Kleopatra: Novelli

KLEOPRTRA

Novelli

Kirj.

PAUL HEYSE

Suomentanut ja tekijän elämäkerralla varustanut

O. H—a.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910.

PAUL HEYSE

Saksalainen runoilija ja novellisti Paul Johann Heyse syntyi Beriinissä 15 p. maalisk. 1830. Isänsä oli tunnettu filologi, klassillisten kielten professori Berlinin yliopistossa, ja äitinsä muuan kauneudestaan ja lahjakkaisuudestaan kuulu juutalaisnainen. Isältään on siis Paul Heyse todennäköisesti perinyt kaikelle tuotannolleen ominaisen klassillisen kauneustajunnan ja äidiltään taas itämaisen rikkaan ja värikkään mielikuvituksensa.

Opintonsa kohdisti Heyse ylioppilaaksi päästyään filologian alalle tutkien v:sta 1847 Berlinin yliopistossa klassillisia kieliä ja v:sta 1850 Bonnissa romanisia kieliä ja kirjallisuutta. Väiteltyään 1852 Beriinissä tohtoriksi väitöskirjallaan, joka käsitteli muinaisajan trubadurien lauluja, sai hän erään stipendion kautta tilaisuuden lähteä pitemmälle matkalle läpi Sweitsin ja Italian, jolloin hän kirjastoissa jatkoi romanisten kielten muistomerkkejä koskevia tutkimuksiaan.

Sillä välin oli hän kuitenkin, tutustuessaan lähemmin muinaisen Italian ja Ranskan runoilijoihin ja kirjailijoihin ja saadessaan heiltä rikkaita vaikutelmia, tuntenut yhä suurempaa halua kaunokirjalliseen toimintaan ja tehnyt itsensä tällä alalla tunnetuksi lukudramallaan "Francesca da Rimini" (ilmestyi 1851) ja epillisillä runoelmillaan "Urica" ja "Die Brüder" (1852). Jo aikaisemmin oli häneltä ilmestynyt runokokoelma "Jungbrunnen, Märchen eines fahrenden Schülers" (1850). Taloudellisen toimeentulonsa takia ei hän kuitenkaan vielä voinut kokonaan luopua tieteellisestä työskentelystään, vaikka hän alkoikin tuntea yhä suurempaa vetovoimaa kaunokirjalliseen luomistyöhön.

Mutta pian tarjoutui hänelle tilaisuus päästä toivomalleen alalle. Bayerin kuningas Maximilian II, joka oli tunnettu kirjallisuuden ja kirjailijain suosija, kutsui nimittäin Heysen keväällä 1854 Müncheniin, ja siellä hän, alussa taloudellisestikin kuninkaan tukemana, oli tilaisuudessa riippumattomana ja huolettomana antautumaan kokonaan kirjalliselle alalle. München tuli hänen kotikaupungikseen aina viime aikoihin saakka, jolloin hän on valinnut pysyväiseksi olinpaikakseen ihastuttavan Gardone Rivieran Gardajärven rannalla.

Yhtä rauhallinen kuin hänen elämänsä kulku, on kokonaisuudessaan katsottuna myöskin hänen kirjallinen uransa ollut, vaikka kirjallisia kahauksiakaan ei siitä suinkaan ole puuttunut.

Heysen varsinainen kirjallinen voima esiintyy pääasiallisimmin novellin alalla. Hänen lukemattomissa novelleissaan pääsee parhaaseen arvoonsa hänen hieno psykologinen käsityskantansa, hänen mestaruutensa sisäisen sommittelun vaikeassa taidossa, hänen loistava koloritinsa, hänen sydämellinen ja harras kertomistapansa ja hänen ylevä, selvä ja klassillinen tyylinsä. Niissä on jotakin etelämaisen kirkasta ja kelpoista, joka suuresti muistuttaa antikia, mutta samalla on niihin yhdistynyt syvä, puhtaasti saksalainen hauskuusrikkaus. Juuri novellin alalla on Heyse nykyäänkin vielä muuan mahtavimmista ja suosituimmista saksalaisista kirjailijoista, ja varmaa on, että useimmat hänen novelleistaan jäävät kuolemattomiksi sekä huomattavina taideteoksina että erinomaisina esikuvina tulevain aikain kirjailijoille. Hänen novelleistaan, joita v:sta 1855 lähtien meidän päiviimme saakka on ilmestynyt lähes puolisen sataa eri kokoelmaa, mainittakoon tässä muutamia parhaita, joita voi pitää vallan mestariteoksina. Sellaisia ovat esim. "L'arrabiata", "Die Einsamen", "Das Mädchen von Treppi", "Der Weinhüter von Meran", "Andrea Delfin", "Die Madonne im Oelwald", "Himlische und irdische Liebe", "Der Roman des Stiftsdame", "Abenteuer eines Blaustrümpfchens", "Ninon" sekä myöskin "Kieopatra", joka tässä tarjotaan suomalaisen lukijan käsiin, ynnä monet muut.

Runoilijana on Heyse voittanut itselleen yhtä etuoikeutetun aseman kuin novellistinakin. Monet hänen muoto- ja mieterikkaista sekä epillisistä että lyrillisistä runoelmistaan kuuluvat saksankielisen runouden kauneimpiin helmiin, runollisen asun sekä sisäinen että ulkoinen ylevyys ja hienous aateloi ne jaloiksi taideteoksiksi. Mainittakoon tässä hänen epillisistä runoelmistaan "Die Braut von Cypern" (1864), "Gesammelte Novellen in Versen" (1864) ja "Liebeszauber" (1889) sekä lyrillisiä runoelmia sisältävistä kokoelmistaan "Verse aus Italien" (1880), "Gedichte" (1895) ja "Neue Gedichte und Jugendlieder" (1897). Onnistuneena runokääntäjänä, etupäässä espanjan ja italian kielistä, valtaa hän myöskin yhden saksalaisen kirjallisuuden ensi sijoista.

Huonommin on Heyse sen sijaan onnistunut näytelmä- ja romaanikirjailijana, vaikka hän kyllä näilläkin aloilla on tuottanut teoksia, jotka eivät suinkaan laskeudu nykyaikaisen saksalaisen arki-kirjallisuuden tasalle. Tragedioissa "Meleager" (1854), "Die Sabinerinnen" (1859), jolla hän saavutti kuningas Maximilianin dramatisen palkinnon, ja "Ludvig der Bayer" (1862) on huomattava akademinen leima. Näytelmillään "Elisabeth Charlotte" (1864), "Maria Maroni" (1865) y.m. on hän taas saanut osakseen moitteen, että hän runouden kustannuksella on liiaksi mukautunut päivän makuun. Paremman vaikutuksen ovat sen sijaan tehneet hänen nelisestäkymmenestä näytelmästään "Hans Lange" (1866) ja "Colberg" (1868), joissa hän osoittautuu pirteäksi mieltäkiinnittävien historiallisten ajankuvausten esittäjäksi, sekä "Ehre um Ehre", "Ehrenschulden", "Im Bunde der Dritte", "Unter Brüdern" y.m.

Heysen neljästä laajemmasta romaanista ovat mainittavimmat "Kinder der Welt" (1873) ja "Im Paradiese" (1875), kun taas romaaneja "Merlin" (1891) ja "Ober allen Gipfeln" (1895) on syytetty runollisen raittiuden puutteesta ja liiallisesta tendensimäisyydestä.

Hedelminä tieteellisestä työskentelystään on Heyse julkaissut eräitä ansiokkaita tutkimuksia sekä vanhemmasta että uudemmasta italialaisesta kirjallisuudesta.

Sangen pitkä, tuottelias ja monipuolinen on siis, kuten edelläolevasta näkyy, Paul Heysen kirjallinen ura ollut.

Voimakkaana ja ylevänä taiteilijana ja kauneuden apostolina seisoo Paul Heysen monumentalinen haahmu Saksan kirjailijain eturivissä, ja sellaisena häntä tervehdittiinkin sekä kotimaassaan että yli koko sivistyneen maailman, kun hän äskettäin täytti 80 vuotta. Hän on valtavan, uhkean inhimillisyyden ja lämpimän sydämen jalo runoilija.

Suomentaja.

I.

Kulkiessa sen puisto-esikaupungin lävitse, jonka palatsit ovat sijoitelleet vanhan Berliner-Thiergartenin hiljaisuuteen kaikkia taiteen ja rikkauden aarteita, huomaa siellä täällä uudempien loistorakennusten joukossa jonkun noista vaatimattomampi-tyylisistä huviloista, jotka eivät ole pystytetyt loistelemaan muhkeudellaan. Ne ovat hieman syrjässä katulinjasta, peittyneinä vanhain vaahterain ja akasiain suojaan, eivätkä houkuttele suihkukaivoillaan ja kuvapatsaillaan ohikulkijaa pysähtymään. Luja rautaristikko eroittaa hyvin hoidetun nurmikon ja sen muutamat harvat kukkaryhmät varsinaisesta ajotiestä. Ainoastaan talon takana on puutarhurimestarilla tilaisuus esittää taidettaan ja sovitella ansarinsa harvinaisempia tuotteita sinne tänne kuistikoille ja lepopenkeille, kuitenkin vain noudattaen oikeata ylimyksellistä periaatetta: "paras maku ei pistä silmään".

Erään tällaisen vanhoilta ajoilta säilyneen harvinaisen talon eteen pysähtyivät eräänä kesäiltana sirot vaunut, joista kevyesti hyppäsi alas muuan nuori pari, kumpikin heistä sitten huomaavaisesti tarjoten käsivartensa jäykälle vanhemmalle naiselle. Ristikkoaidan taakse oli kerääntynyt joukko toimettomia naapureita katselemaan herrasväen vaunuista laskeutumista, ja heidän juttelustaan kävi selville, että tuo komea nuori mies, jolla oli hieno leukaparta ja tuuhea, kiharainen tukka, oli muuan paroni von L——, tuo vaalea nuori nainen hänen serkkunsa ja morsiamensa, ja tuo vanhempi nainen morsiamen kasvatusäiti, ylhäisaatelinen neiti, joka ennen oli ollut erään kuninkaallisen prinsessan hovinainen, mutta nyt vetäytynyt maatiloilleen huolehtimaan suojattinsa kasvatuksesta. Myöskin paroonilla oli ritaritila, mutta muutamia kuukausia sitten oli hän ostanut tämän talon omatakseen jonkun asunnon kaupunkiin tullessaan. Ne, jotka aikaisemmin olivat nähneet talon — sisältä — ja nyt uudestaan astuivat sinne, eivät voineet kyllin kaunopuheisesti kuvata, kuinka suurella ymmärtämyksellä ja kustannuksilla kaikki sisustus oli luotu uuteen kuntoon.

Niin juttelivat ihmiset yhäti, vaikka nuo kolme henkilöä, jotka olivat joutuneet heidän uteliaisuutensa esineiksi, jo kauan sitten olivat kadonneet lakkaamatta viheriöivien kasvien kehystämän portin sisäpuolelle. Sulhanen oli tarjonnut vanhalle naiselle käsivartensa, ja tuo nuori tyttö kulki keinuvin askelin heidän vieressään. Astuttuaan tuon talon kynnyksen ylitse, joka jonkun päivän perästä olisi hänen talonsa, riisui hän päästänsä olkihattunsa, ikään kuin olisi se tuntunut hänestä liian kuumalta, ja hänen kätensä etsi salaa sulhasen kättä vapauttaen sen jälleen aran puristuksen jälkeen. Koko hänen olentonsa huokui herttaista, onnellista iloa; näytti kuin olisi hän tuntenut keskeymätöntä halua murtautua ulos ylimyksellisen maailman muodoista, joissa hän kuitenkin esiintyi sangen luontevasti, ja iloisessa veitikkamaisuudessaan tehdä jotakin hullunkurista purkaakseen täpösen-täyden sydämensä. Hän oli rakastanut tuota miestä niin kauan kuin hän voi muistaa. Ollen kaukainen sukulainen oli hän tullut hänen vanhempainsa taloon hänen vielä leikkiessään nukeilla; hän oli silloin parraton nuori vänrikki, joka tuskin huomasikaan häntä, sillä hän oli jo hyvä tanssija ja ajatteli aivan toisenlaisia valloituksia. Sitten oli tosin tuo nuori mies pitkäksi aikaa kadonnut hänen näkyvistään, mutta ei hänen mielestään; sillä kun hän useampien vuosien kuluttua astui tulostaan ilmoittamatta hänen tätinsä vastaanottohuoneeseen, nyt täysikasvuisena miehenä ja sivilipuvussa, oli hän yksin tuntenut hänet jälleen ja heti myöskin tuntenut entistä lapsellista suuttumusta sen johdosta, ettei hän nähtävästi kiinnittänyt mitään erikoisempaa huomiotaan häneen. Miksi oli hän niin hajamielinen, niin vieras, niin yksitoikkoinen? Otaksuttavasti oli hänellä paljon ajattelemista, sillä hän aikoi ostaa maatiloja sijoittaakseen varmasti äskettäin vanhemmiltaan perimänsä suuren omaisuuden. Sitten seurasi jälleen kahden vuoden ero, jolloin hän kirjoitti vain ylen harvoin ja aina tädille; suojatille riitti häneltä vain hätäinen tervehdys. Mutta hänen saapuessaan kolmannen kerran loppui tuo pitkä koeaika onnellisesti. Tällöin kysyi hän eräänä päivänä häneltä, tunsiko hän yhäti häntä kohtaan samoja tunteita kuin kaksitoista vuotta sitten, ja kun hän hämmentyen kysyi häneltä, mitä hän voi tietää hänen tunteistaan kaksitoista vuotta sitten, kertoi hän erään vanhan jutun, jonka hän itse oli jo unhoittanut. Kaksitoista vuotta sitten, kun hänen vanhempainsa luona oli ollut vieraita, oli hän nimittäin hiipinyt lasten kamarista salin ovelle kuuntelemaan nuorta vänrikkiä, joka pianon ääressä lauloi muuatta romanssia, ja kun kotiopettajatar oli tavannut hänet tuossa luvattomassa toimessa, oli hän hehkuvin kasvoin anonut lupaa saada kuulla laulun loppuun saakka. Hän lisäsi, kun tyttö nauraen ja punastellen koitti sivuuttaa tuon tapahtuman ja syyttää aikaisin herännyttä turhamielisyyttään, tuon voiton silloin tehneen sangen vähäisen vaikutuksen itseensä. Kuitenkin oli hän myöhempinä vuosina usein ajatellut tuota pikku kuuntelijatarta, ja hänestä oli tuntunut sangen omituiselta, että hän, käydessään useamman vuoden kuluttua uudelleen heidän luonaan, oli löytänyt saman laulun hänen pianoltaan. Nyt ei hän enää voinut toivoa hänen valloittamistaan laulullaan; hän oli vakavampien asiain takia kokonaan laiminlyönyt tuon hauskan taiteen. Mutta viimeksimainitulla kerralla oli nuoruuden itseluottamus jo alkanut hänestä hävitä, ja joskin hän viimeisten kahden vuoden aikana oli vaiennut, oli se tapahtunut vain syystä siitä, ettei hän ollut voinut uskoa itseänsä kyllin arvokkaaksi voittamaan sellaista aarretta. Silloin oli tyttö sekä itkien että nauraen laskenut lapsen tavoin kätensä hänen kaulalleen ja kuiskannut hänelle, ettei hän koskaan ollut unelmoinut muuta onnea kuin tulla hänen omakseen.

Tänäänkin, kun hän sulhasensa seurassa ensi kerran astui tähän taloon, jonka tämä kihlausaikana oli salaisesti sisustuttanut, kohdistui hänen katseensa vain harhaillen ja hajamielisesti loistaville seinille; mikään osa tuosta pienestä taikalinnasta ei ollut hänelle sen omistajaa rakkaampi. Hän nyökäytti hajamielisenä päätään heidän pysähtyessään valoisan eteisen paksulle matolle ja kysyessään häneltä, eikö tämä kaikki ollut sangen iloista ja miellyttävää: kauniit, harmaat marmoriportaat kullattuine kaiteineen, moniväristen kupuakkunain valaisemat ilmavat huoneet ylhäällä ja Rauchin kauniit marmoriset voitonjumalattaret alhaalla poltetusta savesta valmistetuissa ruukuissa kukkivien granatipensaiden ja palmujen keskessä. Muuan palvelija avasi heidän edellään pariovet, ja he astuivat vilpoisaan ruokasaliin, jonka akkunoista näkyi puisto. Aurinko oli jo laskeutunut vaahterain taakse, mutta päivänvalo ei ollut vielä sammunut.

"Menkäämme nyt puistoon ennen lintujen laulun vaimenemista", pyysi hän.

Täti moitti häntä siitä, ettei hän tulevana emäntänä ollut innokkaampi tarkastelemaan yksityiskohtaisemmin aina kyökkiä ja kellaria myöten tulevaa valtakuntaansa. Mutta hän oli jo astunut alas leveitä kiviportaita, jotka salin korkeilta lasiovilta johtivat alas, ja hyppeli toisten edellä puistoon.

"Mitä tämä on?" huudahti hän äkkiä hämmästyneenä pysähtyen. Ihastuksissaan oli hän lyönyt kätensä yhteen, mutta avasi ne heti jälleen langetakseen tädistä mitään välittämättä rakastettunsa kaulaan.

"Olenko osunut oikeaan?" sanoi paroni ja suuteli hänen kirkasta otsaansa. "Tiesin sinun vielä pitkäksi aikaa jäävän pieneksi barbariksi kauniimpien kuvien ja patsaiden suhteen, jotka voisin hankkia koristamaan pientä taloamme, ja että mitättömin pikku varpunen, joka hyppelee portailla, on sinulle kaikkia siivekkäitä voitonjumalattaria rakkaampi. Koska sinulla ei maatilallamme tule olemaan puutetta tavallisista kanoista, sorsista ja hanhista, niin olen tähän kauniiseen häkkiin antanut koota joukon vierasta siipikarjaa."

"Rakkaani!" sanoi tyttö hänen käteensä tarttuen ja vieden hänet suuren lintuhäkin eteen. "Tuntuu kuin eläisin jonkun 'Tuhannen ja Yhden Yön' tarinan. Onko tämä totta? Tulevatko nämä jumalaiset linnut omikseni? Saanko ruokkia ja hoitaa niitä?"

Hän jäi seisomaan kullatun teräslankaristikon eteen ja katseli ihastuneena ja ihmetellen häkin sisustaa, jonka toisistaan erotetuissa osastoissa oli yli sata mitä harvinaisinta suurta ja pientä lintua. Keskustassa kohosi keinotekoinen puu, jonka oksien välissä pikku laululinnut lepattelivat sinne tänne, kun taas suuremmat vieraat parittain kulkivat omissa avarissa häkeissään edes-takaisin. Häkissä vallitsi sellainen viserrys ja kuherrus, leijailu ja lepatus, että oli aivan mahdotonta väsyä katselemaan tuota sekavaa vilinää.

Mutta samassa näytti tuo iloinen maailma joutuvan yleisen kauhun valtaan; höyhenet pörhistyivät, kaikki iloiset laulut vaikenivat ja elokkaimmatkin ristikkotalon asukkaat lakkasivat syömästä. Suuri, pitkäkarvainen apina, joka oli maannut kokoonkyyristyneenä volièrin päällä sijaitsevassa pienessä avoimessa tornissa ja katsellut siellä vaanien noita kolmea ihmistä, näytti pahastuvan siitä, että hänet kokonaan syrjäytettiiin noiden kauniiden naapurien takia. Nopeasti loikkien ja laahaten perässään vasempaan etukäpäläänsä kiinnitettyä hienoa, pitkää teräsketjua, oli se kiepahtanut alas loivalta katolta ja laskeutui nyt hiljaa ja äänettömästi pitkin teräslankaristikkoa sille paikalle, jossa tuo sen huomiota erityisesti kiinnittänyt nuori tyttö seisoi. Tämä oli vaipunut katselemaan kahden hopeafasanin perheonnea, joiden äskettäin munasta päässeet poikaset tunkeilivat ruoka-altaan ympärillä. Samassa tunsi hän jonkun nykäisevän valkoista kasimiriburnusiansa ja huudahti kauhistuneena katsahtaessaan sivulleen ja huomatessaan aivan vieressään ryppyiset ja irvistelevät apinankasvot. Hän astui peljästyksissään pari askelta taaksepäin, mutta apina piti burnusin tupsua lujasti pienessä kädessään, riippui huojuen ristikolla, kiristeli ilkeästi hampaitaan ja teki kaikenmoisia ilkeitä irvistelyjä. Se olisi varmaankin seurannut tyttöä, jollei ketju olisi ollut liian lyhyt. Lukuunottamatta jonkinlaista vahingoniloa, ei sillä näyttänyt olevan minkäänlaisia pahoja aikeita, vaan näytti se päinvastoin haluavan osoittaa tuolle suloiselle olennolle ritarillista huomaavaisuuttaan. Mutta äkkiä vääristyivät sen jäykät kasvonpiirteet ilmivihaan. Nuori mies, jonka morsianta se niin läheltä ihaili, oli tarttunut heti tapahtuman huomattuaan pieneen keppiin, jonka puutarhuri oli jättänyt seisomaan ristikkoa vasten, ja kohotti nyt sen uhkaavasti huudahtaen tuota rohkeata rauhanhäiritsijää kohti. Eläin ei näyttänyt aikovan hevin luopua saaliistaan. Kiukkuisena uhmaili se hetkisen herransa vihastunutta katsetta, ja sen suuret leukapielet liikkuivat naristen, aivan kuin olisi se teroittanut hampaitaan asettuakseen vastarintaan. Mutta kun keppi viuhuen sattui muutamia kertoja sen selkään ja käsivarsiin, huudahti se kirkuen, repäisi tuskissaan ja raivoissaan burnusia, johon se oli tarttunut kiinni, niin että valkoinen tupsu irtaantui, ja pakeni sitten hurjin hyppäyksin lintuhuoneen katon ylitse pieneen, turvalliseen torniinsa. Siellä laskeutui se asuntonsa kynnykselle, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, tarkasteli miettiväisesti saalistaan ja katsahti vain silloin tällöin kostonhimoisesti herraansa, joka jälleen oli kääntynyt naisten puoleen.

"Sinähän olet ihan kalpea, rakas Cecilia", sanoi hän ja tarttui morsiamensa käteen. "Minä pidän huolta siitä, että tuo ilkeä vieras muutetaan pois nykyisestä asunnostaan, niin ettei se enää toiste turmele iloasi linnuista. Tuota pientä tornia ei sitäpaitsi oltukaan aiottu sen asunnoksi. Minulle oli kerrottu sen sopivan sangen hyvin kotkan asunnoksi, mutta sitten en voinut sietää, että tuo kuninkaallinen eläin yksinään ja surullisena istuisi tuolla ylhäällä muun iloisen joukon ulkopuolella, ja ettei paikka jäisi aivan käyttämättömäksi, ostin tuon ilkeän elukan, jota samaan aikaan tarjottiin minulle. Mutta se viedään pois, rakkaani, niin ettei se enää voi sinua peljästyttää."

Tyttö hymyili ja veri palasi hänen poskilleen.

"En tiedä mistä pelkoni aiheutui", sanoi hän; "tavallisesti en ole herkkä peljästymään; mutta eikö sinunkin mielestäsi loistanut noista vihreistä silmistä jotakin saatanallista, jotakin kuvaamatonta vihamielisyyttä ja ilkeyttä? Luin kerran tohtori Faustista, että hänellä oli palveluksessaan muuan apinan hahmossa esiintyvä paha henki. En voi olla ajattelematta sitä nähdessäni nyt tuon ilkeän eläimen istuvan tuolla ylhäällä riemuissaan siitä, että on häirinnyt toisten olentojen iloa. Sinun täytyy myöntyä tahtooni, Archibald, ja hävittää se pois, vaikkakin torni joksikin aikaa jäisi tyhjäksikin."

"Se on inhoittava eläin", sanoi täti, "ja sitäpaitsi muistuttaa se suuresti muuatta ranskalaista apottia, jonka muinoin tapasin parhaissa piireissä ja joka sittemmin lähetettiin siirtomaihin erään tekemänsä inhoittavan rikoksen rangaistukseksi. Aivan tuolla tavoin narisutti hänkin pitkiä valkoisia hampaitaan."

"Tehän saatte meidät uskomaan sielunvaellukseen, rakas täti", sanoi paroni piloillaan, "mutta nyt menemme sisään ennen hämärän tuloa. Voimme myöhemmin vaeltaa puiston lävitse kuutamossa."

Hän tarjosi jälleen vanhalle naiselle käsivartensa, ja he palasivat sisään. Eteisessä oli jo lamppu sytytetty, ja se valaisi kauniisti hiotun kristallin lävitse voitonjumalattaret. Portaita valaisi vielä kupukatosta lankeava päivänvalo. Heidän ylös mennessään tarttui Cecilian pieni käsi jälleen rakastetun käteen. Hän oli jälleen muuttunut vaiteliaaksi ja huokasi väliin, kuin olisi hän herännyt syvistä mietteistä. Täti puolestaan ylisteli ystävällisellä puheliaisuudella pienimpiä yksityiskohtia myöten talon sisustusta.

"Täällä et sinä voi vastaanottaa vieraita, Archibald", sanoi hän viimein, kun he astuivat yläkerroksessa sijaitsevaan kauniiseen salonkiin, joka vastasi ruokasalia alakerroksessa. "Jos Cecilia ei olisi niin hajamielinen lapsi, käsittäisi hän mitä imartelevimmaksi rakkautesi todisteeksi sen seikan, että sinä olet laittanut hänelle talon, jossa ei ole tilaa muille kuin teille yksin, ja jossa te ette voi ajatellakaan ottaa vastaan useampia kuin pari ystävää."

"Kukapa tietää", vastasi tyttö hymyillen, "kuinka kauan hän viihtyy täällä, kuinka pian hän vaihtaa tämän paratiisillisen pienen majan maalaislinnaamme, jossa on kylliksi tilaa oikealle malliavioliitolle, nimittäin miehelle ja vaimolle kummallekin oma sivurakennuksensa."

Paroni aikoi juuri vastata jollakin pilalla, mutta samassa astui viereisestä huoneesta sisään muuan palvelija ja kuiskasi jotakin hänelle.

"Hyvä", sanoi vapaaherra. "On parasta, että heti sytytät sen. Se on lamppu, Cecilia, jonka tänä aamuna ostin viimeisenä vielä puuttuvana esineenä Friedrichsstrassen varrella sijaitsevasta taidekaupasta, josta aina olen löytänyt kaikkea, mitä olen etsinyt, kun toiset ovat jättäneet minut pulaan. Se on pienoinen pronssinen mestariteos, tehty antikisen mallin mukaan sangen aistikkaaksi, ja minä olen käskenyt asettaa sen parhaaseen paikkaan pienessä kabinetissa, jonka olen ajatellut aamu- ja iltahuoneeksi. Toivoakseni miellyttää se sinuakin."

"Sen mukana tuotiin muuan toinenkin taide-esine", sanoi palvelija mennessään avaamaan salongista kabinettiin johtavaa sivuovea. "Taidekauppias tervehti ja sanoi sen olevan aiotun komeron täytteeksi; herra paroni tietää kyllä, mistä on kysymys, sanoi hän. Jos se ei miellytä, ottaa hän sen kyllä takaisin."

"Taideteos?"

"Niin, nainen, joka pitää käärmettä kädessään. Se on kokonaan maalattu. Olen toistaiseksi asettanut sen jalustalle odottaen herra paronin lähempiä määräyksiä."

"Nytpä muistan", sanoi paroni kääntyen morsiamensa puoleen. "Koitin tänään, vaikkakin turhaan, etsiä jotakin sopivaa koristetta tuohon kabinetin komeroon, ja pyysin viimein kauppiasta etsimään minun laskuuni jonkun erikoisen kauniin patsaan. Olenpa todellakin utelias näkemään, millaisen patsaan hän näin nopeasti on onnistunut minulle löytämään."

Näin sanoen astui hän pieneen valoisaan kabinettiin, joka jo värisoinnullaankin teki erikoisemman vaikutuksen. Se oli mitä sopusuhtaisin pitkulainen huone loppuen toisella puolen syvään, puolipyöreäksi holvattuun komeroon, jossa huonekaluina oli vain komea, kullatuilla jaloilla varustettu leposohva ja sen edessä pieni marmoripöytä. Molemmille pitkille seinille oli marmoripilarien väliin maalattu keveällä siveltimellä valoisalle pohjalle etelän maisemia ja niiden ympärille kauniita, antikisia arabeskeja. Akkunaseinämällä oli korkea, punaisilla silkkiverhoilla katettu balkonginovi, jonka yläpää myöskin oli puolipyöreän muotoinen. Akkunat olivat auki, puutarhailma tunkeutui sisään marmoririntavarusteen ylitse ja kauempana näkyi puunlatvoja, jotka hehkuivat iltaruskon hohteessa. Päivänvalo oli vielä siksi voimakas, että kaikki esineet syvässä komerossa selvästi eroittautuivat. Tuolla näkyi leveällä jalustalla oudonnäköinen kuva, joka sitä peittävän lämpösen ihmisruumiin väriä erinomaisesti jäljittelevän maalauksen takia jyrkästi erosi marmoriseinän muodostamasta harmaasta taustasta.

Patsas esitti puolessa luonnollista kokoa kaunista naista, joka puolipyörtyneenä näytti vaipuneen matalalle tuolille ja nojasi ruumistaan, joka vain lanteista alaspäin oli peitetty tummalla, poimukkaalla verholla, taaksepäin, aivan kuin olisi hän nukkumaisillaan. Irrallaan olevat hiukset laskeutuivat uhkeina aaltoina otsalle ja niskaan koristettuina helminauhalla, joka kiemurteli pitkin ohimoita kaulalle ja rinnalle. Nainen näytti hyväillen pitävän pientä vihreätä kyykäärmettä rinnallaan. Se oli kiertynyt auki, pää pystyssä hiipinyt pitkin paljasta ihoa ja iskenyt hampaansa aivan rinnan alle. Sen valtiattaren toinen käsi oli toimettomana jäänyt syliin, toinen piti lujasti kiinni tuosta notkeasta eläimestä, aivan kuin tahtoen estää sen lopettamasta kauheata tointaan. Siitä huolimatta ei suurten silmien katse ollut kohdistunut rintaan, vaan se näytti tuijottavan tyhjään avaruuteen, kun taas suu avautui tuskallisen nautitsevaan hymyyn ja valkoiset hampaat kimaltelivat kalpeiden, täyteläisten huulien takana. Mutta enimmän kohotti kuvan synnyttämää kauheata vaikutusta se sanomaton taito, jolla kuvanveistäjä oli valanut elonväriä teokseensa, viheriäisestä kultakoristeisen verhon langoista aina silmien sameaan hehkuun, pienten, hienojen hampaitten emaljiin, helmien himmeään kimallukseen ja sametinpehmeään, etelän-väriseen suloiseen poveen, joka näytti hengittävän ja hienosti värähtelevän tuskallisen pureman takia.

Kuva vaikutti noihin kolmeen katsojaan, jotka äkkiä näkivät sen sammuvan iltaruskon valossa, niin valtavasti, etteivät he pitkään aikaan voineet lausua sanaakaan. Paronikin oli ensin hämmästyksestä huudahdettuaan pysähtynyt aivan kuin kivettyneenä. Molemmin käsin pienen pöydän marmorilevyyn nojautuneena katseli hän kiinteästi tuon Kleopatran kasvonpiirteitä ja näytti joutuneen oudon mielenliikutuksen valtaan, jota hän turhaan koitti tukahduttaa. Vasta palvelijan astuessa sisään ja valmistautuessa sytyttämään pronssilamppua, joka riippui hienoista nivelketjuista katossa pöydän yläpuolella, astui hän, aivan kuin unesta heräten, muutamia askeleita taaksepäin ja koitti saada esiintymisensä luontevaksi. Hän kertoi tädille siitä harvinaisesta yhteensattumisesta, että hän tänä aamuna oli ostanut tuon lampun, jonka reunaa pitkin kiemurteli kaksitoista käärmettä ruiskuttaen tulta avoimista kidoistaan, ja nyt lähetettiin hänen tietämättään taloon kolmastoista käärme. Vanha neiti ihmetteli myöskin tuota kauheata taideteosta. "Kun pitää silmänsä puolisuljettuina", sanoi hän, "etenkin nyt, kun lampun valo lankeaa ylhäältä kuvalle, tuntuu kuin näkisi elollisen olennon tuossa kauheassa asemassa ja haluaisi rientää tempaamaan tuon inhoittavan eläimen sen käsistä ja polkemaan sen jalkojensa alle."

"Niin, olette oikeassa, rakas täti", vastasi hän hajamielisenä. "Mutta sehän on vain kuva, ei se tunne mitään. Lampun huojuva valo, joka kimaltelee kuvalla, synnyttää näköhäiriön. Omituista se kuitenkin on joka tapauksessa!" lisäsi hän kuin itsekseen puhuen.

Täti oli kääntynyt pois kuvasta ja astui, katsahdettuaan ohimennen seinämaisemia, korkealle ovelle, joka oli toisella lyhyellä seinämällä.

"Minne tämä johtaa?" kysyi hän.

"Makuukamariin, rakas täti", vastasi paroni nopeasti. "Palvelija voi näyttää teille valoa. Teidän täytyy saada nähdä kaunis toalettipöytä, jonka olen tilannut Cecilialle. Minä itse, niin kauan kuin olen yksin", jatkoi hän, nyt jo paljon iloisemmalla äänellä, "olen sijoittanut leirini tähän komeroon. Mutta luulenpa kuvan ajavan minut täältä pois, sillä se on todellakin liian omituinen…"

Hän vaikeni ja katsahti jälleen, melkeinpä tuskallisen tutkivasti, onnettoman kuningattaren synkkiä, surullisia piirteitä.

Silloin tunsi hän Cecilian käden kaulallaan.

"Rakkaani", sanoi Cecilia, "jos todellakin aiot, että me tulemme syömään aamiaisemme täällä ja että minä täällä tulen odottamaan sinua iltaisin, kun sinä joskus tulet myöhemmällä kotiin, niin poista tuo kauhea kuva komerosta. Niin, lähetä se takaisin taidekauppiaalle, sillä se saa sydämeni tuskasta vavahtelemaan, aivan kuin olisi se kauheinta mitä koskaan olen nähnyt. Tuntuu kuin olisin pakoitettu kuolemaan, jos viettäisin kokonaisen yön samassa huoneessa tuon kuolevan kanssa. Onko se todellakin kaunis? En häpeä kysyä sitä sinulta. En koskaan ole salannut sinulta sitä seikkaa, että paljoa sellaista, mitä sinä ihailet, en ole vielä oppinut ymmärtämään. Olen kuullut sinun itsesi sanovan, että taiteen täytyy voida vapauttaa sielu, silloinkin kun se ilmaisee mitä tuskallisinta olotilaa. Mutta eikö sinustakin tuota kuvaa katsellessasi tunnu siltä kuin katsoisit kuolemaa vasten kasvoja?"

"Kyllä!" sanoi hän yhäti katse kuvaan kiintyneenä. "Mutta tuossa aaveessa on joku lumoava voima. Mitenhän lienee kuvanveistäjä sen siihen saanutkin sovitetuksi? Koko kuvasta huokuu kauheata suloutta, aivan kuin noista unhoittumattomista säkeistä:

    "Sä näe et lasta rinnallani,
    Mi imee uneen imettäjänsä."

"Antaisinpa mitä hyvänsä, jos saisin tietää…"

Hän vaikeni jälleen ja salli Cecilian sulkea kätensä omiin käsiinsä.

"Kuulepas", sanoi Cecilia, "sinä saat minut mustasukkaiseksi, jos unhoitat sekä minut että itsesi tuon aaveen takia! Minä voisin aivan tyynesti katsella sinun mielistelevän jotakin toista kaunista, elollista naista. Ei kukaan voi rakastaa sinua, niinkuin minä, joten minä helposti voisin taittaa peitsen jokaiselta, joka luulottelisi sinulle voivansa tehdä sinut onnelliseksi. Ainoastaan maalatut- ja marmorikaunottaret ovat jo ennenkin tuntuneet minusta arveluttavilta. Kerran en voinut nukkua koko yönä, kun sinä illalla olit puhunut mediciläisestä Venuksesta. Sinä sulatit oman sielusi sen kivirintaan, ja koska se oli mykkä, ei se voinut poistaa erehdystäsi, sinun ylistäessäsi sitä jumalallisimmaksi olennoksi, kun taas minä, joka omistan pienen terveen järjen, monasti tuntunen sinusta aivan yksinkertaiselta."

Hän näytti noista sydämellisistä sanoista kuulevan vain kai'un, ja kun
Cecilia vaikeni, painoi hän mitään vastaamatta hänet rintaansa vasten.

"Archibald!" huudahti hän kasvava levottomuus katseessaan.

"Rauhoitu!" sanoi hän sivellen hänen tuuheata vaaleata tukkaansa. "Minä annan poistaa sen täältä. Tule balkongille. Täällä tuntuu ilma niin tukahduttavalta."

Puistossa vallitsivat jo illanvarjot, ja ilma oli aivan tyyni. Kukkalaitteiden takaa näkyi syvä puistotie, jonka varrella satakieli alkoi samassa liverrellä ihastuttavia säveleitään. Useimmat volièrin linnut olivat jo laskeutuneet levolle. Mutta apina valvoi vielä pienessä tornissa ja alkoi tytön nähtyään omituisesti viittailla valkoisella tupsullaan, heitellä sitä ilmaan ja loikkia sinne tänne katolla. Väliin kirkaisi se ilkeästi aivan kuin kuritettu lapsi, ja narisutti hampaitaan ilkeätä ivanaurua muistuttavalla tavalla.

"En tiedä mistä syystä", sanoi tyttö kääriessään vienosti väristen burnusia ympärilleen, "kaikki käy tänään sydämelleni, sekä ilo että kauhu. Luulen sinun tulevan erehtymään minun suhteeni. Luulit saavasi taloosi iloisen ja reippaan puolison, joka erinomaisesti voi mukautua maaelämään, mutta nyt huomaatkin, että minä olenkin hermostunut, pelokas olento, joka kuvittelen kaikenmoista ja tulen epämiellyttäväksi niille, jotka elävät seurassani. Mutta eihän vielä ole myöhäistä", jatkoi hän ja katsoi häneen lapsellisesti hymyillen, "sinun peräytyä ja koittaa, enkö niin ankaran keinon avulla voisi karaistua."

Mitään vastaamatta sulki hän hänen huulensa pitkällä suudelmalla. He kuulivat apinan alhaalla meluavan ja heittelevän pikkukiviä rakennusta kohti. Samassa saapui tätikin sangen tyytyväisenä tarkastuksensa tuloksiin.

"Sinä saat asua todellisessa tarulinnassa, lapseni", päätti hän ylistelynsä, "enkä minä ole löytänyt koko talosta mitään muuta muistutettavaa kuin tuon ilkeän apinan sekä tuon kauhean käärme-nuken, jotka täytyy poistaa talosta. Mutta nyt täytyy meidän lähteä, Cecilia. Olemme käskeneet ompelijattaren saapua tänä iltana, ja sellaista neuvottelua ei onnellisinkaan morsian saa laiminlyödä."

Hänellä oli niin kiire päästä kotiin, ettei hän halunnut maistaa hedelmiäkään, jotka loistavissa kristallimaljakoissa upeilivat salongin pöydällä. Kuitenkaan ei hän voinut itse kieltäytyä eikä kieltää toisia kilistämästä shampanjalasia nuoren parin viihtymiseksi tässä uudessa kodissaan.

"Vielä viisi päivää", sanoi hän hymyillen, "eikä minulla ole enää mitään sanomista rakkaani suhteen; silloin on hän itse talon hallitsijatar, ja minä saan olla iloinen, jos hän joskus pyytää vanhan tädin viipymään luonaan neljännestunnin ajan."

Hän oli mitä parhaimmalla tuulella Archibaldin ohjatessa häntä portaita alas. Cecilia oli jälleen vaitelias. Vaunujen vierittyä pois seisoi sulhanen vielä kauan paikoillaan katsellen Thiergartenin puuryhmiä. Niiden alla vallitsi vielä liike ja elämä, ja tuhansien jalkojen nostama pöly leijaili paksuna pilvenä lehtokujan yläpuolella. Hän tunsi selittämätöntä vastenmielisyyttä palata takaisin taloon, mutta sitten muisti hän unhoittaneensa kirjoittaa muutamia liikekirjeitä ja järjestää eräitä muitakin asioita, ja siksi nousi hän jälleen ylös portaita.

2.

Astuessaan jälleen salonkiin huomasi hän kynttilän yhäti palavan tarjoilupöydällä ja Cecilian puolityhjän lasin kimaltelevan sen valossa punervanvärisenä. Mitään ajattelematta tarttui hän koneellisesti lasiin, tyhjensi sen pisaroittain ja laski sen sitten nopeasti kädestään. Näytti kuin olisi hän luullut tuota tekoa voimakkaimmaksi taikakeinoksi ympärillään vaanivien henkien torjumiseksi.

Palvelija astui sisään ja kysyi, pitikö lamppu sammuttaa.

"Anna sen palaa vielä hetkinen", vastasi hän, "mutta sytytä kynttilä työhuoneessani, sillä minä aion nukkua siellä tänäyönä."

Sitten tarttui hän päättävästi kynttiläjalkaan ja meni esiripulle, joka sulki kabinetin oven.

Huoneeseen astuessaan kohdistui hänen katseensa komeron kuvaan, mutta samassa joutui hän äkillisen kauhun valtaan, sillä lepattelevan valon vaikutuksesta syntyi hänen silmissään näköhäiriö, että kuva hänen sisään astuessaan koitti nousta ylös ja vaipui sitten voimattomana jälleen tuolilleen. Näköhäiriö haihtui jälleen; hän astui väkinäisesti lähemmäksi, asetti kynttiläjalan pienelle pöydälle ja syventyi uudelleen katselemaan tuota salaperäistä olentoa. Mitä kauemmin hän seisoi siinä, sitä synkemmäksi tuli hänen otsansa, sitä tuskallisemmin vavahtelivat hänen huulensa. Hän näytti unhoittavan kaiken ympärillään, aivan kuin olisi noiden piirteiden näkeminen saattanut hänet muistojen valtaan, joiden syvyyteen ei mikään ääni nykyajasta voinut ulottua.

Kuinka kauan hänen sielunsa tuolla tavoin harhaili, sitä ei hän tiennyt itsekään, mutta äkkiä sysättiin esirippu syrjään ja erään rakkaan ystävän kasvot ilmaantuivat sen takaa.

"Hyvää iltaa, Archibald", huusi sisäänastuja ja ojensi ystävälleen kätensä, johon tämä nopeasti tarttui. "Enhän häirinne sinua? Olin ainakin niin hienotunteinen, että odotin, kunnes kaunis vieraasi oli poistunut. Tapasin vaunut puistossa ja sain ystävällisen kädenviittauksen sekä tädiltä että suojatilta. — Mutta mitä sinulle on tapahtunut? Näytät yhtä juhlalliselta kuin olisit tehnyt testamenttisi, sen sijaan että todellisuudessa olet kohdannut täällä tulevan puolisosi. Eikö todellakaan mikään onni voi olla täydellinen?"

Paroni oli astunut alas komerosta, aivan kuin olisi tahtonut johtaa pois ystävän huomion siitä, mikä hänen itsensä mieltä kiinnitti. Hän koitti hymyillä ja puristi sydämellisesti ojennettua kättä. "Ei se merkitse mitään", sanoi hän; "se menee kyllä pian ohitse." Mutta sitten päätti hän toisin, tarttui kynttilänjalkaan ja astui lähemmäksi kuvaa, niin että nuo synkät piirteet joutuivat täydellisesti valaistuiksi.

"Tunnetko nuo kasvot?" kysyi hän vavahtelevalla äänellä.

Hämmästyksen huudahdus pääsi toisen huulilta; sitten tarttui hän lorgnettiinsa, astui lähemmäksi ja tarkasteli tuota outoa taideteosta päästä jalkoihin. Hänen näytti olevan vaikeata olla lausumatta nimeä, joka pyöri hänen kielellään.

Hän oli yksi noista ei aivan harvinaisista, rakastettavista luonteista, joiden epäitsekkyyden elimistö on niin korkealle kehittynyt, että he epäilevät omaa arvoansa ja lopulta kokonaan luopuvatkin halusta merkitä jotakin. Hän oli kotoisin pienestä keski-Saksan maasta, syntyisin vanhasta hyvinvoivasta perheestä ja oli siitä syystä jo aikaisin joutunut suureen maailmaan voimatta kuitenkaan koskaan luopua jonkinlaisesta hienotunteisesta arkuudestaan. Vastoin taipumustaan oli hän astunut diplomatiselle uralle, mutta koskaan ei hän yrittänyt vahvistaa itsetuntoaan jollakin tärkeämmällä tehtävällä. Alusta alkaen alistui hän siihen, että tarmokkaammat ja paremmin tehtäviinsä sopivat ystävät ajautuivat hänestä edelle ja kateudetta iloitsi hän heidän onnestaan. Häntä pidettiin myöskin mitä parhaimpana seuraihmisenä, uhrautuvaisimpana ystävänä ja taitavana, sangen tietorikkaana henkilönä, joka kyllä pystyi vaikka mihin, jos vain halusi. Hän punastui aina korvalehtiinsä saakka, kun joku lausui pienimmänkin kohteliaisuuden hänen kyvyistään, ja vakuutti kiihkeästi päätänsä pudistaen, että häntä arvosteltiin ansiokkaammaksi kuin mitä hän todellisuudessa olikaan. Hänen läheisimmät ystävänsä kuiskailivat hänen salaa runoilevan, ja jostakin epäselvästä lähteestä noussut huhu kertoi, että surunäytelmä "Tancred", joka kymmenen vuotta sitten oli esitetty hänen isänmaansa pääkaupungissa, oli hänen kirjoittamansa; mutta jyrkästi kielsi hän asianlaidan niin olevan ja vakuutteli kappaleen menestyksen johtuneen yksinomaan siitä seikasta, että sen tekijäksi oli luultu perintöprinssiä. Siitä lähtien kutsuttiin häntä lähimpien ystävien keskuudessa Tancrediksi, eikä hänkään enää välittänyt asettua tuota nimitystä vastustamaan. Muuten ei hän koskaan häirinnyt toisten huvia, vaikka se olisikin tapahtunut hänen itsensä kustannuksella. Niin oli myöskin käynyt hänen suhteessaan Archibaldiin, jota hän aina oli kohdellut intohimoisella ihmettelyllä. Joka lähemmin tunsi asian, kohotti olkapäitään tuolle heikolle miehelle, joka näytti pitävän aivan luonnollisena sitä seikkaa, että hänen ystävänsä voitti tytön, jota hän itse, vaikkakin vain tuolla ominaisella aralla tavalla, oli jonkun aikaa hakkaillut. Mitä tapahtui hyljätyn rinnassa, se jäi hänen omaksi salaisuudekseen, mutta ettei hän antanut kateuden hetkeksikään hämmentää vanhaa luottamusta, se voitiin selvästi huomata ja ne olivat kenties oikeassa, jotka sanoivat hänen kaikissa muissa suhteissa omaavan vain keskinkertaisia luonnonlahjoja, mutta yhdessä ainoassa kohonneen mestariksi: taidossa olla ystävä.

Tämä erinomainen avu sulki hänen huulensa nytkin, Archibaldin kysyessä häneltä, tunsiko hän nuo kasvot. Hän tiesi tuon muiston olevan ystävän katkerimpia. Ja kuitenkin — mitä hyötyä oli sen seikan salaamisesta, joka kuitenkin oli päivänselvää.

"Todellakin sangen harvinaista!" änkytti hän viimein Archibaldiin katsomatta.

"Niin, eikö totta?" jatkoi tämä nopeasti. "Tässä ei voi olla kysymys erehdyksestä. Sen huomasin jo ensi silmäyksellä. Nyt olen tutkinut jokaista, pienintäkin piirrettä ja löytänyt niistä kaiken entisen sulon, kaiken entisen tuskan."

"Minä näin hänet siihen aikaan vain ohimennen, pari kolme kertaa", sanoi toinen. "Siksi epäilin sitä alussa joksikin yleiseksi race-tyypiksi, joka ensi hetkessä kummastutti minua. Mutta sinä tietänet sen asian luonnollisesti paremmin."

"Minä tiedän sen liiankin hyvin", mutisi paroni ja tarkasteli kuumeenomaisella jännityksellä kuvan oikeata käsivartta, jonka tummaan pintaan oli mustansinervällä värillä piirretty muuan oudonnäköinen merkki.

Hän oli jälleen asettanut kynttiläjalan pöydälle ja jäänyt miettien seisomaan paikoilleen käsivarret ristissä rinnalla. Hetkisen olivat he molemmat vaiti.

"Mutta kuinka on tuo kuva joutunut sinulle?" kysyi viimein ystävä.

"Sekin on arvoituksellista. Minä aion tutkia asiaa ja kenties keksin silloin seikkoja, jotka ovat omiansa kokonaan riistämään rauhani. Sinä olet runoilija, Tancred. Kentiespä voin minä hankkia sinulle murhenäytelmän aiheen. Näyttää kuin kulkisi joku synkkä Nemesis takanani ja koittaisi juuri parhaan onneni kynnyksellä heittää verkkonsa ylitseni. Ja jos niin tapahtuisi, niin saisin minä kärsiä enemmän kuin olen rikkonut."

"Hyvä Jumala!" sanoi hänen ystävänsä lähemmäksi astuen. "Tule pois tuon onnettoman kuvan äärestä ja kerro minulle, mitä pelkäät, että voisimme ajatella tarpeellisia toimenpiteitä. Minä tunnen mitättömän vähän koko asiaa. Minä näin teidät yhdessä Parisissa ja pelkäsin jo silloin sinun vaipuvan syvemmälle kuin oli suotavaa. Kun pari vuotta myöhemmin jälleen tapasimme toisemme, huomasin koskettaneeni avonaista haavaa kysäistessäni ohimennen asiaa. Ja sitten lykkäsin uteliaisuuteni tyydyttämisen johonkin tulevaisuudessa mahdollisesti tarjoutuvaan sopivaan tilaisuuteen. Mutta että tuosta tilaisuudesta tulisi tällainen, sitä en todellakaan voinut aavistaa."

"Niin", vastasi Archibald katkerasti, "kuka voi aavistaa, että hän esiintyisi täällä omassa persoonassaan, ja vieläpä juuri nyt, viisi päivää ennen häitäni, ja lisäksi noin liikuttavassa muodossa! Oi, jospa tietäisit, millä mielellä olin silloin kun tein lopun kaikesta! Jo ensi kohtauksestamme saakka varoitti joku ääni rinnassani minua, ja minun täytyy sanoa puolustuksekseni, että kauan varoin antautumasta lumouksen valtaan. Tavatessasi meidät Rue Molièren varrella sijaitsevassa asunnossamme olimme me vasta neljätoista päivää asuneet siten yhdessä, mutta jo kaksi kuukautta sitä ennen olimme me ensi kerran nähneet toisemme. Se tapahtui Champs-Elyséessa; minä kuljin parin ystäväni kanssa ja näin hänen istuvan eräällä penkillä, pitäen polvillaan koria, jossa oli orvokkikimppuja. Huomioni kiintyi heti noihin ulkomaalaisiin kasvoihin ja niiden outoihin itämaalaisiin piirteisiin, ja minä menin, välittämättä toisten pilasta, kysymään häneltä, minkä ihmeellisen sattuman kautta hän oli joutunut Parisiin. Kun hän katsahti suurilla, surullisilla silmillään minuun, jouduin heti oudon osanoton tunteen valtaan, joka tunne kehoitti minua suojelemaan häntä, sillä hänen kasvoistaan huomasi selvästi hänet onnettomaksi. Mutta samalla kertaa esti joku voimakkaampi voima minut selvästi osoittamasta, mitä tunsin. Kysyin häneltä vain kukkakimppua ostaessani hänen nimeään. 'Kleopatra', vastasi hän tuolla äänellä, jonka laadun kyllä itsekin tunnet. Toiset puhuivat hänelle kaikkea joutavaa, mutta heihin nähden käyttäytyi hän kuin ei olisi osannut ainoatakaan sanaa ranskaa. Sen sijaan oli hänen katseensa lakkaamatta kiintynyt minuun, ja kun läksimme jatkamaan matkaamme ja minä hetkisen kuluttua sattumalta katsahdin taaksemme, huomasin hänen seuraavan meitä koriansa käsivarrellaan kantaen pitkillä, rauhallisilla askeleilla, jotka parisitarten sipsuttaviin ja tanssiviin askeleisiin verrattuina tekivät hänen uljaan vartalonsa yhä valtavammaksi.

"Viimein katosi hän näkyvistäni, ja iltapäivävierailujen aikana en enää muistanut häntä ollenkaan. Tiedäthän, kuinka Parisissa yksi vaikutelma ajaa toisen tieltään, ja minä olin ollut siellä vielä tuskin viikkoakaan. Kun illalla palasin asuntooni, näin hänet jälleen sadan askeleen päässä takanani. Katsoin silloin sekä hänen että itseni takia velvollisuudekseni saada selvä tuosta omituisesta tapahtumasta. Palasin siis kadulle, ja kun hän jälleen asettui lähelleni, ikään kuin olisi aikonut seurata minua koko päivän, menin suoraan hänen luoksensa ja sanoin hänelle niin epäystävällisellä äänellä kuin mahdollista: 'Luullakseni maksoin ostamani kukkaset. Miksi kuljet lakkaamatta perässäni? Minä en tahdo sinun seuraasi enkä muutenkaan tahdo tietää mitään sinusta, mutta ettet turhaan olisi kuluttanut aikaasi — kas tässä näin!' Heitin viisi frangia hänen koriinsa ja kiiruhdin pois, sillä tunsin hänen kasvojensa hiljaisen ilmeen käyvän yhä enemmän sydämelleni. Näin nyt, kuinka hän, nähtävästi tahdottomasti totellen, poistui pää alas painuneena, ja minun täytyi ponnistaa kaikki itsehillitsemiskykyni estyäkseni huutamasta häntä takaisin. Siitä huolimatta tunsin itseni tyytyväiseksi päästessäni niin vähällä tuosta jutusta; sillä kaikenlaiset kertomukset tapahtumista, joita oli sattunut ystävilleni heidän joutuessaan houkutuslintujen viekkaasti virittämiin ansoihin, olivat vielä tuoreessa muistissani.

"Kului pari viikkoa, ennen kuin uudelleen näin hänet. Alussa muistelin kyllä häntä usein, mutta sitten aloin vähitellen unhoittaa hänen piirteensä. Kun eräänä aamuna tavallista aikaisemmin astuin alas portaita, huomasin eteisessä portinvartijan huoneen edessä koko talon palvelijatarlauman kerääntyneen jonkun naisolennon ympärille, joka oli vaipunut tuolille ja jonka pää oli vajonnut niin alas rintaa vasten, etten voinut eroittaa hänen kasvonpiirteitään. Kuulin, että hänet oli löydetty varhain aamulla talon portin edessä tainnostilassa, josta hän ei ollut vieläkään täysin herännyt. Hän oli nähtävästi maannut siinä aina puoliyöstä saakka, sillä hänen vaatteensa olivat sateesta aivan läpimärät, ja paikka, jossa hän oli maannut, oli ollut kuiva.

"Astuessani lähemmäksi kohotti pyörtynyt erään avuliaan palvelijattaren tukemana hieman päätään, ja kauhistuen huomasin nyt, kuka hän oli. Vähitellen näytti hän palaavan tuntoihinsa, sillä minut nähdessään hän, nähtävästi muistaen, miten ankarasti olin kohdellut häntä viimeksi tavatessamme toisemme, vavahti ja rauhoittui vasta minun astuessani hänen viereensä ja kysyessäni häneltä, luonnollisesti kuin olisi hän ollut minulle aivan vieras, mitä hänelle oli tapahtunut. 'Ei mitään', vastasi hän koittaen hymyillä ja muuttuen yht'äkkiä kauniiksi kuin kesäinen päivä. Ympärillämme seisovat säälijät kuiskailivat toisilleen ihmettelynsä tuosta muutoksesta. 'Hänellä on varmaankin nälkä', sanoi muuan palvelijatar. 'Hänelle täytyy hankkia kupillinen lihalientä ja antaa hänen muuttaa päällensä kuivat vaatteet.' Minä käskin heti laittamaan hänelle aamiaisen ja kysyin portinvartijattarelta, voisiko hän maksua vastaan pitää toistaiseksi huolta tuosta tyttöraukasta. Nähtyäni että pari kulausta voimakasta lihalientä oli palauttanut tytön horjuvat elinvoimat entiselleen, läksin toimiini ja jätin hänet portinvartijattaren hoidettavaksi.

"Ymmärtänethän, että sydämeni tykytti tavallista kiivaammin palatessani päivällisaikaan jälleen asuntooni. Hän istui portinvartijattaren huoneessa pöydän ääressä nähtävästi täysin toipuneena; hänellä oli emäntänsä pienin lapsi polvillaan, ja hän laski sen minun sisään astuessa nopeasti takaisin kehtoon nousten itse alistuvaisesti ylös, aivan kuin olisi odottanut minun ajavan hänet ulos. Portinvartijatar kertoi hänen toipuneen vasta ruokaa saatuaan, sitte kolmeen päivään ei hän ollut syönyt mitään muuta kuin kaksi pientä leipää. Kysyin nyt tytöltä, kuinka hän oli joutunut tuollaiseen kurjuuteen, ja kuuntelin epäillen hänen surullista kertomustaan. Hänen isänsä oli ollut ranskalainen insinööri, joka oli kauan ollut Egyptin varakuninkaan palveluksessa ja viimein mennyt naimisiin erään arabiattaren kanssa. Hänellä oli ollut useita sisaria, mutta he olivat kaikki kuolleet kuumetautiin, ja viimein oli äitikin painunut haudanpoveen. Isä oli silloin eronnut toimestaan, ettei tarvitsisi haudata vieraaseen maahan viimeistäkin lastansa ja tuonut hänet kymmen-vuotisena tyttönä mukanaan Parisiin. Siellä oli hän useampia vuosia elänyt huoletonta elämää, ja kun hän kahden vuoden kuluttua oli kuollut, oli hänen pieni omaisuutensa huvennut kokonaan hautauskustannuksiin. He olivat asuneet eräässä esikaupungissa erään puutarhurin talossa, ja puutarhuri oli säälien antanut orvon lapsi-raukan jäädä taloon, sillä hän itse oli lapseton. Alussa oli hänen siellä hyvä olla, ja hänen tehtävänään oli puutarhurin kukkasten myyminen; mutta jonkun ajan kuluttua rupesi puutarhurin vaimo kohtelemaan häntä ilkeästi. Hänen kertomuksestaan voin helposti päättää, että puutarhurin vaimo oli mustasukkainen tuolle pienelle tytölle ja tästä syystä aikaansai usein talossa kiivaita kohtauksia. Vihdoin vaati hän, että tytön täytyisi lähteä tiehensä talosta. Sen jälkeen oli tyttö kierrellyt siellä täällä kaupungilla omaamatta kattoa päänsä päällä, oli pian kuluttanut omistamansa lantit ja vihdoin nälästä ja väsymyksestä melkein nääntyneenä laskeutunut porttini ulkopuolelle, aivan kuin koko maailmassa ei olisi voinut löytää parempaa turvapaikkaa.

"Minä kuuntelin tuota hänen kertomustaan, niinkuin edellä mainitsin, jokseenkin epäluuloisena, tahi paremminkin, minä koitin turvautua teennäiseen epäluuloon, sillä tunsin tuon lapsiraukan kohtalon käyvän yhä enemmän sydämelleni. Kysellessäni vielä samana päivänä asiaa puutarhurin naapureilta esikaupungissa, sain tietää, että kaikki oli juuri niin kuin hän oli kertonut, ettei kukaan voinut sanoa mitään pahaa tuosta kiltistä tytöstä, että hän kohteli kaikkia nuoria miehiä kylmästi ja välinpitämättömästi ja ettei hän puutarhurin talossa ollut tehnyt muuta rikosta, kuin että oli ollut nuorempi ja kauniimpi kuin talon rouva.

"Mitä oli tehtävä? Portinvartijatar, joka oli aivan rakastunut suojattiinsa, olisi mielellään pitänyt hänet luonaan, koska lapsetkin olivat sangen ihastuneita häneen, eikä hänen miehellään ollut mitään muuta intohimoa kuin juoppous. Mutta minä pelkäsin itseni takia, jos joutuisin asumaan saman katon alle kuin hän, ja niin tein päätöksen, joka tuotti itsellenikin tuskaa, viedä hänet toiseen ääreen Parisia erään vanhan ja kunniallisen muotikauppiaan luo, jota luotettavalta taholta oli suositettu minulle kunnioitettavana rouvana. Siellä saisi hän oppia kaikenlaisia naistöitä, joita hän ei siihen saakka lainkaan tuntenut. Hänen tulevalta holhoojaltaan otin sitäpaitsi lupauksen, että häntä pidettäisiin ankarassa kurissa, mutta ei asetettaisi seisomaan myymäläpöydän taakse, sillä silloin voisi hän kauneutensa ja kokemattomuutensa takia joutua jonkun kevytmielisen tyhjäntoimittajan uhriksi.

"Kun ilmoitin hänelle tämän päätöksen, ei hän pienimmälläkään ilmeellään osoittanut, oliko se hänelle mieleinen tahi vastenmielinen. Yleensä oli hänen käytöksessään jonkunmoista unelmoivaa tahdottomuutta, joka vähitellen tukahdutti ensi katseella hänen herättämäänsä mielenkiintoa; näytti kuin olisi sielu vielä nukkunut tuossa kauniissa ruumiissa tahi ollut voimaton ilmaisemaan innokkaammin vaikutelmiaan. Siksipä jokseenkin kylmän mielialan vallitessa sielussani katselin, kuinka hän portinvartijattaren kanssa nousi vuokravaunuihin kelpo madame Larivièren luo mennäkseen ja toivoin todenteolla jutun loppuvan tähän ja vain muotikauppiaan kuukausilaskujen vast'edes muistuttavan minua hänen olemassaolostaan.

"Niin kului suunnilleen kolme viikkoa, ja minä vastustin menestyksellisesti kiusausta mennä häntä katsomaan ja tapaamaan. Viimein muistelin häntä jokseenkin rauhallisesti, melkeinpä kuin jotakin Horack Vernetin Smahlaa, ja ylistin viisauttani, jonka avulla olin niin pian päässyt tuosta arveluttavasta seikkailusta.

"Minä olin kuitenkin erehtynyt suuresti.

"Kun eräänä iltana mitään aavistamatta saavuin asuntooni, löysin pienen paperilippusen pöydältäni. Se oli huonosti kääritty kokoon ja osoite kirjoitettu suurilla, epätasaisilla kirjaimilla. Aavistin heti jotakin onnettomuutta! ja aivan oikein, se oli hänen käsialaansa eikä sisältänyt mitään muuta kuin tuskanhuudon: 'Noutakaa minut heti pois täältä — minä tukehdun täällä — minulta ei puutu mitään, mutta minä kuolen, jos minun täytyy jäädä tänne!…' Kaiken kaikkiaan viisi, kuusi riviä, mutta jokainen niistä mitä suurinta epätoivoa uhkuva.

"Huomannet aivan luonnolliseksi, että minä, lähettämättä kirjeellistä moralisaarnaa, heti ajoin madame Larivièren luo. Tuo kelpo nainen avasi itse minulle oven ja näytti sangen suuresti iloitsevan tulostani, vaikkakaan hänellä ei ollut aavistustakaan Kleopatran minulle lähettämästä kirjeestä. 'Aioin juuri tänään kirjoittaa teille', sanoi hän astuessani eteiseen ja kysellessäni hänen hoidokkaastaan. 'Näyttää kuin ei kaikki olisi aivan oikein tuon lapsi-raukan suhteen. Hän ei valita mitään, tekee mitä hänen käsketään tehdä, työskentelee, tosin avuttomasti mutta ahkerasti, ja riutuu päivä päivältä yhä enemmän, niin että on aivan sääli nähdä, kuinka laihaksi hän on tullut ja kuinka hänen silmänsä ovat kadottaneet kaiken loistonsa. Hän syö tuskin palastakaan koko päivänä, ja luulenpa, ettei hän öisin nuku neljääkään tuntia. Kun kysyn, puuttuuko häneltä mitään, pudistelee hän vain päätään. Työläisteni joukossa on joukko huimapäisiä ja iloisia grisettejä. Väliin kajahtelee koko sali heidän naurustaan, mutta Virginie — me nimitämme häntä siksi, koska hänen toinen nimensä kuuluu niin pakanalliselta — istuu heidän joukossaan suutansakaan avaamatta, vaikka hänen hampaansa kyllä olisivat katsomisen arvoiset. Tyttöni vakuuttavat, että hän on rakastunut. Kysyin häneltä kerran sitä seikkaa, mutta silloin katsoi hän minuun aivan samalla tavoin kuin olisi katsonut, jos olisin kysynyt häneltä, oliko hän tehnyt väärän sadan frangin setelin.

"Huomautin nyt, että häneltä kenties puuttui liikuntoa, mutta niin ei ollut asianlaita, sillä hän kävi joka ilta ulkona madamen kanssa, tämän käydessä asioillaan; luonnollisesti oli hän tällöin tiheästi hunnutettu. Myöskin oli hän ollut mukana eräällä maalle tehdyllä retkeilyllä, mutta hänessä ei siitä huolimatta oltu huomattu mitään muutosta.

"Pyysin saada nähdä hänet ja tapasinkin hänet suuressa työhuoneessa, jossa työ oli jo loppunut. Hän istui akkunan ääressä erään talossa asuvan vanhemman naisen seurassa. Nähdessään minut nousi hän ylös. Kun ojensin käteni hänelle ja kysyin, kuinka hän voi, vapisi hän ja vastasi vain päännyökäyksellä. Pyysin hänen noutamaan hattunsa ja sharlinsa ja sanoin tulleeni hakemaan hänet kävelylle. Nyt kiiruhti hän hätäisesti noutamaan päällysvaatteensa, syleili madamea ja seurasi sitten, yhäti punastellen, perässäni pitkin kaitoja portaita alas kadulle.

"Koitin nyt, hänen höyhenkevyesti pitäessään kiinni käsivarrestani, ystävällisin sanoin kysellä häneltä, oliko hänellä jotakin valittelemista osakseen saamastaan kohtelusta madame Larivièren talossa. Ei, häntä oli kohdeltu tavattoman hyvin. Kysyin sitten, ikävöikö hän takaisin syntymämaahansa ja halusiko hän, että lähettäisin hänet Alexandriaan. Kysymykseni kuullessaan pudisti hän kiivaasti päätään kyyneleiden välkkyessä hänen silmissään. Voinethan ajatella, millaiseksi tällöin tunsin mielialani. Ja kun lopuksi pyysin häntä vielä kerran palaamaan madame Larivièren taloon, jossa hän lopulta huomaisi kaiken kääntyvän parhain päin, pysähtyi hän äkkiä, hänen kasvonsa muuttuivat aivan värittömiksi, ja raskaasti hengittäen sanoi hän: 'Ennen voitte heti tappaa minut! Minä en voi enää kauempaa elää sillä tavoin!'

"Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Rauhoittaakseni häntä vein hänet erääseen maison garnie'hen, jota hoiti muuan kunnioitettava saksalainen pariskunta. 'Täällä saat nukkua tämän yön, Virginia', sanoin hänelle jäädessämme kahdenkesken tilaamaani pieneen, sievään huoneeseen. 'Aamulla tulen luoksesi, ja silloin voimme miettiä, mitä on tehtävä, sillä koska vastustat madamen luo palaamista, niin enhän voi sinua siihen pakoittaakaan. Hyvää yötä nyt, lapsiraukka!'

"Ojensin hänelle käteni ja aioin poistua, mutta nähdessäni hänen seisovan siinä edessäni, kasvoillaan avuttoman tuskan ilme, pälkähti päähäni ajatus, että pikainen, joskin katkeroittava selitys on tässä tapauksessa paras lääke. 'Lapseni', sanoin minä, 'minä näen liiankin selvästi, mistä tuskasi johtuu. Sinä rakastat minua etkä ole iloinen, ellen minä ole seurassasi. Mutta mitä seuraisikaan siitä! Minä en voi ottaa sinua puolisokseni, enkä tekisi sitä, vaikka olisin kiintynyt sinuun enemmänkin kuin mitä nyt olen. Ja minä pidän sinusta liian paljon voidakseni tehdä sinut onnettomaksi. Tämän sanon sinulle, vaikka se tuottaa tuskaa itsellenikin; mutta sinun täytyy saada tietää koko totuus voidaksesi menetellä sen mukaan. Sinun täytyy koittaa unhoittaa minut. Huomispäivä on oleva viimeinen päivä, jolloin tapaamme toisemme; näin olen velvollinen tekemään sinun itsesi ja isäsi muiston takia. Ole siis järkevä, lapseni, äläkä vaikeuta pyrkimystäni olla vain ystäväsi.'

"Suunnilleen niin puhuin hänelle ihmetellen samalla synkkää vaiteliaisuutta, jolla hän kuunteli sanojani. Niin, melkeinpä luulin erehtyneeni ja arvelin hänen sairautensa kenties johtuvan jostakin fysillisestä aiheesta. Suosittelin häntä siksi vielä kerran kunnon isäntäväelle ja läksin tieheni päättäen seuraavana aamuna tuoda mukanani jonkun etevän lääkärin häntä tutkimaan.

"Mutta siten en voinut poistaa huolestumistani enkä myöskään tuota vähitellen yhä houkuttelevammaksi muuttuvaa unelmaolentoa kohtaan tuntemiani tunteita. Vietin vaikean yön, sadat mahdottomat ehdotelmat pyörivät päässäni, ja kun nousin ylös myöhään aamulla, en ollut yhtään viisaampi kuin illallakaan levolle laskeutuessani.

"Olin juuri istuutunut aamiaispöytään, kun huoneeni ovi avautui ja kunnon maanmiehettäreni, edellämainitsemani maison garnie'n emäntä, syöksyi sisään kuolonkalpeana ja kertoi tuon kauhean uutisen, että nuori nainen, jonka eilen olin tuonut heidän luokseen, oli yöllä tehnyt itsemurhayrityksen. Kun hän aamulla ei ollut kuullut minkäänlaista ääntä hänen huoneestaan, oli hän mennyt hänen ovelleen ja kolkuttanut, koska asia tuntui hänestä epäilyttävältä. Kun useampiin kolkutuksiin ei kuulunut mitään vastausta, oli lukko murrettu auki. Silloin löydettiin hänet puolipukeissa makaavan sohvalla aivan veren tahraamana. Pienellä veitsellä oli hän lyönyt useampia haavoja vasemmalle puolelle rintaansa Hän oli vielä hengittänyt, vaikkakin hyvin heikosti, ja hänen silmänsä olivat suljetut. Rouvan mies oli heti juossut lääkäriä noutamaan, kun hän taas itse oli kiiruhtanut minun luokseni.

"En tarvinne kertoa sinulle, mitä tunsin rientäessäni tapahtumapaikalle. Tapasin siellä jo lääkärin tutkimassa haavoja, jotka hän selitti sangen vähäpätöisiksi, koska jaloimmat osat eivät olleet vahingoittuneet. Mutta verenvuoto olisi voinut päättyä kuolemalla, jos apu olisi tullut pari tuntia myöhemmin. Hänen vielä huoneessa ollessaan tuli tyttö hetkiseksi tuntoihinsa. Kun hän näki minut sänkynsä vieressä, tuli hänen katseeseensa liikuttava tuskan ja arkuuden ilme, aivan kuin olisi hän peljännyt saavansa moitteita. Mutta minä kuiskasin hänen korvaansa vain sydämestäni uhkuvia hyväilysanoja. Silloin hymyili hän ja sulki jälleen silmänsä.

"Oi kuinka kaunis hän oli!" — —

3.

Archibald vaikeni ja peitti käsillään kasvonsa. Myöskin hänen ystävänsä nojasi päätään käteensä. Niin istuivat he hetkisen kumpikin omalla puolellaan marmoripöytää eikä kumpikaan heistä halunnut enää tarkastella kuvan surullisia kasvonpiirteitä, jotka mykkinä ja tunteettomina olivat seuranneet keskustelun kulkua.

Viimein tempautui Archibald irti syvistä mietteistään, kulki huoneen poikki ja pysähtyi avoimelle balkonginovelle, josta kuunvalo ja yön viileys tunkeutui sisään leveänä, virkistävänä virtana. Ystävä seurasi häntä ja laski sydämellisesti kätensä hänen olalleen.

"Tällaista en voinut aavistaakaan", sanoi hän, "kun näin teidät yhdessä enkä tiennyt, kumpi teistä oli kadehdittavampi."

"Huumaus oli lyhyt, ja katumus on pitkä", vastasi Archibald synkkänä. "Mutta sydämeni tuntuu kuitenkin kevyemmältä kerrottuani sinulle tämän. Sinun täytyy myöntää, että minulla olisi pitänyt olla suunnatonta yli- ja melkeinpä epäinhimillistä sankaruutta voidakseni tuollaisen tapahtuman jälkeen tempautua irti ja vain ajatella omaa rauhaani, joka kyllä olisi voinut pelastua nopean eron kautta. Mutta eikö silloin hänen rauhansa olisi ollut mennyttä? En tiedä mitä saivarteleva morali olisi voinut määrätä tässä epätoivoisessa asemassa. Mutta mitäpä siitä, se tapahtui, minkä piti tapahtua.

"Sinä tapasit meidät juuri parhaaseen aikaan, jolloin minulla vielä oli voimaa — tahi heikkoutta? — sysätä syrjään kaikki tulevaisuusmietteet. Hän taas ei kertaakaan tuon suhteen kestäessä liene epäillyt, että se joskus loppuisi. Kun hän myöhemmin joskus näki minut miettiväisenä ja hajamielisenä, ei koskaan hänen päähänsä pälkähtänyt ajatus, että hän itse voisi olla syynä siihen. Silloin koitti hän aina olla kahta vertaa iloisempi ja hauskempi. Tosin ei hän voinut muuttua loruilevaksi ranskattareksi, ja kun joku kolmas oli saapuisalla, muuttui hän useimmiten unelmoivan totiseksi, aivan kuin olisin minä ollut poissa tahi kuulunut hänelle vain puoliksi. Mutta tuskin oli ovi sulkeutunut vieraan jälestä, kun koko hänen olentonsa elostui ja hän tuhansin tavoin koitti osoittaa minun olevan hänelle kaikki kaikessa tässä maailmassa. Oi, ystäväni, kuinka oikukas, kuinka kiittämätön, kuinka tyrannimainen onkaan ihmissydän! Voinetko uskoa, että hänen rajaton hellyytensä ei voinut poistaa tuota epämieluista tunnetta, joka alusta alkaen oli varoittanut minua hänestä? — että tuosta huumauksesta huolimatta joku kohta sisässäni jäi kylmäksi ja raittiiksi ja että ääni rinnassani lakkaamatta huusi minulle: hän ei ole sinulle enempää kuin kaunis orjatar sultanille, ja siksi tämä kaikki ennen tahi myöhemmin loppuukin, kuin joku 'Tuhannen ja Yhden Yön' tarina, kuin kangastus, joka loistaa hetkisen kadotakseen heti jälleen? Ja sitten mietin, kuinka minun pitäisi käyttäytyä tehdäkseni itseni hänelle tarpeettomaksi, vaikkakaan se ei voisi tapahtua muulla keinolla, kuin että hän oppisi vihaamaan minua.

"Voit arvata, kuinka tällainen särkyneisyys katkeroitti kaiken ilon. Minä tiesin meidän lopulta tulevan onnettomiksi, jos jatkaisimme yhdessä elämistä. Ja kuitenkin, kuinka voisin minä erota hänestä, joka näytti nykyisin elävän yksin ja ainoastaan minulle ja minua varten! Sitäpaitsi aloin minä juuri siihen aikaan omituisen levottomana ajatella Cecilian lapsellisia silmiä, jotka ennen niin vakavasti olivat katselleet nuorta vänrikkiä. Kirjoituspöydän salaisimmassa komerossa säilytin minä tuon nyt täysikasvuiseksi kehittyneen nuoren tytön valokuvaa, jonka äitini, kuten hyvin tiesin, salaisessa mutta varmassa tarkoituksessa oli lähettänyt minulle. Koska minä liiankin usein otin esille tuon valokuvan ja katselin sitä mitä vaihtelevimpien tunteiden vallitessa mielessäni, niin ei ollut lainkaan ihmeellistä, että Virginia, joksi minäkin kutsuin häntä, yllätti kerran minut tuollaisessa tilaisuudessa. Sanoin hänelle kuvan esittävän sisartani, etten haavoittaisi hänen sydäntään. Sana sisar saattoi hänet miettimään, ei siksi ettei hän olisi uskonut sanojani — minä olisin voinut sanoa kuun ukkoa veljekseni hänen epäilemättä sanojani todeksi — mutta ensi kerran tuli hän ajatelleeksi, että minä kuuluin myöskin muille kuin hänelle. Minun täytyi kertoa hänelle omaisistani. 'Miellyttäisinköhän minä äitiäsi?' vastasi hän vain. Sitten valitsi hän toisen keskusteluaiheen, aivan kuin joku vaisto olisi sanonut hänelle, ettei ole hyödyllistä muistuttaa minulle kodistani.

"Omituista kyllä muodostui tuo ilta viimeiseksi, jolloin olimme yhdessä. Seuraavana aamuna sain äidiltäni kirjeen, jossa hän mitä hartaimmin kehoitti minua saapumaan kotiin, jos tahtoisin vielä tavata isäni hengissä. Minä istuin juuri aamiaispöydässä, rakastettuni vastapäätä. Myöskin hän oli, omituista kyllä, saanut kirjeen, joka ensin saattoi hänet hämilleen, mutta sitten herätti hänen iloisuuttaan. Kun me kumpikin olimme lukeneet kirjeemme, katsoi hän minuun kiusoittavasti hymyillen. — 'Kas tässä', sanoi hän ojentaen minulle kirjeensä, 'on jotakin, jolle saat nauraa. Toivottavasti on sinun kirjeesi järkevämpi.' Minä nyökäytin hänelle syviin mietteisiin vaipuneena vaieten päätäni ja otin koneellisesti kirjeen hänen kädestään. Muuan nuori mies, joka oli merkinnyt kirjeen alle täyden nimensä, ilmaisi hänelle siinä intohimoisin, mutta ei kuitenkaan liioitelluin sanoin rakkautensa ja tarjosi hänelle heti kätensä. Hän tiesi kyllin hyvin Virginian suhteen minuun, mutta hän tiesi myöskin omat tarkoituksensa kunniallisemmiksi kuin minun, joka kaikissa tapauksissa ennemmin tai myöhemmin jättäisin hänet kurjuuteen ja häpeään. Hän oli tuntenut hänen isänsä ja valitteli sitä, että Virginia kokemattomuutensa takia oli eksynyt näin pitkälle. Jos hän nyt voisi pysähtyä tuolla kaltevalla tiellä ja ojentaa kätensä tosiystävälle, niin tulisi hänen vain vastata hänelle, jolloin hän pitäisi huolen kaikesta muusta.

"Virginia hymyili lapsen tavoin minun vaieten ja vakavana laskiessani kirjeen takaisin pöydälle. Hän luuli, että minä todellakin pelkäsin hänen suostuvan tuohon kosintaan, ja haihduttaakseen mielestäni tuollaiset arvelut esiintyi hän minua kohtaan mitä iloisimpana ja rakastettavimpana. Et voi aavistaa, ystäväni, millaisia tuskia kärsin tehdessäni hänen puoliksi lapsellisten, puoliksi hurmaavien hyväilyjensä kestäessä lujan päätöksen hiipiä vielä samana päivänä pois hänen läheisyydestään! Hän oli mielestäni nyt enemmän kuin koskaan ennen uhrauksien arvoinen, liikuttavampi kuin koskaan ennen horjumattomassa luottamuksessaan, ettemme koskaan eroaisi. Särjetyin sydämin irtaannuin viimein hänestä ja pakenin edellä mainitsemani maison garnie'n emännän luo, joka yhäti tunsi äidillistä rakkautta tuota tyttö-raukkaa kohtaan. Illalla siihen aikaan, jolloin tavallisesti palasin kotiin syömään päivällistä, piti hänen mennä Virginian luo ja ilmoittaa hänelle äitini kirjeen sisältö. Helpottaakseni hänen tehtäväänsä jätin hänelle tuon kirjeen, että Virginia omin silmin huomaisi ilmoituksen todeksi. Minun täytyi muka matkustaa yhtämittaa yöt ja päivät, en ollut voinut ottaa häntä mukaani ja olin tahtonut säästää sekä hänet että itseni eron aiheuttamista tuskista, mutta minä palaisin takaisin — niin pian kuin voisin. Poissa ollessani pitäisi hänen hoitaa itseänsä ja olla kiltti. Kirjoituspöytäni laatikkoon olin jättänyt sangen huomattavan rahamäärän, enkä kaikesta omaisuudestani ollut ottanut mukaani mitään muuta kuin Cecilian kuvan.

"Niin se tapahtui — ja mitäpä olisikaan enää lisäämistä? Sinä tiedät, miten täällä olivat asiat — isäni oli kuollut ennen paluutani, ja äitini, joka ei voinut ilman häntä elää, vaipui sairasvuoteelle, jota hän ei enää voinut jättää, vaan läksi vuoden kuluttua hänkin pois luotani. Hänen sairastaessaan en voinut palata jatkamaan parisilaiselämää, joka nyt tuntui minusta opiumin polttajan unelmalta, kaksinverroin kauheammalta, nähtyäni jälleen Cecilian ja huomattuani, että hän yksin voisi tehdä minut onnelliseksi.

"Kirjoitin saksalaiselle ystävättärelleni, hotellin emännälle, siihen aikaan, jolloin arvelin jättämieni rahojen kenties alkavan loppua, lähetin hänelle uuden maksumääräyksen hyljätyn tyttöraukan hyväksi ja pyysin tietoja hänestä salaamatta mitään silloisesta asemastani. Vasta kolmen viikon kuluttua sain vastauksen, että Virginia oli jonkun aikaa elänyt aivan erillään muusta maailmasta ja näyttänyt ulkonaisesti sangen rauhalliselta, mutta sitten yht'äkkiä kadonnut. Kaikki etsiskelyt ovat olleet tuloksettomia.

"Luin tuon vastauksen maalaiselämän yksinäisyydessä, jossa ei ollut ketään lieventämässä tuskiani ja sieluntaistelujani. — 'Hän on kuollut! Hänen kuolemansa on sinun aiheuttamasi!' syyttelin minä itseäni, ja mielikuvitukseni esitti minulle kauhukuvan toisensa jälkeen. Viimein luulin kuulevani jonkun äänen sanovan itselleni: 'Hän elää! Hän ei voi kuolla sinutta! Jonakin päivänä, sinun vähiten aavistaessasi sitä, esiintyy hän uudelleen ja turmelee elämäsi, samaten kuin sinä olet turmellut hänen onnensa!' — Sellaista oli elämäni päivin ja öin, viikkojen ja kuukausien kuluessa — sieluntuskia ja puolusteluja, että sallimus vain oli syynä kärsimyksiini — niin, sinä, ystäväni, vaikka olet runoilija ja tunnet koko joukon tärisyttäviä tragedioita, et voi tuntea kymmenettä osaakaan niistä sieluntuskista, jotka alinomaa vaivasivat minua.

"Mutta ne lieventyivät sitä mukaa kuin kuukaudet kuluivat eikä Parisista kuulunut mitään. Kun kokonainen vuosi ja äitini kuolemaa seurannut suruvuosi olivat kuluneet, keveni sydämeni kuin olisi kivi siltä pudonnut. Uskalsin jälleen nostaa silmäni ylös maasta, pilkistää sisään uuteen elämään ja ajatella kaiken vanhan jo sovitetuksi. Sain myöskin tällöin kylliksi rohkeutta pyytää Cecilian kättä. Luulin nyt kaiken vanhan voitetuksi ja hänen puhtaan läheisyytensä sekä hänen omistamisensa täydentävän syntini sovituksen. Mutta nyt tuntuu kuin olisin tehnyt uuden rikoksen uskaltaessani kosia häntä."

Hän vaikeni taaskin ja katseli kuun valaisemaa taivasta, joka näkyi puiden takaa. Oli mahdoton huomata, kuuliko hän niitä ystävällisiä ja osanottavaisia sanoja, jotka ystävä lausui häntä rauhoittaakseen. Yht'äkkiä keskeytti hän hänet nopealla kysymyksellä:

"Uskotko sallimukseen?"

"Ystävä hyvä", vastasi toinen, "minä olen vielä huonompi filosofi kuin runoilija. Ja mitäpä hyötyä sitäpaitsi olisi joko myönteisistä tahi kielteisistä todistuksista? Turhan järkeilemisen asemasta pitäisi sinun yksin ja ainoastaan ajatella, ettei sinulla nykyisin ole mitään korkeampaa velvollisuutta kuin tehdä Cecilia onnelliseksi ja poistaa hänen tieltään kaikki sellainen, joka aaveen tavoin voi kohota menneestä elämästäsi häntä häiritsemään. Ennen kaikkea täytyy sinun poistaa tuo kuva ja kätkeä se johonkin varmaan paikkaan, josta se ei enää koskaan ilmesty näkyviisi. Siitä syystä en minäkään voi ostaa sitä sinulta. Mutta ellei jotakin ostajaa löytyisi, niin iskisin minä sen ennen kappaleiksi, kuin antaisin sen tuolla tavoin kiduttaa itseäni."

"Olet oikeassa", sanoi Archibald kolkolla äänellä. "Se on poistettava, mutta vain varmoihin käsiin. Lyö se kappaleiksi, sanot sinä? Tuskinpa löytyisi ihmistä, joka rohkenisi kohottaa kättänsä tuohon tekoon. Sillä eikö sinustakin, ystäväni, tunnu kuin olisi silloin kysymyksessä elollisen olennon tappaminen? Joka tapauksessa — jos jossakin voisi upottaa sen syvään veteen — mutta ei, ei! Se olisi vielä kauheampaa! Tukahduttaa! hukuttaa!"

Hän oli astunut jälleen komeroon ja katseli tuskan ilme kasvoillaan tuota kuvaa. Ystävä pelkäsi liikutuksen synnyttävän hänessä jonkun oudon ja ikävän päähänpiston.

"Kas niin", sanoi hän, "se ei kelpaa, että sinä lakkaamatta katselet noita kasvoja ja mietit kaikkea joutavaa. Tule mukanani klubiin, tahi jos et tahdo ihmisten seuraa, niin menkäämme pienelle kävelylle Thiergarteniin ja sitten johonkin supé'lle. Sinä ajattelet asiaa paljon rauhallisemmin saatuasi pari lasia vanhaa, hyvää sherryä."