Klorinda

Muuan hento, sinisilmäinen kaunotar, joka aina ihailijainsa nähtäväksi koetti saattaa vahankaltaista hentouttaan, nosti ruoskaa pienellä, valkoisella kädellään.

— Kuinka teidän armonne voi tällä letkauttaa? kysyi hän. — Se on naiselle liian raskas — mutta teidän armonne ei ole — ei ole —

— Ei ole oikein nainen, sanoi Klorinda seisoen suorana ja upeana ja hymyillen katsellen hentoon kaunottareen säihkyvillä silmillään.

— Ei nainen, virkahti kaksi viisastelijaa yhtä aikaa, — vaan jumalatar — olympialainen jumalatar.

Hento kaunotar ei voinut kärsiä vertauksia, jotka näyttivät vähentävän hänen ylimaailmallista sulouttaan. Vaivaloisesti nosti hän ratsuruoskaa, niin että valkoisen kalvosen kauneus, kauniine sinisine suonineen tuli näkyviin.

— Ei, soperteli hän, — sitä nostamaan vaaditaan vankan miehen kättä. Minä en voi sitä pitää, vielä vähemmin hevosta sillä letkauttaa. Ja osottaakseen, että siihen tarvittiin raakaa voimaa, jota hänen naisellisuudeltaan täydellisesti puuttui, pudotti hän sen lattialle — ja se vierähti sohvan laidan alle.

— Nyt, ajatus leimahti hänen aivoihinsa kuin salama, — nyt hän nauraa!

Hän ei ennättänyt liikahtaakkaan ennenkuin jo pari kolme hienoa herrasmiestä oli polvillaan ja jokainen heistä olisi varmaan pistänyt kätensä sohvan alle etsiäkseen sitä, ellei Jumala olisi häntä pelastanut! Ja Jumalaa hän ajatteli tällä vaaran hetkellä — — Jumala! — Ja ainoastaan se, joka on ihmistä ylempänä, olisi voinut sanoa miksi.

Sillä Anne — kalmankalpea ja vapiseva Anne parka — ehätti ihmeteltävällä notkeudella pistämään kätensä sohvan alle ottamaan ruoskaa, jonka nosti ylös toisten nähtäväksi.

— Tässä se on, sanoi hän, — enkä minä, sisko, ensinkään ihmettele että se putosi — se kun on niin raskas.

Klorinda otti sen häneltä.

— Minä en vasta kesytä Pirun kaltaisia hevosia, sanoi hän, — ja siivommille eläimille se on liian raskas; minä panen sen pois.

Hän astui huoneen poikki ja asetti sen muutamalle hyllylle.

— Se oli aina liian raskas — muille paitsi Pirulle. Se on osansa näytellyt, sanoi hän ja kasvoihin, — jotka silmänräpäyksen ajan olivat olleet värittömät — nousi purppurahohde ja hän hymyili niin kummallisesti, että katsojat itsekseen arvelivat, että hän Osmondea ajatellessaan niin punastui. Mutta muutamien minuuttien kuluttua näkivät he niissä taas samanlaisen hohteen. Eräs lakeija astui sisään, tarjottimella kantaen kahta kirjettä. Toinen niistä oli herttuallisella kruunulla suljettu iso kirje, sen näki hän ensin ja otti sen käteensä ennenkuin palvelija ehti mitään virkkaa.

— Hänen ylhäisyytensä sananlennättäjä on saapunut Ranskasta, sanoi hän, — käskyllä että kirje heti annettaisiin teidän armollenne.

— Hänen ylhäisyytensä tulee kai ennemmin kotiin kuin on voitu toivoakkaan, sanoi hän katsahtaen toista kirjettä.

— Se on teidän armonne oma kirje, selitti palvelija hiukan pelokkaasti. — Jenfry toi sen tullessaan takaisin odotettuaan siellä kolme tuntia eikä herra Oxon vieläkään ollut tullut kotiin.

— Hyvä. Asia saa jäädä huomiseen, sanoi kreivitär.

Hän piteli herttuan kirjettä kädessään ja kun vieraat huomasivat hänen odottavan heidän lähtöään lukeakseen sitä, alkoivat he hyvästellä. Yksitellen tahi pari kolme ryhmässään lähtivät vieraat. Herrat kumarsivat syvään ja veivät mukanaan kiihottavan muiston hänestä, kun hän karmosiinipunaisessa puvussaan, kauniina ja upeana seisoi heidän edessään, mutta kuninkaallista ryhtiä ikäänkuin pehmitti ja lämmitti kädessään oleva kirje. Naiset kadehtivat häntä, kun hänen eteensä, niin kauas kuin ihmissilmä voi nähdä, levisi niin täydellisen rakkauden onnellinen tulevaisuus, sillä aikaisimmasta nuoruudestaan saakka oli Gerald Mertoun itseensä kiinnittänyt naisten silmät. Ja hänessä näytti ruumiillistuneen kaikki mitä nainen koskaan oli voinut unelmoida tahi mitä naisen kunnianhimo ja rakkaus koskaan voisi tavoitella.

Viimeisen vieraan mentyä kääntyi Klorinda, kiskasi auki kirjeen ja painoi sitä lujasti huuliaan vasten. Ennenkuin hän luki yhdenkään sanan suuteli hän monet kerrat intohimoisesti kirjettä, huolimatta Annen läsnäolosta. Ja suudeltuaan alkoi hän lukea hehkuvin poskin ja sykkivin sydämin, ja silmänsä ahmivat seuraavia sanoja:

"Jos tämän kirjeeni alkaisin näillä sanoilla: 'Jumalatar ja kuningatar ja sieluni hallitsijatar', niin mitäpä se muuta olisi kuin 'Rakastettuni' ja 'oma Klorindani', sittenkuin näihin sanoihin sisältyy kaikki mitä miehen sielu halajaa ja hänen ruumiinsa himoitsee? Ruumiini ja sieluni ikävöivät sinua, rakkaani, suloisin, kauniin nainen, minkä luonnon käsi koskaan on muodostanut kuolevaisten onneksi, niin että on ollut tarpeellista anoa taivaan apua voidakseni kärsiä nämä päivät loppuun, jotka vielä erottavat minut siitä hetkestä, joka tekee minut onnellisimmaksi mieheksi ei ainoastaan Englannissa, eikä maan päällä, vaan koko Jumalan avarassa maailmassa. Minun täytyy uudestaan rukoilla taivasta, ja todella minä rukoilenkin sitä antamaan minulle nöyryyttä, jotta muistaisin etten ole Jumala, vaan ainoastaan ihminen — ainoastaan ihminen — — vaikka saan jumalattaren painaa rintaani vasten ja katseeni saa vaipua silmiisi, jotka ovat syvät kuin paratiisin kaivot ja kumminkin katseilleni ilmaisevat niin ihmeellistä rakkautta, kuin senlainen sielu ainoastaan voi naisessa elvyttää ja sen kautta tehdä hänet miehen vertaiseksi. Niinä raskaina päivinä kuin etäältä katselin sinua palavalla sydämellä, tuskastutti minua, etteivät kunnian pyhät säännötkään voineet karkoittaa ja kuolettaa niitä ajatuksia, jotka valtasuonen tykytyksen kanssa kilpaa sielussani kohisivat, yhtä vähän kuin valtasuonen tykytystäkään muu kuin kuolema voi ehkäistä. Ajatukseni alinomaa kuvitteli sinua, se kiusoitti ja haavoitti minua — miten kaunis, notkea vartalosi antautuisi voimakkaan miehen käsivarrelle ja miten kaunis pääsi raskaine tukkakruunuineen lepäisi hänen olkaansa vasten, — ja miten hänen sydänjuurensa vavahtelisi katsellessaan sinua silmiin ja punaisia, täyteläisiä huuliasi suudellessaan. Tätä mieleni kuvaili yöllä ja päivällä ja se kiusoitti minua niin, että väliin pelkäsin järkeni sekaantuvan ja tulevani mielettömäksi. Ja nyt — nyt on minulla lupa sitä ajatella — valvon öisin, ajatuksissani nauttien tuosta haavekuvasta, ja joskus nousen vuoteeltani polvistuen kiittämään Jumalaa siitä, että hän vihdoin on antanut minulle sen mikä toden totta on omani! — Sillä, rakkaani, minusta tuntuu siltä, että kumpainenkin meistä on osa toisestaan, ja että meissä senlaiset luonnonvoimat rientävät toisiaan vastaan, että luonto itsekkin puhkeaisi valittamaan, jos meidät erotettaisiin. Jos väliimme nousisi joku aave, jos löytyisi jotakin, joka voisi meidät erottaa — vannokaamme, että se vain lujemmin meidät yhdistäisi, ja että toistemme syliin suljettuina ei mikään voi yhdistyneitä voimiamme lannistaa. Suloinen lemmittyni, kauniit huulesi kenties hymyilevät ja sinä sanot: 'Hän, — oma Geraldini, on mieletönnä ilosta', (sillä kunnes sydämeni sykähtää viimeisen kerran, kunnes makaan kylmänä ja kankeana kuolinvuoteellani, muistan äänesi sulosoinnun kuin sanoit: 'oma Geraldini! oma Geraldini!'). Minä pyydän sinua todella puolustamaan minua, sillä niin ilosta hurmaantunut ihminen kuin minä, ei voi olla täydellä järjellään ja joskus tuntuu kuin hoipertelisin linnan puutarhassa kävellessäni, kun onneni minua pyörryttää. Mutta kohta, kohta jalo, ihana armaani, on maanpakolaisuuteni loppunut, ja kirjeeni asiana onkin oikeastaan ilmoittaa sinulle, että neljän päivän kuluttua saavat lakeijasi avata ovesi minulle, ja minä astun sisään jalkaisi juureen polvistumaan ja sitten minä nousen ja suljen sykkivää sydäntäni vasten hänet, joka kohta on oleva oma, rakas vaimoni."

Hänen kasvonsa muuttuivat jälleen lempeiksi, kovat piirteet olivat siitä täydellisesti kadonneet ja silmäripset kiilsivät kosteina. Anne istui levottomasti katsellen häntä, hän pelkäsi puhua, sillä hän tiesi ettei hän sillä hetkellä ollut maan päällä, vaan että vähin äänikin toisi hänet sinne takaisin, ja että olisi hyvä, että hän niin pitkään kuin mahdollista olisi sieltä poissa.

Hän luki kirjeen kolmeen kertaan, viipyen joka sanalla, ja päästyään viimeiseen käänsi hän kirjeen ja alkoi taas uudestaan. Kun hän vihdoin katsahti ylös oli huulilla hajamielinen hymy, sillä hän oli todellakin hetkeksi unohtanut.

— Toistensa syliin suljettuina, toistensa syliin suljettuina. Oma
Geraldini! Oma Geraldini! Mikä toden totta on omani — on omani!

Anne nousi ylös, meni hänen luokseen ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. Hän puhui matalalla, sorretulla ja pakotetulla äänellä:

— Tule pois täältä, sisko, hetkeksi vain — tule pois täältä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Kreivitär istuu kirjoittamassa.

Kreivitär tiesi vallan hyvin, että hänen tavallisella ajalla täytyi lähteä paneilisalongista, ellei hän tahtonut huomiota herättää, sillä hän oli elämänsä järjestänyt täsmällisen säännöllisesti. Milloin hän söi päivällistä kotona, ruokailivat Anne ja hän yhdessä isossa ruokailuhuoneessa kimmeltävien hopea- ja lasiastiain alla notkuvan pöydän ääressä, ja puuteroidut, kultasilaiset lakeijat palvelivat heitä, kuin olisi huone ollut vieraita täynnä. Lordin kuoltua istui kreivitär usein myöhään yöhön kirjoitellen kirjeitä ja lukien tilojaan koskevia asiakirjoja, joiden hoitoa hän ei muitten ylhäisten naisten tavalla huolettomasti uskonut isännöitsijäin ja lakimiesten käsiin. Hän tarkasti itse kaikki paperit ja luki tarkoin arentikontrahdit ja kauppa-asiakirjat, ennenkuin hän kirjoitti nimensä niiden alle, ja kun hän huomasi niissä jotakin, mikä häntä ei tyydyttänyt, kutsutti hän sekä isännötsijät että lakimiehet luokseen asiaa selvittämään.

— En minä — eikä kukaan toinenkaan — koskaan ole nähnyt senlaista päätä naisen hartioilla, sanoi hänen asianajajansa. Ja Dunstanwolden ja Helverslyn ylin isännöitsijä vapisi nähdessään kreivittären reippaan käsialan kirjeen päällä.

— Senlainen nainen! sanoi hän. — Senlainen nainen! Koeta valhetella hänelle, jos voit; koeta vehkeillä pakoon, jos se onnistuu; koeta pienimmälläkin rehellisellä kepposella häntä pettää, niin saat nähdä mitä siitä seuraa. Hän on niin saakelin tarkkanäköinen, että ellei hän olisi yhtä anteliaskin, niin ei kukaan voisi häntä palvella ja rehellisyydellä päästä eteenpäin. Hän meni pukuhuoneesensa ja puetti itsensä yhtä komeasti päivälliseksikin. Ennenkuin hän lähti alas, lähetti hän kammarineitsyensä jollekin asialle, ja jäätyään yksin meni hän peilin ääreen ja katseli tarkkaavasti kasvojaan. Osmonden kirjettä lukiessaan olivat hänen kasvonsa hehkuneet; mutta tultuaan takaisin maan päälle ja sillä aikaa kun kammarineitsy puki häntä, oli hehku vähitellen sammunut ajatellessa mitä takanaan ja edessään oli. Tuo eloton ruumis olisi nyt niin hirvittävän kankea ja jäykkä ja sen silmät tuijottaisivat. Hänen ei koskaan ennen ollut tarvinnut käyttää ihomaalia kasvoihinsa, niillä kun luonnostaan oli niin heleä väri; mutta niinkuin jokaisella ylhäisellä naisella siihen aikaan oli punaista ihomaalia varalla, niin hänenkin toalettikoristeittensa joukossa oli pieni rasia, joka sisälsi kaikkia sitä, mitä hän tänlaisessa tapauksessa voi tarvita. Hän avasi sen ja otti siitä ihomaalia, jota hän nyt ensi kerran tarvitsi.

— Minä en Jumalan tähden saa näyttää kalpealta, sanoi hän, rohkeasti maalaillen punaruusuja poskilleen. Hän näyttikin tavallistaan kukoistavammalta kun hän komeassa puvussaan astui ulos huoneestaan. Pikku Nero virnisteli ihastuksesta hänet nähdessään ja lakeijat kuiskailivat keskenään, että hänen ylhäisyytensä sananlennättäjä kai oli tuonut hyviä uutisia, ja että herransa kai kohta oli odotettavissa. Anne istui kalpeana ja syömätönnä päivällispöydässä, sillä hän ei ollut kasvojaan maalannut, eikä hänellä ollut ruokahalua. Hän näytti kuin jollakin ihmeellisellä tavalla kutistuneen ja kasvot näyttivät kurttuisilta ja rypistyneiltä. Ei kreivittärelläkään ollut ruokahalua, mutta hän maistoi joka ruokalajia, jota heille tarjottiin, hän pakotti itseään syömään eikä antanut keskustelun katketa — vaikka hän sai puhua melkein itsekseen, Anne kun ei paljon mitään virkkanut. Mutta se ei huomiota herättänyt, sillä hän oli tavallisesti aina harvapuheinen.

Lumoovalla sulolla ja sukkeluudella kreivitär jutteli vieraistaan. Hän kertoi kuulemiansa sanasutkauksia ja somia juttuja eräistä hienoista muotinaisista ja herrasmiehistä; valtiomiehistä ja valtiollisista henkilöistä tiesi hän huvittavia kaskuja ja lasketteli sukkeluuksia hennosta kaunottaresta, jonka hieno kalvonen oli liian hento raskasta ruoskaa nostamaan. Puhuessaan oli Annen lempeä katse häneen kiintynyt ihmetyksen sekaisella hämmästyksellä, mutta kun toinen näistä sisarista aina toista ihmetteli, niin sekään ei ollut mitään outoa.

— Kun sinä olet tuonlainen hiljainen pieni hiiri, sanoi kreivitär hurmaavalla hymyllään, — niin sinä et koskaan näytä olevan tiellä; ja kumminkin minä sinua kaipaisin, ellen tietäisi sinun olevan talossa. Kun herttua vie minut Camylottiin, niin sinun täytyy sinnekin seurata minua. Talo on niin iso, että minä kyllä sielläkin löydän sinulle sopen, jossa voit viihtyä, vaikka et meitäkään usein näkisi. Minulle on kerrottu, että se on ihana paikka ja komea ja kaunis. Puisto ja kukkastarha ovat komeimpia koko Englannissa.

— Sinä tulet hyvin onnelliseksi, sisko, sanoi Anne, — ja niin — niinkuin kuningatar.

— Niin, virkahti Klorinda, — niin, ja hän hengähti syvään.

Päivällisen jälkeen meni hän takaisin paneilisalonkiin.

— Maata panolle asti voit jäädä luokseni Anne, jos niin tahdot, sanoi hän, — mutta ehkä sinä ikävystyt minun kun täytyy tehdä työtä. Minulla on näet tärkeitä papereita tarkastettavina ja sitä paitsi koko joukko muuta kirjoittamista, niin että minun täytyy valvoa myöhään. Ja hän kääntyi ovea avaavalle lakeijalle sanomaan: — Jos John Oxon herralta tulee mitään viestiä ennen puolta yhtätoista, niin tuo se viivyttelemättä minulle; mutta myöhemmällä en tahdo tulla häirityksi — se saa silloin jäädä huomeneen.

Mutta puhuessaan näki hän selvästi edessään sen, joka makasi odottamassa siinä huoneessa, johon hän meni.

Kello kahteentoista istui hän pöytänsä ääressä, johon asiakirjoja ja papereita oli levitetty. Sohva oli tuskin kolmenkaan jalan päässä hänestä, mutta hän ei siihen katsahtanutkaan, hän vaan kirjoitti ja luki ja vertaili asiakirjoja. Kello kaksitoista nousi hän soittamaan.

— Minun täytyy valvoa pitempään kuin luulinkaan, sanoi hän. — Minä en tarvitse ketään teistä siellä alhaalla. Sanokaa kammarineitsyelleni että hänkin voi siihen asti levätä. Minä soitan kun menen ylös makuuhuoneeseni ja tarvitsen häntä. Eikö vielä ole tullut mitään sanaa herra Oxonilta?

— Ei ole tullut, rouva kreivitär, vastasi palvelija. Palvelija meni tiehensä tyytyväisen näköisenä kun ei kreivitär sen enempää virkkanut. Hän tiesi tovereinsakkin olevan mielihyvillään, kun ei heidän palvelustaan enää tarvittu. Ne olivat laiskaa joukkiota, eivätkä mielellään pitkään valvonneet kun ei ollut isoja kemuja, jolloin voivat juomarahoja ansaita.

Anne kyyrötti kalpeana ja riutuneen näköisenä isossa nojatuolissa. Kun hän kuuli ovia suljettavan ja salpoja laskettavan alas yöksi tiesi hän, että hänetkin lähetettäisiin pois. Ovet suljettin alakerrassa ja kun kaikki oli valmista, vallitsi yön hiljaisuus, niinkuin on tavallista taloissa, joissa työntekijät ovat levolle menneet. Se oli jokapäiväinen asia, mutta kumminkin eräs nainen tänä yönä tunsi hiljaisuuden niin painavaksi, että oma hengityksensäkkin oli liian äänekästä.

— Mene levolle, Anne, sanoi hän. — Olet nyt jo liiaksi valvonut.

Anne nousi tuoliltaan ja lähestyi sisarta.

— Sisko, sanoi hän niinkuin ennenkin, — anna minun jäädä.

Hän oli heikko raukka, ja siltä hän näyttikin kalpeine elottomine kasvoineen, raukeine silmineen ja kostea hiuskihara otsalla. Hän näytti liian heikolta ollakseen silmänräpäyksenkään ajan sen esteenä, jonka tänä yönä täytyi tapahtua, ja hänen estelemisensa tuntui melkein kiusalliselta.

— Ei, sanoi kreivitär, rypistäen kaunista otsaansa häneen katsoessaan. — Mene sinä vain huoneesesi nukkumaan. Minun täytyy tehdä työtä ja tänä yönä lopettaa mitä olen alkanut.

— Mutta — mutta — änkytti Anne, jota sisaren voimakas luonne taas tavallisuuden mukaan peljätti ja masenti, — enkö voisi auttaa — tehdä jotakin — siitä työstä — jota sinun täytyy lopettaa — vaikkapa kuin vähä. Enkö millään — voi sinua auttaa?

— Et millään, vastasi Klorinda, oikaisten täyteen pituuteensa ja katseensa synkistyi. — Mitäpä sinä ymmärtäisit?

— Ehkä jotakin vähän — jotakin aivan vähäistä? kysyi Anne, ja hänen sormensa liikkuivat hermostuneesti, tuo kauhea pelko kun niin ahdisti häntä, sillä oli todella kauheaa nähdä sisaren otsan synkistyvän. — Sisko, minä olen sinua niin rakastanut — minä olen sinua niin rakastanut, että järkeni joskus ikäänkuin selkenee, ja minä voin käsittää enemmän kuin luulisikkaan — — kun toivon voivani sinua palvella. Kerran sinä sanoit — — kerran sinä sanoit — —

Ei silloin eikä sittemminkään hän voinut selittää miten se tapahtui, että hän äkkiä tunsi itsensä sisaren syliin suljetuksi ja painetuksi vasten hänen rajusti sykkivää sydäntänsä; ja kun hänellä ei ollut taipumusta syvällisiin mietteisiin, niin hän ei myöskään voinut tajuta sitä melkein rajua suuteloa, jonka sisar hänen poskelleen painoi eikä niitä kuumia kyyyneleitä, jotka sitä kostuttivat.

— Minä sanoin, että jos näkisit minun vaikka murhaavan, huudahti Klorinda, — niin rakastaisit minua kumminkin ja olisit ystäväni ja lohduttajani.

— Niin olisin, niin olisin! huusi Anne.

— Minä luotan sanaasi, rakas, uskollinen sielu — minä uskon sinua, sanoi kreivitär ja suuteli häntä uudelleen. Mutta seuraavassa tuokiossa hän jo laski hänet irti ja nauroi. — Mutta sinua ei panna koetukselle, sanoi hän, — sillä minä en ole mitään tehnyt. Parin päivän päästä on jo Geraldini täällä, ja minä olen silloin turvassa — turvassa ja onnellinen ainiaaksi. No mene nyt! Tahdon työskennellä itsekseni.

Ja hän meni taas pöytänsä ääreen ja istuutui kirjoittamaan, ja Anne tiesi ettei hän enää uskaltaisi mitään virkkaa, vaan lähti hitaasti huoneesta ja ovessa mennessään näki hän viimeiseksi pitkän, komean vartalon työnsä yli kumartuneena ja valo haarakkaista kynttelijaloista kimmelti punaisissa timanteissa, jotka ympäröivät lumivalkoista kaulaa ja purppuraisen nauhan tavoin kiemurtelivat mustassa, korkealle kammatussa tukassa.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Kova kohtalo.

Hienon maailman seurapiireissä kadottaa kummallisen helposti ja nopeasti etevän aseman tahi anastaa sen joku kilpailija niin täydellisesti, että usein se, joka jonkun aikaa on ollut kaikkein katseiden esineenä ja kaikkein puheenaineena, niin täydellisesti unhotetaan kuin ei häntä enää olisi olemassakaan. Ainoastaan muutamia vuosia tätä ennen olisi jokainen hieno juhla ollut epätäydellinen, ellei nuori lumoava kavaljeeri John Oxon olisi sitä läsnäolollaan kunnioittanut. Naiset suosivat häntä ja herrat rupesivat hänen tovereikseen. Lausumiansa sukkeluuksia kerrottiin, ja vaatetustapaansa mukailtiin. Alussa hän oli kyllin rikas ja iloinen ollakseen kaikkein suosima; mutta tuhlattuaan omaisuutensa ja kun naimisensa perintöläisenkin kanssa meni myttyyn, niin hänen huonot ja kelvottomat ominaisuutensa paremmin huomattiin. Sitä paitsi esiintyi uusia keikareita, joilla oli suurempi varaisuus ja olivat varovaisempia, ne alkoivat muoteja määrätä, voittaa naisten sydämiä ja tehdä valloituksia, niin että huomio kiintyi heihin, sittenkuin Oxon vain oli yksi monesta sen yksinvaltiaan sijasta, joksi kohtalo ensimältä näytti hänet aikoneen. Hänen kevytmielisestä elämästään kerrottiin todella niin monta juttua, että kun uutuuden viehätys kerran hälveni, niin eräät henkilöt joko aran omantunnon kiihottamina tahi tuuman takeen esiintyivät tapojen tuomareina ja alkoivat puhua hänestä vähemmän suvaitsevasti.

Sanottiin ettei naisen, jolla on naimaikäisiä tyttäriä ja valvontaa kaipaavia nuoria poikia, sovi usein kotiinsa suvaita nuorta aatelismiestä, joka pelissä ja irstaisuudessa on omaisuutensa tuhlannut, ja jonka tiedetään saaneen rukkaset kunnioitetulta, rikkaalta nuorelta naiselta.

Ylhäiset naiset alkoivat karttaa häntä ja henkilöt, joilla oli valtaa hovissa ja seuraelämässä, katselivat häntä yhä karsaammin. Hänen velkansa olivat niin isot ja velkojansa ahdistelivat häntä niin armottomasti, että vaikka hän olisi voinutkin maailman suosiossa pysyttäytyä, niin hänen kuitenkin täytyi muuttaa elämäntapoja. Hänen asuntonsa ei enää ollut loistavimpia pääkaupungin hienoimmassa osassa, käyttämänsä brokaadit ja pitsit eivät enää olleet kalliimpia eikä hänen pukunsa viimeisintä muotia; hänen ajoneuvonsa eivät enää kaikkien katseita kiinnittäneet kun hän kävi ajelemassa, eikä hänellä ollut koreaa palvelijaa, joka kerskailevassa käytöksessä voitti kaikki virkaveljensä. Kohta naimisensa myttyyn mentyä kuoli hänen äitinsä, ja kun hänellä oli vain harvoja sukulaisia, eivätkä nekään näyttäneet tahtovan suosia köyhää tuhlaavaa sukulaistaan, niin hänellä ei ollut juuri minkäänlaisia sukulaissuhteita. Muita suhteita hänellä kyllä oli, mutta ne eivät olleet senlaatuisia, että hän itse tahi sukulaisensa olisivat pitäneet niitä laillisina tahi huomiotakaan ansaitsevina.

Näin ollen, niin hänen poissaolonsa kun kreivittären lakeija ei tavannut häntä kotona ja kun päivät kuluivat etteivät emäntänsä eikä velkojansakkaan nähneet vilahdustakaan hänestä, ei tuntunut selittämättömältä eikä herättänyt niin suurta huomiota kuin se ennen aikaan olisi tehnyt.

— Hän on paennut Englannista, sanoivat harmistuneet räätälit ja rihkamakauppiaat, jotka turhaan kuukausimääriä olivat hänen oveaan piirittäneet ja nyt raivostuivat omaa herkkäuskoisuuttaan ja petturin iloista, julkeata käytöstä. — Hän peijasi minulta yli neljä sataa puntaa, sanoi muuan. — Ja minulta kaksi sataa, sanoi toinen. — Ja minulta sitäkin enemmän, kun olen köyhä mies, jolle yksi punta on saman arvoinen kuin kaksikymmentä guineaa! — Hän peijasi meidät kaikki, ja pujotteli joutumasta velkavankeuteen, jonne hän puolta vuotta ennen olisi joutunut ellemme olisi senlaisia pöllöjä olleet.

— Ettekö, hyvät herrat, luule hänen palaavan? kysyi emäntänsä pelokkaasti. — Jumala ties milloin viimeksi penniäkään hänen rahoistaan näin — mutta hän oli niin kaunis ja hieno nuori aatelismies, hän oli aina niin ystävällinen minulle, köyhälle naisraukalle ja Jennylleni hän aina hymyili ja hyväili häntä.

— Katsokaa hyvin Jenny raukkaa, jos hän hänet jälelleen jättänyt, sanoi räätäli.

Hän ei todella tullutkaan takaisin, ja kun alettiin huhuta, että hän oli karannut velkojainsa kynsistä, niin se uutinen ei sen enempää huomiota herättänyt hienossa maailmassa, jonka huomio nyt oli täydellisesti kiintynyt kreivitär Dunstanwolden ja Osmonden herttuan piakkoin pidettäviin häihin. Ne, jotka olivat kutsutut häihin ja sen yhteydessä pidettäviin juhliin, valmistelivat kalliita ja kauniita pukuja, ja joita ei oltu kutsuttu, harmittelivat katkerasti pettyneitä toiveitaan.

— Herra John Oxon on paennut Englannista päästäkseen näkemästä ja kuulemasta kaikkea tätä, sanoivat ihmiset.

— Hän on paennut päästäkseen jostakin pahemmasta kuin pernataudista, vastasivat toiset. Hän juoksi nuoran päähän, ja kun kreivitär ei tahtonut sitä varaisuudellaan jatkaa, vaan valitsi itselleen paremman miehen ja kun velkojainsa kärsivällisyys loppui, niin hän pötki pakoon.

Ennenkuin kreivitär lähti talostaan käski hän järjestää sen suljettavaksi, kun hän ei luullut aivan kohta tulevansa takaisin. Sen piti kumminkin jäädä senlaiseen kuntoon, että jos hän halusi tulla, niin se parissa päivässä olisi asuttavassa kunnossa. Siitä syystä piti heti hänen lähdettyään panna toimeen eräitä korjauksia ja muutoksia. Muun muassa piti tiilikivimuurilla sulkea käyttämättömiin kellareihin vievä käytävä.

— Siten palvelijain asuma osa talosta tulee terveellisemmäksi ja kuivemmaksi, sanoi hän, — ja siitä on etua koko rakennukselle jos haluaisin myödä sen. Kyllä sen rakennusmestari on ollut älytön kun on teettänyt siihen mokomia pimeitä käytäviä ja komeroita. Vaikka niihin on senlainen joukko kalkkia tuhlattu, niin ne aina ovat olleet ummehtuneet ja pahanhajuiset.

Hän oli käskenyt sen viivyttelemättä tapahtua ja työmiehiä hankittiin savea ja tiilikiviä kantamaan. Silloin tapahtui, että eräs nuori iloinen kantaja, joka juuri oli menossa muutamasta takaportista olkatanko hartioilla, huomasi portin läheisyydessä seisovan kauniin, huolestuneen näköisen tytön, joka uteliaan ja levottoman näkösenä näytti siinä odottelevan. Hän näki hänet siinä aina ohikulkiessaan ja huomasi, että tyttö arveli sanoa jotakin, mutta oli liian kaino; vihdoin puhutteli hän häntä:

— Onko sinulla, neito, jotakin asiaa? Kiitollisena tyttö lähestyi, ja hän näki silloin, että silmänsä olivat punaiset kuin itkusta.

— Luuletteko, että hänen armonsa kreivitär suvaitseisi tyttö paran puhua kanssaan muutamia sanoja? sanoi hän. — Luuletteko minun uskaltavan kysyä sitä joltakin palvelijalta? — — tahi kenties ne vihastuvat ja ajavat minut pois. Oletteko nähnyt häntä? Näyttääkö hän kovalta, häijyltä naiselta?

— Ei hän siltä näytä, vaikka kaikki pelkäävät häntä, vastasi mies, hyvillään kun sai niin kaunista tyttöä puhutella. — Näin häntä vain vilahdukselta, kun hän käski sulkea erään kellarikäytävän tuolla alhaalla. Hän on pitkä ja korea ja pulska, mutta hänellä on kaksi niin lempeää silmää, kuin mies, olkoon hän sitten herttua tahi ojankaivaja, koskaan voi toivoa katseltavakseen.

Kyyneleet alkoivat vierähdellä pitkin tytön kasvoja.

— Niin, sanoi hän; — sanotaan kaikkien miesten rakastavan häntä. Monen tyttö raukan armas on hänen tähtensä tullut uskottomaksi — ja minä luulin häntä julmaksi ja häijyksi. Tunnetteko palvelijoita, jotka palvelevat häntä? Uskaltaisitteko joltakulta kysyä, luulisikko hän kreivittären alentuvan ottamaan vastaan muuatta tyttö raukkaa, joka pyytää suosiota saadakseen puhua hänelle eräästä — eräästä aatelismiehestä, jonka hän tuntee?

— Palvelijat ovat lakeijoja, ja kyllä minä uskallan kysyä niiltä mitä tahansa. Mutta hän pitää kohta häitä ja miten vähän minulla onkin tietoja morsiamista ja sen semmoisesta, niin arvelen, ettei hän mielellään nyt tahdo tulla häirityksi.

— Sitäpä juuri pelkäänkin, sanoi tyttö, — mutta minä pyydän, kysykää kumminkin joltakulta — joka on kiltin näköinen.

Nuori mies vilkasi ympärilleen. — Sepäs hyvästi sattui, sanoi hän. — Tuossa tulee juuri muuan päivää paistattamaan kun hänellä ei ole muutakaan tekemistä. Tässä on nuori tyttö, joka haluaisi kreivitärtä puhutella, sanoi hän pitkälle, puuteroidulle palvelijalle.

— Lienee parasta, että hän menee tiehensä, sanoi tämä tyttöä läheten. — Luuletteko kreivittären joutavan ottaa vastaan kuljeksivia tytön hetaleita.

— Pyytäisin vain tuokion aikaa, sanoi tyttö. Minä tulen — tahtoisin puhua hänelle — John Oxon herrasta — jonka hän tuntee.

Palvelijan kasvojen sävy muuttui. Se oli Jenfry.

— John Oxon herrasta, virkahti hän. — Minä käyn kysymässä. Jos olisitte maininnut jonkun toisen nimen, niin en olisi uskaltanut häntä tänään häiritä.

Kreivitär istui Anne neidin kera uudessa arkihuoneessaan, ja lakeija lähti sinne asiaansa toimittamaan.

— Ulkona on eräs nuori maalaistyttö, rouva kreivitär, sanoi hän, — joka sanoo tulevansa herra John Oxonin luota — —

— Herra John Oxonin luota! huudahti Anne äkkiä vavahtaen.

Kreivitär ei vavahtanut, vaan käänsi rauhalliset kasvonsa palvelijaan, katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi:

— Hän on siis tullut takaisin?

— Tullut takaisin! kertoi Anne.

— Sen aamun perästä, kun hän ratsasti kanssani, sanoi kreivitär, — sanottiin hänen pötkineen tiehensä. Hän jätti asuntonsa mitään sanomatta. Tuntuu siltä kun olisi hän tullut takaisin. Mitä sanottavaa sillä nuorena naisella on?

— Hän tahtoo rouva kreivitärtä puhutella, vastasi palvelija — herra
Oxonista itsestään, sanoo hän.

— Tuo tänne hänet, käski Klorinda.

Tyttö tuli pelokkaana ja vavisten sisään. Se oli nuori maalaistyttö, seitsentoistavuotias, sievä ja verevä, sinisilmäinen ja vaaleakutrinen.

Huoneiden komeus ja tulevan herttuattaren ihanuus pelotti häntä niin, että hän jäi niiaillen, vavisten ja kyyneleet silmissä oven pieleen seisomaan.

— Elä pelkää, sanoi kreivitär. — Tule lähemmä, lapsi, ja sanoo asiasi. Hän ei todellakaan näyttänyt kovalta eikä julmalta, hän puhui niin lempeästi kuin nainen vain voi puhua, ja tämän odottamattoman lempeyden vaikutuksesta pääsivät tytön tunteet valloilleen, hän astui muutamia askeleita eteenpäin ja lankesi nyyhkien ja ojennetuin käsin polvilleen.

— Teidän armonne, sanoi hän, — en tiedä kuinka rohkesin tulla, mutta minä olen vallan epätoivossa — ja teidän armonne on niin onnellinen, jotta arvelin — — arvelin, että kenties säälisitte minua, kun olen niin avuton, enkä ymmärrä mitä tehdä.

Kreivitär kumartui eteenpäin tyttöä katsomaan, hän nojasi kyynäspäätään polveen ja tuki leukaa kädellään.

— Sinä tulet herra John Oxonin luota? sanoi hän. Anne puuttui lujasti tuolinsa kupeisin kuunnellessaan.

— Ei hänen luotaan, rouva kreivitär, — mutta — mutta maalta hänen luokseen, päänsä painui rinnalle; ja minä en tiedä missä hän on.

— Sinä tulit hänen luokseen, — oletko sinä — — kysyi hän hitaasti ja säälivästi, — oletko sinäkin niitä, joita hän on — turmioon saattanut?

Tyttönen katsoi häneen silmät selällään ammottain.

— Kuinka hän sitä voisi tehdä, hän joka on niin hyvä ja jumalinen herra, änkytti hän.

Silloin Klorinda kohosi seisalleen äkillisen mielenliikutuksen valtaamana.

— Oliko hän niin? kysyi hän.

— Ellei hän olisi ollut senlainen, niin ei äitini olisi uskaltanut luottaa häneen, minä olen vain köyhän maalaislesken tytär, mutta minä olen saanut hyvän, kunniallisen kasvatuksen — ja kun hän tuli kyläämme, pelkäsi äitini kun hän oli aatelismies; mutta nähdessään miten jumalinen hän oli, hän kun usein kävi kirkossa, veisasi virsiä ja rukoili, niin hän antoi minun kuunnella häntä.

— Kävikö hän kirkossa ja veisasi ja rukoili alussa? kysyi kreivitär.

— Kirkossa hän minut sai nähdäkkin, teidän armonne, vastasi tyttö. — Hän sanoi aina menevänsä kirkkoon kun tuli johonkin uuteen paikkaan, ja että hän siellä usein näki taivaallisimmat kasvot, sillä hurskaus ja viattomuus tekevät kasvot enkelimäisiksi, ja viattomuus ja hyve herättivät rakkautta hänen sydämessään, eikä ainoastaan kauneus, joka pian katoaa.

— Jatka kertomustasi, viaton tyttö raukka, sanoi kreivitär ja kääntyi Anneen säihkyvin silmin ja puhuen matalalla, kiireellisellä äänellä: — Jumalan huone — Jumalan rukoukset — Jumalan virret — kaikkia käytti hän hellää sydäntä murtaakseen ja saattaakseen viatonta olentoa turmioon — — eikä hän kuolleena maalian kaatunut.

Anne peitti kauhistuneena kasvonsa käsillään.

— Hän oli aatelismies, nyyhkytti tyttö parka, — enkä minä ollut kyllin ylhäinen hänelle, mutta hän rakasti minua. Sanotaanhan rakkauden tekevän kaikki yhdenvertaisiksi, ja hän sanoi minua viattomimmaksi ja herttaisimmaksi olennoksi maan päällä, ja ettei hän voi minutta elää. Hän kertoi äidilleni ettei hän enää ollut rikas eikä ylhäisten suosiossa eikä hänellä ollut ystäviä ja sukulaisia, jotka voisivat köyhälle tytölle olla pahanilkisiä, jos hän ottaisi hänet vaimokseen.

— Ja hän lupasi mennä naimisiin kanssasi? katkaisi kreivitär hänen puheensa. — Sanoiko hän ottavansa sinut vaimokseen?

— Tuhansia kertoja, teidän armonne, ja sen sanoi hän äidillenikin, mutta hän sanoi myöskin, että minun täytyy tulla kaupunkiin, jotta meidät vihittäisiin hänen luonaan — muutoin avioliitto ei olisi laillinen, kun hän oli pääkaupungista ja minä maalta.

— Ja sinä tulit, sanoi Anne, jonka kalpeita kasvoja pitkin kyyneleet heruivat, — sinä tulit hänen käskystään seurataksesi häntä.

— Minä päivänä sinä tulit kaupunkiin? kysyi kreivitär kiihkeästi kumartuen eteenpäin. — Menitkö hänen kotiinsa ja viivyitkö hänen luonaan — tuntikaudenkaan?

Tyttö raukka tuijotti kalveten häneen.

— Hän ei ollut kotona! huudahti hän. — Minä tulin yksin, kun hän sanoi, että kaikki ensin tuli pitää salassa, ja sydämeni sykki niin kovasti ilosta, rouva kreivitär, kun talon emäntä, jossa hän asuu, laski minut sisään. Vaimo oli hyvä ja iloinen ja nauroi ja lohdutteli minua, viedessään minut hänen huoneesensa, jossa vavisten istuin tuolille.

— Mitä hän sinulle sanoi? kysyi kreivitär, ja hänen rintansa kohoili rajusti.

— Ettei hän vielä ollut tullut kotiin, mutta että hän kai pian tulisi minunlaiseni nuoren ja kauniin tyttösen luo, ja että minun piti odottaa häntä, hän kun muka ei koskaan emäntään leppyisi, jos hän laskisi minut menemään. Ja minun siinä odottaessani tuli sinne muuan papinkaulukseen ja kappaan puettu mies, mutta hän ei näyttänyt ensinkään hurskaalta, ja illemmalla kuulin hänen ulkona laskevan leikkiä emännän kanssa, ja molemmat nauroivat niin ilkeästi; että pelästyin ja pidin varani kun he menivät talon toiseen päähän ja hiivin tieheni.

— Mutta hän ei sinä iltana tullut kotiin, Jumalan kiitos, hän ei tullut? sanoi kreivitär.

Tyttö nousi polvistuneesta asemastaan vavisten ja kädet rinnoille ristittyinä.

— Miksi teidän armonne kiittää Jumalaa? sanoi hän, ja kirkkaat kyyneleet valahtivat silmistään. — Minä olen niin köyhä ja alhainen, minulla ei ollut mitään muuta kuin tämä suuri onni ja se otettiin minulta — ja teidän armonne kiittää Jumalaa.

Kreivittärenkin silmistä herui kyyneleitä, hän meni tytön luo ja puristi lujasti ja lämpimästi hänen kättään.

— En minä sentähden Jumalaa kiittänyt, että ilosi otettiin sinulta, sanoi hän. — Minä en ole julma — sen Jumala itse tietää, ja kun hän minua rankaisee, niin ei se ole julmuudesta. En tiennyt mitä sanoin, ja kumminkin — sano minulle mitä sitten teit? Kerro minulle kaikki?

— Menin muutamaan majataloon, saadakseni yösijaa, minulla kun oli vähän hänen antamiansa rahoja, vastasi viaton tyttö parka. — Se oli kunniallinen talo, vaikka siinä oli epämukavaa ja köyhää. Seuraavana päivänä menin hänen asunnolleen kuulostamaan, mutta hän ei vieläkään ollut tullut kotiin. Enkä minä tahtonut mennä sisään, vaikka emäntä houkutteli minua ja sanoi, että John herra kai kohta tulisi, koska hän edellisenä päivänä oli ollut kreivitär Dunstanwolden kanssa ratsastamassa ja saattanut häntä kotia. Olihan muka selvää, että hänen täytyi tulla, koska kreivitär kolmasti oli lähettänyt lakeijansa tuomaan sanaa hänelle.

Anne peitti kasvot vapisevalla kädellään. Kreivittärenkin käsi olisi vavissut, ellei hän olisi ollut niin lujaluontoinen.

— Hän ei siis vieläkään ole palannut? kysyi kreivitär. — Sinä et ole tavannut häntä?

Tyttö pudisti vaaleakutrista päätään ja nyyhkytti murheellisesti.

— Ei hän ole tullut, huudahti hän, — enkä tiedä mitä tehdä — ja tämä iso kaupunki näyttää olevan täynnä pahoja miehiä ja häijyjä naisia. En tiedä minne mennä, kun kaikki tahtovat minulle pahaa ja tahtovat minua häpeään saattaa — ja äitini luo takaisin en voi mennä.

— Miksikä ei, lapsi raukka?

— Minusta kun ei ole tehty kunniallista, naitua vaimoa, ei kukaan uskoisi kertomustani ja — ja hän voisi tulla takaisin.

— Ja jos hän tulisi? kysyi kreivitär.

Tyttö liukui taas polvilleen, puuttuen hänen hameesensa ja katsoen häneen surullisilla, rukoilevilla silmillä, joista kyyneleet virtana valuivat.

— Minä rakastan häntä, nyyhkytti hän, — minä rakastan häntä — en voi jättää sitä paikkaa, jossa hän mahdollisesti on. Hän oli niin kaunis ja pulska aatelismies, ja varmaan hän rakasti minua enemmän kuin ketään muita — enkä voi tuota viimeistä iltaa unohtaa, kun hän lujasti painoi minua rintaansa tupamme oven edessä ja satakielen laulu soi ruusupensaissa, ja hän lausui minulle helliä sanoja. Minä valvon itkien yöt — kun ikävöin nähdä hänen kasvojaan ja kuulla hänen ääntään — ja kun kuulin hänen silloin viimeisenä aamuna olleen rouva kreivittären seurassa, niin uskalsin tulla tänne kysymään, olisitteko mahdollisesti kuullut jonkun sanan, josta voisi päättää missä hän on, sillä minä en voi lähteä täältä ajatellen, että hän voisi tulla takaisin ja ikävöidä minua — — ja että kadottaisin hänet, enkä koskaan enää saisi hänen kasvojaan nähdä. Oi, teidän armonne! tämä kaupunki kun on täpösen täynnä pahoja, häijyjä ihmisiä — ja pimeitä soppia ja pesiä, joissa rikoksia tehdään. Minä olen levoton hänen tähtensä ja pelkään että hänet on murhattu ja piilotettu johonkin, eikä kukaan välitä etsiä häntä, paitsi yksi, joka rakastaa häntä — joka rakastaa häntä. Voisikko olla niin? — voisikko olla niin? Tehän hyvin tunnette tämän kaupungin olot ja elämän. Minä pyydän, sanokaa minulle — sanokaa Jumalan nimessä!

— Laupias Jumala! vaikeroi Anne ja käsien takaa, joita hän piti kasvoillaan, kuului pidätettyjä nyyhkytyksiä. Kreivitär kumartui alas kalpenevin kasvoin.

— Ei, ei, sanoi hän, — murhattu häntä ei ole! Hiljaa, lapsi raukka, hiljaa! Minun täytyy sanoa sinulle jotakin.

Hän koetti nostaa tyttöä ylös, mutta hän ei tahtonut, vaan riippui vavisten hänen hameessaan.

— Se on raskasta ja katkeraa, sanoi kreivitär, ja näytti kuin olisivat hänenkin silmänsä rukoilleet. — Jumala auttakoon sinua sitä kantamaan — Jumala auttakoon meitä kaikkia. Hän ei puhunut minulle mitään matkastaan. En tiennyt hänen mihinkään lähtevän, mutta minne hän lienee mennytkin, niin on parasta että hän on poissa.

— Ei! Ei! huusi tyttö, — ja jättää minut avuttomaksi. Ei! Niin ei voi olla. Hän rakasti minua — hän rakasti minua — niin kuin se ylhäinen herttuakin rakastaa teitä!

— Hän tarkoitti sinulle pahaa, sanoi kreivitär väristen, — ja pahaa hän olisi sinulle tehnyt. Hän oli roisto — — roisto, joka aikoi pettää sinua. Jos Jumala sinä päivänä olisi lyönyt hänet kuoliaaksi, niin tiedän, että se olisi ollut armo sinulle. Minä tunsin hänet hyvin.

Tyttö raukka kiljasi valittaen ja kaatui pyörtyneenä kreivittären jalkoihin. Kreivitär polvistui hänen viereensä, avasi hänen vaatteensa ja hieroi hänen kylmiä käsiään, kuin olisivat he olleet sisaruksia samasta verestä.

— Soita peuransarvisuolaa ja vettä, Anne, sanoi hän. — Hän toipuu kyllä, lapsi raukka, ja jos hän saa ystävällistä hoitoa niin hänen surunsa ajan oloon haihtuu, Jumalan kiitos, ettei hän tunne muuta surua, kuin sitä, joka ajan oloon unhottuu! Minä suojelen häntä — minä suojelen häntä niinkuin kaikkiakin, joille hän on vääryyttä tehnyt ja hylännyt.

* * * * *

Hän kohteli lapsi parkaa niin ystävällisesti pyörtymis- ja itkukohtausten kestäessä, että palvelijatkin, jotka kutsuttiin häntä auttamaan, palasivat ihmetellen niin ylhäisen naisen jaloa ylevämielisyyttä, joka kesken oman onnen alentuu ainaista olentoa lohduttamaan. He näet älykkäästi arvasivat ja häikäilemättä juttelivat tytön olevan herra John Oxonin uhreja ja että hän samalla kun käänsi selkänsä velkojilleen käytti tilaisuutta hylätäkseen maalaiskaunottarensa, johon hän alkoi kyllästyä.

Työmiehet, jotka juuri muurasivat kiinni kellarikäytävään vievää aukkoa, olivat kuulleet muutamia sanoja palvelijain puheesta ja puhuivat keskenään siitä työskennellessään.

— Hän on todella ylhäinen nainen, sanoivat he. — Sillä naisten ei ole tapana ystävällisesti kohdella miehen hylkäämää leikkikalua, vaikkeivät hänestä itsestäänkään huolisi. John herrahan oli kauan aikaa hänen oma ihailijansa, ja ennenkuin hän meni vanhan kreivin kanssa naimisiin, luultiin hänen olleen häneen rakastuneen. Hän oli siihen aikaan viisitoista vuotias vain ja ylpeä, vallaton kaunotar, ja Oxonkin oli yhtä kaunis ja hänellä oli semmoiset siniset silmät, joilla kyllä voi naisen sydämen valloittaa. Mutta hän oli jo kuusitoistavuotiaana irstainen veijari, ja tänlaisia juttuja kuin tämäkin, on hänestä kuulunut sitte myöten kun hän oli poikanen vain. Onpa oikein hyvä tyttö paralle, että kreivitär sai hänet nähdä. Hän on luvannut suojella häntä ja aikoo jo tällä viikolla lähettää hänet Dunstanwoldeen. Jospa kaikki ylhäiset naiset olisivat hänen kaltaisiaan! Oikein sydäntä hellyttää senlainen käytös.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Ylhäinen naiminen.

Kun herttua palasi Ranskasta ja ensi kerran kävi ikävöivän morsiamensa luona, veivät lakeijat hänet ei paneilisalonkiin vaan toiseen huoneesen, jossa hän ei koskaan ennen ollut käynyt. Tämän huoneen oli hän antanut uudestaan sisustaa komeaksi kammioksi itselleen, hänen rikkautensa kun teki hänelle mahdolliseksi panna toimeen muutoksia ilman sitä ajanhukkaa, johon vähempivaraisten täytyy taipua tuumiaan toteuttaissa. Tämän huoneen oli hän antanut tehdä niin erilaiseksi paneilisalongista, kuin kaksi huonetta suinkin voi olla. Siinä oli valkoinen laudoitus, huonekalut olivat vaaleat ja keveät, uutimet oli tehty kukkaisesta kankaasta, niissä oli kimppuihin sidottuja ruusunnuppuja, vaaleanpunaisilla ja sinisillä nauharuusuilla; siinä oli iso, ulkoneva ikkuna, josta päiväpaistetta tulvaili ja kaikkialla oli tuoksuvia kukkia isoissa kukkavaaseissa.

Päiväpaisteisen ikkunan luota, kukkain ja kasvien keskessä olevalta istumelta kohosi seisalleen pitkä, solakka olento lumivalkoisessa puvussa. Se oli kreivitär, joka punottavin poskin ja säteilevin silmin nousi herttuaa vastaanottamaan, joka intohimoisella rakkaudella sulki hänet syliinsä.

— Armaani, armaani! kuiskaili hän. — Elämäni! Elämäni ja sieluni!

— Oma Geraldini! vastasi hän, — oma Geraldini — anna minun rintaasi suljettuna tuhansin kerroin sitä kuiskailla!

— Vaimoni! kohta oma vaimoni ja omani elämän loppuun asti.

— Ei, ei huudahti Klorinda painaen kasvonsa hänen kasvoonsa, — mutta ijankaikkisesti, sillä rakkauden elämällä ei ole loppua.

Niinkuin lordi vainajakin oli ihmetellyt ja jumaloinut hänen käytöksensä lumoavaa suloutta, niin tämä hänen seuraajansakkin. Ja kun herttua oli lahjakkaampi ja hänellä oli suurempi runollinen kuvitusvoima kuin Dunstanwoldella, ja oli hänen rakastamansa, jota ukko raukka ei ollut, niin hänellä oli tuhatkertaista taitoa ja syytä ihailla morsiamensa hellää lempeyttä. Niinkuin hän varreltaan oli muita naisia pitempi, niin hänen rakkautensakkin tuntui korkeammalta ja suuremmalta ja niin kuin kauneutensa oli virheetön, niin rakkautensakkin tunnerikkauteensa nähden tuntui olevan puutteeton. Siinä ei ollut epäilystä eikä ylpeyttä; mitkään rajat eivät voineet sitä ehkäistä, mikään laki ei hillitä, eikä sen syvyyttä voinut mitata.

Herttuaa liikutti syvästi hänen harras pyrkimisensä saada häntä tuntemaan ja itsekkin tuntea, että samassa hetkessä kuin hän hänen omakseen tuli, niin hänen entinen elämänsä oli kuin sitä ei olisi ollutkaan.

— Olen vasta luotu olento, sanoi hän; — ennenkuin sinä kutsuit minua armaaksesi, ei minulla ollut elämää! Sitä ennen oli kaikki pimeyttä! Sinä, oma Geraldini, sanoit: 'Tulkoon valkeus, ja valkeus tuli!'

— Hiljaa, hiljaa, armas, varoitteli hän. — Sanasi asettavat minut liian lähelle Jumalaa.

— Eikö rakkaus ole Jumala, huudahti Klorinda kädet hänen olkapäillään ja kasvot häneen kohotettuina. — Mitäs muuta? Rakkauden me tunnemme; rakkautta me jumaloimme ja palvelemme; rakkaus voittaa meidät ja lahjoittaa meille taivaan. En uskonut mihinkään ennenkuin sen tunsin. Nyt polvistun joka ilta ja rukoilen anteeksi antamusta ja kelvolliseksi tulemista.

Totta onkin, ettei hän sitä ennen ollut polvistunut rukoilemaan, mutta siitä ajasta pitäen ei kukaan nunna luostarissaan voinut useammin ja hartaammin rukoilla, ja hän rukoili aina, että entisyys annettaisiin hänelle anteeksi, että tulevaisuus siunattaisiin ja häntä opetettaisiin elämään niin, ettei pieninkään varjo tulevia vuosia pimittäisi.

— En tiedä mitä yläpuolellani on, sanoi hän, — en voi valhetella ja sanoa että sitä rakastan ja siihen uskon, mutta jos jotakin on olemassa, niin sen täytyy olla suuri valta, muutoin ei maailma olisi luotu niin ihmeelliseksi ja minä ja kaikki, jotka siinä elävät — — ja jos Hän on meidät luonut, niin täytyy hänen tietää itsensä olevan siihen syypään, kun Hän on meidät heikoiksi ja pahoiksi luonut. Ja Hänen täytyy ymmärtää miksi meidät on senlaisiksi luotu, ja kun tomuun heittäydymme apua ja anteeksi antamusta anomaan — niin Hän varmaan meitä kuulee! Me emme mitään tiedä, me emme ole mitään saaneet oppia; meillä on ainoastaan muuan vanha kirja, joka vieraiden käsien kautta ja vieraista kielistä on meille saatettu ja joka kenties sisältää pelkkiä juttuja. Meillä on niin vähän, ja niin suuret vaarat uhkaavat meitä, mutta rakkauden tähden tahdon rukoilla niitä puutteellisia rukouksia, joita meille on annettu, ja rakkauden tähden ei mikään tomu ole minulle rukoillessani liian alhaista maatakseni.

Oli todella ihmeellistä — vaikkei niin vallan ihmeellistäkään, ellei maailma arastelisi senlaisia asioita myöntää — että hän Geraldinsa kautta, joka vain oli jalo ja ylevämielinen mies, johdatettiin Jumalan istuimen eteen polvistumaan, nöyrimmän kristityn tavalla, vaikkei hän ollut oppinut uskomaan vaan ainoastaan rakastamaan.

— Mutta elämä on niin lyhyt, sanoi hän Osmondelle. — Se tuntuu lyhyeltä kun se kuluu senlaisessa onnellisuudessa kuin meidän; ja kun hetki tulee — sillä, oma Geraldini, minä näen sen jo hengessäni — sen hetken, jolloin polvistun kuolinvuoteesi ääressä ja näen silmäsi sulkeutuvan, tahi sinä minun, niin täytyy olla niin, että jäljelle jäävä tietää, ettei eroa kestä ijankaikkisesti.

— Ei sitä voi kestää, armas, onhan rakkaus ijankaikkinen, sanoi
Osmonde.

Tänlaisina onnen hetkinä oli hänen käytöksensä hellää ja lempeää kuin lapsen, ja hänen isot, kauniit silmänsä kimaltelivat kuin kyyneleistä. Niin oli nytkin kun hän kohotti ne häneen.

— Tahdon voitavani tehdä, sanoi hän. — Tahdon täyttää kaikki käskyt, tahdon usein rukoilla ja antaa almuja ja täyttää velvollisuuteni ja pyrkiä hyväksi, jottei Hän, kun loppu tulee, erottaisi minua sinusta, vaan antaisi minun jäädä läheisyyteesi — joskin alhaisimmalle paikalle, kaiken alhaisimmalle — että voin kasvosi nähdä, ja tiedän sinun näkevän omani. Me olemme niin täydellisesti Hänen vallassaan, Hän voi kanssamme tehdä tahtonsa mukaan; mutta minä tahdon Häntä totella ja rukoilla niin, että Hän laskee minut sisään.

Kummallisen nöyränä meni hän Annelta tiedustelemaan hänen uskonnollisia velvollisuuksiaan ja uskonkappaleitaan, mitä kirjoja hän luki ja missä jumalanpalveluksissa hän tapasi käydä.

— Sinä olet kaiken ikäsi ollut hurskas nainen, sanoi hän. — Ennen kaikki senlainen tuntui minusta joutavalta, mutta nyt — —

— Mutta nyt — —? sanoi Anne.

— En tiedä mitä uskoisin. Haluaisin oppia.

Mutta kuunnellessaan Annen yksinkertaisia selityksiä ja lukiessaan vaikeasti ymmärrettäviä saarnoja, tuli hän vain levottomaksi ja tyytymättömäksi.

— Ei se ole niin, sanoi hän eräänä päivänä syvällä huokauksella. — Se on jotakin enempää, syvällisempää ja suurempaa, se ei voi saarnoihisi sisältyä. Ne herättävät minussa vain kapinallisia kysymyksiä.

Häät pidettiin kohta, ja moisissa häissä ei ylhäinen maailma ollut moneen vuoteen ollut. Hänen majesteetinsa kunnioitti niitä läsnäolollaan; maan etevimmät miehet pitivät kunniana olla vieraiden joukossa ja kumpaisenkin ylhäisen perheen palvelijajoukko ja alustalaiset olivat niin lukuisat, että Lontoon läntisen osan kadut saivat juhlallisen leiman siitä ihmisjoukosta, joka siellä riensi edes takaisin valkoiset nauharuusut käsivarsissa.

Pitkällisten ja väsyttävien hääjuhlallisuuksien perästä, joita olivat liian ylhäisiä voidakseen lyhentää, niinkuin vähemmän arvokkaat henkilöt olisivat voineet, lähti nuori pariskunta Camylott Toveriin, joka oli sulhasen monista tiloista kaunein ja etäisin. Kun juhlallisuudet loppuivat, suljettiin komeat talot pääkaupungissa ja matkavaunut vierivät ulos maantielle; herttua ja herttuatar istuivat käsi kädessä katseissa lämpönen onnen ilme, kun ne toisensa kohtasivat, ikäänkuin olisivat he olleet käsityöläiskisälli ja maantyttö, jotka pakenivat salatakseen maailmalta rakkauttaan.

— Ei ole olemassa toista naista, joka olisi niin kuningattaren kaltainen, sanoi Osmonde hellästi hymyillen. — Ja silmäisi katse on kumminkin näinä päivinä ollut niin nuorekas, melkein kuin lapsen. Kaikessa kauneudessaan en milloinkaan ennen ole niitä senlaisina nähnyt.

— Se on siksi kun olen vasta luotu olento, niin kuin olen sanonut sinulle, rakkaani, vastasi Klorinda nojautuen puolisoonsa. — Etkös tiedä etten koskaan ole ollut lapsi. Vastasyntyneenä tulen luoksesi. Tee minut senlaiseksi kuin naisen tulee olla, ollakseen puolisonsa ja Jumalan rakastama. Opeta minua oma Geraldini. Minä olen lapsesi ja palvelijasi.

Niinkuin ainakin hänen tänlaisia sanoja puhuessaan, kuiskattiin viimeiset sanat puolisonsa rinnoilla, johon tulinen käsivartensa häntä painoi. Hän oli niin ihana ja jumalattaren kaltainen, hänen elämänsä oli kuin lakkaamaton voittoretki ja kumminkin hän antautui hänelle senlaisella alttiilla ja nöyrällä rakkaudella, että hän usein luuli vain uneksivansa.

— Varmaan, sanoi hän, — on tämä liian suuri onni, totta ollakseen.

Illan purppurahohteessa, kun aurinko alkoi mailleen mennä, saapuivat herttua ja herttuatar seurueineen Camylotten linnaan. Vanhassa, harmaassa kellotapulissa soivat kellot, tien vieruksilla seisoivat kylän asukkaat puhtaissa vaatteissa ja punaisissa juhlakaapuissa, ne niiasivat ja heiluttivat hattujaan kaikuvilla eläköönhuudoilla; pienet, verevät talonpoikaistyttöset heittivät kukkia hevosten jalkoihin ja rohkeimmat vaunujen sisäänkin. Tielle oli lehvistä ja kukista tehty kunniaportteja ja Camylott Toverin katolta liehui lippu viileässä iltatuulessa.

— Jumala siunatkoon teidän korkeuksianne, huusi kansa. — Jumala suokoon teidän korkeuksillenne pitkää elämää ja onnea. Hyvä Jumala, miten kaunis pari he ovat. Ja kuinka lempeästi hänen ylhäisyytensä hymyilee köyhälle raukalle, vaikka häntä sanotaan ylpeäksi, ylhäiseksi naiseksi. Jumala siunatkoon teitä rouva herttuatar!

Herttuatar kumartui eteenpäin vaunuissaan ja hymyili kansalle herttaisesti.

— Minä opetan heidät itseäni rakastamaan, Gerald, sanoi hän. —
Minulla ei ole ollut kyllin rakkautta.

— Onhan koko maailma sinua rakastanut?

— Ei, ainoastaan sinä ja Dunstanwolde ja Anne.

Iltamyöhällä menivät he linnan ulkopuolella olevalle leveälle terassille. Heidän päänsä päällä oli mustan sinertävä taivas lukemattomine tähtineen; heidän allaan yön hunnun peittämiä lainehtivia tasangoita, pehmeitä mataloita kunnaita, metsiä ja aroja; puistosta ja puutarhoista levisi ruohon ja sanajalkojen vilvakkuus, ruusujen ja tuhansien kukkien lemu, ja tuulen hellä humina tammi- ja koivukujanteista.

Niinkuin rakastavaiset Edenin päivistä saakka ovat kävelleet, niin nämä molemmatkin nyt kävelivät, — he eivät enää olleet herttua ja herttuatar vaan mies ja nainen — niin lähellä paradiisia kuin inhimilliset olennot voivat päästä, kunnes Jumala heidän maalliset kahleensa katkaisee. Tuntuu todella siltä, kuin senlaisia hetkiä annettaisin meille, jotta tietäisimme jossakin löytyvän täydellistä onnea, koska taivaan portit joskus silmänräpäykseksi avataan, niin että inhimillisiin silmiin vilahtaa sen jalon kirkkauden kimmellys.

Osmonden käsi syleili häntä ja hän nojautui häneen; hitaitten askeleittensa ääni oli sopusuhtainen, ruusupensaissa liverteleviä satakieliä heidän hiljainen kuiskeensa ei pelottanut, — kenties he tänä yönä olivat luontoa niin lähellä, että rajat olivat ylitsekäydyt ja olivat laulajien heimoa.

— Oi, että olla nainen, mutisi Klorinda, — että vihdoinkin olla nainen! Kaikkea muuta olen ollut, minua on kutsuttu Jumalattareksi', 'kaunottareksi', 'kuningattareksi', — mutta ei koskaan 'naiseksi'. Ja elleivät tiemme olisi yhtyneet, niin luulen etten koskaan olisi tiennyt, mitä naisena oleminen on, sillä tietääkseen sitä, täytyy voida puolisoonsa oikein yhdistyä. Se ei kelpaa, että katsoa alas häneen, että ainoastaan sääliä häntä tahi tahtoa häntä suojella ja johtaa; ja ani harvoille suodaan todellinen puoliso. Ja minä — Gerald, kuinka uskallan minä tässä rinnallasi kävellä ja tuntea sydämesi omaani vasten sykkivän ja tietää että rakastat minua, ja minä jumaloin sinua — — jumaloin sinua — —

Hän kääntyi ja heittäytyi hänen rinnoilleen.

— Oi, nainen, nainen! kuiskasi hän, painaen häntä lujasti syliinsä.
— Oi nainen, joka olet minun, vaikka minä ainoastaan olen ihminen.

— Me olemme yksi, sanoi hän; — yksi sydän, yksi sielu ja yksi halu. Ellei niin olisi, niin en olisikkaan nainen ja sinun vaimosi, etkä sinä mieheni ja sieluni rakastaja, niinkuin olet. Ellei niin olisi, niin olisimme aina erotetut, vaikka tuhat kertaakin olisimme naimisissa. Erotettuina olemme kuin kaksi katkaistua jäsentä; yhdistyneinä, olemme — — tätä. Hetkeksi he vaikenivat. Terassin rintavarustusta kiertelevistä ruusuista kohotti satakieli pienen päänsä ja lauloi kuin taivaan tuhansille tuikkiville tähdille. He kuuntelivat käsi kädessä. Klorindan povi aaltoili ja kasvonsa olivat kääntyneet taivasta kohti.

— Kaikesta tästä olen minä osa, virkahti hän, — olen minä osa, niin kuin olen sinustakin osa. Niinkuin maan sydän tykyttää, tähdet vavahtelevat ja huokailevat, niin minunkin sydämeni naiseksi tultuani tykyttää, vavahtelee ja huokailee. Maa elää aurinkoa varten, ihmeellisen mysterion kautta se joka vuosi synnyttää kukkia ja hedelmiä; rakkaus on aurinkoni, ja kenties sen pyhä lämpö voi saattaa minutkin kukoistamaan niin kuin maa ja mitä se kantaa.

KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Perillinen syntyy.

Komeassa tornissa, jonka ikkunoihin näkyi suuria metsiä ja mereen saakka ulottuvia viljavia tasangoita oli Anne neidillä kotinsa, sen oli sisarensa herttuatar hänelle antanut olinpaikaksi. Siellä hän asui ja rukoili ja katseli sitä uutta elämää, joka päivä päivältä kehittyi ja kukoisti niinkuin ison puun lehdet urvuista puhkeavat ja kasvavat upeiksi lehviksi, joihin linnut pesänsä laativat, jotka varjostavat maata ja niitä, jotka niiden alla suojaa etsivät, ja vuosisatojen myrskyjä kestävät.

Tämä vertaus johtui usein hänen mieleensä, sillä hänestä tuntui, ettei korkeassa luonnon yhtäläisyydessä ja Jumalan pyhän tahdon täyttämisessä löytynyt mitään näitä kahta elämää jalompaa ja täydellisempää.

— Niinkuin paradiisin ensimäiset ihmiset — Adam ja Eva — näyttävät ne minusta, oli hänellä tapana itsekseen sanoa. — Mutta tiedon puusta heitä ei ole kielletty eivätkä he ole siitä mitään pahaa oppineet.

Niinkuin hän ennen salaa katseli sisartaan murattien takaa kammarinsa ikkunasta, niin hän nytkin teki, vaikkei hän nyt pelosta piilottautunut, vaan hellyydestä, se kun tuotti hänelle niin ihmeellistä iloa nähdä tuon kauniin, komean parin vierekkäin kävelevän terassilla, käytävillä kukkaspenkereiden välissä, lehväisten puiden alla ja pehmeillä nurmikoilla, armaasti puhellen.

— On kuin näkisin itse rakkauden ja oleilisin sen läheisyydessä, sanoi hän hiljaa huoahtaen.

Sillä jos nämä molemmat jo ennen olivat kauniit ja ihanat niin tuntui ikäänkuin elämää ja rakkautta nyt säteilisi heistä kuin kirkas valo alabasterilampuista. He olivat niin täydellisesti yhdistyneet, ettei yksikään ajatus voinut toisessa syntyä toisen sitä tuntematta.

— Ei kumpikaan meistä uskalla olla alhainen tahi kehno, sanoi Osmonde, — sillä se tekisi toisenkin epäjaloksi, joka ei itsestään sitä olisikkaan.

— Kreivitär Dunstanwolden tapa ei ollut saattaa miestä tuntemaan kuin olisi hän kirkossa, sanoi kerran eräs hovin kevytmielisistä viisastelijoista, — mutta Osmonden herttuattarella on todellakin senlainen katse kauniissa silmissään, joka ei suvaitse häväistysjuttuja ja sopimatonta pilapuhetta.

Ja totta olikin, että kun he palasivat pääkaupunkiin, toivat he sinne mukanaan sydämessään palavan puhtaan liekin säteilevää loistoa ja kantoivat sen tietämättään pienekkääsen, viekkaasen maailmaan, joka ei ymmärtänyt mikä heissä näytti antavan valoa esineille, jotka sitä ennen näyttivät valottomilta ja ilmitoivat pimeyttä, missä muulloin näytti vallitsevan säteilevää valoa. He eivät palanneet lordi Dunstanwolden entiseen taloon vaan muuttivat herttuan omaan palatsiin ja elivät siellä loistossa ja vierasvaraisessa komeudessa. Kuninkaallisen huoneen jäsenet vierailivat heidän luonaan, ja sinne kokoontui neroja, lahjakkaita runoilijoita ja kirjailijoita, nämä herrat kun mielellään seurustelivat jaloin lordien ja ylhäisten naisten kanssa saadakseen heidän lemmenseikkailuistaan ja juonistaan aihetta kirjailemiseen. Komeisin huoneisin eivät ainoastaan senlaiset miehet kuin Addison ja Steele, Svift ja Pope olleet tervetulleita, vaan myöskin vähemmän kuuluisat henkilöt, joilla ei vielä ollut mainetta. Nämä jumaloivat herttuatarta hänen vieraanvaraisesta ystävällisyydestään, joka ei ylhäisille naisille ollut tavallista, ennenkuin hän antoi esimerkin.

— Ne ovat niin köyhiä, sanoi hän miehelleen, — ne ovat niin köyhiä, ja heidän nälkäisissä sieluissaan on kumminkin jotakin, joka vaikeammin kuin toisten veltto tyytyväisyys kärsii ivaa ja ylenkatsetta. En tiedä onko senlaiseksi syntyminen onni vaiko kirous. Lienee katkeraa kun rapistelevalla linnulla on liian heikot siivet. Sitä enemmän tulee väkevämpien suojella ja lohduttaa heitä.

Monelle toi hän lohdutusta. Kummallisissa kaupunginosissa, joihin ei kukaan toinen ylhäinen nainen olisi uskaltanut mennä almuja jakamaan, sanottiin hänen retkeilevän ja salaa tekevän hyviä töitä. Pimeisiin pesiin, joihin rosvoja piiloutui ja jossa joutolaiset etsivät suojaa ilmestyi hän ja hänen kauneutensa loisti noiden onnettomien olentojen yli kuin lämpimän auringon kultaiset säteet.

Vanhassa huonerähjässä muutaman pimeän solan varrella löysi hän kerran erään tyttö raukan makaavan kuolemaisillaan inhottavassa taudissa, ja seisoessaan hänen riepuvuoteensa ääressä kuuli hän hänen yhä uudelleen kertovan muuatta miehen nimeä, ja kun hän kysyi ympärillä seisovilta sai hän tietää sairaan olleen nuoren maalaistytön, jonka tuo mies oli viekotellut kaupunkiin ja sitten muutamien viikkojen perästä hylännyt. Tyttö synnytti köyhäintalossa lapsen ja vajosi sitten paheisiin ja kurjuuteen.

— Mitä nimeä hän mainitsee? kysyi herttuatar muutamalta vanhalta akalta, joka seisoi häntä lähinnä ja oli vähemmän humalassa kuin muut huoneessa olijat. — Tahtoisin tietää kuulinko oikein.

— Se on muutaman hienon herran nimi, siitä saa teidän armonne olla varma, vastasi akka, hienot herrat ovat senlaisia. Ja sen herran nimen tunnen minä varsin hyvin, minä kun olen kuullut monen tyttö raukan siitä viimeisellä hetkellään hourailevan. Tunsin muutamankin kauniin punaposkisen maalaistytön, hän ei vielä ollut kuudenkaantoista vanha ja oli hulluna rakkaudesta häneen. Tyttö makasi kadulla hänen ovensa edessä ja rukoili, että hän ottaisi hänet takaisin luokseen, kunnes vahti ajoi hänet pois. Hän oli niin mieletön rakkaudesta ja surusta, että tappoi pienen tyttönsä, jonka hän katuojassa synnytti, ja nyyhkytti ja sanoi, että pienokainen saa elää tullakseen hänen kaltaisekseen, toisia senlaisia maailmaan synnyttääkseen. Hänet tuomittiin kuolemaan ja hänet piti Tyburnin hirttopuussa hirtettämän. Hyvä Jumala, kuinka hän huusi hänen nimeään, kun häntä kärryissä viedä rämisytettiin mestauspaikalle, ja kun pyöveli pani nuoran hänen hienon vapisevan kaulansa ympäri. 'Oi John', huusi hän, 'John Oxon, Jumala antakoon anteeksi sinulle! Ei, Jumalanhan pitäisi pyytää anteeksi, että hän antaa sinun elää ja minun kuolla tällä tavalla!' Hän oli niin pieni ja nuori ja peloissaan. Pyöveli tuskin voi häntä pidellä. Minä seisoin katsojain joukossa, ja huusin hänelle, että koettaisi pysyä rauhassa, niin kaikki pikemmin loppuisi. Mutta hän ei voinut. 'Oi John', huusi hän, 'John Oxon, Jumala antakoon anteeksi sinulle! Ei, Jumalanhan pitäisi pyytää anteeksi, että antaa sinun elää ja minun kuolla tällä tavalla!'

Onnettomalla olennolla, joka herttuattaren edessä makasi hänen tuota surullista juttua kuunnellessa, ei ollut monta elämänpäivää jäljellä. Mutta hänen ylhäisyytensä piti viimeiseen hetkeen saakka huolta hänestä, muutti hänet likaisesta sopesta kunnialliseen taloon ja kävi joka päivä hänen luonaan viimeiseen hengenvetoonsa asti, jolloin hän piteli häntä kädestä; kuoleva makasi tuijottaen hänen kauniisiin kasvoihinsa ja syvällisiin, säteileviin silmiinsä, joiden kiilto oli niin voimistavaa ja lohduttavaa.

— Elä pelkää sielu parka, sanoi hän, — elä pelkää. Minä olen luonasi. Kohta nukut kaikesta, ja jos heräät, niin Kristus, joka edestäsi kuoli, varmaan on kaikki kyyneleesi pyyhkivä. Anna minun rukouksena kuiskata sitä korvaasi, ja hän kumartui alas ja kuiskasi hiljaa vain selvästi kuolevan korvaan: — Hän pyyhkii kaikki kyyneleet. — Hän pyyhkii kaikki kyyneleet.

Suurta mielenlujuuttaan, jota hän ennen käytti valloittaakseen, masentaakseen, saattaakseen tahtoaan täytäntöön ja raivatakseen itselleen tietä, näytti nyt olevan olemassa ainoastaan kärsivien suojaksi ja heikkojen tueksi ei ainoastaan pimeissä pesissä vaan loistavissa ylhäisissä salongeissakin, jossa hän myös löysi kärsimystä ja heikkoutta, joka oli sen katkerampaa kun sitä ei uskaltanut julkilausua. Uhkea kauneutensa, korkea arvonsa ja suuri rikkautensa olisivat jo tehneet hänet voimakkaaksi suojelijaksi, mutta kaikkia, jotka häneen kääntyivät, ylläpiti hänen jalo rohkeutensa ja rakkautensa kaikkeen inhimilliseen, joka kuin voimakkailla kotkansiivillä kantoi kaikki surut ja tuskat, jotka musersivat ja kompastellen ryömivät maata pitkin. Katuojassa makaava nälkäinen kerjäläinen tunsi sen ja hengitti helpommin itsekkään tietämättä syytä siihen, ikäänkuin olisi hän päässyt puhtaampaan ja parempaan ilmaan. Ullakkokammiossaan asuva köyhä runoniekka sai siitä lohdutusta ja voimaa ja palasi sinne häntä puhuteltuaan, iloisemmalla katseella ja sydän lämpimänä ajatellessaan että maailma pysähtyisi hänen runottarensa lausumia sanoja kuuntelemaan.

Siitä hetkestä pitäen, kun hän antoi hoivaa John Oxonin uhriraukan viimeisille hetkille, asetti hän itselleen tehtävän. Siitä eivät tienneet muut kuin hän itse ja sittemmin Anne, sillä se tehtiin salassa. Akalta, joka kertoi hänelle hirtetystä tyttö parasta, sai hän utelemalla tietää monta asiaa, ja toisilta, jotka kunnioittivat häntä korkeampana olentona, sai hän tärkeitä ilmoituksia, joiden avulla hänelle onnistui päästä irstaisen ja sydämettömän elämän seurauksien perille. Missä ikään hän kuuli puhuttavan jostakin miehestä, naisesta tahi lapsesta, joka kärsi John Oxonin syntein tähden, sinne hän kiiruhti auttamaan, rohkaisemaan, valoa ja lohdutusta antamaan. Selittämättömällä tavalla, aivan kuin korkeamman voiman avulla saivat köyhät kauppiaat, jotka hän oli pettänyt, saamisensa maksetuksi; nuorukaiset, jotka hän oli vietellyt pahoille teille, hillittiin ja johdettiin paremmille; naiset, jotka hän oli turmioon saattanut, autettiin rauhaa ja onnea saavuttamaan; lapset, jotka hän isättöminä oli maailmalle heittänyt, ilman muita toiveita kuin kasvaa katuojissa ja elää rikoksissa vaali voimakas, näkymätön käsi. Kaunis maalaistyttö, jonka hänen kuolemansa pelasti ja joka herttuattaren suojelemana nyt eleli viattomassa rauhassa Dunstanwoldella, unhotti hänet kohta nuoruuden tavallisella huikentelevaisuudella, ruusut palasivat hänen kasvoilleen ja hän oppi toivomaan ja hymyilemään, aivan kuin John Oxon olisi ollut nimi vain.

— Koska minä hänet surmasin, sanoi kreivitär sydämessään, — niin minun täytyy elää sitä elämää jonka häneltä otin, ja jos teen sen paremmin, voin kenties saada anteeksiantamusta, — jos on olemassa yksi, joka luomalleen olennolle voi sanoa: 'En tahdo anteeksi antaa'.

Todenperäisesti sanottiin, ettei koskaan oltu niin kaunista ja jaloa elämää nähty kuin Osmonden herttuan ja herttuattaren. Camylott Towerissa, jossa he avioliittonsa ensi kuukaudet viettivät, viihtyivät he parhaiten ja asuivat siellä milloin hovi ja valtiovelvollisuudet sen sallivat. Se olikin komea herraskartano. Upea linna sijaitsi ylänteellä, jonka alla levisi Englannin kauniimpia maisemia, aroja ja kunnaita, tiheitä metsiä, laajoja niittyjä ja etäimpänä meren hopeanhohtava juova.

Täällä Klorinda vallitsi linnanrouvana ja kuningattarena ja eli miehensä vaimona niinkuin ei kukaan nainen häntä ennen, herttuan arvelun mukaan. Suuren kauneutensa, älykkäisyytensä, lahjakkaisuutensa ja lumousvoimansa arvotti hän sen mukaan kuin niistä oli iloa puolisolleen. Hänen komeassa talossaan pääkaupungissa ja maalla vallitsi hän miellyttävänä kuningattarena, jota jokainen puolisonsa palveluksessa oleva mies ja nainen jumaloitsi ja kunnioittavasti totteli. Monien tiluksiensa alustalaisten keskuudessa käyskenteli hän kuin avulias jumalatar. Ensimältä kun hän vastanaineena meni heidän luokseen, niin he pelkäsivät häntä, he kun olivat kuulleet kaikenlaisia juttuja hänen entisestä elämästään isänsä luona, hänen ylpeydestään ja purevasta sukkeluudestaan kreivittärenä ollessaan; mutta hänen miellyttävä jalo ystävällisyytensä haihdutti sen pian.

— Nähdä hänen tulevan köyhän raukan tupaan niin pitkänä ja komeana ja semmoisella ryhdillä, sanoivat he, — aivan kuin kantaisi hän kultakruunua mustilla hiuksillaan ja kuulla hänen lempeitä sanojaan ja nähdä hänen silmissään katseen kuin olisi hän yksinkertainen vastanaitu tyttönen, iloisena ja ihastuneena harrastaen että kaikki naiset olisivat yhtä armolliset kuin hän itsekkin, se on todella kaunis näky.

— Eikä mikään maja ole hänelle liian matala, eikä kukaan mies tahi nainen liian syntinen, sanottiin.

— Oletteko kuulleet, että hän tapasi Haylitin tyttö raukan itkemässä sanajalkain seassa linnan puutarhassa, ja että hän seisattui ja polvistui hänen viereensä kuullakseen mikä tyttöä vaivasi? Lapsi raukalle oli sattunut onnettomuus, vaikka hän oli ainoastaan neljäntoista vanha, ja kun isänsä sai sen tietää löi hän häntä ja ajoi hänet pois ja silloin sattui hänen ylhäisyytensä kävelemään metsän läpi auringon laskiessa — hän kun huvikseen astelee jalan ikäänkuin hänellä ei olisi vaunuja, millä ajella — tyttö sanoi hänen tulleen illan kultaisessa hohteessa, kuin olisi hän ollut Jumalan enkeli — ja hän polvistui ja otti tyttö raukan syliinsä — hän oli voimakas kuin mies, sanoi Betty, mutta samalla lempeä kuin nuori äiti — ja puheli hänelle niin kuin ei kukaan ylhäinen nainen ennen häntä varmaankaan ole puhunut; — ettei hän ensinkään tiennyt mikä Jumalan oikea tahto olisi, tahi olivatko hänen lakinsa samat kuin ihmisten laatimat avioliiton suhteen pappien kautta, jotka mutisevat jokapäiväisiä sanoja, mutta että hän varmaan tiesi, että oli ollut olemassa yksi mies, Kristus, joka on saarnannut rakkautta ja auttavaisuutta ja sääliväisyyttä, ja hänen tähtensä, joka kauhealla ristinkuolemallaan oli luottamuksemme ansainnut, joko hän sitten oli Jumala eli ihminen, — hänen tähtensä tulee meidän kaikkia rakastaa ja auttaa ja surkutella toisiamme — 'minun sinua Betty parka' näin sanoi hän itse, 'ja sinun minua'. Ja sitten meni hän tytön vanhempia puhuttelemaan ja sai ne itkemään ja sitten pyysivät he Bettyä tulemaan takaisin. Hänen rakastajansa, Tom Beckin luo hän myöskin meni, ja puhui hänelle niin kauniisti kauniista tyttöraukasta, joka rakkaudesta häneen oli niin pahoille päiville joutunut, niin että hän uudestaan elvytti rakkauden hänessä, joka senlaisessa suhteessa ei tavallisesti miehissä tapahdu, ja viikon kuluessa meni hän Betyn kanssa yhdessä kirkkoon, ja hänen ylhäisyytensä on antanut heille mökin tilalle.