Saakohan se kokoon neljääkymmentä markkaa? tämä kysymys ahdisti sydäntäni hymyillessäni yleisölle mitä herttaisimmalla tavallani. Olin aivan hengästyksissäni ja tanssin yhä, sillä en saanut lopettaa ennenkuin Capi tuli takaisin. Capi ei pitänyt kiirettä. Kun joku ei antanut, niin se taputti käpälällään taskua.
Vihdoin näin sen sitten tulevan, ja yritin lopettamaan tanssini, mutta Vitalis antoi minulle merkin yhä jatkamaan. Tanssiessani lähestyin Capia ja näin, että lipas ei ollut läheskään täynnä. Silloin Vitalis, joka myöskin oli arvioinut saaliin, nousi ja sanoi:
"Minä uskon imartelematta itseämme voivani sanoa, että me olemme täysin suorittaneet ohjelmamme. Kuitenkin, kun kynttilämme vielä palavat, minä, jos arvoisa yleisö niin haluaa, laulan muutamia lauluja. Capi kulkee vielä kerran ympäri, jotta ne henkilöt, jotka edellisellä kerralla eivät ole löytäneet taskunsa suuta, nyt tällä kertaa ovat taipuisampia. Minä näin pyydän heitä valmistumaan edeltäpäin kukkaronsa avaamaan."
Vaikka Vitalis oli ollut laulunopettajani, niin en koskaan ollut kuullut hänen oikein laulavan, tai en ainakaan sillä tavoin kuin hän tänä iltana lauloi.
Hän valitsi kaksi kappaletta, jotka koko maailma tunsi, mutta joita minä en silloin tuntenut: romanssin Josephista: "Tuskin lapsuuden kuluttua", ja romanssin Richard Leijonamielestä: "O Richard, mun kuninkaani!" Siihen aikaan en osannut arvostella, laulettiinko hyvin vai huonosti, taiteellisesti vai taiteetta, minä voin ainoastaan arvostella sen mukaan, minkä vaikutuksen Vitaliksen laulu minuun silloin teki. Näyttämön sopessa, jonne olin asettunut, minä olin sulaa kyyneliini.
Kyyneleitteni seasta näin muutaman nuoren naisen, joka istui etumaisella penkillä, taputtavan käsiään kaikin voimin. Olin hänet huomannut jo heti alussa, sillä hän ei ollut tavallisen maaseutulaisen näköinen, vaan erosi muusta yleisöstämme: hän oli oikea ylhäinen vallasnainen, nuori, kaunis, ja hänen päällysvaatteensa vuorista olin päätellyt hänet koko kylän rikkaimmaksi. Hänellä oli vierellään pieni poika, joka oli taputtanut innokkaasti käsiään Capille. Se oli varmaankin hänen poikansa, sillä se oli hyvin naisen näköön.
Ensimäisen romanssin jälkeen Capi oli lähtenyt kiertomatkalleen, ja ihmeekseni huomasin, että nainen ei pannut mitään lippaaseen. Kun Vitalis oli lopettanut toisen romanssin, niin nainen viittasi minua ja minä menin hänen luokseen.
"Minä mielelläni haluaisin puhutella isäntäänne", sanoi hän.
Se minua kummastutti, että tämä kaunis nainen tahtoi puhutella isäntääni. Mielestäni hän olisi tehnyt paremmin, jos olisi pannut roponsa lippaaseen. Kuitenkin ilmoitin hänen asiansa Vitalikselle, ja tällä aikaa Capi tuli luoksemme.
Toinen kierros tuotti vielä vähemmän kuin ensimäinen.
"Mitä sillä naisella on asiaa?" kysyi Vitalis. — "Hän vain sanoi haluavansa puhella kanssanne." — "Minulla ei ole mitään hänelle sanottavaa." — "Hän ei ole antanut mitään Capille, hän ehkä tahtoo nyt antaa."
"No sitten on Capin mentävä hänen luokseen eikä minun."
Mutta kuitenkin hän päätti lähteä ja otti Capin mukaansa. Minä seurasin heitä. Tällä aikaa oli tullut palvelija tuoden lyhdyn ja peitteitä, ja oli astunut naisen ja pojan viereen. Vitalis lähestyi ja tervehti kylmästi.
"Anteeksi, että teitä vaivasin", sanoi nainen, "mutta minä halusin teitä onnitella."
Vitalis kumarsi sanaa sanomatta.
"Minä olen soittaja ja halusin lausua teille ihastukseni suuresta kyvystänne."
Minun isäntäni suuri kyky, Vitalis, katulaulaja, eläinten näyttelijä?
Minä seisoin tyhmistyneenä.
"Mitäs minusta, vanhasta miehestä kyvyksi", sanoi Vitalis. "Ennen nuoruudessani, siitä on kauan, olin … niin, minä olin muutamalla suurella laulajalla palvelijana, ja matkimalla, aivan kuin papukaija, opin muutamia säveleitä, joita isäntäni opetteli, siinä kaikki."
Nainen ei vastannut, vaan katseli hyvin pitkään Vitalista, joka seisoi hänen edessään hyvin hämillään.
"Hyvästi, herra", sanoi nainen lausuen erityisellä ja vieraalla äänenpainolla sanan herra. "Hyvästi, ja vielä kerran suokaa minun kiittää teitä mielenliikutuksesta, jota olen tuntenut." Hän kumartui sitten Capiin päin ja pani lippaaseen kultarahan.
Minä luulin, että Vitalis menisi saattamaan naista ovelle, mutta hän ei ollut tietävinäänkään siitä, ja kun nainen oli päässyt ulommaksi, kuulin hänen mutisevan pari kolme italialaista kirousta.
"Hän antoi kultarahan Capille", sanoin.
Minusta näytti, että hän sivaltaa minua korvalle, mutta hän kuitenkin pysäytti kätensä.
"Kultarahan", sanoi hän aivan kuin olisi unesta herännyt. "Ah! se on tosi. Pieni Joli-Coeur raukka, minä unhotin hänet. Mennään hänen luoksensa."
Me olimme pian suoriutuneet ja kiiruhdimme ravintolaan. Minä ehätin portaita ensimäisenä ja juoksujalassa menin kamariin. Tuli kyti vieläkin, mutta ei palanut enää. Sytytin kiireellä kynttilän ja kävin katsomaan Joli-Coeuriä, ihmeissäni, kun ei kuulunut mitään. Se makasi pitkää pituuttaan peitteen alla, pukeutuneena kenraalinpukuunsa, ja näytti nukkuvan. Minä kumarruin katsomaan ja otin kädestä herättääkseni sen. Käsi oli kylmä.
Samassa Vitaliskin astui huoneeseen. Minä käännyin häneen:
"Joli-Coeur on kylmänä!"
Vitalis kumartui minun vierelleni.
"Kas niin! Hän on kuollut. Näin siis piti tapahtua. Näetkös, Remi. Minä olen syyllinen, kun otin sinut rouva Milliganin luota. Minä olen saanut siitä rangaistuksen. Ensin Zerbino, Dolce ja nyt Joli-Coeur on mennyt. Eikä se siihenkään vielä lopu."
XIV.
Olimme vielä kaukana Parisista. Ja meidän piti lähteä taivaltamaan lumista tietä, kulkea aamusta iltaan, vasten pohjoistuulta, joka pieksi kasvoja.
Ne olivat surullisia nämä pitkät taipaleet! Vitalis astui edellä, minä hänen jäljessään ja Capi kintereilläni. Sillä tavoin kuljimme jäljekkäin sanaa vaihtamatta pitkiin aikoihin, kasvot tuulen turvottamina, jalat märkinä, vatsa tyhjänä. Ja ihmiset, jotka tulivat vastaamme, pysähtyivät meitä katsomaan. Varmaankin he ajattelivat: minnekähän tuo vanhus kuljettaa tuota poikaa ja tuota koiraa?
Äänettömyys oli minusta tuskallista. Olisi haluttanut puhella vaivain unhottamiseksi. Mutta Vitalis vastasi hyvin harvasanaisesti kaikkeen mitä kysyin, kääntymättä edes minuun. Onneksi Capi oli avosydämisempi, ja usein niinä astuessamme tunsin kostean kielen kädelläni. Capi nuolaisi kättäni sanoakseen minulle: "Sinä tiedät, että minä olen tässä, minä, ystäväsi."
Ja minä hyväilin sitä hellästi siinä astuessani. Sekin näytti olevan hyvillään tästä ystävyyteni osotuksesta niinkuin minäkin olin sen ystävyydestä. Me ymmärsimme toisemme, me rakastimme toisiamme. Minusta tuntui se niin virkistävältä, ja olen varma, että niin tuntui koirastakin. Nämä hyväilyni lohduttivat Capia luullakseni siinä määrässä, että se joskus unhotti toveriensa kuolemankin: silloin se pysähtyi tielle ja kääntyi katsomaan joukkoaan, niinkuin silloinkin teki, kun oli sen korpraalina, jolloin piti usein tarkastella sitä. Mutta tätä ei kestänyt kuin muutaman sekunnin. Se muisti taas miten asia oli, minkävuoksi tämä joukko ei tullutkaan, ja Capi juoksi kiireesti ohitsemme ja katsoi Vitalista silmiin nivan kuin saadakseen vakuutuksen tältä, ettei se ollut hänen syynsä. Kun Dolce ja Zerbino eivät tulleet, niin he eivät tulleet kai senvuoksi, että eivät enää koskaan tule. Ja tämän se lausui niin tunteellisilla, niin puhuvilla silmillä, jotka olivat paljaana järkenä, että sydäntämme ahdisti.
Luonto ympärillämme ei ollut virkistävää, jonka tarpeessa me olisimme olleet, ainakin minä. Kaikkialla vain valkoinen lumi peitteenä, taivas pilvessä, aurinko näkymättömissä, päivä niin harmaja. Ei mitään liikettä pelloilla, ei ihmisiä työssä. Ei kuulunut hevosten hirnuntaa, ei lehmäin ammuntaa. Ainoastaan korppien kirkunaa, jotka istuivat korkeimmalla oksalla huutaen nälkäänsä, kun eivät maassa löytäneet paljasta paikkaa, mistä voisivat jotakin hakea. Kylissä vallitsi täysi hiljaisuus: on niin kylmä, että kukin pysyy lietensä ääressä ja tekee työtä huoneessa.
Ja me painoimme eteenpäin siivottomalla, liukkaalla tiellä, pysähtymättä ja levähtämättä muuta kuin öisin nukkuessamme jossakin tallissa tai lammaskarsinassa, ohut leipäpala illallisenamme — joka oli samalla aamiaisemme ja päivällisemme. Ja olimme mielestämme ylen onnellisia, kun sellainen onni kohtasi meitä, että pääsimme lammasnavettaan, jossa olimme suojassa pakkaselta.
Kilometri kului toisensa perästä, taival taipaleelta katkesi, me lähestyimme Parisia.
Olin kuullut niin paljon puhuttavan Parisin merkillisyyksistä, että olin lapsellisessa mielikuvituksessani ajatellut näiden merkillisyyksien näkyvän jo kauas. Minä en osaa sanoa, mitä olin odottanut, mutta ihmeitä minä vain odotin: kultaisia puita, marmoritaloja katujen varsilla ja kaduilla silkkiin puettuja ihmisiä. Tämä kaikki oli minusta aivan luonnollista.
Mitä voimme tehdä Parisissa tällaisessa tilassa kuin me olimme? Tätä kysymystä olin pyöritellyt mielessäni pitkillä taipaleillamme. Olisin mielelläni kysynyt Vitalikselta, mutta en uskaltanut, niin hän näytti synkältä ja niin oli sanoissaan lyhyt. Eräänä päivänä hän kuitenkin asettui astumaan vierelläni, ja hänen katseestaan, jonka hän loi minuun, arvasin, että saan nyt tiedon siitä, mistä niin monta kertaa olin tietoa halunnut. Me näimme muutaman mäen harjalta edessämme suuren pilven mustaa savua, joka väikkyi suunnattoman suuren kaupungin päällä. Minä pinnistin silmäni auki koettaessani saada jotakin selvää tästä kattojen, kellotapulien ja tornien paljoudesta, jotka sekaantuivat sumuun ja savuun, kun Vitalis hidastutti kulkuaan ja tuli minun sivulleni astelemaan.
"Tuolla elämämme muuttuu", sanoi hän minulle aivan kuin jatkoksi jo
aikoja sitten alotettuun keskusteluun, "neljän tunnin kuluessa olemme
Parisissa". — "Parisiko se on, joka leviää tuolla alhaalla?" —
"Niin on."
Sitten Vitalis jatkoi: "Parisissa me eroamme."
Heti synkistyi päivä yöksi. Minä käännyin katsomaan Vitalista. Hän myös katseli minua, ja muotoni kalpeudesta ja huulteni värisemisestä hän tiesi, mitä mielessäni liikkui. "Sinä näytät olevan levoton ja huolissasi", sanoi hän. — "Meidänkö pitää erota?" sanoin vihdoin, kun mielenliikutukseni ensimäinen puuska oli ohi.
"Poika raukka!"
Tämä sana ja erittäinkin se ääni, jolla hän sen lausui, sai kyyneleet silmiini. Siitä oli niin kauan, kun minä olin kuullut hyväilevän sanan.
"Te olette niin hyvä!" huudahdin.
"Sinä se olet hyvä, kelpo poika, oikein kunnon pieni sielu. Näes, elämässä on hetkiä, jolloin on taipuisa tunnustamaan tällaista ja heltymään. Kun kaikki käy hyvin, niin kulkee tietään ajattelematta paljon niitä, jotka meitä seuraavat, mutta kun kaikki käy huonosti, kun tuntee kulkevansa vastamäkeä, varsinkin kun on vanha — se on: ilman uskoa huomiseen päivään — niin silloin tuntee tarvetta turvautua ympärillämme oleviin, ja onnellinen se, jolla on joku lähellään. Sinua ehkä hämmästyttää kuullessasi, että minä turvaun sinuun, eikö niin? Mutta niin se kuitenkin on. Enkä mistään muusta minä tunne niin lohdutusta kuin siitä, että silmäsi ovat kosteat minua kuunnellessasi. Sillä minä myöskin, pieni Remi poikani, minäkin olen huolissani. Vasta myöhemmin, kun minäkin sain jonkun, jota rakastaa, olen tuntenut ja kokenut näiden sanojen totuuden. On onnetonta, että aina täytyy erota sillä hetkellä, jolloin juuri tahtoisi yhä enemmän lähestyä."
"Mutta te ette tahdo minua jättää Parisissa?" sanoin pelokkaasti.
"En, minä en tahdo sinua jättää, sen saat uskoa. Mitä sinä tekisit Parisissa yksinäsi, poika parka? Ja sitten minulla ei ole oikeuttakaan jättää sinua, huomaa se. Sinä päivänä, kun en jättänyt sinua tuon kunnon naisen hoitoon, minä sitousin itse kasvattamaan sinua parhaani mukaan. Pahaksi onneksi ovat kaikki seikat käyneet minua vastaan. Tällä hetkellä en voi sinulle mitään, ja sen vuoksi ajattelen, että eroamme, ei ainaiseksi, vaan ainoastaan muutamiksi kuukausiksi, jotta me voisimme elää kumpikin tahollamme nämä viimeiset kuukaudet tätä huonoa vuodenaikaa. Me saavumme Parisiin muutaman tunnin kuluttua. Mitä luulet meidän voivan siellä tehdä joukolla, jossa ei ole jäljellä kuin Capi yksin?"
Koira, kuultuaan nimeään mainittavan, asettui vastaamme ja nostettuaan käpälän korvalliselleen tehden kunniaa sotilaan tavoin asetti käpälänsä sitten rinnalleen aivan kuin olisi tahtonut sanoa, että me voimme luottaa hänen uskollisuuteensa. Se ei kuitenkaan tällaisena hetkenä voinut tyynnyttää mieltämme. Vitalis pysähtyi hetkiseksi ja silitti koiran päätä.
"Sinä olet kelpo koira, mutta maailmassa ei eletä hyvyydestä. Sitä tosin tarvitaan niiden onneksi, jotka ovat ympärillämme, mutta tarvitaan myöskin muuta, jota meillä ei ole ollenkaan. Mitä luulet meidän nyt voivan tehdä? Sinä ymmärrät hyvin, että me emme voi antaa näytäntöjä."
"Se on tosi", sanoin.
"Poikarakit pilkkaisivat meitä, viskelisivät meitä omenanjätteillä, emmekä me saisi ansaituksi markkaakaan päivässä. Luuletko, että kaikki kolme voisimme elää päivää markalla?"
"Mutta voinhan minä ansaita harpullani."
"Jos minulla olisi kaksi sellaista poikaa kuin sinä, niin silloin ehkä kävisi laatuun, mutta tällainen vanhus sinun ikäisesi kanssa, siitä ei synny mitään. Jos minä olisin edes raajarikkoinen tai sokea. Mutta pahaksi onneksi olen tällainen kuin olen, se on: minä en millään voi herättää sääliä. Jos mieli Parisissa liikuttaa ihmisten mieliä ja herättää heissä sääliä, täytyy olla hyvin surkeassa tilassa. Eikä saisi hävetä vedotessaan hyväntekeväisyyteen, mutta minua hävettää, niin että en koskaan voisi sitä tehdä. Kaikkea tätä minä olen mietiskellyt, ja näin olen päättänyt: Minä annan sinut kevääseen saakka muutamalle patruunalle, joka sinut värvää toisten poikain kanssa harpunsoittajaksi."
Puhuessani harpunsoitostani en ollut ajatellut mitään tällaista.
Vitalis ei antanut minulle aikaa keskeyttämään.
"Minä taas annan opetusta harpun ja viulun soitossa italialaisille pojille, jotka työskentelevät kaduilla. Minä olen tunnettu Parisissa, jossa olen ollut useampia kertoja ja josta tulin silloinkin, kun saavuin sinun kotikylääsi. Minun ei tarvitse muuta kuin ilmoittaa oppituntini, niin saan oppilaita enemmän kuin voin ottaa. Me elämme kumpikin siten omalla tahollamme. Ja samalla kuin minä annan soitto-opetusta, opetan myös kaksi koiraa Zerbinon ja Dolcen sijaan. Minä joudutan niiden oppimista, ja keväällä voimme lähteä maantielle taas, Remi poikaseni, emmekä sitten eroa, sillä onnetar ei voi olla aina niin suosioton niille, joilla on rohkeutta taistelemaan. Ja juuri rohkeuteesi minä luotan tällä hetkellä ja myöskin mielenmalttiisi. Sittemmin käy asiat hyvin, nyt ei ole kuin hetki, jonka ohimenoa meidän pitää odottaa. Keväällä alamme taas uudelleen vapaan elämämme. Minä kuljetan sinut Saksaan, Englantiin. Siten sinusta tulee suuri ja sinun henkesi silmät avautuvat. Minä opetan sinulle paljon asioita ja teen sinusta miehen. Minä olen tähän ryhtynyt ennen kuin rouva Milligan. Ja minä siinä pysyn. Nämä matkat mielessäni olen alkanut sinulle opettaa englanninkieltä. Sinä osaat ranskan- ja italiankieltä, ja se jo on melko paljon sinun ikäisellesi pojalle. Ja sitten sinä olet noin voimakas, puhumattakaan siitä, että olet oppinut tarmokkaaksi. Sinä saat nähdä, pieni Remini, että sinä et ole joutunut turmiontielle."
Näin oli ehkä parasta nykyisessä tilassamme. Ja kun minä nyt sitä ajattelen, niin kiitollisuudella tunnustan, että isäntäni oli tehnyt mitä parasta voi päästäksemme pulastamme. Mutta vaikka kuinka järkevästi ajattelisi, niin se ei vaikuta sillä voimalla kuin ensimäinen tunne. Silloin minä en huomannut kuin kaksi asiaa: eromme ja patruunan.
Matkallamme kylien ja kaupunkien läpi olin tavannut useampia näitä patruunia, jotka kuljettavat sieltä täältä vuokratulta lapsia keppikurilla. He eivät olleet lainkaan samanlaisia kuin Vitalis, vaan julmia, kohtuuttomia, vaativia, juoppoja, kirouksia ja raakuutta suu täynnä, ja käsi aina koholla. Minä voin joutua jonkun tällaisen kauhean patruunan huostaan. Ja vaikka sattuisinkin saamaan hyvän patruunan, niin vaihtoa se olisi sittenkin taas. Kasvatusäidiltäni ensin Vitalikselle, Vitalikselta taas toiselle. Ainako oli näin oleva? Enkö koskaan tapaa ketään, jota saa rakastaa aina? Vähitellen olin kiintynyt Vitalikseen aivan kuin isään. Minä siis en koskaan saisi isää. En koskaan kotia. Aina vain yksin maailmassa. Aina kulkusalla tässä avarassa maailmassa, jossa en voinut kiintyä minnekään.
Minulla olisi ollut paljonkin vastattavaa Vitalikselle, ja sanat sydämestäni nousivat huulilleni, mutta minä ne nielin. Isäntäni oli vedonnut mielenmalttiini, minä tahdoin totella häntä enkä lisätä hänen suruaan. Sitäpaitsi hän ei ollut enää vierelläni, sillä aivan kuin olisi pelännyt kuulla, mitä arveli minun vastaavan, oli hän käynyt taas astumaan edellä.
Minä seurasin häntä, ja pian tulimme muutaman joen luo, jonka yli kuljimme likaista siltaa myöten, jollaista en ikinä ollut nähnyt. Lumi oli kuin survottua hiiltä, mihin upposi nilkkoja myöten. Saavuimme lopuksi muutaman kadun päähän, jonka toista päätä ei näkynyt. Sen molemminpuolin oli taloja, mutta köyhän ja likaisen näköisiä eikä läheskään niin sieviä ja kauniita kuin Bordeauxissa tai Toulousesssa ja Lyonissa.
Lumi oli kasattu kinoksiin sinne tänne, ja näihin mustiin kinoksiin oli heitetty tuhkaa, mädänneitä kasviksia ja kaikenlaista likaa. Ilmassa oli iljettävä haju, suuria raskaita ajokaluja tuli ja meni, ne välttivät toisiaan hyvin taitavasti eivätkä näyttäneet toisistaan isosti välittävän.
"Missä nyt olemme?" kysyin Vitalikselta. — "Parisissa, poikaseni."
— "Parisissa!…"
Mutta missä olivat minun marmoripalatsini? Missä minun kuvittelemani silkkiin puetut asukkaat?
Miten rumaa ja kurjaa todellisuus oli! Tämäkö oli Parisi, jota niin innokkaasti olin toivonut nähdäkseni. Täälläkö minä nyt olen. viettävä talveni, erossa Vitaliksesta … ja Capista?
XV.
Kuljettuamme hyvän aikaa leveää katua, joka ei ollut niin kurjan näköinen kuin se, jolta olimme tälle tulleet, ja jonka varrella kauppapuodit olivat suurempia ja muhkeampia sitä myöten kuin pääsimme kauemmaksi, kääntyi Vitalis oikealle ja me olimme heti korttelissa, joka oli kurjan kurja: korkeitten ja mustain talojen välissä valui vesi keskikadulla, ja tästä haisevasta vedestä huolimatta kulki ihmisiä likaisella kivityksellä. Kapakoissa, joita oli lukemattomia, oli miehiä ja naisia, jotka seisaallaan joivat rautalevyillä päällystettyjen pöytäin ääressä, huutaen ja meluten. Muutaman talon kulmasta näin kadun nimen olevan Rue de Lourcine.
Vitalis, joka näytti tietävän missä ollaan, tunkeutui joukon läpi ja minä hänen jäljessään.
"Varo, ettet eksy minusta", sanoi hän.
Turhaa oli muistuttaa, minä kuljin aivan hänen kintereillään, ja paremmaksi varmuudeksi pidin hänen takkinsa helmuksesta kiinni. Kuljettuamme suuren torin poikki ja muutaman pihakadun läpi tulimme muutamanlaiseen pimeään kaivokseen, jonne aurinko varmaankaan ei ikinä ollut paistanut.
"Onko Garofoli kotona?" kysyi Vitalis muutamalta mieheltä, joka ripusti riepuja seinämälle lyhdyn valossa.
"En tiedä. Menkää itse katsomaan. Tiedättehän itse missä hän asuu: aivan ylhäällä, ovi suoraan."
"Garofoli on se patruuna, josta sinulle puhuin", sanoi Vitalis minulle noustessamme portaita, jotka olivat soran peitossa ja niin liukkaat, että oli kuin olisi kulkenut savessa. "Täällä hän asuu."
Katu, talo ja nämä portaat eivät suinkaan kohottaneet mieltäni.
Minkähänlainen isäntä oli?
Talossa oli neljä kerrosta. Vitalis astui sisälle koputtamatta ovelle, ja me olimme suuressa huoneessa, joka oli ullakon tapainen. Keskeltä se oli tyhjä, mutta yltäympäriinsä oli sänkyjä, toista kymmentä kaikkiaan. Seinät ja katto olivat sellaista väriä, että sitä ei voi sanoa miksikään. Ennen ne lienevät olleet valkoiset, mutta savu, pöly, lika ja kaikenlainen muu olivat mustentaneet rappauksen, joka oli sieltä täältä halkeillut tai reijissä. Muutaman hiilellä piirustetun pään viereen oli koverrettu kukkia ja lintuja. "Garofoli", sanoi Vitalis, "oletteko jossakin täällä? Minä en näe ketään. Vastatkaa, minä olen Vitalis."
Huone tosiaankin näytti tyhjältä, mikäli voi päättää seinällä palavan vaivaisen lampun valossa, mutta isännälleni vastasi heikko ja surkea lapsen ääni:
"Signor Garofoli ei ole kotona. Hän tulee vasta kahden tunnin kuluttua."
Samassa tuli näkyviin olento, joka meille oli vastannut. Se oli noin yhdentoistavuotias poika. Hän tuli luoksemme hitaasti, ja minua hämmästytti hänen kummallinen näkönsä. Hänellä ei ollut niin sanoakseni ruumista, ja suuri suhteeton pää näytti olevan suorastaan jalkain varassa niinkuin pilakuvissa. Tämä pää ilmaisi syvää tuskaa ja sävyisyyttä, silmät puhuivat alistumista ja koko hänen yleinen rakenteensa epätoivoa. Tuollainen kun oli muodoltaan, niin ei hän voinut olla kaunis, mutta hän kuitenkin veti katseen puoleensa miellyttäväisyydellä ja jonkinlaisella viehätyksellä, mikä säteili hänen huuliltaan ja suurista kosteista silmistään, jotka olivat lempeät kuin koirilla.
"Tiedätkö varmaan, että hän tulee kahden tunnin kuluttua?" kysyi
Vitalis.
"Varmaan hän tulee, signor. Silloin on päivällisen aika, ja hän itse aina jakaa päivällisen."
"No hyvä. Jos hän tulee varemmin, niin sano hänelle, että Vitalis tulee kahden tunnin päästä."
"Kyllä sanon, signor."
Minä olin valmiina seuraamaan isäntääni, mutta tämä pysäytti minut ja sanoi: "Ole sinä täällä ja levähdä." Kun minä tein liikkeen kauhistuksissani, lisäsi hän: "Minä vakuutan, että tulen tänne."
Olisin paljon mieluummin, niin väsynyt kuin olinkin, seurannut isäntääni, mutta kun hän käski jäädä, niin tottelin, kuten olin tottunut, ja jäin. Kun ei enää kuulunut isäntäni raskaitten askelten kopsetta portaista, niin poika, joka oli kuunnellut porholla korvin ovella, kääntyi minuun: "Te olette maastamme?" sanoi hän minulle italiankielellä. Vitaliksen kanssa ollessani olin oppinut italiankieltä, että ymmärsin kaikki mitä puhuttiin, mutta en vielä osannut puheessa käyttää sitä kyllin sujuvasti, niin että en mielelläni sitä puhunut.
"En ole", vastasin ranskaksi.
"Ah!" sanoi hän surullisesti kiinnittäen minuun suuret silmänsä. "Sepä paha. Olisi ollut mieluista, jos olisitte ollut maastamme." — "Mistä maasta?" — "Luccasta. Te olisitte voinut ehkä kertoa jotakin kotipuolestani." — "Minä olen ranskalainen." — "Sitä parempi." — "Pidättekö enemmän ranskalaisista kuin italialaisista?" — "En, mutta se on teille hyväksi, että olette ranskalainen. Sillä jos te olisitte italialainen, niin varmaan tulisitte tänne Garofolin palvelukseen, jota ei voi kehua."
Nämä sanat eivät juuri minua lohduttaneet.
"Onko hän paha?"
Poika ei vastannut tähän kysymykseen, mutta hänen katseensa puhui sitä enemmän. Hän ei halunnut jatkaa keskustelua tästä aineesta. Hän kääntyi minuun selin ja meni suuren kamiinin luo, joka oli huoneen toisessa päässä. Takassa paloi jättöpuita komealla tulella, jolla oli suuri kattila kiehumassa.
Minä lähestyin takkaa lämmitelläkseni tulen ääressä ja näin, että tässä kattilassa oli jotakin omituista, jota en ensin ollut huomannut. Kansi, josta kohosi kapea höyrytorvi, oli kiinni kattilassa, toisesta laidasta saranoilla, toisesta lukolla.
Olin ymmärtänyt, ettei minun sovi tehdä varomattomia kysymyksiä
Garofolista, mutta entäs kattilasta?
"Minkävuoksi kattila on lukittu?" — "Että minä en saisi ottaa lientä. Minä olen kokkina, mutta isäntäni ei luota minuun."
Minä en voinut olla naurahtamatta.
"Te nauratte", jatkoi hän surullisesti, "te ajattelette, että minä olen herkkusuu. Minun sijallani tekin olisitte samanlainen. Minä en tosin ole herkkusuu, mutta nälkäinen, ja tuo höyry, joka pursuaa torvesta, saa nälkäni kahta kauheammaksi." — "Signor Garofoli siis tappaa teidät nälkään?" — "Jos tulette hänen palvelukseensa, niin saatte kokea, että täällä ei kuole nälkään, vaan saa kitua nälässä. Minä varsinkin, sillä se on minun rangaistukseni." — "Nälässä kituminen?" —
"Niin. Muuten voin teille sen kertoa. Jos Garofolista tulee isäntänne, niin voi kertomukseni olla teille hyödyksi. Signor Garofoli on enoni ja hän on ottanut minut mukaansa armeliaisuuden vuoksi. Äitini on leski, ja niinkuin voitte hyvin arvata, on hän köyhä. Kun Garofoli tuli seudullemme viime vuonna hankkimaan poikia, niin hän esitti ottavansa minutkin. Äidistä ei tuntunut hyvälle antaa minun mennä. Mutta te tiedätte, että kun on pakko … ja pakko oli, sillä meitä oli kuusi lasta kotona ja minä olin vanhin. Garofoli olisi mieluimmin ottanut Leonardon, joka on minua nuorempi ja kaunis, jotavastoin minä olen ruma. Ja rahaa saadakseen ei saa olla ruma. Rumat eivät saa kuin haukkumisia ja selkään. Mutta äitini ei antanut Leonardoa: 'Mattia on vanhin', sanoi hän, 'ja Mattian on lähdettävä, kun kerran on pakko jonkun lähteä.' Ja niin siis minä lähdin enoni kanssa. Te voitte kuvailla, että oli katkeraa jättää koti, äitini, joka itki, pieni sisareni Christina, joka minusta piti niin paljon, minä kun sitä kantelin sylissäni, ja sitten veljet, toverit ja kotiseutu."
Minä hyvin ymmärsin, miten katkera on ollut tämä ero. Muistin selvään, miten minun sydäntäni ahdisti ja miten olin tukehtua, kun viimeisen kerran näin Barberinin emännän valkoisen huivin.
Mattia jatkoi kertomustaan: "Olin aivan yksikseni Garofolin kanssa meiltä lähtiessämme. Mutta viikon kuluttua meitä oli toista kymmentä poikaa, ja lähdimme vaeltamaan Ranskaan. Se oli pitkä matka, niin minulle kuin tovereillenikin, jotka myöskin olivat hyvin suruissaan. Vihdoin viimein saavuttiin Parisiin. Silloin meitä ei ollut kuin yksitoista, sillä yksi oli jäänyt Dijonin sairashuoneeseen. Parisissa sitten meidät lajiteltiin: vankat sijoitettiin nuohooja- tai soutajamestarien luo, ja ne taas, jotka eivät olleet kyllin vankkoja työntekoon, pantiin laulamaan tai soittamaan kaduilla. Minusta tietysti ei ollut työhön, mutta olin myöskin liian ruma soittamaan. Garofoli antoi minulle kaksi valkohiirtä, joita minun piti näytellä porttikäytävissä ja pihakaduilla, ja hän arvioi päiväni puoleksitoista markaksi. 'Niin monta viittä penniä kuin sinulta puuttuu tästä summasta illalla', sanoi hän minulle, 'niin monta kepinlyöntiä saat.' Puolitoista markkaa on kova summa, mutta kovempia vielä ovat kepinlyönnit, varsinkin kun niitä on antamassa signor Garofoli. Minä siis tein kaiken minkä voin saadakseni kokoon tämän summan, mutta useinkaan en onnistunut. Melkein aina toverillani oli määrätty summa kotia palatessa, minulla taas ei paljoksi koskaan. Siitä Garofoli suuttui kahta kauheammin. 'Millä tavoin se menettelee tuo tyhmä Mattia?' sanoi hän. Oli toinen poika, joka näytteli kahta valkohiirtä niinkuin minäkin ja jonka oli saatava kaksi markkaa, jotka hän joka ilta toikin. Menin kerran hänen kanssaan saadakseni nähdä, miten hän menetteli ja missä hän oli taitavampi minua. Silloin huomasin, miten hän sai helposti kaksi markkaansa ja minä vaikeasti puolitoista. Kun tuli joku herra ja nainen ja antoivat meille, niin nainen aina sanoi: 'Tuolle, joka on sievä, ei tuolle, joka on ruma.' Ruma olin minä. Minä en mennyt sitten enää toverini kanssa. Sillä surullista on saada selkäänsä, mutta surullisempaa vielä saada haukkumisia kuulla kadulla. Te ette sitä ymmärrä, kun teille ei koskaan ole sanottu, että te olette ruma, mutta minä sen ymmärrän… Garofoli kun näki, että selkäsauna ei auttanut, käytti toista keinoa. 'Niin monta viittä penniä kuin sinulta puuttuu, niin monta perunaa otan pois velliosastasi', sanoi hän. 'Kun nahkasi on paksu lyönneille, niin koetetaanpa, onko vatsasi herkempi nälälle.' Mutta uhkaus ei saanut minua tekemään sen enempää, minä kun en voinut tehdä koetettuani kaikkeni sitä ennen; enhän voinut sanoa rahaa pyytäessäni: 'Jollette anna minulle rahaa, niin en saa yhtään perunaa tänä iltana.' Ihmiset, jotka antavat rahaa lapsille, eivät anna sitä tällaisista syistä."
"Millaisista syistä he antavat?"
"Ah, te olette vielä nuori. Rahaa annetaan senvuoksi, että siitä olisi huvia antajalle itselleen eikä muille. Sievälle pojalle annetaan rahaa, ja sievyys on parhaita etuja. Rahaa antavat sellaiset ihmiset, joilta on lapsi kuollut tai jotka toivovat lasta. Ja se antaa, jolla on hyvin lämmin lapsen viluissaan väristessä jossakin portin suojassa. Minä tunnen kaikki nämä metkut. Minulla on ollut aikaa tarkastella. Eikö tänään ole kylmä ilma?"
"Hyvin kylmä."
"No niin, menkäähän johonkin porttikäytävään ja ojentakaa kätenne herralle, jonka näette kulkevan kiireesti pienessä päällystakissa, niin ette saa mitään. Mutta ojentakaahan kätenne herralle, joka astelee hitaasti, paksuun päällysvaatteeseen puettuna, niin saatte ehkä kerrassaan kiiltävän hopean. — Niin. Tätä ruokajärjestystä kun oli kestänyt kuukausi tai puolitoista, niin minä tietystikään en ollut lihonut, olin kalpea, niin kalpea, että kuulin ympärilläni sanottavan: 'Tuo poika kuolee nälkään.' Silloin kärsimykset tekivät mitä ei muotoni tehnyt: minä herätin huomiota ja käänsin puoleeni katseet. Ihmiset rupesivat säälimään, ja jos en saanutkaan rahoja, niin sain kuitenkin leipää, toisinaan keittoakin. Se oli mieluista aikaa; minua ei enää pieksetty, ja jos en saanutkaan perunoita, niin mitä siitä, kun olin kuitenkin jotakin saanut päivällisekseni. Mutta eräänä päivänä Garofoli tapasi minut muutaman hedelmäkauppiaan luona syömässä velliä, ja silloin hänelle selvisi miten tulin toimeen, vaikka en saanutkaan perunoita, ja hän päätti jättää minut kotia keittämään ja hoitamaan kotia. Mutta kun minä keittäessäni olisin voinut syödä, niin hän keksi tällaisen kattilan. Joka aamu ennenkuin hän lähtee kaupungille, panee hän kattilaan lihat ja kasvikset, lukitsee kannen, ja minun ei tarvitse muuta kuin pitää tulta padan alla. Minä saan haistella keiton hajua, mutta muuta en, sillä ymmärrättehän, että tuollaisesta kapeasta torvesta ei voi saada mitään. Siitä saakka kuin minä tulin keittäjäksi, olen käynyt näin kalpeaksi. Sillä keiton haju ei ravitse, se vain kiihottaa nälkää. Olenko minä hyvin kalpea? Kun minä en käy kaupungilla, niin en ole kuullut itsestäni mitään, ja kun täällä ei ole kuvastinta, niin en voi itse nähdä muotoani."
Vaikka en vielä isosti ymmärtänytkään, niin tiesin kuitenkin, että sairaita ei saa pelottaa sanomalla heitä sairaiksi. "Ette te näytä kovinkaan kalpealta", vastasin senvuoksi.
"Minä ymmärrän hyvin, että sanotte niin lohduttaaksenne minua. Mutta minä olisin hyvilläni, jos olisin kalpea, sillä se merkitsisi, että minä olen sairas, ja minä haluaisin olla hyvin sairas."
Minä katsoin häntä ihmeissäni.
"Te ette ymmärrä", sanoi hän hymyillen. "Mutta asia on hyvin yksinkertainen. Kun olette kipeä, niin teitä joko hoidetaan tai annetaan teidän kuolla. Jos minun annettaisiin kuolla, niin tämä olisi kaikki, minun ei olisi enää nälkä eikä minua enää lyötäisi. Ja ne, jotka ovat kuolleet, elävät taivaassa, ja taivaasta minä näkisin äidin, maanmiehiäni, ja puhelemalla hyvälle Jumalalle minä ehkä voisin estää Christina sisarestani tulemasta onnetonta. Mutta jos minua hoidettaisiin, niin minut lähetettäisiin sairashuoneelle, ja siihen minä olisin varsin tyytyväinen."
Minulla oli vaistomainen kauhu sairashuonetta vastaan, ja usein teitä kulkiessani, kun väsymyksestä tunsin itseni sairaaksi, minun ei tarvinnut kuin ajatella sairashuonetta, niin virkistyin heti taas astumaan. Olin sen vuoksi hyvin kummissani, kun kuulin Mattian puhuvan tällä tavoin.
"Jospa tietäisitte", sanoi hän, "miten hyvä on olla sairashuoneella. Minä olin Sainte-Eugeniessä. Siellä on lääkäri, suuri valkoverinen mies, jolla on aina rintasokeria taskussaan, ja sisaret ovat siellä niin lempeitä, sanovat hellästi: 'Tee niin, lapseni.' Ja kun puhutaan lempeästi, niin minusta tuntuu niin hyvälle, tekee mieleni itkeä, ja silloin kun minua itkettää, tuntuu minusta niin hyvältä. Se on tyhmää, eikö niin? Mutta äitini puhui minulle aina lempeästi. Sisaret puhuvat aivan kuin äitinikin puhui, ja vaikka puhe onkin toista, niin on ääni kuitenkin sama. Ja hyvä ruoka ja hoito, miten virkistävälle se tuntuukaan. Kun tunnen voimaini täällä vähentyvän, kun en saa ruokaa, niin olen tyytyväinen; olen tuuminut itsekseni: Minä sairastun, ja Garofoli lähettää minut sairashuoneeseen. Niin, kipeä tosin olen, että siitä kärsin, mutta en niin kipeä, että siitä olisi haittaa Garofolille. Senvuoksi hän minua vielä pitää luonaan. Onnettomilla on henki ihmeen sitkeä. Onneksi Garofoli ei ole luopunut tavastaan kurittaa minua niinkuin muitakin. Viikko sitten löi hän minua kepillä päähän. Tällä kertaa luulen asian olevan hyvin. Minulla on pää ajetuksissa, te näette tämän suuren pahkan. Garofoli sanoi eilen, että se ehkä on paise, ja hänen puheestaan päätin, että se on arveluttavaa. Kipeä se on, päänahkan alla tuntuu samanlaista pakotusta kuin hammaskivussa, pääni on raskas kuin painaisi se sata leiviskää, minua pyörryttää ja yöllä unissani en voi olla valittamatta ja huutamatta. Minä luulen, että kahden tai kolmen päivän perästä hän päättää lähettää minut sairashuoneeseen, sillä tietysti sellainen, joka yöt huutaa, häiritsee toisia, ja Garofoli ei pidä siitä, että hänen untaan häiritään. Mikä onni, että hän löi minua päähän! Sanokaa nyt suoraan, näytänkö hyvin kalpealta?"
Hän asettui eteeni ja katsoi minua silmästä silmään. Minulla ei ollut enää syytä vaieta, mutta sittenkään en uskaltanut sanoa suoraan, miten pelottavalta hänen suuret hehkuvat silmänsä, kuoppaiset poskensa ja värittömät huulensa näyttivät. "Luulen että olette niin sairas, että teidän pitäisi päästä sairashuoneeseen."
"No niin!" Ja hän koetti tehdä kumarruksen ja lähti heti pöydän luo, jota alkoi pyyhkiä. "Nyt on tarpeeksi puhuttu", sanoi hän, "Garofoli tulee pian eikä ole vielä mitään valmiina, ja kun teidän mielestänne minä olen jo saanut sellaisen kolauksen, että voin päästä sairashuoneeseen, niin turha on hankkia enää kolauksia. Siitä olisi vain tyhjää vaivaa. Nykyään minusta tuntuvat lyönnit kovemmilta kuin muutamia kuukausia sitten. Ne ovat hassuja, jotka sanovat, että kaikkeen tottuu."
Ja puhellessaan hän ontua kolkkasi pöydän ympärillä, asetellen lautasia. Minä laskin niitä olevan kaksikymmentä. Garofolilla siis oli kaksikymmentä poikaa palveluksessaan. Mutta vuoteita kun ei ollut kuin kaksitoista, niin nukkuivat pojat kaksittain. Ja niitä vuoteita! Ei lakanoita lainkaan. Ja peitteet sellaiset, että luuli ne ostetuksi jostakin tallista, josta ne oli myöty, kun eivät enää olleet tarpeeksi lämpimiä hevosille.
"Onko kaikkialla tällaista?" kysyin. — "Missä kaikkialla?" — "Niiden luona, joilla on vuokralla lapsia." — "En tiedä, sillä en koskaan ole muualla käynyt. Mutta koettakaa te päästä muualle." — "Minne?" — "Sama se. Parempi teidän on kuitenkin missä hyvänsä kuin täällä."
Missä hyvänsä, se oli kovin epämääräistä. Ja kaikessa tapauksessa, miten voisin saada Vitaliksen muuttamaan mieltään?
Kun minä tätä mietiskelin ja tietysti löytämättä mitään keinoa, aukesi ovi ja muuan poika astui sisään. Hänellä oli viulu kädessä ja toisessa kainalossa puupölkky. Kun tämä puu oli samanlaisia kuin nekin, joita olin nähnyt pantavan takkaan, niin arvasin mistä Garofoli saa puuvaransa ja paljoko hän niistä maksaa.
"Anna minulle se puusi", sanoi Mattia käyden tulijaa vastaan. Mutta poika pisti puun selkänsä taakse:
"Enpä annakaan!" — "Anna vain, että keitto tulee parempaa." — "En anna, sillä minulla ei ole kuin markka kahdeksankymmentä penniä, puuttuu kaksikymmentä penniä." — "Garofoli ei kokoa puita. Sinä saat selkänahallasi maksaa sen kaksikymmentä penniä. Kukin vuorostaan."
Mattia sanoi tämän sillä äänellä, kuin olisi ollut mielissään rangaistuksesta, joka hänen toverillaan oli odotettavana. Minä olin hyvin hämilläni nähdessäni tässä lempeässä olennossa sellaista kovuutta. Myöhemmin sitten huomasin, miten ihmisestä tulee pahasisuinen eläessään pahasisuisten kanssa.
Garofolin kaikki oppilaat nyt palasivat. Niitä vähitellen tuli yksitoista. Jokainen sisään tultuaan ripusti soittokapineensa naulaan vuoteensa päälle, mikä viulun, mikä harpun, mikä huilun, mikä minkin. Ne, jotka eivät olleet soittajia, vaan ainoastaan eläinten näyttelijöitä, panivat häkkiin apinansa tai valkohiirensä.
Portaissa kuului sitten raskaat askeleet, minä arvasin, että siellä tuli Garofoli. Ja minä näin astuvan sisään pienen, punottavan miehen, joka kulki horjuen. Hänellä ei ollut lainkaan italialaista pukua, vaan hän oli harmajassa takissa. Ensimäisen silmäyksensä loi hän minuun, ja minua ihan värisytti.
"Mikä se tämä poika on?"
Mattia vastasi hänelle hyvin vilkkaasti ja kohteliaasti ja selitti, mitä Vitalis oli sanonut.
"Vai niin, vai on Vitalis Parisissa. Mitä hänellä on minulle asiaa?" — "En tiedä", vastasi Mattia. — "Minä en sinulle puhu", sanoi hän, "minä puhun pojalle." — "Isäntäni tulee pian", sanoin hänelle, uskaltamatta vastata suoraan. "Hän teille itse selittää asiansa." — "Siinä on poika, joka ei tuhlaa sanoja. Sinä et ole italialainen?" — "En, minä olen ranskalainen."
Kaksi poikaa oli lähestynyt Garofolia heti kun tämä oli astunut sisään, ja kumpikin pysyi hänen lähellään odottaen, milloin hän lakkaa puhumasta. Mitähän he tahtoivat? Sain pian vastauksen tähän kysymykseen, jota niin uteliaana mietiskelin. Toinen otti hänen hattunsa ja asetti sen sitten muutamalle vuoteelle, toinen toi heti tuolin. Tämän yksinkertaisen toimen he suorittivat niin juhlallisesti ja kunnioittavasti kuin kaksi kuoripoikaa papin ympärillä. Siitä näin miten Garofolia pelättiin, sillä rakkaudesta he eivät näin toimineet.
Kun Garofoli oli istunut, niin muuan poika toi hänelle piipun, johon oli valmiiksi pantu tupakkaa, ja eräs toinen poika taas tarjosi tulta.
"Se haisee rikiltä, eläin!" tiuskaisi hän pojalle ja viskasi hänen tulitikkunsa takkaan.
Syyllinen sytytti kiireellä toisen tikun ja antoi sen palaa hyvän aikaa, ennenkuin tarjosi tulta isännälleen. Mutta isäntä ei huolinut. "Ei sinulta, tyhmyri!" sanoi hän töykäten hänet syrjään, ja kääntyen muutaman toisen puoleen sanoi hän suosiollisesti hymyillen: "Riccardo, anna minulle tulta, ystäväni."
Ja ystävä totteli joutuisasti.
"No nyt, pienet enkelini, rupeamme tekemään tiliä", sanoi Garofoli, kun hänen piippunsa oli syttynyt. "Mattia, tänne kirja."
Mutta siihen kuin hän oli saanut käsketyksi, oli Mattialla jo kirja hänelle tarjottavana. Se oli pieni sarekkeinen kirja. Garofoli viittasi poikaa, joka hänelle oli ensiksi tulta antanut. "Sinä olet velkaa eilisestä viisi penniä. Sinä lupasit tuoda sen minulle tänään, kuinka paljon sinulla siis on?"
Poika epäröi kauan aikaa, ennenkuin vastasi, ja oli tulipunainen.
"Minulta puuttuu viisi penniä."
"Vai niin. Sinulta puuttuu viisi penniä, ja sen sinä sanot niin tyynesti." — "Minulta puuttuu tämänkin päivän määrästä viisi penniä." — "Siis kymmenen penniä. Enpä moista ole kuullut." — "Mutta se ei ole minun syyni." — "Ei lörpötyksiä, sinä tiedät lain: riisu takkisi, kaksi lyöntiä eilisestä ja kaksi tämänpäiväisestä, ja rohkeutesi palkaksi saat olla perunoitta tänään. Riccardo, pieni ystäväni, sinä olet hyvin ansainnut tämän huvituksen. Tuo ruoska."
Riccardo oli se poika, joka oli tuonut viimeksi tulta. Hän otti seinältä lyhytvartisen ruoskan, jossa oli kaksi solmukasta nahkakieltä. Tällä aikaa se poika, jolta puuttui kymmenen penniä, riisui takkinsa ja solahutti paidan vyötäisilleen.
"Odotahan vähän", sanoi Garofoli ilkeästi hymyillen. "Ehkäpä on muitakin. On aina hauska, kun on tovereita, eikä Riccardolla ole niin paljon vaivaa alkaa aina uudestaan."
Pojat seisoivat liikkumatta isäntänsä ääressä, ja kun tämä laski julmaa leikkiään, niin he kaikki nauroivat pakotetusti.
"Minä olen varma siitä, että se on nauranut enin, jolta enin puuttuukin", sanoi Garofoli. "Kuka kovimmin nauroi?"
Kaikki osottivat sitä, joka oli tullut ensin ja tuonut puun tullessaan.
"Vai niin, vai sinä. No kuinka paljon sinulta puuttuu?" kysyi Garofoli. — "Se ei ole minun syyni." — "Se, joka vielä sanoo, että se ei ole hänen syynsä, saa ruoskan lyönnin lisää. Kuinka paljon sinulta puuttuu?" — "Minä olen tuonut tämän." — "No onhan se jotakin, mutta meneppäs leipuriin ja pyydä puullasi vaihtaa leipää, niin annetaankohan sinulle? Paljonko sinulta puuttuu rahaa. Puhu!" — "Minä olen saanut markka kahdeksankymmentä penniä." — "Sinulta siis puuttuu kaksikymmentä penniä. Kaksikymmentä penniä, kurja, ja kehtaat tullakin silmieni eteen. Sinä Riccardo veitikka saat kovasti huvitella nyt. Riisu sinä takkisi!" — "Mutta entäs tämä puu?" — "Sen saat ruuaksesi."
Tälle tyhmälle sukkeluudelle nauroivat toiset, joita ei oltu tuomittu. Kyselyä sitten jatkettiin, ja näiden kahden tuomitun lisäksi tuli vielä kolme, joilla ei ollut täyttä määrää.
"Näitä siis on viisi veitikkaa, jotka minulta varastelevat", huusi
Garofoli valittavasti. "Sellaista se on, kun on liian jalomielinen.
Miten luulette minun voivan maksaa hyvän lihan ja perunat, jos te
ette tee työtä? Takit pois!"
Riccardo seisoi ruoska kädessä, ja viisi tuomittua oli rivissä hänen vierellään.
"Sinä tiedät, Riccardo, että minä en sinua katso, kun tämä rankaiseminen tekee minulle pahaa, mutta minä kuulen lyönneistä, miten suoritat tehtäväsi. Toimeen, pieni ystäväni, pane parastasi, sinä ansaitset sillä leipäsi."
Ja Garofoli kääntyi istumaan takkatuleen päin, aivan kuin hän ei olisi voinut katsella tätä toimitusta. Minä loukostani katselin suuttumuksen ja pelon vallassa. Tämä mies oli oleva isäntäni. Ja jos minä en hänelle tuo sitä määrää, jonka hän näkee hyväksi taksoittaa, niin minun pitää paljastaa selkäni Riccardolle. Nyt ymmärsin, minkävuoksi Mattia voi puhua niin tyynesti kuolemasta ja toivoa sitä.
Kun ruoska paukahti ensi kerran iholle, niin minulla tulvahti vedet silmiin. Kun luulin, että minut oli unhotettu sinne, ettei minua muistettu ollenkaan täällä olevankaan, niin en hillinnytkään itseäni, mutta minä olin siinä erehtynyt. Garofoli katselikin minua salaa, josta pian sain todistuksen.
"Kas siinä on poika, jolla on hyvä sydän", sanoi hän viitaten minua sormellaan. "Hän ei ole sellainen kuin te, veitikat, jotka nauratte toverinne onnettomuudelle ja minun surulleni. Kunpa hän olisi teidän toverinne, niin hän olisi teille hyväksi esimerkiksi."
Koko ruumiini vapisi. Heidän toverinsa!
Toisella lyönnillä rangaistava päästi haikean valituksen, ja kolmannella sydäntäsärkevän huudon. Garofoli kohotti kätensä, ja Riccardo pysäytti ruoskansa. Minä luulin, että hän armahtaa, mutta ei tullut kysymystäkään armosta.
"Sinä tiedät, miten pahaa minulle huudot tekevät", sanoi Garofoli uhrilleen. "Jos ruoska viiltää ihoasi, niin huutosi viiltävät minun sydäntäni. Minä senvuoksi sanon sinulle, että jokaisesta huudosta saat ruoskanlyönnin lisää. Älä siis pahoita mieltäni. Jos sinulla on vähänkään sydäntä, vähänkään kiitollisuutta minua kohtaan, niin pidä suusi kiinni. Jatka, Riccardo!"
Riccardo kohotti kätensä, ja ruoska paukahteli onnettoman selkään.
"Äiti! Äiti!" huusi tuo onneton.
Onneksi en nähnyt enempää, sillä ovi aukeni ja Vitalis astui sisään. Yhdellä silmäyksellä hän näki mitä merkitsivät huudot, joita hän portaita noustessaan oli kuullut. Hän syöksyi Riccardon luo ja tempasi hänen kädestään ruoskan. Ja sitten hän kääntyi Garofoliin.
Tämä kaikki tapahtui niin pian, että Garofoli oli vähän aikaa hämillään, mutta pian hän siitä selvisi ja hymyillen sanoi:
"Eikö olekin kauheata? Tuolla pojalla ei ole sydäntä."
"Se on häpeällistä!" huusi Vitalis.
"Sitäpä minä juuri sanon", keskeytti Garofoli.
"Älkää teeskennelkö", sanoi minun isäntäni. "Te ymmärrätte hyvin, että minä en puhu tästä pojasta, vaan teistä. Se on häpeällistä, kauheaa ilkeyttä rääkätä tuolla tavoin lapsia, jotka eivät voi puolustautua."
"Mitä te, vanha hupsu, sekaannutte tähän?" sanoi Garofoli muuttaen ääntään.
"Minä ilmoitan poliisille."
"Poliisille", huudahti Garofoli nousten. "Te uhkaatte minua poliisilla, te?"
"Niin, minä", vastasi Vitalis säikähtämättä Garofolin raivoa.
"Kuulkaahan, Vitalis", sanoi Garofoli, tyyntyen ja alkaen puhua ivallisesti. "Älkää uhkailko, sillä minäkin puolestani voin tehdä jotakin. Ja kumpikohan meistä olisi tyytymättömämpi? Minä en menisi puhumaan poliisille, sillä asianne ei koske poliisia, niitä on muita ihmisiä, jotka teistä välittävät, ja jos minä heille menen kertomaan mitä tiedän, sanon ainoastaan yhden nimen, niin kukahan se on pakotettu peittämään häpeänsä?"
Isäntäni jäi hetkiseksi vastaamatta. Hänen häpeänsä! Minä olin ihmeissäni. Ennenkuin olin selvinnyt tästä hämmästyksestäni, jonka nämä omituiset sanat olivat synnyttäneet, oli hän ottanut minua kädestä.
"Seuraa minua." Ja hän vei minut ovelle. "No, ukkoseni", sanoi
Garofoli vihatta ja nauraen. "Teillähän oli minulle asiaa?"
"Minulla ei ole enää mitään sanottavaa teille." Ja sanaa sanomatta,
silmäämättä taakseen hän laskeutui portaita pidellen minua kädestä.
Ja miten huojistuneella mielellä seurasin häntä! Minä siis pääsin
Garofolista. Jos olisin uskaltanut, olisin syleillyt Vitalista.
XVI.
Niin kauan kuin me olimme kadulla, jossa oli väkeä, Vitalis astui sanaa sanomatta, mutta pian saavuimme kadulle, joka oli tyhjä. Silloin hän pysähtyi muutamaa pylvästä vasten seisomaan ja pyyhki otsaansa moneen kertaan, joka oli merkki siitä, että hän oli pulassa.
"On ehkä kaunista noudattaa jalomielisyyttä", sanoi hän aivan kuin itsekseen puhellen, "mutta tässä me nyt olemme Pariisin kadulla eikä ole penniäkään taskussa eikä ruuan murua vatsassa. Onko sinun nälkä?"
"Minä en ole syönyt mitään sitten kuin te annoitte minulle pienen palan leipää tänä aamuna."
"No niin, poikaseni, sinä saat panna nukkumaan tänään iltasetta.
Kunpa meillä olisi edes missä nukkua."
"Te siis olitte ajatellut saavamme nukkua Garofolin luona?"
"Olin ajatellut, että siellä nukkuisit, ja jos hän olisi maksanut vuokraa sinun olostasi hänen luonaan tämän talvea, niin niillä kahdellakymmenellä markalla olisinkin selvinnyt asioistani. Mutta kun näin, miten hän kohtelee lapsia, niin en voinut."
"Te olette hyvä."
"Vanhassa kulkurissa ei ole nuorukaisen sydän kuollut. Onnettomuudeksi vanha kulkuri oli hyvin laskenut, ja nuorukainen on kaikki hävittänyt, tehnyt tyhjäksi. Minne nyt mennä?"
Oli jo myöhäinen, ja pakkanen, joka päivän kuluessa oli lauhtunut, oli kiihtynyt taas. Tuuli puhui pohjoisesta. Kova yö oli tulossa.
"Minne me menemme?"
"Gentillyyn, koetamme löytää muutaman louhoksen, jossa minä ennenkin olen nukkunut. Oletko väsynyt?"
"Minä sain levätä siellä Garofolin luona."
"Minä en ole saanut levätä, paha kyllä, ja minä olen väsynyt. Mutta ei auta. Eteenpäin, lapseni!"
Hyvällä tuulella ollessaan hän sanoi näin koirilleen ja minulle.
Mutta tänä iltana hän sanoi sen surullisesti.
Me siis taas olimme Parisin kaduilla kulkemassa. Yö oli pimeä, ja kaasuliekit, jotka lepattivat tuulessa, valaisivat huonosti tietämme. Joka askeleella livetti jäätyneellä katukäytävällä. Vitalis piteli minua kädestä, ja Capi kulki kintereillämme. Silloin tällöin se pysähtyi rikkakasalle katselemaan, eikö löytyisi luuta tai leipäpalasta, sillä nälkä senkin vatsaa ahdisti. Mutta rikkakasat olivat jäässä ja Capin etsintä oli turhaa. Allapäin juoksi se aina jälkeemme.
Me astuimme astumistamme, ja ihmiset, joita silloin tällöin tuli vastaamme, näyttivät meitä katselevan kummastuneina: meidän omituinen pukummeko vai väsynyt käyntimmekö heitä lie kummastuttanut? Poliisikonstaapelit, joita sattui tiellemme, kiertelivät ympärillämme ja pysähtyivät meitä seuraamaan tarkastavin katsein.
Vitalis asteli kumarassa, sanaa sanomatta. Vaikka oli pakkanen, hänen kätensä kuitenkin poltti minun kättäni. Minusta tuntui, että hänen kätensä vapisi. Joskus hän pysähtyi minuutin ajaksi ja nojasi kädellään minun olkaani, ja silloin tunsin koko hänen ruumistaan puistattavan.
Tavallisesti en uskaltanut paljoa kysellä, mutta tällä kertaa tein poikkeuksen. Minulla oli sitäpaitsi aivan kuin tarve sanoa hänelle, että rakastin häntä tai ainakin että tahdoin tehdä jotakin hänen hyväkseen. "Te olette sairas!" sanoin hänelle, kun muutaman kerran taas pysähdyimme.
"Sitä pelkään. Kaikissa tapauksissa olen väsynyt. Viime päivien taipaleet ovat minun ikäiselleni olleet liian pitkät, ja tällainen öinen kylmyys on vanhalle verelleni liian kova. Minun olisi pitänyt päästä hyvään vuoteeseen, hyvän illallisen ääreen suojaisessa kamarissa hyvän tulen ääressä. Mutta kaikkea tätä voi ainoastaan uneksia. Eteenpäin, lapset!"
Eteenpäin! Me olimme tulleet jo pois kaupungista ja kuljimme milloin aitojen kuvetta, milloin aavaa kenttää. Ei tullut enää ihmisiä vastaan, ei ollut enää poliisikonstaapeleita, ei lyhtyjä eikä kaasuliekkejä. Ainoastaan silloin tällöin näkyi tuli tuikkavan jostakin ikkunasta ja tummalla taivaalla joitakin tähtiä. Tuuli puhalteli kovemmin ja kylmemmin. Se kaikeksi onneksi puhalteli selän takaa, mutta kun takissani hihanreiät olivat ratkenneet, niin tuuli tunkeutui niistä ja puhalteli pitkin käsivarsia.
Vaikka oli pimeä ja teitä risteili myötään, astui Vitalis kuitenkin varmasti niinkuin mies, joka tietää minne mennä ja tuntee tiet. Minä seurasin häntä pelkäämättä lainkaan, että voimme eksyä; siitä vain olin huolissani, että milloin vihdoinkin tuo louhos tulee. Mutta sitten Vitalis pysähtyi äkkiä. "Näetkös metsää?" kysyi hän minulta.
"En näe mitään." — "Etkö näe mitään mustaa?" Minä katselin joka puolelle. Me olimme tulleet tasangolle, sillä katseeni katosi pimeään niin, ettei näkynyt mitään, ei puuta, ei taloa. Aavikko ympärillämme, eikä kuulunut muuta ääntä kuin tuulen tohina näkymättömissä pensaissa.
"Ollapa minulla sinun silmäsi?" sanoi Vitalis. "Mutta minä näen niin huonosti. Katsohan tuonne." Hän ojensi kätensä. Kun minä en vastannut, sillä en uskaltanut sanoa, etten minä näe mitään, lähti hän astumaan.
Kuljettiin muutamia minuutteja ääneti, niin hän taas pysähtyi ja kysyi vielä, enkö nähnyt metsää. Minä en ollut niin varma isäntäni osaamisesta kuin äsken, ja minua alkoi pelottaa, jonka vuoksi ääneni vapisi vastatessani, etten näe mitään.
"Sinä pelkäät, ja sen vuoksi silmäsi vilisevät", sanoi Vitalis. — "Minä vakuutan, ettei näy mitään metsää." — "Eikö näy tietä?" — "Ei näy mitään." — "Me olemme eksyneet!"
Minulla ei ollut sanaa suuhun tulevaa. Ei tietoa missä olimme eikä mihin oli mentävä.
"Astutaan vielä viiden minuutin aika. Jollemme sitten näe metsää, niin palaamme takaisin. Minä olen eksynyt tieltä."
Nyt kun ymmärsin, että voimme olla eksyksissä, voimani alkoivat horjua. Vitalis veti minua kädestä.
"No mikä nyt?"— "Minä en jaksa enää astua." — "No luuletko, että minä jaksan sinua kantaa? Ajattele vain, että jos istahdamme, niin emme siitä enää ikinä nouse, kuolemme siihen kylmään. Astu pois!"
Minä seurasin häntä.
"Onko tässä tiessä syvät raiteet?" — "Ei ole raiteita ollenkaan." —
"Meidän pitää palata takaisin."
Tuuli puhalsi nyt kasvoihin niin ankarasti, että olin aivan tukehtua. Tuntui aivan polttelevan. Tullessakaan emme olleet astuneet ylen kiireesti, mutta palatessa oli kulkumme tuiki hidasta.
"Kun näet raiteet, niin sano minulle", sanoi Vitalis. "Oikean tien pitäisi olla vasemmalla, pensas tienhaarassa."
Me astuimme jonkun neljännestunnin taistellen tuulta vastaan. Yön synkässä hiljaisuudessa askeleemme kaikuivat kovasti kohmettuneessa maassa. Vaikka olinkin niin väsynyt, että tuskin jalka jalasta siirtyi, niin minä se kuitenkin nyt talutin Vitalista. Sitä tuskaani, kun minä tarkastelin tien vasenta puolta! Pimeässä näkyi yhtäkkiä pieni punainen tähti.
"Tuolta näkyy tuli!" sanoin ojentaen kättäni.
Vitalis katseli, mutta vaikka tuli tuipotti niin suuresti, että se varmaankaan ei ollut kovin kaukana, ei Vitalis kuitenkaan nähnyt mitään. Siitä huomasin, että hänen näkönsä oli heikontunut, sillä tavallisesti hän yöllä näki kauas ja tarkasti.
"Ei meillä ole mitään hyötyä siitä tulesta", sanoi hän. "Se on lamppu, joka palaa jonkun työmiehen katossa tai kuolevan vuoteen ääressä. Emme voi mennä koputtamaan heidän ovelleen. Maaseudulla voisimme pyydellä päästäksemme huoneeseen, mutta Parisin ympäristössä ei olla vierasvaraisia. Meille ei ole ainoatakaan taloa. Astutaan tietämme!"
Me astuimme vielä muutamia minuutteja, ja sitten olin näkevinäni tien kulkevan poikki meidän tiestämme ja tien kulmassa mustan haamun, joka varmaan oli pensas. Minä irtausin Vitaliksen kädestä ja menin edeltäpäin tarkastelemaan tätä tietä. Siinä olikin syvät raiteet.
"Tuossa on pensas ja tässä on raiteet." — "Annahan tänne kätesi, me olemme pelastetut, louhos on viiden minuutin matkan päässä tästä. Katsohan tarkoin. Sinun pitäisi nähdä metsikköä."
Minä olin näkevinäni jotakin mustaa haamua ja sanoin, että erotin puita. Toivo toi meille voimia, jalkani tuntuivat keveämmiltä, eikä maa tuntunut enää niin kovalta jaloissani. Kuitenkin Vitaliksen ilmoittamat viisi minuuttia tuntuivat minusta iankaikkisuudelta.
"Olemme astuneet tätä tietä jo enemmän kuin viisi minuuttia", sanoi
Vitalis pysähtyen.
"Niin minustakin." — "Missä ovat raiteet." — "Ne menevät suoraan," — "Louhoksen suun pitäisi olla vasemmalla, me olemme varmaan kulkeneet siitä ohi, mikä on varsin helppoa näin pimeässä. Meidän olisi raiteista pitänyt ymmärtää, että menemme liian kauas." — "Minä vakuutan, että raiteet eivät ole kääntyneet vasemmalle." — "No käännytään takaisin."
Me käännyimme vielä kerran takaisin.
"Näetkö metsikköä?" — "Näen, tuolla vasemmalla." — "Ja raiteet?" — "Niitä ei ole." — "Olenko minä sokea?" sanoi Vitalis pannen käden silmilleen. "Anna minulle kätesi ja astutaan suoraan metsikköä kohden."
"Tässä on muuri."
"Se on kivikasa."
"Ei ole kivikasa, muuri se on."
Me olimme ainoastaan muutaman askeleen päässä, muurista, ja Vitalis harppoi sen luo koettelemaan käsin, kun ei silmin saanut selvää esteestä, jota minä sanoin muuriksi ja hän kivikasaksi.
"Muuri se on. Kivet ovat säännöllisesti ladotut, ja minä tunnen muurisaven. Mutta missä on aukko? Etsihän raiteet."
Minä kumarruin maahan ja kuljin muurin sivua kahtaanne käsin tapaamatta raiteita. Siten kuljin toisaalle päin, mutta kaikkialla vain oli umpinainen muuri, eikä ollut mitään tietä, ei vähintäkään merkkiä aukosta. "En minä näe muuta kuin lunta."
Isäntäni oli epäilemättä eksynyt tieltä, niin ettemme olleet löytäneet louhosta. Hän seisoi jonkun aikaa ääneti, sitten alkoi juosta muurin sivua toisesta päästä toiseen. Capi, joka ei ymmärtänyt tätä liikettä, alkoi levottomana haukkua. Minä kuljin Vitaliksen jäljessä.
"Louhos on suljettu muurilla", sanoi Vitalis. "Me emme pääse sinne mistään." — "Mitäs sitten?" — "En tiedä. Ei suinkaan muuta kuin kuolla tähän."
Minulta pääsi tuskan huudahdus.
"Niin, sinä et halua kuolla, sinä kun olet nuori ja elämään mielistynyt. No niin. Lähdemme astumaan. Jaksatko vielä astua?" — "Jaksatteko te?" — "Sitten kun en enää jaksa, niin kaadun kuin vanha hevonen." — "Minne lähdemme?"
"Palaamme Parisiin. Kun tapaamme poliisikonstaapelin, niin annamme hänen kuljettaa meidät poliisivahtikonttoriin. Olisin halunnut välttää tätä, mutta en voi antaa sinun kuolla kylmään. Astutaan, Remini, astutaan, poikaseni. Eteenpäin!"
Ja me lähdimme astumaan tietä, jota olimme tulleet. Mikähän aika nyt oli? En voinut aavistaakaan. Olimme astuneet pitkän aikaa, hyvin kauan ja hitaasti. Oli ehkä puoliyön aika. Taivas oli yhäkin musta, joitakin harvoja tähtiä tuikki, jotka näyttivät pienemmiltä kuin tavallisesti. Tuuli oli kiihtynyt. Se pyöritteli lunta tomuna tien laitamilla ja pieksi kasvojamme. Talot, joiden ohi kuljimme, olivat suljetut ja pimeät. Minusta tuntui, että jos ihmiset, jotka siellä nukkuivat lämpöisissä vuoteissaan, olisivat tienneet, miten meidän oli kylmä, niin he olisivat päästäneet meidät sisälle.
Jos olisimme astuneet kiireesti, niin olisimme pysyneet lämpiminä, mutta Vitalis astui hitaasti ja huohottaen, aivan kuin olisi juossut. Kun häneltä jotakin kysyi, niin hän ei vastannut, kädellään teki vain liikkeen osotteeksi, että hän ei voinut puhua.
Me olimme päässeet kaupunkiin, tahi oikeammin, me kuljimme keskellä muurilla aidatuita taloja. Vitalis pysähtyi äkkiä. Minä ymmärsin, että hän oli jo aivan uupunut.
"Minä koputan jollekin portille?"
"Ei, he eivät avaa. Nämä tässä ovat puutarhureita, he eivät nouse tähän aikaan. Astutaan edelleen."
Mutta hänellä ei ollut niin paljon voimia kuin tahtoa. Muutamia askeleita kuljettuamme hän pysähtyi taas.
"Minun täytyy vähän levähtää", sanoi hän, "minä en enää jaksa."
Muutamassa paaluaidassa oli portti, ja sen luona kohosi yli aidan lantatunkio. Tuuli oli kuivannut päällimmäiset oljet ja ajanut niitä kadulle aika vahvalta juuri paaluaidan seinämälle.
"Minä istahdan tuohon", sanoi Vitalis.
"Mutta te sanoitte, että jos istumme, niin kylmetymme emmekä enää voi nousta."
Vastaamatta mitään hän viittasi minulle, että kokoaisin olkia portin luo, ja siihen hän sitten melkein putoamalla istahti. Hänen hampaansa kalisivat ja koko ruumiinsa tärisi.
"Tuo vielä olkia", sanoi hän minulle. "Tunkiosta meillä on suojaa tuulta vastaan."
Tuulta vastaan meillä kyllä oli suojaa, mutta ei kylmää vastaan. Kun olin tuonut siihen olkia niin paljon kuin sain kootuksi, istahdin Vitaliksen viereen.
"Asetu aivan lähelle minua ja kutsu Capi päällesi, niin se lämmittää sinua vähän", sanoi Vitalis. Hän oli kokenut mies, joka tiesi, että kylmä näissä oloissa voi tuottaa kuoleman. Ja että hän antautui tähän vaaraan, se osotti, että hän oli uupunut. Parin viikon aikana hän ei ollut kertaakaan mennyt levolle niin, ettei olisi ollut aivan uuvuksissa. Hän oli kovin rasittunut kestääkseen enää kaikkien näiden ponnistusten jälkeen, niin iäkäskin kun hän jo oli.
Oliko hänellä tietoa tilastaan, en voi sanoa. Mutta kun minä olin koonnut oljet ja asettunut hänen viereensä puristautuen lähelle häntä, niin tunsin hänen kumartuvan ylitseni ja syleilevän minua. Se oli toinen kerta ja — viimeinen!
Kun vuoteessa maatessa on vähän kylmä, niin se estää unta, mutta taivasalla maatessa kova ja pitkittyvä kylmä tekee tunnottomaksi. Niin kävi meidänkin. Heti kun olin paneutunut Vitaliksen viereen, kävin unteloiseksi ja silmäni sulkeutuivat. Minä koetin niitä avata, mutta kun en onnistunut, niin nipistin käsivarttani lujasti. Ihoni oli tunnoton, ja ainoastaan kun kaikin voimin puristin, tuntui jotakin vähäistä kipua. Mutta vilun puistatukset kuitenkin saivat minut vähän tajulleni. Vitalis, selin nojaten porttiin, hengitti vaivoin, hyvin lyhyeen ja nopeasti. Capi jo nukkui jalkapuolessani. Tuuli tohisi ylitsemme ja peitteli meitä oljenkorsilla, joita lenteli kuin kuivia lehtiä, jotka puista karisevat. Kadulla ei ollut ristinsielua: lähellä ja kaukana, kaikkialla kuolonhiljaisuus. Minua pelotti. Mikä? En voi sitä sanoa, mutta minä tunsin epämääräistä pelkoa, surunsekaista ahdistusta, joka sai kyyneleet silmiini. Minusta tuntui, että minä kuolen siihen. Ja kuoleman ajatus vei minut Chavanoniin. Barberinin äiti raukka! Kuolla tähän näkemättä häntä, näkemättä taloamme, puutarhaani. Ja tietämättäni harhaileva mielikuvitus vei minut tähän puutarhaan: aurinko paistoi iloisesti ja lämpöisesti, kukat aukoivat kultakupujaan, linnut visersivät pensaikossa ja äiti Barberin levitteli ruusupensaille vaatteita, joita hän tuli pesemästä purolta, mikä lorisi ruohikossa.
Yhtäkkiä olivat ajatukseni poissa Chavanonista, ja minä löysin itseni Joutsenesta: Arthur nukkui vuoteellaan, rouva Milligan oli hereillä, ja kun hän kuuli tuulen pauhaavan, niin hän kysyi, missä minä olen näin kylmällä ilmalla.
Sitten silmäni sulkeutuivat uudestaan, sydäntäni kouristi ja minä menin tainnoksiin.