Klorinda

Eräänä iltana panivat he toimeen loistavan juhlan, jossa muuan kuninkaallisen huoneen jäsenkin oli läsnä. Sinä iltana pyysi Klorinda sisartaankin juhlaan.

— Joskus — aina minä en sitä vaadi — mutta joskus täytyy sinun vieraillemme näyttäytyä. Puolisoni ei ole muutoin tyytyväinen. Hän sanoo, ettei se ole soveliasta, että hänen vaimonsa sisar aina on poissa, vieraat kun voivat luulla että sinua ynseydestä pidätettäisi syrjässä. Kammarineitsyesi saa valmistaa kaikki mitä tarvitset, minä pidän huolta, että pukusi vaatettaa sinua. Minä olen sen jo tilannut ja valinnut värin ja kuosin. Minä tahdon sinut oikein sieväksi Anne. Ja hän suuteli sisartaan keveästi poskelle — melkein yhtä lempeästi kuin hän joskus suuteli miehensä harmaata tukkaa. Vaikka Klorindan käytös olikin yhtä ylpeää ja arvokasta kuin ennenkin, niin oli hänessä kumminkin tapahtunut jonkunlainen kummallinen, Annelle käsittämätön muutos.

Juhlapäivänä toi Anne neidin kammarineitsy hänelle kauniin puvun. Se oli tehty kuvikkaasta silkistä, kangas oli pehmosta ja kiiltävää kuin kyyhkysen rinta, ja pitsit, jotka sitä koristivat, olivat hienoja kuin hämähäkin verkko. Puvun kuosi kävi erinomaisesti hänen vartalolleen, ja kun hän illalla puki sen päälleen, kohosi poskille vieno puna — puku somisti häntä enemmän kun hän koskaan oli rohjennut toivoakkaan. Kun hän tuli komeisiin juhlahuoneisin oli hän hyvillään kun huomaamatta voi sukeltaa vierasjoukkoon. Senlaisissa tilaisuuksissa oli hänen ainoa huvituksensa asettua johonkuhun huomaamattomaan nurkkaan katselemaan vilkasta juhlaseuraa. Tänäkin iltana asettui hän erään varjostimen varjoon katselemaan miten kreivi ja kreivitär ottivat vieraitaan vastaan. Jonkun aikaa oli jumaloimansa tähden loistoa himmentänyt musta varjo, jonka painosta hän huumautuneena ja herponeena itki ja vapisi. Mutta pilven hälvettyä loisti tähti korkeudestaan kirkkaammin kuin ennen, ja hän jumaloi sitä yhä innokkaammin. Ja hän oli täydellisesti onnellinen syrjästä katsellessaan miten epäjumalansa loisti ja vallitsi ja kuinka kaikkien silmät ihaillen seurasivat häntä.

— Tänäkin iltana hän on yhtä ihana kuin tavallisesti, mutisi hän, — mutta lordi ei ole itsensä kaltainen. Hän näyttää vanhentuneelta ja kalpealta ja silmäin alla on tummat juovat. Hän on niin onnellinen ja hyväntahtoinen, että olisi kovin ikävää jos ruumiin voimat nyt jo alkaisivat riutua. Hän on ollut kalpea jo monet ajat ja Klorinda kysyi kuinka hän voi, mutta hän vastasi ystävällisesti, ettei häntä mikään vaivaa.

Hetken päästä huomasi hän erään herran pysähtyvän läheisyyteensä häntä huomaamatta. Hänelle tuli mieleen että herrakin tuli siihen saadakseen olla huomaamatta syrjässä ahdingosta.

Ja kun hän katsoi vieraasen näki hän, että se oli jaloin ja komein mies kuin hän koskaan oli nähnyt.

Hän ei milloinkaan ennen ollut häntä nähnyt, hänen täytyi siis olla joku muukalainen tahi harvinainen vieras. Niinkuin Klorinda oli pitempi kuin naiset tavallisesti, niin tämäkin vieras näytti olevan pitempi kuin useimmat miehet. Hänen käytöksensä oli yhtä majesteetillista kuin Klorindan, kasvonsa olivat jalot ja kauniit ja silmät tummanruskeat, tuuheain ripsien peittämät ja tuliset. Rinnalla loisti ritarimerkkejä ja päässä oli vaalea, kiharainen tekotukka, joka hyvin vaatetti häntä, sen vaaleus teki hänen silmänsä tummemmiksi ja tulisemmiksi.

Hänen voimakkuutensa ja majesteellisen ryhtinsä rinnalla olisi herra John Oxonin kauneus tuntunut äitelältä ja surkealta ja omiansa irstasten naisten leikkikaluksi.

Kunnioituksen sekaisella ihailulla katseli Anne häneen, samassa äkillinen ajatus pälkähti hänen päähänsä, kun hän sattui huomaamaan missä vieraan katse viipyi ja hän tiesi nyt, että vieraskin oli vetäytynyt syrjään saadakseen kuin hänkin Klorindaa rauhassa katsella. Hänestä tuntui kuin olisi äkkiä kummallinen salaisuus hänelle ilmaistu. Vieraan kasvot ilmaisivat sen, kun hän luuli olevansa huomaamatta ja sentähden hetkeksi heitti naamarinsa. Hän seisoi siinä katsellen, ikäänkuin hänen nälkäinen sielunsa silmäin kautta etsisi ravintoa, kun hän ei voinut sen parempaa ravintoa toivoa, tahi niinkuin hän raskaan taakan rasittamana hetkeksi olisi sen heittänyt levätäkseen ja saadakseen voimia jatkamaan. Anne kuuli hänen raskaasti huokaavan, vaikka se melkein noustessaan tukahdutettiin, ja hänen kasvoissaan oli ilme, jota hän tunsi, ett'ei hänen vieraana tulisi nähdä, hän kun oli tietämätön hänen läsnäolostaan.

Anne nousi hiljaa seisoalleen arvellen hänen huomaamattaan hiipiä pois; mutta samassa vetäytyi vieraskin paremmin varjoon ja huomasi silloin Annen. Kasvoinsa ilme muuttui heti jalon rauhalliseksi ennenkin ja hän kumarsi ylimyksen kohteliaalla tavalla häiriytymättä hänen odottamattomasta ilmestymisestään.

— Armollinen neiti, virkkoi hän, — suokaa anteeksi tietämättömyyteni teidän läheisyydestänne. Te; tahdoitte päästä ohitseni? Ja hän väistyi syrjään.

Anne niiasi ja hänen lempeät, raukeat silmänsä katsoivat rukoilevasti vieraasen.

— Herrani, sanoi hän, — minä vain hetkeksi vetäydyin tänne syrjään tungoksesta lepäämään, kun olen siihen tottumaton. Mutta etupäässä tulin tähän — sisartani katsellakseni.

— Sisartanneko, armollinen neiti? kysyi vieras, melkein kuin tahtomattaan uudistaen hänen sanansa ja kumarsi uudelleen kuin puolustellen.

— Niin, kreivitär Dunstanwoldea, vastasi Anne, — hänen kauneutensa katseleminen tuottaa minulle iloa ja nautintoa ja minä otan sydämestäni osaa kaikkeen mikä häneen koskee.

Hänen hellä ihailunsa pani samanlaiset tunteet vieraan povessa väräjämään, ja kun hän taas puhutteli Annea, niin se oli tuttavallisempaa kuin ennen, ja hän maisteli kuulleensa hänen nimensä ja sukulaisuuteensa. — Te olette siis neiti Anne Wildairs, sanoi hän. — Kreivitär on puhunut teistä läsnäollessani. Minä olen lordin sukulainen, Osmonden herttua, ja hän kumarsi uudelleen ja Anne niiasi.

Hänen korkeasta arvostaan huolimatta tunsi Anne, että hän oli suopea ja hyväntahtoinen, eikä hänen käytöksensä ollut ensinkään alentuvaista. Hänen seurassaan haihtui osaksi hänen luonteelleen omituinen kainous, joka varsinkin vieraita puhutellessa valtasi hänet. John Oxonin vaaleat kiharat ja ivallinen hymy olivat aina saattaneet hänet hämilleen; mutta tämä mies, jonka suhteen Oxon oli melkein kuin viehättävä, maalattu nukke, hän kun persoonallisuutensa ja arvonsa ja luonteensa puolesta oli häntä niin paljon etevämpi, tuntui kuin väkevyydellään hänen heikkouttaan tukevan. Hän kohteli häntä senlaisella ystävällisellä kohteliaisuudella, jommoista ei kukaan ennen ollut hänelle osottanut. Hän pyysi häntä uudelleen istuutumaan ja seisoi itse hänen edessään puhellen hienotuntoisella myötätuntoisuudella, niin että Anne mielessään ikäänkuin kohoutui entisestä nöyrästä asemastaan. Hän tunsi kaikki ohitsekulkijat ja kertoi heistä milloin niitäkin, hän kun tiesi mitä mikin valtiomies ja sotilas oli toimittanut; kaunottarista ja aatelisnaisista sanoi hän aina jonkun kohteliaan sanan.

Ja Anne tunsi hänen täydelleen käsittävän, että hän sisartaan jumaloi, vaikkei hän paljon hänestä puhunutkaan.

Vihdoin tarjosi hän Annelle käsivartensa, ja rohkeudella, joka häntä itseään kummastutti, antoi hän taluttaa itseään huoneiden läpi ja houkutella itseään virvoituksia nauttimaan. Kaikki katsoivat häntä uteliaalla ihmettelyllä, kun hän niin ylhäisen seuralaisen kanssa asteli huoneesta toiseen, ja heille osotettu kunnioitus melkein valtasi Annen.

Kun he saapuivat takaisin salonkiin, jossa isäntä ja emäntä ottivat vastaan vieraitaan, pysähtyi herttua, ja kun Anne katsahti ylös nähdäkseen miksi hän viivytteli, huomasi hän hänen tarkasti lordia katselevan.

— Armollinen neiti, virkahti hän, — suokaa anteeksi että viivytän teitä, mutta — — minä katson sukulaistani. Hän lienee varmaan sairas, lisäsi hän huolestuneella äänellä, — hän näyttää horjuvan. Mennään hänen luokseen. Pian! Hän kaatuu!

Samassa huudahtivat vieraat heidän ympärillään peljästyneinä ja alkoivat tunkeilla lordin ympärille. Kun Anne seuralaisineen tunkeutui taajain ryhmäin läpi, niin kreivi Dunstanwolden päätä ei enää näkynyt toisten ylitse, — hän oli kaatunut ja makasi kankeana lattialla.

Silmänräpäyksen kuluttua olivat Anne ja herttua jo niin lähellä, että näkivät lordin kalmankalpeat kasvot ja otsalta valuvan kylmän hien.

Kreivitär polvistui jo miehensä vieressä ja viittasi vieraita poistumaan.

— Pois! pois! huusi hän. — Ilmaa, ilmaa! Ja vettä! Puolisoni! Rakas puolisoni!

Mutta kreivi ei vastannut eikä liikahtanutkaan, vaikka hän kumartui aivan lähelle ja koetteli kädellä sydämen tykytystä. Silloin peljästyneet vieraat liikutettuina näkivät miten kreivin kaunis, jumaloittu puoliso voimakkailla, valkoisilla käsivarsillaan nosti liikkumattoman ruumiin läheiselle sohvalle, jonka ääreen hän itse polvistui.

Anne ja Osmonden herttua seisoivat hänen rinnallaan, — herttua oli kalpea vain rauhallinen. Hän oli lähettänyt hakemaan lääkäriä heti kun näki lordin kaatuvan.

— Teidän armonne, sanoi hän kumartuen Klorindan yli, — suokaa minun tulla lähemmä, minulla on hiukan kokemusta tänlaisissa tapauksissa. Suokaa anteeksi.

Hän polvistui ja puuttui lordin elottomaan käteen koetellaksen suonen tykytystä. Sitten laski hän kätensä sairaan sydämelle ja katseli sisäänpainuneita kasvoja.

— Kallis puolisoni, kuiskasi taas kreivitär, tietäen, että hänen äänensä jos mikään tunkisi kuolevan korviin. — Edvard, rakas — rakas puolisoni!

Herttua piti yhä kättään kreivin sydämellä ja vieraat peräytyivät kauhun valtaamina. Tuo näky tässä komeassa huoneessa sai heidät kalpenemaan.

Silloin herttua hitaasti veti kätensä pois sairaan sydämeltä ja kääntyi rinnallaan polvistuvan naisen puoleen — kalmankalpeana mutta silmissä hellää osanottoa.

— Rouva kreivitär, virkahti hän — te olette rohkea nainen. Sielunne tarmon täytyy auttaa teitä tätä raskasta surua kantamaan. Sydän ei enää syki. Jalo elämä on loppunut.

Vieraatkin kuulivat sen ja vetäytyivät yhä etemmä, muutamat naiset nyyhkyttivät hiljaa. Eräs lakeija raivasi tietä lääkärille, joka kiirein askelin lähestyi.

Anne piilotti kasvonsa vapiseviin käsiinsä. Herttua seisoi silmät maahan luotuina. Kreivitär makasi polvillaan sohvan ääressä ja piilotti kauniit kasvonsa kuolleen miehensä rinnoille.

KAHDESTOISTA LUKU.

Dunstanwolden lordin hautajaiset ja mitä niiden perästä tapahtui.

Dunstanwolden maalliset jäännökset vietiin hänen perintötilalleen maalle ja laskettiin lepoon vanhaan perintöhautaan, jossa esi-isänsäkkin makasivat. Kaupungista tuli paljon ihmisiä osottamaan hänelle viimeistä kunniapalvelusta, niiden joukossa oli luonnollisesti Osmonden herttuakin. Kreivitär oleili omissa huoneissaan, eikä näyttäytynyt kellekkään muille paitsi Annelle.

Viimeisten juhlallisten menojen edellisen yön vietti hän lordin arkun ääressä, ja hänen mielentilansa tuntui Annesta varsin oudolta ja kummalliselta. Hän ei itkenyt eikä valittanut ja polvistui vain yhden ainoan kerran. Mustassa surupuvussaan oli hän majesteetillisemman näköinen kuin koskaan ennen, hänen kauneutensa oli kuin marmorisen kuvapatsaan. Hän lähetti pois toiset vahtinaiset ja pidätti vain Annen luokseen, ja Anne huomasi hänessä kummallista suojelevaa hellyyttä vainajasta puhuessaan.

— Minä en tiedä voivatko kuolleet tuntea ja kuulla, sanoi hän. — Joskus olen ajatellut — ja minua on värisyttänyt — että vaikka he niin liikkumattomina makaavat, niin ne kenties tietävät mitä me teemme — ja kuinka heistä puhellaan kuin arvottomista kappaleista, ja että jälkeen elävät vain odottavat sopivaa hetkeä, viskatakseen heidät luotaan, jotta voisivat entistä elämäänsä jatkaa tahi kenties hauskempaakin. Jos puolisollani on tietoisuutta mistään, niin hän on oleva kiitollinen siitä, että minä valvon hänen luonaan tämän viimeisen yön tässä juhlallisessa huoneessa. Jokainen hellyyteni osotus liikutti häntä eläessään ja hän oli siitä kiitollinen.

Huone oli todellakin juhlallinen, melkeinpä kammottavan juhlallinen. Se oli iso, kylmä, mustalla vaatteella verhottu sali ja vainajan vaakunakilvellä koristeltu, siinä vallitsi synkkä, haudankaltainen hämärä. Siellä kyllä paloi korkeita vahakyntteliä, mutta niiden himmeä valo teki varjot kahta synkemmiksi. Kallisarvoisessa arkussa makasi vainaja käärinliinoissaan, kellastuneen norsunluun kaltaiset kädet rinnalle ristittyinä.

Anne ei olisi yksin tohtinut astua tähän huoneesen ja ruumiin muuttunut muoto vaikutti häneen niin valtavasti, että hän oikein tunsi ruumistaan karsivan. Mutta Klorinda ei näyttänyt pelkäävän eikä kauhistuvan. Hän asettui seisomaan mustan poimeisen vaatteen ympäröimän jalustan luo, jolle arkku oli asetettu, kasvoissa vakava, suojelevan sääliväisyyden ilme. Hän kumartui suutelemaan kuolleen otsaa.

— Tahdon tämän yön luonasi istua, sanoi hän. — Huomenna jo lepäät yksinäisyydessä. Tänä viimeisenä yönä minä en sinua jätä. Jos minä olisin sijassasi ollut, olisit sinäkin sen tehnyt.

Hän istuutui arkun ääreen ja laski voimakkaan, lämpösen kätensä vainajan kylmäin, vahankaltaisten sormien päälle, ikäänkuin niitä lämmittääkseen. Anne polvistui rukoilemaan — hän rukoili anteeksiantamusta, syntein pois pyyhkimistä, hän rukoili että vainajan jalo, hyvä henki taivaassa löytäisi rakkautta ja rauhaa, ettei se siellä saisi mitään senlaista tietää, joka viimeisten onnellisten vuosien muistoa voisi katkeroittaa. Hän oli niin lapsellisen yksinkertainen, että unohti, jottei entisyyden muistot voi katkeroittaa paradiisissa olevan sielun onnea.

Klorinda istui koko yön kuolleen kättä pidellen. Anne näki hänen usein kädellään sivelevän vainajan harmaata tukkaa, melkein niinkuin äiti sairasta, nukkuvaa lastaan ja kumartuvan hänen otsaansa suutelemaan, kuiskaillen hänelle lempeitä sanoja, ikäänkuin häntä rohkaistakseen. Yhden ainoan kerran vaan hän polvistui, ja Anne ihmetteli rukoiliko hän ja miten hän rukoili, hänellä kun ei ollut tapana rukoilla.

Hän polvistui juuri päivän koittaessa, ja kohottuaan jälleen seisalleen otti hän pukunsa poimeista esille pienen kääreen.

— Anne, virkahti hän aukaisten kääreen nauhat — kohta häittemme jälkeen tapasin kerran puolisoni kirjoituspöytänsä ääressä katselemassa näitä esineitä, joita hän piteli kädessään. Hän luuli ensin sen mieltäni pahoittavan, mutta minä vakuutin hänelle olevani lempeämpi luontoinen kuin hän luulikaan — vaikken kumminkaan niin lempeän kuin viaton tyttö raukka, joka kuoli hänen lastaan synnyttäessään. Hänen kuvaansa hän siinä katseli ja pientä sormusta ja kahta kiharaa — ruskea oli äidin päästä ja toinen — pieni, ohut untuva — lapselta. Pyysin häntä aina niitä tallettamaan ja usein niitä katselemaan ja muistamaan miten viaton hän oli ollut, ja että hän kuoli hänen tähtensä. Tunsin kyyneleitä kädelläni kun hän kiittäen suuteli sitä. Hän talletti pientä käärettä kirjoituspöydässään ja minä toin sen tänne hänelle.

Pienoismuotokuvassa oli nuoren tytön viehättävät kasvot, silmät olivat isot, lempeät ja lapselliset ja poskien puna oli kuin aamun koi. Melkein hellästi Klorinda kuvaa katseli.

— Sanotaan ettei ylösnousemisessa naida, sanoi hän, — mutta jos kumminkin niin olisi, olet sinä hänen vaimonsa enkä minä. Minä olin hänestä jotakin alempi arvoista, vaikka kannoin hänen nimeään, ja vaikka hän minua kunnioitti. Kun sinä lapsesi kanssa kohtaat häntä, unhottaa hän minut — ja kaikki on hyvin. Silmänräpäyksen ajan painoi hän kuvaa ja kiharoita vainajan huulia vasten, ja Anne huomasi ihmetellen huultensa väräjävän. Sitten pani hän sormuksen vainajan pikkusormeen ja piilotti kuvan ja kiharat hänen ristissä oleviin käsiinsä.

— Hän oli hyvä mies, virkahti hän, — hän oli ensimäinen hyvä mies, jonka koskaan olen tuntenut. Ja hän ojensi kätensä Annalle ja veti hänet huoneesta ulos; silmistä valahti mustalle puvulle kaksi kirkasta kyyneltä, jotka jalokivien tavalla kimelsivät.

Hautajaisten jälkeen tuli lähin sukulainen ottamaan maatilan perintönään huostaansa ja leski muutti isänsä luo entiseen kotiinsa, elääkseen siellä erotettuna maailmasta. Puolisovainajansa oli testamentilla määrännyt kaupunkitalonsa leskelleen, mutta hän ei halunnut palata sinne ennen suruajan loputtua, kun hän herkesi surupukua kantamasta. Kreiviltä perimänsä varakkaisuus teki hänet rikkaaksi naiseksi, ja kun hän taas halusi näyttäytyä maailmalle, olisi hänellä varaisuutta esiintyä arvonsa mukaisesti.

Lapsuutensa kodissa ollessaan teki hän paljon saattaaksen sitä itselleen sopivammaksi asunnoksi. Hän tilasi Lontoosta huonekaluja ja työmiehiä, jotka panivat kuntoon hänen ja Annen huoneet. Mutta hän ei tahtonut niitä huoneita, joissa ennen oli asunut. Jostakin syystä oli hän saanut päähänsä, että hän niitä inhosi. Kun hän ensi päivänä meni sinne Annen kera, seisattui hän kynnykselle.

— Täällä minä en tahdo asua, sanoi hän. — Näistä huoneista en ole koskaan pitänyt ja nyt minä niitä vihaan. Minusta tuntuu kuin olisi toinen nainen asunut niissä toisessa maailmassa. Ja siitä on niin pitkä aika kulunut, että oikein kammottaa. Järjestä minulle vanhat punaiset huoneet, sanoi hän kääntyen kammarineitsyeensä, — niissä minä tahdon asua. Kauan ne tosin ovat olleet suljettuina ja kenties ne ovat rapistuneet ja koinsyömät, mutta kun niitä hyvästi lämmittää, niin ehkä niissä voi asua. Minä hankin Lontoosta huonekalut niihin.

Seuraavana päivänä näytti kumminkin hetkellisesti siltä, kuin hän ei tulisi punaisissakaan huoneissa viihtymään.

— Minä en tiennyt, sanoi hän äkkiä, kääntyen pois eräästä syrjäikkunasta, — että vanha ruusutarha tänne näkyisi. En olisi näihin huoneisin ruvennut, jos olisin sen tiennyt. Se on niin autio erämaa ruusuhäkkineen ja rikkonaisine päiväkelloineen.

— Eihän päiväkello tänne näy, sanoi Anne rientäen sisaren luo, kasvot kummallisen kalpeina. — Ei yhdestäkään ikkunasta näe puutarhan sisään.

— Ei kyllä, sanoi Klorinda, — se on siksi kaukana ja häkit ovat korkeat; mutta tuntuu ikävältä, kun tietääkin sen siellä olevan.

— Vedetään uutimet ikkunain eteen, ei huolita ensinkään katsella ulos ja unhotetaan koko ruusutarha, sanoi Anne, vapisevin käsin vetäen uutimet ikkunoiden eteen, ja aina heidän huoneessa ollessaan saivat ikkunat olla peitossa.

Toista vuotta kantoi kreivitär surupukua. Hän asui isänsä luona eikä seurustellut kenenkään kanssa, sisarensa kanssa hän vain käveli ja ajeli ja kävi köyhien luona. Hänen ankaran arvokas käytöksensä antoi enemmän aihetta juoruihin kuin kevytmielisyys olisi tehnyt, sillä panettelijat olivat odottaneet, että Klorinda tultuaan ylhäisiin naimisiin ja päästyään vapaaksi vanhasta miehestään, alkaisi taas elellä entistä rajua elämäänsä. Oli aivan odottamatonta, että hän arvokkaasti kantaisi surupukuaan ja eroaisi niin täydellisesti maailmasta, kuin olisi hän puolisoansa sureva kuninkaallinen prinsessa, ja siitä puhuttiin kaikkialla.

Kahdeksantoista kuukauden kuluttua lähetti hän hakemaan Annea luokseen. Annen tullessa seisoi Klorinda huoneessaan mustien pukujen ja harsojen ympäröimänä, niitä oli joukottain sängyllä, tuoleilla ja lattialla ja niiden synkkä väri pimensi koko huoneen. Mutta itse seisoi hän niiden keskessä yllään pitkä, lumivalkoinen puku ja povella purpuraruusu, joka oli paikoilleen kiinnitetty punaisella nauharuusulla, josta pitkät nauhat riippuivat. Kammarineitsyensä oli polvillaan arkun ääressä, siihen laskemassa ja asettelemassa surupukuja.

Anne seisattui ovelle. Tuo kaunis, säteilevä olento punaruusuinen häikäsi hänen silmiään kuin auringon loiste. Samassa hän tiesi, että kaikki nyt oli muuttunut, ja että se pimeyden maailma, jossa he viime aikoina olivat elelleet, nyt oli hävinnyt. Klorinda oli surupukua kantaessaan näyttänyt kalpealta, mutta nyt seisoi hän päiväpaisteessa entinen purpurapuna poskilla ja huulilla ja suurissa silmissä kirkas kiilto.

— Tule sisään, sisko, sanoi hän. — Minä olen heittänyt yltäni surupuvun ja kammarineitsyeni laskee tässä kokoon mustia pukujani ja huntujani. Tiedätkö ketään köyhää leskivaimoa, joka suruvaatteita tarvitseisi. On vahinko että näin paljon suruvaatteita makaa arkuissa, kun ehkä löytyy köyhiä, jotka pitäisivät sitä taivaan lahjana, jos niistä osankaan saisivat.

Ennen iltaa oli jokainen musta tilkku korjattu pois. Mitä ei köyhille annettu, oli pantu arkkuihin ja viety vinnikammareihin.

— Sinä, sisko, et koskaan enää niihin pukeutune? kysyi Anne. — Sinä aiot kantaa iloisia värejä — ikäänkuin näitä vuosia ei olisi ollutkaan?

— Niinkuin niitä ei olisi ollutkaan, vastasi Klorinda. — Hän on aikoja sitten onnellinen vaimonsa kanssa — niin onnellinen, ettei hän minua muistakkaan. Minä luulottelin — ehkä alussa — että — jos hän olisi katsellut alas maan päälle ja — muistanut — olisi hän nähnyt, että minä uskollisesti hänen muistoaan kunnioitin. Mutta nyt olen varma että — hän keskeytyi naurahtaen. — Se oli vain luulotusta; sanoi hän taas, — kenties hän ei ole nähnyt eikä kuullut mitään sitten kuin kaatui jalkaini juureen — ja siinäkin tapauksessa hän on onnellinen, ukko parka. Niin, minä tahdon kantaa iloisia värejä, ja hän oikasi kauniit käsivartensa kuin pudistaen kahleita niistä — iloisia värejä — ja ruusuja ja jalokiviä — ja kaikkia — kaikkia mikä minua kaunistaa!

Seuraavana päivänä tuli Lontoosta kalliilla puvuilla täytetty arkku. Kun hän sitten ensi kerran lähti vaunuissaan ajelemaan, ei palvelijallakaan enää ollut surulivreeaa, ja kreivitär oli rikasvärisessä puvussaan kuin vasta auennut kukka.

Hänen talonsa kaupungissa avattiin taas ja järjestettiin hänen tulolleen. Hän palasi kaupunkiin suurella komeudella Anne sisarensa seuraamana. Kun matkavaununsa vierivät maantiellä, suuren palvelijajoukon seuraamana tahi yöksi poikkesivat kaupunkien ja kylien parhaisiin ravintoloihin, näyttivät kaikki tuntevan hänen nimensä ja säätynsä.

— Se on kreivi Dunstanwolden nuori leski, sanoivat ihmiset, — se kuuluisa kaunotar, joka on kaikkia muita nuoria naisia älykkäämpi ja lahjakkaampi. Naimisensa aikana sanottiin hänen ottavan kreivin vain nimensä ja arvonsa takia, mutta sitten tuli tietyksi, että hän teki kreivin hyvin onnelliseksi, vaikkei hän hänelle perillistä lahjoittanut. Tavallista pitempään kantoi hän surupukuakin puolisonsa kuoleman jälkeen ja näyttäytyy nyt vasta taas maailmalle.

Annesta tuntui kuin seuraisi hän kuninkaallista prinsessaa, ihmiset kun niin heitä töllöttivät ja ihmettelivät.

— Sinä et siitä välitä, että kaikkien silmät sinuun katsovat, sanoi hän sisarelleen; — sinä olet siihen tottunut.

— Minua on kaiken ikäni katseltu ja ihmetelty, vastasi kreivitär, — niin että sitä tuskin huomaankaan.

Kun he perille pääsivät, tervehdittiin heitä kunnioittavasti tervetulleiksi. Portit avattiin selki selälleen, etehisessä seisoivat kaikki palvelijat, taloudenhoitajatar etunenässä ja pieni neekeripoika, jonka silmät loistivat ilosta, kun hän taas sai emäntänsä nähdä, jota hän heimonsa tavalla jumaloitsi. Hänen toimenaan oli sylikoirain hoito ja hän seisoi kahta pientä koiraa hopeavitjoista pidellen. Kreivitär seisattui koiria hyväilemään ja kiittämään poikaa niiden hyvästä hoidosta. Osotettu suosio sai pojankin puhumaan, ja silmänsä loistivat ilosta kun hänellä muka oli jotakin kerrottavaa.

— Kun minä eilen kävelin koirain kanssa, teidän armonne, sanoi hän, — sattui muuan herra, joka tietää kenen ne ovat, näkemään ne. Hän kysyi milloin rouva kreivitär palaisi takaisin, ja minä vastasin että tänä päivänä. Se oli se vaaleakutrinen herra, jolla ei ole valetukkaa.

— Se oli herra John Oxon, teidän armonne, sanoi lähin lakeija.

Kreivitär herkesi koiria hyväilemästä ja ojensihe äkkiä suoraksi. Pikku Nero säpsähti luullen kreivittären vihastuneen, — kun hän seisoi siinä niin suorana ja uljaana. Mutta kreivitär astui äänetönnä eteenpäin.

Ylimmällä portaalla kääntyi hän naurahtaen Anneen.

— Lemmikkisi, Anne, siis taas, sanoi hän. — Nyt kun olemme yksin, aikoo hän rangaista minua. Sinun perässäsi hän juoksee.

KOLMASTOISTA LUKU.

Taistelu elämästä ja kuolemasta.

Pääkaupunki ja hieno maailma ottivat kreivittären avosylin vastaan. Ne, jotka olivat läsnä kun hän nyt toisen kerran polvistui kuningattaren kättä suutelemaan, kuiskailivat keskenään, ettei suru ollut hänen kauneuttaan himmentänyt, vaan että se nyt oli melkein loistavampaa kuin silloin kun hänet ensi kerran hoviin tuotiin, ja ettei kukaan hänet nähdessään voinut ajatella mitään niin surullista kuin lesken surua. Nyt hänelle alkoi melkein kuin uusi elämä. Rikkaana, korkeasukuisena ja naineena vaimona oli hänen asemansa samalla niin kunnioitettu ja vapaa, että kuka hyvänsä olisi voinut sitä kadehtia. Dunstanwolden vaimona oli hän ollut muotinainen ja kaikkien niiden jumaloima, jotka uskalsivat häntä jumaloida, mutta kreivin leskenä häntä piiritettiin ja saarrettiin. Rikkaana, kunnioitettuna, älykkäänä ja kauniina omisti hän kaiken sen, mikä sekä miehiä että naisia houkutteli hänen seurueesensa yhtymään. Ja jos hänen käytöksensä olisi ollut vähemmän majesteetillistä, hänen sukkeluutensa vähemmän purevaa, niin olisivat liehittelijät katkeroittaneet hänen elämänsä. Mutta senlaisesta hän ei tahtonut mitään tietää ja älykkäisyytensä huomasi pian jokaisen miehen, jota velkansa yllyttivät etsimään pelastusta hänen rikkaudestaan, ja jokaisen naisen, joka pyrki hänen asemansa ja valtansa nojalla kuuluisaksi.

— Petolintujen tavalla ne minua piirittäisivät, jos olisin kyllin heikko ja typerä sitä suvaitsemaan, sanoi kreivitär Annelle. — Ne luikertelevat kuin koirat ja liehittelevät, niin että siitä voi tulla pahoinvoivaksi. Imartelijat ovat aina senlaisia; ne eivät ole kyllin älykkäitä huomaamaan, että heidän korupuheensa ovat hävyttömiä, se kun edellyttää että mairitteleminen muka olisi niin harvinaista, että siihen ansaan puuttuisi. Herrat, joilla on tyhjät kukkarot, tahtovat tietysti mennä kanssani naimisiin, ja naiset pyrkivät hienoon seuraan hameissani riippumalla. Mutta kyllä minä heidät opetan! En minä heitä arkaile.

Uhkauksensa hän säälittä täyttikin ja vapautti itsensä vähitellen kärkkyilijöistä, niin että toimeenpanemansa juhlat ja tanssijaiset olivat aikoinaan mainioimmat ja ne miehet, jotka häntä suosittelivat, olivat niin ylhäisiä ja rikkaita, ettei heillä voinut minkäänlaisia syrjäajatuksia olla.

Hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua oli ensimäisiä vieraita. Eräänä päivänä tapasi hän heidät kahden Annen kanssa. Kun lakeija ilmoitti vieraan, tunsi Anne, joka istui sisaren kanssa samassa sohvassa, että hän vavahti ja huomasi hänen kasvoissaan ilmeen, jota ei koskaan ennen ollut niissä nähnyt eikä milloinkaan toivonutkaan näkevänsä. Kasvoille levisi näet outo, pehmeä puna, joka teki katseenkin ihmeellisen syvälliseksi. Hän nousi vierastaan vastaanottamaan niinkuin kuningatar menee kuningasta vastaan, mutta katse oli niin väräjävän lempeä. Silmäin ilme oli niin kummallisen tyttömäinen. Nuori tyttöhän hän ikäänsä nähden olikin, vaikka hän oli ikäisistään niin erilainen ja oli elänyt niin kummallista elämää, että häntä aina ajateltiin vain kypsyneenä naisena eikä luultu hänen omaavan tyttöijän kainoja mielenliikutuksia ja helliä tunteita.

Hänen ylhäisyytensä oli yhtä kohtelias ja ystävällinen kuin ainakin. Hän viipyi vain hetken aikaa ja puheli ainoastaan senlaisista asioista, joihin sukulainen ujostelematta voi kajota. Mutta hänkin oli Annesta erilainen kuin ennen, vaikka hänen olisi ollut vaikea sanoa missä se erilaisuus oikeastaan ilmeni. Annesta hän näytti iloisemmalta, ikäänkuin olisi hän raskaasta taakasta vapautunut.

Jäähyväisiä jättäessään kumartui hän syvään ja kauan Klorindan käden yli, jota hän hellästi suuteli. Eikä kreivitär vetänyt kättään pois, vaan antoi punastuen ja lempeällä suvaitsevaisuudella herttuan pidellä sitä. Anne vapisi melkein lumottuna tuijottaessaan sisareen, jonka ihanuus nyt oli niin viehättävän suloista — hän näytti kuin äkkiä uudesta syntyneeltä.

— Teidän ylhäisyytenne täytyy pian tulla takaisin, sanoi hän hiljaa viehättävällä hymyllä. — Me olemme kaksi yksinäistä naista, jotka tarvitsemme teidän ystävällistä suojelustanne.

Katse syventyi katseesen ja herttuan kasvot punastuivat, huolimatta siitä, että hän oli mies ja sotilas.

— Jos tulisin niin usein kuin haluan, niin kenties tulisin mielestänne liian usein, virkkoi hän.

— Ei suinkaan, teidän korkeutenne, vastasi Klorinda. — Tulkaa niin usein kuin me haluamme, niin saadaan nähdä kuka ensimäiseksi väsyy. Emme me ainakaan.

Intohimoisen lämpimästi suuteli herttua uudelleen kreivittären kättä, ja erosi hänestä säteilevin kasvoin ja vasta kruunatun kuninkaan ryhdillä.

Hetken aikaa seisoi Klorinda liikkumattomana siinä kohti, johon herttua hänet jätti, ikäänkuin hänen askeleitaan kuulostellen. Sitten meni hän ikkunan luo ja seisoi siinä kukkain keskessä, katsellen alas kadulle, ja Anne näki että katseensa seurasi herttuan vaunuja.

Nyt oli kevätkesän aika ja päiväpaiste tulvaili hänen ympärillään. Ikkuna ja balkonki olivat kukkia täynnä, — siinä oli keltaisia pääsiäisliljoja, valkoisia narsissoja ja kaikenlaisia kevään esikoisia. Niiden lemu aaltoili hänen ympärillään pyhän savun tavalla, ja tuulen viima leimautti sitä tuon tuostaankin toiseen huoneesen. Kaiken tämän näki ja tunsi Anne, eikä voinut sitä koskaan unhottaa.

Klorindan povesta kohosi ihastunut, riemuisa huokaus.

— Kevät tulee, läähätti hän. — Se ei koskaan ennen ole luokseni tullut.

Samassa kun hän lausui nuo sanat, saattoi kohtalo — kummallinen kohtalo — hänelle toisen vieraan. Ovet lensivät selälleen ja lakeija ilmoitti äänekkäästi vieraan nimen. Se oli John Oxon herra.

* * * * *

Lordi Dunstanwolden nuoren lesken teepöydän ympärillä juoruttiin paljon hänen vastaisesta kohtalostaan. Kun kaikki miehet olivat häneen rakastuneet, niin hän otaksuttavasti kohta menisi uusiin naimisiin, ja ne jotka hänen asioistaan huolehtivat — ja niitä oli paljon — antoivat hänelle joka päivä uuden miehen. Kerran sanottiin hänen muutamalle suurelle kenraalille hymyilevän, toisen kerran taas eräälle suositulle kavaljeerille ja naistenlumoojalle, sillä kun hän ensi kerran oli mennyt naimisiin arvon ja rikkauden takia, niin kai hän muka toisen kerran, kun oli luonteeltaan intohimoinen ja haaveellinen, menisi naimisiin rakkaudesta. Sitten huhuttiin muutamasta markiisista ja hänen perästään eräästä nuoresta, kauniista ja rikkaasta kreivistä. Mutta vaikka varmaan tiedettiin kaikkien näiden laskeneen itsensä ja rikkautensa kreivittären jalkain juureen, niin niistä ei kukaan näyttänyt saavuttaneen pyytämäänsä suosiota.

Kahdesta miehestä puhuttiin kumminkin enemmän kuin noista toisista, ja heidän kosintansa herätti suurinta huomiota, — oikeinpa toisinaan riideltiinkin kun ei toinen eikä toinen puolue tahtonut kuulla puhuttavankaan vastakkaisen ehdokkaan voitosta. Nämä kaksi miestä olivat Osmonden herttua ja John Oxon herra. Vakavammat ja selväjärkisemmät väittivät, että hänen ylhäisyytensä kosinta kyllä onnistuisi, ja ihmettelivät vain hänen viivyttelemistään.

— Mutta kun hän on niin jaloluontoinen ja hienotuntoinen, niin hän kai sallii hänelle vapautensa vielä muutamiksi kuukausiksi, kun hän majesteetillisestä ulkomuodostaan huolimatta vielä on niin nuori. Hän tahtoo kenties, että hän vapaata valintaansa varten tulisi useampia miehiä tuntemaan, hän kun ei nyt enää ole köyhä kaunotar, niinkuin Dunstanwolden lordin ottaessaan.

Haaveilevat vanhat neidit ja nuoret naiset ja rouvat, joilla oli vähemmän maailmanviisautta, ja jotka ihastuksella olivat kuulleet kerrottavan neiti Klorinda Wildairsin kummallisesta tyttöajasta, pitivät erään jutun siltä ajalta suuriarvoisena.

— John Oxon herra oli hänen ensimäinen rakkautensa, sanovat nämä. — Hän tuli Klorindan isän taloon nuorena kukoistavana miehenä, jommoista hän ei ennen ollut nähnyt, hän kun vain oli seurustellut moukkain ja isänsä toverien kanssa. Sanottiin heidän toisiaan rakastaneen, mutta ylpeä ja kiivas luontonsa oli saattanut heidät katkeraan epäsopuun. John herra matkusti Ranskaan unhottaakseen hänet iloisen elämän huvituksissa, ja äitiään totellakseen suositteli hän toista naista, ja ylpeä Klorinda neiti kosti hänelle menemällä naimisiin lordi Dunstanwolden kanssa.

— Hän ei koskaan ole John Oxon herralle anteeksi antanut, sanoivat ihmiset. — Hän on liian ylpeä ja vallanhimoinen, antaakseen miehelle anteeksi, että hän on toista naista suositellut ja hänet hylännyt. Hänen suosiossakin ollessaan kohteli hän häntä ivalla ja ylenkatseella, niinkuin kaikkia muitakin miehiä. Hänen käytöksensä ei ole koskaan ollut lempeää, hän oli aina niin purevan sukkela. Kreivitär tulee kohtelemaan häntä pahoin ennenkuin leppyy, mutta jos hän vain kärsivällisesti pyrkii hänen suosioonsa niin liehittelevän suloisesti kuin hän muitakin naisia kohtaan käyttäytyy, niin kyllä hän hänet vihdoin voittaa, sillä hän oli hänen ensimäinen rakkautensa.

Totta olikin ettei kreivitär hänelle suurta suosiota osottanut, mutta näytti kumminkin sallivan hänelle suurempia etuja kuin miehensä eläissä, sillä hän oli aina hänen seurassaan ja vieraili usein hänen luonaan, joko se sitten tapahtui vastoin tahi myöten hänen tahtoaan. Usein sattui hän tulemaan silloin kuin Osmonden herttuakin oli siellä. Kreivittären kasvot, jotka herttuan läsnäollessa loistivat lämmintä ihanuutta, muuttuivat silloin aina äkkiä. Ne kalpenivat, niihin tuli kankean kylmä ilme, ja silmissä paloi outo tuli, jonka toinen näistä miehistä tiesi olevan samaa laatua kuin tulen vangitun naarastiikerin silmissä, kun se kyyristyy hyökkäämään. Mutta herttua ei sitä tiennyt, hän näki vain kreivittären kalpenevan, ja kun hänkin oli kuullut kerrottavan hänen entisistä elämäntavoistaan, alkoi jäätävä epäilys hänen sieluunsa hiipiä. Ei hän kreivitärtä epäillyt, vaan itseään, hän pelkäsi näet intohimoisen rakkautensa tehneen hänen sokeaksi. Sillä hän oli ainoa mies, joka muisti miten nuori kreivitär oli ja surkutteli, että kova kohtalo oli pannut hänen äidittömän lapsuutensa raa'an, irstaisen juopottelijan käsiin, jonka leikkikaluna hän oli ollut. Ja jos hän silloin, ensimäisen kukoistuksensa aikana oli yhtynyt nuoreen kauniisen mieheen, niin olihan se luonnollista, että hän oli oppinut häntä rakastamaan. Ja kun molemminpuolinen ylpeys ja kiivasluontoisuus erotti heidät, niin olihan sekin aivan luonnollista, että hänen sydämensä nyt palajaisi nuoruutensa rakastetun luo, joskin kovan taistelun perästä ylpeytensä kanssa, nyt kun hän taas oli vapaa ja Oxon kaikesta sielustaan häntä himoitsi. Miehensä elossa ollessa hän tosin ei ollut nähnyt Oxonia hänen läheisyydessään, mutta siihen aikaan oli hän itsekkin niin ankarasti taistellut rakkauttaan vastaan, että pysytteli poissa hänen läheisyydestään, peläten ettei voisi tunnettaan hillitä ja vavisten ajatellessaan, että hän kreivittärenkin silmistä oli lukenut, että vapaana ollen hänenkin sydämessään olisi elpynyt samanlaisia tunteita. Mutta kun hän nyt, huolimatta kreivittären kylmästä kohtelusta kumminkin aina näki hänen kalpenevan ja käytöksensä muuttuvan Oxonin tullen, niin hänen, joka omiin eteviin ominaisuuksiinsa nähden oli niin vaatimaton, täytyi ajatella siihen löytyvän vakavan syyn.

Vaikkei hän siis tahtonut kosinnastaan luopua, ennenkuin varmaan tiesi sen turhaksi, niin hän ei asian ratkaisuakaan kiirehtinyt, niinkuin muutoin olisi tehnyt. Hän asetti vaan niin, että usein sai tavata lempensä esineen ja intohimoisen hellästi katsella hänen kauniita kasvojaan. Lyhyt pääkaupungin huvikausi vain kului, ennenkuin hän morsiamensa voitti; mutta Anne raukasta se tuntui pitkältä kuin vuosi.

Hän laihtui ja silmät vajosivat kuoppiinsa, niinkuin kerran ennenkin. Ajan kuluessa oli hän tullut tietämään paljon senlaista, jota muut eivät aavistaneetkaan. Sisartaan palvellessa näki hän asioita, joista ei uskaltanut sanaakaan hiiskua eikä vihjauksellakaan ilmaista, että hänellä oli niistä tietämystä.

Sinä päivänä kun kreivitär kääntyi ikkunasta, jossa hän seisoi kukkiensa keskessä, katsomaan avoimeen salongin oveen, josta Oxon herra tuli sisään, oli Anne heidän kumpaisenkin silmissä nähnyt jotakin pelottavaa. John Oxonin sinisilmissä oli raju, jäykkä katse, ja Klorindan silmissä liekehtivä salama, joka tuntui sodanjulistukselta. Ja sen näki hän sitten melkein joka päivä uudistuvan. Klorindalla oli nyt leskenä ollessaan tapana ottaa sisarensa mukaan seuraelämään, ja Anne tiesi syyn siihen. Hän voi näet sisarensa avulla karttaa niitä, joita hän ei tahtonut puhutella, ja ahdistetulla mielellä huomasi Anne, että hän enin kaikista vältti juuri John Oxon herraa, mutta se ei ollut helppoa. Nuoren miehen iloinen, keveä käytös oli muuttunut. Ne muutamat vuodet, jotka olivat kuluneet siitä kun hän tuli tervehtimään nuorta, pojanpukuun puettua kaunotarta, olivat saattaneet hänelle katkeria kokemuksia. Omaisuutensa oli hän tuhlannut, eikä ollut onnistunut naimisella asioitaan kohentamaan. Irstainen elämänsä oli häntä veltostuttanut, iloinen ja sävyisä luontonsa oli muuttunut; ivallinen sukkeluutensa oli käynyt katkeraksi, eikä hänen rakastelemisensa enää ollut nuorekkaan raitista. Ja se nainen, jota hän hetken aikaa oli rakastanut nuoruuden intohimolla ja sitten poikamaisen julkeasti uneksinut hylkäävänsä, oli kohonnut kuin muinaistarun Fenix lintu, se liiteli voiton riemuisena aurinkoon asti. — Hän on aina ollut kehno, oli Klorinda sanonut. — Senlainen hän oli alusta alkaen ja niin hän nytkin on, ja siinä puheessa oli perää. Jos Klorinda olisi ollut avuton ja epätoivossa ja riutunut rakkaudesta häneen, niin hän olisi kohdellut häntä kuten toisiakin uhrejaan, hän olisi hänen suruaan ja nöyryytystään ylenkatsonut; mutta voimakkaana, rikkaana, täydessä kukoistuksessaan ja halveksien häntä herätti hän hänessä vihaa ja julmuuden sekaista rajua intohimoa. Häntä kiusoitti nähdä häntä ihailijainsa ympäröimänä, jopa hovinkin suosimana, ja kaikkien katseiden seuraamana. Tänlaisessa välissä olisi naisen hänen mielestään tullut koettaa uudelleen rakkautta elvyttää, katseillaan seurata poiskääntyneitä kasvoja ja toivoa sitä hetkeä, jolloin ne katsoisivat hyväksi jälleen häneen kääntyä, että hän voisi kylmää katsetta rukoilevilla katseillaan hellytellä. Tänlaista oli hän kokenut. Sitä olivat laisensa vanhemmat miehet opettaneet hänen viekkailla tempuilla saavuttamaan. Mutta tämä nainen oli vain uhitellut häntä sillä hetkellä, jolloin hän luuli voivansa valtaansa osottaa, hän oli nauranut ja pilkannut häntä vasten silmiä, senlaisella ylpeällä ivalla, jota ainoastaan lain ulkopuolella oleva olento voi osottaa, eikä hän ollut hetkeksikään taivuttanut niskaansa sen ikeen alle, jota naisten täytyy kantaa. Hän oli sitä halveksien nauranut — ja häntä — ja kaikkea muutakin — ja astunut tietänsä punaruusuilla kruunattuna rikkauteen ja arvoon ja valtaan ja kunniaan, sillä välin kun häntä — miestä, jolla oli oikeus siveyslakia rikkoa — oli kohdannut onnettomuus ja vastoinkäyminen, hän oli vähitellen kadottanut kaikki mitä toinen voitti. Tavallaan hän rakasti häntä mielettömästi — niinkuin hän ennenkin oli häntä rakastanut, ja niinkuin hän olisi rakastanut jokaista kaunista ja voitoistaan ylpeää naista. Ja himonsa vimmassa ja mustasukkaisessa raivossaan vannoi hän, ettei antaisi itseään voittaa, halveksia eikä torjua.

Kun kreivitär katseli loosistaan teaatterissa, näki hän Oxonin seisovan pylvääsen nojautuneena tahi jossakin toisessa huomattavassa paikassa, rohkeat sinisilmänsä liekehtien luotuina häneen. Hienoissa iltaseuroissa tunkeutui hän hänen rinnalleen ja seisoi häntä niin lähellä kuin mahdollista, kuiskaillen hänen korvaansa. Kirkossa istuutui hän johonkin läheiseen penkkiin, niin että kreivitär ja koko maailma näki hänet. Kun kreivitär astui alas vaunuistaan astellakseen puistossa, astui hän esiin ja käveli joko hänen rinnallaan tahi takanaan. Silloin kreivittären tummissa silmissä leimusi outo tuli, mutta kun ne yhtä kaikki säteilivät ja kun ei kukaan ollut oppinut häntä oikein tuntemaan, niin ei kukaan tuota katsettakaan ymmärtänyt. Mutta Anne älysi paremmin kuin muut kukaan ja häntä salaisesti suretti ja kauhistutti. Maailma sanoi, että Oxon oli mielettömänä rakkaudesta, ja ettei hän mustasukkaisuuden kiusoittamana voinut elää kreivitärtä näkemättä.

He eivät kuulleet vaihtamiansa sanoja, kun Oxon seisoi hänen lähellään tungoksessa, ja hänen luultiin vain kuiskailevan kreivittärelle palavan rakkauden sanoja. Sanottiin, että hänen kaltaistaan oli kuunnella niitä kasvojen sävyn muuttumatta, ja kun hän näki hyväksi vastata, tehdä se kääntymättä. Mutta Anne oli onnettomuudeksi usein ollut kyllin lähellä kuullakseen ja nuo keskustelut saivat hänen kauhistuneena värisemään.

Eräänä iltana muutamassa suuressa juhlassa, kun Osmonden herttua juuri oli lähtenyt hallitsevan kaunottaren luota, kuuli tämä Oxonin vihatun äänen taas läheisyydessään.

— Te luulette voivanne halveksia minua viimeiseen saakka, sanoi se.
— Onko armonne varma siitä?

Kreivitär ei vastannut eikä kääntynyt. Oxon naurahti.

— Te luulette, että mies tahtoo maata jaloissanne ja antaa tallata itseään mitään virkkamatta! Olette liian ylpeä.

Kreivitär viuhtoi maalatulla viuhkallaan ja katseli vakaasti edessään lainehtivaa ihmisjoukkoa, silloin tällöin hymyillen taivuttaen päätään tervehdykseksi jollekulle ohitsekulkijalle.

— Jos voisin kertoa ruusutarhasta ja siitä mitä päiväkello näki ja mitä kuutamossa tapahtui — — — sanoi ääni.

Hän kuuli miten kreivitär sähisten henkäsi, hän näki hänen valkoisen povensa rajusti kohoilevan ja hän naurahti taas.

— Hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua tulee takaisin, sanoi hän, ja kun hän nähdessään herttuan ei malttanut olla huomaamatta kilpailijansa miellyttävää ja majesteetillista ryhtiä ja tiesi kreivittärenkin sitä huomaavan, sai hurjuus hänet valtoihinsa.

— Toisinaan, sanoi hän, — ajattelen surmata teidät!

— Voittaisitteko sillä tarkoituksenne? kysyi kreivitär yhtä matalalla ja vihaisella äänellä.

— Minä estäisin hänen — ja teidän tuumanne toteutumasta.

— Tehkää se sitten, sähisi kreivitär, — jonakuna päivänä, kun luulette minun teitä pelkäävän.

— Se olisi liian helppoa, vastasi Oxon. — Te pelkäätte liian vähän.
Löytyy pahempaa.

Kreivitär nousi ja meni herttuaa vastaan, joka lähestyi häntä. Klorinda tunsi aina herttuan läheisyydessä jonkunlaista riippuvaisuuden tunnetta, jommoista hän ei koskaan ennen elämässään ollut tuntenut. Herttuan syvällisissä silmissä, jotka hellänä kohtasivat hänen katsettaan seisalleen noustessaan oli suojelevaa sääliä. Tahtomattaan kiiruhti hän hänen luokseen.

— Tahtoisikko teidän ylhäisyytenne saattaa minut vaunuilleni? kysyi hän. — Minä en voi hyvin. Voinko minä mennä? lisäsi hän hellästi rukoillen kuin viaton tyttönen.

Enemmän liikutettuna kuin sanoilla voi ilmaista, tarjosi herttua hänelle käsivartensa ja vei hänet pois. Sinä yönä ei Anne nukkunut hyvin. Hänellä oli nyt, niinkuin ainakin tähän aikaan niin paljon ajattelemista, ettei hän voinut nukkua. Kun hän vihdoinkin nukkui, oli unensa levotonta ja kaikenlaiset unet häiritsivät sitä. Sydänyön aikana heräsi hän äkkiä kuin jostakin kolinasta. Kun hän avasi silmänsä, oli kaikki hiljaista, mutta tuolilla hänen sänkynsä ääressä istui Klorinda yöpuvussaan, kädet lujasti ristittyinä polven ympärillä ja mustat silmät tuijottaen suoraan eteenpäin rypistyneen otsan alta.

— Sisko! huusi Anne kohoutuen istuilleen vuoteellaan. — Sisko!

Klorinda käänsi hitaasti päänsä sisareen päin ja Anne näki silloin, että kasvoissaan oli kauhun ja surun ilme ja niin ääretöntä tuskaa, että sitä oli mahdoton kantaa.

— Rupea maata, Anne, sanoi hän. — Elä pelkää, — minun vain — minun vain — katkerasti — tarvitse pelätä!

Anne kyyristyi tyynyjen sekaan vuoteessa ja nosti laihat kädet kasvoilleen. Hän tiesi nuo sanat todeksi.

— En koskaan luullut sen ajan tulevan, sanoi Klorinda, — että luonasi turvaa etsisin. Minua kohtasi kova isku — — kenties tulisin hulluksi — — tänä yönä yksin huoneessani. Tarvitsin luokseni toista naista — — sehän ei ollut minun kaltaistani, vai kuinka?

Anne ryömi vuoteen laidalle ja ojensi kätensä tarttuakseen sisaren käteen, joka oli kylmä kuin marmorikivi.

— Jää luokseni, sisko, pyysi hän. — Sisko elä mene! Mitä — — mitä minä sanoisin?

— Ei mitään, kuului luja vastaus. — Ei ole mitään sanottavaa. Sinä olet aina ollut nainen — minä en koskaan — ennen kuin nyt.

Hän nousi seisalleen ja alkoi astua edestakaisin kiivaasti käsiään kohottaen.

— Olen epäilyksissä, mielettömänä, huusi hän. — Miksi synnyin maailmaan?

Hän asteli ympäri huonetta kuin häkkiin suljettu mieletön ihminen.

— Miksi minut heitettiin maailmalle? ja hän repi rintaansa. — Miksi minut tämmöiseksi luotiin — — eikä ollut ketään, joka noina rajuina vuosina olisi minusta välittänyt tahi minua hoitanut. Saada tänlainen ruumis ja tulla heitetyksi susien eteen!

Hän kääntyi ojennetuin käsin Anneen ja seisoi siinä valkoisena, kummallisena ja kauniina kuin patsas, kyynelten isoina helminä vuotaissa pitkin kasvoja. Hän nyyhkytti kuin lapsi.

— Minut heitettiin niiden eteen, vaikeroi hän, — ja ne vainosivat minua — terävät hampaansa jättivät jälkiä minuun — — eivätkä arvet koskaan — koskaan minusta katoa — — ja kun se kerran oli kohtaloni — — ensi hetkestäni jo määrätty — — niin miksi ei tämä, hän painoi rintaansa, — saanut jäädä niin kovaksi kuin se alkujaan oli. Se ei ollut naisen, se oli pedon sydän. Oi! ei ollut oikein — ei ollut oikein että näin kävisi!

Anne hiipi sängystään ja riensi sisaren luo, jonka eteen hän polvistui ja painautui itkien häntä vasten.

— Rakas, armas sisko parka! huudahti hän. — Rakas, armas sisko parka!

Hänen sanansa ja kosketuksensa saattoi Klorindan järkeensä. Hän vavahti kuin unesta ja oikasihe suoraksi.

— Mieletönhän minä olen, sanoi hän. — Mitä minä teenkään? Hän pyyhkäsi kädellä otsaansa ja naurahti rajusti. — Niin, sanoi hän, — tämmöistä nyt on olla nainen — — sitä on heikko ja arka ja juoksee toisten naisten luo — itkemään ja lörpöttelemään. Niin, nämä merkit juuri osottavat, että minä nyt olen nainen! Hän painoi nyrkkejään rintaansa vasten. — Rehellisessä taistelussa olisin iskun iskusta antanut — ja iskuni olisivat olleet kovimmat; mutta naiseksi muututtuani, on aseet otettu minulta pois. Hän, joka lyö, tähtää paljastettua rintaani — ja sen hän tietää ja riemuitsee.

Hän puri hammasta ja silmissään liekehti tuo härsytettyä, kahlehdittua tiikeriä muistuttava katse.

— Mutta ei kukaan saa minua voittaa, sanoi hän hampaittensa välistä, — Ei kukaan! Nouse ylös Anne, ja hän kumartui sisarta nostamaan. — Nouse ylös, muutoin minäkin kohta polvistun — ja minun täytyy jaloillani seistä.

Näytti siltä, kuin aikoisi hän enemmittä selvityksittä lähteä huoneesta, mutta Anne riippui yhä kiinni hänessä. Hän pelkäsi häntä taas, mutta säälivä rakkautensa oli kumminkin pelkoa voimakkaampi.

— Anna minun tulla mukaasi, huusi hän. — Anna minun vaan tulla mukaasi, minä voin maata pukuhuoneessasi, että olen lähellä jos huutaisit.

Klorinda laski kätensä sisaren olalle ja kumartui suutelemaan häntä, jota hän vain kerran, kaksi ennen oli tehnyt.

— Jumala siunatkoon sinua, Anne raukkani, sanoi hän. — Luulenpa että, jos tarvitseisin niin makaisit kynnykselläni ja valvoisit koko yön. Mutta minä olen jo liiaksi taipunut typeriin naisten houreisin — minun täytyy nyt mennä yksinäisyyteen. Ajatukseni ajoivat minun tänne lempeitä kasvojasi katselemaan, — minä en tarkottanut herättää sinua. Mene nyt uudelleen maata.

Hän vaati kuuliaisuutta ja talutti itse Annen vuoteen luo, johon hän pakotti hänet makaamaan ja levitti peitteenkin hänen ylleen. Sitten oikaisihe hän kummallisesti hymyillen ja laski kädet valkoiselle kaulalleen.

— Kun olin pieni, vastasyntynyt raukka, puhkesi hän sanomaan, — olisi minut pian voinut lopettaa, kaulani kun oli ohut ja hengitys heikko. Minulle on kerrottu, että makasin äitini alla, kun hänet kuolleena löydettiin. Jos hän silloin, kun tunsi loppunsa lähestyvän, olisi pannut kätensä suulleni ja kuristanut minut, niin en tänä yönä — sanoi hän taas naurahtaen — olisi tarvinnut valvoa.

Sitten meni hän tiehensä.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kreivitär Dunstanwolde kesyttää hevosen.

Tässä kummallisessa luonteessa oli niin pohjattomia syvyyksiä, ettei niitä voinut tutkia eikä muiden mukaan arvostella. Hänen lannistumatonta henkeään olisi ainoastaan rakkauden voima voinut taivuttaa, — ei rauhallinen ja hellä tunne, vaan suuri, valtava intohimo, jota ainoastaan vertaisensa luja ja syvä luonne voi herättää.

— Olen ollut yksin — yksin kaiken ikäni, oli kreivitär kerran sanonut sisarelleen, ja se oli totta.

Hän oli jo lapsuudessaan tuntenut kummallisella tavalla seisovansa syrjässä ympäröivästä maailmasta. Ennenkuin hän oli kyllin vanha johtopäätöksiä tekemään, oli hän jo ollut tietoinen siitä, että hän oli väkevämpi, lahjakkaampi ja kestäväisempi kuin kukaan hänen läheisyydessään. Niinä aikoina oli hän tuhlannut voimaansa ykspäiseen omavaltaisuuteen, olipa hän sitä monasti vielä vanhempanakin tehnyt. Hän ei ollut koskaan kokenut, että yksikään silmä häntä välinpitämättömänä katseli tahi ettei hän mieltään myöten voisi vallita ja rangaista. Lapsena oli hän lyönyt palvelijoita ja tallirenkejä; mutta kun hän oli niin suulas ja älykäs ja kun eivät mitkään kiukun purkaukset hänen kauneuttaan rumentaneet, niin he sävyisästi mukautuivat hänen mielivaltaiseen menettelyynsä ja pitivätkin hänestä raa'alla tavallaan. Isäänsä ja tämän tovereita oli hän vallinnut, ja he olivat häntä jumaloineet ja kehuneet; mutta heissä ei ollut ainoatakaan, jonka puoleen hän olisi voinut kääntyä hellemmän mielialan vallitessa tahi ystävää kaivatessaan, eikä ainoatakaan, jota hän ei salaisesti olisi ylenkatsonut.

Jumala tahi jumalatar, joka olisi pakotettu asumaan maan päällä inhimillisten olentojen keskuudessa, tuntisi kai sellaista yksinäisyyttä, jota ei tavallisilla sanoilla voisi kuvailla. Samanlaista yksinäisyyttä tuntee inhimillinen olentokin, jonka luonto ruumiin ja sielun puolesta on niin harvinaisen rikkaasti varustanut, että se on paljon etevämpi kuin ympäristönsä.

Hänellä ei ollut ystävää, sentähden ettei hän ollut vertaistaan löytänyt. Annea hän oli säälinyt, kun tunsi epäoikeutetun eroituksen heidän asemassaan. John Oxon oli tulisen nuoruutensa kukoistavalla voimalla ja kauneudella vaikuttanut hänen sydämeensä; Dunstanwoldea kohtaan oli hän tuntenut kiitollisuutta ja mielihartautta; mutta paitse näitä kolmea ei ollut kukaan hänessä hellempiä tunteita herättänyt.

Samana iltana, kun hän Dunstanwoldelle lupauksensa antoi ja hän kreivin sukulaiselle esitettäissä kohtasi tämän syvällisen katseen, tiesi hän ne ainoiksi miehen silmiksi, jotka pakottaisivat hänen katseensa maahan luomaan ja joilla oli voimaa hänen sieluaan hallita.

Romantillisen tytön tavalla hän ei tätä asiaa ajatellut; se selkeni hänelle sydämensä äkillisen vavahduksen kautta ja hän tunsi kuin kauhistusta. Tämä mies oli hänen kaltaisensa, hänen sielunsa ja ruumiinsa voimat olivat yhtä suuret kuin hänen omansakkin, — tässä oli se mies, joka, jos hän vuottakaan ennemmin olisi hänet tavannut, olisi kääntänyt koko hänen maailmansa nurin.

Naimisensa aikana, ja kun hän herttuan jaloissa kasvoissa luki sitä tunnetta, jota hän pyrki salaamaan, ja jota ei kukaan muu huomannut, oli hänen arvokas itsensä hillitseminen kiihottanut hänen intohimoista ja kiitollista hellyyttään.

— Jos hän olisi ollut katala roisto, ajatteli hän, — niin hän olisi tehnyt elämäni katkeraksi taisteluksi; mutta hän rakastaa minua eikä vain itseään, ja hän kunnioittaa minua, niinkuin minäkin häntä.

Nyt näki hän herttuan silmissä samaa tulta, mutta sitä ei enää pidätetty eikä masennettu, — herttuan katse kohtasi hänen katsettaan salaamatta sitä tulta, joka hänen sielussaan paloi ja hän oli vapaa, — vapaa vastaamaan, kun hän puhuisi. Hän tunsi katkeruutta sydämessään — jospa hän olisi tullut aikanaan — — — oi Jumala, miksei hän ollut tullut aikanaan?

Mutta hän oli kumminkin tullut, joskin myöhään, ja mitä heillä oli toisilleen antaa, sitä ei hukattaisi eikä kadotettaisi. Sinä yönä, kun hän meni Annen luo, oli hän astellut edes takaisin huoneessaan kertoen tätä itsekseen ja koko hänen voimakas luonteensa nousi kapinoitsemaan kohtaloa vastaan. Hän oli silloin todellakin kuin tiikeri häkissään. Hän väänteli käsiään, hän painoi ne kovasti ankarasti sykkivää sydäntään vasten; hän juoksi rajusti edes takaisin ja polvistui vihdoin katkeria, kuumia kyyneliä vuodattaen.

— Hän on niin jalo, oli hän huutanut, — hän on niin jalo — ja minä jumaloin häntä — ja minä olen ollut niin kehno!

Hän kärsi niin että ruumiillinen voimansa hetkeksi herpoi ja hän riensi Annen luo melkein tietämättään mitä teki. Näihin asti eivät sukupuolensa heikkoudet olleet häntä vaivanneet, mutta kun nainen hänessä nyt oli hereille ravistettu, oli hän hetkeksi voitettu ja masennettu. Kun Anne itkien vaipui hänen jalkoihinsa, huomasi hän täydellisesti miten naisellisesti hän oli käyttäytynyt. Naiset, jotka yösydännä yhdessä itkivät ja lörpöttelivät, uskoivat aina lopuksi salaisuutensa toisilleen. Siitä syystä ei Anne enää nähnyt epäilystä ilmaisevia kasvoja, jotka herätessään vuoteensa ääressä oli nähnyt. Tuntui kuin ajattelisi kreivitär siitä hetkestä pitäen ainoastaan huvituksiaan, joilta ei liikeneisi hänelle yhtään yksinäistä hetkeä. Seuraavana päivänä puuhaili hän loistavia tanssiaisia, toisena suuria päivällisiä, ja kolmantena hienoja iltakekkeriä. Hän ajeli komeimmissa ajoneuvoissaan, kävi kävelemässä ihailijainsa ympäröimänä, hymyili niille ja jutteli veitikkamaisella sukkeluudella heidän kanssaan. Hän oli iloisempi ja viehättävämpi kuin koskaan sitä ennen. Kun hovi oleili Hamptonissa, ja kreivitär kutsuttiin sinne, elähdytti hänen loistava kauneutensa ja iloisuutensa majesteettiakin siihen määrään, jotta sanottiin kuningattaren tuskin tahtoneen hänestä luopuakkaan, ja että hoviherrat ja naiset kovasti ikävystyivät hänen lähdettyään. Tähän aikaan osti hän kauniin kesyttömän hevosen. Se oli jalo eläin, mutta niin vihainen ja itsepintainen, että kreivittären ratsupalvelijat pelkäsivät sitä lähestyä eikä sille saatu satulaa ja suitsia, ellei kreivitär itse vieressä seisonut. Hevoskauppiaskin, joka kumminkin oli paatunut veijari, näytti tuntevan kuin omantunnonvaivoja myödessään hevosen kreivittärelle, sillä hän myönsi sen tappaneen kaksi ratsupalvelijaa ja sanoi sen entisen omistajan tuominneen sen tapettavaksi, ja että se erinomaisen kauneutensa takia vain oli saanut armoa pariksi päiväksi. Niinä päivinä oli kreivitär sattumalta kuullut puhuttavan siitä, hän meni sitä katsomaan ja osti sen heti.

— Juuri senlaisen hevosen minä tahdonkin, sanoi hän ja katseensa välähti. — Minua huvittaa opettaa sitä tuntemaan, että on olemassa yksi, joka on sitä väkevämpi.

Hän sai ahkerasti käyttää lyijynuppista ratsupiiskaansa, täytyipä hänen tilata toinen raskaampikin, kun hevonen ei entistä tahtonut totella. Hänen ensimäiset ratsastusmatkansa uudella hevosellaan Hyde Parkissa olivat yleisenä puheaineena kaupungissa, löytyipä henkilöitä, jotka lahjoivat hänen lakeijansa, jotta he edeltäpäin ilmoittaisivat milloin kreivitär lähtisi Pirulla ratsastamaan, että aikanaan ehtisivät puistoon häntä näkemään. Keikarit ja hevosmiehet panivat vedon kreivitärkö vai hevonen olisi toisensa surma ja seurasivat rajulla kiihkolla ja ihastuksella hevosen opettamista.

— Piru sen oikea nimi onkin, sanoivat katsojat, — sillä enemmänhän se on pahan hengen kuin hevosen kaltainen. Kun se karkaa pystyyn ja hirnahtaa ja näyttää hampaitaan, niin sen silmissä leimuaa samanlainen katse kuin kreivittären omissakin, ja tuntuu aivan kuin nais- ja miesdaimoni painisi, sillä senlaista naistahan ei koskaan ole ollut olemassa. Kyllä hän ei anna hevosen itseään voittaa, ja tuntuu melkein kuin sekin hevostavallaan kiroilisi ja sadattelisi ettei sekään anna itseään masentaa.

Kun hevonen ostettiin ja tuotiin kotiin, kalpeni Anne sen nähdessään ja mielensä kävi surulliseksi, kun Osmonden herttua juuri silloin oli poissa tärkeissä lähettilästoimissa. Sillä Anne tiesi varsin hyvin, että hän saapusalla ollen olisi sanonut kreivittärelle helliä, hienotuntoisesti varoittavia sanoja, joita hän olisi kuunnellut, vaikka hän kaikkien muiden neuvoja ylenkatsoi. Kun Anne itse uskalsi ottaa asian puheeksi, niin Klorinda ei tahtonut kuulla koko asiasta.

— Kaiken ikäni olen ratsastanut huimilla hevosilla, minua huvittaa hillitä niitä, sanoi hän. — Minä en kärsi hevosia, jotka ovat kesyjä kuin tallipässit. Ja jos surmani tältä saisin, niin minun ei sitten enää tarvitse otella ihmisten eikä hevosten kanssa, kun saan kuolla elämäni ja voimani kukoistuksessa, ja ne, jotka minua jälestäpäin ajattelevat, muistavat vain rakastaneensa minua — rakastaneensa minua.

Mutta ei kumpainenkaan ollut toisensa surma. Kreivitär seisoi joka päivä hevosen vieressä, kun sitä satuloittiin ja auttoi monta kertaa kun ratsupalvelija pelkäsi mennä sitä lähelle. Sitten ratsasti hän sillä Hyde Parkkiin ja pakotti sen tahtonsa voimalla, rautaisella kädellään ja kovilla armottomilla ruoskan letkauksilla tottelemaan ja masenti sen vihaisen luonnon. Kun hän ratsasti puiston läpi, seisoi molemmin puolin tietä kaksinkertainen katsojarivi, jotka melkein vapisevalla kunnioituksella tuijottivat kreivittäreen, kun hän suorana ja upeana istui vapisevan hevosen selässä, sen kiiltävät kupeet vaahtosivat, suussa oli verensekaista vaahtoa, ja sen isot silmät olivat ihmeellisesti samankaltaiset kuin Klorindankin, vaikka hänen hehkui voitonriemua, mutta hevosen silmissä kiilsi voitetun uhkamielistä epätoivoa. Näissä tilaisuuksissa oli katsojain lumotuissa katseissa melkein pelkoa, — kreivittären posket kun olivat niin hohtavan punaiset, hänen purppurahuulensa kaareilivat niin käskevästi ja hän kantoi ylpeää päätään irtautuvine silkinpehmoisine kiharoineen niin pystyssä.

— Tuon hevosen kesyttäminen on hyödyksi minulle, sanoi hän naurahtaen Annelle. — Olin muuttumaisillani liian herkkätuntoiseksi — ja nyt juuri minä kaiken voimani tarvitsen. Taistelu tuossa eläimessä asuvaa pahaa henkeä vastaan on minussa eloon herättänyt kaiken sen, jota naimisiin tultuani olen hillinnyt. Hevosen äkäinen ja itsepintainen luonto ja sen voima elvyttää minussa entisaikain rajun tulisuuden, kun kiroilin ja riehuin ja löin niitä, jotka minua ärsyttivät. Minä joudun täydelliseen raivoon ja minä sadattelisin ja kiljuisin sille, ellei se olisi sopimatonta. Minun täytyy purra hammasta ja niiden takana kiroilla ja kiljua, sitä kun ei kukaan voi kuulla.

Niiden joukossa, jotka joka päivä saapuivat katsomaan, kun kreivitär ratsasti Pirulla, oli John Oxon herrakin. Hän seisoi niin lähellä kun vaan voi ja seurasi taistelua hehkuvin silmin ja katse näytti kuin olisi taistelun päättyminen ollut hirvittävästä merkityksestä hänelle itselleen. Hän puri huultaan, jotta veri sihui siitä ja kasvonsa olivat vuoroin tulipunaiset ja kalmankalpeat; hän liikkui äkkiä edes takaisin ja kiroili matalalla äänellä. Eräänä päivänä näki muuan henkilö, joka seisoi hänen rinnallaan, miten hän kiivaasti laski kätensä miekkansa kahvalle, eikä ottanut sitä pois, vaikka hän nähtävästi heti huomasi missä oli.

Näissä tilaisuuksissa ei kreivitär mitenkään koettanut välttää Oxonia ja hänen katseitaan, vaikka hän muulloin jos joillakin tempuilla koetti päästä hänestä. Muilla ei ollut siitä aavistustakaan, mutta Oxon tiesi, että kun kreivitär paini hevosen kanssa, tunsi hän rajua iloa siitä, että hän oli häntä näkemässä. Oli kuin olisi tuo taistelu ollut näiden kahden välillä; ja kun Oxon vallan hyvin tiesi tämän, niin hän joinakuina hetkinä riemulla olisi nähnyt hevosen nousevan takajaloilleen ja kaatuvan hänen päälleen, musertaen hänet painollaan, tahi heittävän hänet maahan ja panevan kavionsa hänen kauniille, ylöspäin kääntyneille kasvoilleen. Kreivittären uhka ja ylenkatse, hänen lumoava kauneutensa, joka hetki hetkeltä näytti enenevän — kaikki kiihotti hänen rakkauttaan hurjuuteen saakka. Hän oli nuoruudestaan huolimatta täydellinen roisto. Jo poikana ollessaan oli hänen armoton itsekkäisyytensä ja sydämettömyytensä vanhemmissa ja paatuneissakin miehissä herättänyt hämmästystä. He sanoivat keskenään, etteivät koskaan olleet tunteneet hänen ikäistään nuorukaista, joka senlaisella iloisuudella teki yhden konnantyön toisensa perästä, joka niin huolettomasti keksi tunnottomimpia tuumia, ja joka otti niin paljon ja antoi niin vähän, käyttäen kaikki luonnon antamat runsaat lahjansa vain omiin itsekkäisiin tarkoituksiinsa. Vähitellen olivatkin monet hänen seuratovereistaan, jotka kumminkaan eivät voineet kerskata puhtaasta omastatunnosta, vetäytyneet pois hänen seurastaan. Itse hän luuli sen siitä johtuvan että varansa olivat loppuneet ja ettei hän enää ollut niin iloinen seuratoveri, kun velkojansa ahdistelivat häntä ja kun hän oli niin velkaantunut. Tässä oli kyllä vähän perää, mutta se ei ollut totuus kokonaisuudessaan.

— Saakelia! sanoi muuan hänen entisistä juomatovereistaan, — löytyy senlaista, jota ei minunkaan kaltaiseni irstas veitikka tekisi, mutta hän tekee sen, eikä näytä edes tietävän sitä häpeälliseksi.

Oli ollut aika, jolloin hän voi elää ilman tätä naista, — omasta vapaasta, irstaisesta tahdostaanhan hän oli hänet jättänyt. Mutta nyt kun onni oli vaihdellut ja Klorindassa ruumiillistuneena löytyi kaikki se, jota hän epätoivon vimmassa hartaimmin halusi, niin hänen kauneutensa teki hänet mielettömäksi. Vainotessaan häntä paikasta toiseen kasvoi hänen intohimonsa päivä päivältään ja viha teki sen väkevämmäksi ja rajummaksi. Öisin hän valvoi ja käänteli vuoteellaan ja kirosi häntä; hän muisteli entisyyttä, ja sen muisto sai hänet kuumeen tapaiseen houreesen. Hän tiesi miten lujaluontoinen hän oli, ja että hän, vaikka hänen rakkautensa olisikkin kuollut ja hän olisi oppinut häntä inhomaan, kumminkin olisi sanansa pitänyt kuin kuolema saaliinsa. Ja kaiken tämän hän oli hylännyt mielettömän poikamaisessa itaruudessaan ja järjettömyydessään; ja nyt kun hän oli lumoava, loistava olento, ja kun hänellä oli rikkautta ja valtaa ja voimaa ja arvoa, nyt hän kiinnitti suuret, kauniit silmänsä häneen, ja niiden mustassa syvyydessä oli senlaista ylenkatsetta, joka poltti kuin helvetin tuli.

Raju hevonen, joka hirnui, potki takajaloillaan ja kavahteli pystyyn, näytti vannoneen voittavansa hänet, niinkuin Oxonkin. Mutta miten se potkikin ja temmelti, niin hänen katseessaan ei näkynyt pelkoa, hän istui sen selässä aivan rauhallisena kuin ylimaailmallinen olento. Hän pidätti sitä niin lujasti, ettei se voinut pahintaan tehdä tuntematta itse kovaa kipua, ja ruoski sitä armottomasti. Kerran heidän näin otellessa tuli Piru aivan Oxonin lähelle, kreivitär katsahti häntä silmiin, ja hän kirosi ääneen, kun niin selvästi kreivittären silmissä luki heidän kumpaisenkin historian. Näinä päivinä heidän sielunsa ottelivat kaksintaistelussa, jonka ainoastaan kuolema näytti voivan ratkaista.

— Te ette voi tuota hevosta masentaa, sanoi Oxon eräänä päivänä, tungettuaan niin lähelle, että voi kreivitärtä puhutella.

— Kyllä minä sen masennan ellei se minua surmaa, vastasi kreivitär, — enkä minä luule sen voivan sitä tehdä.

— Se surmaa teidät, sanoi Oxon. — Sen ainakin minä sen sijassa tekisin.

— Sen kyllä tekisitte jos voisitte, vastasi hän, — mutta se olisi mahdotonta näillä suitsilla ja minun käteni ollessa sen kuonohihnalla. Ja jos se minut tappaisikkin, olisi se voitettu enkä minä, koska se vain voi surmata, jota jokainen roisto voi veitsellä tehdä. Se on järjetön luontokappale, ja minut on pantu senlaisia vallitsemaan. Odottakaa kunnes sen saan taivutetuksi.

Ja hän odotti kuin toisetkin katsojat, vaikka toisenlaisella mielellä, kunnes epäilevinkin eräänä päivänä näki hevosen tulevan taistelutantereelle vähemmän rohkeana kuin tavallisesti, ikäänkuin olisi se vihdoin oppinut ratsastajaansa pelkäämään, jota se ei millään tempuilla ollut voinut selästään karkoittaa.

— Hitto! huusivat katsojat sen nähdessään, — hevonen taipuu! Se taipuu! Hän on voittanut sen! Ja John Oxon herra puri hammasta, ja meni kalman kalpeaksi.

Siitä hetkestä saakka oli hänen voittonsa varma. Ottelu ratsastajan ja hevosen välillä ei enää ollut niin rajua, ja kun hevonen kerran alkoi oppia, niin se pakotettiin oppimaan hyvin. Sillä oli mainio ryhti, ja kun se vain kerran oppi tottelemaan, niin sen vertaista tuskin koko Englannissa löytyisi. Päivä päivältä se yhä paremmin oppi kreivittären kättä tottelemaan, kunnes se juoksi, nelisti ja hyppäsi kuin lentävä lintu. Niinkuin koko kaupunki oli kokoontunut näkemään hevosen vapaudestaan taistelevan, niin se nyt kokoontui katsomaan kuinka se masentajansa voittoa kaunistaisi. Hienot herrasmiehet ja naiset juttelivat teepöytiensä ääressä tästä huvittavasta tapahtumasta. Tunteelliset kaunottaret väittivät, etteivät he koskaan olisi voineet sillä tavalla hevosta kurittaa, ja että kreivittären kasvot sitä tehdessä varmaan olivat ruman tulipunaiset ja että hän kai oli näyttänyt oikein miesmäiseltä, mutta herrat vannoivat, ettei kreivitär koskaan ollut niin loistavan kaunis ja lumoava kuin juuri silloin.

Kreivittären ja hevosen viimeisen ottelun jälkeisenä päivänä, sen päivän, joka loppui niin voitollisesti että hän ratsasti sillä kotiaan kaupungin läpi, ettei se kertaakaan vimmapäisyyttään osottanut, se oli valkoisena vaahdosta ja siinä näkyi ruoskan naarmuja, mutta sen suurissa silmissä oli melkein inhimillistä ajatusta muistuttava katse — sen jälkeisenä päivänä tapahtui jotakin, josta pääkaupunki sai uutta puheenainetta.

Osmonden herttua oli ollut Ranskassa valtioasioissa, ja hänen poissa ollessaan oli kreivittären uusi hevonen saattanut unhotuksiin sen, mitä herttuasta ennen oli puhuttu. Huhu ei tiennyt hänen vielä Englantiin palaavan, ja henkilöt, joiden luultiin tarkoin tietävän asiat, sanoivat, että hänen lähettilästointaan vielä kestäisi vähintään neljätoista päivää. Mutta tänä aamuna, kun kreivitär ratsasti puiden alitse, pitäen Pirun ohjaksia lujalla ja tarkoin pitäen sitä silmällä, ja kun monet odottivat, että se taas rajuluontoisuuttaan osottaisi, näkyi eräs ratsastaja nopeasti lähestyvän. Ensimäinen, joka hänen näki, nosti kummastuneena lakkiaan, toinen kuiskasi sanasen toverilleen, jolloin molemmat kumarsivat, ja pitkin joutilaitten katsojain riviä paljastuivat päät, kaikki näyttivät odottamattaan keksineen jonkun ja John Oxon herra, jonka korvaan eräs nimi oli tunkenut, kääntyi ja näki Osmonden herttuan ratsastavan ohi. Päivä paistoi lämpimästi ja puisto kimalteli valoa ja vihannuutta. Klorinda tunsi kesäaamun hehkun koko olentonsa täyttävän. Hän tarkkasi hevosta, mutta se käyttäytyi hyvin ja hän tiesi että se nyt oli voitettu, ja että juuri se mies oli nähnyt hänen voittonsa, joka tiesi sen merkityksen heille molemmille. Tämän ajatuksen ja sen vaikuttaman ilon valtaamana ratsasti hän lehtokujasta parhaimmalla tuulella, kun hän takanaan kuuli hevosen kavioiden kopsetta ja katsahti ylös sen lähetessä. Lämmin puna nousi hänen kasvoihinsa, se levisi kaulalle ja hartioille ja tuntui polttelevan vaatteiden alla, sillä Osmonden herttua oli hänet saavuttanut ja ratsasti nyt paljastetuin päin hänen rinnallaan.

Mikä ilme hänen kasvoissaan, ja miten silmänsä paloivat kun niiden katse kääntyi häneen! Tuota katsetta kohdatessaan hän ei ensi hetkellä löytänyt sanoja ja herttua puhui syvän mielenliikutuksen valtaamana.

— Kreivitär Dunstanwolde, alkoi hän, mutta puhkesi sitten äkillisen intohimon valtaamana sanomaan: — Klorinda, rakastettuni! Tällä hetkellä hän ei enää voinut vaieta, ja sykkivällä sydämellä tajusi sen kreivitärkin, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Kasvonsa, jotka herttuan katse pani hehkumaan ja väräjämään, puhuivat ymmärrettävää kieltä.