Ja nyt, kun hänet tunnettiin nimellä "Klondyken kuningas", kun hänellä oli kosolti muitakin kuninkaallisia arvonimiä, kuten "Eldoradon kuningas", "Bonanzan kuningas", "Metsäparoni" ja "Kultalan ruhtinas", puhumattakaan hänen parhaimmasta lisänimestään, joka oli "Taikinanjuurten isä", hän pelkäsi naisia enemmän kuin milloinkaan ennen. Innokkaammin kuin konsanaan koettivat he kietoa hänet pauloihinsa, ja päivä päivältä tulvaili paikkakunnalle uusia naisia. Joko hän istui päivällistä syöden kulta-asiamiehen talossa tai tarjosi heille tanssisalissa juotavaa tai suostui New Yorkin "Sun"-lehden naisreportterin haastateltavaksi, koettivat he kaikki kietoa häntä pauloihinsa.

Oli vain yksi poikkeus, ja se oli tanssijatar Freda, jolle hän oli antanut jauhoja. Tämä oli ainoa nainen, jonka seurassa hän viihtyi, sillä tämä oli ainoa, joka ei koettanut häntä kietoa. Ja kuitenkin oli kohtalo määrännyt, että juuri tämä nainen hänessä herätti entistä ankaramman pelon.

Tämä tapahtui syksyllä 1897. Hän oli paluumatkalla tavalliselta nopealta retkeltään, tarkastamassa Henderson-jokea, joka laski Yukoniin, oltuaan tällä kertaa aivan Stewartin yläpuolella. Tahi oli tullut yht'äkkiä, ja hänen täytyi kulkea seitsemänkymmentä mailia Yukonia alaspäin kehnossa Peterborough-kanootissa myötävirtaa ajelehtivien jäälohkareitten keskitse. Pysytellen lähellä rantajäätä, joka jo kesti, hän ennätti Klondyken suuhun parhaiksi näkemään, miten yksinäinen mies kiihoittuneena hyppeli rannalla ja osoitti veteen. Samassa hän näki turkkeihin puetun naisen ruumiin kasvot alaspäin vajoamassa jäälauttojen väliin. Kun kapea kuja avautui jäiden keskelle, oli vain muutaman silmänräpäyksen työ ohjata kanootti paikalle, tarttua naiseen ja vetää hänet varovaisesti kanootin viereen. Nainen oli Freda. Ja kaikki olisi käynyt hyvin, ellei tämä myöhemmin tultuaan tuntoihinsa, olisi katsonut häneen vihasta säihkyvin sinisilmin ja kysynyt: "Miksi teitte sen? Voi, miksi teitte sen?"

Tämä ahdisti hänen mieltään. Seuraavana yönä hän sen sijaan, että olisi heti vaipunut uneen, niinkuin tapansa oli, makasi valveilla ja näki yhä edessään nuo vihasta säihkyvät sinisilmät ja mietti noita sanoja. Ne olivat kuuluneet vilpittömiltä. Moite oli todellinen. Tyttö oli tarkoittanut juuri sitä, mitä oli sanonut. Ja yhä hän aprikoi.

Kun hän ensi kerran sen jälkeen tapasi Fredan, kääntyi tämä vihaisen ja halveksivan näköisenä poispäin. Kuitenkin hän tuli sitten pyytämään Päivänpaisteelta anteeksi ja kertoi jostakin miehestä, jonka takia hän oli menettänyt kaiken elämänhalunsa. Hän puhui suoraan, mutta sekavasti, ja Päivänpaiste sai hänen puheistaan selville vain sen, että tuo tapaus, mikä se sitten lienee ollutkin, oli sattunut jo vuosia takaperin. Niinikään sai hän selville, että Freda oli rakastanut tuota miestä.

Sellaista oli rakkaus. Se toi onnettomuutta mukanaan. Se oli peloittavampi kuin pakkanen tai nälkä. Naiset olivat hyvät olemassa, kauniit ja suloiset nähdä; mutta jos se, mitä sanottiin rakkaudeksi, sai heissä vallan, poltti se heidät luihin saakka ja teki heidät niin sekapäisiksi, ettei milloinkaan saattanut arvata, mihin he seuraavalla hetkellä ryhtyisivät. Tämä Freda oli komea naisolento, uhkea, kaunis ja älykäs; mutta rakkaus oli tullut ja katkeroittanut hänen elämänsä, pakottanut hänet lähtemään Klondykeen ja etsimään väkivaltaista kuolemaa niin innokkaasti, että hän rupesi vihaamaan miestä, joka pelasti hänen henkensä.

Tähän saakka Päivänpaiste oli välttänyt rakkauden kuten oli välttänyt isonrokonkin; mutta se oli yhtä tarttuvaa kuin rokkoja aiheutti vielä pahempia vaurioita. Se sai miehet ja naiset tekemään hirveitä ja mielettömiä tekoja. Se muistutti juoppohulluutta, mutta oli vain pahempi. Jos se saisi valtoihinsa hänet, Päivänpaisteen, hämmentäisi se hänetkin. Se oli hulluutta, ja päällepäätteeksi tarttuvaa. Puolisen tusinaa miestä oli rakastunut Fredaan. He kaikki halusivat mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta Freda taas oli rakastunut johonkin mieheen toisella puolella maailmaa eikä tahtonut olla missään tekemisissä heidän kanssaan.

Mutta Neito sittenkin herätti hänessä ankarimman pelon. Hänet löydettiin eräänä aamuna kuolleena majastaan. Hän oli ampunut luodin päähänsä eikä ollut jättänyt jälkeensä mitään viestiä eikä selitystä. Siitä puhuttiin paljon. Jotkut tiesivät, että Päivänpaiste oli syynä tähän tapaukseen. Neito oli surmannut itsensä hänen tähtensä. Kaikki tiesivät sen ja lausuivat sen julki. Sanomalehtien kirjeenvaihtajat kirjoittivat siitä, ja vielä kerran täyttyivät Yhdysvaltain sunnuntailisälehtien palstat mieltäkiihoittavilla kuvauksilla Päivänpaisteesta, "Klondyken kuninkaasta". Neito oli viettänyt hyvin vaatimatonta elämää, kertoivat kirjeenvaihtajat, ja se oli totta. Hän ei ollut milloinkaan käynyt Dawsonin tanssisalissa. Circle Citystä tultuaan hän oli ensin hankkinut elatuksensa vaatteiden pesulla. Sitten hän oli hankkinut ompelukoneen ja valmistanut miesten parkatakkeja, turkislakkeja ja hirvennahkakäsineitä. Sitten hän oli mennyt virkailijaksi ensimmäiseen Yukonin pankkiin. Tämä ja vielä muutakin tiedettiin, ja kaikki olivat yksimieliset siitä, että Päivänpaiste oli tahtomattaan syypää hänen ennenaikaiseen kuolemaansa.

Ja pahinta oli, että Päivänpaiste itsekin tiesi sen olevan totta. Aina oli hän muistava tuon viimeisen yön, jona oli nähnyt hänet. Hän ei silloin ollut ajatellut mitään sen johdosta; mutta kun hän ajatteli kulunutta elämäänsä, muistui hänen mieleensä jokainen pikkupiirre ja tapahtuma. Tämän surullisen tapauksen valossa hän ymmärsi kaiken — Neidon levollisuuden, hänen tyynen varmuutensa. Oli aivan kuin Neito olisi ratkaissut kaikki elämän kiduttavat kysymykset ja vaientanut ne, ja tuo taivaallinen lempeys kaikessa, mitä hän sanoi ja teki, oli ollut miltei äidillistä. Päivänpaiste muisti, miten hän oli katsonut häneen, miten hän oli nauranut, kun hän kertoi erehdyksestä, minkä Mickey Dolan oli tehnyt paaluttaessaan kappaleen Skookumrotkosta. Hänen naurunsa oli ollut iloista, ja kuitenkin oli siitä samalla puuttunut sen entinen voima. Ei niin, että Neito olisi ollut vakava ja alistuvainen. Päinvastoin oli hän näyttänyt ilmeisen tyytyväiseltä, ihmeen rauhalliselta. Hän oli pettänyt Päivänpaistetta, joka oli todenteolla hölmö. Hän oli tuona yönä ajatellut, että Neidon rakkaus häntä kohtaan oli sammunut, ja tämä ajatus oli tuottanut hänelle mielihyvää ja hän oli kuvitellut heidän vastaista ystävyyttään, jota rakkaus ei enää häiritsisi.

Päivänpaiste muisti, kuinka hän sitten seisoi lakki kädessä ovella ja sanoi hyvää yötä. Hänestä oli silloin tuntunut naurettavalta ja kiusalliselta, että Neito oli kumartunut ja suudellut hänen kättään. Hänestä oli tuntunut, että Neito piti häntä pilkkanaan, mutta nyt hän värisi muistaessaan sen ja tuntiessaan vielä kerran kädellään Neidon huulien kosketuksen. Neito oli sanonut hänelle jäähyväiset, ikuiset jäähyväiset, eikä hän ollut aavistanut sitä. Sillä hetkellä ja koko illan oli tyttö kylmäverisesti ja tarkoin punnittuaan, yhtä varmasti kuin hän, Päivänpaiste tiesi mitä teki, päättänyt kuolla. Jospa hän olisi vain tietänyt sen! Vaikk'ei tuo tarttuva tauti ollutkaan häneen itseensä kajonnut, olisi hän mennyt naimisiin Neidon kanssa, jos olisi vain hiukankaan aavistanut, mitä tällä oli mielessä. Ja kuitenkin hän tiesi, että Neidossa oli tuollaista jäykkäpolvista ylpeyttä, joka ei olisi sallinut hänen suostua avioliittoon, jota tarjottiin säälistä. Hän ei itse asiassa ollutkaan enää pelastettavissa. Rakkaudentauti oli iskenyt häneen kyntensä, ja hän oli alusta alkaen tuomittu sortumaan.

Neidon ainoa pelastumismahdollisuus olisi ollut se, että itäneenkin, Päivänpaisteeseen, olisi sama tauti tarttunut. Mutta se ei ollut tarttunut häneen. Jos hän olisi rakastunut, olisi hän todennäköisimmin rakastunut Fredaan tai johonkin toiseen naiseen. Hän tunsi Dartworthyn, joka oli paaluttanut itselleen kultarikkaan valtauksen Bonanzasta. Kaikki tiesivät, että vanhan Doolittlen tytär Bertha oli mielettömästi rakastunut häneen. Mutta ennen kaikkia muita naisia oli kapteeni Walthstonen, suuren Guggenhammerin liikkeen kaivostentuntijan vaimo sytyttänyt hänen rakkautensa ja vastannut siihen. Seurauksena oli kolme mielettömyyttä: Dartworthy myi kaivoksensa kymmenesosaan sen arvosta; naisraukka uhraa kunniansa ja pakenee hänen kanssaan avonaisessa veneessä Yukonia alas; ja kapteeni Walthstone, jonka on vallannut murhan ja hävityksen himo, ajaa heitä takaa toisessa avonaisessa veneessä. Tuo traagillinen kolmikko oli kulkenut alas Yukonia, ohi Forty Milen ja Circlen, ja sen takana oleva erämaa oli ollut murhenäytelmän todistajana. Oli totinen tosi, että rakkaus toi onnettomuutta ja hämmennystä miesten ja naisten elämään, kylvi hävitystä ja kuolemaa ympärilleen, pani ylösalaisin kaikki käsitteet oikeasta ja järkevästä, teki kelpo naisista avioliitonrikkojia tai itsemurhaajia sekä konnia ja murhamiehiä miehistä, jotka aina olivat olleet rehellisiä ja moitteettomia.

Ensi kerran elämässään Päivänpaiste menetti tarmonsa. Hän tunnusti suoraan itselleen pelkäävänsä pahasti. Naiset olivat hirveitä olentoja, ja rakkaudensiemen orasti erittäin vehmaasti heidän läheisyydessään. Ja he olivat niin häikäilemättömiä, niin pelottomia. Heitä ei peloittanut Neidon kohtalo. He koettivat viekoittelevammin kuin milloinkaan kietoa häntä pauloihinsa. Rikkauksittaankin, pelkkänä miehenä, joka juuri oli täyttänyt kolmekymmentä ja oli harvinaisen voimakas, hyvännäköinen ja hyväluontoinen, hän olisi tavallisen naisen silmissä ollut tavoittelemisen arvoinen. Mutta kun hänen luontaisiin avuihinsa liittyi hänen nimensä romanttinen sädekehä ja hänen suunnaton rikkautensa, niin jokainen naimaton nainen katsoi häneen ihastunein silmin, jopa moni naimisissaolevakin. Muut miehet olisivat siinä asemassa menettäneet järkensä; mutta tämän kaiken ainoa vaikutus häneen oli se, että hänen pelkonsa kasvoi. Seurauksena oli, että hän useimmiten vastasi kieltävästi sellaisten talojen kutsuihin, joissa hän saattoi tavata naisia, ja kävi vain poikamiesten luona Moosehornin ravintolassa, jonka yhteydessä ei ollut tanssisalia.

13

Talvi 1897 toi Dawsoniin kuusituhatta miestä, työt kaivoksissa vilkastuivat, ja solien takaa tuli sanoma, että satatuhatta lisää oli odotettavissa keväällä. Myöhään eräänä lyhyenä iltapäivänä, istuessaan pengermällä French Hillin ja Skookum Hillin välissä, Päivänpaiste näki taas entistä suurenmoisemman tulevaisuudenkuvan. Hänen allaan oli Eldoradon kultarikkain alue, ja Bonanza näkyi mailien laajuisena. Se oli aukea maisema, jossa kaikkialla huomasi hävityksen jälkiä. Mäiltä oli huippuihin saakka puut kaadettu, ja niiden paljailla rinteillä näkyi jälkiä kuopista, joita ei lumivaippakaan saanut peitetyksi. Hänen alapuolellaan oli joka suunnalla ihmisasumuksia. Mutta vähän ihmisiä oli näkyvissä. Savupeite kattoi laaksot ja muutti harmaan päivänvalon synkeäksi hämäräksi. Savu kohosi tuhansista lumessa olevista onkaloista, missä syvällä peruskalliossa, jäätyneessä mudassa ja sorassa miehet ryömivät ja kaapivat ja kaivoivat, ja yhä rakennettiin uusia nuotioita, joilla käytiin pakkasen jäädyttämää maata sulattamaan. Siellä täällä, missä uusia kuiluja ryhdyttiin kaivamaan, loimusivat nuotiotulet punertavina. Miehiä ryömi ulos koloista tai katosi niihin, tai ne nostivat käsivintturilla sulatetun soran maanpinnalle, missä se heti taas jäätyi. Keväthuuhdonnan jälkiä näkyi kaikkialla — huuhdontapatojen paaluja, huuhdontakouruja, isoja vesirattaita — kullankaivaja-armeijan kuormaston tähteitä.

"Tuo kaikki on pelkkää maamyyrän työtä", mutisi Päivänpaiste ääneen.

Hän katseli alastomia mäkiä ja sai selvän kuvan siitä suunnattomasta metsänhaaskauksesta, mikä oli tapahtunut. Täältä ylhäältä katsoen hän selvään näki heidän kuumeisen työnsä suunnattoman järjestyksenpuutteen. Se ei vastannut tarkoitustaan. Jokainen työskenteli itsekseen, ja seurauksena oli sekasorto. Tällä kultarikkaimmallakin kaivosalueella maksoi kahden dollarin kultamäärän kaivattaminen yhden dollarin, ja jokaisen dollarin ohella, minkä he kuumeentapaisilla, suunnittelemattomilla menettelytavoillaan saivat irti maasta, jäi toinen dollari toivottomasti sinne. Vuoden kuluttua olisi työ useimmissa valtauksissa lopetettu, eikä niistä saatu kultamäärä olisi yhtään suurempi kuin kultamäärä, joka oli jäänyt maahan.

Tarvittiin järjestelmällisyyttä, hän päätti; ja hänen nopea mielikuvituksensa näki jo Eldorado-joen suusta lähteisiin ja vuoren huipulta toiselle taitavan johdon käsissä. Höyryllä sulattamistakin, jolla ei vielä oltu kokeiltu, mutta joka oli tuleva käytäntöön, hän piti vain hätävarakeinona. Oli ryhdyttävä puristetulla ilmalla sulattamaan laakson sivuja ja pengermiä ja sitten joen pohjassa käytettävä kultaruoppaajaa, kuten hän oli kuullut Kaliforniassa tehtävän.

Siinä oli vielä oikea mahdollisuus suurtyöhön. Hän olikin juuri ihmetellyt, mistä syystä Guggenhammer ja suuret englantilaiset yhtiöt olivat lähettäneet paikalle kallispalkkaiset asiantuntijansa. Tämä oli heidän suunnitelmansa. Tämän vuoksi he olivat tarjoutuneet ostamaan valtauksia, joissa työt jo oli lopetettu, sekä huuhtelumutaa. He antoivat pienten kaivostenomistajain kaivaa valtauksistaan niin paljon kuin saivat irti, sillä miljoonia jäi vielä jäljelle.

Ja katsellessaan savuavaa helvettiä, missä ankara työ oli käynnissä, suunnitteli Päivänpaiste uuden pelinsä pääpiirteet, pelin, jossa Guggenhammer ja nuo muut saivat ottaa hänet huomioonsa. Mutta ilon ohella, jonka nämä uudet suunnitelmat tuottivat, hän tunsi väsymystä ja kyllästymistä. Pitkät napaseudulla vietetyt vuodet olivat kuluttaneet häntä, ja ulkomaailma houkutteli hänen uteliaisuuttaan — tuo avara maailma, josta hän oli kuullut muiden miesten kertovan, mutta jonka suhteen hän oli tietämätön kuin lapsi. Sielläkin pelattiin. Siellä oli avarampi pelipöytä, eikä mikään estänyt häntä miljoonineen käymästä sen ääreen ja ottamasta kortteja. Tänä iltapäivänä Skookum Hiilissä hän siis päätti pelata viimeiset parhaat korttinsa Klondykessa ja lähteä sitten Yhdysvaltoihin.

Se vei kuitenkin aikaa. Hän palkkasi luotettavia asiamiehiä seuraamaan suurten asiantuntijain jälkiä, ja missä nämä olivat alkaneet ostaa, osti hänkin hylättyjä valtauksia. Missä tahansa he tuumivat pilkkahinnasta ostaa kulta-alueen, oli hän ennättänyt heidän tielleen ja hankkinut itselleen valtauksen osia tai viekkaasti heidän valtaustensa joukkoon sijoitettuja valtauksia, jotka tekivät heidän suunnitelmansa mitättömiksi.

"Pelaan avonaista peliä voittaakseni — enkö ole oikeassa?" sanoi hän kerran kiihkeässä neuvottelussa.

Seurauksena oli otteluita, aselepoja, sovitteluita, voittoja ja tappioita. Vuonna 1898 oli Klondykessa kuusikymmentätuhatta miestä, ja kaikkien heidän omaisuuteensa ja asioihinsa vaikuttivat Päivänpaisteen käymät taistelut. Ja yhä enemmän ja enemmän kasvoi Päivänpaisteen halu suuriin yrityksiin. Olihan hän jo ollut käsikähmässä suuren Guggenhammerin liikkeen kanssa ja voittanut, ylpeästi voittanut. Mutta hänen uhkarohkein yrityksensä oli ehkä kuitenkin Ophir, joka parhaiten vastasi hirvilaitumen nimeä ja jonka huuhtelusoran alhaisen kultamäärän korvasi vain alueen laajuus. Seitsemän valtauksen omistaminen sen keskuksessa saattoi Päivänpaisteen sen valtiaaksi, eivätkä he voineet sopia kauppaehdoista. Guggenhammerin asiantuntijat arvelivat, että yritys kävi yli Päivänpaisteen voimien, ja kun he esittivät hänelle loppuvaatimuksensa, suostui hän siihen ja osti heiltä loput alueesta.

Suunnitelma oli hänen omansa, mutta hän kutsui Yhdysvalloista taitavia insinöörejä panemaan sitä täytäntöön. Rinkabillyn vedenjakajalle kahdeksankymmenen mailin päähän hän rakensi vesisäiliön, ja kahdeksankymmenen mailin pituinen suuri puinen vesijohto kuljetti veden seudun poikki Ophiriin. Vesisäiliön ja -johdon kustannusarvio oli kolme miljoonaa, mutta ne tulivat maksamaan lähes neljä. Hän ei pysähtynyt tähänkään. Hän hankki sähkölaitoksia, ja hänen työmiehensä saivat tehdä työtä kirkkaassa sähkövalossa. Toiset "taikinanjuuret", vanhan ajan miehet, joiden rohkeimmatkin unelmat olivat täyttyneet yli odotuksen, pudistivat synkästi päätään, varoittivat häntä häviöstä ja kielsivät häntä ryhtymästä niin uhkarohkeaan yritykseen. Mutta Päivänpaiste nauroi ja myi jäljellä olevat maapalstansa. Hän myi oikeaan aikaan, kun kultakuume oli kiihkeimmillään. Kun hän ennusti vanhoille ystävilleen Moosehornin ravintolassa, ettei neljän vuoden kuluttua Dawsonissa saisi maapalstoja rahallakaan ja että majoja revittäisiin polttopuiksi, he nauroivat hänelle ja vakuuttivat, että pääsuoni löytyisi jo ennen tätä aikaa. Mutta hän jatkoi aloittamaansa suuntaan ja myi yhtä hyvästä hinnasta sahansa, kun ei enää tarvinnut hirsiä. Niinikään hän myi hajallaan olevat maapalstansa eri alueilla ja kenenkään varoituksista huolimatta rakensi vesijohtonsa valmiiksi, rakensi ruoppaajansa, tuotti Yhdysvalloista koneita ja ryhtyi heti kaivamaan kultaa Ophirista. Ja hän, joka neljä vuotta takaperin oli Indian-joelta päin kulkenut vedenjakajan poikki ja vaeltanut hiljaisessa erämaassa, intiaanitapaan itse eläen hirvenlihalla, kuuli nyt käheä-äänisten vihellysten kutsuvan satoja työmiehiä työhön ja näki heidän ahertavan sähkölamppujen valkeassa, häikäisevässä valossa.

Mutta tämän tehtyään hän oli lähtövalmis. Ja kun hän ilmoitti aikovansa myydä Ophirin, kilpaili Guggenhammer englantilaisen yhtiön ja uuden ranskalaisen yhtiön kera siitä, kuka saattoi tarjota enimmän. Guggenhammer tarjosi enimmän, ja hinta oli niin hyvä, että Päivänpaisteelle jäi miljoona puhdasta voittoa. Huhuiltiin, että hänen omaisuutensa nousi kahden-kolmenkymmenen miljoonan paikkeille. Mutta hän yksin tiesi, kuinka suuri se oli, tiesi, että hän viimeisen valtauksen myytyään oli kaiken kaikkiaan vähän päälle yhdentoista miljoonan omistaja.

Hänen lähtöjuhlansa oli merkkitapaus Yukonin historiassa kuten hänen muutkin tekonsa. Koko Yukon oli hänen vieraanaan, ja Dawson oli juhlan keskipiste. Tänä viimeisenä yönä ei kelvannut kenenkään muun kultahiekka kuin hänen. Juomat eivät olleet kaupan. Joka kapakka oli auki, ja väsyneillä viinureilla oli apuna lisäväkeä eikä juomista ollut puutetta. Muuan mies, joka kieltäytyi nauttimasta hänen vieraanvaraisuuttaan ja tahtoi maksaa puolestaan, sai tusinan miehiä kimppuunsa. Viimeiset uudet tulokkaat nousivat puolustamaan Päivänpaisteen nimeä moista solvausta vastaan. Ja kaiken tämän keskellä liikkui Päivänpaiste intiaanisaappaissaan, hurjapäinen Päivänpaiste, mieli tulvillaan hyväntahtoisuutta ja toveruutta, ulvoen kuin urossusi ja vaatien, että yö tunnustettaisiin hänen omakseen, painaen miesten käsivarsia tarjoilupöytään, suorittaen voimannäytteitä. Hänen pronssinkarvaiset kasvonsa punoittivat juomisesta, hänen mustat silmänsä välähtelivät, hänellä oli päällystakki ja villahuopalakki, hänen korvaläpsänsä riippuivat, hänen kalvosimilla varustetut käsineensä heiluivat hartioiden yli ristiin kulkevista hihnoista. Mutta tällä kertaa hän ei pannut koko omaisuuttaan peliin kuten kerran ennen; hän käytteli rahojaan vain mikäli häntä huvitti juottaa muita.

Tämä juhlayö saattoi varjoon kaiken, mitä Dawsonissa oli milloinkaan nähty. Päivänpaiste halusi tehdä sen ikimuistettavaksi ja hän onnistuikin siinä. Suurin osa Dawsonin väkeä joi itsensä juovuksiin tänä yönä. Sää oli syksyinen, ja vaikkei Yukon ollut vielä jäätynyt, osoitti lämpömittari kahtakymmentäviittä astetta nollapisteen alapuolella ja laski yhä. Sen vuoksi oli tarpeenvaatimaa panna liikkeelle hengenpelastusjoukkueita, jotka kulkivat vahdissa kaduilla ja hakivat lumeen kaatuneita juopuneita miehiä, joille tunnin uni lumessa olisi käynyt turmiolliseksi.

Päivänpaiste, joka mielijohdettaan noudattaakseen oli juottanut sadoittain ja tuhansittain miehiä juovuksiin, pani alkuun hengenpelastustoiminnan. Hän tahtoi, että Dawson tänä yönä juhli, mutta hän ei hurjimmallakaan päällä ollessaan ollut koskaan ajattelematon eikä kevytmielinen ja hän piti huolen siitä, ettei sattunut mitään onnettomuutta. Ja kuten entisaikojenkin öinä antoi hän määräyksen, ettei saanut riidellä eikä tapella, ja lupasi itse rangaista rauhanhäiritsijöitä. Mutta hänen ei tarvinnut ruveta ketään rankaisemaan. Sadat uskolliset opetuslapset pitivät huolen siitä, että riidanrakentajaa kieriteltiin lumessa ja hänet heitettiin vuoteeseen.

Kun suuressa maailmassa mahtavat teollisuuspäälliköt kuolevat, pysähtyvät kaikki pyörät minuutiksi heidän johtamissaan tehtaissa. Mutta Klondyken iloinen suru päällikkönsä lähdön johdosta oli niin suuri, etteivät kahteenkymmeneenneljään tuntiin mitkään pyörät liikkuneet. Suuressa Ophirissakin tuhansine työmiehineen oli työ seisahduksissa. Seuraavana päivänä ei kukaan kyennyt tai saanut mennä työhön.

Seuraavana aamuna, päivän koittaessa, sanoi Dawson jäähyväiset. Tuhatlukuisella joukolla, joka seisoi rannalla, oli käsineet käsissä ja korvalaput oli vedetty tiukasti korville. Oli kolmekymmentä astetta nollapisteen alapuolella, ja Yukonissa ajelehti jäälohkareita. "Seattlen" kannelta huusi Päivänpaiste jäähyväisensä. Kun köydet oli irroitettu ja höyrylaiva eteni rannasta, näkivät lähinnä seisovat Päivänpaisteen silmien kostuvan. Olihan tämä tavallaan hänelle lähtö synnyinmaasta, ankaralta napaseudulta, ainoasta maasta, minkä hän todella oli tuntenut. Hän kiskaisi lakin päästään ja heilutti sitä.

"Hyvästi!" huusi hän. "Hyvästi!"

JÄLKIMMÄINEN OSA

1

Päivänpaisteen tulo San Franciscoon ei herättänyt lainkaan huomiota. Ei ollut unohdettu vain häntä, vaan vieläpä hänen kerallaan koko Klondykekin. Muut asiat kiinnittivät ihmisten mieliä, ja Alaskan tapahtumat samoinkuin sota Espanjaa vastaan kuuluivat jo menneisyyteen. Paljon oli tapahtunut sen jälkeen. Huomiotaherättäviä tapahtumia sattui joka päivä, eikä sanomalehtien tarvinnut tekemällä tehdä uutisia. Oli kuitenkin tavallaan virkistävää liikkua näin tuntemattomana. Hän oli ollut suurmies pohjan perillä. Nämä uudet olot olivat sikäläisiä paljon suurenmoisemmat. Se näkyi siitäkin, ettei välitetty yhdentoista miljoonan miehestä, vaikkapa hänellä oli sellainen elämäntyö takanaan kuin Päivänpaisteella oli.

Hän asettui asumaan St. Francis-hotelliin. Aloitteleva reportteri haastatteli häntä sivumennen ja antoi hänelle hyviä neuvoja. Päivänpaiste naurahti itsekseen, alkoi tarkata ympäristöään ja opetella hänelle uutta elämää ja asiain järjestystä. Hän oli hyvin kömpelö ja itsetietoinen. Yhdentoista miljoonan omaisuus jäykisti hänen niskaansa luontaisen itseluottamuksen lisäksi. Mikään ei hämmästyttänyt häntä, hän ei ihmetellyt uuden ympäristön loistoa, sivistystä eikä suurpiirteisyyttä. Tämä oli vain toisenlaista erämaata, siinä kaikki. Hänen oli opittava tuntemaan sen tiet, tienmerkit, polut ja hyvät lähdepaikat sekä pahat taipaleet ja vaaralliset virrankurimot. Tavalliseen tapaansa hän pelkäsi naisia. Viimeisten kokemustensa johdosta hän oli vielä niin peloissaan, ettei päästänyt lähelleen noita häikäisevän komeita olentoja, jotka hän miljooniensa vuoksi olisi voinut saada omakseen. He loivat häneen kaihoisia katseita, mutta hän salasi niin hyvin arkuutensa, että liikkui näennäisesti rohkeana heidän parissaan. Eikä vain hänen rikkautensa saattanut häntä heidän silmissään viehättäväksi. Hänessä oli erityisen paljon miehekkyyttä ja hän oli epätavallinen mies. Vielä nuori, vain 36-vuotias, huomattavan kaunispiirteinen, erinomaisen voimakas, elinvoimaa uhkuva. Katukivetykseen tottumattoman erämiehen joustava käynti ja tummat silmät, jotka olivat tottuneet erämaan laajoihin näköaloihin eivätkä vielä olleet väsyneet kuin ahtaissa sokkeloissa liikkuneen kaupunkilaisen, saivat monen naisen uteliaasti ja veikeästi katsahtamaan häneen. Hän näki sen, ymmärsi ja naurahti itsekseen ja katsoi naisia kasvoihin samoin kuin oli säikkymättä katsellut muutakin vaaraa, kylmäverisesti, vaikkakin hänen täytyi terästää tahtoaan enemmän kuin nälän, pakkasen ja tulvan uhatessa.

Hän oli tullut Yhdysvaltoihin kamppaillakseen miehiä vastaan eikä pitämään peliä naisten kanssa. Miehiä hän ei vielä ollut oppinut tuntemaan. Miehet olivat hänestä velttoruumiisia; mutta hän aavisti heidän olevan liikeasioissa kovia, perin pehmeästä pinnastaan huolimatta. Hänen mielestään heissä oli jotakin kissamaista. Hän tapasi heitä klubeissa ja aprikoi, kuinka todellista heidän osoittamansa ystävyys oli ja kuinka pian he paljastaisivat kyntensä ja repisivät ja raapisivat. "Sepä juuri on pulma", tuumi hän, "mitä he tekevät, kun leikki on lopussa." Hän tunsi syyttä suotta epäilevänsä heitä. "He ovat pirujaan täynnä", oli hänen salainen arvostelunsa; ja muutamat sanat, joita hänen toverinsa silloin tällöin tulivat lausuneiksi, tukivat hänen ajatustaan. Muuten heistä säteili miehekkyyttä ja rehtiyttä. He saattoivat repiä ja raapia taistelussa — mikä olikaan sen luonnollisempaa; mutta hän tunsi kuitenkin, että he repisivät ja raapisivat sääntöjä noudattaen. Tällainen oli hänen heistä saamansa käsitys. Ikävä vain, että heidän joukossaan oli jokin määrä roistojakin.

Hän vietti San Franciscossa muutamia kuukausia, joiden kuluessa hän tutki peliä ja sen sääntöjä ja valmistautui ottamaan siihen osaa. Hän otti yksityisopetusta englannin kielessä ja hänen onnistui poistaa puheestaan pahimmat virheellisyydet, vaikka hän mielenkuohun hetkinä olikin taipuvainen käyttämään Klondyken seutujen voimasanoja. Hän oppi syömään ja pukeutumaan ja ylimalkaan käyttäytymään sivistyneiden ihmisten tapaan; mutta kaikesta huolimatta hän pysyi omana itsenään; hän ei ollut liian nöyrä eikä liian varovainen, eikä hän milloinkaan epäröinyt siekailematta rikkoa jotakin sovinnaisuussääntöä, joka oli hänen tiellään, jos kiusaus oli kyllin suuri. Hän ei, kuten useimmat syrjäseuduilta tulleet pohatat, tuntenut kunnioitusta kaikkia sivistyneisyyden epäjumalia kohtaan. Hän oli nähnyt ennenkin jumalankuvia ja tiesi niiden arvon.

Kyllästyneenä olemaan vain katselijana läksi hän Nevadaan, jossa oli löydetty lupaava kultakaivos — "vain hieman jaloitellakseen" kuten hänen sanansa kuuluivat. Hän viipyi Tonopahin arvopaperipörssissä kymmenen päivää, pistäen lopulta taskuunsa sievoisen, puolen miljoonan voiton. Se jälkeen hän huuliaan maiskuttaen palasi San Franciscoon ja St. Francis-hotelliin. Alku ennusti hyvää, ja hänen pelihimonsa kiihtyi.

Ja vielä kerran kirjoittivat sanomalehdet hänestä huomiota herättäviä uutisia. Nimi Päivänpaiste painettiin taas lihavilla kirjasimilla. Haastattelijat hyörivät hänen ympärillään. Aikakauslehtien ja sanomalehtien vanhat vuosikerrat tarkastettiin, ja romanttinen ja historiallinen Elam Harnish, "Pohjanperän seikkailija", "Klondyken kuningas" ja "Taikinanjuurten isä", pääsi paahdetun leivän ja aamiaisruoan kera miljoonien kotien aamiaispöydälle. Jo ennenkuin hänen omasta mielestään hänen aikansa oli tullutkaan, täytyi hänen käydä leikkiin käsiksi. Rahamiehet ja keinottelijat ja kaikki liike-elämän meren hylyt työntyivät hänen yhdentoista miljoonansa kallioita vastaan. Itsepuolustukseksi oli hänen ollut pakko turvautua julkisiin virastoihin. Hän oli antanut heille tietoja itsestään, ja nyt he jakoivat hänelle kortteja, tahtoipa hän tai ei, ja julistivat hänen olevan pelissä mukana. Hyvä, pelata hän tahtoikin; hän vielä näyttää heille — huolimatta ylpeistä ennustuksista, kuinka hän pian muka törmää karille, ja huolimatta kuvauksista hänen hurjasta ja nyreästä ulkonäöstään ja siitä kömpelöstä ja moukkamaisesta tavasta, millä hän muka tuli peliään hoitamaan.

Hän ryhtyi ensin pikkuyrityksiin, "aikansa ratoksi", kuten hän selitti Holdsworthylle, ystävälleen Alta-Pacific-klubissa. Päivänpaiste oli klubin jäsen, Holdsworthy oli ehdottanut hänet jäseneksi. Ja hyvä olikin, että Päivänpaiste aluksi hoiti peliään varovaisesti, sillä hän huomasi pian hämmästyksekseen, miten paljon huijareita — "Ammattihuijareita", kuten hän heitä nimitti — parveili hänen ympärillään. Hän näki helposti mitä he olivat miehiään, jopa häntä kummastutti, että niin suurelle joukolle riitti saalista, mistä elää. Heidän veijarimaisuutensa ja epäilyttävyytensä oli niin läpinäkyvää, ettei hän käsittänyt, kuinka kukaan antoi heidän puijata itseään.

Ja sitten hän huomasi, että oli eroa huijareilla ja huijareilla. Holdsworthy kohteli häntä enemmän veljenään kuin pelkkänä klubituttavana. Holdsworthy piti hänestä huolta, neuvoi häntä ja esitteli hänet sikäläisen liikemaailman mahtimiehille. Hänen perheensä asui viehättävässä kesäasunnossa lähellä Menlo-puistoa, ja siellä Päivänpaiste vietti muutamia lauantai- ja sunnuntaipäiviä ja näki hienoa ja herttaista kotielämää, jollaisesta hän ei milloinkaan ollut uneksinutkaan. Holdsworthy oli innokas kukkien viljelijä ja miltei hulluuteen saakka innostunut siipikarjan hoitoon, ja nämä intohimot olivat ainaisena ilonlähteenä Päivänpaisteelle, joka laski niistä hyväntahtoista pilaa. Sellainen rakastettava tahdonheikkous todisti miehen terveyttä ja teki hänet Päivänpaisteelle rakkaammaksi. Hän oli Päivänpaisteen mielestä hyväonninen, kyvykäs liikemies vailla suurta kunnianhimoa — mies, joka niin helposti tyytyi pieniin pelipanoksiin, ettei milloinkaan yrittänytkään koettaa onneaan suuressa pelissä.

Kerran hänen käydessään sai Holdsworthy hänet tekemään hyvän kaupan, hyvän pikkukaupan, ostamaan Glen Ellenin tiilitehtaan. Päivänpaiste kuunteli tarkasti toisen selityksiä asemasta. Se oli varsin edullinen kauppa, ja Päivänpaisteen ainoa vastaväite oli, että se oli liian pieni yritys eikä kuulunut hänen alaansa; ja hän ryhtyi siihen vain ystävyydestä, kun Holdsworthy oli selittänyt sijoittaneensa hiukan rahoja ja olevansa pakotettu tekemään uhrauksia toisaalla voidakseen kehittää sitä. Päivänpaiste suoritti kauppasumman viisikymmentätuhatta dollaria, ja selitti nauraen jälkeenpäin: "Tein kyllä tyhmyyden, mutta ei Holdsworthy minua siihen puijannut. Tein sen hänen kyyhkystensä ja marjapensaittensa vuoksi."

Se oli kuitenkin hyvä opetus, sillä hän oppi, että liikemaailmassa oli vähän rehellisyyttä ja ettei tavallinen kestiystäväkään merkinnyt mitään arvottoman tiilitehtaan ja viidenkymmenentuhannen dollarin käteisen rinnalla. Mutta hän teki sen johtopäätöksen, että kaikenkarvaiset huijarit olivat pinnalla. Syvällä, arveli hän, oli rehellinen ja vakava liikemaailma. Noiden suurten teollisuusjohtajain ja pohattain kanssa saattoi olla liikeasioissa, päätteli hän. Heidän suurten kauppojensa ja yritystensä luonteesta johtui, että heidän täytyi pelata rehellisesti. Siinä eivät soveltuneet pikkuhuijarien juonet ja vehkeet. Ei ollut kummeksittavaa, että vähäpätöiset miehet paransivat kultakaivoksia haulipyssyllä ja möivät arvottomia tiilitehtaita ystävilleen, mutta suuressa liikemaailmassa eivät sellaiset menettelytavat pitkälle auttaneet. Siellä miehet vaikuttivat maan kehitykseen, perustivat rautateitä, avasivat kaivoksia, tekivät sen suuret luonnolliset tulolähteet hyötyätuottaviksi. Heidän pelinsä täytyi pakostakin olla rehellistä ja vakavaa. "He eivät voi käyttää pelipetturien menettelytapoja", kuului hänen loppupäätelmänsä.

Tästä johtui, että hän päätti jättää Holdsworthyn kaltaiset vähäpätöiset miehet omaan oloonsa; ja vaikka hän seurusteli tuttavallisesti heidän kanssaan, ei hän huolinut ketään läheiseksi ystäväkseen. Hän piti siitä huolimatta vähäpätöisistä miehistä, Alta-Pacificin miehistä. Hän ei vain yksinkertaisesti huolinut heistä tovereikseen siinä suuressa pelissä, jota aikoi pelata. Hän ei vielä tietänyt minkälaista tämä suuri peli olikaan. Hän odotti sopivaa tilaisuutta. Ja odottaessaan hän yritteli yhtä ja toista pientä ja piti silmänsä auki suurelle mahdollisuudelle, kun se kerran ilmestyisi.

Ja sitten hän kohtasi John Dowsettin, suuren John Dowsettin. Se tapahtui sattumalta. Sitä ei voinut epäillä. Kuten Päivänpaiste itse tiesi, oli pelkkä sattuma, että hän Los Angelesista lähtiessään poikkesi Santa Catalinan saarelle, sen sijaan että olisi palannut suoraan San Franciscoon niinkuin oli suunnitellut. Siellä hän tapasi John Dowsettin, joka oli jäänyt muutamaksi päiväksi lepäämään kesken kiireellistä matkaansa lännessä. Dowsett oli luonnollisesti kuullut puhuttavan kuuluisasta "Klondyken kuninkaasta" ja hänen huhutuista kolmestakymmenestämiljoonastaan, ja kun he tutustuivat toisiinsa, herätti Päivänpaiste varmaankin hänessä mielenkiintoa. Jo tällöin lienee hänen aivoissaan herännyt muuan ajatus. Mutta hän ei lausunut sitä julki, vaan kypsytti sitä huolellisesti. Hän siis puhui yleisistä asioista ja koetti parhaansa mukaan miellyttää Päivänpaistetta ja voittaa hänen ystävyytensä.

Hän oli ensimmäinen mahtimies, jonka kanssa Päivänpaiste oli seurustellut, ja viimeksimainittu oli hurmaantunut ja ihastunut. Uusi tuttava oli niin ystävällinen ja miellyttävä, niin nerokkaan alentuvainen, että Päivänpaisteen oli vaikea uskoa, että hänellä oli edessään itse John Dowsett, useiden pankkiyhtymien esimies, vakuutuskeinottelija, Standard Oilin johtomiesten liittolainen ja Guggenhammerin liittolainen. Eikä hän tuntunut olevan halukas väittämään perättömäksi mainettaan eikä toimintatapaansa.

Ulkonäöltään hän vastasi sitä kuvaa, minkä Päivänpaiste kuulemansa perustuksella oli hänestä saanut. Hänen kuudestakymmenestä ikävuodestaan ja lumivalkeasta tukastaan huolimatta oli hänen kädenpuristuksensa lujan sydämellinen eikä hänessä näkynyt mitään merkkejä vanhuuden heikkoudesta. Hän käveli reippaasti ja nopeasti, hänen liikkeensä olivat varmoja ja täsmällisiä. Hänen ihonsa oli terveen punakka, ja hänen ohuet, tiukasti yhteen puristetut huulensa osasivat vetäytyä hymyyn, kun hän kuuli jonkun sukkeluuden. Hänellä oli rehelliset, hyvin vaaleat sinisilmät; ne katsoivat kanssaihmiseen ystävällisesti ja suoraan tuuheiden, harmaiden kulmakarvojen alta. Hänen järkensä toimi täsmällisesti ja järjestelmällisesti ja oli Päivänpaisteenkin mielestä pettämätön kuin terässakset. Hän oli mies, joka tiesi ja joka ei milloinkaan verhonnut tietoaan tunteen tai mielenliikutuksen narrinkoruihin. Oli ilmeistä, että hän oli oppinut käskemään, ja jokainen sana ja ilme kertoi vallasta. Tähän tuli lisäksi hänen hyvänsuopaisuutensa ja tahdikkuutensa, ja Päivänpaiste saattoi helposti havaita ne tuntomerkit, jotka erottivat hänet Holdsworthyn kaltaisista vähäpätöisistä miehistä. Päivänpaiste tunsi hänen elämäntarinansa, vanhan amerikkalaisen suvun, josta hän polveutui, hänen omat sankarityönsä sodassa. Hänen esi-isiään olivat John Dowsett, joka oli tunnetun pankkiiriliikkeen perustaja, vuoden 1812 sodan amiraali Dowsett, vapaussodan kenraali Dowsett ja ensimmäinen Dowsett, jolla oli entisaikaan ollut maita ja orjia Uudessa Englannissa.

"Hän on varmasti rehti mies", sanoi hän myöhemmin eräälle klubituttavalleen Alta-Pacificin tupakkahuoneessa. "Sanonpa teille, Gallon, että hän oli minulle todellinen yllätys. Tiesin, että mahtimiehet ovat sellaisia, mutta minun täytyi nähdä hänet, ennenkuin todella sen tiesin. Hän on niitä, jotka saavat aikaan jotakin. Sen näkee koko hänen olennostaan. Hänen kaltaisiaan on yksi tuhannessa. Hän ei pelkää minkäänlaista peliä, ja saatte olla varma siitä, että hänessä on miestä peliään hoitamaan. Lyönpä vetoa, ettei kuuden miljoonan häviö tai voitto saa häntä silmääkään räpäyttämään."

Gallon puhalsi savun sikaristaan ja katsoi ylistyspuheen päätyttyä uteliaasti kumppaniinsa; mutta Päivänpaisteelta, joka tilasi coctailin, jäi tämä utelias silmäys huomaamatta.

"Otaksun, että olette jossakin hänen liikeyrityksessään osakkaana", huomautti Gallon.

"Ei sinnepäinkään. — Tämä on ystävyyttä. Aion juuri sanoa, että olen päässyt selville, kuinka nuo mahtimiehet saavat suuria aikaan. Niin, minulla oli hänestä sellainen tunne, että hän tiesi kaiken, ja minä oikein häpesin itseäni."

"Luulen, että voisin antaa hänelle hyviä neuvoja, jos olisi ajettava koiravaljakkoa", huomautti Päivänpaiste mieterikkaan vaitiolon jälkeen. "Ja minä kyllä myönnän, että voisin antaa hänelle yhden ja toisen osviitan pokeripelissä ja kullankaivuussa ja ehkä myös kanootin melomisessa. Ja ehkäpä minulla olisi suuremmat mahdollisuudet perehtyä siihen peliin, jota hän on koko ikänsä pelannut, kuin hänellä olisi perehtyä siihen peliin, jota minä pelasin pohjan perillä."

2

Vähän sen jälkeen Päivänpaiste läksi New Yorkiin. John Dowsettin kirje oli aiheuttanut matkan — tavallinen pieni koneella kirjoitettu, muutamia rivejä sisältävä kirje. Mutta Päivänpaiste oli vavahtanut sen lukiessaan. Hän muisti, miten hän kerran ennenkin, ollessaan viisitoistavuotias poikanen, oli vavahtanut, kun pelaaja Tom Galsworthy oli neljännen miehen puuttuessa sanonut hänelle: "Tule pelaamaan, poika." Nytkin hän vavahti. Nuo kuivat koneella kirjoitetut lauseet näyttivät hyvin salaperäisiltä. "Meidän herra Howison tulee hotelliinne teitä tapaamaan. Hän on luotettava. Meitä ei saa nähdä yhdessä. Te ymmärrätte kaikki, kun olemme saaneet puhella." Päivänpaiste aprikoi näitä sanoja yhä uudelleen. Tässä se oli. Tilaisuus suureen peliin oli tullut, ja näytti siltä, kuin hänet olisi kutsuttu ottamaan siihen osaa. Aivan varmaan, sillä mistään muusta syystä ei mies niin suoraan kehottaisi toista miestä matkustamaan Amerikan mantereen poikki.

"Meidän" herra Howisonin toimesta he tapasivat toisensa Hudsonin rannalla komeassa huvilassa. Saamiaan ohjeita noudattaen saapui Päivänpaiste sinne yksityisautolla, joka oli annettu hänen käytettäväkseen. Hän tiesi yhtä vähän kenen auto se oli, kuin hän tiesi kuka omisti talon uudenaikaisine mukavuuksineen. Dowsett oli jo siellä, ja eräs toinen mies, jonka Päivänpaiste tunsi, ennenkuin heidät oli esiteltykään toisilleen. Se oli Nathaniel Letton eikä kukaan muu. Päivänpaiste oli nähnyt hänen kuvansa usean kerran aikakauslehdissä ja sanomalehdissä ja lukenut hänen asemastaan liikemaailmassa ja hänen lahjoituksistaan Daratonan Yliopistolle. Hänkin teki Päivänpaisteeseen voimaihmisen vaikutuksen, vaikka hän joutui ymmälle, kun ei nähnyt hänessä mitään yhtäläisyyksiä Dowsettin kanssa. Lukuunottamatta rehellisyyttä — rehellisyyttä, joka näytti tunkeutuneen hänen olemuksensa salatuimpiinkin sopukkoihin — oli Nathaniel Letton joka suhteessa erilainen kuin toverinsa. Ollen luonnottoman laiha näytti hän kylmältä liekkimieheltä, jonkunlaiselta salaperäiseltä kemialliselta ihmisliekiltä, jonka jäisen pinnan alla piili tuhansien aurinkojen tulinen kuumuus. Hänen suuret harmaat silmänsä etupäässä synnyttivät tämän vaikutelman ja ne katsoivat kuumeisina päästä, joka kasvojen kapeuden ja ihon aavemaisen kalpeuden takia näytti miltei ruumiin kallolta. Vaikka hän oli vasta viisikymmenvuotias, näytti hän harvoine raudanharmaine hiuksineen usein Dowsettin ikäiseltä. Mutta Nathaniel Lettonilla oli valtaa — Päivänpaiste näki sen selvästi. Hän oli kapeakasvoinen sueetti, joka eli korkeassa, ohennetussa, tyvenessä ilmakehässä — sulanut kiertotähti ylimaailmallisen jääkuoren peittämänä. Ja kuitenkin teki Päivänpaisteeseen valtavimman vaikutuksen miehen peloittava ja kunnioitusta herättävä vilpittömyys. Hänessä ei ollut mitään turhanpäiväistä. Hänet oli nähtävästi tuli puhdistanut. Päivänpaisteella oli tunne, että mehevä kirous olisi ollut kuolettava loukkaus hänen korvissaan, häväistys ja herjaus.

He joivat — toisin sanoen Nathaniel Letton joi kivennäisvettä, jota talossa oleva palvelija tarjosi hiilihappovesikoneesta, Dowsett joi skotlantilaista whiskyä soodan kera ja Päivänpaiste otti cocktailin. Ei kukaan näyttänyt huomaavan, että oli tavatonta juoda martini-cocktailia keskiyöllä, vaikka Päivänpaiste juuri sen vuoksi piti heitä tarkoin silmällä; sillä hän oli jo aikoja sitten oppinut, että martineilla on tarkoin määrätyt aikansa ja paikkansa. Mutta hän piti martineista ja ollen luonnollinen mies hän joi mitä kulloinkin halutti. Muut olivat panneet merkille tämän hänen ominaisuutensa, mutta eivät Dowsett ja Letton; ja Päivänpaisteen salainen ajatus oli: "He eivät varmaankaan silmiäänkään räpäyttäisi, jos pyytäisin lasillisen myrkyllistä sublimaattiliuosta."

Leon Guggenhammer tuli huoneeseen heidän parhaillaan juodessa ja pyysi skotlantilaista whiskyä. Päivänpaiste tarkasteli häntä uteliaana. Tässähän oli mahtavan Guggenhammerin perheen jäsen, nuori tosin, mutta yksi niistä, joiden kanssa hänellä oli ollut monta tuimaa ottelua pohjan perillä. Eikä Leon Guggenhammerkaan jättänyt mainitsematta tuota vanhaa juttua. Hän viisti Päivänpaisteen rohkeutta. — "Tiedättekö, kaikuja Ophirista kuului tänne meille saakka. Ja minun on sanottava, herra Päivänpaiste — anteeksi herra Harnish — että voititte meidät loistavasti siinä jutussa." Kaikuja! Päivänpaiste ei voinut olla hätkähtämättä tämän sanan kuullessaan, — kaikuja taistelusta, johon hän oli käynyt koko voimallaan ja klondykelaisten miljooniensa voimalla, oli tullut heidänkin korviinsa. Guggenhammerien täytyi varmaan olla upporikkaita, kun niin valtava taistelu oli vain kahakka, josta he suvaitsivat kuulla kaiun. "He varmaankin pelaavat tavattoman suurta peliä täällä", oli hänen loppupäätelmänsä, ja siihen liittyi ylpeyttä sen johdosta, että hänet oli kutsuttu ottamaan osaa juuri tähän suunnattoman suureen peliin. Tällä hetkellä hän katkerasti valitti sitä, ettei huhu ollut totta ja etteivät hänen yksitoista miljoonaansa todellisuudessa olleetkaan kolmekymmentä miljoonaa. No, tässä seikassa hänen täytyi olla suora; hän ilmaisi heille tarkalleen varansa.

Leon Guggenhammer oli nuori ja lihava. Hän ei ollut päivääkään yli kolmenkymmenen ja lukuunottamatta pusseja silmien alla olivat hänen kasvonsa sileät ja rypyttömät kuin poikasen. Hänkin teki rehellisen miehen vaikutuksen. Hänen ihonvärinsä oli raikkaan punakka, hänen puhdas, sileä ihonsa kertoi erinomaisesta terveydestä. Tämän erinomaisen ihon vuoksi täytyi hänen lihavuuttaan ja pyöreää vatsaansa pitää luonnollisena. Hänen ruumiinrakennuksensa oli taipuvainen lihavuuteen, siinä kaikki.

Puhe kääntyi pian liikeasioihin, vaikka Guggenhammer ensin sanoi sanottavansa piakkoin tapahtuvasta kansainvälisestä purjehduskilpailusta ja omasta oivallisesta höyrypurrestaan Electrasta, jonka äskettäin hankitut koneet jo olivat vanhentuneet. Dowsett kertoi suunnitelmasta, ja toiset kaksi auttoivat häntä satunnaisilla huomautuksilla. Päivänpaiste kyseli. Olipa ehdotus mikä hyvänsä, hän tahtoi avoimin silmin sen hyväksyä tai hylätä. Ja he täyttivät hänen mielikuvituksensa käytännöllisillä näyillä siitä, mitä heillä oli mielessä.

"Heille ei ikinä pälkähdä päähän, että te olette liittynyt meihin", sanoi Guggenhammer, kun asia oli pääpiirteissään selvitettyjä hänen kauniit juutalaissilmänsä säteilivät innostuksesta. "He luulevat teidän ajavan omia asioitanne oikein merirosvon tapaan."

"Tietysti te, herra Harnish, käsitätte, että meidän liittomme on pidettävä aivan salassa", varoitti Nathaniel Letton vakavasti.

Päivänpaiste nyökäytti päätään.

"Ja luonnollisesti te niinikään käsitätte", jatkoi Letton, "että tulos voi olla vain hyvä. Yritys on laillinen ja oikea ja saattaa vahingoittaa vain pörssipelaajia. Emme koeta saada aikaan tuhoja rahamarkkinoilla. Kuten itsekin näette, on teidän ostamalla saatava hinnat nousemaan. Kunniallinen pääomansijoittaja hyötyy."

"Niin juuri on asia", sanoi Dowsett. "Kuparin tarve kaupassa yhä kasvaa. Ward Valleyn kupari ja kaikki mitä siihen kuuluu — kuten näytin teille, tyydyttää se itse asiassa neljänneksen koko maailman kysynnästä — on suuri yritys, niin suuri, ettemme mekään voi sitä tarkoin arvioida. Valmistuksemme ovat jo suoritetut. Meillä on kyllin pääomaa itsellemme, ja nyt haluamme lisää. Nyt on liian paljon Ward Valleyn osakkeita liikkeellä, haitaksi nykyisille suunnitelmillemme. Siispä me pudotamme kaksi pääskystä samalla kivellä…"

"Ja minä olen se kivi", keskeytti Päivänpaiste hymyillen.

"Juuri niin. Teidän ei ole ainoastaan koetettava saada Ward Valleyn osakkeiden hintoja kohoamaan, vaan teidän on samalla ostettava niitä. Tästä on meille arvaamatonta hyötyä, ja te ja me kaikki saamme osamme voitosta. Ja kuten herra Letton huomautti, on asia laillinen ja oikea. Tämän kuun kahdeksantenatoista päivänä on johtokunnan kokous ja osinko korotetaan kaksinkertaiseksi."

"Ja ketkä joutuvat kärsimään!" huusi Leon Guggenhammer kimeästi.

"Keinottelijat", selitti Nathaniel Letton, "pelaajat, Wall Streetin pintavaahto — käsitättehän. Varsinaiset pääomansijoittajat eivät joudu häviölle. Sitäpaitsi oppivat he tuhannennen kerran luottamaan Ward Valleyhin. Ja käyttämällä hyväkseen heidän luottamustaan voimme panna toimeen laajat parannukset, joista olemme teille pääkohdissa tehneet selkoa."

"Tulee liikkumaan kaikenlaisia huhuja kaupungilla", varoitti Dowsett Päivänpaistetta, "mutta älkää pelästykö niitä. Nämä huhut voivat olla meidänkin alkuunpanemiamme. Käsitätte kyllä miten ja miksi. Mutta huhut eivät liikuta teitä. Te olette selvillä asioista. Teidän on vain ostettava, ostettava, ostettava, ostettava ja tehtävä viimeinen kaappauksenne juuri kun johtokunta korottaa osingon kaksinkertaiseksi. Ward Valleyn osakkeet on korotettava niin korkeiksi, ettei kukaan enää tästä lähtien pysty niitä ostamaan."

"Me haluamme", sanoi Letton vuorostaan ottaen puheenvuoron ja vaikeni maistaakseen kivennäisvettään, "me haluamme saada suuren määrän Ward Valleyn osakkeita pois yleisön hallusta. Me voisimme tehdä tämän helposti kiristämällä rahamarkkinoita ja peloittamalla osakkeenomistajia. Ja se kävisi meille siten halvemmaksikin. Mutta me olemme ehdottomasti tilanteen herroja, ja me olemme siksi hyvänsuopaisia, että ostamme Ward Valleyn osakkeita huippuhintoihin. Eipä silti, että mielisimme harjoittaa hyväntekeväisyyttä, mutta me tarvitsemme pääomansijoittajia suurissa parannussuunnitelmissamme. Emmekä suoranaisesti häviäkään näin menetellessämme. Kun johtokunnan päätös tulee tunnetuksi, kohoavat Ward Valleyn osakkeet pilviin. Tämän laillisen liiketoimemme ohessa me samalla aimo tavalla höyhennämme hankintakaupalla keinottelevia. Mutta tämä on vain satunnaista ja tavallaan välttämätöntä. Hankintakaupalla keinottelevat ovat tietysti oikeita pelaajia, ja heille tapahtuu ansion mukaan."

"Ja vielä yksi seikka, herra Harnish", sanoi Guggenhammer. "Jos ostatte yli käytettävänä olevien varojenne tai sen summan, minkä uskallatte tähän kauppaan panna, niin kutsukaa viipymättä meitä avuksenne. Muistakaa, että olemme takananne."

"Niin, me olemme takananne", toisti Dowsett.

Nathaniel Letton nyökäytti päätään vahvistukseksi.

"Puhukaamme nyt tuosta kahdeksantenatoista päivänä kaksinkertaistuvasta osingosta…" John Dowsett repäisi lehden muistikirjastaan ja korjasi silmälasejaan. "Esitän teille numerot. Tässä te näette…"

Ja sitten hän esitti pitkän ammattitietoisen ja historiallisen selonteon Ward Valleyn tuloista ja osingoista sen perustamispäivästä lähtien.

Koko neuvottelu kesti vain tunnin, jonka kuluessa Päivänpaiste eli korkeimmalla huipulla, minne milloinkaan oli elämässään kiivennyt. Nämä miehet olivat suurpelaajia. He olivat mahtimiehiä. Tosin hän tiesi, etteivät he olleet kaikkein suurimpia. He eivät olleet Morganien ja Harrimanien vertaisia. Mutta he olivat kuitenkin tekemisissä noiden jättiläisten kanssa ja olivat itse pienempiä jättiläisiä. Häntä miellytti heidän käytöksensä häntä kohtaan. He kohtelivat häntä hyväntahtoisesti, mutta ei alentuvasti. He kohtelivat häntä kunnioittavasti kuin vertaistaan, ja se hiveli Päivänpaisteen mieltä, sillä hän tiesi hyvin, että he tiedoissa ja varallisuudessa olivat häntä paljon edellä. "Me saamme hiukan eloa keinottelijajoukkueeseen", sanoi Leon Guggenhammer riemuiten, kun he nousivat lähteäkseen. "Ja te, herra Harnish, olette mies sen tekemään. He luulevat varmasti, että te ajatte omia asioitanne, ja heidän aseensa ovat teroitetut teidänlaisenne vasta-alkajan varalle."

"He tulevat varmaan erehtymään", vahvisti Letton, ja hänen harmaat silmänsä katselivat ison kaulahuivin poimuista, joka peitti hänen kaulansa korviin saakka. "Heidän ajatuksensa kulkevat vanhoja uriaan. Joku odottamaton seikka tekee tyhjäksi heidän kaavamaiset laskelmansa joku uusi yhdistelmä, joku outo tekijä, joku uusi muunnos. Ja te, herra Harnish, olette heille kaikkea tätä. Ja toistan vielä, he ovat pelaajia ja ansaitsevat kohtalonsa. He häiritsevät ja painostavat jokaista laillista yritystä. Teillä ei ole käsitystäkään siitä, mitä häiriötä he tekevät meikäläisille vähän väliä pelitempuillaan tekemällä tyhjiksi terveimmätkin suunnitelmat, saattamalla häviöön vakavaraisimmatkin laitokset."

Dowsett ja nuori Guggenhammer nousivat toiseen autoon, Letton yksinään toiseen. Päivänpaisteeseen, jonka ajatukset vielä askaroivat kuluneen tunnin tapahtumissa, lähtöhetki teki syvän vaikutuksen. Nuo kolme konetta seisoivat kuin loihditut öiset hirviöt hiekoitetulla pihalla pimeän ajoportin alla. Yö oli pimeä, ja autojen valonheittäjät leikkasivat pimeyttä yhtä terävästi kuin veitset leikkaavat kovaa puuta. Kuuliainen palvelija — koneellisesti toimiva haltija talossa, joka ei ollut kenenkään noista kolmesta miehestä — seisoi vakavana kuin kuvapatsas autettuaan heidät vaunuihin. Turkispukuiset ajajat häämöttivät epäselvinä, valtavina hahmoina istuimiltaan. Toinen toisensa perästä kiitivät voimavaunut kuin ratsastajan kannustamat juoksijat pimeyteen, kääntyivät ajotielle ja hävisivät yöhön.

Päivänpaisteen auto kulki viimeisenä, ja kurkistaessaan ulos hän näki vilahdukselta valaisemattoman talon, joka pimeydessä näytti vuoren suuruiselta. Kenen se oli? aprikoi hän. Kuinka he juuri sitä käyttivät salaiseen neuvotteluunsa? Puhuisiko palvelija? Entä ajajat? Olivatko hekin luotettavia miehiä kuten "meidän" herra Howison? Salaperäisyyttä? Asian menestys riippui siitä. Ja käsi kädessä salaperäisyyden kanssa kulki voima. Hän nojasi taaksepäin ja imi savukettaan. Suuria yrityksiä oli tekeillä. Kortit oli jaettu varkain, ja hänkin otti osaa suureen peliin. Hänen mieleensä muistuivat entiset pokeripelit Jack Kearnsin kanssa, ja hän nauroi ääneen. Hän oli pelannut tuhansista, mutta nyt hän palasi miljoonista. Häntä hytkäytti, kun hän kuvitteli noiden miesten tappiota kahdeksantenatoista päivänä, jolloin johtokunta päätti jakaa kaksinkertaisen osingon — noiden miesten, jotka olivat teroittaneet aseitaan nolatakseen hänet — hänet, Päivänpaisteen.

3

Hänen palatessaan hotelliinsa olivat reportterit odottamassa haastatellakseen häntä, vaikka kello oli jo lähes kaksi aamulla. Seuraavana aamuna oli niitä vielä enemmän. New York otti hänet vastaan paperitorven toitotuksin. Vielä kerran esiintyi hänen kuvansa sanomalehtien palstoilla. Klondyken kuningas, Napaseudun sankari, Pohjanperän kolmenkymmenen miljoonan pohatta oli tullut New Yorkiin. Mitä varten hän oli tullut? Nolatakseen New Yorkin asukkaat, kuten oli nolannut tonopahilaiset Nevadassa. Wall Streetin oli paras pitää varansa, sillä Klondyken hurjimus oli juuri tullut kaupunkiin. Tai ehkäpä Wall Street nolaisi hänet. Wall Street oli nolannut monta hurjaa miestä, se oli tuleva tämän Päivänpaisteenkin kohtaloksi. Päivänpaiste nauroi itsekseen ja antoi haastatteluissa epäselviä vastauksia. Se hyödytti peliä, ja hän nauroi taas ajatellessaan, että Wall Street saisi paljon tekemistä, ennenkuin se oli saanut hänet nolatuksi.

He olivat varmat siitä, että hän ryhtyisi peliin, ja kun Ward Valleyn osakkeita alettiin ostaa, oltiin pian yksimielisiä siitä, että hän oli takana. Liikemaailman lörpöttelijät supattelivat. Hän ahdisti vielä kerran Guggenhammeria. Tarina Ophirista kerrottiin vielä kerran siinä määrin liioiteltuna, että Päivänpaiste tuskin tunsi sitä. Hiljaa, se kaikki vain hyödytti hänen tehtäväänsä. Pörssipelaajat olivat selvästi petetyt. Joka päivä hän lisäsi ostotarjouksiaan, ja niin innokkaita olivat myyjät, että Ward Valleyn osakkeet nousivat, vaikka hitaasti. "Tämä on varmaan jännittävämpää kuin pokeripeli", kuiskasi Päivänpaiste iloisesti itsekseen huomatessaan aikaansaamansa hämmingin: Sanomalehdet esittivät lukemattomia arveluita ja otaksumia, ja Päivänpaistetta ahdisti alati reportterilauma. Hänen haastattelunsa olivat mestarillisia. Huomatessaan, miten sanomalehtiä huvittivat hänen klondykelaiset sanasutkauksensa ja kielivirheensä, hän vielä liioitteli näitä puhetapansa ominaisuuksia, käytti lauseparsia, joita oli kuullut muiden vanhojen "taikinajuurten" käyttävän, ja keksi itse silloin tällöin uusia.

Viikko ennen torstaita, kahdeksattatoista päivää, oli hänelle hyvin jännittävä. Hän ei ainoastaan pelannut kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen elämässään, vaan hän pelasi maailman suurimmalla pelipöydällä ja niin suurilla panoksilla, että karastuneinkin pelaaja joutui pakosta ymmälle. Siitä huolimatta, että osakkeita rajattomasti myytiin, kohosivat Ward Valleyn osakkeet kohoamistaan, ja kun torstai lähestyi, oli asema kireä. Jotakin oli tekeillä. Kuinka paljon tuo klondykelainen pelaaja aikoi ostaa Ward Valleyn osakkeita? Kuinka paljon hän saattoi ostaa? Mitä teki Ward Valleyn johtokunta koko tämän ajan? Päivänpaisteen mielestä eivät heidän haastattelunsa merkinneet mitään, ne olivat huvittavan tyyniä haastatteluja. Leon Guggenhammer uskalsi ilmaista ajatuksen, että tämä Pohjanperän Kroisos mahdollisesti oli erehtynyt. Mutta eipä silti, että he olisivat olleet huolissaan, selitti John Dowsett. Eivät he tehneet vastaväitteitäkään. Vaikk'eivät tienneetkään hänen aikeistaan, olivat he yhdestä seikasta aivan varmat, nimittäin siitä, että hän koetti saada Ward Valleyn osakkeita kohoamaan. Eivätkä he käsittäneet tätä. Vähätpä siitä, miten kävi hänen ja hänen pörssikauppojensa, Ward Valleyn osakkeet olivat varmat ja pysyivät varmoina, lujina kuin Gibraltarin kallio. Ei, heillä ei ollut Ward Valleyn osakkeita myydä. Tämä keinotekoinen pula rahamarkkinoilla meni pian ohitse, eikä Ward Valleyn tarvinnut muuttaa kantaansa jonkun mielettömän arvopaperihämmennyksen takia. "Se on pelkkää uhkapeliä alusta loppuun", sanoi Nathaniel Letton, "ja me kieltäydymme ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin sen johdosta ja ottamasta sitä missään muodossa huomioon".

Tämän ajan kuluessa oli Päivänpaisteella ollut muutama salainen kohtaus keinottelutoveriensa kanssa — hän oli kerran neuvotellut Leon Guggenhammerin kanssa, kerran John Dowsettin ja kerran herra Howisonin kanssa. Mutta lukuunottamatta onnitteluja ei niistä ollut mitään todellista tulosta, sillä, kuten hänelle vakuutettiin, kaikki kävi tyydyttävästi.

Mutta tiistaiaamuna tuli Päivänpaisteen korville huhu, joka oli omiaan saamaan hänet pois tasapainosta. Se oli niinikään julkaistuna Wall Street Journalissa, joka oli saanut sen tietää varmalta taholta. Huhu kertoi, että kun Ward Valleyn johtokunta torstaina kokoontuu, niin päätetään tavanmukaisen osingon määräämisen asemasta ryhtyä verottamaan osakkaita lisämaksulla. Se oli ensimmäinen Päivänpaistetta kohdannut este. Samalla hänestä tuntui, että jos se oli totta, oli hän mennyttä miestä. Niinikään hän huomasi, että oli suunnattomiin yrityksiinsä käyttänyt yksinomaan omia rahojaan. Dowsett, Guggenhammer ja Letton eivät olleet panneet alttiiksi mitään. Se oli tosin lyhytaikainen säikähdys, mutta kyllin kiihkeä muistuttaakseen hänelle Holdsworthya ja tiilitehdasta ja saadakseen hänet peruuttamaan kaikki ostomääräykset hyökätessään puhelimeen.

"Siinä ei ole perää — pelkkä huhu", kuuluivat Leon Guggenhammerin kurkkuäänellä lausutut sanat puhelimessa. "Kuten tiedätte", sanoi Nathaniel Letton, "kuulun minäkin johtokuntaan ja tietäisin varmasti, jos joku semmoinen päätös olisi tekeillä." Ja John Dowsett: "Varoitinhan jo teitä sellaisista huhuista. Siinä ei ole rahtuakaan perää — ei rahtuakaan. Vakuutan sen teille kunniani kautta."

Kovasti häveten hetkellistä mielenmalttinsa menettämistä Päivänpaiste palasi tehtäväänsä. Keskeytys osakkeiden ostossa oli muuttanut arvopaperipörssin hulluinhuoneeksi, ja pitkin linjaa aikaansaivat "karhut", laskusuunnan keinottelijat, hävitystä. Ward Valleyn osakkeet, jotka olivat kohonneet korkeimmalle, joutuivat ankarimman hyökkäyksen esineiksi ja olivat jo alkaneet horjua. Päivänpaiste lisäsi tyynesti ostotarjouksensa kaksinkertaisiksi. Ja tiistaina, keskiviikkona ja torstaiaamuna hän yhä osti, ja Ward Valley kohosi voitokkaana korkeammalle. He yhä myivät ja hän osti yhä, monin verroin enemmän kuin hänen olisi kannattanutkaan, jos hänen todella olisi tarvinnut lunastaa kaikki ostamansa osakkeet. Mitäpä siitä? Tänäänhän päätetään jaettavaksi kaksinkertainen osinko, vakuutti hän itselleen. Vain keinottelijat joutuvat pulaan. He saavat sopia ehdoista hänen kanssaan.

Ja sitten iski salama. Huhu, joka oli kertonut, että Ward Valleyn johtokunta päättäisi verottaa osakkaitaan, osoittautui todeksi. Päivänpaisteen kädet puristuivat nyrkkiin. Hän hankki varmuuden tiedon todenperäisyydestä ja lakkasi pelistä. Eivät ainoastaan Ward Valleyn osakkeet, vaan kaikki arvopaperit alenivat voitokkaiden "karhujen" toimesta. Päivänpaiste ei enää viitsinyt ottaa selvää, alenivatko Ward Valleyn osakkeet yhä vai pysyivätkö paikallaan. Vaikka Wall Street oli mielettömänä, ei Päivänpaiste ollut huumaantunut eikä ällistynyt. Hän väistyi taistelutantereelta harkitakseen asemaa. Lyhyen neuvottelun jälkeen välittäjänsä kanssa hän läksi hotelliinsa ostaen matkalla iltalehtiä ja silmäili niiden otsakkeita. Päivänpaiste menettänyt kaikki rahansa, luki hän; Päivänpaiste saanut rökkiinsä; epäonnistunut yritys hankkia helpolla rahaa. Kun hän ennätti hotelliinsa, kerrottiin myöhemmässä painoksessa, että muuan nuori mies, joka oli noudattanut Päivänpaisteen esimerkkiä, oli tehnyt itsemurhan. "Miksi, piru vieköön, hän meni tappamaan itsensä?" mutisi Päivänpaiste. Hän meni huoneisiinsa, tilasi martini-cocktailin, riisui kenkänsä ja istuutui miettimään. Puolen tunnin kuluttua hän nousi juomaan, ja kun hän tunsi alkoholin lämmittäen virtaavan ruumiissaan, vääntyivät hänen kasvonsa lihakset kylmään, jäykkään, todelliseen irvistykseen. Hän nauroi itselleen.

"Puijattu!"

Sitten irvistys katosi hänen kasvoiltaan, ja ne muuttuivat kalpeiksi ja vakaviksi. Lukuunottamatta osuuksiaan muutamiin Lännen yrityksiin (joiden takia hän vielä sai maksaa suuria lisämaksuja) oli hän häviöön joutunut mies. Mutta kovemman kolauksen oli saanut hänen ylpeytensä. Hän oli ollut niin lyhytnäköinen. He olivat kynineet hänet putipuhtaaksi, eikä hänellä ollut mitään, jolla olisi sen todistanut. Typerinkin moukka olisi vaatinut todistuskappaleita, mutta hän oli tyytynyt gentlemannin vakuutukseen ja päällepäätteeksi vielä suulliseen. Gentlemannin vakuutus! Hän myhähti sille. Hänen korvissaan soivat Dowsettin sanat puhelimessa: "Kunniani kautta." He olivat varkaita ja huijareita, eivät ollenkaan sen parempia, ja he olivat antaneet hänelle aimo iskun. Sanomalehdet olivat olleet oikeassa. Hän oli tullut New Yorkiin joutuakseen puijatuksi, ja herrat Dowsett, Letton ja Guggenhammer olivat sen tehneet. Hän oli pieni kala, ja he olivat leikkineet hänen kanssaan kymmenen päivää — kyllin kauan riistääkseen häneltä hänen kymmenen miljoonaansa. Tietysti he olivat koko ajan myyneet osakkeitaan hänelle ja ostivat nyt Ward Valleyn osakkeita takaisin polkuhinnasta, ennenkuin rahamarkkinat tasaantuivat. Oli luultavinta, että Nathaniel Letton käytti voitto-osuutensa uuden talon rakennuttamiseen yliopistolleen. Leon Guggenhammer hankkisi uudet koneet huvipurteensa tai kokonaisen huvipursilaivaston. Mutta hän ei keksinyt, mitä pirullinen Dowsett tekisi saaliillaan — todennäköisintä oli, että hän perustaisi uusia pankkirenkaita.

Ja Päivänpaiste istui ja tyhjensi cocktaileja ja muisteli elämäänsä Alaskassa ja eli uudelleen nuo julmat vuodet, jolloin hän oli taistellut yhdentoista miljoonansa puolesta. Hetkeksi valtasi hänet murhanhimo, ja hurjia ajatuksia ja keskeneräisiä aikeita surmata pettäjänsä liikkui hänen mielessään. Se olisi tuon nuoren miehen pitänyt tehdä sen sijaan, että oli tappanut itsensä. Hänen olisi pitänyt ampua. Päivänpaiste avasi käsilaukkunsa ja otti esille automaattisen pistoolinsa — se oli iso Colt 44. Hän veti sen vireeseen ja tyhjensi sen patruunasäiliön. Sieltä vierähti yksitellen kahdeksan patruunaa. Hän täytti säiliön jälleen, työnsi sinne sitten vielä lisäpatruunan. Hän veti pistoolin vireeseen ja painoi varmistimen paikoilleen. Sitten hän pisti aseen taskuunsa ja tilasi uuden martinin ja joi sen.

Hän ajatteli tiukasti tunnin ajan, mutta hän ei enää irvistellyt. Hänen kasvoihinsa ilmaantui ryppyjä, ja nämä rypyt kertoivat työstä pohjan perillä, pakkasesta, kaikesta siitä, mitä hän oli suorittanut ja kestänyt — pitkistä, loputtomista viikoista taipaleella, Point Barrowin kalpeista lumiaavikoista, Yukonin ryskivistä jäälohkareista, kamppailusta ihmisten ja eläinten kera, nälän vaikeista päivistä, pitkistä kuukausista Koyokukin varrella sääskien ahdistellessa, raatamisesta kuokka ja lapio kädessä, raskaiden taakkojen kantamisesta ja kahdestakymmenestä vaivan, hien ja ponnistusten pitkästä vuodesta.

Kello kymmeneltä hän nousi ja tutki tarkoin kaupungin karttaa. Sitten hän pani kengät jalkoihinsa, otti ajurin ja läksi yön selkään. Kaksi kertaa hän muutti ajuria ja meni lopulta erään salapoliisitoimiston yökonttoriin. Hän valvoi itse asian suoritusta, maksoi runsaasti etukäteen, valikoi kuusi miestä, jotka tarvitsi, ja antoi heille ohjeet. Milloinkaan eivät nämä olleet saaneet niin hyvää palkkiota niin yksinkertaisesta tehtävästä, sillä toimiston palkan lisäksi hän antoi jokaiselle viisisataa dollaria ja lupasi antaa vielä saman verran, jos he onnistuisivat tehtävässään. Hän oli varma siitä, että hänen kolme salaista yhtiökumppaniaan kohtaisivat toisensa seuraavana päivänä, ellei jo ennemmin. Hän oli pannut kaksi salapoliisia pitämään kutakin heitä silmällä. Hän halusi tietää vain paikan ja ajan.

"Älkää antako minkään estää itseänne, pojat", kuului hänen viimeinen ohjeensa. "Minun täytyy saada tämä tieto. Vastaan kaikesta mitä ikinä teettekin, mitä ikinä tapahtuneekin."

Hotelliinsa palatessaan hän kaksi kertaa vaihtoi ajuria, kuten ennenkin, meni huoneeseensa, joi vielä yhden cocktailin, paneutui levolle ja nukkui. Aamulla hän pukeutui ja ajeli partansa, käski lähettämään aamiaisen ja sanomalehdet huoneeseensa ja odotti. Mutta hän ei juonut mitään. Kello yhdeksältä alkoi puhelin soida ja tiedonantoja tulla. Nathaniel Letton oli lähtenyt junassa Tarrytowniin. John Dowsett oli tulossa maanalaisella rautatiellä. Leon Guggenhammer ei vielä ollut lähtenyt liikkeelle. Ja kaupungin kartta edessään seurasi Päivänpaiste täten noiden kolmen miehen liikkeitä, heidän lähtiessään kohtaamaan toisiaan. Nathaniel Letton oli konttorissaan Mutual-Solanderin talossa. Ensin saapui Guggenhammer. Dowsett viipyi vielä omassa konttorissaan. Mutta kello yhdeltätoista tuli sana, että hänkin oli saapunut, ja muutamia minuutteja myöhemmin kiiruhti Päivänpaiste vuokra-autolla Mutual-Solanderin taloa kohti.

4

Nathaniel Letton puhui juuri kun ovi avautui; hän vaikeni ja kahden toverinsa kera tuijotti huoneeseen astuvaan Päivänpaisteeseen kyeten hyvin peittämään ällistyksensä. Kenties tietämättään liioitteli Päivänpaiste käynnissään erämaakävijän vapaita, heiluvia liikkeitä. Näytti todella siltä, kuin hän olisi tuntenut polun jalkainsa alla.

"Hyvää päivää, herrat, hyvää päivää", sanoi hän, olematta huomaavinaan sitä luonnotonta tyyneyttä, millä he ottivat hänet vastaan. Hän tervehti heitä vuorotellen kädestä, kulkien toisen luota toisen luo ja puristaen heidän käsiään niin sydämellisesti, ettei Nathaniel Letton voinut olla irvistämättä. Päivänpaiste heittäytyi jykevään nojatuoliin ja oikoi laiskasti jäseniään, ikäänkuin olisi ollut väsyksissä. Nahkaisen laukun, jonka hän oli tuonut mukanaan huoneeseen, hän laski huolettomasti viereensä lattialle.

"Kyllä jukoliste nyt olen ollut leikissä", alkoi hän huoaten puhua, nyt ollenkaan välttämättä kotiseutunsa murteellisuuksia. "Olemme pulskasti nolanneet heidät. Enkä minä oivaltanut pelin hienouksia, ennenkuin se oli jo lopussa. Isku heitti kerrassa tantereeseen. Ja heidän surmaniskunsa oli todella hämmästyttävä."

He rauhoittuivat kuunnellessaan hänen lännen murteella verkkaan ja hyvänsävyisästi lausuilevan. Hän ei siis lopulta ollutkaan niin pelottava. Huolimatta siitä, että hän oli tunkeutunut huoneeseen vastoin Lettonin konttoriväelleen antamia määräyksiä, ei näyttänyt siitä, että Päivänpaiste rupeaisi rettelöimään ja raakuuksia syytämään. "Noh, eikö teillä ole mitään sanottavaa yhtiötoverillenne?" kysyi Päivänpaiste hyväntuulisesti. "Vai onko hänen loistava häviönsä häikäissyt teidät kokonaan?"

Letton rykäisi käheästi. Dowsett istui tyynenä ja odotti. Leon
Guggenhammer sai sanotuksi:

"Olette kuin kuolleista noussut Kain."

Päivänpaisteen mustat silmät välähtivät iloisesti.

"Todellako!" sanoi hän riemuiten. "Emmekö pitäneet heitä pilkkanamme?
Olin vallan ällistynyt. En olisi luullut teitä niin lyhytnäköisiksi."

"Ja nyt", jatkoi hän antamatta vaitiolon käydä kiusalliseksi, "on meidän paras tehdä tili. Aion tänään iltapäivällä lähteä Länteen." Hän tarttui laukkuunsa, avasi sen ja penkoi sitä molemmin käsin. "Mutta älkää unohtako, toverit, että kuiskaatte korvaani sanasen, kun ensi kerran haluatte lähettää minut Wall Streetin mylläkkään. Siitä on minulle hyötyä."

Hän otti laukusta kaksi suurta kasaa papereita, maksumääräyslomakkeita ja välittäjäin kuitteja. Nämä hän asetti läjään isolle pöydälle ja kaivoi sitten vielä esiin muutamia papereita, jotka lisäsi läjään. Hän katsoi paperilappua, jonka oli ottanut takkinsa taskusta, ja luki ääneen:

"Kymmenen miljoonaa kaksikymmentäseitsemäntuhatta neljäkymmentäyksi dollaria ja kuusikymmentäkahdeksan senttiä on minulla ollut kuluja. Tietysti lasketaan tämä voitosta, ennenkuin rupeamme laskemaan osuutta saaliista. Mitkä ovat teidän numeronne?"

Nuo kolme miestä katsoivat hämmästyneinä toinen toistaan. Tuo mies oli suurempi narri kuin he olivat luulleetkaan, tai sitten hän pelasi peliä, josta heillä ei ollut aavistusta.

Nathaniel Letton kostutti huuliaan ja loihe lausumaan:

"Kestää muutaman tunnin, ennenkuin tili on tehty, herra Harnish. Herra Howison laskee sitä juuri. Otaksun, että syömme yhdessä välipalaa ja juttelemme siitä. Panen konttoristit kiireellä työhön, jotta hyvissä ajoin ennätätte junaanne."

Dowsett ja Guggenhammer ilmaisivat miltei silminnähtävästi tuntemansa huojennuksen. Asema alkoi selvitä. Oli hermoillekäypää oleskella samassa huoneessa kuin tämä jäntevälihaksinen, intiaanin kaltainen mies, jonka rahat he olivat ryövänneet. He muistelivat kauhulla monia tarinoita hänen väkevyydestään ja häikäilemättömyydestään. Jos Letton vain voisi karkoittaa hänet siksi kauas, että he pääsisivät pakenemaan konttorin oven ulkopuolelle, poliisin suojeleman maailman turviin, olisi kaikki hyvin; ja näytti aivan siltä, kuin Päivänpaiste olisikin aikonut lähteä.

"Hauska kuulla", sanoi hän. "En tahtoisi myöhästyä junasta, ja olen tuntenut itseni ylpeäksi saadessani olla liikeasioissa teidän kanssanne, hyvät herrat. Tajuan sen täydellisesti, vaikk'en kykene tunteitani ilmaisemaan. Mutta olen kovin utelias ja tahtoisin hirveän mielelläni tietää, paljonko arvelette meidän voittaneen. Voitteko suunnilleen arvioida sitä?"

Nathaniel Letton ei katsonut vedoten ystäviinsä, mutta lyhyen vaitiolon kestäessä nämä tunsivat, että hän vetosi heihin. Dowsett, joka oli karskimpaa ainetta kuin nuo toiset, alkoi aavistaa, että klondykelaisella oli jotakin mielessä. Mutta toiset kaksi antoivat hänen lapsellisen viattomuutensa yhä pettää itseään.

"Se on kovin vaikeata", alkoi Leon Guggenhammer, "Ward Valleyn osakkeiden kurssi on vaihdellut, joten…"

"Joten edeltäkäsin on mahdotonta tehdä mitään arvioita", täydensi
Letton.

"No sinnepäin vain", neuvoi Päivänpaiste ystävällisesti. "Miljoona sinne tai tänne ei paljon merkitse. Täsmälliset numerot saamme sitten myöhemmin. Mutta olen nyt niin utelias. Miksi ette sano?"

"Miksi leikkiä kauemmin tyhjillä sanoilla?" kysyi Dowsett äkkiä ja kylmästi. "Tehkäämme nyt heti asiat selviksi. Herra Harnishilla on väärä käsitys asioista, ja häntä täytyy neuvoa. Tässä liikeyrityksessä…" Mutta Päivänpaiste keskeytti hänet. Hän oli pelannut siksi paljon pokeria, etteivät sielulliset tekijät olleet jääneet häneltä huomaamatta, ja hän ehätti ennen Dowsettia suorittaakseen pelin paljastuksen omalla tavallaan.

"Liikeyrityksestä puhuttaessa", hän sanoi, "muistuu mieleeni muuan pokeripeli, jonka näin kerran Renossa, Nevadassa. Se ei ollut oikein rehellistä peliä. Kaikki, jotka olivat siinä mukana, olivat väärinpelaajia. Mutta siellä oli muuan uusi tulokas — härkäpojiksi niitä siellä sanottiin. Hän seisoi jakajan takana ja näki, että tämä jakoi itselleen neljä ässää korttipakan pohjasta. Härkäpoika säikähtyi. Hän hiipi jakajaa vastapäätä istuvan pelaajan luo. 'Kuulkaahan', kuiskasi hän, 'näin jakajan antavan itselleen neljä ässää'. 'No, entäpä sitten'? sanoi pelaaja. — 'Luulin, että minun olisi se kerrottava teille', sanoi Härkäpoika. 'Hän antoi itselleen neljä ässää.' 'Kuulkaahan, herraseni', sanoi pelaaja, 'teidän on paras suoria täältä tiehenne. Te ette ymmärrä peliä ollenkaan. Nythän on hänen vuoronsa jakaa.'"

Nauru, joka tervehti hänen juttuaan, oli väkinäistä, mutta
Päivänpaiste ei näyttänyt sitä huomaavan.

"Otaksun, että jutullanne on jokin tarkoitus", sanoi Dowsett painokkaasti.

Päivänpaiste katsoi häneen viattomasti eikä vastannut. Hän kääntyi hilpeästi Nathaniel Lettonin puoleen.

"Sanokaa pois", sanoi hän. "Sanokaa, paljonko suunnilleen voitamme. Kuten jo äsken sanoin, ei miljoona sinne tai tänne vaikuta asiaan, kun voitto on niin suuri."

Mutta tällä kertaa oli Letton rohkaistunut Dowsettin ottamasta asenteesta, ja hänen vastauksensa oli suora ja täsmällinen.

"Pelkään, että olette käsittänyt väärin, herra Harnish. Teille ei tule mitään voitto-osuutta. Pyydän, älkää nyt kiihtykö. Minun tarvitsee vain painaa tätä nappulaa…"

Puhumattakaan siitä, että Päivänpaiste olisi kiihtynyt, hän näytti kaikesta päättäen vallan hölmistyneeltä. Hän haki hajamielisenä liivintaskustaan tulitikun, sytytti sen ja huomasi, ettei hänellä ollut savukkeita. Nuo kolme miestä seurasivat jännittyneinä hänen liikkeitään. Nyt kun se oli sanottu, he tiesivät, että heillä oli edessään kiusalliset hetket.

"Ettekö sanoisi sitä vielä kerran?" sanoi Päivänpaiste. "Minusta tuntuu, etten käsittänyt aivan oikein. Te sanoitte…?"

Hän näytti tuskallisessa jännityksessä odottavan Nathaniel Lettonin sanoja.

"Sanoin, että olette käsittänyt väärin, herra Harnish, siinä kaikki. Olette harjoittanut pörssipeliä ja kärsinyt suuria tappioita. Mutta ei Ward Valley enkä minä eivätkä yhtiötoverini tunnusta, että olemme teille mitään velkaa."

"Tuo tuossa vastaa kymmentä miljoonaa kahtakymmentäseitsemäätuhatta neljääkymmentäkahta dollaria ja kuuttakymmentäkahdeksaa senttiä puhdasta rahaa. Eikö se teidän mielestänne ole mitään?"

Letton hymyili ja kohautti hartioitaan.