Klorinda

— Ellen pelkäisi hevostanne ärsyttää, sanoi herttua, — puuttuisin ohjaksiin, jotta voisin kättänne puristaa. Sananlennättäjän nopeudella olen Ranskasta tänne kiidättänyt, kun sain kuulla, että te joka päivä panette vaaralle alttiiksi sen elämän, jota niin korkeasti rakastan. Jumalani! Rakas, julma nainen — ettekö tiedä — — —

Hän antautui heti armoille.

— Kyllä — kyllä minä tiedän! läähätti hän.

— Ja kumminkin antauduitte tähän vaaraan, vaikka tiesitte, että minä sen kautta kaikeksi ijäkseni voisin leskeksi joutua?

— Mutta, virkahti kreivitär niin suloisen viehättävästi, että siinä tuntui melkein kuin kyyneleitä, — mutta katsokaa miten olen sen voittanut — kaikkihan nyt on ohi.

— Niin, niin, samalla tavalla kuin olette kaikki muutkin voittanut — kuin olette minut voittanut — jo ensi hetkestä. Mutta Jumala varjelkoon minua toistamiseen niin paljon kärsimästä.

— Teidän korkeutenne, sammalsi kreivitär, — tätä — tätä minä en toistamiseen tee!

— Suokaa rajuuteni anteeksi, sanoi herttua. — En aikonut tällä tavalla kosia. On tuskin soveliastakaan että se nyt näin kävi; mutta minä jouduin aivan haltioihini kuullessani huhun, kun tiesin ettei velvollisuuteni laskenut minua heti luoksenne — ja minä tunnen teidät niin hyvin, jotta tiedän, että jos kerran sydämenne oli pyytäjää kohtaan hellä, niin te ette hänen pyyntöään kieltäisi.

— Minä myönnyn — minä myönnyn.

— Minä jumaloin teitä. Ja heidän katseensa yhtyivät.

He ratsastivat vierekkäin ja katsojat kuiskailivat keskenään, sillä kreivittären hehkuvat ja herttuan onnesta loistavat kasvot ilmaisivat heille, että se kysymys nyt oli ratkaistu, jota heidän keskuudessaan niin usein oli pohdittu. He olivat liian korkealla tavallisista ihmisistä tunteakseen, että heidän teeskennellyllä välinpitämättömyydellä pitäisi koettaa tunteitaan salata. Kirkkaan päiväpaisteen tavoin, joka pilvienkin läpi tunkee ja on niitä voimakkaampi, niin heidänkin rakkautensa mursi turhanpäiväisten tapojen kahleet. He eivät tienneet, että ihmiset tuijottivat heihin ja kuiskailivat, ja jos olisivat sen tienneetkin, niin he eivät olisi siitä välittäneet.

— Katsokaa! sanoi kreivitär hevosensa kaulaa silitellen, — katsokaa, se tietää teidän tulleen eikä enää ole hillitön.

He ratsastivat yhdessä kotia, ja ratsastettuaan John Oxonin ohi viskautui tämä hevosensa selkään ja ratsasti tiehensä, huulet valkoisina vihasta ja silmissä raja katse.

— Anna minun saattaa sinua kotia, oli herttua sanonut, — että siellä saan eteesi polvistua ja sydäntäni purkaa, niinkuin unelmoissani haaveilin. Huomenna täytyy minun palata Ranskaan takaisin, kun toimeni siellä vielä on kesken. Riensin varkain luoksesi, ja minun täytyy palata niin kiireesti kuin tulinkin. Hän siis seurasi häntä kotia, ja kun he yhdessä astuivat isoon etehiseen, kumarsivat lakeijat kunnioittavasti lattiaan saakka, sillä he tiesivät vastaanottavansa tulevan herransa ja isäntänsä.

He menivät yhdessä hänen isoon, kauniiseen arkihuoneesensa, jota sanottiin paneilisalongiksi, sen seinillä riippui harvinaisia kuvatauluja, ikkunoista tulvaili lämmin, kesäinen päiväpaiste ja isoissa maljoissa lemusi kesän kukkasia. Ja kun palvelija kumartaen vetäytyi takaisin ja sulki oven heidän jälkeensä, kääntyivät he ja heittäytyivät toistensa syliin, ja heidän sydämensä sykki senlaisesta ilosta, jota eivät luulleet kenenkään kuolevaisen ennen tunteneen.

— Rakastettuni, armas, kallis rakastettuni! puhkesi herttua sanomaan. — On viipynyt niin kauan — — olen elellyt kahleissa ja vankeudessa — — — on viipynyt niin kauan!

Niinkuin lordi Dunstanwoldekin oli hänen lempeyttään ihmetellyt, niin hänen suloinen herttaisuutensa herttuaakin hämmästytti, kun hän nyt oli saanut astua hänen sydämensä kynnyksen yli. Hän lahjoitti hellyyttään kuin keisarinna keisarillisia jalokiviä, tietäen varastonsa loppumattomaksi. Herttuasta oli kuin unelmaa, että hän koko rikkaassa kukoistuksessaan seisoi siinä hänen edessään, hänen rintaansa nojautuen, syleillen häntä ja pää taaksepäin heitettynä, jotta voivat toisiaan silmiin katsoa.

— Ensi hetkestä kun sinut näin, sanoi kreivitär, — tiesin minä, että sinä olit herrani — herrani! Ja sydäntäni vihloi ajatellessa, että tulit liian myöhään; sillä ellei sitä olisi tapahtunut että Dunstanwolde vei minut luoksesi, niin tiesin — vallan varmaan tiesin — — että sydämemme olisivat sykkineet toisiaan vasten ei niinkuin kaksi vaan niinkuin yksi sydän.

— Niinkuin ne nyt tekevät? kuiskasi hän.

— Niinkuin nyt — niinkuin nyt!

— Ja siitä hetkestä pitäen kun ruususi putosi jalkaini eteen ja minä otin sen käteeni, tiesin minä sen onneani kuvaavan, ja kun Dunstanwolden rinnalla edessäni seisoit ja katseemme yhtyivät, en voinut tajuta — en voinut uskoa, että olin sen kadottanut.

Ja hänen sylissään, siinä kukkain keskellä ja lämpösessä päiväpaisteessa muisteli hän entisiä aikoja, kun hän, vaarastaan tietoisena, pysyi loitolla eikä uskaltanut sukulaisen tuttavuudella hänen miehensä kodissa seurustella, kun oli liian tuskallista häntä usein nähdä. Hän kertoi niistäkin hetkistä, jolloin hän näki hänet, mutta hän ei tiennyt hänen läheisyydestään eikä aavistanut hänen karsimistaan, vaan ajoi hänen ohitseen vaunuissaan häntä näkemättä, tahi vain ystävällisesti hymyillen hänelle. Hän oli joskus yösydännäkin astellut hänen ikkunainsa alla, kun ei epätoivossaan voinut nukkua, ja palasi kotia rauhaa löytämättä. — Väliin, sanoi hän, — en uskaltanut katsettasikaan kohdata, peläten että silmäni salaisuuteni ilmoittaisivat; mutta nyt voin katsella sielusi syvyyteen saakka, sillä yö on kulunut — ja aamulla on ilo.

Puhuessaan oli hän kädellään hellästi ja hiljaa hyväillyt hänen kasvojaan ja tukkaansa, ikäänkuin olisi hän ollut lapsi, sillä hänen kasvoihinsa oli tullut se ilme, joka jokaisen todellisen naisen kasvoihin tulee sen miehen sylissä, jota hän rakastaa — ja se on samanlaisen luottavaisuuden, suloisen alttiiksiantavaisuuden ja nöyryyden ilme kuin lapsenkin kasvoissa, miten majesteetillinen ja upea hänen kauneutensa muutoin lieneekin.

Mutta kesken hyväilyjä vaipui hänen päänsä raskaasti herttuan rinnoille, johon hän kasvonsa kätki, mutta käsivarret pysyivät yhä hänen kaulassaan.

— Oi noita entisiä, onnettomia aikoja! huudahti hän — — noita entisiä onnettomia aikoja!

— Niistähän, rakkaani, on kulunut pitkä aika, sanoi herttua syvällä äänellään, luullen hänen puhuvan rajusta nuoruutensa ajasta, — ja onnemme aika koittaa nyt.

— Niin, niin, huudahti hän painautuen lähemmä häntä, vaan kumminkin vavahtaen, — ne ovat kuluneita aikoja, — ja onnen — onnen ajat koittavat nyt!

VIIDESTOISTA LUKU.

John Oxon herra löytää kadonneen voitonmerkin.

Osmonden herttua palasi Ranskaan takaisin ja koko maailma tiesi, että kun hän sieltä palaisi, alkaisivat hänen ja kreivittären häiden valmistukset. Tiedettiin kreivittären jo neuvottelevan pitsitehtailijain, pellavakankaiden kauppiain ja kultaseppien kanssa. Silkkitavaroiden kauppiaat kävivät hänen kotonaan puotilaisiensa seuraamina, jotka kantoivat sinne silkki-brokaadi ja muita kalliita kangaspakkoja. Hänen vaununsa odottivat heidän puotiensa edustalla. Oltiin niin huvitetut tietämään mitä hän osti, että ylhäiset naiset tunkeutuivat yhtäaikaa hänen kanssaan tiskin eteen nähdäkseen mitä hän valitsi. Hänen omassa suuressa talossaan vallitsi iloista, hillittyä kiirettä. Kammarineitsyensä järjestelivät ihastuneina hänen komeita pukujaan; lakeijat oikaisivat itseään arvokkaan näköisinä, tietäen kohta joutuvansa herttuan palvelukseen, ja pieni, musta Nero tepasteli ylpeän näköisenä, turbanissaan komea sulka, eikä välittänyt tapella paassien kanssa, joilla oli hopeiset kaularenkaat, kun tiesi että omansa piakkoin olisi kullasta.

Hieno maailma sanoi kreivittären ohi ajaessa, että hänen kauneutensa oli kuin loistavan aamuauringon, ja ettei kukaan ollut häntä niin ihastuttavana nähnyt kuin hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua.

— Vihdoinkin hän rakastaa, sanoi muuankin viisastelija. — Tuonlainen nainen on kuin pilventakainen aurinko, kunnes hän oppii rakastamaan.

— Ja nyt on aurinko päässyt pilvistä paistamaan, niin että se meitä sivumennessäänkin lämmittää, sanoi toinen. — Senlaiset silmät ja senlainen suu ja tuo hymy niissä! Onko kukaan senkaltaista ennen nähnyt? Ja kukapa olisi uskonut, kun hän tuli kaupunkiin lordi Dunstanwolden kanssa, että hänen kasvoissaan koskaan olisi senlaista ilmettä?

Puhuessa olikin todella hänen kasvoissaan ja äänessään jotakin, mikä suloudellaan saattoi Annen melkein itkemään. Tuntui kuin olisi ilon aalto hänestä pyyhkäissyt pois kaiken kovuuden ja ylpeyden. Silmäin katse, joka ennen näytti kaikkea ilkkuvan, ei enää ollut ivallinen, vaan näytti hymyilevän jotakin salaista, iloista ajatusta.

Eräänä iltana, kun hän oli lähtemässä hovitanssiaisiin ja oli puettuna valkoiseen silkkiin ja koristettu Dunstanwolden jalokivillä, joiden loisteen hänen silmänsä ja hymynsä voitti, oli hän niin loistava näky, että Anne, joka katseli kuin häntä puettiin, polvistui melkein jumaloiden hänen kättään suutelemaan.

— Oi, sisko, sanoi hän, — sinä olet kuin henki toisesta maailmasta. Tuntuu kuin sinulla ei olisi mitään yhteyttä tämän maailman kanssa — ja niinkuin silmäsi katsoisivat taivasta ja Häntä, joka siellä hallitsee.

Klorindan silmät loistivat yhä kirkkaammin.

— Anne sisko, sanoi hän, — joskus itsekkin melkein luulen olevani henki, minä kun tunnen niin autuaallista onnea. Tuntuu kuin olisi Hän, johon sinä uskot, ja joka voi syntejä anteeksi antaa ja poispyyhkiä, antanut minulle anteeksi ja suonut minulle armon alkaa uutta elämää. Oi, minä tahdon elää paremmin. Tahdon koettaa elää niin enkelin tavalla kuin nainen vaan voi. En tahdo tehdä mitään pahaa, ainoastaan hyvää. Tahdon uskoa ja joka päivä polvillani rukoilla — — tahdon rukoilla, että voisin niin elää, jotta kallis puolisoni — Geraldini — voi minulle entisyyteni anteeksi antaa ja näkee minun ansaitsevan häntä. Me ihmiset olemme kummallisia olentoja, Anne, jatkoi hän väräjävällä hymyllä, — me uskomme sitten vasta, kun jotakin oikein hartaasti haluamme ja tunnemme, että meidän täytyy kuolla ellei sitä meille anneta. Silloin me polvistumme ja uskomme, sentähden että meillä täytyy olla joku, jolta apua kerjäämme.

— Mutta apua on sinulle annettu, sanoi Anne hellästi ja suuteli taas sisaren kättä, — ja minä rukoilen — minä rukoilen — — —

— Niin rukoile, Anne, rukoile sielusi syvyydestä, vastasi Klorinda, — minä tarvitsen rukouksiasi — ja sinä olet aina uskonut, ja niin harvoin pyytänyt mitä olet saanut.

— Sinut on annettu minulle, sanoi Anne. — Sinä olet antanut minulle kodin ja ystävällisyyttä, jommoista en koskaan ole rohjennut toivoakkaan. Minulle olet ollut kuin loistava tähti — minulla ei ole muuta ollutkaan, ja joka ilta minä polvillani kiitän taivasta siitä kirkkaudesta, jota tähteni on ylitseni luonut.

— Anne raukka! sanoi Klorinda sulkien hänet syliinsä ja suudellen häntä. — Rukoile tähtesi puolesta, sinä hyvä, hellä sisko, ettei sen valo sammuisi. Sitten painoi hän äkkiä käden sydämelleen. — Oi Anne, puhkesi hän sanomaan, ja äänessä oli tuskaa, — Anne, maan päällä omistan vain yhden ainoan — Gerald Mertounin, minä omistan hänet — hän on minun, eikä häntä minulta oteta, sillä hän on osa minusta ja minä olen osa hänestä!

— Ei häntä sinulta oteta — ei häntä sinulta oteta, virkkoi Anne.

— Häntä ei saa ottaa, se olisi julmaa.

Hän huokasi syvään ja näytti taas rauhalliselta.

— Oletko kuullut, kysyi hän kiinnittäen kalvoseensa jalokivistä rannerengasta, — että John Oxonille olisi tarjottu paikka jossakin vieraassa hovissa ja että hän kohta lähtisi Englannista.

— Olen kuullut siitä puhuttavan, sanoi Anne, ja mielenliikutus sai hänet unohtamaan tavallisen arkuutensa tämän asian suhteen. — Suokoon Jumala, että se toteutuisi!

— Niin, sanoi Klorinda — suokoon Jumala, että hän olisi poissa!

Mutta hän ei ollut poissa, sillä kun Klorinda tänä iltana astui tanssisaliin, seisoi hän oven pielessä ikäänkuin odottaen häntä, ja hänen silmänsä kohtasivat Klorindan katseen niin voitonriemuisina, että hän tunsi kuin terävän veitsen sydäntään vihlaisevan, sillä hän tiesi tuon voitonriemun johtuvan siitä, että hän nyt oli löytänyt aseen häntä vastaan.

Aina kun heidän katseensa yhtyivät, oli hänen silmissään samaa voitonriemua, eikä hän näyttänyt voivan mihinkään katsoa, kohtaamatta niitä. Hän seurasi häntä huoneesta huoneesen ja asettui aina niin, että Klorinda katsettaan kohottaessa näki hänet. Ja kun Klorinda tanssi menuetin muutaman kuninkaallisen herttuan kanssa, seisoi hän häntä katsellen kasvoissa senlainen ilme, joka kaikkein silmät häneen kiinnitti.

— Näyttää kuin vihaisi hän häntä, sanoi muuan. — Hän on tullut mielettömäksi onnettomasta rakkaudesta.

Mutta hänen katseessaan ei ollut rakkautta, vaan halveksitun intohimon raivoa ja vihaa ja ivaa. Klorinda näki sen ja vyötti itsensä kaikilla sielunsa voimilla, sillä hän tiesi hänet vaarallisemmaksi ja rajummaksi kuin hevosensa Pirun. Siitä, että hän alussa vain etäältä katseli häntä kauniissa, ilkeissä silmissään salaista, voitonriemuista hehkua, arvasi hän hänen vihdoinkin löytäneen aseen, jota vastaan kaikki hänen uhkansa ei mitään auttaisi. Vaikka hän yksinäisyydessään oli kärsinyt ja väännellyt tuskissaan ja katkerassa häpeässä, niin hän ei tähän hetkeen saakka koskaan ollut osottanut pelkoa hänen läsnäollessaan. Hän tiesi voimansa suuremmaksi, mutta Oxonilla oli tunnottomuudessaan parhain ase, ja sen syvyyksiä ei Klorinda ollut koskaan mitannut.

Puolenyön aikana, kun hän juuri oli niiannut majesteetille, joka vetäytyi pois, tunsi hän Oxonin vihdoin lähestyvän ja seisovan hänen rinnallaan.

— Tänä iltana, sanoi hän matalalla äänellä, jonka tiesi niin hyvin Klorindan korvaan osuvan, — tänä iltanahan olette itse Juno jumalatar — todellinen taivaan kuningatar!

Hän ei saanut vastausta.

— Ja minä olen seisonut ja katsellut miten te olette liidellyt näiden pienempien jumalattarien joukossa kuin kuu tähtien seassa, ja olen hymyillyt ajatellessani mitä nämä vähemmät jumalattaret sanoisivat, jos tietäisivät mitä minä tänä iltana povellani kannan.

Hän ei liikahtanutkaan, — — hän tunsi kuin muuttuisi hän seuraavat sanat kuullessaan kiveksi.

— Minä olen löytänyt sen, sanoi hän taas, — minulla on se täällä — se hävinnyt aarre — — se kuuden jalan pituinen, sysimusta hiuskihara. Löytyneekö koko Englannissa toista naista, joka voi rakastajalleen senlaista muistoa antaa?

Silloin hän tunsi kiveksi muuttuvansa. Sydän herkesi sykkimästä, ja silmät tuntuivat suurilta ja ontoilta ja tuijottavilta, kun hän ne käänsi Oxoniin.

— Minä en tiennyt, sanoi hän hitaasti ja läähättäen, sillä äkillinen mielenliikutus vaikutti hänessä ennen tuntematonta ruumiillista heikkoutta, — minä en tiennyt helvetin kaltaistanne olentoa synnyttävän.

Oxon liikahti äkkiä eteenpäin, ja seura heidän ympärillään aaltoili lähemmä ja hämmästyshuutoja kuului, sillä tuo outo heikkous sai hänet aivan valtoihinsa, ja kivettynyt ruumis oli liian raskas voimattomille jäsenille. Katsojat näkivät kummallisen näyn, — kreivitär Dunstanwolden huojuvan ja kaatuvan maahan kuin kuollut, hopeabrokadiin puettuna ja kimmeltävillä jalokivillä koristettuna makasi hän kankeana pelästyneiden katsojain jalkain juuressa.

* * * * *

Kun kreivitär tänä yönä ajoi kotiaan, niin hän ei enää näyttänyt loistavalta. Hän tahtoi ajaa kotiaan yksin ainoastaan lakeijainsa seuraamana, mutta joukko kavaljeereja saattoi häntä kumminkin vaunuille. John Oxon oli niiden joukossa ja hän tunkeutui viime hetkessä ulkonaisella kohteliaisuudella kuiskaamaan kreivittärelle jäähyväissanan.

— Ei se auta, rouva kreivitär, mutisi hän, kohteliaasti kumartaen, ja vaikka hän lausui sanat matatalla ja lempeällä äänellä, sattuivat ne kumminkin hänen korvaansa tarkoittamallaan tavalla. — Huomenna aamupäivällä saan kunnian käydä luonanne.

Anne valvoi sisartaan odottaen, toivoen vielä ennen nukkumistaan saavansa hänen kasvojaan nähdä; sillä tämä hellä olento, jolta kohtalo oli kieltänyt kaikki naisen ilot, otti niin osaa sisarensa voittoihin, että hän ikäänkuin etäältä oli niissä osallinen ja itse niiden kautta nautti iloa olla yliluonnollisesti kaunis ja yliluonnollisesti rakastettu nainen. Tänä iltana oli hän odottaessaan polvistunut nöyrällä hartaudella rukoilemaan. Joka päivä hän rukoili kauan ja hartaasti, hän kiitti taivasta vähimmästäkin jokapäiväisestä asiasta ja pyysi, että armollinen Jumala yhä eteenkin päin osottaisi hänelle, kelvottomalle, samaa laupeutta. Aamuin illoin jopa keskipäivälläkin rukoili hän sisarensa puolesta, ja tänä iltana oli hän itsensä unhottanut ja rukoillut vain Klorindan ja Osmonden herttuan puolesta, että heidän rakkautensa tulisi onnelliseksi, ettei mikään pilvi himmentäisi sitä eikä hellää ihastusta sisaren silmissä, joka tuntui hänestä niin ihmeelliseltä, että hän ajatteli sitä pyhällä kunnioituksella.

Lopetettuaan rukouksensa nousi hän ylös polvistuneesta asemastaan ja istuutui muuatta hengellistä kirjaa lukemaan, josta hänen nöyrä, lapsellinen uskonsa aina etsi virkistystä. Äkkiä kuuli hän vaununrattaiden ratinaa ja nousi hämmästyneenä seisalleen, hän kun ei vielä odottanut Klorindaa kotia tulevaksi.

— Se on sisareni, sanoi hän tunteellisella hymyllä. — Kun Osmonde ei ole vierasten joukossa, niin häntä ei huvita olla siellä.

Hän meni alas siihen huoneesen, johon kreivitär tavallisesti meni juhlista tultuaan, sieltä hän löysikin hänet hervotonna sohvan nurkassa istumassa, kädet lepäsivät ristissä sylissään, pää riippui rinnoilla ja suuret silmät tuijottivat ilmaa.

— Klorinda! Klorinda! huusi Anne rientäen hänen luokseen ja polvistuen hänen eteensä. — Klorinda! Jumala armahtakoon! Mitä tämä on?

Klorindan kasvoissa ei ollut koskaan senlaista ilmettä ollut, — ne olivat värittömät, sisäänpainuneet ja riutuneet, näytti melkeen kuin olisi erinomainen kauneutensa kadonnut. Mutta Annea se enin pelästytti, että lempeys hänen kasvoistaan oli kokonaan kadonnut ja entinen julma kovuus rajattoman epäilyksen kanssa oli sen sijaan tullut.

— Taannoin pyörryin, sanoi hän, — pyörryin. Sentähden olen tämän näköinen. Sekin vielä on sen merkkinä, että olen nainen — — nainen!

— Oletko sairas — — pyörryitkö? huudahti Anne. — Minä laitan lääkäriä hakemaan. Etkö itse ole jo käskenyt mennä häntä noutamaan? Miten levoton Osmonde olisikkaan, jos hän olisi täällä!

— Osmonde! sanoi kreivitär. — Gerald! Onko Geraldia olemassa, Anne?

— Sisko! huusi Anne säikähtyneenä sisaren oudosta katseesta, — — oi, sisko!

— Olen nähnyt taivaan, sanoi Klorinda, — olen seissyt sen kynnyksellä ja katsellut sisään puoliavoimesta ovesta — — — ja sitten on minut raastettu takaisin helvettiin.

Anne painautui häneen ja katseli häntä epäilyksen valtaamana.

— Mutta minä en tahdo helvettiin takaisin, jatkoi hän. — Ellen olisi taivasta nähnyt, niin kenties olisivat voineet minut sinne raastaa; mutta nyt minä en tahdo — minä en tahdo, sen minä vannon. Löytyy asioita, joita ei voi sietää. Ei yksikään nainen alistuisi siihen. Minäkään, joka en naiseksi syntynyt vaan pedoksi, minäkään en sitä voi. Se ei ollut minä, se oli kohtalo — — se iso ratas, johon olemme sidotut, ja joka pyörii ja pyörii musertaakseen meidät. Minä en itseäni siihen sitonut enkä minä tahdo sen alle musertua.

Tämän hän lausui rajulla tulisuudella hampaittensa välistä ja kun hän katsoi Anneen, tuntui siinä katseessa tuota entistä ylpeyttä, ikäänkuin halveksisi hän kaikkia itseään heikompia eikä jaksaisi kärsiä niitä.

— Joku keino täytyy löytyä, sanoi hän — joku keino täytyy löytyä. Minä en vasta mene tainnoksiin. Hän nousi seisoalleen, ja seisoi siinä Annen edessä suorana ja ylpeänä ja entinen väri poskillaan. Mutta se katse, jota Anne ihaili, ei tullut takaisin, vaikka tuntui siltä kuin olisi neiti Klorinda Wildairs uudesta syntynyt.

— Aamulla varhain menen ratsastamaan Pirulla, sanoi hän, — niin etten ole kotona, jos joku vieras sattuisi käymään.

Ei kukaan inhimillinen olento tiennyt mitä hänen huoneessaan sinä yönä tapahtui. Anne, joka hiipi makuuhuoneestaan sisaren makuuhuoneen viereiseen kammariin valvomaan, kuuli hänen astuvan edes takaisin mutta ei kuullut muuta ääntä eikä uskaltanut mennä häntä häiritsemään.

Kun hän aamulla tuli huoneestaan ulos, oli hänen kasvoissaan sama ylpeä ilme kuin muinaisina aikoina kun hän vallitsi isänsä talossa ja ratsasti metsästämään isänsä iloisten juomatoverien kanssa. Silmänsä loistivat ja poskensa punottivat. Pää oli ylpeästi taaksepäin heitettynä ja hänen äänessään oli väre, joka sai kammarineitsyet vapisemaan ja palvelijat kiireesti hänen käskyjään toimittamaan.

Pirukin tunsi sen siitä tavasta, jolla hän ohjaksiin puuttui ja näytti kysyvästi vilkuilevan häneen.

Hän ei ottanut lakeijaakaan mukaansa vaan ratsasti yksin kaupungin ulkopuolelle. Tultuaan maantielle antoi hän hevosen nelistää ilman mitään päämäärää. Hän ei tiennyt mihin ratsastaisi, mutta syyn miksi hän ratsasti tiesi hän vallan hyvin — kun raju, ankara liike oli sopusoinnussa hänen sielussaan vallitsevan myrskyn kanssa. Toinen toistaan katkerampana ja kiusallisempana kiitivät ajatukset hänen aivoissaan samoin kuin hän hevosensa selässä kiiti eteenpäin.

— Mitä minä teen? sanoi hän itsekseen. — Mitäpä voinen tehdä? Minut on hätyytetty ansaan kuin metsän otus, enkä tiedä keinoa miten siitä pääsisin.

Veri virtaili hänen suonissaan, hän oli kuulevinaan miten se hänen korvissaan kohisi, ja sydän koputteli kylkiluita vasten kun hän ajatteli entisyyttä ja nykyisyyttä.

— Mitäpä muuta olisi voinut tapahtuakaan? vaikeroi hän. — Ei mitään muuta — ei mitään muuta. Se oli vain kohtalon kepponen, jotta se sitten sitä kovemmin voisi minua rangaista.

Ratsastamaan lähtiessään ei hänellä ollut vähintäkään toivoa, että hänen älykkäisyytensä keksisi mitään pelastuksen keinoa vainoojasta, sillä hän ei luulotellutkaan Oxonin sielussa löytyvän hitustakaan kunniantuntoa, joka pakottaisi häntä myönnytyksiin. Kun hän yöllä istui pimeän huoneensa lattialla kyyristyneenä väännellen käsiään ja rajujen ajatusten mylläköidessä oli hän tuijottanut kohtaloaan suoraan silmiin ja nähnyt miten kauhistava se oli. Hänen edessään oli jalon, suuren rakkauden onni, ja niin jalo ja onnellinen elämä, joka harvoin naisen osaksi tulee — tälle ainoalle miehelle tiesi hän voivansa lahjoittaa luontonsa kaikki runsaat aarteet, tiesi voivansa tehdä hänen elämänsä autuaallisen onnelliseksi, niinkuin hän itsekkin olisi oleva. Hänen takanaan olivat nuo rajut, vallattomat vuodet ja eräs synkkä muisto, joka tulevaisuuden turmeli. Se olisi pysynyt synkkänä muistona vain, sillä ei olisi ollut turmelevaa voimaa, ellei rakkauden taivas olisi hänelle avautunut ja ellei sen valo olisi saattanut kaiken muun varjoon.

— Ellei se olisi rakkautta, huudahti hän, — jos se vaan olisi kunnianhimoa, niin voisin viimeiseen asti pelkäämättä häntä uhitella. Mutta se on rakkautta — rakkautta, ja jos minun täytyy siitä luopua, niin se on kuolemani.

Samassa silmänräpäyksessä kuuli hän lähellään kavioiden kopinaa ja eräs ratsastaja kiidätti hänen luokseen. Hän puri hammasta, kääntyi ja katseensa kohtasivat John Oxon herran kasvoja.

— Luulitteko etten teitä seuraisi? kysyi hän.

— En.

— Olen näihin saakka etäältä seurannut teitä, mutta nyt aion rinnallanne ratsastaa.

Kreivitär ei vastannut, nelisti vain eteenpäin.

— Luuletteko voivanne minua jätättää? kysyi Oxon tuikeasti hevostaan kiirehtien. — Minä seuraan teidän armoanne kotiin asuntoonne. Häväistyksen pelosta ette tähän saakka ole minua julkisesti luotanne sysinyt; samasta syystä te kai ette nytkään käske palvelijoitanne sulkemaan ovia kun seurassanne astun niistä sisään.

Kreivitär kääntyi taas katsomaan häntä. Päiväpaiste kimmelsi vaaleilla kiharoilla ja sinisilmissä, niinkuin hän oli nähnyt sen tekevän ennen aikaan, ja siitä kaikesta tuntui olevan niin kauan, vaikkei siitä ollut viittäkään vuotta kulunut.

— On kummallista, sanoi hän jonkinlaisella ihmettelyllä, — että voi elää ja olla senlainen roisto.

— Tyhjää puhetta vain, rouva kreivitär — eikä tyhjät puheet meidän välillämme mitään merkitse. Jättäkäämme ne. Minä tahdon seurata teitä kotia ja puhua kanssanne kahdenkesken.

Ivallinen äänensä raivostutti kreivitärtä ja pani veren tulikuumana hänen päähänsä kohoamaan. Rajaton vimma, joka lapsena ollessaan pelästytti kaikkia hänen ympärillään, elpyi hänessä taas, vaikka hän luuli sen ijäksi sammuneen. Hän tunsi sydämensä kolkuttavan, kuuman veren syöksyvän kasvoihinsa ja silmäinsä polttelevan. Jos Oxon olisi ollut toisenlainen kuin oli, olisivat hänen kasvonsa häntä varoittaneet. Mutta hän ei valtaansa hellittänyt. Niinkuin hän pieksetyn koiran tavalla olisi hiipinyt tiehensä, kreivittären voitolla ollessa, niin hän nyt tuntiessaan valtansa riemuitsi epätoivon raivosta hänen silmissään.

— Minä vain suoritan vanhaa laskua, sanoi hän. — Siitä on paljon maksamatta. Kun kruunasitte itseänne ruusuilla ja laskitte jalkanne kasvoilleni, niin te ette tätä ajatellut. Kun annoitte itsenne Dunstanwoldelle ja syljitte minua, ette uneksinut että voi tulla aika, jolloin minä kohtelisin teitä, niinkuin te minua.

Hän letkautti Pirua ruoskansa siimalla ja se lähti täyttä karkua kiidättämään; mutta John herra seurasi häntä kintereillä. Hänelläkin oli nopea hevonen, ja hän ajoi sitä vimmatusti, jotta näytti kuin olisivat nämä kaksi ratsastaneet kilpaa elämästä ja kuolemasta. Hevoset kiitivät eteenpäin ja kaviot repivät multaa ilmaan. Kreivittären kasvot olivat kuin kivettyneet, silmät säkenöivät ja hän hengitti lyhyeen ja läähättäen hampaittensa välistä. Oxonin vaaleaveriset kasvot olivat valkeina vihasta. Hänkin läähätti mutta ponnisti kaikki voimansa pysyäkseen kreivittären rinnalla.

— Jätä minut, — minä neuvon sinulle sen! huusi hän melkein vaikeroiden.

— Sinutko jättäisin! toisti Oxon vihan vimmassa. — Minä seuraan sinua helvettiin saakka!

Näin he nelistivät valkoista tietä pitkin, kunnes pensasaidat loppuivat ja he taas joutuivat kaduille ja ihmiset kääntyivät heitä tuijottamaan. Silloin kreivitär pidätti hevostaan ja vavahtaen tuskasta hän tunsi ansaa ympärillään tiukoitettavan.

— Mitä haluatte sanoa minulle? kysyi hän hengästyneenä.

— Jotakin, jota sanotaan vain neljän seinän sisässä, jotta voisitte sen tarkoin kuulla, vastasi Oxon. — Tällä kertaa ne eivät ole tyhjiä uhkauksia. Minulla on jotakin näytettävää teille.

He ratsastivat pitkin katuja, ja hevosten kavioiden kalkattaessa kivitystä vasten, ohikulkijain uteliaasti tuijottaessa kauniisen ratsastajaan ja komeaan juoksijaan, antoi hän katseensa harhailla talojen, puotien ja ihmisten yli taivaalle. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kuolemaan tuomittu ja vietäisiin mestauspaikalle. Sillä kuolemaanhan hän meni, — hän ei voinut sitä muuhun verrata — ja hän oli niin nuori ja voimakas, niin elonhaluinen ja sydämensä oli rakkautta täynnä, ja häntä olisi onni ja rauha odottanut, ellei olisi ollut tuota onnetonta erhetystä ensimäiseltä tietämättömältä nuoruutensa ajalta. Ja mies tuossa hänen vieressään — tuo vaaleakutrinen, ivallisine, kauniine silmineen, hän oli hänen teloittajansa, hän kantoi köyttä, joka hänen kaulaansa kohta kiinnitettäisiin.

Kun he ratsastivat sen kaupunginosan läpi, jossa ylhäinen maailma asui, tunsivat ohikulkijat heidät ja ihmettelivät että he molemmat olivat yhdessä.

— Mutta kenties hän, rakastunut kun on, on rukoillut anteeksi sopimattoman käytöksensä, sanoivat muutamat, — ja kreivitär on ehkä osottanut laupeutta hänelle, hän kun näihin aikoin on kaikille laupias.

Päästyään kreivittären asunnolle, laskeutui Oxon alas hevosen selästä yhtä aikaa kreivittären kanssa, osottaen ulkonaista kohteliaisuutta, mutta hän tiesi silmäinsä ilkkuvan häntä. Oxonin hevonen oli vaahdessa ja hän kääntyi muutamalle palvelijalle sanomaan:

— Vie kotiin hevonen. Se on liian hikinen paikoillaan seisomaan, enkä minä aivan pian täältä suoriudu lähtemään.

KUUDESTOISTA LUKU.

Mitä paneilisalongissa tapahtui.

Oxon seurasi kreivitärtä paneilisalonkiin, samaan huoneesen, johon hän oli Osmonden vienyt heidän onnensa päivänä, ja jossa hän iltapäivillä tapasi vieraitaan vastaanottaa. Aamupäivillä siellä ei käynyt kukaan muu paitsi hän itse ja joku vasituinen kutsuvieras. Hän ei olisi sitä huonetta valinnut tätä keskustelua varten, mutta kun Oxon sanoi: — On parasta, että rouva kreivitär vie minut johonkin, jossa meitä ei kukaan kuule, niin hän tiesi heidän siellä olevan parhaiten turvassa.

Kun ovi heidän jälkeensä suljettiin oli heitä kumma katsella — kreivittären kasvoissa taisteli raju uhkamielisyys epätoivon kanssa, ja Oxon hymyili ivallisesti. Tuon saman hymyn oli jokainen niistä naisista, jotka olivat häntä rakastaneet ja häneen uskoneet, nähnyt kun kaikki oli lopussa. Löytyi harvoja hänen vertaisiaan roistoja, sillä hänen roistomaisuutensa voima oli juuri siinä, ettei hän käsittänyt inhimillisen häpeän eikä kunnian merkitystä.

— Sanokaa minulle nyt heti pahin sanottavanne, sanoi kreivitär.

— Siinä ei ole mitään pahaa, vastasi Oxon, — että vaatii omaisuuttaan takaisin ja vannoo ettei sitä kellekkään luovuta. Minä olen sen vannonut, ja minä aion valani pitää.

— Omaisuuttanne! Te uskallatte sitä omaisuudeksenne sanoa, roisto!

— Minun omaisuuteni siitä lähtien kun voin sen omakseni todistaa. Ennenkuin olitte lordi Dunstanwolden, olitte minun — omasta vapaasta tahdostanne.

— Ei, ei! huudahti kreivitär. — Oi Jumalani! Ainoastaan mielettömästä ylimielisyydestä, jonka kauhistavaa merkitystä minä en käsittänyt — — sillä minä olin niin nuori, enkä ollut koskaan nähnyt muuta kuin pahaa — — ja te olitte niin huono ja niin viekas.

— Oliko teidän armonne niin viaton? kysyi hän ivallisesti. —
Minusta se ei kumminkaan siltä näyttänyt.

— Tietämätön minä olin, tietämätön kaikesta hyvästä maan päällä — — kaikesta siitä, jota nyt tunnen, nähtyäni miehuullisuuden ja kunnian ruumiillistuneena.

— Hänen ylhäisyytensä Osmonden herttua ei tiedä mitään tästä asiasta, sanoi Oxon, — minun tulee selittää se hänelle.

— Mitä tahdotte, perkele? ohki hän. — Mitä tahdotte?

— Ettei teistä tule Osmonden herttuatarta, vastasi Oxon siirtyen lähemmä, — vaan herra John Oxonin vaimo, joksi kerran lyhyen ajan itseänne nimititte, vaikkei mikään pappi ollut rukouksiaan meille lörpötellyt — —

— Kuka meidät erotti? Minähän pidin lupaukseni, vaikkei minulla muita avuja ollutkaan. Kuka meidät erotti?

— Minä myönnän, sanoi Oxon kumartaen, — että se olin minä — — sillä kertaa. Minä olin nuori ja kenties huikentelevainenkin — —

— Ja te hylkäsitte minut, huusi kreivitär, — ja minä sain tietää, että te olitte tullut ainoastaan vedon takia — — ja kun käyttäydyin niin, että te ette voinut voitostanne kerskata, ja kun en ollut rikas nainen, jonka omaisuudesta olisitte hyötynyt, niin seurasitte toista ja hylkäsitte minut — minut!

— Aivan niinkuin hänen ylhäisyytensä Osmonden herttuakin tekee, kerrottuani hänelle tuon jutun. Ei hän kärsi, että hänen lastensa äidistä senlaista sanotaan.

Huuto oli päästä hänen huuliltaan, mutta hän puristi aikanaan kurkkua käsillään.

— Kertokaa se hänelle, kertokaa se hänelle, niin saatte nähdä jos hän teitä kuuntelee. Saadaanpa nähdä!

— Ettekö usko, että minä sen varsin hyvin tiedän, vastasi Oxon, ottaen esille pienen, silkkiin käärityn kääreen. — Minkätähden minä tähän asti olen vain uhannut? Jos menisin hänen luokseen ilman todistuksia, iskisi hän miekkansa minuun kuin hulluun koiraan. Mutta löytyneekö koko Englannissa toista naista, jonka päästä rakastajansa voisi näin pitkää, mustaa kiharaa varastaa?

Hän avasi kääreen ja laski irralleen sysimustan, silkkipehmosen hiuskiharan — se ulottui maahan asti vaikka hän piteli sitä korkealla ilmassa.

— Laupias Jumala! vaikeroi kreivitär ja peitti vavisten kasvonsa.

— Minä myönnän, että tein sen vedon takia, sanoi Oxon; — kuulin niin paljon puhuttavan rajusta kaunottaresta ja miten hän miehiä ylenkatsoi, että minussa syttyi halu osottaa sekä hänelle itselleen että muille, jotta hän kumminkin oli vain nainen, ja että häntä siis oli mahdollinen voittaa. Minä vannoin yhtenä päivänä palaavani tuoden mukanani voitonmerkin — ja minä leikkasin tämän tietämättänne.

Kreivitär tarttui taas kurkkuunsa, estääkseen voimattoman kauhistuksensa huutoon puhkeamasta.

— Mokoma inhottava konna — — eikä hän tiedä sitä olevansa! sai hän sanotuksi. — Mieletön, hurja ihminen, joka ei tiedä, että kaikki hänen ajatuksensa ovat helvetistä kotoisin.

Oli todella kummallista katsella häntä, kun hän seisoi siinä niin rohkeana ja häpeämättömänä, häikäilemättä kertoen senlaista, josta muut miehet olisivat raivostuneet, jos heitä senlaisesta olisi syytettykään.

— Kun sitten lähdin tieheni sen kanssa, jatkoi hän, — elelin hurjasti jonkun aikaa ja piilotin sen varmaan paikkaan. Kun taas toinnuin olin unohtanut piilopaikan. Eilen löysin sen sattumalta. Arveletteko, että niitä voisi jonkun toisen naisen hiuksiksi luulla?

Kreivitär kohotti torjuen kättään.

— Odottakaa, sanoi hän. — Te aiotte mennä Osmonden luo, aiotte kertoa hänelle tuon, aiotte — —

— Aion kertoa hänelle koko jutun ruusutarhasta, päiväkellosta ja nuoresta kaunottaresta, joka oli kyllin viisas muiden läsnäollessa ivaamaan erästä miestä, voidakseen salassa pitää lemmen kohtauksia hänen kanssaan. Hän oli viisas ja älykäs ollakseen vain kuudentoista vanha. Miehensä pitäköön silmänsä auki kun hän on kahdenkymmenen.

Oxonin olisi pitänyt nähdä varoittava salama kreivittären silmissä, sillä niiden liekehtivässä syvyydessä oli kyllin varoitusta.

— Tiedän mitä kaikkea voitte sanoa, sanoi hän — mitä kaikkea voitte sanoa! Ja minä rakastan häntä. Maailmassa ei ole toista miestä. Vaikka hän olisi kerjäläinen, niin kuljeksisin hänen kanssaan pitkin maanteitä ja näkisin nälkää hänen kanssaan. Hän on herrani ja minä olen hänen puolisonsa — hänen puolisonsa.

— Hänen puolisonsa te ette koskaan tule olemaan, vastasi Oxon vihastuneena hänen sanoistaan. — Hän on jalosukuinen ylimys, ei hän ota vaimokseen toisen miehen hylkäämää leikkikalua.

Kreivittären rintaa kohotti raskas, sähisevä henkäys.

— Ja kerran, läähätti hän, kerran — — rakastin sinua — — katala koira!

Voitonriemuinen vihansa ja intohimonsa teki hänet hurjaksi ja hän puhkesi nauruun.

— Rakastit minua! Sinä! Niinkuin rakastit minua — — ja niinkuin rakastat häntä — — niin rakastaa katulutkakin ensimäistä parempaa miestä — — muutamista hopearahoista.

Kreivittären ratsuruoska oli pöydällä, hän tarttui siihen ja letkautti sitä ilmassa. Kiehuva verensä sokaisi häntä, hän ei nähnyt miten hän ruoskaa piteli, eikä tiennyt mitä teki — — hän vain löi!

Ja lyijynuppuinen ruoskan siima sattui toisen otsakulmaan, sitä letkautti rautainen käsi ja kun siima suhahti voihkasi hän, nosti ylös kätensä ja kaatui pitkälleen kreivittären jalkoihin.

Mutta hän oli sielussaan raivoavan myrskyn vallassa kuin vihurin vietävä taittunut oksa. Hän tuskin huomasikaan Oxonin kaatuvan tahi jos huomasi, niin hän ei siitä sen enempää välittänyt, vain juoksi kuin mieletön edes takaisin huoneessa.

— Kurja roisto! huusi hän, — ja sinun tähtesi olen koko tulevaisuuteni turmellut! Niin katalalle eläimelle lahjoitin kaikki mitä keisarinna voi antaa — koko elämäni — koko rakkauteni — ijäksi. Ja hän tulee takaisin — tuo hävytön — hieromaan kauppaa kuin viekas kauppias, sentähden että raha-asiansa ovat rappiolla ja minä — minä voisin ne jälleen kohentaa. Hän meni raivostuneena Oxonin luo. — Etkö sinä roisto luule minun tietävän, että olet niin valmis itseäsi myömään, sentähden ettei yksikään nainen enää huoli moisesta hylystä, paitse se, jota uhkauksilla voit pakottaa. Nouse ylös, konna — nouse ylös — muutoin minä surmaan sinut!

Sokeassa raivossaan löi hän häntä vielä kasvoihin. Hän ei liikahtanut — tuo liikkumattomuus ja täydellinen antautumisensa sai hänet viimein malttamaan itsensä ja läähättäen tuijottamaan edessään makaavaan ruumiiseen. Se oli eloton, ja hänen siinä läähättäen tuijottaessaan huomasi hän sen elottomaksi. Eloton olento, joka makasi siinä hervotonna, vaaleat kiharat kiemurtelivat lattialla, ja silmät nurin kääntyneinä, niin ettei teriäkään paljon näkynyt ja oikeassa kulmassa punainen uurre, josta veri tiukkui.

* * * * *

— Joku keino täytyy löytyä, oli hän sanonut, eikä hän kumminkaan suurimmassa epätoivossaankaan ollut tätä keinoa ajatellut. Mutta mielettömän raivon hetkellä, mielenkuohunsa sokaisemana oli lyijynuppuinen ratsuruoskansa keksinyt hänelle tämän keinon, joka pelasti hänet.

Mutta vaikka niinkin oli, ja hänen siinä seisoessaan tekoaan tuijottamassa — tuntui kuin olisi isku sattunut hänen omaan sydämeensä — kova, musertava isku, ja hän oli siitä tukehtumaisillaan.

— Mitä tämä on! vaikeroi hän. — Ei, ei, ei! ja silmänsä suurenivat kauhusta.

Hän vaipui polvilleen ja vapisi niin, että hampaat kalisivat. Hän ravisti häntä olkapäästä:

— Nouse ylös! Liiku, miksi makaat siinä niin rauhassa! Nouse ylös!

— Mutta hän ei liikkunut, makasi vain hervotonna ja elotonna. Suu oli kuin hymyssä, niin että valkoiset hampaat hiukan näkyivät — kuin olisi hän nauranut toisen kauheaa tuskaa. Väristen tuli hän lähemmä, silmissään kamalampi katse kuin kuolleella. Sormensa hiipivät vavisten hänen kalvoseensa ja puristivat sitä. Siellä ei liikkunut mitään — ei mitään. Hän paljasti rinnan ja painoi kättään lujasti siihen. Sydän oli yhtä liikkumaton kuin valtasuonikin, sillä henki oli poissa, eikä sata mädännystä tuottavaa vuottakaan voisi tehdä häntä enemmän kuolleeksi kuin hän nyt oli.

— Minä olen surmannut sinut, kuiskasi hän. — Minä olen surmannut sinut — vaikken sitä tarkoittanut — sen helvettikin tietää. Sinä olet kuollut mies — ja se on kaikista pahinta!

Kuolleen käsi putosi raskaasti hänen kädestään, mutta hän vain yhä makasi polvillaan tuijottaen häneen saniaisella katseella, jota ei ennen ollut hänen silmissään näkynyt — se oli kärsimisen äärimäiselle rajalle joutuneen olennon katse, kun se alkaa kohtaloa nauraa. — Minä olen hänet tappanut! sanoi hän matalalla, kammottavalla äänellä; — ja hän makaa täällä — — ja ihmiset astuvat tästä ohitse eivätkä mitään tiedä. Mutta hän tietää sen — — ja minä — — ja minusta hän näyttää tuossa maatessaan hymyilevän — — ajatellessaan mitä on tehnyt!

Hän kuuristui vielä lähemmä häntä paremmin nähdäkseen; liikkumattomissa kasvoissa näkyi todellakin ivan hymy, ikäänkuin uhitellen häntä, että koettaa nyt hänestä päästä. Näytti kuin makaisi hän siinä niin ivallisen tyytyväisenä ja sanoisi: — Nyt kun tässä makaan, niin sinä — — sinä saat pitää huolta muuttamisestani.

— Jos nyt taipuisin, puhkesi hän sanomaan, — ja tulisin mielettömäksi, niinkuin helposti voisin, sillä eihän muutoin voi käydäkkään — — niin tämä, joka on minä — — ja joka on elänyt vain pari köyhää vuosikymmentä — — ijäksi tyhjäksi raukeaisi. Minua pyörryttää. Minähän löin häntä — ja minä olen nainen — ja minä voisin kuumeen huumeessa ruveta puhumaan — — ja huutamaan niitä sisään ja osottaa häntä ja kertoa niille miten tämä kaikki tapahtui — kaikki — kaikki!

Hän oli tukehtumaisillaan ja painoi niin kovasti käsiä rintaansa vasten lieventääkseen ankaraa hengitystä, että kynnet haavoittivat sitä puvun läpi. Hän näet jo tunsi houreessa puhuvansa, ja että hänen sielussaan raivosi myrsky, jonka aallot ijäksi päiviksi nielisivät hänen, ellei hän aikanaan voisi niitä asettaa.

— Ei, läähätti hän, — sitä minä en tee, sen vannon! On aina ollut olemassa Yksi, joka on vihannut minua — — ja kironnut ja vainonnut siitä hetkestä asti, jolloin vastasyntyneenä pienenä raukkana makasin äitini ruumiin alla. En tiedä kuka se on — — tahi miksi — — tahi miten — — mutta niin se vain on! Minut luotiin pahanilkiseksi ja heitettiin avutonna pahan kohtalon saaliiksi. Ja tehtyäni kaiken sen, joka jo ennen oli määrätty ja jota ei voinut kiertää, näytettiin minulle jaloa miehuullisuutta ja kunniaa ja minut opetettiin sitä jumaloimaan, niinkuin sitä nyt jumaloin. Enkeli voisi niin rakastaa ja sen voimasta parantua. Ja taivaan portilla irvistelee minulle perkele ja raastaa minut takaisin ja kiusaa ja herjaa minua, ja minä lankean — tähän!

Hän oikasi kätensä kuin uhitellen maata ja taivasta.

— Ei toivon kipinää — ei laupeutta — ei muuta kuin helvettiä ja kadotusta, huusi hän, — ellei se, jota kiusataan ja vainotaan ole väkevämpi — ja ellei kohtalo voimallaan minua säpäleiksi muserra, niin minä olen oleva sitä väkevämpi!

Hän katseli elotonta ruumista edessään. Miten ivalliset ja ylenkatseelliset sen kivettyneet kasvot olivat! Hän vaipui taas polvilleen sen ääreen, mutta veri virtasi nyt hänen näihin asti jääkylmissä jäsenissään. Hän puhui kuin tahtoisi hän väkisin tunkea sanat sen kaikille äänille suljettuihin korviin.

— Niin, ilku sinä vain! sanoi hän hammasta purren, — ja luule minut voittaneesi — mutta minä en ole voitettu! Se oli rehellinen isku, rajattomasti vainotun olennon kädestä! Niin, ilku — ja kumminkin, ellei yhtä miestä olisi, niin huutaisin kaikki tuolta kadulta tänne sisään ja sanoisin niille: Tuossa makaa roisto, jota hetkellisessä mielettömyydessäni löin — ja hän makaa kuolleena! En pyydä armoa vaan ainoastaan oikeutta!

Yhä lähemmä häntä hän ryömi, raskaasti hengittäen ja puhuen katkonaisesti. Tuntui kuin olisi hän puhunut elävälle olennolle, joka voi kuulla mitä hän sanoi — kuin vastaisi hän hänen kysymyksiinsä.

— Englannissa on miehiä, jotka antaisivat minulle oikeutta, kuiskasi hän kuin houreissa. — Vannon senlaisia löytyvän. Mutta löytyy myös pelkureita ja hölmöjä, jotka eivät antaisi. Hän — hän antaisi sitä minulle! Ilku vain miten paljon tahansa. Mutta hänen jalon rakkautensa ja minun välille ei kuollut ruumiisi saa tulla!

Kuollut oli kaatunut hänen ison leposohvansa viereen ja niin lähelle sitä, että sen riippuvat poimeet peittivät hänen toisen kätensä. Sen hän nyt huomasi, vaikkei hän tähän asti ollut nähnyt muuta kuin kuoleman hänen kasvoissaan. Päähänsä pisti ajatus, se leimahti sinne kuin tuli, ja samassa kun se syttyi, hulmusi se jo korkealle. Se oli niin outo ja uskalias ajatus, että se häntäkin pelotti ja hänestä tuntui kuin nousisivat hiuksensa pystyyn kauhistuksesta.

— Onko senlainen uskaliaisuus järjettömyyttä? mutisi hän käheästi ja peitti hetkeksi väristen silmänsä, mutta hän otti kätensä jälleen pois. — Ei, sillä tavalla kuin minä tahdon sen uskaltaa, sanoi hän, — sillä se on tekevä minut lujaksi kuin teräs. Kaaduit hyvin, sanoi hän elottomalle ruumiille. — Tuntuu kuin neuvoisi asemasi minulle vasten tahtoasi, mitä minun tulee tehdä. Jos olisit ollut tietoinen siitä, niin et olisi auttanut minua. Nyt saan taistella kohtaloa vastaan, vainottu vaimoraukka.

Voimakkaalla kädellään tarttui hän häntä olkapäähän ja työnsi hänet taaksepäin — hän oli jo kangistunut — tuntematta pelkoa tahi vastenmielisyyttä kun tunsi jänteiden herponeina väistävän hänen kättään, sillä hän oli mennyt sen rajan poikki, joka erottaa elämän julmasta helvetistä, eikä hänellä enää ollut inhimillisiä tunteitakaan. Hän oli kuin vainottu petoeläin, jota koirat, metsästäjät, säälimättömät aseet, jopa armahtamaton luontokin joka puolelta ahdistelee — läähättäen se verestäviä silmiään mulkoilee ja sen kynnet ovat julmasta kuolemantuskasta harallaan. Se on ainoastaan vainottu eläin, mutta se on yksin ja uhittelee siten kuoleman kauhua ja tuskaa.

Kun kankea ruumis vain hitaasti liikkui, pani hän toisenkin kätensä sen kylkeen ja työnsi sitä taaksepäin, kunnes se makasi leveän sohvan alla ja sen avoimet lasinkaltaiset silmät näyttivät tuijottavan tuon kummallisen vankilan matalaan kattoon. Yhä etemmä hän sitä työnsi ja järjesti sitten huolellisesti sohvavaatteen poimeet, ettei niiden alta mitään näkynyt.

— Yöhön saakka, sanoi hän, — makaat hyvin siellä. Ja sitten — — sitten — —

Hän otti hiuskiharan, joka käärmeen tavalla makasi hänen jaloissaan, heitti sen tuleen ja katseli miten se sähisten paloi.

Sitten seisoi hän painaen käsiään päätään ja silmiään vasten, ja ajatukset kiitivät hänen sielussaan. Vaikka häntä pyörrytti, niin aivot kumminkin työskentelivät selvästi ja nopeasti kuin ainakin, ne osottivat hänelle tärkeimmät tehtävät, näyttivät hänelle selvästi asemansa, huomauttivat häntä uhkaavista vaaroista ja miten hän niitä torjuisi. Se synnynnäinen tahdonvoima, jota ahkeralla harjoituksella oli kehitetty, oli kuin mahdottoman iso jättiläiskone, jonka vivun asettaminen inhimillisiin käsiin on luonnolle vastaista; mutta hänen kätensä oli nyt vivulla ja hän lupasi itselleen että hän hallitsisi sitä, koska hän ainoastaan sillä tavalla voi pelastua. Kuukausia kärsimänsä kidutus, taistelu pahan menneisyyden ja hyvän nykyisyyden välillä, hellän ja intohimoisesti rakastavan naisen ja pahan hengen välillä, oli hänen hermonsa jännittänyt siihen määrään, että kun tämä odottamaton, luonnoton isku häntä kohtasi, niin hän tuskin enää oli inhimillinen olento. Entisyyttään katsellessa näki hän itsensä syntymisestään saakka kirotuksi, ja sen tähden nousi hän hillittömään taisteluun kohtaloa vastaan, joka hänet oli perikatoon määrännyt.

— Oli jo edeltäpäin määrätty, että isku sattuisi näin, sanoi hän, — ja ne, jotka sen tekivät, nauravat — — nauravat minua.

Hetkessä muuttui hengityksensä tasaiseksi ja rauhalliseksi, kasvoihin tuli niiden entinen ilme ja hän soitti käskevän kiireesti.

Kun lakeija astui sisään, seisoi hän pitäen eräitä papereita kädessään, ikäänkuin olisi hän juuri etsinyt neuvoa niistä.

— Juokse herra John Oxonin jälkeen, käski hän.

— Sano hänelle, että unhotin tärkeän asian, ja pyydä häntä heti tulemaan takaisin. Tulee joutua. Hän meni juuri täältä, ja lienee tuskin vielä näkyvistäkään kadonnut.

Lakeija näki, että asialla oli kiire. Kaikki palvelijansa pelkäsivät tuota käskevää katsetta ja lensivät sitä tottelemaan. Kumartaen kääntyi hän lähtemään ja kiirehti käskyä täyttämään, peläten tunnustaa, ettei hän ollut nähnyt vieraan lähtevän, hänen kun samalla olisi pitänyt tunnustaa olleensa huoleton toimessaan, niinkuin asianlaita oli.

Kreivitär tiesi lakeijan kohta palaavan. Hetken päästä hän tulikin hengästyneenä takaisin.

— Teidän armonne, sanoi hän, — juoksin kadun risteykseen saakka, mutta herra Oxonia ei näkynyt.

— Hölmö, sinä kai et kylliksi kiiruhtanut, sanoi hän vihaisesti. —
Odota, saat mennä viemään hänelle kirjettä. Asia on tähellinen.

Hän meni erään pöydän ääreen — se oli niin lähellä sohvaa, että jos hän olisi jalkaansa oikaissut, olisi se sattunut sohvan alla olevaan ruumiiseen — ja kirjoitti pikaisesti muutamia sanoja. Ne sisälsivät pyynnön sille, joka jäykkänä makasi siinä hänen lähellään, että hän tulisi takaisin niin pian kuin suinkin, koska hän oli unohtanut eräitä tärkeitä kysymyksiä.

— Vie tämä herra Oxonin asunnolle, sanoi hän. — Mutta varo viivyttelemästä. Anna se hänelle itselleen ja tuo heti hänen vastauksensa minulle.

Jäätyään yksin, alkoi hän astella edes takaisin, katse lattiaan luotuna.

— Se oli hyvin tehty, sanoi hän. — Kun hän palaa häntä tapaamatta, olen suuttuvinani ja lähetän hänet takaisin odottamaan.

Hän pysähtyi ja pyyhkäsi kädellä kasvojaan.

— Se on kuin painajainen, sanoi hän, — kuin unennäköä, kun on tukehtumaisillaan ja tahtoisi huutaa, vaan ei voi. Minä en voi! Minä en saa! Oi, jos voisin huutaa ja heittäytyä lattialle ja pieksää siihen päätäni, kunnes makaisin siinä — — kuin hän.

Hetken aikaa seisoi hän raskaasti hengittäen ja silmät selällään ammottaen, heikko naisellisuus pyrki häntä valtaamaan, mutta huomattuaan sen painoi hän kovasti rintaa käsillään.

— Odota! Odota! sanoi hän itselleen. — Tämä on hulluksi tulemista.
Tämä on sen valtaan antautumista, joka vihaa minua ja nauraa tuskaani.

Hänen luonnoton tahdonvoimansa ainoastaan voi häntä hillitä ja voittaa naisellisen heikkouden, joka pyrki häntä voittamaan. Sen voima oli kaikkea muuta väkevämpi ja se voitti hänen naisellisen tuskansa ja pelkonsakkin.

— Minun täytyy elää tämä ainoa päivä, sanoi hän — ja ajatella kaikkea ja joka silmänräpäys olla varuillani. Kasvoni ja ääneni ei saa mitään ilmaista. Hän tuolla kyllä makaa rauhassa. Jumala nähköön miten rauhassa hän makaakin.

Sohvalla makasi pieni, hemmoteltu sylikoira, joka usein seurasi kreivitärtä, eikä hevillä antanut itseään pelottaa. Kreivittären ja Oxonin kiivas keskustelu oli sitä häirinnyt, niin että se harmistuneena alkoi haukkua, mutta kun se rakasti mukavuutta, niin se paneutui uudelleen maata tyynyilleen ja nukkui. Mutta kreivittären astellessa ja puhellessa heräsi se taas. Kenties joku kummallinen vaistokin, josta ihmiset eivät mitään tiedä, ilmoitti sille oudon esineen läheisyyttä. Ensin se uneliaasti nosti päätään ja päristeli. Sitten oikoi se sääriään, nousi ylös ja asettui levottomasti emäntäänsä tähystelemään. Kreivitär huomasi sen ja pysähtyi sen eteen. Hänen silmissään oli kummallinen säikähtynyt ja hämmästynyt katse; muuan ajatus ajoi veren hänen kasvoihinsa, mutta ne kalpenivat taas, kun pieni koira kohotti päätään ja surkeasti ulvahti. Sitten se hyppäsi alas ja alkoi nuuhkia sohvan alle.

Oli aivan selvää, että joku tajuamaton vaisto ajoi sitä, ja ettei se antaisi houkutella itseään siitä pois. Kaikissa eläimissä on huomattu sama kummallinen ilmiö, — että niillä on vaistomainen tunne siitä, joka heidät kaikki lopettaa, ja että niillä on niin suuri vastenmielisyys siihen, etteivät voi olla rauhassa niinkauvan kun se on heidän läheisyydessään, vaan heidän täytyy kiljua, hirnua tahi ulvoa, kunnes ne eivät enää sen hajua tunne. Tuo pieni koirakin näytti sen tietävän ja se teki sen araksi ja levottomaksi. Nuuhkien ja vinkuen käveli se ympäri huonetta, se ei uskaltanut pistää päätään sohvan alle, vaan se kiihottui ja aristui yhä enemmän. Vihdoin se pysähtyi, kohotti päätään ja ulvahti surkeammin ja kovemmin kuin ennen. Tuo kuului niin oudolta, että kreivitär vavahti ja kuuristui väristen ottamaan koiraa syliinsä. Hän painoi sitä lujasti itseään vasten ja pani kätensä sen kuonolle. Mutta se ei tahtonut vaieta ja ponnisteli rajusti alaspäästäkseen.

— Jos minä ajan sinut huoneesta, niin sinä tulet takaisin, Frisk parka, sanoi hän. — Sinua on mahdoton pitää täältä poissa, enkä ole koskaan ennen käskenyt viedä sinua ulos. Miksi et ollut rauhassa? Se ei tietysti ollut koiraluonteesi mukaista.

Koira vain riehui päästäkseen irti, eikä hän voinut kädellään estää sen ulvontaa kuulumasta. Silloin hän sormillaan puristi sen kurkkua ja kalpeni.

— Sinäkin, pikku raukka, sanoi hän. — Sinäkin, joka olet niin pieni, etkä koskaan ole minulle mitään pahaa tehnyt.

* * * * *

Lakeija palasi asialtaan hätäisemmän näköisenä kuin ennen.

— Teidän armonne, änkytti hän, — herra Oxon ei ole vielä tullut kotia. Hänen palvelijansa ei tiennyt milloin hän tulisikkaan.

— Mene tunnin kuluttua takaisin ja odota siellä, käski kreivitär. —
Hänen täytyy kohta palata ellei hän ole lähtenyt kaupungista.

Sen sanottuaan osotti hän lattialla makaavaa pientä kääryä. — Se on Frisk parka, joka sai kummallisen vetotaudin kohtauksen, se putosi alas sohvalta ja löi päänsä lattiaan. Se on monet ajat ollut sairaana ja ulvoi äsken. Vie koira raukka pois.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Eräs vastaanotto ja eräs kirje.

Se seikka, että palvelijansa pelkäsivät häntä ja olivat oppineet pitämään tätä huonetta, joka oli talon komeimpia ja kauniimpia vaikka ei suurimpia, jonkinlaisena pyhyytenä, teki että ei kukaan käskemättä tohtinut astua sinne. Siellä kreivitär aamupäivillä luki ja kirjoitti. Iltapäivillä avattiin ovet, ja hän vastaanotti siellä jokapäiväisemmät vieraansa. Kun hän tänä päivänä lähti sieltä mennäkseen pukuhuoneesensa, katseli hän päättävästi ympärilleen.

— Täällä on hiljaista kuin haudassa, kunnes kaikki lörpöttäjät saapuvat muoteista ja teaattereista jaarittelemaan. Mutta silloin täytyy minun seisoa vieressä ja hyvin osaani näytellä, olla viehättävä ja iloinen, etteivät he jouda katsomaan muuta kuin minua.

Ne, joilla oli vain ajan kuluttaminen työnä, vierailivat iltapäivillä toistensa luona, joivat teetä, juttelivat lähimmäisensä heikkouksista, tuumailivat uusista näytelmistä ja viimeisistä muoteista ja arvostelivat joko huvikseen tahi vakavissa aikeissa. Kreivitär Dunstanwolde oli näihin aikoihin vielä enemmän saarrettu ja suosittu kuin ennen. Ylhäiseksi herttuattareksi tulemaisillaan olevaa suosittua kaunotarta eivät tuttavansa juuri laiminlyö, ja niin kreivitär voi pitää komeita, iloisia vastaanottoja, joita ylhäiset tyhjäntoimittajat ihailivat.

Nyt niitä kokoontui tavallista enemmän. Pirun kesyttäminen, Osmonden herttuan odottamaton palaaminen ja häiden valmistukset kiinnittivät huomiota kreivittäreen vielä tavallista enemmän. Yllykkeenä olivat vielä nuo huhut John Oxon herran silmiin pistävästä käytöksestä ja kreivittären selvästi osottama paheksuminen, kun hän uskalsi näyttää vihastuneensa asiasta, johon hänen sotaonnen voittamana ritarillisesti olisi pitänyt taipua. Ne, jotka aamulla olivat nähneet näiden kahden ratsastavan yhdessä kotiin, olivat kovin uteliaita, vaihtoivat silmäyksiä, joista selvästi huomasi kuinka halukkaita he olivat saada tietää enemmän ja että he toivoivat sattuman saattavan nämä kaksi yhdessä julkisemmalle paikalle, että uusia, huvittavia erityiskohtia voitaisiin huomata. Tuntui otaksuttavalta, että herra Oxon ilmestyisi tähän iltaseuraan, ja kreivittären huone oli kenties juuri siitä syystä tänä iltapäivänä tavallista täydempänä iloisia ja juorunhaluisia vieraita.

Mutta he löysivät siellä ainoastaan kreivittären ja Anne neidin, joka harvoin tuli tänlaisiin iltaseuroihin, hän kun ei halunnut ottaa osaa juoruihin ja pintapuolisiin sukkeluuksiin. Anne neiti oli maailman silmissä vain ikävä, ruma olento, jolle parempiosainen sisarensa armollisesti antoi suojelustaan, ei kukaan kaivannut häntä milloin häntä ei näkynyt, eikä hänen läsnäolostaankaan paljon välitetty. Tänä päivänä häntä kenties kumminkin tavallista enemmän huomattiin, sen tähden että hänen kalpeutensa oli niin räikeässä ristiriidassa kreivittären loistavaan väriin ja kukoistukseen. Ristiriitaisuus heidän välillään oli ainakin suuri, mutta nyt olivat Annen kalpeat kasvot valkoiset kuin aaveen, silmäin alla oli mustat juovat ja muutoinkin hän näytti riutuneelta. Kreivitär oli puettu karmosiinipunaisesta, kukkaisesta silkkikankaasta tehtyyn pukuun, kaulaa ja käsivarsia ympäröi kalliit, keltaiset pitsit, ja sankka tukka oli korkealle muovailtu, niin että hän oli tavallistaankin komeampi ja kauniimpi, ainakin vieraat niin päättelivät ja sanoivat sen kreivittärellekin. Mutta eihän se ollut mitään outoa, kreivitär kun oli niitä naisia, joilla on se ihmeellinen ominaisuus, että he aina kun heitä näkee, näyttävät entistään kauniimmalta ja suloisemmalta.

Tullessaan portaita alas pukuhuoneestaan, vavahti portaiden juurella seisova Anne, nähdessään hänen kauniin pukunsa ja verevät kasvonsa.

— Miksi sinä vavahdat, Anne, aivan kuin olisin aave? kysyi hän. —
Näytänkö minä aaveelta? Ei peilini ainakaan sitä sanonut.

— Et, virkahti Anne, — mutta sinä olet — niin — korea ja punakka — ja minä — —

Kreivitär riensi portaita alas Annen luo.

— Sinä et ole korea etkä punakka, sanoi hän.

— Sinähän se oletkin aave. Mitä tämä on?

Hetkisen viipyi Annen lempeä, raukea katse avutonna sisaressa, sitten sanoi hän heikolla äänellä:

— Luulen, sisko, olevani sairas. Minua värisyttää ja pyörryttää.

— Rupea sitten vuoteesen ja haeta lääkäri. Sinun täytyy pitää huolta terveydestäsi, sanoi kreivitär. — Sinä näytät todella sairaalta.

— Ei, vastasi Anne, — minä pyydän sinua, sisko, anna minun jäädä luoksesi tänne täksi iltaa; se virkistää minua. Sinä olet niin voimakas — anna minun —

Hän tapaili kädellään sisarta, mutta käsi vaipui hervotonna alas.

— Mutta tänne tulee niin paljon lörpötteleviä ihmisiä, sanoi kreivitär kummallinen katse silmissään. — Sinähän et pidä seuraelämästä ja tänlaisina päivinä ovat huoneeni täynnä. Se vain väsyttää ja kiusaa sinua.

— Minä en välitä ihmisistä — — minä tahdon olla luonasi, sanoi Anne kummallisella itsepintaisuudella. — Minua vaivaa outo luuloitus, minä pelkään istua yksin huoneessani. Se on vain heikkoutta. Anna minun jäädä tänne luoksesi.

— Mene sitten pukua vaihtamaan, sanoi Klorinda, — ja pane hiukan punaa poskille. Tule kun tahdot. Sinä olet kummallinen olento, Anne.

Sen sanottuaan meni hän huoneisinsa. Niinkuin iskut ja kivut voivat vaikuttaa tunnottomuutta ja kuumeen houreita, niin löytyy onnettomuuksia ja kauhujakin, jotka voivat samaa vaikuttaa. Kun hän seisoi pukuhuoneessaan peilin edessä, kammarineitsyen pukiessa häntä kirjavaan silkkipukuun ja laitellessa hänen tukkaansa, tunsi hän sen hetken kuluneeksi, jolloin hän olisi voinut huutaa ja ilmoittaa itsensä, se oli häneen jättänyt kuoleman kaltaisen hiljaisuuden, ikäänkuin olisi vaara kuolettanut kivun ja kumminkin jättänyt sielunkyvyt selviksi. Hän ei unohtanut sitä, joka makasi piilotettuna sohvan alla ja tuijotti lasinkaltaisilla silmillä, — hän näki jäykkäin silmäin katseen, kiemuroivat kiharat ja veriuurteen oikeassa otsankulmassa yhtä selvästi kuin ensimäisellä kauhunhetkelläkin, jolloin hän tuijotti elottomaan ruumiisen. Mutta verensä virtasi nyt rauhallisemmin, valtasuonen raju tykytys oli tauonnut ja kova sydämentykytys, joka uhkasi tukehduttaa häntä ja pakotti häntä läähättämään ja vaikeroimaan. Rakkauden voiman voittamana oli naisellinen heikkous ensi kerran elämässään yllättänyt hänen, muutoin ei mikään maailmassa olisi voinut häntä senlaiseen ahdistukseen ja tuskaan saattaa. Ennen hän oli senlaista nimittänyt naisten hassutuksiksi, vaan nyt oli toisin — lyhyen ajan oli hän ollut nainen — nainen, joka oli levännyt sielunsa rakastetun rinnoilla, jossa entinen masentumaton voimansa herpoi.

Mutta se ei ollut tämä lempeä ja rakastava nainen, joka nyt meni huoneesensa vieraitaan odottamaan, tietoisena sen toverin läheisyydestä, joka siellä häntä odotti, — sillä toverinaan hän häntä ajatteli nyt niinkuin ennenkin, kun hän seurasi häntä milloin teaatterissa, milloin ratsastusretkillä ja kun hän seisoi hänen rinnallaan tanssiaisissa. Nytkin hän oli hänen läheisyyteensä asettunut, ja hän pysyisi siinä, kunnes hän voisi hänestä vapautua.

— Huomenna hän jo on poissa, jos voin hyvin näytellä, sanoi hän, — ja sitten voin elää vapaana naisena.

Sohvassa istuen otti hän aina vieraitaan vastaan. Kun hän tänä päivänä tuli huoneesen, seisattui hän hetkeksi sohvan ääreen. Hän tunsi kalpenevansa ja puri kovasti alahuultaan.

— Tämä on hautausmaa, sanoi hän. — Olen istunut hautakivellä ja sen alla oli — jotakin pahempaa kuin tässä, jos vain olisin voinut sen nähdä. Tässähän ei sen enempää ole.

Kun vieraat ilmoitettiin ja ne nauraen ja jutellen parveilivat sisään, kohosi hän tavalliselta paikaltaan niitä vastaanottamaan ja käytöksensä oli miellyttävän suloista. Hän kuunteli heidän juorujaan, ja vaikkei hänellä ollut tapana niihin ottaa osaa, niin hän tänään oli niin sukkelakielinen, etteivät jutut päässeet ikävystyttämään. Hänen ympärilleen kokoontui kirjava seurue, mutta hän puhutteli jokaista, ja sanoi sanoja, joita he jälestäpäin muisteleisivat. Hovin henkilöiden kanssa jutteli hän kuningattaren oikuista ja Marlboroughin herttuattaren kovakouraisesta hallituksesta; valtiomiesten kanssa puheli hän niin taitavasti ja älykkäästi, että ne erosivat hänestä kadehtien Osmonden herttuaa, jonka onni olisi riittänyt tusinamäärälle miehiä, sillä heistä oli epäoikeutettua, että hän, jolla jo ennestään oli arvoa, rikkautta ja mainetta, sen lisäksi vielä saisi senlaisen morsiamen. Keikareiden ja viisastelijain kanssa laski hän vilkasta leikkipuhetta, ja nuoria kaunottaria imarteli hän niin taitavasti, että heidän itserakkautensa kasvoi ja he unhottivat pelkonsa, että kreivitär heidän kauneuttaan himmentäisi.

Eikä hän kumminkaan nauraessaan ja puhellessaan herennyt ajattelemasta sitä, joka — niinkuin hänen ahdistetussa sielussaan tuntui — makasi siinä lähellä kuunnellen tuijottavilla, ilkkuvilla silmillä. Hän ei päässyt siitä ajatuksesta vapaaksi, — että se kuuli, että se näki lasinkaltaisilla sinisillä silmillään, ja että se, tietäen olevansa kahlehdittu kuoleman ja hiljaisuuden liikkumattomilla kahleilla, voimattomana raivosi ja kiroili, kun se ei voinut niistä vapautua ja huutaa kostoaan kuuluville ja vieriä heidän keskeensä hänen ja ihailijainsa jalkain juureen.

Mutta sitä hän ei voi, sanoi hän yhä uudelleen hampaittensa takana, — sitä hän ei voi.

Muutamakseen huomasi hän Annen katseen, joka avutonna riippui hänessä. Näytti todellakin kun pyrkisi hänen heikkoutensa sisaren läheisyyteen, hänen voimakkuudestaan tukea saamaan, sillä hän oli pysytellyt sisaren läheisyydessä ja näytti nyt rukoilevan jonkinlaista suojelusta, jota hän oli liian kaino ääneensä pyytämään.

— Sinä olet liian heikko olemaan täällä Anne, sanoi kreivitär. —
Olisi parempi, että menisit huoneesesi.

— Minä olen kyllä heikko ja huono, virkahti Anne matalalla äänellä, — mutta en liian heikko täällä olemaan. Minä olen aina huonovoimainen. Toivoisin itselleni sinun voimaasi ja rohkeuttasi. Sisko anna minun istua — tähän. Hän laski vapisevan kätensä sohvan tyynyille, — kenties hän ajatteli, että tämä paikka oli kuin valtaistuin, johon ei muut kuin kuningataremäntä uskaltanut istuutua.

— Sinä olet liian nöyrä, sisko raukka, sanoi Klorinda. — Eihän tämä ole mikään kruunausistuin tahi tuomarin tuoli. Istu, istu vain! — ja minä käsken tuomaan viiniä sinulle.

Hän kutsui sisään lakeijan ja käski hänen heti mennä viiniä hakemaan, sillä kun Anne vaipui sohvalle, kalpenivat hänen kasvonsa yhä enemmän.

Kun lakeija toi viiniä, kaasi kreivitär sitä lasiin ja pakotti häntä juomaan niin paljon, että kalpeus hänen kasvoistaan hävisi. Sitten kääntyi hän lakeijalta kysymään raikkaalla, sointuvalla äänellään:

— Joko Jenfry tuli takaisin herra John Oxonin luota? ja uteliaat vieraat höröstelivät tarkkaan kuullakseen mitä hän sanoi.

— Ei hän ole tullut, teidän armonne. Hän sanoi saaneensa käskyn odottaa.

— Mutta ei koko päivää, sanoi hän laskien Annen tyhjentämän lasin tarjottimelle. — Luuliko hän minun käskeneen hänen yönkin siellä olla. Tuo viestinsä minulle, niin pian kuin hän tulee.

— Palvelijat ovat aina senlaisia, sanoi hän lähinnä seisoville. — Sukkeluutta ei livreealla ja palkalla osteta. Ne tottelevat vain sanallisesti. Herra Oxon lähti niin pian täältä aamusella, että unhotin kysyä häneltä erästä tärkeää asiaa, sentähden lähetin lakeijan kutsumaan häntä takaisin.

Anne nousi seisalleen.

— Sisko — minä pyydän — anna minulle vielä lasillinen viiniä.

Kreivitär ojensi hänelle sen heti ja hän tyhjensi sen ahnaasti.

— Saavuttiko hän hänet? kysyi eräs utelias rouva, joka tahtoi puhetta jatkaa.

— Ei, sanoi kreivitär naurahtaen, — mutta hänellä lienee ollut hyvin kiire, sillä palvelija lähetettiin heti hänen lähdettyään. Minä käskin hänen silloin myöhemmällä mennä herra Oxonin asunnolle ja jättää sanani hänen omiin käsiinsä, ja siellä hän nyt luulee olevansa pakotettu hänen tuloaan odottamaan.

Muutamalla pöydällä oli hänen lyijynuppuinen ratsuruoskansa; hän oli näet nähnyt parhaaksi antaa sen olla siinä ikäänkuin olisi se siihen unohtunut, hän oli alas tultuaan nähdessään sen ruvennut vapisemaan ja tuntenut vastustamatonta halua piilottaa sitä. — Ja mitä minä vapisen, sanoi hän, sitä täytyy minun uskaltaa uhitella — muutoin olen hukassa. Sentähden antoi hän ruoskan jäädä paikoilleen.