Klorinda

— Käytin kaiken älykkäisyyteni ja kauniimmat sanani häntä liikuttaakseni, sanoi herttuatar istuessaan miehensä rinnalla eräässä isossa ikkunassa, josta he usein yhdessä katselivat auringon laskua alla olevassa laaksossa. — Ja tuota voimaani, jonka tiedän ihmisiä taivuttavan — en tiedä miksi sitä nimittäisin — käytin herättääkseni hänen tylsistynyttä sieluaan ja mieltään. Kenen syy se on, että he ovat tylsiä? Moukka raukka, hän on syntynyt senlaiseksi niinkuin minä olen voimakkaaksi ja kiivasluontoiseksi syntynyt ja sinä jaloksi ja puhtaaksi ja yleväksi. Muistutin hänelle entisaikoja, kun Betyn hymy ja punastuvat kasvot teki hänet onnelliseksi, kun hän suuteli häntä ja tapasi häntä viljavainioilla. Ja sitten sanoin — vaikken ole sitä papeilta oppinut — että kun sanottiin, että hän tekisi hänet kunnialliseksi naiseksi, niin minä ajattelin hänen alun pitäen olleen kunniallisen, liiaksi kunniallisen tietääkseen, ettei maailma ole sitä, ja että mieskin, jota nainen kaikesta sielustaan rakastaa, voi olla petturi ja hylky. Ja vihdoin — kun minä koko sieluni hartaudella puhuin hänelle lapsesta — puhkesi hän itkemään kun koulupoika ja sanoi heidän todella toisiaan rakastaneen ja että hän oli häpeällisesti käyttäytynyt, mutta tyttö oli muka niin typerä ja hän itse oli ollut katala raukka, mutta jos hän nyt naisi hänet, haukuttaisiin häntä pässinpääksi ja naurettaisiin hänelle. Silloin minä suutuin, Gerald, oikaisin suoraksi ja sanoin tuikeasti: 'Koettakoothan vain, uskaltakootpa vain nauraa, niin saavat nähdä mitä hänen ylhäisyytensä herttua sanoo'.

Osmonde syleili häntä ja katsoi häntä nauraen silmiin.

— On aivan tarpeetonta hänen ylhäisyyttään mainita, sanoi hän; — hänen ylhäisyyttään herttuatartahan he rakastavat ja pelkäävät ja tottelevat. Mutta se on ihastuttavaa ja naisellista, että sinä minuun vetoat, vaikka itselläsi on senlainen valta ja voit hallita kaikkia, jotka läheisyyteesi tulevat.

— Ei, sanoi hän hellästi rukoilevalla katseella, — elä anna minun vallita. Hallitse sinä tahi auta minua ainakin; tahdon niin mielelläni nimeäsi mainita, jotta he tietäisivät minun vain sinun vaimonasi puhuvan.

— Joka on minä, vastasi hän, — oma minuuteni.

— Niin, senhän minä tiedän, että minä olen sinä; ja sentähden ei kumpikaan meistä voi toistaan vastaan ylpeillä, kun on olemassa ainoastaan yksi. Enkä minä saa sanoa: 'Elä anna minun hallita', sillä se olisi samaa kun sanoisin: 'Sinä et saa hallita'. Minä kai tarkoitin Jumala antakoon minulle voimaa niin jalosti hallita kuin rakkautemme vaatii minulta'. Mutta niinkuin koivu on koivu ja tammi on tammi, niinkuin kesäinen tuulen henki panee ruohon liepehtimään, niin nainenkin on nainen ja hänen luontonsa omaista on iloita sanoessaan senlaisia sanoja miehelle, joka häntä rakastaa, kun hän minun tavallani rakastaa. Sydämensä kyllyydestä lausuu hän iloiten miehensä nimen, jota paitse hänellä ei ole ajatustakaan, ja joka on hänen elämänsä niin hyvin kuin veri ja suonten tykytys. Ilolla minä nimeäsi mainitsen, Gerald, niinkuin ilolla olen mainitseva — hän katseli kummallisella, suloisella hymyllä auringon kultaamia tasankoja — niinkuin olen mainitseva lapsemme nimeä — ja paneva pienen suunsa rintaani.

— Suloisin ystäväni! huudahti Osmonde vetäen hänet luokseen katsellakseen hänen säteileviin silmiinsä, — sydämeni rakastettu!

Hän käänsi katseensa auringon laskun kultapilvistä, joka siinä näkyi heijastuvan. Hän itse ja katseensakkin näytti tällä hetkellä ylimaailmalliselta. — Puolisonsa riensi hänen avattuun syliinsä, ja niin he seisoivat sydän sydäntä vasten.

— Niin rakkaani, sanoi hän, — niin rakkaani — oma Geraldini, ja minä olen rukoillut, että saisin lahjoittaa sinulle poikia, joista kasvaa kaltaisiasi miehiä. Mutta kun tyttäriä sinulle lahjoitan, niin rukoilen kaikesta sydämestäni että heistä tulisi oikeudentuntoisia ja voimakkaita ja jaloja ja että heidän elämänsä alkaisi toisin kuin minun.

* * * * *

Eräänä kevätaamuna kun käki kukkui metsässä ja kevät kaikkialle levitti kukoistustaan, soivat Camylotten linnan vanhan harmaan kellotapulin kellot iloisesti ja kovasti, ilmoittaen koko kylälle perillisen syntymistä linnassa. Lapset herkesivät leikkimästä ja miehet työstään vainioilla kuunnellakseen; kunnon juoruämmät jättivät pesusoikkonsa, pyyhkäsivät käsivartensa ja punaisia täyteläisiä kasvojaan kirkasti äidillinen hymy.

— No nyt se on onnellisesti ohi, sanoivat he toisilleen, — ja ilopäivä on koittanut herttuatar raukalle — vaikka Jumala tietää, että hän viimeiseen asti käyttäytyi kuin kuningatar, ikäänkuin olisi hän vielä vuosikauden voinut taakkaansa kantaa, eikä hän yhtään kalvennutkaan, niinkuin muut naiset. Jumala siunatkoon sekä äitiä että lasta.

— Ja se kuuluu olevan poika, sanoi muuan. — Hän lupasi meille, että saisimme tietää sen melkein yhtä pian kuin hän itsekkin, ja käski vanhan Rowen ensin soittaa kaikkia kelloja ja kerran läpätä välillä jos se oli poika, vain kahdesti jos se oli tyttö. Kuulitko, että se oli poika, ja hänen kaltaistaan oli keksiä senlainen tapa ilmoittaa meille asiasta.

Neljässä muussa kylässä soivat myöskin kellot yhtä iloisesti ja äänekkäästi ja naiset juttelivat ja siunasivat herttuatarta ja lasta, ja oluttynnyreitä avattiin ja härkiä paistettiin ja työ pysähtyi ja tanssi sujui rattoisasti nurmilla.

— Varmaan se lapsi on onnenlapsi, sanottiin kaikkialla, — sillä ei koskaan ole ketään naista niin rakastettu kuin hänen äitiään.

Komealla vuoteellaan makasi hänen ylhäisyytensä herttuatar, pieni poikansa rinnallaan ja kasvot kuin neitsy Marialla. Herttua asteli hiljaa edestakaisin, hän oli niin iloinen ettei voinut yhdessä kohden istua. Kun hän ensi kerran kävi sisällä, kohoutui vaimonsa istuilleen vuoteessa ja pani itse lapsen hänen syliinsä.

— Minä tahdon itse sen syliisi laskea, sanoi hän, — minähän olen sen sinulle lahjoittanut. Hän on iso ja vankka lapsi, mutta hän ei ole minulta voimia riistänyt.

Lapsi olikin jo ensi hetkestään iso ja vankka ja kaunis, niin että hoitajat ja lääkärit ihmetellen katselivat häntä. Hän oli suuren rakkauden hedelmä, kauniitten ruumiiden ja jalojen sielujen hedelmä.

Heikonnetussa, keväisessä päiväpaisteessa, kukkaintuoksun täyttämässä hiljaisuudessa uinaili herttuatar, käsivarrella pieni poikasensa, kun Anne hiipi sisään heitä katsomaan. Kaiken yötä oli hän maannut polvillaan rukouksissa, ja nyt hän taas polvistui. Hän suuteli pienokaisen pientä ruusunpunaista nyrkkiä ja äidin pitsiröyhelöistä yöpukua. Sen enempää hän ei uskaltanut heitä häiritä.

— Varmaan Jumala anteeksi antaa, kuiskasi hän, — Kristuksen tähden. Hän ei voi tuolle pienelle heikolle olennolle panna rangaistusta kannettavaksi.

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Anne äiti.

Eikä rangaistusta kuulunut. Pieni, heikko olento kasvoi kuin kukkanen, joka nupusta kehittyy kukaksi. Äitinsäkkin kukoisti samalla tavalla, hän hellästi hoiteli ja vaali häntä päivät päästään. Hänen kaltaisensa vaimous ja äitiys oli kuin luonnolle pystytettyjä kunniapatsaita.

— Kerran luulin olevani kirottu, sanoi hän miehelleen kerran heidän onnellisimpinä hetkinään; — mutta minulle on annettu rakkautta ja uusi elämä, sentähden tiedän, ettei se voi niin olla. Täytänkö koko olentosi, Gerald?

— Koko olentoni! huudahti hän, — suloinen, armas vaimoni!

— Enkö jätä yhtään halua ja velvollisuutta täyttämättä, sinua kohtaan rakkaani ja maailmaa ja inhimillistä kärsimystä kohtaan, jota voin auttaa? Rukoilen Kristusta palavalla nöyryydellä, etten sitä tekisi.

— Hän on kuullut rukouksesi, vastasi puolisonsa hellästi jumaloivalla katseella.

— Ja tämä puhdas sielu, joka on annettu minulle siitä korkeammasta maailmasta, jota emme tunne — siinä ei ole tahraa; — ja pieni, inhimillinen ruumis, jossa se on eloon herännyt — luuletko Kristuksen tahtovan auttaa minua sulkemaan ne molemmat kyllin korkeaan ja puhtaasen rakkauteen ja opettamaan inhimillistä ruumista olemaan sielulleen kunniaksi? En tahdo opettaa heille munkkilaista oman ruumiinsa ylenkatsetta; se on niin kaunis ja jalo kappale ja niin voimakas iloksi. Varmaan ei Hän, joka loi sen — omaksi kuvakseen — voi tahtoa että se itseään ja omia ihmeitään ylenkatsoisi, vaan että niitä kunnioitetaan ja niistä jalosti iloitaan, että tunnetaan niiden ijät ja vaihettelevaisuudet, eikä pidetä nuoruutta mielettömyytenä, miehuutta syntinä ja vanhuutta hiljaisesti edistyvänä valmistumisena? Rukoilen suurta sydäntä ja suurta viisautta ja vielä suurempaa voimaa voidakseni auttaa tätä kaunista ihmisolentoa kasvamaan ja rakastamaan ja elämään.

Nämä ominaisuudet olivat hänelle synnynnäisiä, ja lepäsivät salattuina hänessä kun hän pienenä lapsena makasi taistellen äiti vainajansa ruumiin alla. Kesyttömällä nuoruusajallaan olivat ne hitaasti kehittyneet, kun ne saivat niin huonoa ja sopimatonta ravintoa; mutta hän tarvitsi vain elämän aurinkoa, jotta ne kukoistaisivat ja hedelmää kantaisivat.

Hän ei antanut lapsilleen ainoastaan rakkautta — sillä hän synnytti vuosien kuluessa useita, kunnes hän oli neljän pojan ja kahden tyttären äiti, ja lapsensa olivat yhtä voimakkaita ja kauniita kuin hän itsekkin — vaan hän antoi niille myös ainaista ajatustaan ja osotti heidän inhimillisyydelleen senlaista kunnioitusta, että he oppivat itseään ja kaikkia inhimillistä kunnioittamaan. He rakastivat häntä yhtä intohimoisesti kuin isänsäkkin. He pitivät häntä jaloimpana olentona. Hänen ihanuutensa, rajaton rakkautensa ja totuudentuntonsa olivat heistä niin säteilevää katoomattomuutta kuin tähdet taivaalla.

— Miksi hän ei ole kuningatar? kysyi yksi nuoremmista pojista oltuaan Lontoossa ja nähtyään hovin. — Kuningatar ei ole niin kaunis ja komea kuin hän, ja hän voisi niin hyvin kansaa hallita. Hän tekee aina oikein eikä pelkää mitään.

Anne oli melkein aina hänen luonaan. Kauniissa turvapaikassaan Camylotten linnassa oli hän elänyt ulkonaisilta tapahtumilta häiritsemätöntä elämää. Lasten syntyminen tuotti hänelle suurta iloa.

— Ole hänen äitinsä, oli herttuatar sanonut kohottaessaan peitettä näyttääkseen hänelle käsivarrellaan lepäävää esikoistaan. — Sinut luotiin äidiksi, Anne.

— Olisihan minulle silloin lapsiakin annettu, vastasi Anne.

— Saat jakaa kanssani, sanoi herttuatar kohottaen häneen madonnamaiset kasvonsa. — Suutele minua, sisko — ja suutele häntä myöskin ja siunaa häntä. Elämäsi on ollut niin viatonta, että hänelle on hyväksi, jotta sinä häntä rakastat ja vaalit.

Oli kaunista nähdä sitä taitavuutta, jolla hän koetti saada Annen tuntemaan, että hän oli hänen äitiydestään osallinen. Hän jakoi hänen kanssaan hellimmät huolensa ja velvollisuutensa. Yhdessä he aamusilla pesivät ja pukivat lapsen. Se oli heille iso juhla, johon hoitajattaret ainoastaan apulaisina saivat ottaa osaa. Joka päivä he leikkivät ja nauroivat hänelle, suutelivat hänen pulskia pyöreitä jäseniään, ihmettelivät miten ne kasvoivat, ihailivat hänen pieniä ruusunkarvaisia jalkojaan ja hyväilivät häntä. Ja sitten he panivat hänen nukkumaan ja Anne istui vieressä kun äitinsä imetti häntä, kunnes pieni punainen suu hitaasti hellitti irti rinnasta.

Kun hän alkoi astua ja puhua, kantoi äitinsä hänet eräänä aamuna Annen torniin, jotta yhdessä tavallisuuden mukaan saisivat hänelle iloita. Oli kaunis näky kun hän voimakkaalla, pyöreällä käsivarrellaan kantoi suurta vankkaa poikaa, kuin olisi hän ollut kepeä ruusunen vain ja nähdä hänen nauraen ja leletellen riippuvan hänen kaulassaan, suuret, ruskeat silmät loistavina ihastuksesta.

— Hän on tullut tervehtimään sinua Anne, sanoi äitinsä. — Hän on pieni kohtelias kavaljeeri ja tietää meidän olevan kuuliaisia orjattariaan. Hän tuli sanomaan sen uuden sanan, jonka minä olen hänelle opettanut.

Hän laski hänet lattialle ja poika seisoi Annen polveen nojaten ja viaton, viehättävä hymy paljasti uudet helmihampaansa. Äitinsä polvistui hänen viereensä ja alkoi häntä hyväillen viekotella.

— Kuka tuo on? kysyi hän sormellaan osottaen Annea ja ihastuttavan levottoman näköisenä, että jos poika ei läksyään osaisikkaan. — Mikä hänen nimensä on? Äitin poika sanoo — — — ja hän kuiskutti hiljaa hänen korvaansa.

Lapsi katsoi Anneen hymyilevän viisastelevalla katseella ja sanoi lapsellisella tavallaan:

— Anne äi-äiti, ja ihastuksissaan taitavuudestaan alkoi hän tanssia pienillä jaloillaan ja kertoi sitä moneen kertaan.

Klorinda nosti hänet Annen polvelle.

— Kuuletko miksi hän sinua sanoo? sanoi hän. — Hänen pieni taipumaton kielensä ei vielä osaa sitä oikein sanoa, mutta hän sanoo sen niin hyvin kuin voi. Se on Anne äiti, sanoo hän, — se on Anne äiti.

Ja he syleilivät toisiaan ja poika oli heidän keskessään, ja hän syleili ja suuteli heitä yhtä aikaa kuin olisivat he olleet yksi olento.

Jokaista vastasyntynyttä lasta suudeltiin ja syleiltiin samalla tavalla, ja lapset syleilivät ja suutelivat heitä. Kaikki he kutsuivat tuota lempeää naimatonta naista "Anne äidiksi" ja rakastivat häntä, hän oli heidän leikkitoverinsa ja lapsellisella tavallaan he suojelivat häntä.

Jokainen tunti saattoi siis Annen elämään runsaampaa sisältöä. Hän oppi jumaloimaan, kun hän ennen oli vain rakastanut, sillä jumaloiminen täytti todella hänen sielunsa. Kun hän entisyyttä ajatteli luuli hän että epäilyksensä ja niiden syyt olivat vain unelmia olleet. Tämä — tämä oli todellisuutta — tämä elämä kauneudessa ja rakkaudessa, jaloissa töissä, hellissä ystävyyden osotuksissa ja lempeissä sanoissa. Tämä ihana nainen, joka puolisonsa sydämessä hallitsi, lahjoitti hänelle kaiken elämän ja rakkauden onnen, kuningattaren tavalla hallitsi hänen taloaan ja synnytti hänelle kauniita lapsia, joita hän kasvatti erinomaisella hellyydellä ja viisaudella.

Mutta Annen omat elinvoimat eivät koskaan olleet suuret, hän oli tullut äitiinsä, joka nuorena kuoli elämän julman taakan musertamana, ja hänellekkin se oli ollut vaikea ja hirmuinen. Hän ei ollut saanut lujaa tahtoa, jolla olisi kyennyt kohtaloaan vastaan taistelemaan, ei taitoa vaikeiden ongelmain ratkaisemiseen eikä voimaa niitä mielestään karkoittamaan. Kun Osmonden herttuatar vuosi vuodelta näytti tulevan kauniimmaksi ja pulskemmaksi, niin hänen sisarensa heikko vartalo yhä heikkeni ja näytti kutistuvan ja vanhenevan. Hänen kasvoihinsa tuli kummallinen väsyneen lempeyden ilme, ja ystävällisiin raukeisin silmiin tuli melkein pyhimyksen kaltainen katse. Paljon hän rukoili ja teki hyvää sekä pääkaupungissa että maalla. Hän luki hartauskirjojaan ja kävi kirkossa, jossa hän hartaasti kuunteli pitkiä, ikäviä saarnoja, joita hän hurskaalla ihailulla ajatteli, kun muunlainen ajatustapa olisi ollut hänestä jumalattomuutta. Yösydännäkin nousi hän rukoilemaan. Hän oli nöyrä sielu, joka pelkäsi ja vapisi Jumalaansa.

— Kun joskus öisin havahdun, sanoi solakka, kaunis Daphne tyttö kerran äidilleen, — niin näen Anne äitin polvistuneena rukoilevan vuoteeni ääressä. Niin hän usein tekee meidän jokaisen luona.

— Se tulee siitä kun hän on niin jumalaapelkääväinen ja rakastaa meitä niin paljon, sanoi John poika jalolla säädyllisyydellä. Osmonden suvussa ei ollut ennen niin kaunista ja pulskaa perillistä ollut. Hän oli kaikkia ikäisiään pitempi ja ryhtinsä oli nuorekkaan voimakas ja sulava.

Pääkaupungissa ja hovissa juteltiin näiden lasten erinomaisesta kauneudesta ja kehittymisestä, niinkuin äidistäänkin ennen oli puhuttu.

— Olla senlaisen naisen puoliso ja senlaisten lasten isä on onni, jota jokainen mies tahtoisi Jumalalta pyytää, sanottiin. — Heidän rakkautensa ei ole vuosien kuluessa laimennut ja lapset ovat sen kukkasia.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Jeoffrey herran viimeiset hetket.

Tähän aikaan kuoli Jeoffrey herra ja hänen loppunsa oli senlainen, kuin hänelle useasti oli ennustettu. Löytyi yksi ainoa, joka hänen viimeisellä hetkellään voi hänelle lohdutusta antaa, se oli se tytär, jonka nuoruuden hän niin huolettomalla kevytmielisyydellä oli ohjannut turmion partaalle.

Kreivitär Dunstanwoldena oli hän häntä ihmetellyt, vaan Osmonden herttuattarena hän herätti hänessä pelon sekaista kunnioitusta. Hän ei koskaan voinut taivuttaa häntä tulemaan luokseen Lontoosen tahi tiloilleen. — Siellä on minulle aivan liiaksi suuremmoista, teidän ylhäisyytenne, oli hänellä tapana sanoa; — minä kun olen vain maalaisherra, ja olen metsästellyt ja juonut ja elellyt niin hurjasti, ettei minusta ole pääkaupungin keikarien joukkoon. Minun täytyy päivällispöydässä juoda itseni juovuksiin, ja humalaisena minusta ei ole herttuattaren pöydän kaunistukseksi. Mutta minkälainen nainen sinusta on sukeutunut! sanoi hän sitten, tuijottaen häneen ja päätään pudistaen. — Minun täytyy ihmetellä joka kerta sinut nähdessäni, kun muistan entisiä aikoja ja ettet kumminkaan kompastunut etkä erehtynyt. Eräänä päivänä sanoi hän: — Tultuasi Dunstanwolden kanssa naimisiin kuulin John Oxonista oikein kauniin jutun — että hän ystäviensä kanssa kaupungissa oli pannut vedon — hän kun aina oli senlainen saakelin lavertelija — että sinä tulisit hänen omakseen, vaikka olitkin niin suurellinen. Ja kun hänen toverinsa tiesivät minkälainen valehtelija hän oli, niin he sanoivat, että ellei hän palatessaan heille näyttäisi sysimustaa, kuuden jalan pituista hiuskiharaa, niin hän oli vetonsa menettänyt, sillä mitään muuta todistusta he eivät uskoisi. Ja kun hän palasi ja sanoi, että hänellä oli ollut senlainen kihara, mutta oli humalapäissään piilottanut sen, eikä sitten sitä voinut löytää, niin he kovasti ivasivat häntä ja ilvehtivät niin hänen kanssaan, jotta miekkoja miteltiin ja verta vuoti. Mutta vaikka hän oli kaunis ja saatanan viekas veijari, niin olit hänelle liian viisas. Ellet olisi ollut niin teräväpäinen ja lujatahtoinen, niin et nyt, Klo, olisi Englannin ylhäisin herttuatar ja sen kauniin nainen.

— Ei, vastasi hän — — siihen aikaan — — mutta elkäämme siitä puhuko! Minä tahtoisin sen muiston kokonaan haihduttaa!

Ajan pitkään kun juomingeissa ja irstaisuudessa kulutetut vuodet alkoivat vaikuttaa suureen, voimakkaaseen ruumiisen, joka muutoin olisi kestänyt seitsemänkymmentä vuotta ja enempikin, joi Jeoffrey herra yhä enemmän ja eleli yhä hurjemmin, sillä hänen raa'at huvituksensa alkoivat kadottaa ilostuttavan voimansa ja toisinaan hän kovasti aikojaan ikävystyi.

— Viina ei enää ole niin väkevää kuin ennen aikaan, mörisi hän, — alkaa olla puute senlaisesta, joka todella huvittaisi. Hyvä Jumala, kun kolmisenkymmentä vuotta takaperin oli hauskat päivät ja yöt!

Ponnistellessaan elvyttääkseen noita entisiä päiviä ja öitä, vajosi hän yhä syvemmälle irstaisuuteen; ja eräänä iltana, kun hän väsyttävän metsästyksen perästä istui päivällispöydässä vanhojen toveriensa kera, kuuristui hän äkkiä tuijottamaan eräässä pimeässä nurkassa seisovaa tyhjää tuolia. Kasvonsa lensivät tulipunaiseksi, hän voihki ja äänensä korisi.

— Mitä se on, Jeoff! huusi vanha Eldershave, puuttuen häntä vapisevalla kädellä olkapäähän. — Mitä se mies tuijottaa kuin mieletön?

— Jack, huusi Jeoffrey herra, jonka silmät näyttivät olevan kuopistaan putoamaisillaan. — Jack! Mitä sinä sanot? Minä en voi kuulla.

Seuraavassa silmänräpäyksessä ponnahti hän pystyyn huutaen ja viuhtoen käsillään, kuin puolustellen jotakin vastaan.

— Mene tiehesi! ulvoi hän. — Sinähän olet vehreän homeen vallassa.
Missä olet ollut, kun noin homehduit? Mene tiehesi. Missä olet ollut?

Toverinsa syöksivät seisalleen kalpenevin kasvoin tuijottaen häneen. Hän kiljui rajusti ja oudosti, repi tukkaansa, vaipui alas tuolilleen ja tuijotti kauhistuneena eteensä tahi heittäytyi kasvoilleen pöydälle ja nosti äkkiä päänsä jälleen ylös, ikäänkuin hän ei kauhistuksessaan voisi olla nurkkaan katsomatta. Häntä oli mahdoton rauhoittaa. Hän ulvoi ja otteli niiden kanssa, jotka koettivat pidellä häntä. Hän vannoi Jack Oxonin seisovan nurkassa — Jack Oxonin, joka nyt hitaasti hiipi lähemmä häntä, kasvot ja hienot vaatteet aivan homeiset, ja hän viuhtoi rajusti käsillään ilmassa ja kaatui vihdoin lattialle, ja vaahto kiehui suusta.

Vaivoin saivat he hänet huoneesensa kannetuksi, ja kaikkien läsnäolijain yhdistyneet voimat tarvittiin estämään häntä itseään lopettamasta. Päivän koittaessa seisoivat toverinsa hänen vuoteensa ääressä vaatteet repaleiksi revittyinä, kasvot hien vallassa ja silmät ammottaen selällään kauhusta. Tohtori, jota oli lähetty hakemaan, mutta joka ei pitänyt kiirettä tulollaan, pudisti vain päätään ja virnisti suutaan hänet nähdessään.

— Hän on kuollut mies, sanoi hän; — ihmettelen vain ettei se jo ennen ole tapahtunut. Väkijuomat ja irstaisuudet ovat hänen turmelleet ja sitä paitsi on hän jo vanhan puoleinen. Viettämänsä elämä surmaa hänet. Ei ollut toivomistakaan, että toverinsa jättäisivät kotinsa ja huvituksensa enemmäksi aikaa kuin yhdeksi yöksi häntä hoidellakseen. Hän ei juuri ollut huvittava näky heille.

— Saakelia, sanoi herra Chris Crowell, — nähdä hänen viuhtovan käsillään ja huutavan ja vaahtoa pureksivan on kylliksi saamaan miehen loppuijäkseen raittiina elämään, ja hän kohotti väristen olkapäitään.

— Huh! sanoi hän, — suokoon Jumala minulle paremman lopun. Hän vääntelee kuin helvetin tulessa.

— Maan päällä löytyy vain yksi ainoa ihminen, joka voi häntä jollakin tavalla auttaa, sanoi Eldershawe. — Ja se on kaunis Klo, josta nyt on tullut herttuatar, mutta siitä huolimatta hän kyllä tulee häntä hoitelemaan, sen minä vannon. Jo nuorena, kesyttömänä tytön huitukkana hän osotti voivansa omata järkähtämätöntä ja pelotonta ystävyyttä.

Neuvoteltuaan lähettivät he sanan hänelle, ja vähän ajaa kuluttua pysähtyivätkin hänen vaununsa portaiden eteen. Siihen aikaan oli koko talo kauhistuksen vallassa ja toivottomassa sekasorrossa. Naiset hiipivät vavisten talon etäisimpiin sopukoihin, ja ne miehet, jotka vain pääsivät, olivat lähteneet pelloille ja koiratarhaan työhön, heillä kun ei ollut kyllin rohkeutta jäädä hullun isäntänsä ulvontaa ja kiljumista kuulemaan.

Heti tultuaan meni herttuatar huoneesensa kammarineitsyensä seuraamana, ja tuli sieltä ulos puettuna lujaan, siniseen pellavapukuun, tukka huolellisesti sidottuna; valkoisista käsistään oli hän ottanut kaikki muut koristukset paitsi leveän vihkisormuksensa. Tämä yksinkertainen puku laski hänen komean ryhtinsä ja voimansa vielä paremmin näkyviin, ja ne palvelijat, jotka näkivät hänet ohitsekulkiessaan, tunsivat pelon sekaista kunnioitusta.

Hän ei tarvinnut opasta, hän seurasi vain noita kamalia ääniä, kunnes hän tuli lukitulle ovelle, jonka takaa ne kuuluivat. Mahdottoman suuressa, järjestämättömässä sängyssä makasi Jeoffrey herra, jäntevä, karvainen ruumiinsa oli melkein alaston, hän käänteli ja viskautui ja koetti kynsillään raastaa ruumistaan. Kahdella tallirengilllä oli täysi työ pidellä häntä.

Herttuatar meni vuoteen ääreen ja laski valkoisen voimakkaan kätensä vavahtelevalle olkapäälle.

— Isä, sanoi hän niin selvällä, lujalla ja käskevällä äänellä, että sen, noiden molempien miesten puheen mukaan, olisi luullut kuolleenkin korvaan tunkevan. — Isä, se on Klo!

Jeoffrey herra väänti päätään ja tuijotti häneen vyöryvin silmin ja suu vaahdossa.

— Kuka sanoo, että se on Klo? kiljui hän. — Se on valhe! Hän oli aina pahempi piru kuin kaikki muut, vaikka hän oli vain kaunis tytönhetukka. Jackkaan ei häntä voittanut. Hän vain löi häntä ja löisi häntä vieläkin. Se on valhe!

Koko tämän päivän ja yön esti herttuattaren luja, valkoinen käsi häntä päätään halkaisemasta. Noiden molempain miesten voimat eivät riittäneet, ja he huomasivat että hänen verestävät silmänsä silloin tällöin pahimpien hurjuuden kohtausten aikana vilkuivat ylitseen kumartuviin kauniisiin kasvoihin. "Klo" nimi oli hänen aivoissaan herättänyt heikon kaiun.

Hän lähetti tallirengit lepäämään ja kutsui toisia heidän sijaansa; mutta itse hän ei tahtonut jättää sijaansa vuoteen ääressä. Hänen voimaansa ja rohkeuttaan ei mikään voinut lannistaa. Hän oli siellä kun tohtori tuli takaisin ja tämän vastahakoinen, yrmeä käytös muuttui kohta, nähdessään herttuattaren, jolla ruumiinmukaisessa pellavapuvussaan oli sellainen ryhti.

— Teidän ei olisi pitänyt jättää häntä, sanoi hän leppymättömästi, — vaikka kyllä itsekkin näen, ettei tässä suuresti voi auttaa. Luulitteko hänen ylhäisyytensä ja minun suvaitsevan että hän saisi tänne yksin kuolla, ellemme me olisi voineet tänne tulla?

Nuo sanat "hänen ylhäisyyteensä ja minun" asettivat asian aivan toiseen valoon ja mitä lääkäritaito voi aikaan saada, se tehtiin. Mutta lääkäri oli huolestunut herttuattaresta, joka ei suonut itselleen ensinkään lepoa. Hänen jalo puolisonsa vihastuisi oikeudella, jos hänen anettaisiin mainiota terveyttään vahingoittaa.

— Hänen ylhäisyytensä tiesi miksi tänne tulin, ja miten minun tulisi tehtäväni tehdä, vastasi herttuatar taipumattomasta — Elleivät valtioasiat olisi häntä estäneet, olisi hän täällä rinnallani.

Hän oli paikallaan toisenkin yön, joka oli pahempi ensimäistä — puuskat kun muuttuivat yhä rajummaksi, sillä Jack seisoi vain parin kyynärän päässä hänestä ojentaen vehreän, homeisen kätensä, josta luut näkyivät lihan läpi, ja nauroi kamalasti.

Toistaan huikeampia huutoja kuului ja hän nosti ruumiinsa luokiksi, joka oli pään ja jalkojen varassa, kunnes hän hervotonna ja väristen vaipui vuoteelleen. Silloin herttuatar viittasi apulaisia menemään pois. Hän istui vuoteen laidalla aivan lähellä isäänsä, molemmat lujat kätensä hänen olkapäillään ja kumartuen katsomaan häntä raivostuneisin kasvoihin, ikäänkuin tahtoisi hän ihmeellisellä tahtonsa voimalla läpitunkea koko hänen olentonsa.

— Isä, sanoi hän — katso minuun. Sinä voit, jos tahdot. Katso minuun. Silloin näet että se on Klo, — ja hän auttaa sinua.

Hänen katseensa tunki isän katseeseen, ja vaikka tämän katse ensin pyrki siitä irtaantumaan, niin hänen luja päättäväisyytensä esti sen ja vihdoin hän kiinnitti sen tyttärensä kasvoihin. Hän vetäisi syvästi ja melkein nyyhkyttäen henkeään ja makasi rauhassa häneen tuijottaen.

— Niin, sanoi hän, — se on Klo! Se on Klo! Otsasta vuoti hiki ja silmistä kyyneleet ja hän voivotteli kuin lapsi:

— Klo, Klo, minä olen helvetissä!

Herttuatar laski kätensä hänen rinnalleen, halliten häntä silmillään ja tahtonsa voimalla.

— Ei, sanoi hän, — sinä olet maan päällä ja omassa sängyssäsi ja minä olen luonasi, enkä jätä sinua.

Hän viittasi uudestaan miehille, jotka ihmetellen tuijottivat häneen ja näyttivät ilmassakin hänen ympärillään tuntevan sitä lumousvoimaa, joka oli hulluuden karkottanut.

— Se ei ollut pelkkä inhimillinen nainen, joka siinä istui, sanoivat he jäljestä päin tovereilleen tallissa. — Se oli jotakin enempää. Jos paha olento olisi senlaisen tahdon omistanut, niin hiukset olisivat pystyyn nousseet sitä nähdessä.

— Menkää nyt, sanoi hän, ja lähettäkää palvelustytöt huonetta siistimään.

Armeliaisuutta harjoittaessaan oli hän usein nähnyt viinahulluutta ja kuolemaa tietääkseen isän voimain loppuneen ja kuoleman lähestyvän. Hänen huoneensa ja vuoteensa järjestettiin, kaikki hänen ympärillään siistittiin ja hänelle itselleen pantiin puhtaat liinavaatteet. Kohta hänen silmänsä alkoivat kuoppiinsa painua ja iho muuttui tuhkanharmajaksi, mutta yhä hän vain tuijotti tyttärensä kasvoihin.

— Klo, sanoi hän vihdoin, — jää luokseni! Klo, elä jätä minua!

— En minä sinua jätä, vastasi hän. Hän nosti tuolin aivan hänen vuoteensa ääreen ja puuttui hänen käteensä. Luisevana ja suuret suonet paisuneina lepäsi se hänen hienojen sormiensa päällä, ja hän silitteli sitä toisella kädellään. Jeoffrey herra hengitti raukeasti ja kiireesti ja silmiin tuli tuskallinen ilme.

— Mitä se on Klo? Mitä se on? kysyi hän.

— Se on heikkoutta, sinä nukut kohta, vastasi hän rauhoittavasti.

— Niin, sanoi hän taas melkein nyyhkyttäen. — Se on ohitse nyt.

Hänen suuri vartalonsa oli kuin kutistunut, se näytti hupenevan makuuvaatteisiin.

— Mikä vuodenpäivä nyt on? hän kysyi.

— Kymmenes päivä elokuuta, sai hän vastaukseksi.

— Tänä päivänä, kuusikymmentäyhdeksän vuotta sitten, minä synnyin, ja nyt se loppuu.

— Ei, sanoi herttuatar, — ei — — Jumalan avulla — — —

— Kyllä se loppuu, sanoi hän taas. Jospa sentään olisi kuusikymmentäyhdeksän vuotta jäljellä vielä. Semmoinen mies kun minä kahdenkymmenen vanhana olin! Klo, minä en tahdo kuolla! Minä tahdon elää — — elää — — elää ja olla nuori, voimakkailla jänteillä ja raittiilla verellä. Kuusikymmentä yhdeksän vuotta — — ja ne ovat kulutetut!

Hän puristi tyttärensä kättä ja katsoi häneen peljästyneen näköisenä. Kaiken ikänsä oli hän ollut vain iso, voimakas miehenkoljo ja hän oli nytkin vielä se sama, vaikka voimansa nyt oli kulunut ja hän seisoi kuoleman portilla. Hän ei koskaan ollut ajatellut muita kuin itseään — hän ei ollut koskaan rakastanut toista olentoa paitsi itseään — ja nyt makasi hän viimeisillään, toivoen takaisin synnissä kulutetuita vuosia.

— Niitä ei kukaan voi minulle takaisin antaa, sanoi hän, — et sinäkään, Klo, joka olet niin väkevä. Ei kukaan — ei kukaan! Osaatko rukoilla Klo? kysyi hän käheällä äänellä.

— En pappein tavalla, sanoi hän. — Minä en usko senlaiseen
Jumalaan, joka ainoastaan kiitosta vaatii.

— Mihin sinä sitten uskot?

— Yhteen, joka tahtoo oikeutta harjoittaa ja vaatii, että sitä harjoitetaan kaikkia luotujaan kohtaan ja että kaikki hänen kuvakseen luodut sitä harjoittavat — — niin ja laupeutta myöskin — — mutta aina ja ennen kaikkia oikeutta, sillä oikeus on korkein laupeus.

Kuka tuntee ihmissielun salaisuudet — — kuka ihmisjärjen erhetykset? Yksin vanhurskas Jumala. Tässä miehessä, jonka sieluelämä tuskin oli enemmän kehittynyt kuin eläimen, panivat tyttärensä selvästi lausutut sanat nähtävästi kauan tukehdutetun ja unhotetun tunteen väräjämään.

— Klo, Klo! huusi hän kauhistuksessaan lujemmin puuttuen häneen, — mitä sinä tarkoitat? Näiden kuudenkymmenen ja yhdeksän vuoden kuluessa en kertaakaan — — hän vieritti tuskallisesti päätään edestakaisin tyynyllä.

Näiden kuudenkymmenen ja yhdeksän vuoden kuluessa hän ei ollut oikeutta tehnyt yhdellekkään miehelle eikä laupeutta ainoallekkaan naiselle, hän kun ei koskaan ajatellut mitään muuta kuin Jeoffrey Wildairsiä; ja tämä totuus koitti nyt hämärästi hänen jo aikoja sitten tylsistyneessä aivossaan.

— Alas polvillesi, Klo! ohki hän — alas polvillesi!

Kuolevien kasvojensa ilme oli niin kauhistava, että hän heti heittäytyi polvilleen ja puristi hänen vapisevia käsiään omissaan rintaansa vasten.

— Sinä, joka loit hänet senlaiseksi kuin hän maailmaasi syntyi, sanoi hän, — ota sinä vastaan se, jolle elämän — ja kuoleman annoit. Osota hänelle tällä hetkellä, jonka sinä myöskin olet luonut, ettet sinä ole kostoa vaativa ihminen, vaan se oikeus, joka on Jumala.

— Silloin — silloin — ohki hän — — hän minut kadotukseen tuomitsee!

Hän on sinut punnitseva, sanoi hän; — ja minkä Hänen oma kätensä on luonut, on hän erottava siitä, mikä oli omaa tietoista syntiäsi — — ja varmaan hän on sinua neuvova miten sen voit sovittaa.

— Klo, huusi hän taas — — äitisi — hän oli vain lapsi ja kuoli yksinäisenä ja hyljättynä — — minä en tehnyt oikeutta hänelle! — Daphne! Daphne! Ja koko ruumiinsa värisi peitteen alla ja kasvonsa menivät yhä harmaammaksi.

— Hän rakasti sinua kerran, sanoi Klorinda. — Hän oli lempeä ja hyvä eikä suinkaan unhottanut. Hän on sinulle laupeutta osottava.

— Hän sai maata yksin siellä, mutisi hän, — yksin ja kuolla. Daphne, tyttöseni — — äänensä menehtyi epäselvään korinaan ja hän makasi tuijottaen ja läähättäen.

Herttuatar istui hänen vieressään ja piteli hänen kättään. Hän ei liikahtanut vaikka isänsä näytti nukahtavan. Parin tunnin kuluttua liikahti sairas. Hän käänsi hitaasti päätään tyynyllä kunnes katseensa lepäsi vuoteen vieressä istuvassa tyttäressään. Tuntui kuin olisi hän herännyt häntä katsellakseen.

— Klo! huudahti hän, ja vaikka äänensä oli vain kuiskaus, tuntui siinä sekä ihmettelyä että raju kysymys — Klo!

Mutta hän ei liikahtanut, hänen isot silmänsä kohtasivat häntä lujalla katseella; ja heidän näin toisiaan katsellessa, oikasihe hänen ruumiinsa ja silmäluomensa ummistuivat — hän oli kuollut.

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Annen kuolema.

Kymmenen onnellisen vuoden kuluttua kuoli Anne. Hän ei potenut kovaa tautia, tuntui kuin olisi hänen elinvoimansa näiden onnellisten vuosien kuluessa vähitellen murtunut. Hän kalpeni ja laihtui, hänen lempeät silmänsä näyttivät suuremmilta ja niiden katse muuttui yhä rukoilevammaksi. Eräänä kesäpäivänä heidän Camylottessa oleskellessaan tuli Anne kukkatarhasta kädet ruusuja täynnä ja istuutuessaan sisarensa viereen hänen arkihuoneessaan, meni hän tainnoksiin ja ruusut putosivat hänen käsistään helmaan ja lattialle.

Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa katsoi hän oudosti Klorindaan, kuin olisi sielunsa palannut takaisin jostakin etäisestä paikasta.

— Anna kantaa minut vuoteelleni, sisko, sanoi hän. — Tahtoisin maata rauhassa. Minä en enää nouse.

Kasvoissaan oli niin outo, yliluonnollinen ilme, että herttuattaren sydän seisattui, sillä sisällinen ääni sanoi hänelle, että loppu oli tulossa.

He kantoivat hänet torniinsa ja laskivat hänen vuoteelleen. Silloin vilahti hänen katseensa ympäri huonetta ja kiintyi sitten sisareen.

— Tämä on valoisa, rauhallinen huone, sanoi hän. — Ja ne rukoukset, jotka täällä olen rukoillut, ovat tulleet kuulluiksi. Olen nähnyt äitini tänään ja hän sanoi sen minulle.

— Anne, Anne! huusi herttuatar, kumartuen hänen ylitsensä ja pelästyneenä katsoen häntä kasvoihin; sillä vaikka sanansa kuuluivat kuin houreelta niin katse oli kirkas ja selvä. Ja kumminkin — — Anne! Anne! Sinä hourailet, rakkaani, huusi herttuatar.

Anne hymyili oudosti ja herttaisesti. — Kenties, sanoi hän. — En oikein tiedä, mutta minä olen hyvin onnellinen. Hän sanoi elämäni nyt loppuvan, ja etten ole mitään vääryyttä tehnyt. Hänellä oli kauniit, nuorekkaat kasvot, ja silmäpari, jotka näyttivät aina taivaan tähtiä katselleen. Hän sanoi etten ole mitään vääryyttä tehnyt.

Herttuatar laski kasvonsa hänen tyynylleen kirkkaitten kyynelten vuotaessa silmistään.

— Vääryyttä! sanoi hän. — Armain sisko! Sinä todellinen kristitty, jos senlaista milloinkaan on ollut olemassa. Sinä olit niin heikko ja minä niin väkevä, ja kumminkin tuntuu entisaikoja ajatellessani, kuin olisin yksinkertaisuudestasi oppinut kaiken sen hyvän, joka tekee minut kelvolliseksi vaimoksi ja äidiksi.

Tornin ikkunasta ja sitä kiertelevän muratin läpi näkyi kesäisen taivaan kirkas sini ja kepeät valkoiset pilvenhattarat. Annen katse viipyi siinä hellyydellä, kunnes hän taas puhui.

— Kohta olen poissa, sanoi hän. — Kaikki tämä on kohta takanani. Ja minä tahtoisin sanoa sinulle, että rukoukseni on kuultu — ja luulen että sinunkin rukouksesi kuullaan.

Herttuatar itse vain tiesi mikä hänet pakotti polvistumaan. Se kai oli noiden häneen kääntyneiden kuolevien, kirkastettujen kasvojen ilme.

— Anne! Anne! huudahti hän. — Anne siskoni! Anne lasteni äiti! Sinä olet sen tietänyt — sinä olet sen tietänyt kaikki nämä vuodet ja olet sen salassa pitänyt.

Kuninkaallinen pää vaipui alas ja kasvot piilottuivat peitteen poimuihin.

— Niin, sisko, sanoi Anne, kuin palaten takaisin maan päälle, — ja aivan ensi alusta. Löysin päiväkellon vierestä kirjeen — — arvasin kaikki — — mutta minä rakastin sinua — — enkä voinut muuta tehdä kuin suojella sinua. Monta päivää vahdin ruusutarhassa — monta päivää — ja yötä — Jumala minulle anteeksi antakoon — ja yötä. Kun tiesin kirjeen sinne piilotetuksi, oleilin siinä lähitienoilta, minä kun tiesin että läsnäoloni karkottaisi muut. Ja kun sinä lähestyit — tahi hän — hiivin piiloon ja odotin ruusupensaston takana — jotta askeleita kuullessani voisin varottavan merkin antaa. Minä olin vahtisotamiehesi, sisko, ja vahtiessani oli tapanani polvistua rukoilemaan.

— Vahtisotamieheni! puhkesi Klorinda sanomaan. — Ja vaikka tiesit kaikki, valvoit minua kuitenkin yöt ja päivät ja pyysit Jumalaa armahtamaan mielettömyyttäni ja rajatonta ylimielisyyttäni! Ja hän katsoi häneen ihmetellen ja nöyrästi, kuumain kyynelten valuessa pitkin kasvoja.

— Pyysin Jumalan armahtamista parhaastaan oman itseni takia, sisko, sanoi hän. — Kauan olin itsekkin siitä tietämätön — olenhan niin oppimaton — mutta oi! minähän myöskin rakastin häntä! — Minä myöskin rakastin häntä! Toista miestä en ole elämässäni koskaan rakastanut. Hän ei ansainnut kenenkään naisen rakkautta — ja minä olin liian alhainen, että hän silmäystäkään minuun heittäisi; mutta minä olin nainen ja Jumala on meidät senlaisiksi luonut.

Klorinda puuttui lujasti hänen kylmään käteensä.

— Suuri Jumala, huudahti hän, — sinä rakastit häntä!

Anne liikahti tyynyllään ja läheni häntä voimattomasti ja hitaasti, kunnes valkoiset huulensa olivat aivan sisaren korvan juurella.

— Sinä yönä, läähätti hän, — sinä yönä kun kannoit häntä — sylissäsi —

Silloin toinen kauhistuen vavahti ja nosti päätään tuijottaen häneen kivettyneillä kasvoilla.

— Mitä! Mitä sanot! kiljasi hän.

— Pimeitä portaita alas, jatkoi läähättävä ääni, — etäisimpään kellariin — — silloin olin vahdissa taas.

— Olitko vahdissa — sinäkö? änkytti herttuatar.

— Palvelijain huoneisin vievällä portaalla — — jotta voisin estää heitä — jos he kuulisivat jotakin ääntä ja aukaseisivat oven — — että voisin heitä käännyttää ja sanoa — että se olin minä.

Herttuatar kumartui häntä lähemmä silmät selällään ja kädet suonenvedontapaisesti peitettä puristaen.

— Anne, Anne, huusi hän, — sinä tiesit mitä kamalaa esinettä — tahdoin salata! Senkin sinä tiesit! Sinä tiesit hänen siellä olevan!

Anne makasi tyynyillään ja katseli muratin kiertelemistä torninsa ikkunasta, sinitaivasta ja liiteleviä pilviä. Joukko valkeita kyyhkysiä lenteli ikkunan edessä ja yksi istuutui leveälle ikkunanlaudalle kuhertamaan. Kaikkialla oli lämpöä ja kesän suloista lemua. Hänen ja puhtaan sinitaivaan välillä ei näyttänyt mitään olevan, eikä mitään maallista ollut lähellä paitsi kyyhkysten kuhertava ääni ja alhaalla olevasta kukkastarhasta kajahteleva lasten nauru.

— Olen haudan partaalla, sanoi hän, — haudan partaalla, sisko, ja minusta tuntuu, että sieluni on liian lähellä Jumalan puhdasta oikeutta ihmisten tavalla pelätäkseni ja maailman tavalla tuomitakseni. Hän sanoi ett'en mitään pahaa tehnyt. Niin, minä tiesin sen.

— Ja siitä syystä, että sen tiesit, huudahti sisar, — tulit luokseni sinä iltana!

— Seisoakseni sen vieressä, jota salattiin ja voidakseni pitää muita poissa. Kun olen senlainen heikko, arka olento — —

— Heikko! Heikko! huusi herttuatar vielä kuumempien kyynelten vuotaessa, — niin, minä olen uskaltanut sinua sanoa heikoksi, sinua, jolla on rohkean jalopeuran sydän. Oi armas Anne — heikko!

— Se oli rakkautta, kuiskasi Anne. — Rakkautesi oli voimakas ja niin oli minunkin. Tuo toinen rakkaus ei ollut minua varten. Minä tiesin että elämäni pitkä ikä kuluisi sitä paitsi — oi, naisen ikä kun on niin pitkä ellei rakkaus tule. Mutta sinä olit itse rakkaus, ja minä jumaloin sinua ja sitä, ja sanoin itsekseni — polvillani pyytäen anteeksi antamusta — että sinä saisit rakkautta tuntea ellen minä saisikkaan. Ja kun olin senlainen epätäydellinen olento raukka, niin mitäpä se teki jos annoinkin sieluni sinun edestäsi — ja onhan rakkaus niin suurta ja jaloa ja se hallitsee maailmaa. Katsoppas, sisko, kyyhkysiä, katso miten ne tuolla ulkona lentelevät sinitaivasta kohti — ja hän sanoi etten tehnyt väärin.

Hänen kätensä oli kyynelistä kostea kun sisarensa polvistuen oli sitä suudellut.

— Sinä tiesit sen, sisko kultani, sinä tiesit sen! nyyhkytti hän.

— Niin, minä tiesin sen kaikki, sanoi Anne, — kuinka hän sinua kiusasi ja saattoi mielettömäksi. Ja kun hän tuona muistettavana päivänä tunkeutui kanssasi paneilisalonkiin, niin tiesin hänen tulleen kuolettavaa iskua antamaan. Tuskan valtaamana odotin huoneessani päätöstä ja kun sitä ei kuulunut, hiivin alas, rukoilin että jollakin tavoin voisin teidät erottaa — ja niin menin huoneesen!

— Ja siellä — mitä siellä näit? kysyi herttuatar vavisten. — Kai sinä jotakin näit, sillä ethän muutoin olisi tiennyt.

— Niin, vastasi Anne, — minä näin ja kuulin! ja rintansa kohosi vaikeasti.

— Kuulit! huudahti Klorinda. — Laupias Jumala!

— Huone oli tyhjä ja minä seisoin siinä yksin. Oli niin hiljaista, että aloin pelätä — hiljaisuus oli niin haudantapaista. Ja sitten kuului ääni — pitkä ohkiva hengenveto — yksi ainoa vain — ja sitten —

Kamala muisto valloitti hänet niin, jotta vilun väreet puistivat hänen ruumistaan.

— Sitten kuulin jotakin putoavan, ja sohvan poimeiden alta näin — kuolleen käden solahtavan lattialle, johon se jäi makaamaan sisäpuoli ylöspäin kääntyneenä.

He kiersivät käsivartensa toistensa ympäri ja vaappuivat sillä tavalla edes takaisin.

— Mitä sitten teit? kysyi herttuatar rajulla kuiskauksella.

— Rukoilin Jumalaa järkeäni varjelemaan — polvistuin — ja katsoin sohvan alle. Työnsin kuolleen käden takaisin ja sanoin ääneensä itselleni: 'Et saa pyörtyä, et saa pyörtyä, et saa pyörtyä — Jumala auttakoon minua! Jumala auttakoon!' — Ja minä näin! — — veripunaisen uurteen — nurinkääntyneet silmät — vaaleat kiemurtelevat kiharat; tunsin voimaini herpovan ja vaivuin lattialle, jossa tuokion aikaa makasin — — sillä minä tiesin tuon ohkimisen olleen hänen viimeisen hengenvetonsa ja että käsi putosi lattialle omasta painostaan.

— Oi Jumala! Oi Jumala! Oi Jumala! kertoi Klorinda yhä uudelleen.

— Kuinka se tapahtui — kuinka se tapahtui? kysyi Anne vavahtaen ja painautuen sisareen. — Minä olen kovasti kärsinyt, heikko kun olen — ja minä olen rukoillut ja anonut! Jumala on oleva armollinen — — mutta minut se on musertanut kuoliaaksi, tuo tieto, ja ennenkuin kuolen pyydän sinun kertomaan minulle kaikki, jotta Jumalan istuimen edessä voisin totuutta puhua.

— Oi Jumala! Oi Jumala! Oi Jumala! oihki Klorinda ja katsoi sisareen kalmankalpeana ja silmät rajusti ammollaan kuin ahdistetulla metsänotuksella.

— Odota, odota! huusi hän äkillisellä kauhistuksella, sillä uusi ajatus juolahti hänelle mieleen, jota hän kumma kyllä ei ennen ollut ajatellut. — Sinä luulet minun murhanneen hänen?

Annen sisäänpainunutta rintaa pudistivat suonenvedontapaiset nyyhkytykset, pitkin kuoppaisia poskia valuivat kyyneleet ja hänen laihat kätensä puuttuivat rukoilevasti sisaren käsiin.

— Kaikkina näinä vuosina en ole mitään tiennyt, nyyhkytti hän, — en ole tiennyt mitään muuta, sisko, kuin että löysin hänet sieltä kuolleena — kuolleena — hänet, jota niin vihasit ja pelkäsit.

Klorinda nojasi käsiään vuoteen laitaa vasten ja oikasihe, suurissa silmissään ihmetyksen, rakkauden ja jumaloitsevan kunnioituksen intohimoinen ilme.

— Sinä luulit minun murhanneen hänen ja rakastit minua kumminkin, sanoi hän. — Sinä luulit minun murhanneen hänen, ja kumminkin suojelit minua ja teit minulle mahdolliseksi elää ja katua ja tuntea rakkauden korkeinta onnea. Sinä luulit minun murhanneen hänet, ja sinä osotit minulle kumminkin laupeutta. Nyt uskon Jumalaan, sillä ainoastaan Jumala voi niin jalon sydämen luoda.

— Etkö sinä — sitä tehnyt? huudahti Anne läähättäen kohoutuen kyynäspäilleen, ja silmissään taivaallisen tulen loisto. — Oi armas siskoni. — Jesus Kristus olkoon kiitetty!

Herttuatar kohosi seisalleen ja seisoi siinä pitkänä ja pulskana kädet levällään.

— Minä luulen, että Jumala itse teki sen, sanoi hän, — vaikka minun käteni antoi iskun. Hän kiusasi ja haavoitti minua veriin saakka ja kunnes olin mieletön vihasta. Hän syytti minua senlaisesta kehnoudesta, josta ei kukaan nainen siedä tulla syytetyksi, ja teki sen oman Geraldini nimessä, häneen vedoten. Ja silloin letkautin ratsuruoskaani, mitään tietämättä ja mitään näkemättä, minä löin vain kuin kuolemaan hätyytetty olento. Hän kaatui — ja jäi siihen makaamaan — ja se oli tehty!

— Vaan ei murhaamisen ajatuksella — — ainoastaan vihan vimmassa ja kauheasta sattumuksesta — kauheasta, kauheasta sattumuksesta. Ja omasta tahdostasi eivät kätesi ole verellä tahratut, läähätti Anne vaipuen takaisin vuoteelleen.

— Vannon kalliit valat, sanoi Klorinda hampaittensa välistä, — että ellen olisi rakastunut, ellei Gerald olisi ollut sieluni elämä ja minä hänen, niin olisin seisonut suorana ja nauranut häntä ja perkeleellisiä uhkauksiaan vasten silmiä. Olisinko pelännyt? Sinä tunnet minun. Löytyikö maan päällä, tahi taivaassa tahi helvetissä mitään, jota olisin pelännyt ennenkuin rakkaus voitti minut? Se olis vain saattanut vereni kiehumaan ja pannut minut senlaisen raivon vimmaan, joka kaikki uskaltaa. 'Kerro se?' olisin huutanut hänelle. 'Kerro se koko maailmalle, katala hylky, jonka kehnouden kaikki tietävät ja katso miten aion käyttäytyä, ja miten aion ajaa kaupungin läpi pää pystyssä. Yhtä kopea kuin olin asettaessani päähäni ruususeppeleen, yhtä kopeana olen nytkin oleva. Ja sinä saat nähdä seuraukset!' Niin olisin sanonut ja olisin pysynyt siinä ja siitä ylpeillyt. Mutta minä olin oppinut tuntemaan rakkauden enkä jaksanut sitä kiusoittavaa ajatusta kestää, että Geraldini katsoisi minua muuttuneilla katseilla ja ajattelisi, ettei hän saanut mitä oikeudella voi vaatia. Minä olin aivan hurjistunut ja neuvoton. Hänen kurjaa elämäänsä en hurjimmillanikaan ollessa aikonut lopettaa, vaikka kyllä usein aioin itseni surmata; mutta kun kohtalo minun käteni kautta rankaisi häntä, niin vannoin ettei hänen kuollut ruumiinsa koko elämääni hävittäisi. Se ei saisi — se ei saisi — sillä kohtalo itse oli minut perikatoon tuominnut. Ja se makasi siellä yöhön saakka; sillä minä olin itsekseni tuuminnut, että kun olin naiseksi niin erinomaisen väkevä, niin kantaisin hänet sylissäni etäisimpään kellarikomeroon, jonka olin käskenyt sulkea; ja sen minä tein kun kaikki nukkuivat — paitsi sinä, Anne parka — paitsi sinä! Ja sinne panin hänet sitten ja siellä hän vielä tänäkin päivänä on — multaläjäksi muuttunut paha olento.

— Se ei ollut murha, kuiskasi Anne. — Se ei ollut murha. Hän katsoi vavahtelevin silmin sisareen.

— Ja kumminkin rakastin häntä kerran — rakastin häntä vuosikausia, sanoi hän yhä kuiskuttaen. — Ja naisessa löytyy aina jonkinlaista äidillistä tunnetta, sisarta pitelevää kättä pudistivat vilun väreet — — sisko, minä — — minä näin hänet jälleen!

Herttuatar läheni häntä ja sammalsi: — Jälleen!

— En saanut rauhaa, jatkoi tuo raukeeva ääni.

— Hän oli niin kehno, hän ei ansainnut rakkautta ja niin kaunis — — ja hän oli kuollut kenenkään tietämättä, ja ilman säälivän käden kosketustakaan — joka hänen huonoutensa takia olisi häntä säälinyt, sillä se on todella surkuteltavaa kun kuolema tulee ennenkuin ihminen katuu. Ja hänellä on niin kova, niin kova vuode kivillä.

Hampaansa loukuttivat ja kauhistuneella henkäyksellä, joka melkein tuntui nyyhkytykseltä, laski herttuatar käsivartensa sisaren ympärille ja veti hänet luokseen.

— Armas Anne, kuiskasi hän, armas Anne — — toinnu — sinä hourailet!

— En minä houraile, sanoi Anne. — Se on totta, sisko. Näinä kuluneina vuosina olen sen muistanut — ja nähnyt joka ainoana yönä. Sen jälkeisenä yönä kun sinä hänet sinne kannoit — makasin ja rukoilin sydänyöhön saakka, kun kaikki olivat syvän unen helmassa — ja sitten hiivin minä alas — paljain jaloin, ettei kukaan kuulisi — ja löysin vihdoin tien synkässä pimeydessä — — hapuilin pitkin seiniä, kunnes löysin etimäisen oven — — silloin sytytin kynttelini ja avasin sen.

— Anne, huusi herttuatar, — Anne, katso ulos ikkunasta kirkasta sinitaivasta — sinitaivasta, Anne! Mutta otsalle nousi kylmiä hikipisaroita.

— Hän makasi siellä haudassaan — se oli semmoinen kiviseinäinen musta soppi — — hänen vaaleat kiharansa kiemurtelivat sekasorrossa, kuiskasi Anne, — — Uurre otsassa oli mustennut — ja minusta näytti ettei hän enää ivannut vain ikäänkuin tuijotti jotakin suurta ja pelottavaa, joka häneltä kysyi jotakin. Polvistuin ja järjestin hänen kiharansa ja panin kätensä hyvästi ja koetin silmäluomiakin sulkea, mutta ne olivat kankeat ja näyttivät vain tuota kysyjää tuijottavan. Ja kun olin häntä niin suuresti rakastanut, niin suutelin hänen poskiraukkaansa, aivan kuin äitinsä olisi sitä suudellut, ettei hänen täytyisi ulkona seistä, kun ei mukanaan tuonut ainoatakaan lempeää ajatusta. Ja minä rukoilin, sisko — minä rukoilin kaikesta sydämmestäni hänen sieluparkansa puolesta. Jos hän elämänsä aikana on tehnyt ainoankaan hyvän ja jalon työn, rukoilin, 'niin elä unhota sitä, Herra, — me ihmisraukat teemme niin vähän jaloja töitä — oi varmaan täytyy yhdenkin tulla luetuksi.'

Herttuattaren pää oli vaipunut sisaren rinnoille ja hän itki kuin surun murtama pieni lapsi.

— Oi sinä jalo ja urhea, säälivä, voimakas ja hyvä sielu! puhkesi hän sanomaan. — Sinä rakastit niinkuin Kristuskin rakasti ja hänen on täytynyt rukouksesi kuulla. Kun niin palavasti rukoilit, niin hän varmaan siinä löysi jotakin mihin armonsa kiinnittäisi.

Hän kohotti kyyneleiset kasvonsa ja laski kätensä ristiin kuin rukoillakseen.

— Ja minä — minä, huusi hän, — enkö minä ole hänen haudalleen temppeliä rakentanut? Enkö minä ole koettanut elää puhdasta elämää ja olla senlainen kuin Kristus on käskenyt meidän olla? Enkö ole rakastanut ja säälinyt ja auttanut kärsiviä? Enkö ole hänelle kauniita lapsia synnyttänyt, kasvattanut niitä rakkaudessa ja opettanut niitä rakastamaan kaikkia Jumalan luotuja olentoja, jopa sieluttomia eläimiäkin, koska nekin kärsivät niinkuin kaikki muut? Olenko mitään tekemättä jättänyt? Oi, sisko, olen niin hartaasti rukoillut, etten mitään tekemättä jättäisi. Vaikka en voinut uskoakaan, että oli olemassa Yksi, joka, vaikka hän oli kaikkivoipa, kumminkin voi olla niin säälimätön kuin hän joillekuille on, niin rukoilin kumminkin Sitä — joka varmaan on olemassa, vaikka emme käsitä sitä — että se opettaisi minua uskomaan johonkin suurempaan kuin köyhään itsiööni, ja joka ei olisi tästä maailmasta. Sano se Kristukselle, kun seisot hänen kasvojensa, edessä sano — sano, minä pyydän sinua! Anne, Anne, elä katsele niin oudosti ikkunasta sinitaivasta, rakas sisko, katso minua.

Anne makasi näet vuoteellaan kummallisesti hymyillen. Näytti kuin hymyilisi hän kyyhkysille, jotka sinitaivas taustana näyttivät niin lumivalkoisilta. Sisarensa katseli häntä tuokion, sitten liikahti hän kuin aikoisi hän kutsua sisään ulkona odottavia palvelijoita, mutta vaikkei Anne katsettaan ikkunasta siirtänyt, niin hän hiljaa huusi häntä.

— Ei, jää tänne, kuiskasi hän. — Minä kuolen — — seiso rauhassa — — pysähdy.

Klorinda polvistui uudelleen ja pani suunsa aivan hänen korvansa eteen. Tämä oli kuolema, eikä hän kumminkaan sitä pelännyt — — — tämä sielu muutti toiseen maailmaan ja muuton hetkellä se hänestä näytti niin valoisalta ja lempeältä, että hän voi tehdä sille viimeisen kysymyksen — suurimman ja painavimman — tietäen sen jo olevan niin lähellä Jumalaa, että sen vastaus rauhaa tuottaisi.

— Anne, Anne, kuiskasi hän, — täytyykö Geraldini saada se tietää? Täytyykö — täytyykö minun sanoa hänelle kaikki? Jos minun täytyy, niin minä teen sen — polvillani.

Kyyhkyset liitelivät alas sinitaivaalta ja istuivat ikkunalaudalle kuhertamaan. — Annen vastaus oli yhtä heikko kuin hengityksensäkkin ja lempeät silmänsä loistivat ilosta siitä mitä hän näki, mutta muut eivät nähneet.

— Ei, kuiskasi hän. — Elä sano hänelle mitään. Mitä varten se olisi tarpeellista? Odota, ja anna Jumalan sanoa hänelle kaikki — Hän, joka ymmärtää.

Ja hänen heikko hengityksensä lakkasi ja hän makasi rauhassa, silmät olivat auki ja hymyilivät kukille ja kyyhkysille, jotka ikkunalaudalla hiljaa kuhertivat ja kuhertivat.

* * * * *

Sisarensa herttuatar puki hänet viimeiseen lepoon ja koristi huoneen — ei yksikään toinen häntä liikuttanut. Ja hänen sitä tehdessään tulvaili kultainen päiväpaiste tornikammariin, ja kyyhkyset lentelivät yhä kuherrellen ikkunan edessä ikäänkuin ystävällisesti puhellen siitä, joka huoneessa makasi.

Sitten tulivat lapset katsomaan häntä, sylet kukkasia ja lehtiä täynnä. Heille oli kuolemasta kerrottu ainoastaan kauniita ja valoisia asioita ja he kuvittelivat sitä kultaisen portin avaamiseksi. He astuivat hiljaa huoneesen kuin konsaan kuningattaren asuntoon ja sirottivat hiljaa ja hellästi kuiskaillen kukkasensa hänen vuoteelleen, päänsä ympärille, rinnalle ja käsiinsä.

— Hän lepää siinä kuin kukkasvuoteella ja hymyilee meille, sanoi muuan lapsista. — Hän on tullut kauniiksi kuin sinä, äiti, ja hänen kasvonsa ovat kuin aamutähti.

— Hän rakastaa meitä yhtä paljon kuin aina ennenkin, sanoi kaunis Daphne. — Hän ei koskaan herkiä meitä rakastamasta ja on aina oleva suojelusenkelinämme. Nyt meillä on aina enkelimme.

Herttua oli ollut matkoilla, ja kun hän tuli kotia, vei Klorinda hänet tornikammariin ja he seisoivat käsi kädessä katsellen Annen rauhallisia kasvoja.

— Gerald, sanoi herttuatar hellällä äänellään, — hän hymyilee.

— Niin, armaani, sanoi Osmonde, — hän hymyilee kuin Jumalalle, joka hänelle hymyilee — hellä, uskollinen nainen!

Klorindan käsi puristi lujemmin hänen kättään ja toinen laskeutui vavisten hänen olalleen. — Kuinka hellä ja uskollinen, oma Geraldini, tiedän vain minä. Hän on pyhimykseni — — armas Anneni, jota rajuina, itsepäisinä nuoruuteni päivinä uskalsin niin ylimielisesti kohdella. Gerald, hän tuntee kaikki minun syntini, ja hän on tänä päivänä puhtaissa käsissään kantanut ne Jumalan eteen ja rukoillut Häntä armahtamaan. Omia syntejä hänellä ei ollutkaan.

— Ja sen tehtyään, armaani, makaa hän nyt siinä kukkainsa keskellä ja hymyilee, vastasi Osmonde puuttuen hänen valkoiseen käteensä painaakseen sitä rintaansa vasten.

* * * * *

Hänen ruumiinsa uinaillessa pehmosen ruohon ja kukkasten alla, ja hänen todellisen minuutensa mentyä Jumalan taivaasen, jonka iloja hänen ruumiillinen olentonsa oli ikävöinnyt, jo ennenkuin hän tätä ikävää tajusikaan, toi jokainen kuluva vuosi yhä täydellisempää onnea niille, joita hän niin suuresti oli rakastanut. Sanottiin ettei kukaan nainen ennen ollut tehnyt niin paljon hyviä töitä ja osottanut niin lempeää ja jalomielistä viisautta kuin tämä ylhäinen herttuatar. Ei kenenkään heikon tarvinnut vaaraa pelätä, kun hän auttoi voimallaan; ei yksikään mies tai nainen, jota hän koetti pelastaa, mennyt perikatoon; ei kukaan ollut ennen senlaisia tehtäviä itselleen asettanut, mutta hän onnistui aina — hänen tahtonsa oli niin luja, hänen järkensä niin selvä ja terävä, hänen sydämensä niin todellisen jalo. Kerjäläiset ja ruhtinaat, ylimykset ja palvelijat, kaikki kunnioittivat häntä ja hänen puolisoansa yhtä paljon, ja kaikki ihmettelivät heidän onneaan. Tuntui kuin olisivat he ymmärtäneet elämän oikean tarkoituksen ja rakkauden todellista pyhänä pitämistä, ja tätä he lapsilleenkin opettivat, jotka kunniakkaasti sukunsa vanhaa nimeä kantoivat. Vanhoina he erosivat maasta auringon laskun kaltaisessa jalossa rauhassa, ja heidän haudallaan olevaan tauluun on piirretty seuraavat sanat:

"Tässä lepää puolisonsa vieressä puhtain ja jaloin nainen, jota Jumala koskaan on rakastanut, mutta hänen siveän, herttaisen elämänsä suuret ja lempeät teot eivät lepää, vaan elävät ja kantavat satakertaisen hedelmän, niinkauan kuin maailma seisoo."