silmillään.
Nyt oli entistä ihanampaa valoisassa, siistissä työhuoneessa. Rattoisa pakina ei keskeytynyt hetkeksikään. Joskus lasketteli maalari, kun muut hänen kielikelloaan koskettivat, verkkaisesti ja yksivakaisesti pitkät jutut.
"Leikitkö sinäkin, Laura täti", kysyivät lapset, "kun olit niin pieni kuin me? Kerropa meille jotakin."
"Niin että leikinkö?" toisti maalari… "kuinkas en!" — Tuntui kuin olisi jokin näkymätön käsi sivellyt hellästi hänen jäykkiä, jöröjä kasvojaan. "Että olemmeko leikkineet!… Me olimme pappilan naapureita ja saimme leikkiä rovastin vanhassa, ruohottuneessa puutarhassa miten vain halusimme. Puutarhan alalaidassa oli korkea, ruohopeitteinen kumpu, jonka laelta näki kauas yli lakeuden. Se kumpu oli veljen erikoisomaisuutta…"
Maalari tarkasti huolellisesti työtänsä ja jatkoi hellällä äänellä:
"Meillä oli pikku veikko, kaunis, punaverinen poika. Ja miten hauska hän oli, ja miten älykäs! Hänellä oli aina pehmeä ruskea samettipuku, siinä vasta oli valon heijastetta… en tiedä, en muista sittemmin sellaista kangasta missään nähneeni — ja lumivalkea röyhelökaulus kaulassa, ja hänen kaunis tukkansa ulottui aina kauluksen alalaitaan. Hän oli hyvin kokasteleva kauniista vaatteistaan… mutta myös huolimaton, eikä varjellut pukuaan pilaantumasta. Ja me emme häntä sen tähden toruneet! Emme toruneet häntä koskaan: hän oli niin sievä ja iloinen. Mutta me kolme sisarta olimme rumia ja meillä oli puku karkeasta, mustanharmaasta kankaasta, jota äiti oli ostanut noin summamutikassa; olimme jöröjä ja innostumattomia. Ja juuri siksi että olimme niin jöröjä ja kylmiä ja kateellisia, juuri siksi veikko oli niin mahdottoman kaunis, iloinen ja hupaisa."
Maalari vaikeni ikäänkuin viime sanojaan mietiskellen. Sitten hän jatkoi muistojen herkyttämänä:
"Puutarhan alapäässä oli kumpu; se oli pikku veikon erikoisomaisuutta; hän sanoi sitä kuningaskunnakseen. Hän istui polvet ristissä pikku istuimella, jonka oli vienyt kummulle, ja käänteli kaunista kaulaansa joka ilmansuunnalle ja rupatteli hullua lorua ikäänkuin olisi jaellut komennuksia tai istunut oikeutta — ja sen sellaista. Meitä oli kolme hänen hoviväkeään. Yksi lakaisi kummulle johtavat lautaportaat; toinen leikkasi polvillaan heinää hänen kukkulansa rinteillä; kolmas toi hänelle selkä kumarassa ruokaa. Ja kun ilta tuli ja aurinko valaisi hänen jaloja kasvojaan ja hänen hienot silkkikiharansa kiiltelivät, niin me sanoimme: Voi kuin sinä olet kaunis! Voi kuin sinä olet kaunis! Hän ei muka ollut huomaavinaan meidän imarrustamme, mutta kyllä hän tiesi, kuka nöyrimmin palveli. Sitten huusi isä tiukasti meitä ja meidän täytyi mennä kotiin lukemaan, enimmäkseen raamatunlauseita ja virsiä. Pikku veikko oppi pian ja helposti, mutta unohti myös yhtä pian. Hän oli liiaksi mukavuutta rakastava pitääkseen mitään mielessään. Kun hänen sitten iltasella oli mentävä levolle, niin me kiistelimme, kuka hänet saisi riisua ja kantaa sänkyyn, ja lopulta sai sen tehdä se, joka metisimmin oli häntä imarrellut. Ja siitä me kolme rumaa variksen poikaa olimme kateellisia toisillemme ja jouduimmepa siitä usein tukkanuottasillekin."
Maalarin sivellin vaipui ja hän katseli jonkun aikaa, surullisissa mietteissä, vuoroin kangasta, vuoroin peruukkipäätä. Sitten hän karisti ajatukset ja kävi taas ripeästi toimeen. "Olepas nyt hyvin ylpeän näköinen, Tuddi! Ajattelepas, että Klaus Baas esimerkiksi tulee pensselillä sutimaan pientä, hienoa nenänhuippuasi. Kasvot vähän enemmän vasemmalle… kas niin! Sinä olet erityisesti ylpeän näköinen, kun katsot hiukan syrjittäin. Noin ne on paikallaan. Nyt tulee Klaus Baas ja se pensseli… hyvä! Ajattelepas asiaa juurta jaksaen!… Tuo hävytön poikaviikari!… Kas niin, teillä on mielikuvitusta!… Sitten maalataan pikku Sanna! Sanopas Sanna, mikä tahtoisit olla?"
Tyttö pujotteli paraikaa helmiä, — kohotti siniharmaat silmänsä maalariin. Upeat huulet, jotka hartaassa työssä olivat auenneet, sulkeusivat ja kätkivät peittoonsa kauniit, isonlaiset hampaat.
"Se on Sephanja, mielestäni", sanoi Tuddi. "Samantekevä, mitä profeetta on kirjoittanut. Sinä olet Sephanja, kuule!" — Pikku tyttö nyökäytti päätänsä ja supisi monta kertaa uutta nimeä itsekseen, ja virkkoi sitten: "Mutta minä tahdon pitää nämä ketjut kaulassa."
Joskus kertoi Tuddi kodistaan. Äidistä, joka oli "ylipäätään liian hyvä ja hauska". Isästä, joka oli ollut Indiassa ja palannut sieltä sairaloisena, veljistä, jotka olivat kerrassaan sietämättömiä. Kodin ylä- ja alahuoneistoista, tytöistä, puutarhasta ja koulusta, jossa opiskelu oli kuin mitä hupaisaa leikkiä ja opettajattaret olivat joko "kamalia" tai "taivaallisia". Vieraskielisistä runoista, joita oli hirmuisen vaikea oppia. — Kerran hän pyysi neuvoa ainekirjoituksessa. Heidän oli kirjoitettava aine "Elämän merkkitapaukset". Opettajatar oli maininnut: kasteen, konfirmatsionin, Herran pyhän ehtoollisen y.m. Mutta Tuddi arveli, että oli niitä paljon muitakin, esim. huvimatka Syltiin ja talvisin luistelu, ja sitten häät j.n.e.
Joskus joutui Klaus Baas näyttämön pääesiintyjäksi. Hänen täytyi kertoa kotikylästä ja maalaisleikeistä, padosta ja kirkkotarhasta, rannikosta, rannan hietikosta. Hän oli silloin aina kovin peloissaan: jospa hän käyttää vääriä muotoja. Sillä hän puhui kirjakieltä vielä kuin mitäkin vierasta, koulussa luettua kieltä. Ja hän kertoi siis hiukan koulumestarimaisesti, selkeästi, harvaan. Joskus lykkäsi vastuksen itse aihe: hän ei tiennyt, sopisiko kertoa sitä ja sitäkin. Ja häneltä oli livahtaa suusta jokin sana, mutta sai kiinni; hän sekautui ja änkytteli nolosti.
Siitäpä nyt Tuddi taas sai syyn häntä pilkata: "Menepäs, Sanna, ja vedä hänet nyt vireesen." — Silloin ei Klaus keksinyt muuta neuvoa kuin solutella tarina toiselle ladulle ja täyttää aukot omasta päästään. Mutta kun valeet ja lorut aina ovat uhkapäisiä keinoja, niin hänen kasvonsa silloin punastuivat tukkaa myöten ja hänen silmänsä kiiluivat. Mutta pianpa häntä lohdutti jo se, että pikku Sanna kuunteli häntä suu auki ja silmät pyöreinä ja lauloi lopuksi heleällä äänellään: "Kuules, Tuddi, nyt se jo soittaa."
Joskus valloitti peruukkipää yksinään koko näyttämön esitellen kuuntelijoille puolet eläintarhaa: "irvistelevän tiikerin", "nälkäisen hyenan" ja "kyllästyneen leijonan". Hän pani myös toimeen neekerinäyttelyjä, kuten hänen oli tapana sanoa. Hän asetti pikku Sannan seisomaan Klaus Baasin eteen ja kuulutti: "Kas tässä, katsokaa, herrasväki, on neekeripäällikkö Jumbo! Jumbo, näytä herrasväelle hampaitasi!…" Sanna näytti silloin hampaitaan ja koetti katsoa Klaus Baasiin kauhean julmasti. Tätä näytöstä he erittäinkin rakastivat ja toistivat sitä usein, — ja Klaus Baas nautti siitä silmillään ja koko sielullaan, sillä molemmat nuo sirot, sievät tytöt seisoivat aivan suutatusten hänen kanssaan. — Ja kun hän sittemmin, lähes kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kohtasi Sannan Fährstrassen varrella kemutalon eteisessä Uhlenhorstissa[19] ja näki hänen tuskan ahdistamana ja surevana, niin kohta hän vielä muisti sanoa: "Jumbo, näytä hampaitasi!" Ja silloin Sanna tuli koko lailla iloisemmaksi.
Sitten valmistui Obadja, ja nyt tuli Klaus Baasin vuoro. Hänestä piti tehdä Daniel. Ja ilme piti hänellä olla sellainen kuin profeetalla oli jalopeurain luolassa. "Sillä muuta eivät Hogeruppin ukot hänestä tiedä, Klaus!"
Ah, kuinka hän oli onnekas kun häntä koristettiin! Miten häveliäs ja ylpeä kun maalari pani vihreän vaipan hänen hartioilleen! Mitä luolajalopeuran naamaa Tuddi hänen edessään näyttikään! Miten suloisesti ja ystävällisesti Sanna pani sinihelmi-korunsa hänen kaulaansa hänen ollessaan polvillaan tytön edessä! Hänen sydämensä hypähti aivan kurkkuun kun Sanna arasti kosketti hänen tukkaansa, silitti sitä ja sanoi: "Katsopas, Tuddi, minkämoinen myyränturkki sillä on."
Mutta huomenna, jolloin elämän piti jatkua niin ihanana kuin se konsanaan voi olla, eivät tytöt enää tulleetkaan maalarin luo. Laura Morgenstern kertoi, että heidän oli täytynyt isän sairauden tähden lähteä tavallista aikaisemmin maatilalle, joka perheellä oli Hammerin[20] seudulla. Arasti kysyen Klaus Baas sai tietää, että heidän isänsä oli kauppias ja välitti Indian kauppaa ja oli matkalla siinä maassa saanut parantumattoman taudin. "Ne ovat vanhaa, hienoa sukua, Klaus", sanoi maalari. "Olivat ennen upporikkaita eivätkä ole vieläkään suinkaan köyhiä. Mutta mitä auttaa heitä nyt raha, kun perheenisä on sairas? Kaikkialla on maailmassa kurjuutta."
Hän maalasi tänään vielä punaista vaippaa, joka oli levitetty tuolin selustalle, maalasi kiivaasti hengittäen. Sitten hän sanoi: "Klaus, minä luin eilisiltana raamattua ja hain, mikä siinä nyt olisi parasta. Isä piti ennen aina psalmeista ja lausui jonkin mietelmän, minkä jo Luther niistä oli lausunut. Mutta, Jumala paratkoon: en löydä siitä juuri mitään, josta olisi ihmiselle apua. Enkä muista isänikään sitä itse tutkineen. Luulenpa, että moni kehu tai moite kulkee vain arvostelemattomana perintönä vuosisadasta toiseen; puhutaan vaan ajattelematta, apinoidaan muita."
Klaus lausui selväksi, opituksi kirjasaksaksi: "Meidän opettajamme sanoo, että vuorisaarna ja… sitten Vapahtajan kärsimyshistoria ja sitten Korinttilaiskirjeen kolmastoista luku on raamatussa parhainta."
"Jaha, jaha… Vai… No, sinä tulet huomenna tänne taas, Klaus", sanoi maalari. "Tule, tule pois huomenna!"
Kun Klaus huomenna tuli hänen luokseen, astui Laura Morgenstern huoneestaan ja sanoi jörösti, mutta ystävällisesti kuin ainakin: "Annetaan Danielin jäädä tulevaan kertaan, Klaus. Tuli veli tänne, viipyy tilapäisesti muutamia päiviä Hampurissa; käytän häntä apostoli-mallina. Minun täytyy jo käydä käsiksi apostoleihin… Ajattelin, että silloin tällöin lukisit minulle ääneen jonkun värssyn, päästäkseni tunnelmaan. Minulla kun ei ole mielikuvitusta. Mutta sinun pitää lukea verkalleen: veljeni on yksinkertainen ihminen, ei ole pitkään aikaan ollut tekemisissä kirjain kanssa…"
Maalari palasi työhuoneesen ja Klaus meni keittiöön, suorittamaan ensin muut askareet.
Kun hän sitten astui sisään ja katsoi uteliaana maalarin veljeä, niin hän huomasi hirmukseen, että sehän oli se sama katuveijari, jonka edessä hän oli niin kokastellut puolen vuotta sitten Grossneumarktin kulmauksessa. Klaus tunsi hänet hyvin hänen kauniista silmistään ja kaksivivahteisesta parrastaan, vaikka hänellä olikin nyt uusi siisti puku ja tukka leikattu. Junni ei ollut tuntevinaan Klaus Baasia. Mutta kun maalari kerran katseli muualle, iski hän pojalle tuttavallisesti silmää.
"Mitä tahdot nyt lukea, Klaus?" kysyi maalari. "Minä luetan itselleni,
Jakob, työskennellessäni ääneen, jotta pääsen tunnelmaan."
Klaus tunsi, mistä oli kysymys, avasi vuorisaarnan ja luki nuo vakaat sanat hitaalla, hillityllä äänellä lause lauseelta. Veli vaikeni. Sisko maalasi kiihkeästi ja melkeinpä ruumiinvoimalla: hiki kiilui hänen uurteisella otsallaan ja harmaahapsisilla ohimoillaan. Hän ei virkkanut sanaakaan; joskus vaan huomautti luetun johdosta: "Se on hyvä, Klaus! Aivan niin se on!"
Siten hän työskenteli kolme neljä päivää. Ja kun hän sitten neljäntenä päivänä asetti taulun seinää vasten, kummasteli Klaus Baas sen pikaista kehittymistä ja kasvojen puhdasta kirkkautta ja yksinkertaisuutta ja selvyyttä.
Seuraavana päivänä vielä keittiössä ollessaan Klaus Baas kuuli jonkun tulevan eteiseen. Hän ei siitä huolinut sen enempää, ajatellen, että se kai oli maalarin veli. Mutta kun hän kuuli kompuroimista ja hapuilemista, niin hän pilkisti ovesta, ja näki tosiaan veljen, mutta nyt vaatteet liassa, tukka sekaisin ja muuten ihko humalassa. Hän nyykäytti Klaus Baasille päätään, muka sukkelasti, mutta samalla nolona. Klaus Baas kiiruhti keittiöstä eteiseen ja supatti: "Menkää nyt pois! Kuulkaa, korjatkaahan nyt sievästi luunne!" Mutta sisko oli sen jo kuullut ja avasi oven ja näki veljensä. Hän ei virkkanut mitään, nosti vaan raskaan kätensä ikäänkuin karttavasti, avuttomasti eteensä. Silloin veli kääntyi nolona ovea kohti, pyörähti vielä kerran katsomaan siskoa hölmöillä silmillään, arasti, ja meni matkaansa.
Keittiöaskareet toimitettuaan Klaus Baas meni sisään. Maalari istui selkä kyyryssä tavanmukaisella tuolillaan telineen edessä, paletti ja pensselit kädessä, kalseasti tuijottaen. Kun hän kuuli pojan tulevan, hän oikaisihe ja alkoi maalata. Klaus tarkasteli häntä salavihkaa työnsä äärestä ja näki hänet tähystämässä silmät sirrallaan paikkaa, jossa veli oli mallina istunut, — ikäänkuin sisko olisi sielunsa silmillä nähnyt veikon siinä yhä ja maalannut olemattoman mallin mukaan. Ja maalarin koko olento oli kuin lamaan lyöty. Vähitellen kuitenkin pehmenivät hänen vanhain kasvojensa kovat piirteet, ja hän maalasi nyt tuntikausia harvinaisen innokkaasti ja haltioissaan.
Klaus liikkui edestakaisin huoneessa ja asettui sitten pöydän ääreen pesemään pensseleitä. Kerran loi maalari silmänsä häneen: kävi kai sääliksi poikaa, jonka piti niin sanattomana ja yksikseen nyt askarrella. Ja maalari sanoi: "Lauantai-illaksi kutsutaan tänne lapsia luoksemme, Klaus. Sitten on meillä taas hiukan hauskaa."
Sillä tavalla he työskentelivät kolmisen tuntia puhumatta. Ja kun ilta jo hämärsi, niin maalari nousi ylös ja sanoi väsyneenä: "Irroita tuo kuva ja aseta seinää vasten." Ja meni tapansa mukaan keittiöön pesemään käsiänsä.
Klaus lähestyi telinettä ja tunsi hyvin veljen. Mutta kun todellisen veljen kasvot olivat alhaisten paheiden raaistamat, hohti tästä taulun apostolista kaikkein ylevimmän intohimon kauneus: aatos ja uurastus jonkin jalon, puhtaan asian puolesta. Suunsopissa värisi arasteleva, syvä tuska, ja tähystävissä silmissä paloi avun toivo. Silloin Klaus purskahti hillittömään itkuun ja näki yhä kyynelten läpi kuvan.
Maalari tuli sisään ja huomasi heti hänen itkevän ja pani kätensä kömpelösti hänen kaulaansa ja käveli hänen kanssaan edestakaisin salissa. Klaus itki yhä pakahtuakseen.
"Ei siitä ollut apua, Klaus", hän sanoi. "Syvällä on tammen juuret.
Johan minä sen arvasin; mutta tahdoin kuitenkin koettaa vielä kerran."
Klaus halusi jotenkin häntä lohduttaa ja sydämen syvyydestä nouseva sääli pani hänet maalaria sinuttelemaan:
"Mutta onhan sinulla mielikuvitusta, Laura täti!"
"On, Klaus", hän vastasi… "kun tulee sellainen tuska!… Mutta nyt sen itse näit… ei mikään auta…" —
Kun Klaus Baas seuraavana päivänä tuli koulusta päivälliselle ja aikoi mennä kohta maalarin luo, ei hän nähnytkään isää kotona: ei keittiössä eikä perhehuoneen sängyssä. Hän ihastui, keikahti kantapäillään ja kysyi: "Onko isä mennyt ulos?"
Silloin astui äiti kamarista ja sanoi muualle katsellen, tavallisella hiljaisella, tylyllä äänellä: "Isä vietiin sairaalaan. Täytyy leikata."
Klaus hätkähti ja tuijotti äidin silmiin ja näki niissä määrättömän tuskan. Hänen ruumistaan täristi kiireestä kantaan, hän ei saanut sanaa ulos suustansa. Hänen korvissaan soi ja vinkui: "Ja minä, minä en ole hänestä välittänyt." Hän kysyi äidiltä, missä sairaala oli, tempaisi lakkinsa ja juoksi sanaakaan sanomatta ulos.
Kun hän sairaalan eteishallissa tiedusteli kiihtyneellä, kimakalla äänellä isäänsä, sattui juuri eräs lääkäreistä kulkemaan ohi ja sanoi hänelle:
"Ennätitkin paraasen aikaan. Tule kanssani."
Kun he astelivat ylös portaita, pisti lääkäri kätensä hänen kainaloonsa ja sanoi: "Näytätpä älykkäältä pojalta! Mistä päin olet kotoisin? Holsteinilainen? Jaha… ehkäpä voi käydä niin, että kadotat pian isäsi. Silloin sinun pitääkin karaista luontosi ja auttaa kelpo poikana äitiä!… Älä viivy kauan isän luona, vaan mene kotiin ja sano äidillesi, että hänen olisi heti tultava tänne."
Klaus kulki vaieten ja raskaasti hengittäen lääkärin vieressä ja tuli suureen saliin, jossa oli rinnakkain rivissä pitkät jonot kapeita, yksinkertaisia sänkyjä. Eräässä oli isä; hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat, ja niin laihat, lakastuneet! Kelmeiden silmäkuoppien ympärillä oli sinisen puhuvat renkaat.
Isä avasi vaivalla väsyneet, tajuttomat silmänsä. Sitten hän tunsi Klaun ja ponnisti kaikki voimansa selvitäkseen horteestaan ja sanoi heikolla äänellä: "Oletko se sinä, poikani… minä lainasin siltä Timmermannilta vähissä erin salaa rahaa, yhdeksänkymmentä markkaa… ei ollut lanttia talossa. Sinun täytyy maksaa Timmermannille velka kun alat vähän ansaita. Äidin ei pidä saada siitä vihiä, muuten hän häpeää ja tappaa itsensä työllä… Ja vielä on ne kuusikahdeksatta markkaa, äiti lainasi ne pulassa rihkamakauppiaalta. Kun minusta nyt aika jättää, niin matkusta kohta kotipuoleen ja koeta saada jostakin ne kuusikahdeksatta markkaa. Äiti on niin ylpeä ja järjestyksen ihminen; hän ei voi sietää olla velassa. Mutta sinä et saa ilmoittaa hänelle matkustavasi, muuten hän ei laske… Tule sitten kohta takaisin ja vartioi, ettei hän saa tehdä itselleen pahaa; sinä tiedät, millainen hän on… Ja hyväile silloin tällöin pienokaisia, Klaus; mutta ei äidin sitä tarvitse nähdä."
Klaus nyökytti vain päätään, ja kyyneleet virtasivat hänen poskiaan pitkin, ja hän toivoi, että isä puhuisi lisää. Mutta Jan Baas makasi kalman kalpeana, otsalla hikikaste, säännöttömästi hengittäen ja huohottaen. Klaus ei arkuudessaan tohtinut lääkäriltä pyytää: Antakaa minun olla täällä! Älkää ajako, minua isäni kuolinvuoteelta äidille kuolonsanomaa viemään! — Ja hän meni, juoksi kotiin.
Siellä ei äiti enää ollut, hän oli jo lähtenyt sairaalaan. Klaus Baas hyväili ja lohdutteli pikku siskoja, pani heidät nukkumaan ja sepitteli satua pikku Hannalle, joka itki ja tahtoi tietää, missä isä oli. Ja hän kuunteli, milloin äiti tulisi portaita ylös. Illalla, pimeän korvissa Antje Baas tuli. "Isä kuoli", hän sanot hiljaa, kolkolla äänellä. "Mene nukkumaan; minä teen vielä työtä."
Klaus Baas meni itkien eteiseen ja jäi sinne seisomaan ja nielemään kyyneleitään, — ettei pikku Hanna, joka juuri oli nukahtanut, itkusta heräisi.
Yhtäkkiä hän kuuli äidin kirkaisevan, — älyttömästi, raivokkaasti kuin eläin.
Hän kuunteli kauhusta vapisten ja kuuli kuinka äidin kyynäspäät tai otsa jysähteli pöytään ja äiti purki suustaan mielipuolen sanoja. Hän väänsi eteisen oven hiljaa lukkoon, ettei äiti pääsisi syöksymään ulos. Sitten hän pilkisti avaimenreiästä keittiöön. Äiti vääntelehti permannolla rahin ja pesualtaan vieressä ja oihki ja puhalteli tuskallisesti hillityllä äänellä: "Jumala on hullu, Jumala on… Eikö kelpaisi vielä lisää? Tulkoon vaan, riistäköön, ryöstäköön!… Hänen rakkaan miehensä!! Hänen kauniin, suloisen, hyvän miehensä!!.. Kuinka hän oli rakas… kaunis… hyvä… Mitä Hän tahtoo vielä? Luuleeko Hän, että hän rukoilisi armoa, Häneltä, turvaa lapsilleen! Haha! Minä pilkkaan, nauran Sinua! Lapsistani tiedän pitää huolen itse! Ja jos en jaksa, niin en pyydä armoa sinulta, en keltään! Otan ne, menemme vaikka Elbeen… Häneltä armoa, apua? Hahaha!… Häneltä!…"
Poika oli lyykähtänyt polvilleen oven taakse ja vapisi siinä hiukset kauhusta pystyssä ja ajatteli, mitä hän tekisi, jos äiti yhtäkkiä koettaisi rynnätä ulos; hän tarttuisi hänen vaatteihinsa, ei häntä laskisi.
Niin hän vietti sen yön pitkät tiimat kunnes keittiöstä kuului vain käheää voihkinaa. Ja Klaus Baasin voitti uni, hän nukahti kuin koira oven eteen kiemuraan.
Aamulla hän heräsi vilun puistatukseen, pukeusi pyhäisiinsä ja kirjoitti paperilapulle:
"Isä puhui minulle. Matkustan kotipuolla käymään. Minulla on hyvät vaatteeni, puhtaita nenäliinoja, kolme markkaa rahaa. Ole uljas, äiti! Minä autan sinua kuin mies. Sen lupaa sinun uskollinen poikasi,
Klaus Hinrich Baas."
Klaus pilkisti vielä kerran avaimenreiästä ja näki äidin lieden vieressä, kyynäspäin pankolla, toinen käsi suulla ikäänkuin pyytäen poikaansa vaikenemaan. Hän tuijotti kalsein silmin vastapäiseen seinään. Klaus lähti, kulki pilkkopimeät portaat ja astui hämärille kaduille ja juoksi Langereiheä pitkin Altonaan.
Taivas tuli vähitellen heleämmäksi ja kaduille valahti harmaa saraste. Klaus Baasin ajatukset karkasivat milloin isän luo, jota nyt kai ventovieraat kantoivat sairaalasta, milloin kotiin, jossa äiti istui kylmän lieden ääressä kolkkona aamuna, ja vihdoin maalle syntymäsijoille. Mistä hän saisi rahat? Kuusikahdeksatta markkaa! Kuusikahdeksatta!…
Kun hän sitten, kymmenen vuotta myöhemmin, kauppakonttorissa Indian meren rannalla ollessaan kuuli sattumalta tuon saman luvun, niin vieläkin hän muisti kuin eilisen päivän sen raskaan aamun tuskineen. Kuin tuliraudalla se luku oli hänen sydämeensä poltettu.
VII.
Hän oli hyvin raskailla mielin, ja matka olisi ollut sangen surullinen, jos hän olisi matkustanut toisessa tai edes kolmannessa luokassa, jossa ihmiset istuvat ylimalkaan jäykkinä ja tuppisuina. Mutta hän matkustikin neljännessä, ja siellähän on aina jotain näkemistä ja kuulemista.
Kun juna lähti liikkeelle, Klaus Baas katseli varovasti sivuilleen, minkälaiseen seuraan oli joutunut, ja silmäili matkustajia. Muutkin vierastelivat vielä ja istuivat vaieten penkeillään seinävierillä ja tarkastelivat toisia niinkuin hänkin. Ja sitä kesti hyvän aikaa.
Vihdoin nousi eräs nuori mies ylös, — hänellä oli vaaleanharmaat, hiukan tahraiset vaatteet, — ja asetti minkä lie asettanut pöytäkellon tapaisen lattialle ja kosketti sitä jalallaan niin että se lyödä helähytteli. Ja sitten hän iski matkustajille silmää ja kuulutti, että nyt alkaa konsertti. Hän veti taskustaan jonkinmoisen pienen soittokapineen ja pani sen poikittain huulilleen ja puhalsi ja samalla taputteli sormillaan pulleita poskiaan. Kaikki kuuntelivat tarkkaavaisina ja nyökkäsivät tuontuostakin toisilleen päätänsä, — muka ilmaistakseen, että katsos vaan, mitenkä kauniisti se soittaa! Hän soitti kaikellaisia hupaisia katuviisuja, jotka juuri siihen aikaan olivat muodissa, ja keinutteli päätään tahdin mukaan niin sievästi, ettei hänestä malttanut silmäänsä kääntää ja että pari tyttöä vähä väliä tirskahti ja töykkäsi toisiaan kupeesen. Kun hän sitten hiukan hengähti — ja sen levon hän ansaitsikin, sillä hänen nuppinsa oli nyt ihan tulipunainen, — niin kysyi eräs nuori mies, osasiko hän jotakin valssia: tätä; — ja heti taituri sen soitti, ja sekös herätti yksimielistä ihailua! Kun sitten muudan lihava ja ystävällinen matami, jolla oli iso kori sylissä, kysyi häneltä, soittiko hän myös virsiä, niin hänen täytyi tosin vastata kieltävästi, mutta hänen arvonsa vain nousi sen kautta, että hän selitti virsien olevan liian pyhiä tällaisella soittovehkeellä esitettäviksi. Ensimäisellä pysäkillä hän otti lakin päästänsä ja pyysi pikku lahjaa, sitten hän kiitellen keräsi lakkiin puoli- ja koko-groscheniset ja meni junasta.
Nyt alettiin puhella kaikellaista. Se lihava matami, jolla oli iso kori sylissä, kurkotti ruskeapäisen Klaus Baasin sivuitse eräälle Klaun vieressä istuvalle naiselle ja kertoi että hänen Eimsbüttelissä asuva kälynsä oli saanut kahdennentoista lapsensa; kyllähän sillä muuten oli kerrassa mukavat olot, mutta kaksitoista pientä oli melkein liikaa; siksi hän nyt tässä vei sille hiukan ruuan apua.
Eräs pitkä, vankka mies, jolla oli pitkänlainen merenvahapiippu hampaissa ja joka näytti perin rehelliseltä mieheltä, otti piipun suustansa ja sanoi niille kahdelle tytölle, jotka yhä juttelivat siitä soittajasta, että se musikantti oli rappiolle joutunut viinuri: elätti henkeään matkustamalla tällä tapaa joka päivä asemien väliä ja soittelemalla ja pyytämällä rahaa. Mutta siitäpä tytöt tiuskahtivat, että mitä se kehenkään kuuluu, kuinka toinen rahansa ansaitsee, yksi yhdellä tavalla, toinen toisella. Ja nuori kalpea mies, joka oli pyytänyt valssia, rupesi puolustamaan tyttöjä ja pääsi sen kautta heidän kanssaan juttusille.
Sillä välin oli toisessa nurkassa syntynyt vilkas kohtaus. Kolme hyvinvoipaa maalaista, joiden olisi arvonsa mukaan pitänyt matkustaa kolmannessa luokassa, mutta jotka nyt aikoivat ansaita takaisin hukatut olutrahat, oli joutunut pakinoihin erään nuoren miehen kanssa, jolla oli yllä kulunut havelokki,[21] ja mies väitti olevansa näyttelijä, mutta he vain inttivät, että hän oli paikastaan potkaistu räätälin sälli. Ja silloin nousi hän ylös ammattinäytettä antamaan ja seisoi sääret hajallaan huojuvassa vaunussa ja piti puheen kansalle: "Kansalaiset, ystävät, Rooman vapaat miehet! Mua kuulkaa"… Siitä Klaus Baas ei paljoakaan ymmärtänyt. Mutta epäuskoiset isännät eivät ottaneet vieläkään uskoakseen ja sanoivat, että sellaisia temppuja osaa räätälikin, — loukkaavalla äänensävyllä kuin ainakin kunnianasiasta tulistuttaessa. Silloin nuori mies alkoi näyttää, miten siinä ja siinä teatterissa kuolemaa esitetään. Hän vaipui polvilleen ja hoippui seinää vasten, kaatui maahan ja puhui viisautta ja hassutuksia ja näytti lopuksi, yleisön nauraessa haletakseen, miten Berlinin kuninkaallisessa teatterissa kuollaan. Siinä meni Klaus Baasilta suru kokonaan; vaikka hän oli lähtenyt kuolinvuoteen äärestä ja näki nyt esitettävän kuolemaa, ei hän omaa kovaa onneaan ajatellutkaan. Näytteleminen oli vallannut hänet aivan kokonaan ja hän katseli sitä silmät pyöreinä.
Kun näyttelijä seuraavalla pysäkillä astui ylpeänä ja huohottaen ulos, niin otti se pitkä, vankka mies, — joka näytti niin perin rehelliseltä, — merenvaha-piipun suupielestänsä ja sanoi: "Mokoma pajatsu!" Silloin he kaikki, niinkuin jo äskenkin, katselivat sitä isoa miestä, ja katselivat sangen kunnioittavasti. Hän oli epäilemättä koko vaunun keskusta ja arvon mittari.
Eräs nuori talonpoika, joka istui hänen vieressään, rohkaisi luontonsa ja tohti koettaa, eikö tuolta saisi kysellyksi, mikä hän oikeastansa oli. Talonpoika tarinoi ensin ilmoista ja tuulista ja viljoista, ja kysäisi sitten, oliko se pitkä mies talollinen, vai? Mutta toinen pudisti päätänsä. Silloin alkoi maalaismies käsityöläisistä ja kauppatoimista ja muista ammateista; mutta ei tullut vaan ukosta selvää vaikka minkä olisi tehnyt. Ja kun talonpojan seuraavalla asemalla täytyi lähteä junasta ja kun hän kuitenkin mielellään olisi vienyt uutisena tuon pitkän, ylpeän piippuniekan elämäntarinan kotikyläänsä, niin hänelle ei nyt jäänyt muuta neuvoa kuin kysyä suoraan ja kursailematta, mikäs mies ukko oikeastaan oli? Mies otti piipun leukapielestään ja vastasi: "Olenpahan Sauna-akan poikia", pisti piipun takaisin suuhunsa ja tupsahutti sauhun. Kysyjä puraisi nolona huultaan, vilkaisi vielä arastellen piippuniekkaan ja meni. Sitten ukkokin lähti vaunusta.
Klaus Baas ei vielä oikein ymmärtänyt koko kohtausta; mutta se vaikutti häneen kuitenkin niin syvästi, ettei hän sitä koskaan unohtanut. Ja kun hän milloin sittemmin tapasi jonkin itsetietoisen ukon, joka samalla näytti perin rehelliseltä, niin johtui hänen mieleensä tämä matkustaja ja hän ajatteli, melkeinpä epäluuloisesti: Tuossakin on niitä Sauna-akan poikia! Siitä kokemuksesta hänelle oli paljon hyötyä, ollessaan jo huomattava liikemies ja melkein jokapäiväinen Adolfsplatzin[22] kulkija.
Vaununosasto tyhjeni vähitellen. Viimein siellä ei ollut enää muita kuin Klaus Baas ja pieni paksu, lihava mies, joka nukkui. Ja Klaus Baasilla oli hyvää aikaa tarkastella ja ajatella tyystin häntä. Se näytti hänestä niin salakavalalta, ja Klaus Baas kuvitteli, että nyt se herää ja väittää, että häneltä on varastettu kukkaro. Ja voihan sille tulla vaikka halvaus, kun se on tuollainen paksu pöllikkä, — ja kas vain, kuinka se jo onkin merkillisen näköinen: kädet repottavat paksun mahan päällä niinkuin kuolleella sammakolla. Jos se putoaa hengetönnä alas lattialle — ja sitten sanotaan, että hän on sen miehen kuristanut! Niinkuin hän viitsisi koskea mokomaan rasvapullikkaan! Klaus Baas sommitteli jo sangen surullisen tarinan, aina mestauslavallensa ja katkeraan kuolemaan saakka. Siinä ne meni sitten ne kuusikahdeksatta markkaa! Ja kyllä surisi hänen äitinsä! Klaus Baas nousi ylös ja alkoi akkunasta tähystellä pysäkkejä, ja oli oikein hyvillään, kun viimeinkin pääsi lähtemään vaunusta ja pelastui tästä vaarasta ja onnettomuudesta. Mennessään hän kiireesti vilkaisi rasvamahaan: Jumalan kiitos! Se liikahti toki vielä, se eli… Mutta piiloitellen hän vaan livahti pois asemaltakin.
Pikkukaupungissa oli paraillaan markkinat. Mutta Klaus Baas ei katsonut oikealle ei vasemmalle, vaan tiedusteli heti, missä hänen suutari-serkkunsa asui, sillä isä oli kerran kehunut sitä serkkua hyväksi mieheksi. Klaus Baas oli kuvitellut, että serkku asuisi samallaisessa kauniissa pikku talossa, joita oli monta kadun varrella; ja hän tuli sangen alakuloiseksi, kun häntä neuvottiinkin erääsen vanhaan, matalaan talorähjään.
Serkku istui kelteisillään vielä korjaamattoman sängyn laidalla, jossa oli korea punaruutuinen peite, ja katseli alakuloisesti akkunan alla olevaa suutarin pöytäänsä. Kun hän kuuli kuka vieras oli ja että Jan Baas oli kuollut, niin hän nyökytteli surullisesti päätänsä ja sanoi: "Vai niin, vai niin… Vai kuollut! No ei haastella siitä… Ja nyt sinä tulit hiukan maalle unohtamaan suruasi? Ja olipa sinulla hyvä onni, sillä täällä on juuri markkinat! Makaamaan minä tässä olisin ruvennutkin, kun ei ole yhtään rahaa, ei niin groschenia, ei niin pennin pyörää! Mutta tietenkin minun on nyt lähdettävä kanssasi ja pidettävä huolta, ettei sinulla ole ikävä."
Klaus Baas aikoi juuri sanoa, ettei hän joudakaan kauan viipymään ja että hänen on käytävä vielä toistenkin sukulaisten luona. Mutta suutari pudisti miehekkäästi päätänsä ja ojensi kätensä ja sanoi: "Sinä olet minun vieraani! Velvollisuuden tunne ja lähimäisen rakkaus kutsuvat minua!" Hän sukaisi kiireesti takin ylleen, pisti Klaus Baasin kouraan vanhan pilalehden ja katosi tuvasta.
Klaus Baas tuijotti lehteen ja ajatteli: Ah, jos tästä pääsisi! Mutta ehkäpä saan häneltä neljä, viisi markkaa, kun puhun hänelle, mille asialle tänne tulin. Samassa hän kuulikin viereisessä huoneessa jonkun akan säksättävän: "Mitä, rahaako taas?… Jokos nyt, vai rahat sinulle!…" Sellaista kesti hyvän aikaa. Sitten tuli serkku takaisin, raaviskeli korvallistansa, katseli ja käänteli kädessään kymmenmarkkasta ja pisti sen taskuunsa ja sanoi luontonsa rohkaisten: "No… nyt me mennään!"
Suutari-serkulla oli kova into nähdä markkinaihmeitä. Hän katseli kauan suu auki naista, joka lauloi murhaviisua posetiivin säestyksellä. Ja hänen täytyi välttämättä nähdä maailman vahvin mies, — se onni maksoi jo neljäkymmentä penniä katselijalta. Ja hän osti kaupustelija-juutalaiselta, joka huusi kaikellaista kamaansa, puoli schockia[23] lyijykyniä ja pisti ne rynnästaskuunsa, niin että ne törröttivät näkyvissä. Joskus Klaus Baas alkoi puhua isänsä sairaudesta ja kertoa, kuinka paljon se oli tullut maksamaan. Mutta silloin serkku repäisi silmänsä selälleen, niin että kulmakarvatkin aivan katosivat pikisen otsatukan alle ja varoitti: "Älä, älä nyt toki puhu siitä! Älä, serkkuseni puhu siitä! Minun luontoni ei näet siedä sellaista. Minua rupeaa aina heti itkettämään, sillä minä olen niin hellä ihminen. Mennäänhän nyt vaan!…"
Serkku tervehti kaikkia nuoria maalais- ja kaupunkilaistuttuja ja joutui heidän kanssaan puheisiin puoleksi tunniksi kerrallaan. He puhelivat enimmäkseen hauskoista huvitteluretkistä, ja joka kerta serkku viittasi Klaus Baasiin, joka seisoi hänen takanaan, ja sanoi: "Minä olisin tänään pistellyt tilkkiä anturaan aika tavalla, mutta tuli tuo serkkumies Hampurista. Ja ei kuin ala tallustaa tahdoinpa tai en!" Joka puolen tunnin päästä he pistäysivät kapakkaan, missä suutari joi lasin olutta ja Klaus Baas limunaatia, niin että häntä alkoi lopulta ihan ilettää se imellys.
Erään makkarakojun edustalla — "Kuumia makkaroita, kuumia makkaroita" — he söivät seisten päivällistä. Silloin oli kymmenestä markasta enää jälellä vain kuusi ja nyt alkoi jo ilta pimetä. Klaus Baasille tuli hätä käteen, hän alkoi kertoa, paperinen makkaralautanen kädessä, että äiti oli kyllä pystyvä ja ahkera ompelijatar, mutta kun isä oli potenut neljä kuukautta vuoteen omana, niin… Mutta siitä serkku taas repäisi silmät selälleen: "Ei nyt toki puhuta sellaista! Minullahan on niin hellä luonto, veikkoseni! Rupean heti tässä ihmisten nähden itkemään!"
Klaus Baas toivoi kuitenkin vielä ja pilkisteli joka ostosta tehtäessä serkun olan takaa hänen käteensä nähdäkseen miten paljon oli rahaa vielä jälellä. Serkulta ei loppunut katselu- ja puheluhalu eikä jano sammunut. Ja viimein hän alkoi loruta joutavia ja lauleskella. Silloin oli vielä kolme markkaa jälellä. Klaus Baas tarttui nyt päättävästi hänen hihaansa ja kukkaroa hoitelevaan käteen ja ilmaisi suoraan asiansa. He seisoivat erään eläinteltan takana, ympärillä oli kaikellaisia laatikoita ja arkkuja, joissa kuletettiin käärmeitä ja mitä lie muita konnikaisia ihmisten ihmeteltäväksi. Suutari-serkku istahti heti eräälle laatikolle ja huokasi lohduttomasti: "Voi hyvä Jumala tämän maailman surkeutta!" Ja siinä kyyrysillään hän alkoi itkeä. "Tämä elämä on surun laakso! Entä sinun poloista äiti parkaasi! Mutta minkä minä tässä nyt voin? Ja mitä minua hänen onnettomuutensa liikuttaa?! Minähän olen itsekin niin vaivainen kurja, jotta… Ei ole vaimoa, ei ole lasta, ei ole rahaa, ei anna luonto rauhaa. Voi kurjuutta!"
Klaus Baas katseli häntä vähän aikaa ja keikahti sitten kannoillaan ja meni matkaansa. Torin kulmauksessa hän vielä katsahti taakseen ja näki serkun istuvan käärmelaatikon kannella punaisen ilmoituslyhdyn himmeässä, lekuttavassa valossa. Suutari puristi ja pörrötteli kämmenillään päätänsä, joka oli horkahtanut melkein polvien alapuolelle. Klaus Baas ihmetteli silmät pyöreinä mokomaa ja lähti jatkamaan matkaansa hiljaisissa mietteissä.
Kulkiessaan pimeää katukujaa hän näki erään ravintolan pihalla, jota lyhdyt valaisivat, vielä joukon maalaisten rattaita ja vankkureita. Hän kysyi rengiltä, joka parastaikaa valjasti hevosia telttavankkurien eteen, oliko täältä ketään lähdössä Eckebeckiin? Renki vastasi, ettei sinne muita, mutta näiden vankkurien tilaajat kyllä. Näissä ei ollut kuitenkaan enää tilaa yhtään.
Kun Klaus Baas alla päin ja neuvottomana vetäytyi vankkurien luota portille ja alkoi lähteä jalan pitkälle, oudolle taipaleelle, tuli ravintolasta nauraen ja ilakoiden viisi kuusi nuorta tyttöä ja saman verran poikia ja nousivat vankkureihin. Ainoastaan yksi tytöistä jäi pihalle ja sanoi nauraen: "Minä jään tänne tädin luo yökuntiin, enhän voi lähteä ilman hemestiä, kun kaikilla muilla kerran on hemestinsä."
Mutta renkipä osoitti Klaus Baasia, joka yhä seisoi portin pielessä ja sanoi: "Tuostahan sen nyt saat. Hän tahtoisi hevoskyytiä, on menossa Eckebeckiin."
Nuori väki vankkureissa nauroi ja huusi: "No ota se, siitähän sen saat."
Tyttö tuli Klaus Baasin luo ja näki hänet kauniiksi, solakaksi pojaksi ja sanoi hämmästyneenä: "Mutta sillä on niin totiset silmät." Ja jatkoi hiljaa ja sydämellisen hellästi: "Tule vaan pois, älä pelkää!" ja vei hänet vaunujen luo ja käski nousemaan telttaan.
Kun raskaat vankkurit naristen ja rumisten lähtivät liikkeelle, kysyi tyttö, mitä varten Klaus Baas sinne Eckebeckiin; ja hänen kävi sääliksi ja surkutteli: "Hyvä Jumala sentään, sinua poika poloista!… Ja noin yksinään patikoimassa!… Niin, niin, sehän se on köyhyys aina!"
Vähän ajan päästä sammutti joku pojista pikku lampun, joka oli ripustettu teltan kattoon, ja nytkös tuli hauska elämä. Jotkut parit eivät joutaneet ollenkaan muita ajattelemaan: istuivat käsitysten ja supattelivat keskenään ja suutelivat. Mutta toiset tekivät minkä mitäkin kujetta ja vaativat sitä kilttiä tyttöä suutelemaan Klaus Baasia. Tyttöhän oli itse sanonut poikaa hemestikseen, mutta he eivät ollenkaan näyttäneet olevan rakastavaisten joukossa paikallaan. Ja he huusivat kuskille, että täytyy seisauttaa ja heittää tämä pari ulos!
Tyttö nauroi ja sutkautti vastaan. Mutta kun ilveestä ei tullut loppua, niin hän sanoi viimein: "No mitäs pahaa siinä nyt sitten? Tehdään nyt noille sitten mieliksi." Ja hän pani kätensä Klaus Baasin kaulaan ja suuteli häntä.
Klaus Baas kummasteli moisia ihmisiä. Kaikkea sitä matkalla tapaa: ensin suutarin, joka hulluttelee ja pillahtaa itkemään; ja nyt tämä tyttö, ensin on ihan hiljainen ja sitten mäiskää suuta. Mutta hän taipui totisena olemaan maassa maan tavalla.
Sitten laski vähitellen kuu ja tuli pimeämpi, kujeniekat nukahtivat ja parit kuhertelivat entistä innokkaammin. Silloin otti tyttö käsille eväänsä, vankan hapanleipäkannikan, ja rupesi syöttämään Klaus Baasia; pisti aina murusen hänen suuhunsa ja suikkasi suuta päälle ja naureskeli: "Ka kuin sinun henkesi haisee hapanleivältä!" Klaus Baasista maistui oiva hapanleipä paastoamisen ja limunaatin päälle mainiolta ja hänestä alkoi tuntua oikein mukavalta kullan käsivarrella, sillä tyttö oli kietaissut kätensä hänen vyötäisilleen, ja hän vastaili: "Sinunkin henkesi haisee leivältä!"
Kylän tien haarassa tyttö laskeutui Klaus Baasin kanssa ajoneuvoista ja vei pojan kaitaa polkua myöten pimeään olkikattoiseen kylään äitinsä luo. Hän herätti äidin ja selitti, kuka hänen toverinsa oli ja pyysi antamaan yösijan. Sitten hän itse meni palveluspaikkaansa, läheiseen kartanoon, ja Klaus Baas nukkui sen yön mukavasti tuvan puusohvalla.
Ja seuraavana aamuna hän lähti enonsa luo, jolla oli pieni tila vähän matkan päässä kylästä. Uusi, vuoraamaton rakennus oli kolkon näköinen ja piha siivoamaton. Hän meni sisään, sangen huolissaan tehtävänsä onnistumisesta. Eteisessä ja suuressa ikävässä keittiössäkään ei ollut ketään. Ja tuvassa, josta häntä vastaan hulmahti tympeä, ummehtunut ilma, ei niin elävää sielua! Silloin Klaus Baas tohti vielä peremmälle ja pilkisti ikävännäköiseen peräkamariin: siellä makasi sängyssä vanha muija, se nosti päätänsä ja kysyi, kuka se on? Klaus Baas sanoi nimensä ja kertoi, että hänen isänsä oli kuollut, ja hän oli nyt tullut koettamaan, eikö saisi sukulaisilta apua äidille. Mummo hapuili nuoraa, joka riippui pääpuolessa katosta, ja vetäytyi sen avulla istualleen ja tirkisteli tihruisilla, melkein sokeilla silmillään Klaus Baasia ja sanoi: "Menivät kaikki suolle turvetta nostamaan." Ja päätään pudistaen hän jatkoi: "Ei ne sukulaisista välitä, lapsi parka."
Klaus Baas istahti tuolille oven pieleen ja kysyi arasti, oliko hän talon vanha emäntä. "Ei", vastasi mummo, "kyllähän minä Baaseja olen, mutta vain hyvin kaukaista sukua näille. Minulla ei ollut omaisia, ja kun olin saanut säästöön kuusisataa markkaa, niin testamenttasin ne näille, jotta heidän piti minua elättää. Olin silloin niin huono ja ne luulivat, että minä potisin vain sen vuotta ja kuolisin pois. Mutta se tauti pakkausikin jalkoihin ja jalat halttautuivat ja tässä sitä nyt olen maannut jo viisitoista vuotta, heidän vastuksinansa. Minä olen jo kahdeksanyhdeksättä vanha, viime joulusta. Voi voi tätä surkeutta." Ja mummo pudisteli taas päätään ja toisti: "Onhan ne varakkaita, mutta ei ne sukulaisista, lapsi parka! Turha matka tämä oli."
Klaus Baas katseli silmät suurina suvun vanhaa hyödytöntä tuulijättöä, nousi hiljaa ylös ja meni ulos.
Hän maleksi pitkät ajat kartanolla ja tähysteli tielle ja toivoi heidän tulevan suolta ja pelkäsi samalla. Vihdoinkin he tulivat, isäntä ja emäntä sekä kaksi koulua-käypää lasta. He kuuntelivat Klaus Baasin lyhyen tarinan, olivat sangen välinpitämättömiä ja menivät sisään jättäen hänet pihalle seisomaan. Jonkun ajan päästä tuli eno ulos kaivolle, jossa Klaus Baas odotti, ja kysyi, eikö hän nyt voisi käydä Bindorfin rovastin luona, se oli Jan Baasin toisia serkuksia, — sen ne olivat olleet ne keltakantiset kirjat. Jos Klaus Baas sinne aikoi, niin olisi parasta lähteä heti, sillä pappilaan oli vähintään kolmen tunnin matka. Klaus Baas vastasi, että ei hän nyt oikein siltä rovastilta: ei hän tiennyt, oliko se hänen isänsä kanssa edes tuttukaan. "No niin", vastasi eno, "miten vaan paraaksi näet. Minun pitää nyt lähteä suolle."
Eno lähti, ja Klaus Baas seisoskeli kaivolla alakuloisena ja mietiskeli, koettaisikohan vielä valittaa äidin suurta hätää emännälle — silloin tulikin emäntä kuistiin ja sanoi Klaus Baasille, että hänen pitäisi lähettää toinen lapsistansa puotiin, mutta ei nyt sattunut olemaan pientä rahaa: olikohan Klaus Baasilla? Poika kaivoi kukkaronsa taskusta ja antoi emännälle ainoat yksitoista groscheniansa. Emäntä pisti ne toiselle lapselleen ja supatti hänelle jotakin. Ja toinen vekaroista ihastui samassa Klaus Baasin kukkaroon, ja kun äiti sanoi: "Lapsi saa sillä leikkiä!" ja antoi kukkaron hänelle, niin lapsi katosi saaliineen äidin jälestä keittiöön.
Vähän ajan päästä emäntä taas ilmestyi ovelle ja tuli pojan luokse kaivolle ja kehoitti häntä nyt vain lähtemään pois. "Sinä et muuten ennätä Bindorfiin ennen pimeää", hän sanoi. Klaus Baas tiesi kyllä, että häneltä nyt oli peijattu vähät lantit ja kukkaro; mutta hän häpesi emännän puolesta, katsoi maahan ja meni matkaansa.
Hietainen tie kierteli töyryjen välitse, Klaus Baasin oli nälkä, ja toivo oli loppumaisillaan. Kovalle otti pappilaan meno ja vielä päälle päätteeksi kerjääminen vento vieraalta! Hän seisattui jo pari kertaa ja aikoi pyörähtää takaisin ja palata äidin luo; mutta sitten heräsi taas toivo: ehkäpä jokin kumma sattuma vielä häntä auttaa ja hän saa rahat. Poika tallusteli karun nummen rinnettä, tallusteli kautta pienten kyläpahaisten ja pienien näreiköiden ja laskeutui sitten rämeikölle. Silloin tuli joku hevosella hänen jälestään: nuori talonpoikainen mies, tyhjillä korirattailla; hän pysäytti hevosensa ja pyysi ystävällisesti Klaus Baasia nousemaan kärryihinsä. Klaus Baas kapusi laudalle ja vastasi toisen kysymyksiin, mistä oltiin ja minne matka? Ja kun Klaus Baas kertoi Hampurista ja rovastista, ei mieskään tahtonut olla huonompi, vaan kehaisipa puolestansa Berlinillä, jossa hän oli kolme vuotta ollut kaartissa, sekä jutteli lapsistaan, joita oli kolme, ja tammavarsastaan.
Niin ajeltiin kolisevilla korirattailla poikki suon ja noustiin ylävämmälle maalle. Ja kun he sitten kaarsivat verkalleen harvaa metsäistä rinnettä, niin he näkivät kauempaa pienellä aholla viidakon laidassa parven pellavapäitä lapsia. Heillä oli kädessä pähkinäpuun varpuja, keltaisia "kissoja" — niillä he huiskivat toistensa poskia, ja kahlasivat sakeassa ruohikossa maantielle päin, matkalla kotiin. Ja kun lapset pääsivät tielle ja tulivat ajajia lähemmäksi, niin virkkoi talonpoika, jonka rattailla Klaus Baas ajoi: tuollahan taitaakin olla rovastin tyttö. Ja kun hän samassa huusi: "Hei, onkos rovasti Garbensin tyttö siellä?" niin heti juoksi keltatukkainen, lyhythameinen tyttö luokse. Hän oli terveen ja lujan näköinen ja sanoi reippaasti: "Minä se olen, Suse Garbens. Mitä on asiaa?" Ja hän lykki niskaan tukkaansa, jota tuuli painoi silmille.
Klaus Baas vastasi hämillänsä: "Minä olen Klaus Baas Hampurista. Sinun isäsi ja minun äitini kuuluvat olevan sukua ja sentähden aioin pistäytyä vähän teillä."
"Vai niin", vastasi tyttö iloisesti, heti valmiina. "Pysyhän siellä vaan; minäkin tulen rattaille."
Ja ennenkuin Klaus Baas ehti päätä kääntää, oli tyttö kavunnut pyörää myöten rattaille ja istahti hänen viereensä laudalle; ja toveriparvi nousi takaa kärrikoriin.
Suse Garbens katseli vierastaan silmiin ja sanoi: "Ai kuin isä tulee oikein hyvilleen, kun saa kerran teistäkin kuulla. Hän muistelee aina omaisiansa, hän on minullekin monasti puhunut teistä."
Mies töykkäsi Klaus Baasia kylkeen ja sanoi: "Näetkös nyt? Eivätkös tunnu olevan hyviä."
Tyttö kysyi, miten Klaus Baas oli tullut Hampurista ja mitä koulua hän kävi ja oliko hänellä veljiä ja sisaria, kysyi hilpeästi ja vilkkaasti ja katseli poikaa aivan läheltä kuin aikoen suoraa päätä kapsahtaa hänen kaulaansa. Klaus Baas vastaili kartellen ja arasti.
Kylän päässä he hyppäsivät rattailta ja kulkivat pitkin kylän kaunista raittia ja tulivat kirkkomäelle ja tyttö huudahti: "Tuolla me asutaan!" Hän osoitti komeaa olkikattoista rakennusta tuuhean lehmustarhan keskellä. Klaus Baasin sydän jyskytti aivan kuuluvasti. Hän ajatteli: Nyt se tulee! Tietysti se pappi kuin ainakin sanoo hyvin vakavasti: No, poikaseni, mitäs on asiaa? Ja silloin hänen on kerrottava, ja hän kertoo tarkalleen kaikki: sillä tolalla on nyt asiat; äitini on kovassa pulassa noista kuudestakahdeksatta markasta.
He tulivat pappilan suureen, pimeänlaiseen eteiseen. Tyttö heitti tottuneen huolimattomasti hattunsa pöydälle ja huusi: "Isä, jätä sinä nyt se tyhmä lehden tutkiminen taas, tulepas tänne! Arvaapas, kuka täällä on!"
Rovasti kepsutteli mukavasti ovelle, hän oli vielä nuoren näköinen mies, pehmeä, ruskea huopahattu takaraivolla. "Sinä tietysti luulet", jatkoi tyttö, "että se on joku papinkirjan hakija! Eipäs! Tai että joku on muuttanut kylään ja hän on niitä, mutta eipäs! Tai että se on joku hassu, joka tulee vahingossa tänne kuin viime viikolla se paimenkoira. Eipäs! Hän ihan aikoi tänne, hän on meikäläisiä… No, näetkös nyt, mitä siitä lehden tutkimisesta seuraa, ethän sinä tunne häntä edes näöltä! Sinä olet ennen ylioppilaana tanssittanut hänen äitiään; sitä, joka oli silloin niin ylpeä ja mörökölli? Ja sitä, jolta sitten kysyit hänen nimeään? Ja sitä, joka olikin sitten sinun serkkusi? Muistatkos nyt?"
"Suse!" huudahti pastori, "ihanko se on totta! Onko hän Antje Baasin poika?! Poika, sinun äitisi on kunnon ihminen! Ja sinun isäsi on kunnon mies! Minä olen nähnyt heidät vain kerran eläessäni; mutta muistan hyvin heidät, ja minä olen monta kertaa heitä kuulustellut! No sepäs on hauskaa, Suse! Tulkaa, mennäänpäs nyt kohta illalliselle! Se nyt oli hupaista, sellaista pöytäseuraa!"
Suse tarttui nokkelasti Klaus Baasin käsipuoleen ja vei hänet ruokasaliin sekä toi tuolin ja asetti lautasen hänelle oman paikkansa viereen ja tarjosi hänelle leipää ja kaatoi maitoa ja painoi kauniit, verevät kasvonsa aivan häntä lähi ja puheli ja katseli. "Katsopas isä", hän sanoi, "miten kaunis tukka hänellä on? Ja hän on aivan samankokoinen kuin minä."
"Niinpä on", sanoi isä, "vaan katsopas, miten siistit ja kauniit vaatteetkin hänellä on. Enkös olekin aina sanonut, että ne ihmiset, hänen vanhempansa, edistyvät tässä maailmassa? Jo täällä kylässä ne vaurastuivat. Ja kun minä sitten tässä viime vuonna sattumalta kuulin, että he muuttavat Hampuriin, niin heti minä sanoin: Ne ihmiset ne siellä edistyvät! Sillä kunnon ihmiset edistyvät Hampurissa aina! Se on vanha totuus, se."
Suse katseli Klaus Baasia hellästi, vaipuneena hänen onnensa ihanteluun, ja kysyi: "Onko teillä puutarha, suuri vai pieni?"
Nyt oli Klaus Baasin mahdotonta ruveta puhumaan puutteesta ja kuolemasta, ja hän vastasi arvokkaan totisesti: "Puutarhoja on Hampurissa vain kaikkein rikkaimmilla."
"No", huokasi Suse helpoituksesta, "ette siis olekaan rikkaita."
Isä pisteli halukkaasti poskeensa ja nauroi: "Eihän ne nyt rikkaita, Suse. Sehän nyt olisi jo liikaa! Mutta, katsos he ansaitsevat hyvin toimeentulonsa ja säästävät rahaakin. Sillä kunnon ihmiset tulevat aina rahakkaiksi Hampurissa; se on vanha totuus, se."
"No kun vanhempasi tulevat rahakkaiksi", sanoi Suse, "niin sinun täytyy ruveta maamieheksi. Siihen tarvitaan näet varoja. Minun isäni ja äitini ovat varakkaita. Etkö tahtoisi ruveta maamieheksi?"
"Kyllähän", vastasi Klaus Baas, "tahtoisinhan minä, ja kaipa minä sille alalle vielä rupeankin."
"Se on oikein", sanoi pappi. "Kun vanhempasi Hampurissa edistyvät ja tulevat varakkaiksi, niin muuta sinä vaan pois takaisin tänne maalle ja rupea maamieheksi. Se on se oikea ala, sillä ihmiset pysyvät terveinä."
"Niin", lausui Klaus Baas jo aivan vakuuttavalla äänellä, "minä olenkin halunnut aina maamieheksi, pienestä pitäen. Ja toteutankin aikeeni."
"No sittenpä sinä tuletkin tänne meidän puoleen ja harjoittelet täällä… taikka ei: sinä menet Hohenwestedtin[24] maanviljelysopistoon. Eikö ole hauskaa, isä, että meillä on tällaisia omaisia Hampurissa? Klaus, sinun vanhempaisi täytyy antaa sinulle hevonen, hoidat sitä Hohenwestedtissa ja ratsastat tänne meille joka pyhäksi. Herjes, miten hauskaa!" Ja sitten kysyi Suse, mitä koulua hän kävi, — gymnaasiotako?…
Klaus Baas hymyili ja vastasi: "porvarikoulua." Ja hän juttusi posket punottaen luonnonhistoriasta, englanninkielestä…
Sillä tavoin ruokailtiin; ja sitten astui sisään papin rouva: hoikka vaaleaverinen nainen. Hän ei luonut liian ystävällisiä silmäyksiä vieraasen, hän katseli Klaus Baasia kylmästi. Ja kun Suse kertoi, että tämä on serkku ja aikoo ruveta maamieheksi ja mennä Hohenwestedtin maanviljelysopistoon, tuli rouva pilkalliseksi ja tokaisi: "Vai? Se maksaa rahaa." Isä tosin sanoi: "Niin, ne menestyvät hyvin Hampurissa", mutta siitä huolimatta ei rouva ottanut riemuun yhtyäkseen, vaan vastasi: "No hyvä se. Mutta heittäkääpä nyt nuo suunnittelut ja menkää maata. Vie hänet, Suse, keittiön puolelle pesemään jalkansa ja neuvo sitten yliskamariin nukkumaan."
He antoivat kättä herralle ja rouvalle ja Klaus Baas meni tytön jälestä keittiöön. Suse varusti hänelle vettä vatiin ja muut pesuvehkeet ja istahti sitten pöydän kulmalle ja katseli, kun Klaus pesi jalkojansa. Ja Suse pakisi minkä mistäkin hommistansa. Kai Klaus Baas jäisi tänne edes muutamaksi päiväksi? Suse näyttäisi hänelle koko kylän ja naapurin varsat ja pikku porsaat. Pakistessa tyttö vähitellen luisui pöydän kulmalta ja rupesi polvilleen lattialle pojan jalkoihin ja nojasi pellavapäätään käteensä ja katseli ja pakisi hänen pestessään jalkojansa. Klaus Baas ei paljon vastaillut. Hän ajatteli kauhulla huomista päivää.
Sitten Suse vei Klaus Baasin yliskamariin ja käänsi peiton ja puhtaan päällyslakanan auki ja istahti lattialle selkä kaappia vasten ja lorusi ja pakisi yhä: Milloinka Klaus tuli heille taas?… eikö hän voisi viettää kesälomaansakin täällä… oli oikein kiltisti tehty, että hän tuli käymään; ja sepä nyt oli hauskaa, että isä ja äiti luulivat Susen jo olevan sängyssään, ja hän istuikin täällä ja oli niin hauskaa rupatella. Klaus Baas kuunteli puolella korvalla ja riisuutui ja pujahti varovasti puhtaasen vuoteesen, tytön yhä pakistessa. Vähitellen Susen kysymykset ja jutut harvenivat; ja yhtäkkiä hän nukahti lattialle. Klaus Baas kuuli hänen selvästi huokuvan unissaan. Silloin poika kohosi hiljaa istualleen ja ajatteli perinpohjin lohdutonta asemaansa. Oli selvä kuin päivä, ettei hän tästä talosta saisi rahaa; hänen oli mahdotonta sanoa näille ystävällisille onnen miekkosille olevansa rutiköyhä ja armottomassa rahapulassa. Ja — hän oli valehdellut! Klaus Baas pudisti päätänsä ja katseli toivottomana ympärilleen. Tyttö nukkui tuossa polvet pystyssä, leuka niiden varassa; kevätyön siniharmaa kirkkaus hohteli hänen tukassaan, joka oli valahtanut olkapäille ja polville.
Klaus Baas sujahutti hiljaa jalkansa sängystä lattialle, pukeutui varovasti ja kiireesti, sieppasi saappaat käteensä ja hiipi tytön ohi kamarista, sipsutteli alas portaita myöten eteiseen ja pujahti keittiön ovesta ulos. Penkillä suuren lehmuksen alla tarhassa hän veti saappaat jalkaansa. Ja katosi yön selkään, patikoi synnyinkyläänsä kohti.
Vaikkei paistanut kuu eivätkä valaisseet tähdet, oli yö niin kuulas, että hän eroitti hyvin pyöränjälet, milloin parittain, milloin kolmittain, leveällä vaalealla tien juovalla, sekä hietakummut kahden puolen ja siellä täällä kasvavain nuorten koivujen joka oksan. Tie oli vuosisatoja ollut valtatienä pohjolasta eteläseuduille; nyt pitivät liikettä yllä rautatiet. Suorana, leveänä ja asuinpaikoilta kaukana se maantie halkoi täällä yksinään taivalta, — vanha, väsynyt, hiljainen matkamies. Varsilla kasvoi varvikkoa ja kanervaa ja siellä täällä joku puu, kylvämätönnä, istuttamatonna.
Klaus Baas muisti poikasajoilta kaikellaisia kauheita juttuja "vanhasta suuresta valtatiestä". Ja siksi hän otti nyt linkkuveitsensä taskusta ja avasi sen ja piti aina valmiina. Kun siellä täällä tuli aho ja sillä tai aivan tiepuolessa näreikössä kuumotti talo, uutisasumus, niin hän kulki verkemmin kuten nauttiakseen edes vähän aikaa ihmisten läheisyydestä. Mutta kun talo jäi taakse, niin hän pisteli puolijuoksuksi, päästäkseen pian aution taipaleen poikki. Kerran hän pelästyi kauheasti isoa tummaa olentoa, joka ilmestyi tielle hänen eteensä. Sydän jyskyttäen hän kiersi isossa kaaressa sen ohi, puukko hihassa. Mutta samassa hän huomasi, että se oli hevonen, joka rauhassa syödä nyhti. Klaus Baas meni luo, taputteli sitä ja jatkoi matkaansa. Jonkun ajan päästä jyrisivät vastaan suuret, kömpelöt vankkurit, kolme isoa hevosta edessä. Hän huomasi heti lujista ja kömpelötekoisista ajokaluista, että ne olivat marskimaalaisten ajovehkeitä; oltiin menossa turpeen tai puun hakuun. Siitä hän arvasi aamun lähenevän, ja oli hyvillänsä. Puolen tunnin päästä alkoikin tuuli hengähdellä vinhemmin ja kylmemmin ja ennusti aamua. Hän eroitti jo missä oli. Ja hän saapui jalat puutuneina aamun hämärissä synnyinkyläänsä.
Hän poikkesi kylän raitilta ja meni suoraan taloon, missä velimies oli renkinä, tähysteli pihalla ympärilleen ja huomasi tulen tuikkivan pienestä, matalalla olevasta akkunasta tallin oven pielestä; meni lähemmäksi ja näki veljensä kelteisillään seisovan kirstunsa vieressä ja sukivan tukkaansa. Veli tirkisti pieneen peilinsiruun ja kasteli joka sipaisun välillä katkennutta luukampaa ruskeaan vesivatiin. Klaus Baas naputti akkunaan ja sanoi: "Se olen minä, veljesi Klaus."
Petter Baas avasi ikkunan ja vastasi: "Tule sisään", ja viittasi hänelle. Kun poika tuli sisään, niin Petter Baas istahti kirstunsa kannelle, peili ja kampa kädessä, ja sanoi: "Kyllä minä olen kovan onnen poika. Aavistin jo, että tänä päivänä tulisi jotain. Viime vuonnakin tähän samaan aikaan tallasi valakka Rusko jalkaterälleni ja toissa vuonna olin vähällä pudota katolta, kun olin tervaamassa. Annapas nyt tulla vaan, mikä hätänä? Onko äidillä mikä? Onko hän tehnyt itselleen mitä vai onko hän pieksänyt hengiltä jonkun teistä?"
Klaus Baas sanoi isän kuolleen ja kertoi hänen sairautensa.
Petter Baas laski kamman ja peilin kirstulle ja istui selkä köykyssä, käsiänsä polvien välissä riiputtaen, ja tuijotti mietteissään eteensä. Veli kertoi rahapulasta — ja kuinka hän eilen ja toissapäivänä oli turhaan juossut apua etsimässä.
Petter Baas kuunteli. Sitten hän nousi ylös, avasi kaidan, karkeista laudoista kyhätyn hataran oven ja sanoi tyynesti ja verkalleen — arvokkaasti kuin ainakin kahdeksantoista ikävuottansa täyttänyt: "Tulehan tänne, Trina."
Kohta ilmestyi kynnykselle kuuden- seitsemäntoista vanha tyttö, paitahihaisillaan ja alushameisillaan. Hän oli terve ja vanttera, tukka kasteltu ja kauniisti sileäksi kammattu kuin Petter Baasinkin, päällyshame käsivarrella. Hän tarkasteli vaieten vierasta, istahti sängyn laidalle ja alkoi kierrellä suittua tukkaa nupulle vasemman käden etusormella. Petter Baas kertoi nyt surullisen uutisen ja sanoi että äiti tarvitsisi kuusikahdeksatta markkaa. Tyttö oli aivan rauhallinen. Ja tukkansa kuntoon saatuansa hän nousi ylös, pisti hameen päänsä kautta ylleen, solmi lujasti nauhat ja sanoi levollisesti: "No mitäs siinä, Petter; pitäähän ne antaa."
Klaus Baas henkäisi helpoituksesta ja ajatteli: onko näillä sitten rahaa niin paljon?!
"No niin", sanoi Petter, "otahan ne käsille sitten!"
Petter Baas pujotti hitaasti liivit ja tallijakun päälleen ja tyttö alkoi penkoa jotakin sängyn olkipatjan alta. Klaus Baas katseli silmät pyöreinä ja alkoi jo ihmetellä sitä, että punaisenkirjavassa tyynyssä oli kaksi pään kuoppaa; mutta samassa se haihtui, hän muisti vain rahan. Nyt tyttö sai esiin paksun engelskannahkaisen rahamassin, joka oli kurottu lujasti nuoralla kiinni ja nuoraan tehty monet solmut ja itse pussi köytetty sängyn jalkapuuhun. Tyttö availi kynsin hampain monet solmut. Petter Baas piti kämmeniään tytölle ja tyttö nosteli niihin taalarin ja markan rahan toisensa jälkeen. Kun määrä täyttyi, huoahtivat he molemmat syvään ja sanoivat: "Siinä ne nyt on."
"Anna vielä kaksi taalaria", sanoi Petter. Kun nuo kaksi oli saatu, he katsoivat toisiansa, ikinä ei Klaus Baas sitten unohtanut heidän totisia, miettiväisiä kasvojansa… Sitten virkkoi tyttö: "Pitänee antaa kaikki; ei kai niillä liene leipääkään." Ja hän pisti kouransa syvälle pussiin ja otti viimeisetkin kolikot ja pani ne toisten joukkoon. "Noh", hymähti tyttö, "nyt hän voi viedä yhdellä tiellä massinkin."
Petter Baas näytti eroavan siitä vastenmielin. "Niin massinko?" hän toisti venytellen ja katseli tyttöä pitkään.
"Minä ompelen tänä iltana uuden", vastasi toinen.
Silloin Petter Baas köytti massin ympärille sormenpaksuista nuoraa ainakin pariinkymmeneen kertaan ja solmi viimein lujan silmukan ja pisti massin Klaus Baasin kaulaan, — sekä piti puheen ihmisten pahuudesta ja kuvaili monenkaltaisia onnettomuuksia. Sillä välin kestitsi Trina Klaus Baasia ruumiillisesti kelpo leipäkannikalla ja kupilla kahvia. Ja viimein sanoi Petter Baas, kauhean peloittava ilme kasvoillaan: "Mitenkähän sinä saat sen äidin ne ottamaan… Herra sen ties! Parasta on, kun sanot, että jokin rikas juutalainen lykkäsi sinulle lahjaksi, tai jotain sellaista. Sillä jos se kuulee, että ne on minulta, niin se lyö sillä massilla pääsi puhki. Siunaa taivaan Herra, se on muijaa se! Ja pidähän silmällä, ettei se tapa itseänsä työllä; ja muuten, olkaahan iloisella mielin vaan! Voisinhan minäkin pistäytyä joskus katsomaan; mutta, en tiedä… minun käy aina hullusti sen kanssa." Sitten lyötiin Klaus Baasille kättä ja laskettiin hänet ulos tallin ovesta.
Klaus Baas kulki kylän raitin aitaviertä ja kuunteli entisiä, tuttuja kotikylän ääniä: narahti ovi, kolahteli kärryn pyörä, lehmä ynyi turvallisessa navetassa. Kun hän tuli kylän harjulle ja aukeamalle, josta näki kauas, niin hän katseli istuinpaikkaa ja huomasi paksun hirren, joka oli asetettu ravin laitaan estämään tietä sortumasta. Sille hän nyt istahti, pidellen rahapussia kaksin käsin sylissä, ja katseli epäselvissä mietteissä synnyinpaikkoja — ihmetteli kylän hiljaisuutta ja autiutta ja kuuli korvissaan suurkaupungin humun. Ja tunsi ikäänkuin vastustamattoman kaipuun juuri sinne, voimakkaampaan, selkeämpään elämän touhuun.
* * * * *
Hän palasi kotiin iltapuolella. Sisarukset seisoivat keittiössä lieden luona, Hanna tuijotti silmät kalseina ja totisina pannuun, jossa paksut pavut räsähtelivät; pienokaiset olivat kahden puolen hänen helmoissaan. Heillä oli perhesurun merkkinä kaikilla kaulassa ohuet kaulahuivit, jotka oli kiireen kaupalla värjätty mustiksi. Mutta niistä lähti väriä, joten lasten kaulat olivat ihan sinisen mustat.
Kun Hanna sanoi, että isä haudataan tänään ja että äiti oli paraillaan hautuumaalla, lausui Klaus ylpeän juhlallisesti: "Tiedän sen. Sitävarten tulinkin juuri tänään takaisin; oli isän asioita selvitettävä." Hän käveli, katseli huoneita, tarkastelemassa muka, oliko kaikki kunnossa, ja sanoi sitten, että äiti kyllä tekee uutterasti työtä ja hänkin hommaa tässä pian ansiota. Sitten hän istahti uuvuksissa ikkunan ääreen rahille, laski rahapussin viereensä ja odotti jännityksessä äidin tuloa.
Kun Antje Baas kalpeana ja viluissaan palasi haudalta ja näki pojan kotona, niin hän suoristihe ja hengähtäen helpoituksesta sanoi: "No hyväpä, että sinä tulit."
Klaus Baas nousi ylös ja antoi hänelle rahapussin ja sanoi: "Terveisiä
Petteriltä; hän lähetti nämä."
Antje Baas otti massin ja kun hän tunsi, kuinka raskas se oli, niin hänen kasvoilleen lehahti puna, ja hän meni heti perhehuoneesen. Vähän ajan päästä hän tuli keittiöön ja pistäysi ulos, varmaankin velkojansa maksamaan.
Seuraavana päivänä lähti Klaus Baas maalarin luo kertomaan viime tapahtumista ja sanomaan, että hänen oli nyt hankittava itselleen jotain muuta tointa, missä voisi olla koko päivän. Mutta maalarin ovi olikin lukossa.
Seuraavana sunnuntaina Klaus Baas pääsi ripille. Uuteen pukuun ei ollut rahaa yltänyt ja Antje Baas harjasi ja hankasi tuota vanhaa kasvot kalseina. Hänen hellästi rakastetun poikansa täytyi mennä vanhoissa vaatteissa sellaisena päivänä kirkkoon, se viilsi hänen sydäntään, oli melkein yhtä julmaa kuin miehen kuolema.
Mennessään Klaus Baas näki Kalli Daunkin juuri tulevan kotoansa kadulle. Hänellä oli kuluneet, huonot pyhävaatteet, niin ahtaat, että hän näytti tavallistakin pienemmältä ja heikommalta. Mutta itse poika oli levollinen ja varma ja hän kertoi paikanneensa kyynäspäänsä itse, äiti ei ollut joutanut.
"Se on perhe se meidän!" hän sanoi. Kalli Dau näytti nälistyneeltä ja hänen tummat silmänsä olivat vakaat kuin aikamiehen.
Kirkossa he menivät toisten parveen ja katselivat sitten juhlamenoa kuin mitä teatterinäytöstä. Rippikoulussa eivät he papin puheista olleet tunteneet mitään, joka heistä olisi ollut erikoisen kaunista tai ylevää. Ja sitä vähää, mitä he olivat kuunnelleet, eivät he uskoneet. Statistitemput, joihin heidät oli määrätty alttarin ääreen, he tekivät välinpitämättömästi kuin kaikki muutkin nuorukaiset.
Kotiin palatessa oli oikea Hampurin rämy-ilma: he käänsivät kaulukset korviin ja hiipivät seinävieriä pitkin ja puhelivat peräkkäin astuessaan siinä sanan, pari tulevaisuuden aikeistansa. Kalli Daun isä ja äiti tahtoivat, että hänen oli jäätävä apumieheksi puotiin, jotta he itse saisivat laiskehtia, kuten Kalli Dau sanoi. Mutta jos hän jäisi kotiin, niin hän jäisi ainoastaan pikku veikkojen tähden, ne joutuisivat muuten hunningolle; mutta herra ties, voisiko hän tulla toimeen sen surkean ukon kanssa.
Klaus Baas ei paljastellut liioin aikeitaan. Hän marssi pitkin, rauhallisin askelin ja oli hyvin vakava ja sanoi tyynesti, että ensin on hänen ansaittava tavalla tai toisella sata markkaa. Sitten hän rupeisi puotilaiseksi.