VIII.
Seuraavana aamuna oli ilma vielä rämyisempi. Kostea länsituuli räiski selkenemätöntä tihkusadetta seiniin, katukivitykseen, kulkijoihin ja ajajiin. Ilma oli niin raskaan ja harmaan sumuista, ettei ihmisparka voinut ajatellakaan noiden synkeyksien takana olevan enää vanhaa sinistä taivasta, ja auringon valo oli aivan unohtunut.
Klaus Baasilta meni kaikellaisissa talousaskareissa koko aamupäivä, joten hän vasta iltapuoleen pääsi Kalli Daun luo.
Kun hän lähestyi kukkakauppaa, joka oli melkein aina auki, niin hän kuuli sieltä kovaa jytinää ja kirouksia. Hän aikoi pyörtää varovassa kaaressa oven ohi, mutta näki silloin heikon pikku ystävänsä ottelevan kynsin hampain suurta isäpuoltansa vastaan, ukko koetti näet pyöräyttää Kalli Daun poikkiteloin polvilleen ja antaa patukkaa. Klaus Baas ennätti paraiksi loikata syrjään, kun Kalli Dau lensi keränä ulos ovesta ja kaatui katuojaan; mutta hyppäsi samassa taas jaloilleen ja livisti ripakintuillaan kadun toiselle puolelle. Pitkä, mustaverinen isäpuoli tuli kasvot verissä ovelle ja huusi poliisia; Grossneumarktin puolelta lähenikin poliisi, mutta Kalli Daulla oli silmät päässä, hän piti parhaana lähteä pakoon ja katosi kiireen vilkkaa lähimmän kadunkulman taakse.
Sitten Klaus Baas ja Kalli Dau harkitsivat eräässä porttikäytävässä, mitä nyt oli tehtävä, pilkistellen vähän väliä kadulle. Neuvottelu oli lyhyt. "En rupea siellä putkassa istumaan", sanoi Kalli Dau, "ja päälle päätteeksi vielä aikamiehen pieksettäväksi ja tapettavaksi. Menepäs ja hae minun kapineeni ja paperit ja rahat, ne on kukkaruukun alla."
Klaus Baas juoksi takaisin puodille ja kysyi kadun toiselta puolelta, saisiko hän Kalli Daun kamppeet?
Äiti tuli ovelle ja huusi kadun takaa: "Mitä se niillä tekee? Merillekö se aikoo? Odottakoonpas: hän ei astu jalallaan kynnyksemme yli, vaikka sitten rammaksi hänet pieksäisin!"
"Rammaksi!" toisti samassa Kalli Dau, joka oli varovaisesti hiipinyt jälestä. "Et tarvitse enää rammaksi pieksää, olet jo pieksänyt! Katsopas näitä kinttujani! Ennen menen vaikka kaivoon kuin tulen kotiin."
Äiti pujahti puotiin ja toi pojan tavarat punaruutuisessa nyytissä, antoi ne sekä kourallisen hopearahoja ja pari paperia Klaus Baasille ja sanoi, poikiin silmäänsä luomatta: "Ja sano vaan onnea matkalle!" Ja äiti palasi totisena puotiin.
Pojat menivät Baumwalliin ja sieltä joen poikki Reiherstiegiin,[25] jossa Kalli Daulla oli tuttu: erään kolmimasto-parkin toinen perämies. Lastinkantajain viimeinen joukkokunta lähti jo laivalta ja kaksi pientä hinaajaa pyrki paikalleen ruvetakseen vetämään. Mutta Kalli Dau tunkeusi kuitenkin portaitten luo, levitteli papereitaan kapteenille ja pyysi:
"Olkaa hyvä ja ottakaa nyt minut mukaan, minä kiipeän kuin kissa ja osaan keittää kahvia ja osaan…" Varakapteeni oli vielä portaalla tuketen tien kokonaan, sillä hän oli vanttera mies, ja puheli kapteenin kanssa. Kapteeni katseli korkeudestaan pikku pyrkijää ja sanoi: "Meillä on jo kaksi poikaa. Ja sinä olet niin hintelö."
Kalli Dau seisoi vielä vähän aikaa siinä ja katseli vaieten kapteenia tummilla silmillään.
"No, mitä hänellä on vielä asiaa?" sanoi varakapteeni ja lykkäsi hänet käsipuolesta pois portaalta. "Menehän tuonne norjalaiselle parkille, nulikka… ehkä sinne ottavat."
Pojat pyörähtivät porraslaudalta pois ja juoksivat norjalaiselle parkille.
Se oli aivan laiturissa kiinni ja vaikka oli purkanut väripokka-lastiansa,[26] oli sitä vielä laivassa niin paljon, että parkki lepäsi hyvin syvässä. Kapteeni ja perämies olivat molemmat vanhanpuoleisia partajehuja, he tupakoivat ja pakisivat penkillä peräkajuutan vieressä. Levollisesti he katselivat ylös Kalli Dauhun, kun poika läheltä möljän laidalta kertoi heille alasaksallaan elämäntarinansa. Kalli Dau pisti nyytin viereensä kivetykselle ja näytteli heille mustelmia käsivarsissaan. Ja kun arveli, etteivät ne häntä ymmärrä, avitti liikkeillä ja engelskalla.
Muukalaiset ravistivat päätänsä ja katselivat toisiinsa ja sanoivat epäillen: "Mokoma vekara." Ja kovistivat häneltä ja Klaus Baasilta, oliko asia todella niinkuin poika kertoi, ja ottivat paperitkin katsellakseen. Sillaikaa kun kapteeni luki papereita, katsoi Kalli Dau rukoilevasti perämiestä ja luetteli ansioitaan: "Minä osaan keittää kahvia… osaan tehdä limppiä… osaan tehdä paalstikin[27]… kiipeän mastoon…"
Kapteeni katsahti häneen vielä kerran ja lausui sitten kauniilla laulavalla norjankielellä: "Naa, denn skal du med… Vi gaa till Kanada…"[28]
Kalli Dau ei vastannut mitään. Hän nyykäytti vain Klaus Baasille päätänsä, meni yhdellä loikkauksella laivaan ja katosi kannen alle.
Klaus odotteli kummissaan, mutta kun Kalli Dauta ei kuulunut, lähti hiljaisen surumielisenä höyryllä joen poikki Baumwalliin.
Kun hän siinä pitkin rantakaidetta käveli, niin yhtäkkiä hän näki Jonni Daun. Hänen kenkänsä olivat läntässä, nuttu riekaleinen, kädet taskussa — hän värisi ja tärisi ja yski ja katseli unisena kadun toiselle puolelle. Kun hän huomasi Klaus Baasin, niin hän sanoi: "No, joko lähetit velimiehen merille? Siellä se vielä lämpimänsä saa! Merille… se ei ole leikkiä."
Klaus Baas tähysteli Steinwärderiin päin ja sanoi: "Se on tuolla
Reiherstiegillä, norjalaisessa parkissa… Etkö mene katsomaan?"
Jonni Dau ällisteli Klaus Baasia ja vastasi: "Mitäpä hänessä katsomista?"
Klaus Baas ei virkkanut mitään ja aikoi jatkaa matkaansa. Mutta rohkaisi kuitenkin luontoansa ja kysyi: "Aikoisin hankkia työtä… pitäisi päästä heti ansioihin. Etpä taida tietää mitään?…"
"Toikkaatko lasin kuminaa?" kysyi hän.
Klaus Baas pudisti päätänsä ja lähti menemään.
Jonni Dau nojasi laiskasti toiselle jalalle ja sanoi: "Pitää tehdä niinkuin minä: väliin työtä, että saa juoda. Ja jos ei saa työtä elääksensä, niin rupee kattilanpaikkaajaksi tai rantajätkäksi. Siihen hommaan aina pääsee."
Klaus Baas katseli maahan; hän tiesi hyvin, miten onneton oli sellaisten poloisten elämä. Hän kääntyi huoaten pois ja lähti kotiin.
Saadakseen vähänkin suojaa sateelta hän kulki kadun talopuolta. Ja tuli sillä tavoin kiertäen Mattentwieteen,[29] isolle purettavalle rakennukselle, joka oli erään fleetin äyräällä. Kuin hänen ikäisensä ainakin hän pysähtyi ja jäi uteliaasti katselemaan sataman vilinää. Hän pistäysi vähäksi aikaa rakennukseen ja näki kanavan puolella puoleksi puretun katoksen, joka suojasi sateelta. Ja aivot ankarasti työskennellen hän katseli tihkusateesen laivojen vilinään, katseli laivaveistämöitä ja paalunippuja ja ponttooneja ja jaaloja ja niiden välissä läikehtivää vettä, pieniä ristiin rastiin kiitäviä satamahöyryjä, proomuja, lotjia ja kuutteja. Suuri merihöyrylaiva puski puikkelehti vain kääpiöiden välitse suoraan kaupunkia kohti ja vaati uhkaavasti mörähdellen tietä. Klaus Baasin mieli oli alakuloinenpa surullinen sää sitä yhä raskautti. Mistä hän nyt saisi työtä ja rahaa?
Mutta kun hän siinä tuijotteli hämärään ilmaan, joka sekin oli jo illan pimeäksi päätymässä, niin hän kuuli alhaalta fleetistä köreän äänen: "Kuules poika jehu sieltä, eikö sinulla ole mitään tekemistä? Käypä käsiksi!"
Klaus kurkisti alas ja näki silloin ukon tallukan, joka koetti lykätä rakennussoralla lastattua kuuttia kanavan muurista irralleen syvemmälle vedelle, mutta ei onnistunut. Klaus etsi heti paikan, mistä pääsisi alas, pujahti revityn lattian kautta kellariin ja luisui ukon puoshaan nojalla, joka oli nostettu vinottain muuria vasten, alas kuuttiin. Hän otti kuutin laidalta toisen keksin ja heittäytyi kaikella painollaan lykkäämään alusta irti muurista ja sai kuin saikin kuutin irtautumaan. Ja sitten hän sauvoi apuna. Niin he soluivat hiljalleen rautasillan alitse ja monenmoisten satama-altaassa lepääväin jaalain ja kuuttien lomitse. Vanttera ukko ei puhunut mitään, oli tutunomainen kuin Klaus Baas olisi ikänsä ollut hänen kuutillaan.
Kun he olivat päässeet valtauomalle, kulkivat he rantapuolta ja antoivat laskuveden viedä alusta. Ukko seisoi plihtin eli kalusäiliön takana ruotelissa. Nuori apulainen istui kannella hänen jalkainsa juuressa, yllä ijänikuinen, väljä öljytakki, jonka ukko oli plihdistä heittänyt hänelle.
Klaus Baas oli kovin levoton, hyödyttäisikö tämä työ häntä yhtään. Mutta sanaton ukko näytti niin kelvolliselta, vakaalta työläiseltä, että hän, tuntien sellaista väkeä jo pienestä pahasta, rauhoittui ja tuli iloiseksikin ja ajatteli: Tänä iltana tai ensi yönä minulla on jo kilkkuvaa lakkarissa! Hän rohkaisi siis mielensä ja alkoi katsella ja ihmetellä ympäristöänsä. Tuossa kiiti lossihöyry, täynnä työväkeä, heidän editseen rannalta toiselle. Oli hämärä jo, mutta vielä eroitti raskaan työn raatajat mustina, kömpelöinä hahmoina ja kasvot kalpeina läikkinä. Suuri höyrylaiva nousi ylävirtaan ja löi aaltonsa heidän matalan kuuttinsa keulaan; aallot kuohahtivat melkein sen laitain yli. Kaupungista kuului sekavaa hurinaa ja rattaiden jyrinää. Vasemmalla puolella pimenneissä verstaissa ja telakoissa oli vasarain pauke jo vaiennut. Silloin tällöin vihelsi höyrypurren pilli. Jonkin kuutin ankkuriketju rämisi ja helisi. Sataman vesi huuruili ja pulputteli. Kaikkialta ympäriltä, sieltä täältä, punersivat udun ja tihkusateen lävitse lyhdyt ja akkunat.
Nyt he luisuivat St. Paulin laiturien ohi; valot harvenivat, kaupungin hurina jäi taakse, laine loiski ja lipisi keulassa kovaäänisemmin. He soluivat ankkuroidun kuutin ohi; sen merkkituli heitti soman, värisevän heijasteen läikkyvän ja kiiltävän veden kalvolle; joku kysyi heleällä mukavalla äänellä kannelta: "Hei mies, mihinkäs paikkaan nyt menet ruoppaa kaatamaan?" Klaus ymmärsi pilkan ja katsoi epäluuloisesti ukkoon. Mutta vanttera, jäykkä ukko ei vastannut, ei edes päätään kääntänyt. — Pitkät matkat he soljuttelivat sillä tapaa. Sitten käänsi ukko suurella, raskaalla airolla melostellen joen etelärannalle. Verkalleen he etenivät pitkän aikaa pimeällä, vehreänmustalla suvannolla. Sitten alkoi kaukaa kuultaa matala kellervä rantahietikko; ja he laskivat ankkurin.
Ukko ei virkkanut mitään, mutta alkoi ravakasti lapioida soraa kuutista jokeen. Klaus Baas otti toisen kihvelin ja noudatti esimerkkiä. Lapiollinen toisensa jälkeen ropsahti veteen. Klaus Baasin vartalo notkistui kuin nuori virpi ja hän hengitti rajusti ja puuskutti. Kun hän hyvän aikaa oli hartian väellä tehnyt työtä, sanoi ukko: "Huokaisepas vähän." Klaus Baas lepäsi hetkisen lapionsa varassa ja ryhtyi sitten taas työhön.
Yksitoikkoisessa työssä, äärettömässä, hiljaisessa yössä tuli ja meni hänen mielessään ajatuksia, kuin kirjavia kuvia, hiljaa väikkyen pitkissä jonoissa. Miten isä viime aikoina oli ollut totinen ja väsyneen näköinen, hän joka muuten oli ollut niin reipas ja hilpeä, usein kujeilijakin! Ja nyt haudassa jäykkänä kuin jää!… Mitähän äiti paraikaa teki… istui kai koneensa ääressä ja ompeli, ompeli ansaitakseen heille viidelle leipää… Jospa hänen maalaiset kansakoulutoverinsa näkisivät hänet täällä, tässä työssä, keskellä yötä kaukana kaupungista! Jos veli Petter näkisi! Hänkös ihmettelisi, ajattelisi: Mitä sinä siellä teet! Minä siihen työhön pystyn paremmin kuin sinä! Petter toivoi hänestä hyvääkin! No, odottakoon: jahka nyt nähdään! Kunhan tässä ensin saisi kootuksi ne yhdeksänkymmentä markkaa, niin sittenpä näytettäisi, mihin pystytään… Minkähän verran tuo ukko antaa hänelle, ehkä viisi groschenia… taikka koko markanko? Jos antaisi markan, niin hän antaisi puolet Timmermannille, mutta toiset puolet saisi äiti. Se on selvä se! Sillä hätä on kova etenkin nyt alussa. Sitten äiti kyllä suoriutuu, hän on niin ahkera ja kerrassaan pystyvä. Klaus innostui ajatuksissaan liian kiivaasti lapioimaan, hän aivan läähätti ja huohotti ja kämmenpöytiä kirveli. Ukko huomasi sen. "Huokaisehan taas vähän!" hän sanoi ja haki talia ja neuvoi sillä voitelemaan kämmeniä. Ja Klaus lepäsi vähän aikaa.
Kun työ oli tehty, niin he sauvoivat aivan joen rannalle. Ukko meni plihtiin ja toi leipää, silavaa ja kylmää kahvia ja syötti, juotti Klaulla minkä hän jaksoi. Niin he istuivat sanaa vaihtamatta ja aterioivat, — katselivat pimeälle, leveälle joelle ja toiselle puolelle harmaalle hiekkarannalle.
Mutta sitten he loikkasivat maalle ja alkoivat täyttää kuuttia hienolla, valkealla Elben hiekalla, joka on mainiota muuraushiekkaa. Se oli voimaa kysyvää työtä, mutta Klaus touhusi mikäli jaksoi ja minkä kipeät rakot kämmenissä sallivat. Työn tehtyään he menivät kajuuttaan ja nukkuivat kovalla lavitsalla pari tuntia.
Jo ennen aamun sarastusta he lähtivät takaisin kaupunkiin päin: panivat maston pystyyn, vetivät pienen, neliskulmaisen purjeen mastoon ja nostivat ankkurin. Vuoksen voimalla he irtautuivat särkältä ja kulkivat virran ja tuulen avulla Köhlbrandista[30] hiljalleen kaupunkia kohti. Äänetön, kuultava yö, leveän joen pyörteet ja pulahtelu, verkkainen liikunta ja sataman suurten työpajain öinen hiljaisuus, valvottu yö, ankara tehty työ, tuntematon ja sanaton isäntä peräsimessä, pojan rakkaat omaiset, jotka nyt kotona Rademachersgangin varrella nukkuivat, hänen kuolleet omaisensa, jotka kalmistossa lepäsivät, koko lyhyt, mutta ihana, vaivanalainen elämä: ne loivat äskeistä kirkkaampia ja merkitsevämpiä lumokuvia Klaus Baasin herkkään lapsensieluun, kuin aaltojen väreitä tämän aavan ja rauhallisen joen pinnalle. Tuossa oli taas se eilisiltainen kuutti, vesisyvässä, kuin uppoamaisillaan. Sen merkkilyhdyn valo kuvastui pitkälle, kuin kimaltava, värisevä kultanauha joen kalvossa… Hänelle koittaa, koittaa kyllä suuri onni, Klaus Baas ajatteli… kimmahtaa kuin kultainen heijaste synkistä syvyyksistä. Suuri höyrylaiva puski vuoksen mukana verkkaan heidän ohitsensa ylävirtaan. Se näytti syvyyksien varassa jättiläismäiseltä, ei näet eroittanut pimeässä sen vesirajaa. Mutta laivassa: mikä valojen hohde! Tuolla salongit… tuolla komentosilta… tuossa hyttien seitsemät pyöreät valoaukot.. Ollapa siellä nyt… eräs ulkomaalainen herra, pulska, ylpeä, kasvot tuimat, rohkeat… hän tuli kaukaa valtamerten takaa katsomaan äitiä, joka asui orpoineen Rademachersgangin varrella… Mies oli monta vuotta sitte rakastanut äitiä ja jättänyt hänet… siksi oli äiti niin jörö ja kummallinen… Ja siksi oli hän, kolmas sisaruksista, niin erilainen kuin toiset… äiti oli kerran itse, tylyllä tavallaan, sanonut, että Klaus oli selväpäisin ja… äiti oli hänelle kaikkein ankarin… Ja nyt muukalainen tuli vierailta mailta… ja huomenna, ei, tänä aamuna jo… nyt, kun hätä oli suurin, hän tuli äidin luo. Ja mikäpä hätänä sitten: ilo mahdoton, kultaa, kunniaa vaan! Ja hän rupeisi maanviljelijäksi ja ostaisi suuren summattoman hovin ja naisi Suse Garbensin; ja Hanna, joka pikku siskojen kanssa aina leikki koulusilla, pääsisi seminaariin.
Kun päivä valkeni, oli kuutin hieno muurihiekkalasti kiinnitetty poijuun purettavan rakennuksen kellariaukon kohdalle. Ukko veti taskusta nahkaisen rahamassinsa, antoi Klaus Baasille kymmenen kaunista groschenia ja sanoi lyhyesti: "Osaathan pitää suusi kiinni?" Ja kun Klaus Baas nyökkäsi innoissaan ja totisesti päätänsä, jatkoi ukko: "Tule taas tänä iltana kello seitsemän."
Klaus kiipesi ylös ja juoksi Herrengrabenin[31] poikki ja ristiin rastiin kiertelevien katusolien kautta kotiin.
Antje Baas seisoi jo lieden ääressä, ei virkkanut mitään; Klaus kertoi, missä hän yöllä oli ollut ja kehui olleen niin hauskaa ja kiitti ukkoa kelpo mieheksi. Ja hän kaivoi rakkoisella, nilvityllä kädellään taskusta markan ja pisti sen lieden reunaraudalle. Antje Baas ei ollut sitä näkevinäänkään.
Kun Klaus sitten istui akkunan ääressä ja joi kahvia, sanoi äiti lyhyesti: "Minun täytyy nyt alussa käydä töissä kaupungilla; sitten sinä pääset puotipojaksi."
Klaus oli hyvillään. "Sillä ei ole kiirettä", hän sanoi. "Ensin aion koota vähän rahaa, niin että saan vaatteet ja muuta tarpeellista. Sitten alan. Menen taas tänä iltana sen lotjakarhun luo. Se on niin hauskaa."
Sitten hän kävi joka päivä ukon töissä. Ja kun hän työstä päästyä lähti kotiin, ilmoitti ukko aina, milloin hänen oli vasta tultava. Joskus makasi ukko Klaus Baasin tullessa kajutassa. Ja jos hän ei siellä ollut, haki Klaus Baas häntä pienestä kapakasta Westminster Hotellin vierestä.
Kun hän kerran sieltä haki ukkoa eikä löytänyt ja aikoi kysyä, oliko häntä näkynyt, niin hän huomasi, ettei tiennytkään ystävänsä nimeä, ja sanoi vain: "Sellainen lyhyt, vanttera, harteva ukko, ei puhu milloinkaan mitään."
Jotkut kapakkavieraat iskivät hänelle silmää ja sanoivat: "Kuules, sanopas, — me ei tunneta teitä oikein — kuletatteko te molemmat roskaa laivareitille?"
Klaus muisti tuon: Osaatkos pitää suusi kiinni? Ja hän ällisteli kysyjiä eikä vastannut.
Silloin miehet purskahtivat nauruun ja sanoivat: "Menehän plihtiin makaamaan. Kyllä sanotaan Petter Söötille, että kävit häntä hakemassa."
Mutta tavallisesti tapasi ukon kyllä kapakasta; hän istui siellä yksinään nurkassa, edessä höyryävä krokilasi, torkkui ja nautiskeli olostansa.
Heille riitti koko kesäksi sitä soran kuletusta. He työskentelivät tavallisesti päivällä, lastasivat kuutin puretun rakennuksen luona, tekivät sauvomalla tai purjein mutkan Reiherstiegin puolelle, tyhjensivät siellä lastin luvalliseen paikkaan ja jatkoivat matkaa alas hiekanottopaikalle sekä palasivat kaupunkiin. Mutta kun tuli sumuisia tai sateisia ilmoja ja muuten sopiva aika, he painoivat öiseen aikaan suoraapäätä Köhlbrandiin ja mättäsivät roskat sinne — valtio sai ne aikanaan sieltä mutauttaa, — ottivat samasta paikasta hiekan, — ja päivän valetessa he olivat lastineen purkupaikalla. Onni potki heitä aina. Joskus kiisi tosin pimeästä yöstä ja sumusta ja sateesta huolimatta poliisivene viereen ja kysyttiin: "Hei, ukko, minnes kuuttia viet?" tai "Minne hiekkaa?" taikka "Mitäs näin sumussa yösydännä soudellaan?" Mutta Petter Sööt vastata jörähti: "Tuli tapaturma" tai "Tartuttiin kiinni" taikka "Ei saa untakaan yöllä." — Ja he junnivat hiljalleen edelleen, sumuun ja pimeyteen.
Niin he satamassa lykkivät ja purjehtivat edestakaisin, päivällä valppaasti vartioiden, päästäkseen vahingotta pikku höyryjen, kuuttien, hinurien, hyökyväin laineiden lomitse, yöllä huolettoman unteloina autiolla, aavalla uomalla. — Klaus Baas näki Michaelin ja Katharinen kirkkojen tornit heleässä auringon paisteessa, näki niiden kirkkaina ja vihreinä kohoavan katonharjain takaa; ja näki ne toisina päivinä sumun ja sadepilvien verhoissa. Hän näki auringon nousevan ja laskevan, heijastellen niin huikaisevasti vedestä, että hänen täytyi varjostaa silmiään, ja samalla mustat savupilvet pöllysivät touhuavan sataman yllä. Hän näki valjun kuuvalon hopeoivan suuren parkin taklausta: parkki nousi jokea ylös, sen nuorat hohtivat kuin hienoin, kallehin pitsikudos kirkkaan yötaivaan taustalla. Mutta näki myös päiviä ja öitä, jolloin taivas riippui harmaan virran päällä paksuna ja likaisena kuin ruskea märkä säkki. Klaus Baas koki päiviä, jolloin vinkuva, viheltävä tuulenärjy lykki sakeaa tihkusadetta pitkin joen uomaa, ja höyrylaivat, jotka eivät tienneet syltä eteensä, ulahtelivat toisilleen kuin hullut, — terävät, likaiset aallot hyrskähtivät niin korkeina kuohulatvoina kuutin laitaan, että hän katseli vuorotellen kauheaa, sisään loiskivaa vettä ja isäntänsä kasvoja. Ja Köhlbrandin rannalla hän oli kerran niin hiirenhiljaisena, juhlallisena yönä, että hän syvältä kuutin ruumasta kuuli, mitä erään höyrylaivan kapteeni puhui luotsille kaukana komentosillalla: tiedusteli häneltä vanhan keisarin vointia, — keisari näet sairasti siihen aikaan. Hän näki mustalais-muijan paistattavan päivää Oberlandilais-purren[32] keulassa, opettavan pientä tummahipiäistä tytärtään kutomaan sukkaa; ja hän olisi kernaasti pakissut sanan pari tuon sievän tytön kanssa. Ja hän näki valtavan palmuöljytynnörin romahtavan katkenneista kinunkiketjuista kivimöljälle ja musertuvan, ja sittenkös metelöitiin ja kirottiin. Hän näki nuorten konttorioppilaiden seisovan makasiiniensa edustalla ja tarkastavan laatikoita ja pakkoja, jotka luisuivat rattailla varastohuoneihin; ja hän katseli, katseli silmät loistaen: jospa hänestäkin tulisi kauppias!… Ja hän näki uuden, suuren laivanrungon liukuvan telakasta veteen, ja ihmetteli, kuinka ne arvaavat rakentaa moisen valmiiksi koettamatta ensin, tokko se pysyy vedessä kohdallansa.
Työn tehtyänsä Klaus Baas kiiruhti kotiin suoraa päätä, Schaarmarktin ja Herrengrabenin ja Klefekerstrassen kautta. Siellä vietettiin siihen aikaan iltahämärästä aamun valkeamaan hurjaa, kiihkeää elämää. Nauravia merimiehiä, kaiken maailman ääriltä, juovuksissa, reijaili siellä edestakaisin. Valaistuissa akkunoissa naikkosia ryntäin, joka ikisessä. Ne huutelivat Klaus Baasille monasti arveluttavia pilasanoja, merimiehet tukkivat häneltä tien. Mutta hän ei katsonut oikeaan, ei vasempaan, ja pääsi ehjin nahoin kotiin.
Ei se hurskauden ansiota ollut. Se oli vain oivan nuoruuden ja hyvän rodun ansiota, ja isän muiston, sekä äidin, varsinkin äidin.
Antje Baas istui kotona koneensa ääressä, ympärillään kangaslaahokset, moninaiset ompelukset, ja hänen kasvonsa olivat kalseat kuin kivi. Häntä vastapäätä istui hänen apulaisensa, nuori tyttö. Joskus seisoi joku yksinkertainen naapurin matami työhuoneessa, joko arvokkaasti vaieten tai toruen ja suuta soittaen. Ja äiti otti mittaa. Äiti ei luonut katsettansa poikaansa kun Klaus tuli kotiin. Hän vilkaisi vain lieteen, mihin hän näki ompelupaikaltaan: oliko Hanna jo lämmittänyt kahvin ja varustanut pavut nälkäiselle työmiehelle.
Kun tuli syksy, saivat kuutin soutajat työtä pienessä Grasbrookissa,[33] nykyisen Kranhöftin luona. Ilmat huononivat aikaisin. Kun Klaus meni varhain aamulla äänettömiä katuja pitkin satamaan, niin oli pimeä ja pistävän kylmä. Lossihöyryn kannelle, jossa hän seisoi työläisten sakeassa parvessa, puski tuuli ja räiski sade niin, että vilu väristi paksun villapaidankin läpi. Hän koetti päästä höyrypannun lähistölle: teki ystävyyden liiton nuoren laivapojan kanssa, joka istui ruotelikopin seinustalla pannun päällä ja oli viitannut häntä tulemaan luoksensa. Hän oli pieni aivan, hirveä arpi poikki ylä- ja alahuulen: hän oli näet ollut jo piennä pikkaraisena huimapää, ja oli pudonnut kerran kadulle korkealta akkunasta. Hän aikoi merimieheksi; mutta äiti, joka oli leski kuin Klaus Baasinkin äiti, tahtoi vielä pitää häntä luonansa ja oli saanut hänen lupaamaan, ettei poika lähde merille ennen kuin on vuoden palvellut jokipurrella. Joskus istui veikkosten vieressä surkean laiha ja ruma neekeri; häntä palelsi kovasti, sillä hänen vaatteensa olivat ohuet, ja hän lämmitteli kippuraisia, laihoja, harmaan sinertäviä sormiaan pannun päällä. He puhelivat mustanaaman kanssa engelskan sekaista siansaksaa: kalliista ajoista, neekerin asuinpaikasta, laivasta, jolla hän oli tullut tänne Liberiasta,[34] synnyinmaastaan. Hän oli karannut eräästä ranskalaisesta laivasta ja päässyt kotkaajaksi.
Kerran kun he siinä kolmisin istuivat, sattui pari nuorta konttorioppilasta tulemaan pannun vierelle. He olivat jo näin aamun hämärissä matkalla joen toiselle rannalle varastohuoneille, vertaamaan liikkeensä lastauttamia laatikoita ja tavarapakkoja luetteloihin, jotka heillä oli kädessä. He huomasivat, kuinka kunnioittavasti Klaus Baasin älykkäät, uteliaat silmät salaa tuontuostakin vilkaisivat heihin, ja nuoria kun olivat, he alkoivat äänekkäästi kehuskella firmaansa ja mahtailla toimellaan. Klaus kuunteli korva tarkkana ja arvosteli omalla tavallaan heidän ammattiaan. Se oli hyvä ura, hän ajatteli. Se oli toista kuin puotipoikana olo! Istua konttorissa ja ajaa höyrypurrella toiselta rannalta toiselle ja valvoa tavaran lastausta ja lähetystä ja saada paljon rahaa, rahaa! Mutta eipä se tie hänelle auennut!?
Sitten hän juoksi rantapatoa pitkin kuutin ankkuripaikalle, ja pian he jälleen lykkivät ja kulkivat virran vieminä, ei koskaan hinurin köydessä, veden mustanvihreällä vihurikalvolla, sateessa ja tuulessa, usein suojana pään päällä vain syksy-yön vilu ja viimainen pimeys. Se oli hirvittävää ja vaarallista hämärän varjossa hapuamista ja luovimista. Satama oli siihen aikaan liian pieni kaupungin yhä kasvavalle liikkeelle. Tosin kuuluttiin rakennettavan tuonne Grasbrookiin ja Kuhwärderiin[35] uusia satamia kumpaankin, mutta milloinkapa ne valmistuisivat? Höyrylossi kiitää viuhuen ja huutaa kiljuen heitä kohti, keulassa pärskyy luminen vaahto. Leveä hinaaja puhkuu heidän ohitseen, sen ympärillä vesi roiskuu, hyppii ja kihisee. Ilmestyy usvasta toinen hinuri ja töytää päin; tahtooko se tätä tietä vai vasemmalta sivuitse:… se ulvahtaa pari kolme kertaa riivatusti ja kääntyy verkalleen joen keskiuomaan. Jaalat käänteleivät ristiin rastiin ja kolahtavat rusahdellen toisiaan vastaan; haukutaan, kiukutellaan kannelta toiselle… Paapuurin puolta alkaa kuumottaa ja nousta sumusta ja sateesta valtavan suuri höyrylaiva, se ilmestyy keskiuomalle, se ei ole saanut paikkaa laiturissa ja on laskenut ankkuriin keskelle virtaa. Sen kupeella alhaalla on pieni lossihöyry; kannella lastaajat kylki kylessä. Verkalleen he alkavat kavuta ylös kaksia köysiportaita pitkin, jotka riippuvat laivan korkeassa, sateesta kiiluvassa rautakupeessa; kuin kaksi satajalkaista, mustaa matoa kiemurtelee ja kiipii kaksi miesjonoa ylös pitkin jyrkintä mäkeä. Jäinen viima vinkuu, sade räiskähtää laivan rautakupeesta vasten kiipeävien kasvoja, vesi kuohuu, kohisee ja lätisee alla. Klaus Baas kohottaa katseensa syvyydestä ja ajattelee: ihme etteivät nuo tallaa toisiaan kynsille… miten liukkaiksi köysiportaat tulevatkaan sateesta… heidän sormensa mahtavat olla vallan koppurassa vilusta…
Pieni höyrypursi tulee kääntyessään liian lähelle virrassa kulkevaa kuuttia. Petter Sööt avaa suunsa ja lausuu ensimäiset sanansa tänä armottomana aamuna: "Silmät auki!" Klaus Baas laskee keksin tanaan purren keulaa kohti. Silloin kajahtaa ylhäältä höyryn kannelta kova varoitushuuto, etelä-saksaksi: "Pidä kiinni, Tallymann!" Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun Klaus vilkaisee pelästyneenä ylös, irtautuu pieni musta pojankerä kiipeäväin rivistä ja putoo selin takaraivolleen alas, lyö kerran päänsä kanteen ja syöksyy pousahtavaan veden pimeyteen. Ei ole pelastusvenettä, ei muuta venettä paikalla; ei näekään monta kyynärää eteensä… on niin hirveän kylmäkin… köysiportaiden kiipijät nousevat ylemmäksi, äänettöminä, kiireemmin.
Klaus Baas istuu kalman kalpeana kuutin kannella, jalat tervavaatteen alla, ja ajattelee: kukahan tuokin oli, joka putosi… nyt hän kulkee elottomana ruumiina jääkylmässä, likaisessa vedessä, kuin laho hako vain… laivankeulain lykkimänä, virran kurimoissa ja pyörteissä… Ehkä oli jokin maalaissuutari, joka ei voinut elää niukoilla ansioillaan maalla ja tuli Hampuriin… tai pikkukaupungista kirjuri, jolta leipä loppui. Nyt odotetaan kotona ilosanomaa hyvistä palkoista; tuleekin kuolon viesti.
Mikä tavattoman korkea höyrylaiva kohoo raskaasti tuolta Grasbrookin satamasta? Kaksi hinuria nyhtää kuin mäyräkoira-pari pingoitetusta rossista, kulkien sievän matkan edeltä. Verkalleen kääntyy jättiläinen huuruavaan pääuomaan; nyt hinurit irtautuvat touveista… Mahtavasti möräten hirviö vaatii valtaväylää ja tietä. Mikähän lippu on etumastossa? On niin hämärää vielä ja lippu riippuu märkänä pitkin tankoa. Reelingillä on tiuha, musta ihmisparvi; he tuijottavat vaieten, kaula pitkällä rannalle, kalpeneviin, ohuihin valoriveihin, taloihin ja torneihin, jotka kuumottavat harmaan mustista sadepilvistä. Nyt lepattaa lippu hiukan ja avautuu… tietysti tähtilippu! — Pieni siipilaiva myllää varomattoman nopeasti ja liian läheltä heidän ohitseen. Sen aalto pousahtaa ja räiskähtää yli kuutin laidan; sen savu pullahtaa heidän eteensä ja ympärilleen niin etteivät he näe tuumaa joelle. Ja Petter Sööt lausuu toisen sanansa sinä päivänä: "Lempparin katkurännäli."
Sitten valkenee vähitellen päivä… Koko satama huuruaa ja usvii ja tippuu vettä; joka mastosta, joka tangosta, viiristä, joka savupiipusta ja laivain kupeista, aitauksista ja ponttooneista rämysade räiskyy ja heruu kaiken päivää, kunnes ilta hämärtyy. Sitten on pyhän aatto. Silloin Klaus Baas kulkee satojen lastaajien ja telakkatyöläisten mustassa parvessa, joka verkalleen, likomärkänä ja uuvuksissa vyöryy rantakaiteita pitkin, ylimeno-höyryille. Ja sitten hän juoksee kotiin.
Mutta pojan mieli on vain valoisa ja lämmin, harmaan ja vilun ilmankin alla. Ah sellaista loistetta ja kauneutta ja lämpöä! Kelpo tulevaisuuden ihana unelma säteilee niistäkin kylmäin syyspäiväin sadepilvistä. Ehkäpä nyt, kun hän kotiin tulee, istuu jo vieras lieden luona, ja Hannalla on kultakäädyt kaulassa, ja pikku Riku, joka aina tahtoo laivoja, leikkii oikealla pienellä höyrylaivalla… miten se surisee ja juoksee pitkin permantoa!… Ja äiti on vihdoinkin ystävällinen ja iloinen ja silittelee pikku siskojen päätä… Ja hänpä sanookin, ettei hän enää puotipojaksi tahdokaan, vaan kauppiaaksi, johonkin konttoriin. Ja hän kun tekee työtä! Hänestä tulee niin kelpo mies, ettei moista… ja hän levittää tavaroitaan koko maailmaan.
Niinkuin jalot kansat ovat tehneet, ja tekevät yhä tänäkin päivänä, itselleen jumalia yleväin, utuisten mielikuvainsa mukaan, muovailevat salaisten, hienoimpain sydänkaipuidensa ja toimeentulotoiveidensa muodon jälkeen, niin haaveksi Klaus Baaskin, tuo hyvän vanhan suvun nuori vesa. Hän kuvitteli olevan ulkopuolella itseään mahdin ja henkilön, joka toisi hänelle ja hänen rakkaimmilleen onnen päivät; mutta se mahti olikin syntymässä juuri hänestä itsestään. Unelmia hänen ajatuksensa olivat, vain mielikuvien leikkiä; mutta ne ennustivat oivallisen ja voimakkaan elämän kaipuuta ja hyödyllisen elontyön etsintää. Ne olivat vain unia. Mutta ne eivät viittoneet pelkkään elämän mukavuuteen, eivät ulkonaiseen kunniaan. Ne vaativat laajempaa toimintapiiriä ja siinä uutteraa ponnistusta niiden hyväksi, joita hän rakasti.
IX.
Kerran he sellaisena kylmän kosteana syyspäivänä lykkivät iltahämärissä kuuttiansa pienen Grasbrookin varastomakasiinien editse, matkalla Grasbrookhafeniin viemään tavaroita. Puuskapäissä puhalteleva länsituuli ja lukemattomat ristiin rastiin kiitävät hinaajat ja höyrypurret tekivät veden rauhattomaksi: se hyppi, vaahtosi ja räiskyi kuin parvivain kalain temmeltäessä. Ja tihkusade suomi heitä vasten kasvoja. Kauan aikaa he pysyttelivät aivan paalulaiturin kupeella; mutta sitten heidän täytyi erään laituriin kytketyn oberlandilais-purren vuoksi kaartaa kauemmaksi väylälle. Silloin tuli suuri höyrylaiva alavirtaan heitä kohti ja sen täytyi kääntyä heidän puolelleen antaakseen toisille tietä. Oberlandilais-purresta ei tullut loppua: se oli yhä heidän vasemmalla puolellansa. Höyrylaiva tuli lähemmäksi, tuli aivan liian lähelle… Ja puristi pienen kuutin itsensä ja oberlandilais-purren väliin ja painoi sen alas kihisevään, vihertävään veteen.
Klaus Baas ehti vain nähdä, kuinka Petter Sööt, vaieten kuin ainakin, tarttui pitkällä hypyllä oberlandilais-purren reelinkiin, ja kuinka höyrylaivan rautakylki läheni, ja miten tavarat vierivät veteen ja kuohu hyrskähti sisään; sitten hän vaipui kupruun. Hän huitoi käsillänsä ja potki jaloillaan ja pääsi jälleen vahingoittumattomana veden pinnalle. Hänelle kurotettiin puoshakaa, hän tarttui siihen ja kiipesi omin voimin oberlandilais-purren kannelle. Siinä hän nyt seisoi ja piti kiinni köysistä ja syljeskeli ja päristeli ja lupsutteli huuliaan ja silmäluomiansa. Joku sanoi rauhallisesti: "No, alapa juosta äitisi luokse." Toinen nauroi huolettomasti ja sanoi: "Niin on märkä kuin uitettu koira." Petter Sööt nojaili purren kaidetta vasten ja tähysteli veteen, vieläkö kuutista laitaakaan näkyisi. Laivurin vaimo seisoi hajalla säärin, kädet puuskassa ja ällisteli mitään virkkamatta.
Kun Klaus Baas vihdoinkin vesisten silmäripsiensä välitse eroitti maailmaa ympärilleen, ravisti hän vielä kerta lujasti hartioitaan, sitten hän tähysti, mistä mukavimmin pääsisi paalulaiturille, loikki pitkin askelin kiipeämispaikkaa kohti ja kapusi purresta pois ja lähti kotiin minkä kerkisi.
Unohtuivat märät vaatteet ja vilu ja hampaiden kalina. Hän vain sadatteli höyrylaivaa, sadatteli Petter Söötiä ja miehiä, jotka olivat nauraneet, sadatteli laivurin vaimoa ja meriveden kerrassa kehnoa makua, koko satamaa. Ei niin kymmenellä hevosella häntä sinne takaisin saataisi! Hän oli kauan sitten saanut kokoon nuo yhdeksänkymmentä markkaa ja maksanut velan! Ja olipa hänellä nyt uudet vaatteet ja uudet saappaatkin! Mitä hänen tarvitsi siellä enää olla!? Olisi voinut käydä ohraisesti! Herra armahda! Tuota kirottua vettä!…
Leuat loukkua lyöden ja kiukutellen hän tuli kotiin ja kertoi, mitä oli tapahtunut, ja sanoi, että nyt hän ei sinne enää mene. Äiti murahti tylysti: "Sellainen rääpelö olet kuin muutkin Baasit! Joudutko sänkyyn!" Ja jatkoi työtään.
Seuraavana päivänä iltapuolella Klaus sanoi, että hänen on lähdettävä etsimään parempaa paikkaa, pani päälleen uudet vaatteet, kampasi tukkansa veden kanssa niinkuin tavallisesti ja pyysi Hannaa katsomaan vähän hänen pukuansa, ja käänteli ja pyörähteli. Ja lähti satamaan Dovenfleetille,[36] jossa muisti nähneensä kauppakonttoreita. Uuden pukunsa ja pulskien saappaittensa arvon tietäen hän asteli jäykänlaisesti. Hän tunsi hämärästi, että johonkin noista konttoreista hänen pitäisi nyt päästä, mihin toimeen tahansa, kunhan vain pääsisi: juoksupojaksi taikka pakkaajaksi tahi oppilaaksi. Niin että kohta saisi muutaman lantin rahaa ja samalla tilaisuuden tehdä työtä ja kehittyä vähitellen kelpo ihmiseksi.
Hän pujahti arasti ensimäiseen konttoriin. Se oli pieni ja niukasti kalustettu huone; kolme neljä nuorta miestä istui kirkkaan akkunan ääressä pitkän ja leveän pöydän ympärillä kirjoitustöissä. Joku vanhanpuoleinen herra kulki juuri sen huoneen läpi toiseen ja tuli sivumennen hänen luoksensa ja kysyi kylmästi, mitä hänellä oli asiaa, ja vastasi: "Me emme nyt tarvitse."
Klaus Baas lähti allapäin toiseen taloon, nousi vanhat, pölyiset portaat ja pujahti varovasti sisään. Se oli matala ja huonosti valaistu huone; viisi kuusi nuorta herraa työhommissa paikoillaan selkä köyryssä. Vankka, hartiakas mies, joka istui vierushuoneessa, näki hänet, tuli luo ja kysyi: "Mitä asiaa?… Onko todistuksia?… Mikä isänne?… Missä hommissa pääsiäiseltä?… En voi käyttää…"
Klaus Baas aikoi sanoa vielä jotain. Mutta herra oli jo kääntänyt hänelle selkänsä…
Ja samoin kävi kolmannessa ja neljännessäkin konttorissa.
Hän jätti yrityksen siksi päiväksi valtaan, koska iltakin jo läheni, ja maleksi satamassa rantoja pitkin, aikoen mennä kotiin pienen mutkan kautta. Niin hän tuli St. Paulin höyrylaituriin ja nousi Davidstrassea pitkin kaupungin keskustaan. Ilma, joka oli viikkokausia ollut surkea ja rämyinen, muuttui nyt: tuli oikein kaunis syysilta ja raikas tuuli puhalteli. Hän alkoi käyskennellä laiskasti ja oikoi selkäänsä ja nautiskeli raittiista ilmasta ja uudesta puvustaan ja ajatteli riemuiten, että nyt siitä raskaasta työstä oli päästy. Niin hän kulki verkalleen satamasta vierivän ihmisvirran mukana ja katseli kaikkea ympärillänsä.
Davidstrassen ja Spielbudenplatzin[37] kulmaukseen oli kuleksiva kirjankaupustelija seisauttanut rattaansa ja levitellyt niiden pitkille lavoille kauppatavaransa. Ja nyt hän käveli siinä kärryjensä vieressä edestakaisin kädet syvällä taskun pohjissa. Pari työmiestä, toinen vanha, toinen nuorempi, seisoi rattaiden luona katsellen kumarapäin jotakin kirjaa. Klaus Baaskin pysähtyi silloin ja tähysteli kaula pitkällä kirjoja ja mietti, että mitäs, jos hänkin vähän katselisi noita? Ja miksi ei? Olihan hänellä taskussa viisi markkaa, kunniallisella työllä ansaittua omaa rahaa. Eikö hän ollut tehnyt työtä kokonaista kahdeksan kuukautta, kuluttamatta omiksi hyvikseen niin groschenia? Ja hän oli jo kuudentoista vanha! Eikö hän nyt kerrankin saisi ajatella hiukan omaakin mukavuuttaan? Valita jokin kirja ja lueskella sitä kaikessa rauhassa?
Itsetietoisena säästöistänsä hän tuli lähemmäksi ja katseli kädet takin taskussa kirjojen nimiä. Tuossa oli paksu kirja: "Stanley, Mustien maanosassa." Kansikuvassa oli pitkä jono hoikkia neekereitä, jotka taivalsivat äärettömän ruohoaavikon poikki; taustalla valtavia metsiä. Kas siinäpä kirja! Niin olisi hänkin tahtonut vaeltaa viljelemättömiä ja vieraita maita! Mutta kun ei nyt sinne itse voinut päästä, ei ainakaan vielä, niin eipä moisen kirjan lukeminen tyhmemmäksikään tehne! Se maksoi vain markan. Klaus Baas veti kukkaronsa taskusta ja sanoi vakaasti, hiukan murteellisella vivahduksella: "Tuo kirja tuossa."
Kaupustelija, joka oli leveänaamainen ja takkupartainen ikämies, katseli ylös Klaus Baasiin — poika oli näet pitempi kuin hän — ja ojensi hänelle kirjan ja sanoi: "Kas vaan, oikein parasta kotipuolen väkeä!"
Klaus Baas punastui ja kysyi hämillään ja samalla arvokkaasti: "Mistä te sen tiedätte?"
Silloin mies löi rintoihinsa ja alkoi kerskua jalosti: "Häh? Mistäkö
tiedän?… Minä pääsin Tondernin[38] seminaarista keskiarvolla 'hyvä'!
Mitäs se on, poika? Minä olen ollut kymmenen vuotta opettajana
Hohendammissa! Sinä olet saman seudun väkeä. Murre sinut ilmaisi!"
Klaus Baasista tuntui sopimattomalta udella, miten mies oli joutunut
Hohendammista, hiljaisesta Elben rantakylästä, St. Pauliin ja
Spielbudenplatzille. Hän lausui hillitysti: "Minä olen Heisterbergistä,
Baaseja." Ja miehen kysellessä hän sitten kertoi, missä oli tänään
käynyt ja mitä suunnitteli.
"Vai niin", sanoi mies, "oletko etevä ainekirjoituksessa? Siitä se riippuu! Minä olin seminaarissa etevin —: naukun otossa ja ainekirjoituksessa! Uskotkos sen? Jos et usko, niin katsopas vaan tätä kirjaa! Ymmärrätkös? 'Aineen loogillinen suunnittelu ynnä esimerkkejä…' tuossa tekijäin nimet… katsopas, mitäs tuossa lukee? 'Dierk Vogt, Hohendammin kansakoulun opettaja'." Ja kaupustelija jymäytti taas nyrkillään rintaansa ja sanoi: "Jos sinä haluat: Dierk on valmis kotipuolelaisen hyväksi kaikkeen… aivan kaikkeen! Hän jakaa ruokansa, vuoteensa hänen kanssaan. Älä poistu vielä, kotipuolen mies, minä olen niin yksinäinen ihminen!"
Uusi tuttavuus herätti kyllä uteliaisuutta; mutta mies ei tuntunut Klaus Baasista tarpeeksi arvokkaalta tutulta. Hän jäi siihen seisoskelemaan, mutta pysyttelihe hiukan syrjemmällä.
Parvi tehtaantyttöjä kulki pajattaen ohi. Sitten joukko merimiehiä, piippunysät hampaissa ja kädet housuntaskussa. Joskus maalaisia, kaksin, kolmin, uteliaina tähystellen. Tuossa kaksi katutyttöä: holsteinilainen tallirenki, suitset olalla, kääntyi ja katseli heidän jälestänsä. Sitten tuli paikaton kauppa-apulainen ja joutilas, juoppo kisälli. Parvi keskenkasvuista ja aikaisin rappiolle joutunutta nuorisoa. Emännät iltaostoksillaan. Ja kaiken aikaa vieri satamasta keskeytymätön työläisvirta.
Joku kulkevista seisattui, kun sattui, katselemaan kirjarattaita: otti kirjan käteensä ja pani sen paikoilleen taikka osti. Ne olivat aikoja, jolloin teollisuutemme kasvoi valtavasti ja heitti ihmiset sekaisin ja ankarampaan todellisuuteen, mikä teki heidän silmänsä tarkkanäköisemmiksi ja mielensä järkevämmäksi. Enimmät ostivat kyllä yhäkin hurjia seikkailuromaaneja ja jotkut siivottomiakin juttuja. Mutta monet halusivat yhä enemmän ja vakavampia ajankysymyksiä, jotka kumosivat vanhaa tai rakensivat uutta. Kun joku ostaja näytti epäilevän kirjan arvoa, löi kaupustelija monasti kädellään takkinsa tahraiseen rintamukseen, joka pullotti povitaskun paperitäytteestä, ja sanoi: "Minä hankin ainoastaan kirjoja, jotka minä tunnen", taikka keveämmin: "Totta kai minä sen nyt opettajana tiennen."
Eräät ostajat tunsivatkin hänet ja nimittivät häntä "persetteriksi", jonka alasaksilaismurre on vääntänyt vanhasta kunnianarvoisesta "präzeptor"-arvonimestä,[39] sekä kuuntelivat vakavina hänen arvostelujaan. Mutta kun rattaiden luona ei ollut ostajia, jutteli kaupustelija Klaus Baasin kanssa. Poika seisoi kädet uuden takin taskussa, nojaellen seinää vasten, — muka hyvin välinpitämättömänä, mutta oikeastaan halukkaasti kuunnellen vanhan juopon kerskailua, seminaarijuttuja, tarinoita hänen opettaja-ajaltaan sekä hänen kirjaselostuksiaan. Sillä Petter Söötin kanssa kuuttia soudettaessa ei oltu tosiaan sanoja tuhlattu.
Kun satamasta vierivä työläisvirta vihdoin loppui, vaati kaupustelija kotipuolen poikaa latomaan hänen apunansa kirjoja pinoon ja sitten tulemaan hänen kanssaan illallista syömään. Klaus Baas auttoi ja asteli pian aikamoisen välimatkan päässä kaupustelijan sivulla, joka lykkäsi rattaitaan, ettei vain luultaisi häntä samaan liikeyritykseen kuuluvaksi. Mies kääntyi kaidalle kadulle ja työnsi rattaansa erääsen pihaan. Siellä he kantoivat kirjat rattailta pieneen rakennukseen, joka oli maan tasalla.
Sen jälkeen he palasivat Spielbudenplatzille ja pistäysivät Wilhelminenstrassen varrella pieneen ravintolaan, jossa siihen aikaan, ja kai nykyäänkin, kävi paljon kaikellaisia taiteilijoita. Ohjelma ei ollut vielä alkanut ja illasteltiin paraikaa monien pikku pöytien ääressä ja juteltiin minkä mitäkin. Entinen koulumestari meni suoraapäätä perälle, jossa istui nurkkapöydän ääressä jo ennestänsä pari kolme hänen ikäistään herrasmiestä, kutakuinkin välttävissä mustissa vaatteissa, esitteli Klaus Baasin kotipuolelaisenaan ja tilasi illallista.
Klaus Baas tunsi selvästi nämä olennot vento vieraiksi hänen hengelleen ja ajatteli, että äiti arvostelisi heidät yhdellä vilkaisulla "lorvehtijoiksi" ja "hassuiksi." Mutta hän janosi näiden monien mykkäin työkuukausien jälkeen elämää ja sanoja ja katseli uteliaasti sauhuista, ummehtunutta ravintolaa. Halukkaasti syöden ja vilkkaasti käsiään heitellen kertoi pöytäseura matkoistansa, vertaili kaikki kaupungit Budapestistä Tukholmaan saakka, arvosteli kaiken maailman taideuutuudet ja lausui kursailematta tuomionsa ja komeili sanoissa ja liikkeissä. Klaus Baasille selvisi pian, mitä nuo kolme samassa pöydässä istuvaa herrasmiestä olivat ammatiltaan. Yksi esitti sanoilla ja laululla koomillisia kappaleita: hän oli pieni, paksu ja parraton; toinen oli erään musiikkiseuran ensimäisen viulun soittaja: hän oli laiha ja kelmeä, pitkätukkainen ja mustahaveninen; kolmas, lyhyt ja kuiva miehen kääpelö, jolla oli pieni pyöreä kissan pää, oli ennen ollut viinurina, mutta oli sittemmin ruvennut silmänkääntäjäksi.
Kirjankaupustelija oli kuitenkin koko pöytäseuran päänä, sillä vaikkei hänellä ollutkaan varaa rehennellä sellaisilla erikoistaidoilla kuin muut, niin kaikkeen puhuttuun hän osasi viisaan näköisenä liittää lyhyitä, epäileviä huomautuksiansa.
Kun sitten illallinen oli syöty, ilmestyi tiskille valtava juomamaljakko, johon kaikkien ravintolavieraiden katseet kunnioittavasti keskittyivät, ja tuotiin punssilaseja. Silloin nousi ensimäinen viulu ylös, kilahutti lasiin, nypli haalistuneen mustan helmatakkinsa napit kiinni, pisti kolme sormea rintapieleen, katsahti yhtäkkiä sielukkaasti ympärilleen pöytäseuraan, tukehdutti rinnasta kohoavan liikutuksen keikauttamalla ohimoille tunkeutuvan mustan harjansa niskaan, ja lausui nyt, että hänen vieressään istuva, suuri ja maailman kuulu koomillinen resitaattori, Danielo Danako, tänään täyttää kuusikymmentä vuotta! Ja hän ylisti hänen taidettansa, hänen mimiikkinsä mestaruutta, joka oli houkutellut tällä ja tuolla puolen Atlantin valtamerta monet suut niin hillittömästi nauramaan, joka oli monesta silmästä houkutellut niin herttaiset ilon kyyneleet! Hän kiitteli kunniavieraan sisällistä ihmistä, josta olivat todistuksena monet hänen tovereille kustantamansa illalliset ja liikuttavat tunnustukset viinipikarin ääressä, myöskin hänelle, puhujalle. Ja jos hän oli mistä maailmasta ylpeä — ja hän oli ylpeä paljosta — niin ainakin oli hän siitä, että tämä jalo mies oli nähnyt hänet ystävyytensä arvoiseksi. "Mun kulta veljeni, mun velikultani!" lopetti puhuja sekä ojensi suoralla kädellä koomikkoa kohti lasiansa.
Koomikko oli kutistunut tuolillaan sitä pienemmäksi, mitä suuremmaksi kehujen kuorma kasvoi hänen päällään. Ja nyt hän istui rinta leukaa vasten, ja kyyneleet vierivät virtana mustain haalistuneiden liivien rintamuksille. Hän aikoi vastata puheesen, mutta silloin huomattiinkin, että suuri lausuja oli huono tilapäispuhuja; ja sitä paitsi jo hieman juovuksissakin. Hän painoi siunaavasti kämmenensä Klaus Baasin myyränkarvaiselle päälaelle ja lausui itkien: "Tämä nuorukainen tässä, tämä minun hyvä ystäväni, puhuu minun puolestani."
Klaus Baasin olo kävi liian tuliseksi! Hän väänsi varovasti päänsä ukon kämmenen alta pois, kopaisi Stanleynsä ja puikki seurueen kovaäänisesti melutessa matkaansa.
No kaikkea ihmettä! Miten merkillisiä ihmisiä! Jospa äiti tietäisi hänen moisten veikkojen parvessa istuneen! Tai hänen ylipäätänsä käyneen St. Paulissa!… Mutta olipa sitä mahdottoman hauska nähdä! Ja hän aikoi heti tänään vielä pikkuisen katsella. Ehdottomasti! Ja miksipä ei? Kyllä oli tehty työtä ja kovaa! Hän oli kuudentoista, eikä ollut vielä nähnyt St. Paulia!
Hän alkoi kuleksia kirja kainalossa minne ihmisvirta vei. Oli tullut jo aivan pimeä. Englantilaiset matruusit, höllähousut… kylläpä ne kulkevat hajasäärin. Mikä hävytön likka se tuo oli? Katsoi häntä ihan kuin tuttua, ja kuin haluten puhella hänen kanssaan. Ja kapakassakos oli tungos! Ja kaikki nauroivat ja porisivat! Ja hänen elämänsä, kuinka se oli hiljaista ja köyhää ja sanatonta! Eikö noilta miekkosilta ollut keltään kuollut isää tai siskoa, eikö kellään ollut ankaraa äitiä, ei aavistusta suruista ja puutteesta? Ja tuolla oli suuri näyttely: neekeritansseja! "Hyvä herrasväki! Kaksikymmentä villiä naista Dahomesta! Ei milloinkaan ennen näytetty!"… Ah, tätä elämän pyörrettä!
Tuokion päästä hänen teki mieli pistäytyä erääsen ravintolaan. Hän meni nurkkapöydän taa, tilasi lasin olutta, maisteli sitä ja katseli väkeä ja katseli Stanleytään, ja alkoipa siinä ajatuksissaan kirjaa selailla. Ja hän unohti kokonaan ympäristönsä. Hänellä ei ollut moneen vuoteen, aina siitä kun hän oli lukenut Robin poika Krusoen, ollut tilaisuutta ja aikaa lukea mitään yhtenäistä kertomusta. Nyt hän vaipui lukemiseen kuin noiduttu. Näiden ihmisten elämä ja touhu oli hänen hengelleen vielä tuntematon ja vieras; kirjasta saatu elämä oli hänen kehitysasteensa mukaista. Vieraita tuli ja meni. Parvi nuoria kauppa-apulaisia valtasi viereisen pöydän ja alkoi meluta ja lasketella sutkauksia. Klaus Baas katsahti mietteissään ylös ja tunsi hämärästi olevansa tuon pöytäseuran takana nyt vielä paremmin piilossa. Ihmiset, jotka näkivät hänen niin huolettomasti lueksivan, luulivat varmaankin häntä ravintoloitsijan pojaksi, kun hän oli niin nuorikin, eivätkä mitenkään häirinneet hänen rauhaansa. Yksi vain pisteliäästi sutkahutti hänelle: "Lyö kirja penkin alle, poika! Täällä on elämä, täällä heiluu hattu!" Klaus Baas katsahti puhujaan hajamielisesti, hymyili nolosti haaveissaan, ja jatkoi lukuansa. Pitkän aikaa hän sai olla rauhassa; sitten tuli nuori, kalvakka mies ravintolaan, katseli ympärilleen, ei nähnyt muualla paikkaa ja istahti Klaus Baasin pöytään. Istui kotvan aikaa hiljaa ja kysyi sitten: voisiko herra neuvoa outoa Hampurissa?
Silloin Klaus Baas löi kirjansa kiinni ja ryhtyi puheisiin ja vastasi kysymyksiin ja kysyi itsekin vieraalta minkä mitäkin. Nuorukainen oli pari vuotta vanhempi kuin hän ja oli tullut Ylä-Schlesiasta työnhakuun Hampuriin; muuta selvää ei hänestä paljoa saanut. Klaus Baas kysyi, elivätkö hänen vanhempansa: toinen kertoi heistä välinpitämättömästi kuin olisi puhunut ventovieraista. Klaus Baas kyseli hänen veljistään, sisaristaan: kyllä, olihan niitä useitakin, liikaakin — ja tulokkaan naama oli niin ilmeetön ja välinpitämätön kuin olisi puhuttu maantien kivistä, joiden ohi hän oli sattunut kulkemaan. Klaus Baas kysyi, miten hän tänne oli joutunut, mitä teitä, missä kaupungissa oli käynyt: ei poika tiennyt. Millä tavoin hän oli koettanut täällä päästä työhön? Ilmeni, ettei hän ollut juossut jälillä suinkaan kuin jäniskoira, vaan oli hyppelehtinyt minne sattuu kuin sylikoiran penikka. Ja olipa muun muassa sattunut St. Pauliin ja tähän pöydän ääreen, ja katsoi nyt tylsästi olutlasiinsa.
Klaus Baasissa paisui turhanpöyhkeä sääli, ja hän alkoi kopeilla ikäänkuin olisi Hampurin joka sopukan tuntenut. Ja hän lähti pian tulokkaan kanssa kadulle, näyttämään hänelle Hampuria.
Hän kierteli uuden tuttunsa kanssa pitkin katuja, joilla nyt illalla oli vilkas liike, — kaikki oli hänellekin vielä aivan uutta ja outoa: hän ei ollut iltaisin koskaan tohtinut lähteä kotoa; ja he tulivat Steinwegiä ja suurta Burstahia[40] pitkin Alsterille.
Siellä he seisoivat hyvän aikaa uudella Jungfernstiegillä[41] raikkaassa, kirkkaassa syysyössä erään suuren hotellin edustalla, jossa oli juhlat. Ulko-oven kamanoissa riippui kauniit seppeleet, ja kun sisäovet milloin aukesivat, kuului iloista soittoa ja äänten hälinää. Vaunurivi jo odotti hotellin edustalla; ja joskus tuli yksinäinen juhlavieras tai joku pari ulos ja lähti vaunuilla tai kävellen kotiinsa. Kellarikerroksesta kuului keittiökalujen kilinää.
Schlesialais-poika meni kadun toiselle puolelle ja istahti sinne penkille ja katseli untelosti eteensä. Hänen Hampurin tutkimishalunsa loppui jo tähän. Klaus Baas sanoi hänelle, että pitääpä katsoa, eikö hotellissa ollut erästä hänen perheensä tuttua: he näet odottivat paraikaa kotimaahan erästä rikasta ystävää Etelä-Amerikasta. Ja hän meni jälleen kadun toiselle puolelle hotellin ovelle ja katseli vaieten, suu auki, ahnaasti, nautintorikkaan juhlan kauniita kuvia, jollaisia hän ei ollut ennen nähnyt.
Hänen seisoessaan ja katsellessaan aukesi yhtäkkiä sisäovi ja kadulle tuli kaksi nuorta tyttöä, uhkean ja kauniin äitinsä seurassa. He odottivat hetkisen vaunujaan, — ja ah, silloin tunsi Klaus Baas, että tytöt olivat ne hänen tuttunsa! Ne ne olivat! Kuinka kauniita valkeissa lyhyissä hameissaan, — pohkeet sirot ja hoikat, pikku jaloissa mustat, kiiltävät kengät! Klaus Baas väistyi hitaasti pimeään seinäkomeroon, etteivät ne häntä näkisi. Ne ihan varmaan! Olivat kasvaneet hiukan, ja yhä, yhä kaunistuneet! Häntä ahdisti ja rusensi tunne: miten kaukana minä olen heistä! Mitä olen minä heidän rinnallansa! Miten minä olen köyhä ja loitolla heistä!… Ja sitten tulivat vaunut ja ne vierivät pois… — Hyvä Jumala, huoahti Klaus Baas, nyt ne menivät! Nyt tuskin näen heitä koskaan…
Samassa kuului kellarikerroksen luukusta ystävällinen, hupaisa ääni:
"Kuule, haeppas toverisi tuolta, ja tulkaahan sitten tänne."
Senpä vainusi untelo ja välinpitämätön schlesialainenkin: tuokiossa hänestä tuli pirteä mies, hän kepsahti ylös ja riensi Klaus Baasin rinnalle… "Minäkin olen monasti poikana saanut mennä täti Nurmelaan yöksi", sanoi kokki alhaalta. "Saattepa vähän lämmintä keittoa." Ja hän otti lautasen toisten joukosta valkeaksi kuuratulta pöydältä.
Mutta Klaus sanoi, että hänen täytyy nyt lähteä, ja kiiruhti kotiin minkä kerkisi.
Rientäessään hiljaista, öistä katua hän ajatteli vain yhtä ja ainoista: Hyvä Jumala, jospa onni koittaisi!… Minun täytyy yrittää johonkin konttoriin… Teen työtä vaikka katketakseni… Hyvä Jumala, jos yhtäkkiä onni koittaisi.
Äiti oli yhä työssä kotona, vaikka kello oli jo kahdentoista paikoilla. Klaus Baas sanoi olleensa eräässä konttorissa, juoksupoika oli lähtenyt matkaansa, työtä oli kestänyt yöhön saakka. Antje Baasin kasvot eivät värähtäneetkään, hän ei virkkanut mitään, teki vain työtänsä. Ja poika meni nukkumaan.
Seuraavana aamuna hän alkoi heti herätessään ajatella taas noita kahta herrastyttöä ja haaveksia, miten pääsisi heidän vertaiseksensa. Ja hän ajatteli, että onni varmaan hänelle pian koittaa, ja vaipui velttoon tunnelmaan: ikäänkuin hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin odottaa ja ottaa onni, kun se tulee. Hän huomasi Stanleynsä ja syventyi lukemiseen eikä malttanut jättää kirjaa käsistään. Hän sanoi äidilleen menevänsä taas tänä iltana konttoriin ja toivovansa siellä juoksupojan paikkaa; ja samosi sangen huonolla omallatunnolla Stanleyn kanssa yhä syvemmälle mustien maanosaan. Antje Baasin edessä oli pino valkeita ompeluksia, niiden takaa hän vähä väliä vilkaisi tiukasti ja epäluuloisesti poikaansa. Kun Klaus Baas kerran iltapuolella kohotti päätänsä, niin hän huomasi äidin katseen; hän tuli vallan levottomaksi, pani kirjan pois ja lähti ulos, mukamas työhön.
Mutta kadulla hänestä tuntui taas liian myöhältä mennä työnhakuun konttoreihin. Ehkäpä, ehkä kohtaa hänet St. Paulissa suuri, suuri onni! Ehkä rikas herra on palannut Amerikasta! Ehkä hän ei ollutkaan tuon tylyn yksinkertaisen naisen poika. Huomenna hän ehkä saa hyvän paikan jossakin hyvässä konttorissa. Hänen omatuntonsa oli surkean huono ja levoton. Mikäpä eteen sellaisessa asemassa ja sellaisella tuulella? Hän kulki eteenpäin ja tuli pian taas Spielbudenplatzille. Ja siellä huvitusten vilinässä, jota hän hiukan jo tunsikin, mieli taas keveni, ja hän asteli varmana ja reippaasti edelleen.
Mutta juuri kun hän pysähtyi ensimäisen konserttihallin ovelle ja mietti siinä kahden vaiheella, uskaltaisikohan vähän pistäytyä sisään katsomaan… niin yhtäkkiä hänen edessään seisoo äiti! Klaus Baas pelästyi kauheasti! Pelästyi melkein enemmän sitä tosiasiaa, että äiti, hänen äitinsä, seisoi nyt tuossa hänen edessään, illalla, St. Paulissa, kuin omaa kohtaloansa. Hän sipaisi kädet taskusta ja astui vaistosta askeleen taaksepäin. Mutta samalla läiskähti jo korvatillikka. "Kyllä minä sinusta Baasit karistan!" sanoi äiti vihaisena ja tylysti. "Renki sinusta tulee!"
Klaus Baas otatteli kotiin, poskilla polte, johtuva muustakin kuin korvatillikasta. Hänen järkensä selvisi tuossa tuokiossa, yhtäkkiä hänestä tuli toinen mies. Kas sen hän oli ansainnutkin! Vetelehtijä hän oli, ajan varas, lorvehtija, kuin Jonni Dau. Ja valehtelija! Tuleva kuritushuoneen kasvatti! Kauheata, kamalaa! Että äiti oli tullut hänen jälestänsä ja yllättänyt hänet! Olihan hän itse jo tiennyt hairahduksensa! Kamalaa, kamalaa! Korville keskellä katua! Se oli kauheampaa kuin hiilipihdit! Hän muisti vielä selvästi sen tytön ällistyneet kasvot, joka sattui kulkemaan ohi juuri kun äiti tuli! Ja äiti oli lausunut vielä hänen nimensä! Baas!… Baas… Aivan ääneen! Hyvä Jumala! Seitsemään vuoteen hän ei ilkeäisi näyttää kasvojaan St. Paulissa! Hänen täytyisi tekeytyä tuntemattomaksi ja käyttää toisia vaatteita! Hänen täytyisi piiloitella, kunnes kasvaisi parta, niin ettei kukaan siellä enää häntä tuntisi…
Hän juoksi, loikki Millernthorin poikki kuin ryövärit kintereillä. Hän ei tahtonut katsoa taakseen, tuleeko äiti jälestä. Lyököhän se häntä vielä?… Sehän on mahdotonta: hänhän oli jo kuudentoista! Kauheaa! Rengiksi, rengiksi vaan! Mutta se oli juuri parhaiksi! Huomenna äiti vie hänet maalle ja pestaa hänet kaikeksi ijäkseen rengiksi! Se kauhea junamatka! Ja sitten rengiksi, ijäksi!… Mitä oli tehtävä?
Pojan mieleen johtui se suuri Amerikan tuntematon. Mutta kummallista: se haave haihtui nyt heti, se ajatus ei ollut enää mistään kotoisin! Ikäänkuin koko kulta-unelma olisi korvatillikasta särkynyt sirpaleiksi! Ei siitä ollut mihinkään! Ja naisihminen, joka oli lyönyt häntä korvalle, oli epäilemättä juuri hänen äitinsä. Epäilemättä, juuri äiti! Maailma muuttui yhtäkkiä inhottavan arkipäiväiseksi. Työtä ja työtä se oli vaan!… Mitähän, jos ne kauniit tyttöset tietäisivät, että hän oli kolme päivää narrina haaveksinut onnea kuin paistettua varpusta suuhun lentämään ja laiskehtinut St. Paulissa! Entäs maalari-neiti sitten! Ja mistä nyt työtä? Heti, jo tänä iltana. Arvelematta tuumasta toimeen! Mutta minne? Minne vaan, kunhan ei joutuisi äidin käsiin! Jospa juoksisi nyt maalarin luo! Olihan jo syksy ja ehkä Laura Morgenstern oli tullut takaisin?
Hän pisti kiirettä eikä seisattunut ennenkuin läähätti maalarin työhuoneessa — kuin hätyytetty rotta turvaan päästyänsä.
Maalari istui tavallisella paikallaan, sivellen illan hämärässä vielä jonkin apostolin manttelia. Häntä vastapäätä, samalla tuolilla, jolla kaunis pieni tyttö oli istunut, istui nyt vanha valkotukkainen ukko, huonoissa vaatteissa, silmät selällään kuin millä haamulla. Maalari näkyi juuri tuttavallisesti jutella jurotelleen ukon kanssa, ei kääntänyt Klaus Baasin tullessa päätänsä ja sanoi vain: "Odotahan vähän." Sitten hän kuitenkin hetken päästä katsoi silmälasiensa yli häneen ja sanoi: "Kas, sinähän se olit, Klaus?! Mitäs nyt asiaa?"
Klaus Baas kertoi änkytellen viimeaikuiset tapahtumat: isän kuoleman, rahakiipelin, kotimatkan, hiekkakuutin soudun… eikä nyt tiennyt mihin ryhtyä.
Maalari asettui mukavasti selkäkenoon ja maalasi, katsoi vanhukseen ja maalasi taas. "Pesehän pensselit", hän sanoi.
Klaus Baas pesi pensselit ja vilkaisi tuon tuostakin arasti maalariin; ja läähätys keveni siinä, ja hän alkoi saada henkeä keuhkoihinsa.
Jonkun ajan päästä sanoi maalari: "Isäni tahtoi minusta väen väkisin opettajatarta; se olisi ollut kaunista: olisin hölvännyt lasten silmät. Äiti oli järkevämpi; hän sanoi: miksi tyttö tahtoo ja mihin hän pystyy, siksi hänen täytyy ruveta. Sanotaanpa siis mekin nyt: mihin tahdot sinä ja mihin sinä pystyt?"
Klaus Baas ällisteli häntä surkean ja tuhman näköisenä. "Mihinkä tahdon ja pystyn?"
"Niin", vahvisti maalari. "Mietipä vähän aikaa ja sano sitten."
Klaus Baas oli sellaisessa jännityksessä ja tuskassa, että vedet alkoivat nousta hänen silmiinsä.
"No sano nyt vaan", lausui maalari sitten melkein uhkaavasti. "Suu puhtaaksi."
"En pääse äidin tähden", vastasi Klaus Baas, "muuten matkustaisin maailman ympäri, ensin Afrikaan."
Klaus Baas pelkäsi, että nyt se putoaa pelästyksestä alas tuolilta. Mutta maalari vastasikin aivan rauhallisesti: "No sen minä arvasin. Ja mitä sinne? Kristinuskoako viemään?…"
Poika pudisti päätänsä.
"No", hymähti maalari, "se on totta se, ethän sinä paljon siitä.
Kirjoittaaksesi matkasta kirjan?"
Klaus Baas pudisti taas päätänsä.
"No, sano sitten Jumalan nimessä, mitä varten sitten?… huvikävelyllekö sinne tahdot?"
Klaus Baas näki, ettei nyt taaskaan auttanut muu kuin suorat sanat, ja hän vastasi: "Katsomaan millaista siellä on… ja siellä tointa herättämään ja — johtamaan."
Maalari nojautui yhä syvemmälle tuoliinsa ja katsoi ukkoa kiihkeän hartaana ja virkkoi: "No sen olisit voinut sanoa heti: sinä tahdot siis kauppiaaksi."
"Niin", huudahti Klaus Baas ja henkäisi kevennyksestä. "Siksi olen tahtonut aina. Ja olen jo koetellutkin; mutta ne eivät huoli minua, kun olin siellä kuutilla ja kun en ole käynyt parempia kouluja."
Laura Morgenstern sivelteli vähän aikaa. Sitten hän lopetti työnsä, laski ukon pois, puuhaili minkä mitäkin huoneessaan, pistäysi eteiseen ja tuli takaisin hartioillaan tavattoman leveä ja pitkä vaippa ja päässä vanhankuosinen, suuri huopahattu. Pensselit oli jo asetettu entiseen tapaan järjestykseen ja riviin pahvilevylle. "Tule!" sanoi Laura Morgenstern.
He menivät kadulle ja kääntyivät satamaan päin. Klaus Baas kulki koko ajan pari askelta perästä, mutta kun maalari kyseli hänen vanhemmistaan, sisaruksistaan, koulunkäynnistään tai Petter Söötistä, silloin Klaus Baas kepsutti pari askelta maalarin eteen ja vastasi hänelle. Sitten hän taas jäi taemmaksi. He kulkivat Rödingsmarktin poikki Dovenfleetille ja menivät sen varrella erääsen vanhaan, komeaan taloon: nousivat pari porraskertaa ja pysähtyivät kirkkaiden lasiovien taakse, joiden ruuduissa seisoi: "Kauppayhtiö P.C. Trimborn." Siinä hengähdettiin vähän ja astuttiin sitten sisään.
Klaus Baasin silmissä vilisi kaasulamppuja, vaaleita saleja, paljon hienoja nuoria herroja, jotka katselivat heitä. Paperipinkkoja… suuria kirjoja. Hän kuuli maalarin tuolla kaukana sanovan haluavansa puhella herra Trimbornin kanssa. Hän näki neidin katoavan silmistään, ja seisoi nyt turvatonna ja suojatonna, katsellen hämillään alas lattiaan. Laura Morgenstern tuli sitten takaisin, viittasi hänelle, ja Klaus Baas meni hänen jälestään komeaan huoneesen. Siellä hän näki suojelijansa leveän selän takaa pitkän ijäkkään herran, jolla oli hienot mustat vaatteet; se sanoi hänelle merkillisen hillityllä, jokapäiväisellä äänellä: "Vetäkääpä ovi kiinni!" Kun Klaus Baas oli sen tehnyt, kyseli herra häneltä lyhyesti ja selvästi hänen vanhemmistaan, lapsuudestaan, koulusta ja erityisestikin viime kesän toimista.
Kysymysten täsmällisyys tuntui hänestä oikein hyvältä, sillä hän oli elellyt omissa valloissaan ja kaipasi kasvatusta. Yksinkertainen suoruus tuntui kuritukselta; vieras kylmä katse haihdutti valheelliset unelmat tuossa tuokiossa. Ja Klaus Baas vastasi nyt rauhallisesti ja lyhyesti, henkeään pidätellen, mutta vedet silmissä. Kun herra viimein kysyi, jaksaisiko äiti elättää häntä vielä kolme vuotta, vastasi Klaus Baas, huulet vavisten ja rinta ylpeydestä, riemukkaasta hellyydestä paisuen, että äiti teki hänen hyväkseen kaiken voitavansa, työtä yöt ja päivät. Hän oli itse maksanut velan Timmermannille, ja äidillä oli työtä minkä ehti tehdä.
Herra mietti vähän aikaa. Ja sitten hän kääntyi maalarin puoleen ja sanoi:
"Te olette jo kauan olleet tuttuja? Olette nähnyt hänen todistuksensa, jotka olivat erittäin hyvät? Sanotte myös, että hänellä on hyvä käsiala?"
Maalari nyökkäsi.
"Ja mielestänne", jatkoi herra, "pitäisi sellaisen suuren liikkeen, kuin tämä minun, tehdä joka vuosi jokin erikoinen hyvätyö?"
Maalari nyökkäsi nyt kahdesti. "Minä menen takuusen hänestä."
Liikemies hymyili leppoisasti ja tokaisi: "Mistä summasta?" Sitten hän loi vielä pitkän, tutkivan katseen Klaus Baasiin ja sanoi: "No, tehdään sitten poikkeus ja otetaan nuori mies, koetteeksi. Te pidätte huolta, ettei hän eroa puvussaan huomattavasti muista meidän pojista. Ja toivotaan vielä, ettette tarvitse katua suositustanne, neiti Laura."
Niin he saivat lähteä.
Portaiden alapäässä henkäisi maalari syvään ja murahteli: "No sitä myöten on kaikki selvä. Herra hyvästi varjelkoon! Etteivät tuollaiset voi koskaan olla hyviä tekeytymättä samalla muka niin yleviksi… Ihan luissani sen tunnen… No niin, silmät auki nyt poika, pidäpä huoli, että sinusta tulee jotakin! Tämä oli jalo loikkaus: hiekkakuutista P.C. Trimbornin konttoriin… kuinka hän nyt olikaan nimeltään se…?"
"Petter Sööt, Laura täti."