KLORINDA

Erään aatelisnaisen elämänvaiheet

Kirj.

FRANCES HODGSON BURNETT

Suomentanut ["A Lady of Quality"] Hanna Pakkala

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava.

Suomal. Kirjall. Seuran Kirjapainon Osakeyhtiö, 1897.

SISÄLLYS:

  1. Marraskuun neljäntenäkolmatta päivänä vuonna 1690.
  2. Jeoffrey herra tekee tuttavuutta tyttärensä kanssa.
  3. Tuttavuutta jatketaan.
  4. Kirkkoherran vierailu ja Klorinda neidin syntymäpäivät.
  5. "Minua ei keksitä."
  6. Anne sisko löytää erään muotokuvan.
  7. Mitä kuutamossa tapahtui.
  8. Eräs kohtaus ruusutarhassa ja eräs kihlaus.
  9. Rehellinen kauppa.
 10. Hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua.
 11. Jalon elämän loppu.
 12. Dunstanwolden lordin hautajaiset ja mitä niiden perästä tapahtui.
 13. Taistelu elämästä ja kuolemasta.
 14. Kreivitär Dunstanwolde kesyttää hevosen.
 15. John Oxon herra löytää kadonneen voitonmerkin.
 16. Mitä paneilisalongissa tapahtui.
 17. Eräs vastaanotto ja eräs kirje.
 18. Kreivitär istuu kirjoittamassa.
 19. Kova kohtalo.
 20. Ylhäinen naiminen.
 21. Perillinen syntyy.
 22. Anne äiti.
 23. Jeoffrey herran viimeiset hetket.
 24. Annen kuolema.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Marraskuun neljäntenäkolmatta päivänä vuonna 1690.

Eräänä usvaisena talviaamuna vuoden 1690 lopulla kaikui Wildairs Hallin linnan pihalla koirien haukuntaa, huutoja ja kavioiden kalketta. Jeoffrey herra teki näet lähtöä metsästysretkelle, ja kun hän oli kiivas luontoinen ja karkeaääninen herra, jolla hyvällä tuulellakin ollessaan oli taipumusta kiroilemiseen, niin vallitsi aina aika mellakka kun hän ystävineen lähti ratsastamaan. Tällä kertaa meluttiin tavallista enemmän, sillä herralla oli mukana edellisenä päivänä tulleita vieraita; iltaruoka oli syöty vasta iltamyöhällä ja juotukin oli vahvasti, siitä syystä vaivasi tänään ketä päänsärky, ketä pahoinvointi, ketä taas ainoastaan pahat tuulet, niin että he milloin sadattelivat levottomia hevosiaan, milloin taas laukesivat kohti kurkkuaan nauramaan, kun joku joukosta laski raakaa pilapuhetta. Niitä kuuluikin kosolta, sillä Jeoffrey herra ja hänen toverinsa olivat koko kreivikunnassa kuulut sekä rohkeapuheisuudestaan että irstaista huvituksistaan ja oli todellakin onni, ettei heillä ollut naisia seurassa tänään, kun rivot puheet ja sadatukset kajahtelivat kylmässä talvi-ilmassa.

Jeoffrey herra oli kaikista äänekkäin, sillä hän oli juonut enin, ja vaikka hän aina kehui sietävänsä enemmän kuin muut ja pysyvänsä pöydässä viimeiseksi, olivat yölliset juomingit kumminkin saattaneet hänet pahalle päälle. Hän laaposti paikasta toiseen, sadatteli koiria ja sätti palvelijoita, ja kun hän nousi ison, mustan ratsunsa selkään, haukkuivat koirat ja rähisivät ihmiset niin, että olisi voinut luulla helvetissä olevansa.

Jeoffrey herra oli pitkä, lihavanläntä mies, kasvot olivat punakat ja kauniit ja silmät mustat; nuoruudessa oli hän ollut kuulu suunnattomasta väkevyydestään, sekä ratsastustaidostaan ja urotöistään juomingeissa. Rajusta elämästään liikkui rumia huhuja, vaikkei hän suinkaan itse niitä rumina pitänyt, vain luuli niistä pikemminkin olevan hänelle aatelismiehenä kunniaa, sillä kun nämä juorut tulivat hänen korvilleen, purskahti hän riemuisaan nauruun. Hän oli nainut kreivikunnan mainioimman, viisitoistavuotiaan kaunottaren, mutta aivan lyhyen ajan kuluttua oli intohimonsa sammunut, ja sittemmin oli hän vihannut vaimoaan, kun tämä muka laiminlöi velvollisuutensa. He olivat olleet yhdeksän vuotta naimisissa, ja vaikka vaimonsa säännöllisesti joka vuosi lahjoitti hänelle lapsen, niin ei niistä yksikään sattunut olemaan poika, ja kun hän oli pahoissa väleissä lähimpien sukulaistensa kanssa, oli jokainen pieni tytär mielestään solvaus hänelle.

Ani harvoin seurusteli hän vaimonsa karissa, joka oli lempeäluontoinen ja suri sorrettua tilaansa ja miehensä osottamaa ylenkatsetta. Lapsista oli elossa ainoastaan kaksi, toiset sairastuivat ja kuolivat jo aivan pieninä. Hänen miehensä tuskin muisti häntä olevan olemassakaan milloin ei nähnyt häntä eikä hän suinkaan tänäkään aamuna häntä ajatellut. Mutta yhtäkaikki sattui niin, että hän erään tallirengin oikastessa jalustinta hänelle ja sättiessään tätä kömpelyydestään, katsahti ylös erääsen tuuheaan muratin ympäröimään ikkunaan. Siellä huomasi hän vanhan vaimon, joka veti uutimet syrjään ja katsoi alas häneen ikäänkuin olisi hänellä jotakin sanottavaa ollut.

Hän huudahti suuttuneena:

— Saakelia! Onko tuo eukko Hapannaama taas siellä, sanoi hän. —
Mitä se muori siellä tekee?

Uudin laskettiin alas ja eukko katosi näkyvistä, mutta hetken päästä tapahtui jotakin tavatonta. Tuo sama muori tunkeutui näet äreänä ja kiirehtien palvelijoiden ohi etehisessä ja liikkasi kivisiä portaita pihalle Jeoffrey herran luo.

— Piru vieköön! huusi tämä. — Mitä te täällä teette? Ei suinkaan hän taas liene julennut hankkia minulle tytärtä elätettäväksi?

— Hävytöntähän se kyllä on, vastasi eukko jurosti, herraa jäljitellen. — Mutta tyttölapsi se sittenkin on; se on nyt tuntikauden vanha ja armollinen rouva —

— Olkoon hän kirottu! murahti Jeoffrey tuikeasti. — Se on jo yhdeksäs, — se on niin paljon kuin yhdeksän liikaa! Tuohan on jo enemmän kuin mies jaksaa kärsiä. Hän tekee sitä vain minua ärsyttääkseen.

— Niinpä vain; harmittaahan se herrasmiestä, joka poika-perillistä haluaisi, vastasi eukko yhtä epäkunnioittavasti kuin herra itsekin, hän kun oli vanha liukastelija ja vallan hyvin tiesi, ettei kannattanut senlaisia rouvia kursailla, jotka eivät miestensä mielistä välittäneet.

— Se olisi ollut pulska poika, mutta kun se nyt kerran ei ole poika ja armollinen rouva —

— Saakeli niitä valitusvirsiä! huusi Jeoffrey herra nyhtäen ohjaksia, niin että hevonen karkasi takajaloilleen.

— Hän ei antanut minulle rauhaa ennenkuin lähdin alas teidän luoksenne, armollinen herra, sanoi hoitajatar harmistuneena. — Hän käski minun sanomaan, että hän tuntee itsensä niin kummalliseksi ja haluaa teitä puhutella ennenkuin lähdette metsästämään.

— Minä en voi tulla, enkä minä tulisi jos voisinkin, en minä nyt sillä tuulella ole, vastasi hän. — Mitä hittoa hän nyt taas luulottelee? Tämä on nyt jo yhdeksäs kerta kun hän tuntee itsensä kummalliseksi, minua on oksettanut yhtähyvin kuin häntäkin, — mutta yhdeksää ei kärsivällisyyteni siedä.

— Jospa hän hourailee, sanoi hoitajatar. — Hän kyyröttää käppyrässä kuin kerä, silmät tuijottavat ja suu höpöttää, eikä hän antanut minulle rauhaa, ennenkuin lupasin sanoa teille: "Pikku Daphne-raukan tähden, jota varmaan ette ole unohtanut!" Hän puristi kättäni ja kertoi nuo sanat moneen kertaan.

Jeoffrey herra nyhtäsi kiroten ohjaksia.

— Silloin hän oli viidentoista vanha, eikä ollut lahjoittanut minulle yhdeksää keltaihoista tytönheilakkaa, sanoi hän. — Sanokaa hänelle, että myöhästyitte, kun jo olin kerinnyt lähteä metsästysretkelle. Hän letkautti ruoskansa siimalla mustaa ratsuaan, joka lähti nelistämään, koirat, metsästäjät ja toverinsa lähtivät jäljestä. Tovereilla oli huulilla ivan hymy, he kun olivat keksineet syyn isäntänsä suuttumiseen.

* * * * *

Huone, jossa rouva pienen lapsensa kanssa makasi isossa, uutimilla varustetussa sängyssä, oli iso, seinäverhot riippuivat repaleina ja siinä oli vain harvoja huonekaluja. Äiti ei katsonut lastaan eikä liikuttanut sitä, näytti pikemmin siltä, kuin olisi hän siirtynyt syrjään päänalukselta, missä pienokainen kapaluksissaan makasi.

Pienikasvuinen hän oli, ja maatessaan tuossa isossa sängyssä, kasvot ja vartalo kuihtuneina kärsimyksistä, näytti hän melkein lapselta. Muinoisina lyhyinä onnensa päivinä olivat ne, jotka tyhjensivät maljoja hänen kunniakseen, nimittäneet häntä Titaniaksi hänen verrattoman ihanuutensa takia, mutta silloin valuikin kiharainen tukkansa maahan asti, kun kammarineitsy heitti sen hajalleen, iho oli ruusunkarvainen, silmät suuret ja kauniit kuin hirvellä. Noin kuukauden ajan oli Jeoffrey herra kiihkeästi ihaillut häntä, hänen rajut tunteensa ilmaukset ja kuuluisuutensa voittivat hänen sydämensä, niin että hän — vaikka olikin vielä aivan nuori ja lapsellinen — piti itseään onnellisimpina kuolevaisista sentähden, että Jeoffrey herran mustat silmät lempeästi katsoivat häntä. Mutta naimisiin jouduttuaan oli joka vuosi ja jokaisen lapsen syntyminen vähentänyt hänen kauneuttaan. Kaunis tukkansa harveni harvenemistaan, iho kalpeni ja vartalo turmeltui. Hän laihtui ja iho kävi kellertäväksi, entisistä pitkistä kiharoista ei enää ollut paljoa jäljellä ja silmänsä olivat suuret ja syvällä kuopissaan. Kun hän oli mennyt naimisiin vastoin sukulaistensa tahtoa, ja kun Jeoffrey herra inhosi vierailuja ja kutsuja, missä hänen omat toverinsa eivät olleet mukana, niin hänellä ei ollut ketään ystäviä ja hän tunsi itsensä yhä yksinäisemmäksi kuta enemmän kolkkoja vuosia kului. Tämä toivoton ja surullinen elämä vaikutti sen, että lapsensa olivat heikkoja ja rumia ja kohta kuolivat tuottaen vain tuskaa hänelle syntymisellään ja kuolemallaan. Yhdeksäs makasi nyt tänä talviaamuna siinä hänen rinnallaan; melu, kavioiden kalke, koirain haukunta ja huudot olivat hiljenneet, ja muratin ympäröimästä ikkunasta tunkeva heikko valo vivahti kellertävän punaiselta.

Häntä vilutti ja tuli paloi huonosti liedellä, siinä kun oli niukasti puuta; hän oli yksin ja tiesi kuolemahetkensä lähestyvän. Vallan varmaan hän sen tiesikin.

Hän oli yksin, sillä puolisonsa hylkäämänä ja kaino- ja lempeäluontoisena hän ei voinut pakottaa harvalukuisia palvelijoitaan kuuliaisuuteen, eikä kukaan heistä täyttänyt velvollisuuttaan häntä kohtaan. Vaimo, jota Jeoffrey herra eukko Hapannaamaksi nimitti, oli viimeisten viiden vuoden kuluessa tänlaisissa tapauksissa ollut hänellä ainoana hoitajana siitä syystä, ettei hän niinkuin moni osaavampi hoitaja suuria palkkoja vaivoistaan vaatinut, Jeoffrey herra oli näet vannonut, ettei hän rupea maksamaan saadakseen tytön huitukoita niskoilleen. Se oli siivoton juopotteleva vanha akka, joka piti suustaan hyvän huolen ja vaati hyvää, voimakasta ruokaa jaksaakseen muka vaikeita tehtäviään täyttää, vaikka hän kyllä ymmärsi asettaa niin, etteivät ne häntä suurestikaan rasittaneet, kun näet ei kukaan välittänyt pitää hänen töistään lukua.

— Yöllä oli niin levotonta, mutisi hän tuoden Jeoffrey herran vastausta vaimolleen. — Vanhat jalkani ovat uupumaisillaan enkä jaksa selkäänikään oikaista. Minä menen alas kyökkiin saamaan hiukan ruokaa ja lämmittelemään. Teidän armonne oma kammarineitsy voi istua täällä sen aikaa.

Mutta hänen armonsa "oma kammarineitsy" oli myöskin Annen ja Barbaran ainoa hoitaja, heidän huoneensa olivat linnan toisessa kylkirakennuksessa, ja hänen armonsa tiesi vallan hyvin, ettei hän käskettynäkään tulisi ja ettei häntä käskettäisikään.

Hän tiesi myös, että tuli oli sammumaisillaan, mutta vaikka hän värisi vilusta peitteen alla, niin hänellä ei ollut voimia huutaa muijaa takaisin kun näki hänen poistuvan lisäämättä puita liedelle.

Siinä hän nyt makasi yksin, vaimo raukka, ei pienintäkään ääntä kuulunut hänen ympärillään; ohuet huulensa alkoivat vavahdella, ja suuret, vuoteen uutimiin tuijottavat silmänsä herahtivat kylmiä kyyneleitä täyteen, ne valuivat hitaasti kasvoille ja tuntuivat laihoja poskia viilistävän, eikä hän edes jaksanut pyyhkäistä pois vesi-juovaa kasvoiltaan.

— Yhdeksän kertaa tällä tavalla, läähätti hän voipuneena, — ja ainoastaan sadatusten ja moittivain kovain sanain takia. Olinhan itsekin vain lapsi, ja hän rakasti minua. Hän rakasti minua vielä tavallaan niinkauan kun nimitti minua omaksi Daphnekseen, omaksi kauniiksi, pikku Daphnekseen. Mutta nyt — hän käänsi hitaasti päänsä toisaalle. — Me naisraukat — suolainen kyynel vierähti huulille, ja hän tunsi sen katkeran maun, — olemme luodut silmänräpäyksen ajaksi hyväiltäviksi ja sitten näin makaamaan — sitä varten, ainoastaan sitä varten. Toivoisin että pienokainen tuossa olisi kuollut.

Hengitys kävi raskaammaksi ja läähättäväksi ja silmät yhä suurenivat.

— Olin lapsi vain, kuiskasi hän — lapsi vain — kuin — kuin tuo pienokainen — on oleva — jos hän elää viisitoista vuotta.

Huolimatta suuresta voimattomuudestaan, jota jok'ainoa läähättävä henkäys enensi, ponnisti hän viimeiset voimansa lähetäkseen tyynyä, jossa lapsensa makasi, ja kun se vihdoin onnistui, makasi hän siinä tuijottaen lastaan ja sisäänpainunut rinta kohoili suonenvedontapaisesti. Selällään ammottavia silmiä alkoi jo kuoleman lasinkaltainen kalvo peittää, mutta himmenevä katse näki kuitenkin tuossa nukkuvassa lapsessa jotakin ihmeellistä ja levottomuutta herättävää. Muutamia tuntikausia se vasta oli elänyt, mutta kumminkaan sen kasvot eivät olleet punaiset ja ryppyiset kuin vastasyntyneen lapsen, vaan pienten kasvojen piirteet olivat omituisen selvät ja pientä päätä peitti sankka, musta, pehmonen tukka. Paremmin nähdäkseen hän koetti vetäytyä vielä lähemmäksi.

— Ei hän ole toisten lasten näköinen, sanoi hän. — Ne eivät olleet kauniita — ja ovat turvassa. Tämä — tämä tulee olemaan — Jeoffreyn ja — minun näköinen.

Ratisten sammui kituva tuli.

— Jos hänestä tulee kaunis — ja hän äidittömänä jää isänsä hoteille, kuiskasi hän vaivaloisesti, — ei hänelle voi tapahtua muuta kuin pahaa. Ensi hetkestään hän, onneton pikku raukka, saa sitä kokea!

Kurkussa kuului korahdus hengittäissä, mutta lasinkaltaisissa silmissä välähti äkkiä kummallinen kiilto, ja hän vetäytyi hohottaen yhä lähemmä lasta.

— Se ei ole oikein, voihki hän. — Jos minä — jos minä voisin panna käteni suusi päälle — estääkseni sinua poloinen hengittämästä — niin se olisi parempi — mutta — voimani eivät — riitä.

Kuoleva ponnisti kaikki tahtonsa voimat pannakseen kätensä lapsen suulle. Kuihtuneissa kasvoissa leimahti raju ilme, korahdukset kurkussa yltyivät ja hän kaatui suulleen lapsen rinnoille. Se heräsi ja avasi kaksi suurta mustaa silmää, sen vastasyntynyt elämä taisteli äidin kuolevaa heikkoutta vastaan. Hänen kylmä kätensä oli sen suun päällä ja pää painoi sen ruumista, sillä hänellä ei ollut voimia liikkumaan jos olisi tahtonutkin. Mutta tuolla pienellä olennolla oli ihmeelliset voimat. Hän taisteli ja väänteli pieniä jäseniään kunnes käsi luiskahti pois ja saatuaan suunsa vapaaksi alkoi hän kirkua. Eikä kirkunakaan ollut kuin vastasyntyneen lapsen, vaan se oli kovaa ja kimakkaa ja tuntui siinä kuin lapsellista kiukkuakin. Ei hän ollut niitä, jotka nöyrästi taipuvat, hän oli luotu taistelemaan.

Kenties lapsen kimakat huudot kuuluivat äidille, sillä hän hengitti kolmasti syvään ja vaikeasti — viimeisen kerran vavahdellen ja katkonaisesti — ja liedellä sammui viimeinen tulen kipinä.

* * * * *

Kun hoitajatar toimekkaana astui huoneesen, oli se kylmä ja kolkko kuin hauta, — liedellä oli vain hiipunutta tuhkaa, kolkkoa hiljaisuutta häiritsi pienokaisen kirkuna ja hänen armonsa makasi kuolleena, pää lepäsi lapsen jaloilla ja lasinkaltaiset, ammottavat silmät tuijottivat lapseen, ikäänkuin Kohtalolta vaatien vastausta kamalaan kysymykseen.

TOINEN LUKU.

Jeoffrey herra tekee tuttavuutta tyttärensä kanssa.

Linnan eräässä kylkirakennuksessa, tyhjissä, huonosti sisustetuissa huoneissa olivat vainajan lapsi raukat elelleet lyhyen aikansa ja yksi toisensa perästä kuolleet. Jeoffrey herra ei halunnut nähdä heitä ja jos se joskus ihmeeksi tapahtui, oli siihen syynä joku onneton sattuma. Ei äitikään surrut kuutta kuollulta lastaan; hän oli itkenyt sitä onnetonta kohtaloa, joka saattoi heidät maailmaan, ja kun ne siitä lähtivät, tiesi hän, ettei hänen tarvinnut surra heidän aikaista kuolemaansa. Niitä kahta, jotka vielä elivät, katseli hän päivästä päivään suurenevalla surulla, hän kun näki ettei niistä tulisi kaunottaria, sillä erinomainen kauneus ainoastaan olisi isän silmissä puolustanut heidän olemassa oloaan, kauneus kun olisi auttanut heidät hyviin naimisiin, niin että hän pääsisi heitä elättämästä. Mutta ulkonaista kauneutta oli luonto hyvin niukalti lahjoittanut Anne ja Barbara raukoille. Pikku neidit olivat iholtaan kalpeita, kasvot olivat kovin tavalliset ja nykerönenäiset, he olivat erään naimattomana kuolleen tädin näköiset, ja naimattomina hekin kai tulisivat kuolemaan. Jeoffrey herra ei sietänyt heitä silmissään, ja kun he sattumalta kuulivat hänen askeleensakkaan, piiloutuivat he nurkkiin, ovien taakse ja mihin vain pääsivät. Heillä ei ollut leluja eikä leikkitovereita eikä huvituksia paitsi mitä lapsellisen viaton kekseliäisyys itselleen hankkii.

Äitinsä kuoltua oli surullinen nuoruuden aika heillä odotettavissa. Eräs vanha, naimaton neiti, perheen köyhä sukulainen, oli ainoa sivistynyt ihminen, jonka kanssa he seurustelivat. Jottei ylhäisessä köyhyydessä nälkään kuolisi, oli hän tarjoutunut rupeamaan näiden lasten kotiopettajattareksi, vaikkei hän luonteensa eikä kasvatuksenkaan puolesta olisi senlaiseksi soveltunut. Neiti Margery Wimpole oli ymmärrykseltään jotenkin typerä; perin hyväluontoinen hän oli, mutta häneltä puuttui täydellisesti arvokkaisuutta ja älyä.

Jeoffrey herra ja palvelijat vaikuttivat hänessä alinomaista pelkoa, palvelijat kun näet tiesivät hänen olevan armoleivällä, kohtelivatkin häntä sen mukaan. Vasemmassa kylkirakennuksessa olevaan kouluhuoneesen piiloutui hän oppilaineen, joita hän opetti lukemaan ja kirjoittamaan ja merkkuukankaalle ompelemaan. Sen enempää hän ei itsekään tainnut.

Ei silläkään lapsella, jonka synnyttyä äiti heitti henkensä, ollut valoisampaa tulevaisuutta toivottavana kuin sisarillakaan. Hän oli isänsä mielestä liikalainen vielä enemmän kuin ne toiset, hänestä kun kolmen tyttären vaikkapa aivan yksinkertainenkin ylöspito ja vaatetus tuntui kukkaroa liiaksi rasittavan. Vaimonsa oli ollut kaunotar vaan ei perintöläinen, ja kun omistamansa tila ei ollut aivan iso, niin riittivät hänen tulonsa parhaiksi vain juominkein ja peliseurain tuottamiin menoihin.

Kasteessa sai lapsi nimen Klorinda ja hän kasvatettiin melkein ensi hetkestä saakka renkituvassa ja piikain kammarissa. Yhden ainoan kerran näki isänsä hänet aikaisimman lapsuutensa aikana ja silloinkin vain sattumalta, hän kun ei koskaan pyytänyt häntä nähdäkseen; arvaamatta hän näki hänet hoitajansa sylissä muutamia päiviä äidin kuoleman jälkeen. Tyttö oli näet nuori ja kaunis, ja oli antautunut rakkausseikkailuun erään ratsupalvelijan kanssa; hän meni juuri tätä tapaamaan ja astui lapsi sylissään tallipihan poikki, kun Jeoffrey herra, joka tuli uutta hevostaan katsomasta, äkkiä tuli hänelle vastaan tallin ovessa, juuri kun hän aikoi astua siitä sisään.

Tyttö vavahti peljästyksestä ja oli vähällä pudottaa sylistään lapsen, joka porahti parkumaan. Siinä nyt sattui Jeoffrey herra näkemään lapsen ja se näky pani verensä kuohumaan, hän ilmaisi tottuneella tavallaan vihaansa, niin että hoitaja vapisi peljästyksestä.

— No helkkari! huusi hän rientäen tiehensä; — tuohan on rumin niistä kaikista! Kirottu keltanaamainen tytönkakara, silmät sillä on kuin huuhkajalla ja ääni kuin kalkkunalla. Tuskinpa senlaista miestä löytyy, joka tuostakaan tölleröstä minut vapauttaisi.

Kuuteen vuoteen hän ei tytärtään nähnyt. Mutta suurta älykkäisyyttä ei tarvittukaan huomaamaan, että oli paras pitää lapset hänen näkyvistään, ja se olikin helppoa, hän kun karttoi sitä osaa talosta, jossa ne asuivat, kuin olisi se ollut ruton saastuttama.

Mutta Klorinda näytti olevan tanakampaa tekoa kuin vanhemmat sisarensa, sen palvelijat ja opettajaneiti kohta suureksi harmikseen keksivät. Kun eukko Hapannaama veti hänet esiin äitinsä ruumiin alta, ei hän asettunut huutamasta, vaan kirkui kokonaisen tunnin sen jälkeen, vaikka muori pudisti ja löi häntä selkään, rauhoittaakseen häntä. Muija parka teki työtä näännyksiin asti, mutta lapsi vain ei tahtonut asettua, sillä näytti ikäänsä nähden olevan erinomaiset voimat ja harvinaista kestävyyttäkin.

— Enpä ole mokomaa penikkaa vielä nähnyt, ähki vanhus. — Sillä on ääntä kurkussa kuin kuusikuisella poikalapsella. Aivanhan siitä kuulokalvot halkeavat. Ole vaiti, mokoma villikissa.

Tämä oli vain alkua. Lapsi kasvoi ihmeen nopeasti, muutamien kuukausien kuluttua oli se harvinaisen vankka lapsi, sillä oli tanakka selkä ja se osasi perheessä ennen huomaamattomalla tavalla saattaa tahtonsa kuuluville. Kun hän tahtoi jotakin, parkui hän semmoisella voimalla, etteivät lähellä olevat saaneet rauhaa ennenkuin tekivät mieliksi hänelle. Palvelijat tekivät parastaan ollakseen hänelle mieliksi, että rauhassa saisivat jutella ja häiritsemättä rakastella. Sitenhän he vain noudattivat ylempien esimerkkiä, sillä sehän on tunnettua, ettei tavallisesti alistuta kuulemaan jaloja ja viisaita ihmisiä, vain niitä, jotka vastusta kohdatessaan osaavat käyttäytyä niin epämiellyttävästi, että he katkeroittavat elämän muilta kunnes saavat tahtonsa täytetyksi. Sen käsitti pikku Klorindakin sangen pian lapsellisella oveluudellaan, ja sen kerran keksittyään käytti hän sitä aina hyväkseen. Siitä ajasta alkaen kun hän ei vielä ymmärtänyt haluta muuta kuin korppuvelliä, ja hän huomasi, ettei muuta tarvittu kuin huutaa kurkun täydeltä saadakseen vellikupin eteensä, niin hän sitte aina koetti samaa keinoa. Päästyään vuoden vanhaksi seisoi hän jo tanakasti pienillä jaloillaan ja löi sisariaan saadakseen heiltä leikkikaluja, ja hoitajaansa, kun tämä tahtoi hänelle toista pukua muuttaa. Hän raivostui vähäpätöisimmästä syystä, ja silloin hän polki jalkaa ja peuhasi niin, että sitä oli kumma katsella. Palvelijat kiusoittivatkin häntä usein huvikseen vain. Heidän parhaita huvituksiaan talvi-iltoina oli asettaa Klorinda neiti piirinsä keskeen ja siinä ärsyttää häntä kunnes kasvonsa hehkuivat tulipunaisina kiukusta ja hän ryntäsi heidän kimppuunsa lyöden pienillä nyrkeillään ja huutaen kuin riivattu.

— Hitto vieköön! sanoi pöydänkattaja eräänä iltana, — tyttö on tullut isäänsä luonnon puolesta, ne ovat niin toistensa kaltaiset kuin kaksi hernettä. Tyttö peuhaa ja sadattelee täällä aivan kuin Jeoffrey herra hevostensa ja koirainsa parissa.

— Samanlainen vartalokin tytölle aikaa myöten muodostuu, sanoi taloudenhoitajatar.

— En ymmärrä mikä sattuman oikku se hänestä tytön teki, poika hänen olisi pitänyt olla. Hänestä olisi tullut herralle komea perillinen. Hänellä on reidet ja hartiat kuin vankalla poikalapsella, vaikkei hän vielä ole kolmenkaan vuoden vanha.

— Siinä Jeoffrey herra suuresti erehtyi, kun sanoi häntä rumaksi, sanoi lastenhoitaja. — Hänestä kasvaa kaunis nainen, vaikka hänestä kenties tulee liian suurikasvuinen. Tummanverinen hän on, mutta posket ja huulet ovat punaiset kuin raudustammen marjat, huuhkajasilmänsä ovat sysimustat ja niitä pitkät ripset verhoovat aivan kuin uutimet ikkunoita. Katsoppas vain miten sankka hänellä on tukka, ja miten se kiharoina kiemurtelee pitkin selkää! Hänen äitinsä, armollinen rouva, oli kaunotar aikoinaan, mutta tyttärestä tulee upeampi, hänellä on kaunismuotoiset jäsenet ja hartiat ja senlainen luja tahto, että hän voi pakottaa jok'ainoan miehen itseensä ihastumaan.

— Niinpä kyllä, sanoi taloudenhoitajatar, joka jo oli vanhemmallapuolen ikäänsä, — ja kyllä hänestä täyskasvaneena on vaivaa ja puheen-ainetta. Hän tulee omia teitään kulkemaan, suokoon vain Jumala, ettei hänestä tulisi liiaksi isänsä kaltainen, ja ettei hän hänen jälkiään seuraisi!

Totta se olikin, että hän oli sekä erinäköinen että eriluontoinen kuin sisarensa. Molemmat vanhemmat lapset, Anne ja Barbara, olivat liian hyväluontoisia ollakseen kellekään vaivaksi, muita Klorindan nopea kehittyminen saattoi neiti Margery Wimpolelle tuskaa ja huolta. Hän ei uskaltanut nuhdella palvelijoita, joiden menettely turmeli lapsen ja joiden tapoja se jäljitteli.

Jeoffrey herran palvelijat eivät näet olleet parempitapaisempia kuin isäntänsäkkään, ja kun tyttönen kasvoi heidän keskuudessaan, niin hän tottui näkemään ja kuulemaan paljon senlaista, jota useimmat aatelisneidit eivät saa nähdä eikä kuulla. Klorinda neiti rakasti koiria ja hevosia, ja tallissa hän palvelustyttöjen kerällä viipyi tuntikaudet, tytöt kun mielellään seurasivat häntä sinne, saadakseen itse huvitella ja liehitellä miespalvelijoita. Hän leikki koiratarhassa ja hevosten luona ja oppi häikäilemättä kiroilemaan aivan kuin Giles ja Tom, jotka hiasinta hoitivat.

Outoa oli kuulla tuon pienen, punaisen lapsensuun kiroilevan ja sättivän jokaista, ken ei hänelle mieliksi ollut. Raju luontonsa kuohahti pian ja tallirenkejä kovasti huvitti heidän nuoren neitinsä vihan vimmassa käyttämät sanat ja lauseparret. Jos häntä estettiin pienintäkin oikkua täyttämästä, alkoi kaunopuheliaisuutensa heti tulvailla, ja se oli melkein samanlaatuista kuin riitelevien kalankaupustelijain tahi kapakkaneidin. Hänellä ei ollut läheisyydessään ketään, joka olisi ajatellut tahi säälinyt hänen surkuteltavaa kohtaloaan tahi opettanut häntä intohimojaan hillitsemään. Tänlaisissa oloissa kasvoi tuo pikkunen äkäpussi, ja päivä päivältä voimistui hänen ruumiinsa ja kauneutensa kävi huomattavammaksi ikäänkuin olisi hän kukoistanut ja kasvanut saamastaan raa'asta ravinnosta.

Vihdoin valkeni päivä — hän oli silloin kuusivuotias — jolloin sattuman oikku ohjasi hänen kohtalonsa uudelle uralle.

Hän ei vielä ollut kolmea ikävuottaan täyttänyt, kun eräs tallirenki nosti hänet hevosen selkään ja talutti sitä ympäri tallipihan. Siitäkös tyttönen ihastui, hän kirkui ilosta, kiskoi ohjaksia ja mauskutti suutaan katsojien raikuvan naurun kajahdellessa. Siitä hetkestä saakka tahtoi hän joka päivä ratsastaa ja oli niin uskalias että se suuresti hauskutti hänen palvelijaystäviänsä. Kohta hän ei suvainnut itseään kiinnipideltävän, vaan istui hevosen selässä suorana ja kahden reisin kuin poika; milloin hevonen ei astunut hänelle mieliksi, sadatteli hän, potki sitä kantapäillään ja löi sitä nyrkeillään. Hän ei koskaan tuntenut pelkoa, ja tallirengit eivät uskaltaneet hänelle ruoskaa antaa eikä nostaa häntä kovin tulisen ratsun selkään. Kuuden vuoden vanhana hän jo ratsasti kuin aikamies ja tunsi yhtä hyvin hevoset kuin isänsäkin, mutta tämä ei tiennyt siitä mitään, kun aina asetettiin niin, ettei tyttö ollut saapusalla kun Jeoffrey herra kävi talleissa.

Sattuipa niin, että se hevonen, jolla Jeoffrey herra useimmin ratsasti, juuri oli tyttärensä lemmikki, ja tämä raivostui aina milloin ei hevonen ollut pilttuussaan, Jeoffrey herra kun usein oli sillä ratsastamassa. Silloin hän purki vihaansa tallirengeille ja sätti heitä kun julkesivat viedä hevosen pois, se suuresti huvitti heitä kun tyttö ei tiennyt kuka sen kepposen oli hänelle tehnyt. Hänellä ei todellisuudessa ollut aavistustakaan isänsä olemassa olosta, hän kun ei koskaan ollut isäänsä nähnyt eikä kuullut hänestä muuta kuin nimensä, jota hän ei arvannut panna itsensä kanssa mihinkään yhteyteen.

— Kunpa Jeoffrey herra vain kerrankaan itse näkisi ja kuulisi häntä, kun hän raivoo meille ja hänelle siitä, että hän uskaltaa omalla hevosellaan ratsastaa, sanoi muuan vanhemmista tallirengeistä kerran kun he parhaallaan nauroivat hänelle. — Vannonpa että hän nauraa hohottaisi ja mielistyisi tytön hävyttömyydestä — hänellä kun on isänsä luonto. Hänhän on samaa lihaa ja verta ja niin saakelin vihainen kuin isä itsekin.

Tänä hänelle niin vaiherikkaana aamuna oli hän tavallisuuden mukaan mennyt talliin, mutta tuon ison, mustan hevosen pilttuu olikin tyhjä. Heti hänen verensä kuohahti. Hän puristi pienet kätensä nyrkiksi, polki jalkaa ja kiroili tavalla, jota on sopimaton kertoakkaan.

— Missä se on, huusi hän. — Se on minun oma hevoseni, eikä kukaan saa sillä ratsastaa. Kuka se aina sen ottaa? Kuka se on? Kuka?

— Se on muuan roisto, nauroi tallirenki, jolle hän vihaansa purki. — Hän sanoo sitä hevosekseen, ja aikoo ratsastaa sillä milloin mielensä tekee.

— Se ei ole hänen, — se on minun! huusi Klorinda neiti kasvot hehkuvina vihastuksesta. — Minä tapan hänet! Se on minun hevoseni. Sen pitää olla minun!

Mutta tallirengit vain yhä enemmän härsyttivät häntä, heitä kun hänen raivonsa huvitti, ja totta puhuen hän oli sitä kauniimpi kuta enemmän vihansa yltyi, se kun pani poskensa punottamaan ja suuret mustat silmänsä leimuamaan. Tämmöisinä hetkinä ei hänessä ollut rahtustakaan naisellisuutta, vaikka häntä ainakin pikemmin olisi luullut pojaksi kuin tytöksi, hän kun ikäisekseen oli tavattoman kookas ja kehittynyt. Vihdoin sanoi muuan apulaispoika ilvehtien:

— Mies, joka hevosen otti, on jättänyt sen portille pääportaiden eteen. Äsken näin sen seisovan siinä odottamassa. Mies itse oli mennyt sisään.

Tyttö kääntyi mennäkseen ottamaan selkoa asiasta. Talon etupuolta hän tuskin tunsikaan, häntä kun aina huolellisesti piiloteltiin vasemmassa kylkirakennuksessa ja pohjakerroksessa. Aina ulos mennessä talutettiin häntä salaa erään takaportin läpi; hän ei koskaan saanut kulkea ison etehisen kautta, jossa olisi voinut isäänsä kohdata.

Nytkin hän juoksi takaportille, kun hän sen tiesi entuudestaan, aikoen siitä osautua linnan etusivulle. Sisään päästyään marssi hän vihaisena ja rohkeana käytäväin ja huoneitten läpi, joita hän ennen ei ollut edes nähnytkään, ja kun hän, kummallisesta itsepäisyydestään ja rohkeudestaan huolimatta kumminkin oli vain lapsi, niin hän nähdessään kaikkea tuota uutta melkein unhotti syyn vihastumiseensa ja pysähtyi tuontuostaankin jotakuta kuvaa katsomaan tahi ottamaan käteensä jotakin esinettä, mikä sattui hänen uteliaisuuttaan herättämään.

Muutaman oven kautta, jota hän kaikin voimin sysäsi ennenkuin se aukeni, saapui hän vihdoin etehiseen. Hän seisattui keskelle lattiaa uteliaana ja huvitettuna katsellen ympärilleen. Se oli kaunis huone, seinillä oli hirvensarvia, aseita ja ketunhäntiä, seinäin mustasta tammesta tehty laudoitus oli veistoksilla koristeltu, lattia ja huonekalut olivat tammesta. Tässä huoneessa oli kaikki huonosti hoidettua ja pahoin pideltyä; entisinä aikoina se oli ollut talon merkillisyyksiä ja olisi kyllä ansainnut paljonkin paremman hoidon. Seinillä keksi hän useita metsästysretkiltä tuotuja voitonmerkkejä, joita hänen mielensä teki, mutta kun hän ei yltänyt niihin, niin täytyi tyytyä vain niitä katselemaan ja ihmettelemään. Eräältä vanhalta tammipenkiltä löysi hän kumminkin muutamia kapineita, joihin hän pääsi käsin, hän otti ne heti ja istuutui lattialle niiden kanssa leikkimään. Metsästyspiiskaa hän letkautteli aikatavalla ja otti sitten ruutisarven, jonka isänsä Jeoffrey herra sattumalta juuri vähää ennen etehisen läpi astuessaan oli penkille pannut. Hän teki näet lähtöä metsästämään ja oli nyt mennyt ruokailuhuoneesen virvoitusryyppyä ottamaan.

Saatuaan kaapista viinaryypyn palasi hän kiireesti takaisin ja näki ensimmäiseksi lattialla istuvan tyttärensä, kaatamassa ruutia sarvesta tammiselle lattialle. Hän ei ollut tytärtään nähnyt sittenkuin hän hänet syntymisensä perästä sattumalta kohtasi hoitajansa sylissä, eikä hän vuosikausiin muistanut olevansa isä, paitsi milloin hän vasten mieltään pakotettiin antamaan rahaa lasten pieniin tarpeisin. Siitä syystä hän nyt, nähdessään lapsen kaatavan maahan hyvää ruutiansa juuri kun hän sitä parhaiten tarvitsi ja kun oli kiire lähtö mielessä, luuli pientä pahantekijää jonkun palvelijan hävyttömäksi kakaraksi, joka oli hiipinyt hänen alueelleen pahantekoon. Hän karkasi lapsen kimppuun ja tempasi häntä rajusti käsivarresta seisalleen, ruutisarven hän kiskasi lapsen kädestä ja löi häntä kovasti korvalle.

— Saakelin kakara, huusi hän. — Niskasi minä nurin väännän, mokoma syyhyinen pikku ilkiö; ja hän soitti, niin että kellon vedin oli katketa.

Mutta hänpä ei arvannutkaan kenen kanssa oli joutunut tekemisiin. Pikku neiti kiljasi että seinät kajahtivat, tempasi ruoskan lattialta, karkasi sillä isänsä luo ja alkoi kiroten ja raivoisana sutkia häntä lihaville säärille minkä jaksoi.

— Kirottu konna! Kirottu konna! kiljui hän. — Silmät minä päästäsi revin! Maksan minä ruumiistasi kiskon! Mene helvettiin!

Kiroukset tulvivat hänen suustaan niin pelottoman rohkeasti, että Jeoffrey herran käsi vaipui alas kellon vetimestä ja hän laukesi kohti kurkkuaan nauramaan ja nauroi kaiken aikaa kun tyttönen siinä häntä löi ja peuhasi.

Palvelijat äkillisen soiton kuultuaan ja huomattuaan Klorinda-neidin kadonneeksi, riensivät peljästyneinä etehiseen, jossa heillä oli vastassa todellakin kaunis näky, — pikku neiti, pieksämässä isäänsä, repien ja kiskoen häntä käsillä ja jaloilla, ja isä siinä nauraa hohottaen haljetakseen.

— Kenen tämä vihainen pikku pentu on? huusi hän kyynelten valuessa alas pitkin punakoita poskiaan. — Kuka hän on, tuo pieni perkeleen sikiö? Kuka hän on, saakeli soikoon?

Hetkisen palvelijat ällistyneinä tuijottivat toisiinsa, tietämättä ja uskaltamatta sanaakaan sanoa. Vihdoin lapsenhoitajatar, joka läähättäen juoksi huoneeseen, uskaltautui sanomaan totuuden.

— Sehän on pikku Klorinda neiti, herra Jeoffrey, änkytti hän, — hänen armonsa nuorin lapsi — se, jonka jälkeen hän lapsivuoteesen kuoli.

Hohottava naurunsa katkesi äkisti ja hän jäi ällistyneenä pientä raivotarta tuijottamaan. Hengästyksiin asti oli tyttönen pieksänyt häntä, nyt hän jo taukosi ja vetäytyi pari askelta taaksepäin. Hänkin tuijotti isäänsä, katse vihaa ja uhkaa säihkyen. Suuret mustat silmänsä leimusivat, pää oli taaksepäin heitettynä, kasvot paloivat tulipunaisina ja sankka, sysimusta tukkansa törrötti pystyssä kauniitten, vihastuneiden kasvojen ympärillä ikäänkuin valmiina Medusan käärmeiksi muuttumaan.

— Kirottu konna! huusi hän uudestaan. — Minä tapan sinut, perkele!

Jeoffrey herra puhkesi taas nauramaan.

— Onko sinun nimesi Klorinda? sanoi hän. — Jeoffrey olisi nimesi pitänyt olla, ellei äitisi olisi senlainen hölmö ollut. Vihaisempaa pientä perkelettä en koskaan ole nähnyt, enkä kauniimpaakaan.

Hän nosti tyttösen ylös ja piti häntä kädenpituuden päässä pitkällä, tutkivalla silmäyksellä tarkastaen lapsen kesytöntä kauneutta.

KOLMAS LUKU.

Tuttavuutta jatketaan.

Tytön kauniit kasvot ja vartalo ja hänen tavaton pituutensa olisivat jo isää miellyttäneet, mutta hänen rohkea hurjuutensa ja palvelijoilta oppimansa raa'at elkeensä huvittivat häntä siihen määrään ja soveltuivat niin hyvin hänen juomarenttu-luonnolleen, että hän heti otti lapsen uutena, lystinä leikkikaluna huostaansa.

Unhottaen metsästysretkensä laski hän hänet alas lattialle tahtoen sovittaa häntä. Aluksi tyttö ei hänestä välittänyt, näyttäytyi vaan yrmeältä kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta. Viina oli noussut hänelle päähän, hän tuli iloselle leikkituulelle, niinkuin ainakin väkeviä nautittuaan. Hänestä oli kuin olisi hän leikkinyt koiranpennun kanssa, tahi huvitellut katselemalla taistelunhimoista nuorta kukkoa. Hän käski palvelijat takaisin kyökkiin, ne hiipivät tiehensä, naiset ihmetyksestä tyrmistyneinä ja miehet salavihkaa naureskellen, kunnes pääsivät renkitupaan, jossa puhkesivat röhönauruun.

— Niinpähän kävi kuin sanoimmekin, nauroivat he. — Hänen tarvitsi vain nähdä miten kaunis lapsi oli ja huomata hänet itseään kiukkuisemmaksi. Olipa hänellä rohkeutta koko lailla — kuinka hän löi ja haukkui häntä! Se oli lystintä mitä nähdä voi! Eipä tyttö pelännyt häntä enemmän kuin koiranpentua ja hän vain nauraa hohotti haljetakseen.

— Tiedätkö kuka minä olen? kysyi Jeoffrey herra hymyillen lapselta laskettuaan hänet alas tammipenkille ja asettuen itse eteen seisomaan.

— En, sanoi pikku Klorinda neiti, rypistäen mustat kulmakarvansa ja iskien kauniit huuhkajasilmänsä läpitunkevasti häneen. Vihaansa isän iloisuus jo lauhdutti, ja hohottava nauru alkoi huvittaa häntä vaikka hän ei halunnut näyttää että sydän jo suli.

— Minä olen isäsi, sanoi hän. — Isääsihän sinä äsken löylyytit.
Sinulla taitaa olla kova käsi — näytäppäs.

Hän puuttui tyttöä kalvoseen ja työnsi hihaa ylemmä.

— Koetappas lyödä minua, huusi hän. — Mene tiehesi!

Isä taas nauramaan. Hän ennätti jo nähdä, että pieni käsivarsi oli valkoinen ja luja kuin marmorikivi ja lihakset siinä olivat kuin isoilla pojilla.

— Saakeli senlaista kuusivuotiasta tyttöstä! huusi hän ylpeänä.
Tahdotko vielä minua löylyyttää? He, ruoska!

Hän otti ruoskan lattialta, jonne tyttö oli sen viskannut ja asetti sen hänelle käteen. Hän otti sen, vaan ei hän enää halunnut sillä lyödä. Kulmakarvat kurpistuneina katseli hän vuoroin isää vuoroin ruoskaa. Äkkiä se juohutti hänelle mieleen hevosen, jota hän oli lähtenyt etsimään.

— Missä hevoseni on? kysyi hän käskevällä äänellä. — Missä se on?

— Sinunko hevosesi? toisti isä. — Mikä se on sinun hevosesi?

— Rake on minun hevoseni, vastasi tyttö, — se iso, musta. Se kirottu mies on sen taas vienyt, ja hän sadatteli ja haukkui ja uhkasi miestä, jonka luuli hevosen vieneen, ja sekös Jeoffrey herraa ihastutti. — Rake on minun hevoseni, lopetti hän. — Sillä ei kukaan muu saa ratsastaa.

— Eikö kukaan muu? huudahti isä. — Ethän ainakaan sinä osanne sillä ratsastaa?

Majesteetillisen ylenkatseellisesti katsahti tyttö häneen.

— Missä se on? hän kysyi. Ja kun hän äkkiä ulkoa kuuli kavioiden kuopivan hiekkaa, hevonen kun näet odotusta pitkästyi, muisti hän että tallipoika oli sanonut nähneensä hänen lemmikkinsä seisovan portin luona, hän laahusti alas penkiltä ja juoksi ulos kurkistamaan. Suustaan pääsi riemunhuuto.

— Tuollahan se onkin! sanoi hän. — Minä näen sen; ja hän vieri päistikkaa portaita alas tullakseen hevosen luo.

Jeoffrey herra kiiruhti jäljestä. Se olisi ollut hänelle koko kepponen, jos tyttö nyt olisi päänsä halaissut.

— Hoi! huusi hän tytölle. — Varo toki hevosen jalkoihin joutumasta, sinä pikku perkele!

Mutta tyttö juoksi ilosta huutaen hevosen eteen ja tarttui sen toiseen etujalkaan; Rake taivutti päänsä alas, nuuhkasi lasta ja näperteli häntä hyväillen. Siten ohjakset tulivat hänen saatavilleen, hän tarttui heti niihin ja piti hevosen päätä alhaalla niin että voi sitä hyväillä, tähän tuttavallisuuteen näkyi hevonen olevan hyvinkin tottunut.

— Se on minun hevoseni, selitti hän ylpeänä isänsä tullessa heidän luokseen. — Se ei anna Gilesin näin leikkiä kanssaan.

Jeoffrey herra katsoi häneen paisuen tyytyväisyydestä.

— Minä olisin sanonut sitä valheeksi ellen itse olisi sitä nähnyt, sanoi hän itsekseen. — Hän tuossa ei ole tytönkakara, sen minä vannon. Luulin sitä minun hevosekseni, sanoi hän tytölle, — vaan päivän selväähän on, että se onkin sinun.

— Nosta minut sen selkään! sanoi hänen vastalöydetty jälkeläisensä.

— Oletko ennen sillä ratsastanut? kysyi Jeoffrey herra, joka ei voinut epäilyksistään päästä. — Sano isällesi, oletko ennen sillä ratsastanut.

Pitkien silmäripsiensä alta katsahti hän karsaasti isäänsä, — se oli yrmeä, vain samalla vilkkaasti hellyttävä katse, sillä tahtonsa hän tahtoi saada täytettyä ja hän oli kavala ja älykäs kuin pieni noita.

— Olen! vastasi hän. — Nosta minut sen selkään, isä!

Jeoffrey herra ei ollut sukkelaälyinen mies, väkevät juomat kun jo niin kauan olivat hänen aivojaan turmelleet, mutta raakamainen vaisto osotti hänelle tytön sanoissa piilevän omituisen kavaluuden, kun hän imarrellakseen ja viehättääkseen viskasi hänelle viimeksi lausumansa sanan, vaikka vielä olikin nyreissään. Taaskin hän nauraa hohotti ihastuksesta.

— Nosta minut sen selkään, isä! matki hän. — No, senpä kyllä teen — tahdon nähdä miten siellä menettelet!

Hän puuttui tyttöä kainaloihin ja nosti hänet ylös. Päästyään satulaan istui tyttö siihen heti kahden reisin. Oikein hän oli haltioissaan, tarttui ohjaksiin lujalla kädellä kuin konsaan vanha ratsastaja, selkä suorana hän istui siinä, ja kasvot voitonriemusta ja ihastuksesta hehkuvina. Rake näytti tottelevan hänen iloista nauruaan yhtä hyvin kuin pienen kätösen ohjaamistakin. Se näytti vilkastuttavan ja saattavan häntä hyvälle tuulelle. Pienen ratsastajansa kanssa hytkähti se juosta lönkyttämään lehtikujaa pitkin, tyttönen puristi jalkansa lujasti sen kupeisin, istui satulassa tanakkana ja pelottomana ja laski sen nelistämään, hän oli näet oppinut ohjaamaan sitä yhtä hyvin kuin ratsupalvelijakin, joka oli hänen ystävänsä ja uskottunsa. Hänen ikäisensä tavallinen lapsi ei olisi tänlaisessa vauhdissa pysynyt hevosen selässä, mutta Klorinda istui siinä kuin pieni jockey, ja Jeoffrey-herra seurasi jäljestä, paukutti käsiään ja kiljui mieltymyksestä.

— Tuhat tulimaista! sanoi hän. — Ei kenelläkään koko kreivikunnassa ole tuonlaista pientä perkeleen kakaraa — ja Rake on "hänen hevosensa" ja sillä hän osaa ratsastaa! Sinä miellytät minua, tyttönen — lempo vieköön, kuinka sinä miellytätkin!

Pitkän tuntikauden piti Jeoffrey herran leikkiä hänen ja Raken kanssa, sitten tyttö vei hänet talleihin ja komenteli empimättä häntä siellä hevosten ja koirain luona milloin minnekin. Hän oli näet huomannut että tuo iso mies, johon hän oli sattunut yhtymään, oli vaikutusvaltainen ja mahtava mies, ja että hänestä voi hyötyä olla.

Palattuaan takaisin sisälle tahtoi Jeoffrey herra tytön kanssaan päivälliselle, hän huusi olutta ja joi sitä ja kunnosti itseään oiva lailla ja isä oli nauruun tukehtua hänen lapsellisen hävyttömästä käytöksestään.

— Enpä ole näin nauranut, sittenkuin kahdenkymmenen vuoden vanhana, sanoi hän. — Se nuorentaa minua, ja kun nyt kerran sattumalta yhdyin häneen, niin en häntä enää luotani laske. Se on hauskaa ajan kuluketta ikävinä hetkinä, joita näin vanhalla puolen ikää useinkin sattuu.

Hän lähetti hakemaan tytön hoitajan ja antoi hänelle uusia, kummallisia käskyjä.

— Missä hän tähän saakka on asunut? kysyi hän.

— Vasemmassa kylkirakennuksessa, jossa lasten huoneet ovat, ja jossa neiti Wimpole asuu Barbara ja Anne neitien kanssa, vastasi lapsenhoitaja peljästyneellä niiauksella.

— Tästälähtien hän tulee asumaan samassa osassa linnaa kuin minäkin, sanoi Jeoffrey herra. — Laita kuntoon hänen armonsa entiset huoneet ja valmistaudu asumaan siellä hänen kanssaan.

Siitä hetkestä pitäen oli lapsen kohtalo päätetty. Tyttönen sai isästään leikkitoverin, joka leikki ja peuhasi hänen kanssaan ja josta hän kohta oppi enemmän pitämään kuin entisistä tovereistaan ratsupalvelijoista ja tallirengeistä. Mutta rakkautta ei hän koskaan ollut oppinut ympäristölleen osottamaan, hän näytti pitävän itseään liian ylhäisenä henkilönä kellekään osottaakseen hellempiä tunteita. Niitä, jotka häntä parhaiten palvelivat, suosi hän enin, ja niitäkin kohtaan osotti hän vain suosiota eikä hellyyttä.

Eräistä koirista ja hevosista hän piti, mieluisin niistä oli Rake ja isällä oli hänen sydämessään melkein sama sija kuin Rakella. Hän kohteli häntä kuin renkiään ja hallitsi häntä kuin tyranni, mutta seurasi ja matki häntä samalla, aivan kuin koiranpentu, jota juuri opetetaan. Jokaisen äidillisen naisen sydän olisi surusta pakahtunut kuullessaan siitä elämästä, jota lapsi vietti, mutta hänen läheisyydessään ei ollut ainoatakaan kunnon naista. Sekä äitinsä että Jeoffrey herran omat sukulaiset olivat aikoja sitten katkaisseet kaiken yhteyden heidän kanssaan, sillä Wildairs Hallista ja sen omistajasta ei ollut kunniaa niille, jotka onnettomuudeksi sattuivat heihin sukulaissuhteissa olemaan. Vähää ennen hänen armonsa kuolemaa olivat lähiseudun aatelisperheet herenneet heidän kanssaan seurustelemasta, siitä lähtien näkyi talossa ainoastaan senlaisia vieraita, jotka Jeoffrey herran tovereina metsästivät, söivät ja joivat ja tekivät hänelle seuraa juomingeissa ja irstaisuuksissa.

Näille hän nyt pauhaavalla mieltymyksellä ilmoitti tyttärensä löydöstä. Nauraa hohottaen kertoi hän heille heidän ensimäisestä yhtymisestään, kuinka hän hänen omalla piiskallaan löylyytti häntä ja haukkui kuin katulutka, kuinka hän piti Rakea omana hevosenaan ja sadatteli sitä lurjusta, joka oli uskaltanut ottaa sen tallista sillä ratsastaakseen, kuinka hän oli istunut sen selässä kuin pieni jockey ja miten hän jonkun ihmeellisen voiman avulla osasi ohjata sitä paremmin kuin kukaan muu. Sitten haetti hän hänet ruokailuhuoneesen, jossa juomaseura oli koolla, asetti hänet pöydälle, näytteli häntä heille, kehui hänen kauneuttaan, näytti heille hänen kauniita, voimakkaita käsivarsiaan ja jalkojaan, mittasi hänen pituuttaan ja yllytti häntä osottamaan voimiaan nyrkeillään.

— Oletteko koskaan tuon tyttösen vertaista nähneet? huusi hän toisten nauraessa katketakseen ja lasketellessa rivoja pilapuheita, muut puheet kun eivät heitä huvittaneetkaan. — Onko teistä kukaan maailmaan hankkinut yhtä isoa ja kaunista poikaa? Hitto vieköön, hän voisi kymmenvuotiaan pojankin höyhentää kun suuttuu.

— Me, hurjat velikullat, emme ole naisten suosiossa, huusi iloisin joukosta, eräs Eldershaven lordi, jonka tila oli muutamien peninkulmien päässä Wildairs Hallesta, — ei ainakaan typeräin ja ulkokullattuin. Otetaanpa ja kasvatetaan tämä tyttönen oman mallimme mukaan, jommoisiksi kaikki tytöt pitäisi kasvattaa, jos mieli niistä miesten tovereiksi olla. Neiti Klorinda Wildairsin malja — Klorinda neidin, kuusivuotiaan tenhottaren — täyttäkää maljanne pojat! — ja juokaa pohjaan!

Tyttö asetettiin keskelle suurta pöytää, ja hänen maljansa juotiin seisoalla ja iloista, rivoa laulua hoilottaen. Melun ja naurunrähäkän kiihottamana hänkin yhtyi lauluun kimakalla, korkealla äänellään; laulu oli hänelle vanha tuttu, hän oli näet kuullut sitä tallissa niin usein laulettavan, että osasi jo sanat ulkomuistilta.

Parin viikon kuluttua siitä, kun hän tyttäreensä yhtyi, juolahti Jeoffrey herran mieleen lähteä Lontoosta hänelle koristuksia hankkimaan. Hän kävi muutoin ani harvoin kaupungissa, hänellä kun ei ollut liikoja rahoja kukkarossa eikä sivistyneemmässä seurassakaan viihtynyt. Hän palasi kotia tuoden mukanaan kalliita ja lapselle peräti sopimattomia pukuja, jommoisia tuskin kellään lapsella sitä ennen oli ollut. Paksuja, kultakirjaisia silkkikankaita, kalliita pitsejä, hienointa pellavakangasta, silkkinauhoja, pönkkähameita, joutsenen untuvista tehtyjä kauluksia ja pieniä korkeakantaisia kenkiä. Hänelle tehtiin pukuja, joiden vertaisia tuskin hienoimmalla suuren maailman naisella oli, niihin tyttönen sitten puettiin, juhlallisissa tilaisuuksissa hänet vielä koristeltiin äiti vainajansa jalokivilläkin.

Kummallisia mielenjuohteitaan oli sekin, että hän tyttärelle teetti useita pojanpukuja, — sinisiä ja punaisia silkkitakkeja, polvihousuja valkoisesta, ambravärisestä ja sinisestä silkistä, pitsiröyhelöitä ja monivärisillä tahi kulta- ja hopealangoilla kirjailtuja liivejä. Hänellä oli metsästyspukukin, johon kuului punainen nuttu ja sitä paitsi kaikki muut metsästyskapineet. Kun Jeoffrey herra oikein halusi huvitella, käski hän kammarineitsyen pukea hänet pojaksi. Hän antoi sitten tuoda tytön pöytään, johon juomaseura oli kokoontunut ja tyttö tyhjensi pienen maljansa kilpaa etevimpien kanssa, mätti kiroussanoja ja lauloi heille tallirengeiltä opittuja lauluja. Hevoset ja koirat olivat hänestä mieluisammat kuin kaikki koristukset, ja kun hän ei sattunut sille tuulelle, niin ei itse pirukaan olisi saanut silkkipukuja hänen ylleen, saatikka sitten kammarineitsy. Mutta iloinen hälinä ruokailuhuoneessa huvitti häntä, ja kuta enemmän aikaa kului, sitä mieluummin antoi hän puettaa itseään kirjaviin hameisiinsa. Hän oikein paloi halusta päästä sinne itseään näyttämään ja miehiä mielistelemään komeissa, hienoissa puvuissaan, miehiä, jotka ikänsä puolesta olisivat hänelle isäksi käyneet ja jotka olivat kyllin kevytmielisiä hänen tapojaan ja käytöstään nauramaan. Äkäisyydellään ja ykspäisyydellään hän heitä kaikkia hallitsi. Sillä ellei hänen mieltään kaikessa noudatettu, niin ei lystin pidosta tullut mitään eikä häntä laulamaankaan saatu, hän istui vain suuressa nojatuolissa mustat kulmakarvat rypyssä ja kasvoissa ylenkatseellisen vihan ilme.

Jeoffrey herra, joka oli vaimoaan sortanut, sai nyt tyttärensä valtaa kokea. Klorinda neiti hallitsi häntä rautavaltikkaalla ja piteli sitä niin taitavasti, että ennen kuin vuosi kului umpeen, totteli isä häntä yhtä sokeasti kuin palvelijatkin. Hän ei pelännyt isän kauheata sadattelemista, hänellä kun itselläänkin oli varastossa vaikka minkälaisia kiroussanoja, hänen äänensä oli kimakampi kuin isän ja vaikkei se ollutkaan niin kova, niin ei isä kumminkaan pitkään jaksanut kuulla hänen korvia halkaisevaa kirkumistaan eikä kestää masentumatonta itsepintaisuuttaan. On tunnustettava, että tyttö nuoruudestaan ja isän pahasta maineesta huolimatta, jossain määrin oli häntä etevämpi sekä rajuluontoisuudessa että tahdon voimassa. Se täytyikin isän vähitellen myöntää, eikä hän siitä pitäen sille nauranut, vain piti sitä melkein jonkinlaisena ansiona.

— Tuota pikku äkäpussia on mahdoton kesyttää, oli hänen tapana sanoa. — Ei ihmiset eikä perkeleet voi häntä masentaa. Jos minä vaikka musertaisin kaikki luut hänen ruumiissaan, niin hän sittenkin kuolemahetkeensä asti minua haukkuisi ja uhkaisi.

Totta onkin, että jos tytöllä olisi ollut tuhannesosakaan sitä rajuluontoisuutta, jota hän joka päivä häikäilemättä ilmaisi, eikä olisi ollut niin kaunis ja vilkas, niin Jeoffrey herra varmaan minkäänlaisia omantunnonsoimauksia tuntematta olisikin musertanut kaikki luut hänen ruumiissaan. Mutta hänen kauneutensa näyttä tunti tunniltaan enenevän, ja onneksi se oli juuri sitä laatuakin, joka isää enin miellytti. Kymmenvuotiaana hän oli pitkä kuin vankka, kaksitoista vuotias poika, ryhtiänsä ja vartaloansa olisi Diana jumalatarkin voinut kadehtia. Pitkät jäsenensä olivat kaunismuotoiset ja niin voimakkaat, että katsojain täytyi niitä ihailla ja ihmetellä. Isänsä opetti häntä ratsastamaan mukaansa metsästysretkille, ja kun hän näyttäytyi hevosen selässä, polvihousuihin, ratsastussaappaisin ja punaiseen takkiin puettuna, joutui koko metsästysseurue haltioihinsa. Hän oppi aikaisin mielistelemään ja kauniita silmiään käyttämään, mutta totta puhuen niin hänen silmäyksensä eivät koskaan olleet hiukeavia, mutta aina vaan ylpeitä ja masentavia. Hänen tapansa oli ylenkatseellisella vilkkaudella vain viekoitella muita hiukeamaan. Viisitoista vuotiaana hän oli koko kreivikunnan puheaiheena ja — totta puhuaksemme — myöskin pahennuksena. Seutu, jossa hän asui, oli melskeistä metsästysaluetta, jossa hevoset saivat karata leveiden ojien ja korkeiden pensasaitojen yli ja siellä oli kivikkomäkiä ja kankaita, joilla hevosten annettiin nelistää, eikä siellä paljon välitetty kauniista tavoista tahi hyvästä kasvatuksesta. Mutta sen pahimmissakin osissa löytyi kumminkin tuolla täällä vakavia rouvia, jotka paheksuivat ja suuresti ihmettelivät Klorinda neidistä kuullessaan.

NELJÄS LUKU.

Kirkkoherran vierailu ja Klorinda neidin syntymäpäivät.

Mutta vaikka tyttö eleli tänlaista sivistymätöntä, melkeinpä raakaa elämää, ja vaikka hänen luonteeltaan puuttui järjestetyn kasvatuksen vaikuttamaa hillitsemiskykyä, niin ei kukaan, joka sattui hänen kanssaan yhteen, voinut olla huomaamatta hänen terävä-älyisyyttään, selvää järkeään ja masentamatonta nerokkaisuuttaan. Hän oli aina täysin tietoinen siitä, mitä halusi voittaa ja mitä välttää, ja kerran päätettyään saavuttaa jotakin, osotti hän senlaista viekkautta ja kekseliäisyyttä, ja senlaista valtaa itsensä ja muiden yli, että se raivasi tieltään kaikki esteet. Hän ei koskaan erehtynyt, siitä syystä ettei hän voinut tunteittensa ilmauksia hillitä, ja laskiessaan kiukkunsa valloilleen tapahtui se siitä syystä, että hän niin tahtoi ja että hän tiesi sillä ei mitään alttiiksi panevansa. Senpä tiesivät vallan hyvin Jeoffrey herran iloiset toveritkin hänen kanssaan ilvehtiessään.

— Jos hänellä olisi salaisuus säilytettävänä, sanoi Eldershawe, — niin sitä ei kukaan voisi hänestä houkutella eikä pelottaa, ja se on naisella ihmeteltävä ominaisuus.

Päivät pitkät seurusteli hän isänsä ja tämän juomatoverein kanssa. Puolittain häntä kohdeltiin kuin poikaa ja puolittain kuin jonkunlaista kuningatarta, kunnes hän täytti neljätoista vuotta. Hän ratsasti ja metsästi, ampui lintuja, ajoi täyttä karkua ojain ja pensasaitain yli, hänellä oli valtikka meluavissa juomingeissa ja hän mielisteli noita vanhoja miehiä, ikäänkuin hän ei ijällään arvelisi muuta tehdäkkään.

Mutta eräänä päivänä kun hän isänsä seurassa oli käynyt metsästämässä, ratsastaen Rakelia, jonka hän oli omakseen saanut, ja punaiseen takkiinsa, polvihousuihin ja ratsastussaappaisin puettuna, lähetti muuan hänen äiti vainajansa elossa olevista sukulaisista kirkkoherransa varoittamaan ja neuvomaan Jeoffrey herraa, ettei hän vastedes antaisi tyttärensä käyttää niin sopimatonta vaateasua.

Se oli todella mieltäjännittävä kohtaus, kun sanansaattaja tuli viestiänsä tuomaan. Kirkkoherra oli kömpelöliikkeinen ja kainosteleva, ja hän oli kuullut Wildairs Hallesta ja sen omistajasta niin monta kummallista juttua, että hän vapisevin sydämin suostui asiaa toimittamaan. Jos hän kieltäytyi isäntäänsä tottelemasta menettäisi hän virkansa, ja kun hän siitä seikasta oli vallan varma, niin ei muu auttanut kuin vyöttää kupeensa ja rohkaista mielensä ja lähteä etsimään jalopeuraa sen omasta luolasta.

Tultuaan isoon etehiseen näki hän siellä ensimäiseksi pitkän, kauniin nuorukaisen, jolla oli pitkä, vankka, musta tukka ja yllä punainen metsästystakki. Hän leikki koiran kanssa, antoi sen hyppiä ratsuruoskansa yli ja nauroi ja sadatteli koiran kömpelyyttä. Hänen iloinen, hymyilevä katseensa kohtasi kirkkoherraa, hän nyökkäsi vastaukseksi miesparan nöyrään kumarrukseen, ja kuunteli kun tämä alkoi asiaansa selvittää.

— Minä tulen herranne sukulaisen Twemlow lordin lähettämänä, änkytti kirkkoherra; — minulla on käsky etsiä isäntänne käsiini ja jos mahdollista puhutella häntä, hänen armonsa toivoo että Jeoffrey herra ottaisi minut vastaan. Twemlow lordi — —

Kaunis nuorukainen jätti leikin sikseen ja tuli kirkkoherran luo ryhdillä ja käytöksellä, joka ilmaisi talon nuorta isäntää.

— Vai Twemlow lordin lähettämänä, virkahti hän.

— Hänen armonsa ei ole pitkiin aikoihin lähettänyt meille minkäänlaisia tietoja. Lowatt, missä herra Jeoffrey on?

— Ruokailuhuoneessa, vastasi palvelija. — Hän meni juuri sinne, armollinen neiti.

Kirkkoherra vavahti, niin että leveälierinen hattu putosi kädestään. "Armollinen neiti!" Se oli siis hän — tuo kaunis nuori olento, joka oli kyllin pitkä ja vahva varreltaan ollakseen komea miehenkin vaatteissa. Hän nosti ylös hattunsa ja kumarsi niin syvään että hatun lieri lattiaa veti. Hän ei ollut tottunut naisten hymyileviin silmäyksiin, hänellä kun oli sijansa Twemlow lordin ruokapöydän alapäässä, johon naisten katseet eivät kääntyneet.

Mutta tämä kaunotar katsoi häneen kuin olisivat omat ajatuksensa huvittaneet häntä. Vavisten arveli kirkkoherra, että hän kenties arvasikin hänen asiansa ja tiesi miten isänsä sen vastaanottaisi.

— Seuratkaa minua, sanoi hän, — minä vien teidät hänen luokseen. Hän ei muutoin ottaisi teitä vastaankaan, hän kun ei juuri lordia rakasta. Ylpeällä ryhdillä hän astui edeltä ja kirkkoherra seurasi silmät maahan luotuina, etteivät katseensa pääsisi harhailemaan papilliselle puvulleen sopimattomalla tavalla. Senlaiset jalat ja senlaiset — —! Hänestä oli turvallisempaa ja soveliaampaa luoda katseensa kattoon kuin olisi hän rukouksissa. Jeoffrey herra seisoi viinapöydän ääressä kädessään olutpullo, hän oli näet juuri satularyyppyä ottamassa. Nähdessään vieraan ja päällepäätteeksi papin rypisti hän kummeksien kulmiaan.

— Mitäs nyt! huudahti hän. — Mitä sinä, Klo, nyt mielit? Ei minulla ole aikaa saarnoja kuunnella.

Klorinda neiti meni viinapöydän luo, täytti maljan ja otti sen mukaansa ruokapöydälle, jonka laidalle hän istuutui toisella jalallaan nojaten lattiaan ja toinen ilmassa roikkuen.

— Saatpa nyt joutaa, isä, virkkoi hän hymyillen, niin että valkoiset hampaansa hohtivat. — Tämä herra on Twemlow lordin kirkkoherra, jonka hän on lähettänyt tänne teitä nuhtelemaan, pyynnöllä että tahtoisitte kuulla häntä.

— Hitolle kaikki nuhteet ja Twemlow lordi kanssa! ärjäsi Jeoffrey herra, joka oli huonoissa väleissä lordin kanssa ja katkerasti vihjasi häntä. — Mitä tuo tekopyhä tomppeli arvelee?

— Herra, änkytti lähettiläs parka, — hänen armonsa on — on hyvin huolestunut — kuultuaan että — — —

Pöydän laidalla istuva kaunotar otti maljan huuliltaan ja nauroi.

— Kuultuaan että tyttäresi ratsastaa metsästämässä polvihousuihin puettuna ja käyttäytyy sopimattomasti, mokoma tytön heilake, huusi hän, — ja sentähden hänen armonsa nyt lähettää kirkkoherransa pitämään siitä pienen saarnan — kun hän ei pidä soveliaana itse tulla. Sehän asianne on, korkea-arvoinen herra?

Kirkkoherra raukka kalpeni, sillä hän oli huomannut miten veret nousivat Jeoffrey herran kasvoihin tyttärensä puhuessa.

— Armollinen neiti, änkytti hän kumartaen — armollinen neiti, pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta jos suvaitsisitte — — jos suvaitsisitte antaa minun —

Klorinda laski maljan pöydälle, maksautti suutaan, pisti kädet housuntaskuihin ja laukesi äänekkääsen nauruun; se oli kuin soittoa tuo heleä täyteläinen nauru, jota vanhemmiten lukuisat ihailijansa sointuvissa runoissa ylistelivät.

— Josko suvaitsisin mennä tieheni, että saisitte vapaasti puhua, kun te muka nuoren naisen läsnäollessa kainostelette, jatkoi hän. — Mutta minä en nyt suvaitse sitä tehdä, ja kun jään tänne, niin läsnäoloni suojelee teitä.

Suojelusta hän todella tarvitsikin. Jeoffrey herra alkoi kauheasti sadatella. Hän kirosi sukulaistaan ja kirkkoherraa, heidän julkeutensa lähestyä häntä sai hänet raivoon ja hän vannoi antavansa hänen armolleen selkään, milloin vain hänet yhyttäisi, kirkkoherran uhkasi hän potkituttaa ulos porttien ulkopuolelle. Mutta Klorinda neiti oli hyvällä tuulella ja piti leikkinä koko asiaa. Hän nauroi isänsä raivoa, jota kirkkoherra kalpeana ja epätoivoisen näköisenä kuunteli.

— Suljeppas suusi hetkeksi, isä, huusi hän isän pahimmin peuhatessa, — että hänen korkea-arvoisuutensa saa sanoa meille asiansa. Emmehän vielä ole sitä edes kuulleetkaan.

— Minä en tahdo sitä kuullakkaan! ärjyi Jeoffrey herra. — Luuletko sinä, että minä aion hänen hävyttömyyksiään kuunnella! Se ei ikänäni tapahdu!

— Mikä asianne olikaan? kysyi Klorinda neiti kirkkoherralta. — Ette voi palata kotia sitä toimittamatta. Sanokaa se minulle. Minä tahdon että se sanotaan.

Kirkkoherra hypisteli hattuaan, kalpeana ja silmät pelvosta maahan luotuina.

— No mies, rohkaise nyt mielesi, sanoi Klorinda. — Minä autan sinua. Sano pois asiasi!

— Luvallanne armollinen neiti, — se kuului näin, änkytti kirkkoherra. — Hänen armonsa käski minun sanoa korkeasti kunnioitetulle isällenne — että ellei hän pyydä teitä heretä käyttämästä noita — noita —

— Polvihousuja, jatkoi Klorinda lyöden kättä polveen.

Kirkkoherra punastui kainoudesta, vaikka hän tavallisesti oli kasvoiltaan kellertävän kalpea.

— Niin ei kukaan aatelismies, jatkoi hän yhä vaikeammin saaden sanoja suustaan, — suuresta kauneudestanne huolimatta — — ei kukaan aatelismies — —

— Tahtoisi naida minua? lopetti Klorinda neiti lauseen suopealla laupeudella.

— Sillä jos teidän — jos nuoren naisen annetaan käyttäytyä tavalla, joka saattaa hänet pahamaineiseksi, niin hän ei voi mennä naimisiin tuottamatta suvulleen häpeää — ja — ja —

— Ja voisi käydä hullumminkin! virkahti Klorinda neiti ja nauroi että seinät kaikuivat.

Jeoffrey herra oli kiukusta haljeta. Tyttärensä pidätti häntä, kun hän yritti heittää maljansa kirkkoherralle päähän, ja työnsi pappiparan huoneesta ulos ottaen lattialta hatun, jonka hän kiireessä ja peljästyksissään oli pudottanut ja pisti sen hänelle käteen.

— Tervehtäkää hänen armoansa lordia, sanoi hän nauraen, — että minusta hän on oikeassa — ja että minä kyllä pidän huolta siitä, ettei hän minusta häpeää saa.

— Toden totta, isä, sanoi hän takaisin palattuaan — tuo — eräs ruma sana — vanha poika — kenties ei ole niinkään typerä. Minä puolestani aion tehdä hyvät naimiskaupat, enkä minä tiedä tässä seudussa ketään, joka minulle sopisi, paitsi lordi Dunstanwolde; hänestä sanotaan, että hän hylkii kaikkia naisia, jotka eivät ole kainoja, ja polvihousuni kenties olisivat hänestä säädyttömät. Minä en enää käytä niitä metsästyksillä.

Lupauksensa hän pitikin, vaikka hän pari kertaa iloisella tuulella ollessaan ja kun isällä oli vieraina niitä tovereita, joista hän enin piti, esiintyi heidän seurassaan hienoimmissa miesvaatteissaan ja hurmasi heidän viinistä verestäviä silmiään kauneudellaan ja rohkealla käytöksellään.

Hänen viidentenätoista syntymäpäivänään laittoi Jeoffrey herra isot päivälliskestit iloisille tovereilleen. Klorinda neiti määräsi itse ettei juhlaan saisi naisia kutsua; sillä hän suvaitsi ilmoittaa, ettei hän vastedes enää ottaisi osaa senlaisiin kemuihin, hän kun oli kyllin älykäs tajuamaan, että hän oli liian vanha lapsellisiin hullutuksiin ja että sillä ijällä jo pitäisi alkaa naimistakin ajatella.

— Tästä lähtien minä kyllä saan naisten seurassa ikävystyä, sanoi hän. — Sinä olet huono naittaja, isä, muutoin kyllä sitä asiaa minun puolestani valvoisit. Mutta sinä et ole kertaakaan ajatellut, ettei minulla ole äitiä, joka puolestani voisi pyydyksiä asetella ja opettaisi minua nuoriin miehiin helliä silmäyksiä heittämään. Tästä lähtien täytyy minun käyttää laahus ja pönkkähameita ja kasvolaastaria ja vilkuilla viuhkan takaa, — kunnes vihdoin, jos hyvin osaan kortit asetella, joku mahtava lordi iskee silmänsä minuun ja mieltyy kauneuteeni ja käytökseeni.

— Kauneuteesi kyllä Jumal'auta joka ikinen mies mieltyy, nauroi Jeoffrey herra, mutta tuskinpa käytökseesi, pelkään minä. Sinulla on huonot tavat, ja ne ovat käyneet toiseksi luonnoksesi.

— Ne ovat synnynnäisiä, vastasi Klorinda neiti. — Minä olen ne isältäni perinnyt, eikä hän ole tehnyt mitään parantaakseen niitä. Mutta nyt — hän niiasi syvään ja oli niin hävyttömän ja säteilevän kaunis, että isä melkein lumoutui — nyt syntymäpäiväni jälkeen minä parannan tapojani. Mutta tänä iltana minä pidän lystiä viimeisen kerran.

Kun vieraat tuona muistettavana iltana marssivat tammella laudoitettuun ruokailuhuoneesen, löysivät he nuoren, ylimielisen emäntänsä siellä odottamassa, hän oli heistä kauniimpi ja rohkeampi kuin milloinkaan ennen. Hänellä oli yllään polvihousut valkoisesta silkistä, vaalean punainen hopearuusuilla kirjailtu silkkitakki, valkoiset silkkisukat ja isoilla hohtokivisoljilla koristetut kengät, joista näkyi niin pyöreät, voimakkaat ja kauniit pohkeet ja niin sievä, rintava jalka, että vieraat vannoivat, etteivät kellään naisella olleet semmoisia nähneet.

Hän seisoi hajasäärin uunin edessä selin tuleen ja tervehti sisääntulijoita nenäkkäillä sukkeluuksilla. Tukka oli puuteroittu, mustien silmäinsä tulinen säihke lumosi miehet, ja poskensa punottivat kuin kypsät kranaattiomenat. Nenänsä oli kauniin kaareva, huulet purppurapunaiset, kaula pitkä ja notkea ja leuka pyöreä ja kuoppainen. Hänen kauneutensa oli lumoavaa ja hän ylvästelikin sillä mielellään. Jeoffrey herra oli jo vanhanpuoleinen mies, hän oli naimisiin mennessäänkin jo neljänkymmenen vanha. Useimmat hänen ystävistäänkin olivat hänen kanssaan yhtaikaiset. Klorindan seuralaiset eivät siis nuorukaisia olleet. Mutta tänä iltana oli vieraiden joukossa eräs muukalainen. Hän oli muutaman vanhemman herran sukulainen ja nykyään hänen vieraanaan. Kaikki pitivät hänestä, hän kun nuoruudestaan huolimatta oli aika hulivili, rohkea ratsastaja ja metsästäjä ja valmis antautumaan rakkausseikkailuihin ja vehkeilyihin. Hän oli melkein yhtä kaunis kuin itse Klorinda neiti. Vartalonsa oli kaunis, solakka ja voimakas, kasvot kauniit ja iho verevä, vaalea tukkansa valui kiharoina hartioille ja miehevästä voimakkuudestaan huolimatta olivat hänen jalkansa ja pohkeensa yhtä kaunismuotoiset kuin Klorindankin.

Hän oli neljänkolmatta vanha ja Klorinda vain viidentoista, mutta tämän pitkä, voimakas vartalo teki hänen nuorukaisen vertaiseksi, ja nuo kaksi kaunista, hienosti puettua nuorta miestä, kun ne siinä vastakkain hymyilivät, olivat kuin kaunis eriskummallinen kuvamaalaus.

Pääkaupungin hienossa maailmassa oli nuorukaisen kauneus ja seikkailunhalu hyvin tunnettu. Nuoruudestaan huolimatta osasi hän hyvin naisten sydämet voittaa. Epäiltiin hänen salaa pyrkivän muodin määrääjäksi sekä kaunotarten että vaateasujen suhteen. Taidokkaasti hän osasi heittää helliä silmäyksiä naisiin ja lörpötellä rakkaudesta. Ja kun hänellä oli kauniit, siniset silmät, kaunis vartalo ja sievät, valkoiset kädet, niin hän oli hyvin varustettu valloituksiaan varten. Ruokapöydässä heitti hän jo Klorindaan palavia silmäyksiä. Hän oli Lontoossa kuullut kerrottavan tästä nuoresta tytöstä, joka oli kasvanut isänsä toverien, hänen koirainsa ja hevostensa seassa ja että hänestä kasvaisi kaunotar, jonka rinnalla Lontoon naisten kauneus olisi mitätön. Hän joutui aivan epätoivoon kuullessaan Klorindan vannoneen heittävänsä miesvaatteiden pitämisen, sillä hän halusi hartaasti nähdä minkälaisia suloja kantamansa pojanpuku paljastaisi. Kun hän sukulaiseltaan kuuli, että tyttö syntymäpäivänään kantaisi sitä viimeisen kerran, innostui hänkin sinne menemään ja sukulaisensa toimitti hänellekkin kutsun kestiin. Ensi silmäyksellään nuori kaunotar jo lävisti hänen herkkätuntoisen sydämensä kuin tikarilla. Hänen vertaistaan kauneudessa ei nuorukainen ollut vielä ennen nähnyt. Ja hänen käytöksensäkkin oli omiaan vanhemman ja vakavammankin miehen sydäntä sytyttämään.