"No te siis ette unhota nyt näitä seikkoja?" — "En toki, ne muistan hyvin." — "Mikä se on, joka tavallisesti vartioipi lampaita?" — "Koira." — "Kun koirain ei tarvitse vartioida lampaitten ollessa hyvässä turvassa, niin mitä ne tekevät sillä aikaa?" — "Niillä ei ole mitään tekemistä." — "Silloin ne voivat nukkua, me siis voimme sanoa: koirat nukkuivat." — "Aivan niin, se on helppo muistaa. Siirrymme nyt muihin seikkoihin. Kuka on koirain kanssa kaitsemassa lampaita?"
"Paimen." — "Kun lampailla ei ole mitään hätää, eikä paimenella siis mitään tekemistä, niin miten voi hän kuluttaa aikaansa?" — "Soittamalla huilua." — "Näettekö hänet?" — "Näen." — "Missä hän on?" — "Suuren jalavan siimeksessä." — "Onko hän yksin?" — "Ei, hänellä on toisiakin paimenia toverinaan." — "No, jos näette lampaat, laitumen, koirat ja paimenen, niin ettekö voi kertoa tämän satunne alkupuolta erehtymättä?" — "Niin minusta tuntuu, että voin." — "Koettakaa."
Kun Arthur kuuli minun puhuvan tällä tavoin ja selittävän miten on helppo oppia läksyä, joka alussa näyttää vaikealta, niin hän katseli minua liikutetuin mielin ja pelokkaasti, aivan kuin ei olisi ollut oikein vakuutettu siitä, että se oli totta, mitä hänelle sanoin. Mutta epäröityään hetkisen aikaa hän kuitenkin alkoi kertoa: "Lampaat makailivat rauhallisesti laitumella, koirat nukkuivat ja paimen suuren jalavan siimeksessä soitti huilua toisten paimenten seurassa." Hän löi käsiään yhteen ja huudahti: "Mutta minähän osaankin aivan hyvin."
"Tahdotteko oppia lopunkin samalla tavoin?"
"Teidän kanssanne minä aivan varmaan opin. Äiti on hyvillään!"
Ja hän kävi opettelemaan lopun sadusta samalla tavoin kuin oli opetellut alunkin ja neljännestunnin kuluttua hän osasi kertoa koko sadun aivan virheettömästi. Kun hän sitä kertoi, tuli hänen äitinsä. Hän oli alussa suutuksissaan, luullen että me olimme siinä yhdessä leikkimässä. Mutta hän ei ehtinyt sanoa montakaan sanaa, kun Arthur hänet keskeytti: "Minä osaan sadun, Remi on minulle sen opettanut."
Rouva Milligan katsoi minuun hyvin hämmästyneenä ja hän yritti minulta jotakin kysymään, mutta Arthur alkoi kertoa "sudesta ja karitsasta", ja kertoi arvelematta ja ainoatakaan virhettä tekemättä.
Tällä aikaa katselin rouva Milligania. Hänen kaunis muotonsa kirkastui, hän hymyili, ja sitten minusta näytti, että hänen silmänsä kostuivat. Mutta minä en nähnyt itkikö hän, kun hän samassa kumartui poikaansa suutelemaan ja syleilemään.
"Sanat eivät merkitse mitään", sanoi Arthur, "vaan seikat, joita voi nähdä. Ja Remi on minut opettanut näkemään paimenen huiluineen. Kun minä nostin silmäni muistellakseni, niin en ajatellut mitä tapahtui ympärilläni, minä näin paimenen huilun ja kuulin laulun, jonka hän soitti. Tahdotteko, äiti, niin laulan teille sen laulun?"
Ja hän lauloi englanninkielisen laulun, surumielisen sävelen.
Tällä kertaa rouva Milligan itki nyyhkien, ja kun hän kohotti silmänsä, niin näin kyyneleitten juoksevan hänen lapsensa poskilla. Hän lähestyi minua ja puristi niin hellästi kättäni, että minä tunsin mieleni läikähtelevän liikutuksesta.
"Te olette kelpo poika", sanoi hän minulle.
Edellisenä iltana minut oli otettu eläinten näyttelijänä huvittajaksi, minut, koirani ja apinani huvittelemaan sairasta lasta. Mutta tämä tapaus minut erotti koiristani, ja minusta tuli pojan toveri ja melkeinpä ystävä.
Kun minä nyt muistelen näitä päiviä, joita vietin aluksessa rouva Milliganin ja Arthurin luona, niin ne tuntuvat lapsuuteni kirkkaimmilta päiviltä. Arthur oli kiintynyt minuun hartaalla ystävyydellä, ja minä puolestani, mitään ajattelematta, tunteitteni mukaan pidin häntä kuin veljenäni. Poikkipuolista sanaa hän ei minulle koskaan lausunut, ei osottanut vähintäkään merkkiä siitä, että oli ylhäisempi, enkä minä taas tuntenut halpuuttani, ei tullut mieleeni sellaista ajatustakaan. Siihen oli varmaankin syynä nuoruus ja tietämättömyys elämästä. Mutta epäilemättä oli siihen myöskin syynä rouva Milliganin lempeys ja ystävällisyys, hän kun usein puhutteli minua aivan kuin olisin ollut hänen lapsensa.
Ja sitten tämä matka oli minulle ihmeitten retki. Ei ainoatakaan ikävää hetkeä. Aamusta iltaan oli aina jotakin mieltäkiinnittävää. Me sivuutimme toisen merkkipaikan toisensa jälkeen. Kauniilla seuduilla emme tehneet kuin pieniä taipaleita päivässä, kun näköalat olivat yksitoikkoisia, niin kuljettiin nopeammin. Seutu siis aina määräsi meidän kulkumme ja lähtömme. Määrätunnilleen oli pöytä katettu verannalla, ja syödessämme me kaikessa rauhassa seurasimme vaihtelevia näköaloja molemmin puolin kanavaa. Kun aurinko laski, niin pysähdyimme siihen, missä pimeä meidät tavotti, ja kun päivä valkeni, niin jatkoimme matkaa.
Jos ilma tuntui liian viileältä, kun alus oli pysäytetty, niin menimme salonkiin, sytytettiin tuli kosteuden ja sumun poistamiseksi, joka oli sairaalle paha, ja tuotiin lamput. Arthur sijoitettiin pöydän ääreen, minä istuin hänen vierelleen, ja rouva Milligan näytteli meille kuvakirjoja tai valokuvia. Samoin kuin aluskin, jolla kuljimme, oli rakennettu erityisesti tätä matkaa varten, olivat kuvatkin yksinomaan valitut sen mukaan. Kun silmämme uupuivat katselemaan kuvia, niin rouva Milligan avasi kirjan ja luki siitä sellaista, minkä arveli meitä huvittavan ja jota arveli meidän ymmärtävän, tai kertoi meille historiallisia tapauksia niistä seuduista, joiden ohi kuljimme.
Kauniina iltoina minullakin oli määrätty tehtäväni. Silloin otin harppuni ja noustuani maihin asetuin määrätyn matkan päähän jonkun puun taakse suojaan ja siellä soitin kaikki säveleni ja lauleskelin kaikki lauluni. Arthurista oli nimittäin mieluista kuulla yön hiljaisuudessa soittoa tällä tavoin, ettei nähnyt soittajaa. Usein hän minulle huusi: "Uudelleen!"
Tämä oli onnellista ja suloista aikaa minunlaisestani pojasta, joka olin jättänyt Barberinin mökin ja kuljeksinut maantietä signor Vitaliksen kanssa. Mikä ero ruuassa! Ja mikä ero matkassa! Ennen piti astua päivittäin pitkät taipaleet, loassa, sateessa, paahteessa isäntäni jäljessä. Ja nyt sai oleksia vain tässä laivassa! Mutta minun on sanottava, että enemmän olin hyvilläni siitä henkisestä onnesta, jota sain nauttia tässä uudessa elämässäni, kuin aineellisesta hyvinvoinnista, joka minulle oli tarjolla. Rouva Milliganin leivokset ja ruuat olivat hyviä. Oli kerrassaan suloista, kun ei enää tarvinnut kärsiä nälkää, kuumuutta eikä kylmää, mutta monin verroin suloisempaa olivat ne tunteet, jotka täyttivät sydämeni.
Mieluisalta tämä uusi oloni tuntui, mutta minun piti siitä luopua ja palata pian entisiin oloihini.
XI.
Nopeasti oli aika kulunut tällä matkalla, ja alkoi lähestyä hetki, jolloin isäntäni pääsi vankeudestaan. Tämä ajatus oli minua häirinnyt sitä mukaa kuin olimme poistuneet Toulousesta. Oli ihastuttavaa kulkea tällä tavoin aluksessa, Huoletonna kaikesta, mutta sitten piti palata, ja tämä taival, joka oli kuljettu vesitse, piti tehdä jalkaisin. Se oli kaikkea muuta kuin ihastuttavaa: ei ollut enää mukavaa vuodetta, ei enää herkullisia ruokia, ei enää hauskoja iltoja pöydän ympärillä. Kipeimmin sydämeeni koski se, että minun piti erota Arthurista ja rouva Milliganista, luopua heidän ystävyydestään, niinkuin jo oli pitänyt luopua Barberinin emännän hellästä huolenpidosta. Sitäkö varten rakastin ja sitäkö varten minua rakastettiin, että tulisin sitten julmasti erotetuksi näistä, joiden luona olisin tahtonut olla koko elämäni! Tämä huoli oli ainoa pilvi koko näitten kirkkaitten päiväin aikana.
Eräänä päivänä sitten päätin ilmoittaa asiasta rouva Milliganille, kysyen montako päivää hän luuli minun tarvitsevan paluumatkallani Toulouseen, sillä minä halusin olla vankilan portilla samalla hetkellä, kun isäntäni astuu ulos. Kun Arthur kuuli puhuttavan lähdöstäni, niin hän huudahti: "Remi ei saa mennä pois!"
Minä selitin, etten ollut oma herrani, että kuuluin isännälleni, jolle vanhempani olivat minut vuokranneet ja jonka palvelukseen minun oli astuttava sinä päivänä, kun hän minua tarvitsee.
Minä puhuin vanhemmistani sanomatta, että minulla itse asiassa ei ollut isää eikä äitiä, sillä minun olisi pitänyt samassa tunnustaa, että olin löytölapsi. Ja sitä häpeää en voinut kestää. Löytölapsi! Sehän oli hylkyjen hylky maailmassa. Minä olisin vaikka kuollut suu ummessa, ennenkuin olisin tunnustanut rouva Milliganille ja Arthurille, jotka olivat kohottaneet minut vertaisekseen, että olin löytölapsi. Silloinhan he olisivat ajaneet minut inholla luotaan!
"Remin pitää jäädä luoksemme!" sanoi yhä Arthur, joka kaikessa tällaisessa oli äitinsä herra ja sai hänet tekemään mitä vain halusi.
"Minä olisin varsin hyvilläni, jos saisimme pitää Remin", vastasi
rouva Milligan. "Teistä on tullut ystävät, ja minäkin puolestani olen
Remiin hyvin mielistynyt. Mutta emme voi pitää häntä luonamme, jollei
Remi itse halua jäädä."
"Remi kyllä haluaa", keskeytti Arthur. "Eikö niin, Remi, että te ette halua palata Toulouseen?"
"Mutta vielä on toinenkin ehto", jatkoi rouva Milligan odottamatta minun vastaustani. "Ja se on, että Remin isäntä luopuu oikeuksistaan Remiin."
"Remi, Remi ensin vastaa puolestaan", keskeytti Arthur pysyen kiinteästi tuumassaan.
Vitalis oli tosin ollut hyvä isäntä minulle, ja minä olin hänelle kiitollinen hänen huolenpidostaan ja opetuksestaan, mutta eihän voinut verratakaan sitä oloa, jota olin viettänyt hänen kanssaan, siihen, joka minulle oli tarjona rouva Milliganin luona, enkä minä ollut läheskään niin kiintynyt Vitalikseen kuin rouva Milliganiin ja hänen poikaansa. Kun tätä ajattelin, niin moitin itseäni siitä, että pidin näitä muukalaisia parempana kuin isäntääni, vaikka olin tuntenut näitä ainoastaan vähän aikaa. Mutta niin se nyt oli, sille en mitään voinut. Minä sydämestäni rakastin rouva Milligania ja Arthuria.
"Ennenkuin Remi vastaa, on hänen ajateltava, että elämä, joka on hänelle ehdolla, ei ole suinkaan yksistään huvin vuoksi. Tulee tehdä työtäkin, tulee lukea, pysyä kiinteästi kirjain ääressä ja seurata Arthurin opinnoita. Tätä tulee verrata siihen vapauteen, joka Remillä on kuljeksiessaan teillään."
"Ei ole vertaamistakaan", vastasin. "Minä vakuutan, rouva, minä suostun ehdotukseenne, oli miten oli."
"Siinä sen nyt kuulette, äiti!" huudahti Arthur. "Remi tahtoo mielellään." Ja hän taputti käsiään.
"No nyt on meidän siis saatava hänen isäntänsä suostumus", jatkoi rouva Milligan. "Minä kirjoitan hänelle, että hän tulisi tapaamaan meitä Cetteen, sillä me emme voi palata Toulouseen. Minä lähetän hänelle matkarahat ja selitän syyt, jotka estävät meitä tulemasta sinne rautateitse, ja toivon, että hän suostuu kutsumukseeni. Jos hän hyväksyy ehdotukseni, niin ei ole sitten muuta kuin sopia Remin vanhempain kanssa, sillä heidän suostumuksensa myöskin pitää saada."
Tähän saakka oli kaikki keskustelumme käynyt toiveitteni mukaan, aivan kuin joku hyvä haltijatar olisi taikasauvallaan ohjannut, mutta nämä viimeiset sanat herättivät minut surulliseen todellisuuteen kauniista unesta, jossa olin liidellyt. Neuvotella vanhempieni kanssa! He varmaan ilmoittaisivat sen, mitä minä halusin salata. Totuus tulisi ilmi. Löytölapsi! Minä olin lannistettu. Rouva Milligan katsoi minuun hyvin hämmästyneenä ja rupesi kyselemään minulta, mutta minä en uskaltanut vastata hänelle. Hän varmaankin luuli, että minä olin huolissani isäntäni tulosta, eikä hän enää kysellyt.
Onneksi tämä tapahtui illalla vähän ennen maatamenoa, niin että minä pääsin pian Arthurin uteliaista silmistä ja sulkeutumaan huoneeseeni pelkoineni ja mietteineni. Tämä oli ensimäinen huono yö Joutsenella, ja se oli kauhea yö, pitkä ja tuskallinen.
Mitä tehdä? Mitä sanoa? En keksinyt mitään keinoa. Ja pyöriteltyäni satoja kertoja samoja ajatuksia, tehtyäni mitä vastakkaisimpia päätöksiä, jäin vihdoin siihen, etten tee mitään enkä sano mitään. Annan asian mennä menoaan ja tyydyn siihen, mitä tulee. Ehkä Vitalis ei luovukaan minusta, silloin ei tarvitsekaan tunnustaa totuutta.
Ja niin kauheasti pelkäsin tätä totuutta, että toivoin Vitaliksen hylkäävän rouva Milliganin tarjouksen. Silloin minun pitäisi luopua Arthurista ja hänen äidistään, joita sitten en ehkä koskaan elämässäni saisi enää nähdä, mutta eipä heilläkään olisi minusta mitään huonoa ajatusta.
Kolmen päivän kuluttua sai rouva Milligan vastauksen isännältäni. Muutamilla riveillä Vitalis ilmoitti, että hänellä oli kunnia noudattaa rouva Milliganin kutsumusta, ja että hän saapuu Cetteen seuraavana lauvantaina kuuden junassa. Minä pyysin rouva Milliganilta luvan mennä asemalle vastaan, ja koirieni ja Joli-Coeurin kanssa odotimme niin junan tuloa. Koirat olivat hyvin rauhattomia aivan kuin odottaen jotakin, Joli-Coeur oli välinpitämätön, ja minä puolestani olin hyvin kiihdyksissäni. Minun elämästäni oli nyt päätettävä. Jos olisin uskaltanut, niin olisin rukoillut Vitalista, että hän ei sanoisi, että olen löytölapsi! Mutta en rohjennut. Minä tunsin, etten ikipäivinä voisi saada suustani tätä sanaa: löytölapsi.
Olin asettunut muutamaan soppeen asemapihalle ja siinä, koirat kahleissa ja Joli-Coeur povessani, odottelin näkemättä mitä ympärilläni tapahtui. Koirat minulle huomauttivat, että juna oli tullut ja että ne olivat saaneet vainua isännästään. Yhtäkkiä tunsin, että minua vedettiin, ja kun en osannut olla varuillani, niin koirat pääsivät karkuun. Ne laukkasivat iloisesti haukkuen, ja pian näin niiden hyppivän Vitaliksen ympärillä, joka tavallisessa puvussaan tuli näkyviin. Yhtäkkiä Capi, joka oli ketterämpi kuin toiset koirat, hypähti isäntänsä syliin, ja Zerbino ja Dolce kiemurtelivat hänen jaloissaan. Minä nyt vuorostani lähestyin, ja Vitalis, laskien Capin maahan, sulki minut syliinsä.
Isäntäni ei ollut koskaan ollut ankara minulle, mutta eipä myöskään koskaan ollut hyväillyt, joten minä en ollut tottunut tällaiseen. Mieleni heltyi, ja silmiini pulpahti kyyneleet, sillä minä olin nyt sellaisessa mielentilassa, että tunteeni olivat hyvin herkät.
Minä katselin häntä ja huomasin, että hän oli vankeudessa paljon vanhentunut. Hänen hartiansa olivat käyneet kumaraksi, muotonsa kalvennut, huulensa vaalenneet.
"Olenko mielestäsi muuttunut, poikaseni?" sanoi hän. "Vankila on huono olinpaikka, ja ikävä on kamala tauti. Mutta kaikki on pian taas parantuva." Ja vaihtaen puheenainetta hän jatkoi: "Missä olet tutustunut tuohon naiseen, joka minulle kirjoitti?"
Minä kerroin hänelle, miten olin tavannut Joutsenen ja miten siitä saakka olin ollut rouva Milliganin ja hänen poikansa luona, mitä olimme nähneet ja mitä tehneet. Kertomukseni venyi sitä pitemmäksi, kun minua pelotti lopuksi joutua puhumaan asiasta, joka minua niin vaivasi, sillä en nyt mitenkään voisi sanoa isännälleni, että halusin luopua hänestä ja jäädä rouva Milliganin ja hänen poikansa luo. Mutta minun ei tarvinnut tehdäkään tätä tunnustusta, sillä ennenkuin olin saanut kertomukseni loppuun, olimme saapuneet hotelliin, jossa rouva Milligan odotti. Sitäpaitsi Vitalis ei puhunut minulle sanaakaan rouva Milliganin kirjeestä eikä ehdotuksesta.
"Ja tämä nainen odottaa minua?" sanoi Vitalis, kun astuimme hotelliin.
"Niin, minä opastan teidät hänen luokseen."
"Se on tarpeetonta. Sano hänen huoneensa numero ja jää tänne odottamaan koirain ja Joli-Coeurin kanssa."
Jäin hotellin ovelle, istahdin muutamalle penkille, koirat ympärilläni. Nekin olivat halunneet seurata isäntäänsä, mutta tämä kielsi ja koirain oli toteltava, niinkuin minäkin olin totellut. Vitalis osasi komentaa.
Mutta minkävuoksi hän kielsi minua olemasta läsnä rouva Milliganin luona? Mietiskelin ja pyörittelin tätä kysymystä joka puolelta. En ollut vielä ehtinyt siihen saada vastausta, kun näin hänen tulevan takaisin.
"Mene sanomaan hyvästit tuolle naiselle", sanoi hän, "minä odotan tässä. Me lähdemme taipaleelle kymmenen minuutin kuluttua." Minä ihan luhistuin.
"Mitä"? sanoi hän hetkisen kuluttua. "Etkö tajunnut mitä sanoin, kun seisot siinä niin tyhmänä. Joudu!"
Hänen tapaistaan ei ollut puhua noin ankarasti minulle, ja siitä saakka, kuin olin ollut hänen kanssaan, ei hän ollut minulle lausunut tällä tavoin. Minä nousin istuimeltani totellen aivan vaistomaisesti, ymmärtämättä mitään. Mutta muutaman askeleen astuttuani kysyin: "Te siis olette sanonut…?"
"Olen sanonut, että sinusta on minulle ja minusta sinulle hyötyä, ja että siis minä en voi luopua oikeuksistani sinuun. Mene ja joudu takaisin."
Tästä sain rohkeutta, sillä minä olin niin tuon löytölapsiajatukseni vallassa, että kuvailin syyksi meidän pikaiseen lähtöömme sen, että isäntäni oli sanonut mitä tiesi minun synnystäni. Asteessani rouva Milliganin huoneeseen näin Arthurin itkevän ja rouva Milliganin kumartuneena hänen ylitsensä lohduttelemassa häntä.
"Remi, te ette mene pois, eikö niin?" huudahti Arthur. Rouva Milligan vastasi minun puolestani, selittäen että minun tulee totella. "Olen pyytänyt isännältänne saada pitää teidät luonamme", sanoi hän sellaisella äänellä, joka sai kyyneleet silmiini. "Mutta hän ei siihen suostu millään ehdolla."
"Hän on paha mies!" huudahti Arthur. "Ei hän ole mikään paha mies", jatkoi rouva Milligan. "Teistä on hänelle hyötyä, ja sen lisäksi luulen, että hän todellakin rakastaa teitä. Sitäpaitsi hän puhui kuin kelpo mies ja paremmin kuin luulisikaan hänen kaltaisensa."
"Hän ei ole Remin isä!" huudahti Arthur.
"Hän ei ole Remin isä, se on totta, mutta hän on Remin isäntä, ja Remi kuuluu hänelle, kun hänen vanhempansa ovat hänet vuokranneet hänelle. Tällä kertaa täytyy Remin totella häntä, Minä, kuitenkin toivon, että hänen ei tarvitse meistä erota kauaksi aikaa. Kirjoitan Remin vanhemmille ja teen sopimuksen heidän kanssaan."
"Oh, älkää kirjoittako!" huudahdin.
"Minkävuoksi ei?"
"Voi, älkää kirjoittako, minä pyydän!"
"Mutta muutakaan keinoa ei ole, lapseni."
"Minä pyydän, ettehän kirjoita?"
Jollei rouva Milligan olisi alkanut puhua vanhemmistani, niin varmaan jäähyväishetkemme olisi kestänyt kauemmin kuin kymmenen minuuttia, jotka isäntäni oli myöntänyt.
"He asuvat Chavanonissa, eikö niin?" jatkoi rouva Milligan.
Vastaamatta hänen kysymykseensä minä lähestyin Arthuria ja syleillen suutelin häntä monet kerrat kaikella sillä veljellisellä ystävyydellä, jota tunsin häntä kohtaan. Sitten irrottautuen hänen heikosta syleilystään menin rouva Milliganin luo ja laskeutuen hänen eteensä polvilleni suutelin hänen kättään.
"Lapsi raukka!" sanoi hän kumartuen ylitseni. Ja hän suuteli otsaani.
Minä nousin ja juoksin ovelle. "Arthur, minä rakastan teitä iäti", sanoin tukahtuneella äänellä huokausteni seasta. "Ja teitä, rouva, en voi koskaan unhottaa."
"Remi, Remi!" huusi Arthur.
En enempää kuullut, olin jo ulkona, ja ovi takanani oli kiinni. Ja samassa olin isäntäni luona.
"Taipaleelle!" sanoi hän minulle.
Ja me lähdimme.
Sillä tavoin erosin ensimäisestä ystävästäni ja heittäysin seikkailuihin, joista olisin säästynyt, jollen sokean ennakkoluuloni uhrina olisi antautunut tuhman pelon valtaan.
XII.
Taas piti astella isäntäni jäljessä, harpun hihna painamassa heltynyttä olkapäätä, kuljeksia pitkin maanteitä, sateessa ja paahteessa, tomussa ja rapakossa. Piti näytellä tyhmyriä julkisilla paikoilla, nauraa tai itkeä kunnioitettavan yleisön huviksi. Muutos tuntui ankaralta, sillä hyvään tottuu pian.
Minusta oli oloni nyt vastenmielistä ja väsyttävää, jota en tuntenut ennenkuin olin kokenut nämä kaksi kuukautta suloista ja onnellista elämää. Monet monituiset kerrat jäin tiellä jälkeen saadakseni rauhassa muistella Arthuria, rouva Milligania, Joutsenta, ja muistossani elää tässä menneisyydessä. Ah sitä ihanaa aikaa! Ja kun illoin makasin jossakin likaisessa majapaikassa ja ajattelin huonettani, joka minulla oli Joutsenessa, niin miten kurjilta näyttivätkään nyt peitteet!
Onnekseni kuitenkin tässä syvässä surussani minulla oli muuan lohdutus: isäntäni oli paljon lempeämpi kuin koskaan ennen — paljon hellempikin — jos tätä sanaa voi käyttää Vitaliksesta. Tässä suhteessa oli tapahtunut suuri muutos hänen luonteessaan tai oikeammin hänen käytöstavassaan minua kohtaan, ja se minua virkisti, se minua esti itkemästä, kun muistot Arthurista ahdistivat sydäntäni. Minä tunsin, etten ole yksin maailmassa ja että isäntäni oli minulle enemmän kuin isäntä. Olisinpa usein, jos olisin rohjennut, häntä syleillyt, niin tunsin tarvetta vuodattaa sydämeni tunteita. Mutta minä en uskaltanut, sillä Vitalis ei ollut niitä miehiä, joita uskaltaa näin lähestyä.
Aivan alussa oli pelko minut pitänyt hänestä etäällä, nyt se oli jonkinlainen epäselvä kunnioituksen tunne. Meidän kylästä lähtiessämme Vitalis ei ollut minulle kuin mies niinkuin muutkin, sillä silloin en vielä kyennyt tekemään mitään erotusta. Mutta oloni rouva Milliganin luona oli avannut silmäni ja järkeni. Ja omituista kyllä, kun tarkkaavasti katselin isäntääni, niin huomasin hänen olossaan, hänen näössään, hänen käytöksessään samanlaista kuin rouva Milliganissakin. Minä mielessäni tuumailin, että se oli mahdotonta, kun isäntäni oli ainoastaan eläinten näyttelijä, jotavastoin rouva Milligan oli ylhäinen rouva. Mutta tuumailuni ei saanut sitä poistetuksi, mitä silmäni kertoivat. Kun Vitalis vain tahtoi, niin hän oli aivan samanlainen herra kuin rouva Milligan oli rouva. Ainoa erotus oli siinä, että rouva Milligan oli aina ylhäinen nainen, jotavastoin Vitalis ei ollut ylhäinen herra kuin eräinä hetkinä. Mutta silloin hän olikin sellainen, että hän olisi tehnyt ylhäisen vaikutuksen keneen tahansa. Kunnioituksen tunne, jonka hän minussa herätti, esti siis minut antautumasta hellempien tunteitteni valtaan, silloinkin kun hän niitä herätti minussa ystävällisellä puheellaan.
Cettestä lähdettyämme emme moneen päivään puhuneet sanaakaan rouva Milliganista ja minun olostani Joutsenessa, mutta vähitellen tämä aihe tunkeutui keskusteluumme, ja isäntäni puuttui siihen aina ensimäisenä. Sitten ei kulunut päivääkään, ettei rouva Milliganin nimeä olisi lausuttu.
"Sinä olit kovin häneen mielistynyt?" sanoi Vitalis. "Minä sen hyvin ymmärrän. Hän on ollut sinulle hyvä, erittäin hyvä, sinun tulee muistella häntä kiitollisuudella." Ja sitten hän usein lisäsi itsekseen: "Se oli pakosta."
Isäntäni tarkotuksena oli päästä Parisiin niin pian kuin mahdollista, sillä ainoastaan Parisissa meillä oli toivoa voivamme antaa näytäntöjä talven aikana. Mutta joko hänen kukkaronsa oli liian laiha tai tiesi mistä syystä, me emme menneet rautatietä, jalkapatikassa vain astuimme Dijonista Parisiin. Kun aika niin salli, annoimme muutamia näytäntöjä kaupungeissa tai kylissä, joiden ohi kuljimme, ja sitten saatuamme kokoon jonkun vaivaisen rovon työnnyimme taas taipaleelle.
Aina Chatilloniin saakka mentiin kutakuinkin, vaikka aina oli kylmää ja sateista. Mutta tästä kaupungista lähdettyämme herkesi sade ja tuuli kääntyi pohjoiseen. Aluksi emme siitä niin välittäneet, vaikka ei olekaan kovin suloista astua pohjatuulen pieksäessä kasvoja. Sittenkin tämä tuuli, niin kylmä kuin olikin, oli parempi kuin sade, jota meillä oli ollut viikkokausia. Mutta ilma ei kauan pysynyt kuivana. Taivas peittyi paksuun pilveen, aurinko katosi, ja kaikki osotti, että pian saamme lumituiskun. Me olisimme kuitenkin voineet päästä johonkin suureen kylään, ennenkuin lumituisku meidät yllätti, mutta isäntäni koetti ehättää Troyesiin niin pian kuin mahdollista, kun tämä on suuri kaupunki, jossa voisimme antaa useampia näytäntöjä, jos meidän oli huonojen ilmain vuoksi pakko jäädä sinne.
"Pane joutuin nukkumaan", hän sanoi minulle, kun olimme asettuneet muutamaan majapaikkaan. "Me lähdemme huomenna varhain, sillä minua pelottaa, että tulee lumituisku."
Hän itse ei käynyt heti nukkumaan, vaan jäi lieden luo lämmittelemään Joli-Coeuriä, joka oli kovasti kärsinyt kylmästä ja yhtämittaa värisi, vaikka me olimme käärineet sen peitteisiin.
Seuraavana päivänä minä heräsin varhain, niinkuin oli käsketty. Oli vielä hämärä, taivas oli musta ja synkkä, ei ainoatakaan tähteä pilkistänyt. Näytti aivan kuin suuri musta peite olisi laskeutumassa maalle.
"Teidän sijassanne minä en lähtisi matkaan", sanoi majapaikan isäntä isännälleni. "Siitä tulee pian lumituisku."
"Minulla on kiire", vastasi Vitalis. "Ja minä toivon, että pääsemme
Troyesiin ennenkuin tuisku ehtii puhjeta."
"Kolmeakymmentä kilometriä ei kuljeta tunnissa."
Me kuitenkin lähdimme taipaleelle.
Vitalis piti Joli-Coeuriä povessaan lämmittääkseen sitä, ja koirat juoksentelivat iloisesti edellämme. Isäntäni oli Dijonista ostanut minulle lammasnahkatakin, jossa oli karvapuoli sisällepäin; sen minä käärin ympärilleni, ja tuuli puski sen kiinni ruumiiseen. Ei haluttanut suuta avata, ja me astuimme ääneti, niin kiireesti kuin suinkin, pysyäksemme lämpiminä ja ehtiäksemme perille. Vaikka oli jo aika päivän valjeta, niin taivas ei seljennyt. Idässä päin oli vaaleahko juova, mutta aurinkoa ei näkynyt. Ei ollut enää yö, mutta liioittelua olisi ollut sanoa, että oli päivä. Kuitenkin erotti jo esineet paremmin. Sinertävä valo, joka pilkotti auringon koitolta kuin mistähän summattomasta aukosta, valaisi lehdettömät puut ja siellä täällä pensaikot, joissa kuivuneet lehdet riippuivat ja kahisivat tuulessa ikävästi.
Tiellä ei näkynyt ristinsielua, ei kuulunut ajokalujen kolinaa, ei piiskan pauketta. Ainoastaan harakoita hyppi tiellä, pyrstö pystyssä ja nokka ilmassa, ja meidän lähestyessämme ne lehahtivat lentämään kiepsahtaen jonkun puun oksalle, josta meille nauraa räkättivät ilkeästi aivan kuin pahaa ennustaen.
Seutu, jonka läpi kuljimme, oli hyvin surullisen näköinen, jota lisäsi vielä tämä hiljaisuus. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei näkynyt muuta kuin alastomia nummia, karuja kukkuloita ja ruskeaa metsää. Tuuli puhalsi yhä pohjoisesta mielien kääntymään itään. Ja siltä puolen taivasta nousi raskaita pilviä, jotka kulkivat matalalla aivan kuin riippuen puitten latvoissa. Pian lenteli ilmassa muutamia lumihiutaleita, suuria kuin perhoset. Ne nousivat ja laskivat, pyörivät sinne tänne koskematta maahan.
Emme olleet kulkeneet vielä pitkältä, ja minusta jo tuntui mahdottomalta, että ehdimme Troyesiin ennen lumituiskua.
Koillisesta nouseva pilvi oli jo tullut lähelle, ja omituinen valo kirkasti taivaan siltä puolen; se oli lunta. Nyt ei lennellyt enää perhosia, vaan meidät ympäröi sakea lumituisku.
"Se oli päätetty, ettemme pääsisi Troyesiin", sanoi Vitalis. "Meidän pitää pysähtyä ensimäiseen taloon, jonka tapaamme."
Se oli mieluista puhetta, mutta missä tapaamme tämän vierasvaraisen talon, ennenkuin lumi oli kietonut meidät valkoiseen hämäryyteensä. Olin tarkastanut seutua niin kauas kuin silmä kantoi enkä ollut huomannut mitään taloa enkä mitään merkkiä kylästä. Päinvastoin olimme tulossa metsään, jota näytti kestävän äärettömiin edessämme ja ympärillä oleviin kukkuloihin saakka. Ei siis voinut kovinkaan suurta toivoa panna tähän luvattuun taloon. Mutta ehkäpä lumituiskua ei kestäkään kauan.
Sitä kuitenkin kesti, se vain yltyi. Vähässä ajassa se oli peittänyt tien ja kaiken, minkä kohtasi kulussaan: kivet, vesat, pensaat, sillä tuuli, joka ei ollut laantunut siitään, kieritti lunta maata myöten kaikkea vastaan, joka viimein sen pidätti peitokseen.
Koirat eivät enää juosseet edellämme, vaan astelivat ihan kintereillämme pyytäen meiltä suojaa, jota emme voineet niille tarjota. Me kuljimme hitaasti, vaivoin, silmät ummessa, märkinä, kohmettuneina, ja vaikka olimme sakeassa metsässä, emme saaneet suojaa, kun tie kulki juuri tuulen suuntaan.
Tuuli laantui vähitellen, mutta sikäli lumentulo kiihtyi; se ei pieksänyt enää pölynä, vaan laskeutui suurina, raskaina hiutaleina. Vähän ajan kuluttua oli tie paksun hangen peitossa, jossa me kahloimme äänettömin askelin. Vähänväliä näin isäntäni silmäilevän vasemmalle aivan kuin olisi etsinyt jotakin, mutta siellä ei ollut kuin laaja aukeama metsässä, joka oli hakattu viime keväänä ja jossa kasvamaan jätetyt puun vesat taipuivat raskaan lumen painosta. Mitä hän toivoi löytävänsä tältä puolelta? Minä puolestani tähystin suoraan eteeni niin kauas kuin silmä kantoi, odotellen eikö tämä metsä vihdoinkin lopu ja eikö näkyisi taloa. Mutta turhaa oli koettaakaan katsein tunkeutua tämän lumisakean läpi. Jo muutamien metrien päässä kaikki esineet katosivat tupruun eikä nähnyt muuta kuin lumihiutaleita aina vain entistä sakeammassa, käärien meidät aivan kuin äärettömään lumiverkkoon.
Yhtäkkiä näin Vitaliksen ojentavan kätensä vasempaan aivan kuin herättääkseen minun huomiotani. Minä katsoin hänen osottamaansa suuntaan ja olin siellä aukeamalla huomaavinani jonkun risumajan. Minä en odottanut selitystä, sillä ymmärsin isäntäni osottaneen tätä majaa sitä varten, että oli etsittävä sinne tie.
Se oli vaikeaa, sillä lunta oli jo niin paksulta, että se oli peittänyt näkymättömiin tien. Vihdoin aavikon laidassa, missä alkoi korkea metsä, oli maantien oja täynnä muutamalta kohtaa ja siitä päätin lähtevän tien majalle.
Maja oli risuista ja siksi tiheä, että lumi ei satanut läpi. Tämä maja oli talon arvoinen. Kiireemmin kuin me ehättivät koirat majaan ja pyöriskelivät kuivassa mullassa haukkuen iloissaan. Hyvin olimme mekin tyytyväisiä, vaikka emme sitä osottaneetkaan pyörimällä mullassa, joka muuten ei olisi hulluinta ollut kuivataksemme itseämme vähän.
"Minä ajattelinkin, että tässä kaatometsässä pitäisi olla jossakin maja", sanoi Vitalis. "Ja nyt tuiskukoon."
"Tuiskukoon vain!" vastasin hyvin terhakasti ja menin majan oviseinälle, missä puistelin lumen takistani ja hatustani, jotta ei kulkeutuisi lunta asuntomme lattialle sulamaan ja kastelemaan sitä.
Tämä talomme oli hyvin yksinkertainen sekä rakenteeltaan että sisustukseltaan. Siinä ei ollut kuin multapenkki ja muutamia kiviä istuimiksi. Mutta tärkeintä näissä oloissa oli kuitenkin tulisija, joka oli tehty muutamaan soppeen viidestä tai kuudesta kivestä.
"Me voimme tehdä tulenkin!"
Tällaisessa talossahan oli helppo saada puuta, sitähän sai seinistä ja katosta, kiskomalla niistä risuja ja oksia. Ja pian kirkas nuotio loimusi iloisesti takassamme. Se tosin työnsi aikalailla savua, joka nousi väikkymään kattoon, mutta mitä siitä, olihan kuitenkin lämmittävä tuli.
Koirat asettuivat takan ympärille ja siinä seisoen takasillaan lämmittelivät kastunutta ja jähmettynyttä vatsaansa liekkien lämpimässä. Pian Joli-Coeurkin kohotti isäntänsä takkia ja pilkisti hyvin varovasti, katsellen missä nyt ollaan, ja kun oli saanut vähän selkoa, niin hyppäsi vikkelästi maahan ja, asettuen paraimmalle kohtaa nuotion ääreen, piteli täriseviä käsiään tulta vasten.
Isäntämme oli hyvin ajatteleva ja kokenut mies: aamulla, ennenkuin minä olin vielä noussutkaan, oli hän varustanut eväät matkaa varten: limpun ja palasen juustoa. Tällaisena hetkenä ei olla kovin vaativia, ja heti kun me näimme limpun ilmestyvän, niin meissä kaikissa syntyi tyytyväisyyden tunne. Paha kyllä, osat eivät olleet suuria. Ja minä puolestani petyin suuresti toiveissani: isäntämme jakoi meille ainoastaan puolet limpusta.
"Minä en tunne tätä tietä", sanoi hän vastaukseksi katseeseeni, "enkä tiedä, onko koko tällä matkalla Troyesiin ainoatakaan majapaikkaa. Sitten en tunne tätä metsää. Tiedän vain, että tämä seutu on hyvin metsäistä. Me voimme olla penikulmia asunnoista. Tai voimme saada pitää kauan aikaa tätä säänpitoa tässä majassamme. Senvuoksi meidän täytyy säästää eväitämme."
Niin laiha kuin ateria oli ollutkin, vahvisti se kuitenkin meitä, ja kun olimme suojassa ja nuotio levitti suloista lämpöä, niin me tyytyväisinä voimme odottaa lumituiskua loppuvaksi. Minusta ei tuntunut niinkään pelottavalta oleskella tässä majassa, varsinkin kun en voinut ajatella, että meidän täytyy olla täällä ehkä kauankin aikaa, niinkuin Vitalis oli sanonut. Eihän toki voi lunta sataa iänkaiken.
Koirat käyttivät hyväkseen tätä pakollista levähdystämme asettuen nuotion ääreen, muuan käpristyen kääryksi, toinen paneutuen kyljelleen, ja Capi tuippasi kuononsa tuhkaan, ja niin ne vetivät rauhallisia unia. Minua halutti tehdä samoin, sillä suloisempaa oli matkustaa unien maassa, ehkä Joutsenessa, kuin katsella tätä lunta.
En tiedä kuinka kauan olin nukkunut, mutta kun heräsin, oli herennyt tuiskuttamasta. Hanki oli nähtävästi isosti vahvennut. Jos nyt piti lähteä taipaleelle, niin varmaan oli lunta polviin. Mikähän aika nyt oli?
En voinut kysyä isännältäni, sillä näinä viime kuukausina emme olleet ansainneet niin paljoa, että olisi saatu korvatuksi sitä, mitä häneltä oli mennyt vankilassa-oloonsa ja oikeusjuttuunsa, ja kun hän oli vielä ostanut minulle Dijonista lammasnahkatakin, niin oli hänen pitänyt myydä kellonsa, tuo suuri hopeinen kellonsa, josta olin Capin nähnyt osottavan aikaa silloin, kun Vitalis otti minut joukkoonsa. Minun piti kysyä päivältä sitä, mitä en enää voinut kysyä hyvältä, suurelta kelloltamme. Mutta ulkona ei mikään voinut minulle vastata: alhaalla maassa kirkas juova, ylhäällä ilmassa sankka sumu, taivaalla sekava valo ja siellä täällä likaisenkeltaisia varjostuksia. Kaikesta tästä en voinut saada vähintäkään selkoa, mikä aika päivästä nyt mahtoi olla. Ja korvin sai siitä tietoa yhtä vähän kuin silmin. Ei yötä hiljaisempaa kuin tämä päivä. Ympärillämme täysi liikkumattomuus, lumi oli pysäyttänyt kaiken liikkeen, kaikki oli aivan kuin jähmettynyt. Silloin tällöin näki kuusen lehvän hetvahtavan. Raskaan painon alla se oli vähitellen painunut, ja kun se oli laskeutunut niin alas, että lumi siitä luisti, niin oksa silloin kohosi äkkiä ja sen tummanvihreä lehvä kuvasti selvänä toisten puitten valkoista verhoa vastaan, joka ne peitti tyvestä latvaan saakka. Niin että kun katseli kaukaa, tuo puhdistunut lehvä näytti tummalta reiältä tässä valkovaipassa.
Seistessäni majan ovella katselemassa tätä kuulin isäntäni sanovan minulle:
"Haluttaako sinua taipaleelle?"
"Enpä tiedä. Ei haluta mitään. Teen niinkuin te tahdotte."
"No niin. Minun mielipiteeni on, että pysymme täällä, jossa meillä on ainakin suojaa ja tulta."
Minä ajattelin, että meillä ei ole leipää, mutta olin ääneti.
"Luulen, että alkaa pian tulla lunta uudelleen", jatkoi Vitalis. "Me emme voi lähteä taipaleelle tietämättä, miten pitkältä on talollisille paikoille, sillä yö tällaisena lumen aikana ei ole leuto. Parasta on olla täällä. Onhan meillä edes kuivat jalat."
Kun ruokakysymys jätettiin syrjään, niin minulla ei ollut mitään tätä päätöstä vastaan. Ja sitäpaitsi, jos lähtisimme taipaleelle nyt heti, niin ei ollut lainkaan varmaa, että pääsisimme taloon ennen iltaa, jotavastoin oli varmaa, että tiellä oli lunta niin paksulta, että olisi siinä vaikea kulkea. Ei ollut muuta neuvoa kuin kuristaa vatsaansa. Vitalis jakoi meille toisen puoliskon limppua kuuteen osaan. Sitäpä oli vähän, ja se vähä oli pian syöty, vaikka me sipulsimme leipämme niin pieniksi paloiksi kuin suinkin, jotta siinä olisi pitemmäksi aikaa syömistä.
Kun isäntämme oli pistänyt veitsen takkinsa taskuun, mikä oli merkkinä siitä, että syömingit olivat loppuneet, nousi Capi ja tehtyään merkin tovereilleen meni haistelemaan laukkua, jossa tavallisesti ruoka pidettiin. Samalla se asetti käpälänsä laukulle ja kopeloi sitä. Tästä tutkimuksesta sille selvisi, että ei ollut enää mitään syötävää. Silloin se palasi paikoilleen nuotion ääreen ja annettuaan taas merkin Dolcelle ja Zerbinolle heittäysi kyljelleen pitkää pituuttaan huokaisten huojennuksekseen: "Ei ole enää mitään, turhaa on pyytääkään."
Tämän se selitti yhtä selvästi kuin konsanaan olisi sanoin voinut lausua. Ja sen toverit, ymmärtäen tätä kieltä, paneusivat tulen ääreen nekin, huokaisten samalla tavalla. Zerbinon huokaus ei kuitenkaan ilmaissut sellaista kohtaloonsa tyytymistä kuin toisten, sillä Zerbino oli ahmatti ja tämä uhrautuminen oli siitä paljon kiusallisempaa kuin toisista.
Jo kauan sitten oli alkanut sataa lunta uudelleen ja sitä tuli yhtä tiukasti. Tunti tunnilta näki vaipan, jota se kutoi maalle, kohoavan pitkin nuoria vesoja, joitten rungot tuipottivat valkoisesta merestä, mikä pian oli ne upottava alleen. Päivällisen jälkeen ei voinut enää paljon erottaa ulkomaailmaa, sillä hämärä laskeutui nopeasti tällaisena pimeänä päivänä. Lumen tulo ei herennyt yöksikään, vaan sitä satoi suurina höytäleinä mustasta taivaasta.
Kun meidän oli jäätävä sinne yöksi, niin parasta oli paneutua maata niin pian kuin suinkin. Minä siis tein niinkuin koiratkin, ja kääriydyttyäni lammasnahkatakkiini, joka tulen ääressä oli ehtinyt jo kuivaa tämän päivän kuluessa, heittäysin nuotion ääreen, laaka kivi päänalustanani.
"Nuku", sanoi Vitalis. "Minä herätän sinut sitten, kun minä vuorostani haluan nukkua. Sillä vaikka meillä ei olekaan mistään pelkoa, ei eläimistä eikä ihmisistä tässä majassamme, niin tulee kuitenkin toisen meistä valvoa ja hoidella nuotiota. Meidän tulee pitää varamme kylmää vastaan, joka voi käydä ankaraksi, kun lumen tulo lakkaa."
Kun isäntäni minut sitten herätti, lienee ollut jo myöhäinen yö, niin ainakin kuvittelin. Lunta ei enää tullut.
"No nyt sinä vuorostasi", sanoi isäntäni. "Sinun ei tarvitse kuin silloin tällöin lisätä puuta nuotioon. Sinä näet, että minä olen niitä sinulle valmiiksi varustanut."
Risuja oli koko hyvä kasa. Isäntäni, joka oli paljon herkkäunisempi kuin minä, oli varustanut puita, ettei minun tarvitsisi niitä kiskoa seinistä ja siten häiritä hänen untaan. Tästä kasasta sain vähimmättäkin ryskeettä. Se oli tosiaankin viisas huolenpito, mutta sillä oli toisenlaiset seuraukset kuin Vitalis oli odottanut.
Kun minä olin herännyt ja ottanut vastaan vartijan toimen, niin hän heittäysi pitkäkseen nuotion ääreen, Joli-Coeur vierellään peitteisiin käärittynä, ja pian raskaasta ja säännöllisestä hengityksestä huomasin, että hän oli nukahtanut.
Minä nousin ja varpaillani hiivin majan ovelle katselemaan ulos. Lumi oli peittänyt kaikki, ruohot, pensaat, vesat, puut. Niin kauas kuin silmä voi tunkea, ei näkynyt muuta kuin sama yksitoikkoinen valkoinen tasanko. Taivas oli täynnä tuikkivia tähtiä, pakkanen oli kiihtynyt, ja ulkona jääti. Kylmä ilma uhoi meidän majaamme. Yön hiljaisuudessa kuului kahinaa, joka ilmoitti, että lumen pinta kuorettui jääriittaan. Olipa onni, että olimme osuneet tälle majalle. Mitenkähän meidän olisi käynytkään metsässä luminietoksessa tällaisessa pakkasessa.
Siitä vähästäkin äänestä, joka syntyi minun kulkiessani, heräsivät koirat, ja Zerbino tuli majan ovelle. Kun se ei katsellut yön loistoa samoilla silmillä kuin minä, niin se pian ikävystyi seisomaan siinä ovella ja halusi ulos. Minä kädelläni viittasin sen tulemaan sisälle. Oliko järkevää lähteä kuljeksimaan tuonne? Se totteli, mutta jäi ovelle, nenä ulkona, ja seisoi siinä itsepintaisen koiran tavoin, joka ei helpolla luovu haluistaan.
Minäkin seisoin siinä vielä hetkisen aikaa katselemassa lunta, sillä vaikka tämä näky täyttikin sydämeni surulla, niin oli kuitenkin jonkinlaista huvia katsella sitä: minussa syntyi halu itkeä, ja vaikka minun olikin helppo päästä sitä näkemästä, sillä minun ei tarvinnut kuin sulkea silmäni tai palata paikalleni tulen ääreen, niin en kuitenkaan siitä liikahtanut.
Vihdoin käännyin nuotiolle, ja pantuani pari kolme risua ristiin nuotioon lisäksi istahdin kivelle, joka oli ollut päänaluksenani. Isäntäni nukkui rauhallisesti. Koirat ja Joli-Coeur nukkuivat myöskin, ja tuli, johon olin lisännyt puita, loimusi iloisesti melkein kattoon asti, syytäen säkeniä, jotka sähistessään häiritsivät yön syvää hiljaisuutta. Pitkät ajat huvittelin katselemalla tätä kypenien leikkiä, mutta vähitellen minua alkoi raukaista ja tietämättäni kävi uneliaaksi. Jos minulla olisi ollut jotakin tointa, edes hankittavana puita nuotioon, niin kulkiessani majan ympäri olisin pysynyt hereilläni. Mutta siinä istuessani, kun ei ollut muuta tehtävää kuin silloin tällöin lisätä joku risu nuotioon, minä painuin unenhorrokseen, ja paraillaan kun luulin olevani hereillä, nukahdin.
Minut herätti raju koiranhaukunta. Oli pimeä. Arvatenkin olin nukkunut jo kauan. Nuotio oli sammunut. Haukuntaa kuului yhäkin: Capin ääni. Mutta omituista oli, etteivät Zerbino eikä Dolce vastanneet haukuntaan.
"No, mikä nyt?" huudahti Vitalis herätessään. "Mitä nyt on tapahtunut?"
"En minä tiedä."
"Sinä olet nukahtanut, ja tuli on sammunut."
Capi oli majan ovella, ja siinä se haukkui. Vastaukseksi kuului pari kolme valitusta, joista tunsin Dolcen äänen. Valitus kuului majan takaa vähän matkan päästä. Minä olin lähtemässä katsomaan, mutta isäntäni pysäytti minut.
"Pane ensin puita nuotioon."
Ja tällä aikaa hän otti kekäleen ja puhalsi sen hehkumaan. Sitten hän, kekäle kädessään, sanoi: "Lähdetään nyt katsomaan, tule sinä jäljessäni. Capi, mene edellä!"
Samassa kuin me tulimme ulos, kuului kauhea ulvonta yön hiljaisuudessa ja Capi pelästyneenä turvautui jalkoihimme.
"Susia!" sanoi Vitalis.
"Missä Zerbino ja Dolce?" Minä en tiennyt vastata. Epäilemättä koirat olivat lähteneet ulos sillä aikaa, kun minä olin nukahtanut. Zerbino oli tahtonut tyydyttää halunsa, jota se oli osottanut ja josta minä olin sitä kieltänyt, ja Dolce oli seurannut toveriaan. Olivatkohan sudet saaneet ne käsiinsä? Minusta tuntui Vitaliksen äänestä, kun hän kysyi koiria, että hän sitä pelkäsi.
"Ota sinäkin kekäle ja lähtekäämme niille avuksi."
Olin kotikylässäni kuullut kauhistuttavia kertomuksia susista, mutta en kuitenkaan nyt epäröinyt, varustausin kekäleellä ja seurasin isäntääni. Tultuamme aavikolle emme nähneet susia emmekä koiria. Ei näkynyt muuta kuin lumella koirain syvät jäljet. Me seurasimme niitä. Ne kulkivat majan ympäri. Sitten muutamassa kohden häämötti jotakin kuopan tapaista, aivan kuin koirat olisivat siinä pyöriskelleet.
"Hae, hae, Capi!" usutti Vitalis ja samalla hän vihelsi kutsuen Zerbinoa ja Dolcea. Mutta ei kuulunut mitään vastausta, ei vähintäkään ääntä yön syvästä hiljaisuudesta, ja Capi, jota oli käsketty etsimään, pyöriskeli peloissaan jaloissamme, vaikka muuten aina oli niin tottelevainen ja urhokas.
Oli niin pimeä, että me emme voineet seurata jälkiä, silmä eksyi aina harhailemaan utuisessa hämärässä. Vitalis vihelsi ja kovalla äänellä kutsui vielä Zerbinoa ja Dolcea. Kuuntelimme. Täysi hiljaisuus. Sydäntäni ahdisti.
"Zerbino ja Dolce raukkoja!"
Vitalis vakuutti näin pelkoni todeksi.
"Sudet ovat vieneet koiramme", sanoi hän. "Miksi laskit ne ulos?"
Niin, miksi? Minulla ei ollut vastausta.
"Pitää etsiä ne", sanoin ja lähdin hänen edelleen. Mutta hän pysäytti minut: "Ja mistä aiot niitä etsiä?" — "En tiedä. Kaikkialta." — "Emmehän osaa mihinkään näin pimeällä ja tässä lumessa."
Lunta olikin polvia myöten, ja meidän kahdella kekäleellämme ei paljoa valaistu tässä synkässä yössä.
"Kun ne eivät ole vastanneet kutsuuni", sanoi hän, "niin siihen on syynä, että ne ovat kaukana. Emmekä voi lähteä näin vain aseitta, sillä sudet voisivat hyökätä meidänkin kimppuumme. Eihän meillä ole mitään, millä puolustaa itseämme."
Kauheaa oli jättää koirat, nuo toverimme, ystävämme. Ja varsinkin minusta tuntui pahalta, kun olin syyllinen. Jollen minä olisi nukahtanut, niin ne eivät olisi päässeet ulos.
Vitalis asteli majalle, ja minä seurasin hänen jäljessään katsellen joka askeleella taakseni ja kuunnellen. En nähnyt enkä kuullut muuta kuin lumen kahinan. Majassa oli taas uusi seikka hämmästyttämässä meitä.
"Missä Joli-Coeur?"
Sen peitteet olivat nuotion edessä, mutta tyhjiltään, apina oli poissa. Minä kutsuin sitä, ja Vitalis kutsui vuorostaan, mutta sitä ei kuulunut, ei näkynyt. Vitalis sanoi, että kun hän heräsi ja nousi, niin oli apina vielä silloin hänen vierellään. Se siis oli kadonnut sillä aikaa, kun me olimme ulkona.
Otimme taas risusoihdun käteemme ja lähdimme katselemaan, näkyisikö lumella apinan jälkiä. Emme nähneet. Palasimme majaan uudelleen tutkimaan, olisiko apina kuitenkin hypännyt jollekin seinärisulle. Etsimme pitkään, kymmeniä kertoja tarkastimme samat paikat ja kaikki loukot. Minä nousin Vitaliksen olkapäille tarkastaakseni katon, mutta kaikki oli turhaa. Ja aina vähänväliä kutsuimme sitä, mutta ei mitään hyötyä. Vitalis oli vihanvimmassa, jotavastoin minä olin itkumielellä. Kysyin, arveliko hän, että sudet olisivat voineet viedä Joli-Coeurinkin.
"Ei. Sudet eivät ole uskaltaneet tulla majaan. Ne ovat hyökänneet Zerbinon ja Dolcen kimppuun ulkona, Joli-Coeur pelästyneenä piiloutui johonkin sillä aikaa, kun olimme ulkona. Ja minua se huolestuttaa, sillä tällaisessa, ilmassa se vilustuu ja saa kuolemantaudin."
"Meidän pitää vieläkin hakea sitä."
Ja me taaskin alotimme etsintämme uudelleen, mutta yhtä huonolla menestyksellä.
"Täytyy odottaa päivän tuloa", sanoi Vitalis. "Mutta milloin päivä tulee"?
"Parin tunnin perästä." Ja hän istui nuotion ääreen, pää käsien varassa.
Minä en uskaltanut häntä häiritä. Liikkumatta istuin hänen vieressään tekemättä muuta kuin silloin tällöin ojentaen käteni pannessani lisää puuta nuotioon. Vähänväliä hän nousi ja meni ovelle katsomaan; hän katseli taivaalle, kumartui sitten kuuntelemaan ja palasi paikoilleen, sanaa sanomatta. Paljon paremmalta minusta olisi tuntunut, jos hän olisi minua torunut, kuin että istui tuolla tavoin äänetönnä ja synkkänä. Pari tuntia, jotka hän sanoi olevan päivän tuloon, kuluivat hirmuisen hitaasti. Tuntui, että tämä yö ei lopu ikinä.
Tähdet vähitellen sammuivat ja taivas vaaleni, aamu koitti ja tuli päivä. Mutta päivän tullessa pakkanenkin kiihtyi, hyytävä ilma tunki majaan. Jos löydämmekin Joli-Coeurin, niin onko se vielä hengissä? Ja mitä järjellistä syytä meillä oli toivoa sen löytyvän? Ehkä päivä tuo vielä tullessaan lumituiskunkin.
Päivä tuli kuitenkin selkeinen. Ja heti kun aamun kylmässä valossa alkoi erottaa pensaat ja puut oikeassa muodossaan, lähdimme ulos. Vitaliksella oli suuri paksu sauva, ja minäkin varustausin samanlaisella aseella. Capi ei ollut enää sellaisen pelon vallassa, joka yöllä sen teki niin toimettomaksi. Katsellen isäntäänsä silmiin se odotti vain käskyä päästäkseen juoksemaan edelle.
Kun me katselimme maasta Joli-Coeurin jälkiä, niin Capi nosti kuononsa ilmaan ja alkoi haukkua iloisesti. Se merkitsi, että ylhäältä meidän oli etsittävä Joli-Coeuriä eikä maasta. Ja todellakin me huomasimme lumessa majan katolla jäljet muutaman tammen oksan luo, joka nuokkui katon yli. Ja sitten näimme tammen latvassa pienen tumman myttyrän. Se oli Joli-Coeur. Susien ja koirien ulvonnasta säikähtyneenä se oli meidän poissa ollessamme syöksynyt majan katolle, sieltä hypännyt tammen oksalle ja kiivennyt latvaan, jonne se oli jäänyt tietäessään olevansa turvassa, ja se kyyrötti siellä meidän kutsumisestamme välittämättä.
Pieni raukka, se mahtoi olla ihan jäässä!
Vitalis kutsui sitä lempeästi, mutta se ei liikahtanut enemmän kuin kuollut. Vitalis kutsui kutsumistaan monet monituiset kerrat, mutta Joli-Coeur ei osottanut mitään elonmerkkiä. Nyt minä voin jotenkin korvata yöllistä huolimattomuuttani. "Minä kiipeän sen noutamaan", sanoin.
"Menet ja halkaiset pääsi." — "Ei ole pelkoa."
Minä olin jo piennä pahasena opetellut kiipeilemään puihin ja olin siinä ollut hyvinkin etevä, ja ryhdyin asiaan nyt sellaisella innolla, että en koskaan ennen.
Noustessani ylemmäksi puhelin lempeästi Joli-Coeurille, joka ei hievahtanutkaan, katseli vain kiiluvin silmin. Minä olin jo lähellä ja ojensin käteni ottaakseni, niin se samassa hypätä keikahti toiselle oksalle. Minun piti taas seurata sitä sinne. Ja kiinni saamatta olisi minulta jäänyt Joli-Coeur, mutta sen kädet ja jalat kastuivat lumessa, joka peitti oksat, niin että se väsyi pian. Se silloin laskeusi oksalta oksalle ja viimein hypätä kiepsautti isäntänsä olkapäälle ja pistäysi takin poveen.
Hyvä asia oli, että Joli-Coeur löydettiin, mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Nyt piti koettaa etsiä koiriakin. Me kuljimme samalle paikalle, missä olimme käyneet yölläkin. Ja nyt päivällä oli meidän jäljistä helppo arvata, mitä oli tapahtunut. Lumeen oli painettu syvät jäljet: kertomus kahden koiran kuolemasta. Majasta lähdettyään koirat olivat kulkeneet majan kuvetta jäljekkäin, ja noin parinkymmenen metrin matkan voimme hyvin seurata niiden jälkiä. Mutta siinä ne katosivat, ja silloin näkyivät toiset jäljet: yhdellä puolen jäljet, jotka osottivat missä sudet muutamalla hyppäyksellä olivat syösseet koirain kimppuun, ja toisella puolen jäljet, jotka näyttivät, minne sudet olivat kuljettaneet saalistaan. Koirista ei näkynyt enää muuta kuin verinen juova punottamassa lumella.
Turhaa oli pitemmältä kulkea. Sudet olivat ne tappaneet ja kuljettaneet johonkin tiheikköön murkinoikseen. Sen sijaan oli lähdettävä mitä pikimmin lämmittämään Joli-Coeuriä.
Majaan tultuamme Vitalis piteli Joli-Coeuriä tulen ääressä lämmittäen sen jalkoja ja käsiä, ja minä lämmitin peitettä, johon sen sitten käärimme. Mutta se olisi tarvinnut vielä lämpöisen vuoteen ja erittäinkin lämmintä juomaa, eikä kumpaakaan meillä ollut. Oli toki hyvä, että oli edes nuotio.
Vitalis ja minä istuimme nuotion ääressä sanaa puhumatta kumpikaan; siinä istuimme liikahtamatta, katsellen palavaa tulta.
Zerbino raukka! Dolce raukka! Se oli sydämemme ajatus.
Ne olivat olleet tovereillamme onnessa ja onnettomuudessa, ja minulle ne olivat suruni ja yksinäisyyteni päivinä olleet ystäviä.
Minä en voinut lohduttaa omaatuntoani millään. Olisin halunnut, että
Vitalis olisi minua torunut, että hän olisi minua lyönyt.
Mutta hän ei sanonut sanaakaan, ei katsonutkaan minuun, istui vain kumarassa nuotion ääressä. Hän varmaankin ajatteli, miten meidän käy nyt ilman koiria.
XIII.
Tuli kaunis päivä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ja sen valossa kimalteli puhdas lumivaippa. Metsä, joka oli eilen ollut niin surullisen näköinen, oli nyt niin loistava, että silmiä huikaisi.
Vitalis vähänväliä pani kätensä peitteen alle koetellen, pääsikö Joli-Coeur lämpenemään. Mutta aina kun minä kumarruin sitä katsomaan, se yhä värisi. Meille pian selveni, että me emme saa siltä vilua karkotetuksi.
"Meidän pitää päästä kylään", sanoi Vitalis nousten. "Muuten
Joli-Coeur kuolee käsiimme tänne. Lähdemme taipaleelle."
Peite lämmitettiin hyvin, ja Vitalis pani Joli-Coeurin siihen käärittynä poveen rintaansa vasten. Me olimme valmiit lähtemään.
"Kas siinä majapaikka, joka otti meiltä kalliin maksun vierasvaraisuudestaan!" sanoi Vitalis, ja hänen äänensä värisi.
Hän astui ulos ensiksi ja minä hänen jäljessään. Capia meidän piti kutsua, kun se jäi seisomaan majan kynnykselle haistellen sinnepäin, minne sen toverit olivat joutuneet.
Kuljettuamme kymmenisen minuuttia tuli meitä vastaan muuan hevosmies, jolta saimme tietää, että ensimäiseen kylään ei ollut enää kuin tunnin matka. Se tieto meille antoi jalat allemme, niin vaikea kuin olikin astua lumessa, joka upotti syvälle.
Vihdoin tuli näkyviimme suuri kylä, jonka rakennusten katot loistivat kauas.
Meillä ei ollut tapana mennä parhaimpiin ravintoloihin, jotka komealla asullaan tarjosivat hyvän suojan ja hyvän ruuan. Päinvastoin me tavallisesti pysähdyimme kylän laitamalle tai etukaupunkiin, valiten halpasimpia taloja, joista meitä ei ajettu pois ja joissa meidän kukkaroamme ei tyhjennetty. Mutta tällä kertaa Vitalis ei pysähtynytkään kylän laitamalle, jatkoi vain matkaa muutaman ravintolan luo, jossa oli komea kultainen kyltti. Kyökin avonaisesta ovesta näkyi pöytä, joka oli täynnä lihaa, hellalla oli kuparisia kattiloita, jotka porisivat iloisesti tupruttaen kattoon pieniä höyrypilviä, ja kadulle saakka tunkeutui ihana haju, joka ärsytti nälkäistä vatsaamme.
Vitalis ottaen taas "herran" ryhdin astui sisään, ja hattu päässä ja kaula kenossa kysyi isännältä hyvää huonetta. Ravintoloitsija, joka oli hyvin arvokkaan näköinen, ensin katseli meitä pitkään ja halveksivasti, mutta isäntäni mahtava ryhti teki häneen vaikutuksensa, niin että ravintoloitsija määräsi muutaman palvelustytön meitä saattamaan huoneeseen.
"Pane joutuin maata", sanoi Vitalis minulle sillä aikaa kuin palvelija sytytti tulta.
Minä jäin hetkeksi aikaa kummastuneena katsomaan: minkävuoksi minä maata? Ruokapöytään minua olisi haluttanut eikä vuoteeseen.
"Pian vuoteeseen", toisti Vitalis.
Minun täytyi tietysti totella. Vuoteessa oli untuvapatja, ja Vitalis sillä peitteli minut leukaani myöten.
"Koeta päästä lämpimiisi", sanoi hän minulle, "kuta pikemmin sitä parempi."
Minun mielestäni Joli-Coeur tarvitsi lämmintä paremmin kuin minä, sillä minun ei ollut ollenkaan kylmä.
Sillä aikaa kuin minä olin liikkumatta untuvapatjan alla, Vitalis, palvelustytön suureksi ihmeeksi pyöritteli ja muokkasi Joli-Coeuriä aivan kuin olisi siitä leiponut jonkun paistin.
"Joko sinun on lämmin?" kysyi Vitalis jonkun ajan kuluttua.
"Onpa kyllältäkin."
Vitalis tuli vuoteen luo, pisti Joli-Coeurin viereeni ja käski minun pitää sitä niin lähelläni kuin suinkin. Pieni elukka raukka, joka muuten aina oli niin uppiniskainen, kun sille tehtiin jotakin, mikä sille ei ollut mieleen, näytti nyt tyytyvän kaikkeen. Se pysyi lähellä minua liikauttamatta jäsentäkään. Sillä ei ollut enää kylmä, sen ruumis oli aivan polttavan kuuma. Vitalis meni keittiöön ja toi sieltä kuumaa, sokeroitua viiniä. Sitä hän koetti saada Joli-Coeurin ottamaan lusikasta, mutta tämä ei raottanut hampaitaan. Hehkuvin silmin se rukoili meitä, ettemme häiritsisi sitä. Ja samalla se pisti kätensä näkyviin ja ojensi sen meille. Ihmettelin itsekseni, mitä merkitsi tämä liike, jonka se yhtämittaa teki. Vitalis minulle sen selitti.
Ennenkuin minä tulin Vitaliksen seurueeseen, oli Joli-Coeurillä ollut keuhkokuume, ja oli senvuoksi siltä isketty suonta. Nyt kun se taas tunsi itsensä kipeäksi, niin se ojensi käsivartensa, jotta iskettäisiin suonta nytkin, jolla se ensi kerralla oli parantunut. Oli oikein liikuttavaa nähdä.
Joli-Coeur parka oli hyvin kipeä. Sokeroitu viini oli aina ollut sen mieliherkkua, mutta nyt se ei sille maistunut. Vitalis oli levoton.
"Juo sinä tuo viini", sanoi Vitalis, "ja pysy vuoteessa, minä menen noutamaan lääkärin."
Minulle myöskin oli sokeroitu viini hyvin mieluista, ja sen lisäksi oli minun kauhea nälkä. Minua ei senvuoksi tarvinnut kahta kertaa käskeä ja pistettyäni viinin poskeeni sukeltausin untuvapatjan alle. Mutta juotuani viinin, joka kuumensi kovasti, olin ihan kuumuuteen läkähtyä untuvapatjan alla.
Vitalis palasi pian, mukanaan herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit. Hän oli lääkäri. Vitalis, kun oli pelännyt, että tämä mahtava herra ei tahtoisi vaivautua apinan tähden, ei ollut sanonut, kuka oli sairas. Ja kun lääkäri näki minut siinä makaamassa punaisena kuin kukon heltta, niin hän asetti käden, otsalleni, pudisti päätään, joka ei hyvää merkinnyt. Nyt oli aika huomauttaa hänelle erehdyksestä, muuten hän kävisi minulta iskemään suonta.
"En minä ole kipeä", sanoin.
"Mitä? Etkö ole kipeä? Tämä lapsi jo hourailee."
Minä kohotin vähän peitettä ja osotin Joli-Coeuriä, joka oli käärinyt kätensä kaulaani, ja sanoin: "Tämä se on sairas."
Lääkäri hypähti taaksepäin ja kääntyi Vitalikseen.
"Apina!" huusi hän. "Mitä? Apinanko vuoksi minua on vaivattu ja häiritty tällaisena aikana!"
Minun isäntäni oli taitava mies, joka ei niin helposti joutunut ymmälle. Kohteliaasti ja ylevällä ryhdillään hän pysäytti lääkärin. Sitten hän selitti hänelle tilamme: miten meidät oli yllättänyt lumimyrsky, ja miten susia säikähtäessään Joli-Coeur oli hypännyt puuhun ja vilustunut pakkasessa.
"Sairas ei tosin ole kuin apina, mutta viisas apina! Ja meidän toverimme ja ystävämme. Miten näin hyvää näyttelijää voisin uskoa eläinlääkärin hoitoon. Koko maailma tietää, että maaseutueläinlääkärit eivät ole kuin aaseja. Mutta sitävastoin koko maailma tietää, että kaikki lääkärit ovat oppineita miehiä, niin että pienimmässäkin kylässä tietää tapaavansa taitavan ja jalomielisen miehen, kun menee soittamaan lääkärin ovelle. Ja vaikka apina ei olekaan kuin eläin, se kuitenkin on niin lähellä ihmistä, että sen taudit ovat samoja. Eikö tieteen kannalta ole huvittavaakin tutkia, missä suhteessa apinan tauti on samanlainen tai erilainen kuin sama tauti ihmisellä?"
Italialaiset ovat aika nokkelia imartelijoita. Lääkärimme palasi pian ovelta ja lähestyi vuodetta. Vitaliksen puhuessa oli Joli-Coeur, joka nähtävästi arvasi, että tämä silmälasiherra oli suoneniskijä, yhtämittaa pistänyt käsivartensa esiin peitteen alta tarjoten suonta iskettäväksi.
"Katsokaa, miten viisas tämä apina on", sanoi Vitalis. "Se tietää, että te olette lääkäri, ja senvuoksi ojentaa teille kätensä, jotta saisitte koetella valtasuonta."
Lääkäri jätti nyt kaiken epäröimisensä. "Olkoon menneeksi. Onhan tapaus ehkä hyvin merkillinen", sanoi hän.
Niinpä olikin! Se oli hyvin surullinen ja huolestuttava meille: herra
Joli-Coeurille oli tulossa keuhkotulehdus.
Lääkäri tarttui pieneen käteen, joka niin monta kertaa oli ojennettu, ja veitsi upposi suoneen vähintäkään valitusta kuulumatta. Joli-Coeur tiesi, että tämä hänet on parantanut. Suonta iskettyä seurasi sitten sinappitaikinat, laastarit, lääkkeet ja juomat.
Minä tietystikään en jäänyt vuoteeseen, vaan minusta tuli sairaanhoitaja. Ja Joli-Coeur antoi mielellään minun hoitaa itseään, osottaen kiitollisuuttaan lempeällä hymyllä: sen katse todella muistutti nyt ihmisen katsetta. Ja se, joka ennen oli niin vilkas, niin niskoitteleva ja aina valmis tekemään kepposia, oli nyt tyyni ja mallikelpoisen kärsivällinen ja ihan kuin itse tottelevaisuus. Se näytti nyt pyytävän ystävällistä kohtelua, sitä se pyysi Capiltakin, jonka kanssa oli ollut niin monasti huonoissa väleissä. Se oli aivan kuin hemmoteltu lapsi, niin että aina piti olla joku sen luona, ja kun joku meistä lähti ulos, niin se suuttui.
Tuli pian yskä, joka kovasti rasitti sen pientä ruumista. Minulla ei ollut kuin viisikolmatta penniä rahaa, ja niillä minä ostin rintasokeria Joli-Coeurille. Mutta sillä minä enemmän pahensin kuin paransin raukan yskää. Joli-Coeur, joka niin tarkkaavasti seurasi kaikkea, huomasi pian, että minä annoin sille palan sokeria aina kun se ryki. Ja se rupesi tätä käyttämään hyväkseen, ryki myötäänsä saadakseen lääkettä, joka sille oli niin mieluista, vaikka siitä olikin vain pahennusta. Kun minä huomasin sen petoksen, niin en antanutkaan enää rintasokeria. Mutta silloin se alkoi katsella minua rukoilevasti, ja nähtyään, etteivät rukouksensakaan auttaneet, asettui se istumaan ja kumarassa ja käsi vatsalla rupesi rykimään kaikin voimin. Veret työntyivät kasvoille, suonet otsalla pullistuivat, vedet juoksivat silmistä, ja lopuksi oli se kerrassaan tukehtua, joka ei ollut enää kujeilua, vaan täyttä totta.
Isäntäni ei ollut minulle koskaan puhunut raha-asioistaan, ja vain sattumalta olin saanut tietää, että hän oli myynyt kellonsa saadakseen ostetuksi minulle lammasnahkatakin. Mutta nyt nykyisessä tilassamme hän poikkesi tavastaan. Eräänä päivänä, kun hän tuli syömästä, jolla aikaa minä olin ollut sairaan toverina, kertoi hän minulle ravintolan isännän vaatineen maksua olostamme, ja että kun hän maksoi ravintolaan velkamme, hänelle ei jäänyt kuin kolmisen markkaa. Muuta keinoa pulasta päästäksemme ei hän tiennyt kuin antaa näytäntö.
Näytäntö, kun ei ollut enää Zerbinoa eikä Dolcea, ja Joli-Coeurkin kykenemätön esiintymään! Minusta tämä näytti aivan mahdottomalta.
Mutta Joli-Coeuriä oli hoidettava ja se oli pelastettava. Lääkärin, lääkkeiden ja kaiken muun maksuksi meidän piti antaa sellainen näytäntö, joka heti tuotti ainakin neljäkymmentä markkaa.
Mutta neljäkymmentä markkaa tällaisena kylmänä aikana tässä kylässä, ja meidän voimillamme, mikä uhkayritys!
Sillä aikaa kuin minä hoidin sairastamme, Vitalis haki huoneen, sillä näin kylmällä ilmalla ei voinut näytellä taivasalla. Hän laittoi ilmoituksia ja liimaili niitä seiniin, laittoi näytelmälavan lankuista ja rohkealla mielellä pani likoon kolme markkaansa ostaen niillä kynttilöitä, jotka katkoi kahtia, siten saadakseen enemmän valoa.
Huoneemme ikkunasta näin hänen kulkevan edestakaisin ulkona lumessa, ja huolestuneena tuumailin ja ihmettelin, mitähän meillä tulee ohjelmaan. Ja parhaillani olin tätä miettimässä, kun kuulin rummun äänen asuntomme edestä, sitten, sen jyristyä mahtavasti jonkun aikaa, luettavan ohjelman. Siinä oli mitä kummallisimpia lupauksia: oli kysymys "taiteilijasta, joka oli kuulu yli koko maailman" — se oli Capi — ja "nuoresta laulajasta, joka oli ihmelapsi" — ihmelapsi olin minä. Mutta paras kuitenkin kaikista oli se kohta, jossa ilmoitettiin kunnioitettavalle yleisölle, että katsojan ei tarvinnut maksaa kuin vasta nähtyään, kuultuaan ja taputettuaan käsiään.
Tämä minusta näytti ylen rohkealta, sillä taputetaankohan meille käsiä? Capi kyllä ansaitsee suosionosotuksia, mutta minä en ollut koskaan vähintäkään ajatellut, että olin mikään ihmelapsi, enkä voinut sitä uskoa.
Rummun äänen kuultuaan Capi alkoi iloisesti haukkua, ja Joli-Coeur nousi makuultaan, vaikka oli hyvin heikko. Molemmat arvasivat, että nyt oli kysymys näyttelemisestä. Minun piti väkisten pidättää Joli-Coeur vuoteessaan. Se tahtoi englantilaisen kenraalin pukua, hännystakin ja punaiset, kullalla kirjaillut housut ja töyhtöhatun. Pani kätensä ristiin, lankesi polvilleen rukoillen minua. Ja kun näki, etteivät rukouksensa auttaneet, niin suuttui ja sitten koetti minua hellyttää kyynelillään.
Nähtävästikin meidän olisi illalla vaikea saada sitä luopumaan aikeestaan, ja minä päätin, että näin ollen oli parasta meidän lähteä varkain. Kun Vitalis, joka ei tiennyt mitään tästä, mitä hänen poissa ollessaan oli tapahtunut, heti ensi sanoiksi käski minun laittaa harppuni ja kaikki muut tarpeet kuntoon näyttelemistämme varten, Joli-Coeur, joka hyvin ymmärsi tämän käskyn, alkoi taas rukoilla ja tällä kertaa isäntäänsä. Sanoin se ei olisi paremmin voinut lausua haluaan kuin kaikenlaisilla äänillään, ruumiinliikkeillään ja koko käytöksellään. Sen posket olivat märkinä kyynelistä, ja sydämensä pohjasta se suuteli isäntänsä kättä.
"Sinua haluttaa näyttelemään?" sanoi Vitalis hänelle. — "Niin, niin", oli Joli-Coeurin innokas vastaus, jonka se antoi koko ruumiillaan. — "Mutta sinä olet sairas, pieni Joli-Coeur raukkani!" — "En vähääkään!" oli vastaus, jonka se antoi ymmärrettävästi.
Oli liikuttavaa nähdä tämän pienen sairas raukan intoa, jolla se meitä koetti saada taipumaan pyyntöihinsä. Mutta sen pyynnön noudattaminen olisi ollut varma kuolema sille.
Aika oli jo meidän lähteä näyttelemään. Minä laitoin hyvän tulen kamiiniin, käärin hyvin vaippoihin pienen Joli-Coeur paran, joka oli sulaa kyyneliinsä ja syleili minua minkä voi. Sitten me lähdimme.
Mennessämme Vitalis minulle selitti mitä hän minulta odotti. Ei voinut tulla kysymykseenkään tavalliset esityksemme, kun meillä ei ollut parhaita näyttelijöitämme. Capin ja minun oli pantava kaikki kuntomme ja intomme. Nyt oli saatava kokoon neljäkymmentä markkaa.
Neljäkymmentä markkaa! Sehän oli kauheaa.
Vitalis oli valmistanut kaikki, eikä enää ollut muuta kuin sytyttää kynttilät. Mutta ylellisyyttä oli sytyttää ne ennenkuin sali oli täynnä, sillä oli tärkeää, että valo ei loppunut ennenkuin ohjelma oli suoritettu.
Sillä aikaa kuin me asetuimme teatteriimme, kulki rumpu vielä viimeisen kerran kylän katuja, ja me kuulimme sen pärinää, väliin ulompaa, väliin lähempää. Saatuani pukuni kuntoon samoin kuin Capinkin puetuksi, asetuin muutaman pylvään taakse odottelemaan kumppanini tuloa. Rummun ääni lähestyikin pian, ja kuulin kadulta sekavaa melua. Siellä kuulusti olevan parikymmentä pojan hurttaa, jotka tulivat rummun jäljessä. Rumpu yhä päristen pysähtyi kahden lampun valoon teatterimme ovelle, ja nyt ei muuta kuin yleisö sisään ja odottamaan näytännön alkamista.
Mutta yleisö oli hidas tulemaan. Rumpu pärisi yhä voimakkaasti. Koko kylän pojat olivat luullakseni asettuneet sinne, mutta tällaiselta yleisöltä me emme saaneet neljääkymmentä markkaa. Meidän olisi ollut saatava mahtavaa väkeä, jolla oli paksu kukkaro ja kärkäs käsi sitä avaamaan. Vihdoin isäntäni päätti, että meidän oli aljettava, vaikka huone ei ollut lainkaan täynnä. Me emme voineet enää odottaa, kun kynttilämme meitä kiiruhtivat.
Minun oli ensin esiinnyttävä, ja harppuni säestyksellä lauloin kaksi laulua. Totta puhuakseni, minulle taputettiin varsin vähän käsiä. Minä en koskaan ole ollut itserakas näyttelijä, mutta tällä kertaa minuun yleisön kylmyys teki pahan vaikutuksen, se minut lannisti. Kun minä en voinut yleisöä miellyttää, niin se ei myöskään mitään antanut. Kunnian vuoksi en laulanut, vaan Joli-Coeur raukan hyväksi. Ah, miten olisin halunnut liikuttaa tämän yleisön mieltä, innostaa, saada sen kerrassaan huumauksiin. Mutta mikäli minä voin nähdä tässä hämärässä huoneessa, ei yleisö näyttänyt minusta isosti välittävän eikä pitävän minua lainkaan minään ihmelapsena.
Capi oli paljon onnellisempi, sille taputettiin käsiä monet kerrat ja oikein innostuksella. Näytäntö jatkui, ja kuului kerrassaan myrskyisiä suosionosotuksia. Se oli Capin ansio. Ei taputettu ainoastaan käsiä, vaan jalkojakin jyristettiin.
Nyt oli sopiva hetki. Sillä aikaa kuin minä Vitaliksen soittaessa tanssin espanjalaista, Capi kulki katsojain rivejä pitkin, lipas hampaissaan.