XVII.
Herätessäni huomasin olevani vuoteessa, suuri tuli paloi kamarissa, jossa olin nukkunut. Huone oli minulle outo, samoin ihmisetkin, jotka olivat ympärilläni: yksi mies, neljä lasta, joista muuan oli pieni viisi- tai kuusivuotias tyttö, oka katseli minua ihmeissään. Hänen silmänsä olivat kummalliset, ne puhuivat.
Minä nousin, ja kaikki kokoontuivat ympärilleni.
"Missä Vitalis?" sanoin.
"Hän kysyy isäänsä", sanoi muuan tyttö, joka näytti olevan vanhin lapsista.
"Ei hän ole isäni, vaan isäntäni. Missä hän on? Missä on Capi?"
Jos Vitalis olisi ollut isäni, niin varmaan olisi valikoitu sanoja hänestä puhuttaessa minulle, mutta kun hän ei ollut kuin isäntäni, niin päätettiin sanoa suora totuus, ja niin kerrottiin minulle koko asia.
Me olimme kyyristyneet muutaman puutarhurin portin pieleen. Noin kahden aikaan aamulla oli puutarhuri avannut portin lähteäkseen torille ja oli silloin tavannut meidät makaamasta olkikasassa. Ensin oli huudettu meitä siirtymään hevosen tieltä, ja sitten kun ei kukaan muu meistä liikahtanut kuin Capi, joka muristen ja haukkuen oli puolustanut meitä, niin oli tultu meitä käsivarresta pudistamaan. Me emme olleet liikahtaneet sittenkään. Silloin oli alettu ajatella, että tässä on jotakin arveluttavaa. Oli haettu lyhty, ja kun sen valossa tarkastettiin, niin huomattiin, että Vitalis oli paleltunut kuoliaaksi ja ettei minunkaan tilani ollut paljoa parempi. Mutta kuitenkin, kun Capi oli maannut päälläni, olin pysynyt siksi lämpimänä, että minä vielä hengitin. Minut oli kannettu puutarhurin taloon ja pantu maata sänkyyn. Siinä olin maannut kuusi tuntia melkein kuin kuollut; sitten veren kiertokulku oli päässyt uudelleen voimaansa, hengitys käynyt voimakkaammaksi ja minä heräsin.
Niin jähmettynyt kuin olinkin sekä sielultani että ruumiiltani, olin kuitenkin siksi selvillä, että ymmärsin täydellisesti niiden sanojen merkityksen, jotka olin kuullut. Vitalis kuollut!
Asian kertoi itse puutarhuri, ja sillä aikaa kuin hän puheli, tuo pieni tyttö, jonka katse oli niin kummallinen, ei hetkeksikään luovuttanut minusta silmiään. Kun hänen isänsä oli sanonut, että Vitalis on kuollut, niin tyttö varmaan ymmärsi tai yhtäkkiä huomasi, miten ankara isku se oli minulle, sillä hän meni kiireesti isänsä luo, asetti toisen kätensä hänen käsivarrelleen ja toisella viittasi minua, äännellen omituisesti, joka ei ollut lainkaan ihmisen ääntä, vaan aivan kuin hellä ja säälivä huokaus.
"Niinpä niin, pikku Liseni", sanoi tytölle hänen isänsä, "se koskee häneen kovasti, mutta täytyy sanoa totuus, sillä jos emme me sitä sano, niin sanoo sen poliisi." Ja hän kertoi minulle, miten oli annettu tieto poliisille, miten miehet olivat kantaneet Vitaliksen korjuuseensa, jotavastoin minut sijoitettiin hänen vanhemman poikansa Alexin vuoteeseen.
"Missä Capi?" kysyin, kun hän oli lopettanut kertomuksensa. — "Capi!" — "Niin, koira?" — "En tiedä, se on kadonnut varmaan." — "Se seurasi ruumissaattoa", sanoi muuan lapsista. — "Näitkö sen, Benjamin?" — "Näin hyvinkin. Se seurasi kantajain kintereillä, allapäin, ja silloin tällöin se hyppäsi paareille, ja kun se ajettiin alas, niin se päästi sellaisen valittavan äänen, joka oli kuin ulvontaa."
Capi raukka! Se oli niin monta kertaa hyvänä näyttelijänä seurannut Zerbinon ruumissaattoa, huokaillen niin, että lapset nauroivat katketakseen.
Puutarhuri ja hänen lapsensa jättivät minut yksin, ja tietämättä mitä tein ja varsinkaan mitä oli tehtävä, nousin vuoteeltani. Harppuni oli asetettu jalkopäähän. Otin sen olalleni ja aioin lähteä huoneeseen, johon puutarhuri oli mennyt lapsineen. Olihan lähdettävä, mutta minne? … Siitä ei ollut tietoa, mutta sen vain tiesin, että lähdettävä oli… Mutta siinä kun olin päässyt jaloilleni, tuntui minusta, että kaadun, ja minun piti kiireimmiten istahtaa tuolille. Jonkun aikaa siinä levättyäni avasin kamarin oven ja olin puutarhurin ja hänen lastensa luona. He istuivat pöydässä iloisen valkean äärellä, joka paloi kamiinissa, ja söivät lämmintä velliä.
Ruuan haju kiihotti vatsaani muistuttamaan minulle, että en ollut syönyt eilen illalla. Minua alkoi pyörryttää ja minä horjuin.
"Voitko pahoin, poikaseni?" kysyi puutarhuri lempeällä äänellä.
Minä vastasin niinkuin asia oli, että en voi hyvin, ja pyysin saada vähän aikaa levähtää tulen ääressä. Mutta minä en tarvinnut ainoastaan lämmintä, vaan ruokaakin. Nuotio ei antanut minulle ravintoa, ja ruuan haju, lusikkain kalina ja lasten kielenmaiskutus vain lisäsi minun heikkouttani. Jos olisin rohjennut, niin olisin pyytänyt lautasellisen velliä! Mutta Vitalis ei ollut minua opettanut kättä ojentamaan eikä luonto ollut tehnyt minusta kerjäläistä. Olisin ennen vaikka nälkään kuollut kuin sanonut: "Minun on nälkä." Minkävuoksi? En osaa sanoa, jos ei liene syynä ollut se, että en koskaan ole tahtonut pyytää muuta kuin sitä, minkä voin maksaa.
Tuo pieni tyttö, jonka katse oli omituinen, joka ei puhunut ja jota isänsä oli sanonut Liseksi, istui minua vastapäätä ja katseli minua kesken syöntiänsä, kääntämättä muualle silmiään. Yhtäkkiä hän nousi pöydästä ja toi minulle vellilautasensa, joka oli täysinäinen, ja asetti sen polvilleni. Minä tein liikkeen kiittääkseni häntä, sillä en jaksanut enää puhua, mutta hänen isänsä ehätti sanomaan: "Ota, poikaseni, mitä Lise tarjoaa. Jos se sinulle maittaa, niin saat toisenkin lautasellisen."
Jos minulle maittaa! Muutamassa sekunnissa olin ahminut lautasen tyhjäksi. Kun panin lautaselle lusikkani, niin Lise, joka oli jäänyt viereeni ja katsellut minua, äännähti, mutta hänen äännähdyksensä ei tällä kertaa ollut huokaus, vaan osotti tyytyväisyyttä. Hän otti minulta lautasen, ojensi sen isälleen täytettäväksi ja toi sen sitten minulle niin lempeästi ja rohkaisevasti hymyillen, että minä nälissänikin unehduin häntä katsomaan hetkiseksi aikaa huomaamatta ottaa lautasta. Niinkuin ensi kerrallakin, niin nytkin katosi velli hyvin äkkiä. Nyt tyttö ei hymyillyt enää, vaan oikea nauru loisti hänen suupielistään ja huuliltaan.
"Kas vain, poikaseni", sanoi puutarhuri, "sinähän olet kelpo lusikkamies."
Minä tunsin punastuvani hiusmartoa myöten, mutta sitten minusta tuntui paremmalta sanoa totuus kuin antaa syyttää itseäni ahmatiksi, ja minä selitin, etten ollut eilen syönyt.
"Et ole syönyt eilen? No entä isäntäsi?" — "Ei hänkään." — "No sitten hän on kuollut nälkään ja kylmään."
Velli oli minua vahvistanut, ja minä nousin lähteäkseni.
"Mihin aiot mennä?" kysyi puutarhuri. — "En tiedä." — "Onko sinulla tuttavia Parisissa?" — "Ei ole." — "Mitä aiot tehdä?" — "Soittaa harppua." — "Parasta taitaisi olla, kun palaisit kotipuoleesi, vanhempaisi luo." — "Minulla ei ole enää vanhempia." — "Eikö sinulla ole sukulaisia, enoa, tätiä, serkkuja?"
"Ei ainoatakaan. Isäntäni osti minut kasvatusäitini mieheltä… Minä kiitän sydämestäni teitä kaikesta hyvyydestä, jota olette minulle osottaneet, ja jos haluatte, niin minä palaan sunnuntaina soittamaan harppua tanssiaksenne, jos se teitä huvittaa."
Minä olin menossa ovea kohden, kun Lise otti minua kädestä ja osotti harppuani hymyillen.
"Haluatteko, että soittaisin?"
Hän nyökäytti päätään ja taputti iloisena käsiään.
"Niin, soitahan jotakin", sanoi isäntä.
Minä tartuin harppuuni, ja vaikka mieleni ei ollutkaan iloinen, niin soitin valssia, pannen parastani. Olisipa minua haluttanut osata soittaa yhtä hyvin kuin Vitalis ja huvittaa tätä pientä tyttöä, joka silmillään teki niin suloisen vaikutuksen minuun.
Hän kuunteli katsoen kiinteästi minuun, sitten hän polki jalkaansa tahdin mukaan ja alkoi pyöriskellä, jolla aikaa hänen veljensä ja sisarensa pysyivät yhdessä kohdin istumassa. Hän ei tanssinut valssia eikä ottanut säännöllisiä askeleita, mutta hän pyöri viehättävän kauniisti, ilo silmistä loistaen.
Hänen isänsä, joka istui kamiinin luona, katseli häntä kiinteästi; tyttö oli aivan ihastuksissaan ja taputti käsiään. Kun olin lopettanut soittamisen, niin hän asettui eteeni ja kiitti sievästi niiaten. Sitten hän heti näpähytti sormellaan harppuni kieltä merkiksi, että tahtoi "vielä".
Minä olisin mielellänikin soittanut hänelle vaikka koko päivän, mutta hänen isänsä sanoi, että jo riitti, peläten tyttärensä väsyttävän itsensä. Minä senvuoksi tanssikappaleen sijasta soitin napolilaisen lauluni, jonka Vitalis oli minulle opettanut.
Tämä laulu oli loistokappaleeni, jonka vaikutukseen olin tottunut luottamaan. Sen sävel oli vieno ja surullinen, siinä on jotakin hellää, joka liikuttaa mieltä.
Ensimäiset sävelet kuultuaan asettui Lise katsomaan minua silmiin, liikuttaen huuliaan aivan kuin kertoen sanojani; sitten kun laulun sävel kävi surullisemmaksi, hän peräytyi muutamia askeleita, ja viimeisellä säkeellä hän itkien heittäysi isänsä syliin.
"Jo riittää!" sanoi hänen isänsä.
"Se on tyhmä!" sanoi Benjamin, hänen veljensä. "Ensin tanssii, sitten yhtäkkiä rupeaa itkemään."
"Ei hän ole niinkään tyhmä kuin sinä. Hän ymmärtää soittoa", sanoi vanhin sisar, kumartuen suutelemaan sisartaan.
Minä otin harppuni hartioilleni ja lähestyin ovea.
"Minne nyt?" kysyi puutarhuri. — "Lähden taipaleelle." — "Sinä olet mielistynyt soittaja-ammattiisi." — "Eipä minulla muutakaan ole." — "Eikö sinua pelota kulkea teitä?" — "Mikäs auttaa, kun ei ole kotia." — "Mutta eikö viime yö ole pannut sinua vähän arvelemaan?" — "Toki hyvinkin. Mieluisampaahan olisi hyvä vuode ja lämmin tuli." — "Jos tahdot, niin saat ne, työlläsi tietysti. Jos haluat, niin voit jäädä meille, tehdä työtä ja elää kanssamme. Tietysti ymmärrät, että minulla ei ole sinulle hyvyyksiä eikä laiskan päiviä tarjota. Jos suostut meille jäämään, niin suostut näkemään vaivaa, pitää nousta varhain aamulla, tehdä työtä kovasti koko päivä, otsasi hiessä syödä leipäsi, jonka ansaitset. Mutta sen sijaan sinun ei tarvitse maata taivasalla niinkuin viime yönä teit ja ehkä kuolla johonkin ojaan. Illalla on vuoteesi valmis ja syötyäsi olet tyytyväinen ansioosi. Ja vielä, jos sinä olet kelpo poika, niinkuin minä luulen, löydät kodin luonamme."
Lise kyyneltensä läpi katseli minua hymyillen.
Hämilläni tästä ehdotuksesta seisoin jonkun aikaa epätietoisena, osaamatta ajatella ehdotuksen merkitystä.
Lise tuli luokseni, otti kädestäni ja talutti minut muutaman kuvan luo, joka riippui seinällä. Kuvassa oli pieni Johannes lampaannahkaisessa puvussa. Lise teki merkin isälleen ja veljilleen kehottaen heitä katsomaan kuvaa ja osottaen samalla minua, silittäen minun lammasnahkatakkiani, ja osottaen tukkaani, joka valui hartioilleni kähertyneenä. Minä ymmärsin, että hän huomasi jotakin yhtäläisyyttä kuvassa ja minussa, ja tietämättä syytä, tunsin tämän huvittavan ja liikuttavan mieltäni.
"Aivan totta", sanoi isä, "hän on Pyhän Johanneksen näköinen." Lise taputti käsiään nauraen.
"No niin", sanoi isänpä palaten esitykseensä, "mitä arvelet?"
Koti! Minullako olisi koti! Kuinka monta kertaa tämä niin suloinen uni oli haihtunutkaan: Barberinin emännän, rouva Milliganin, Vitaliksen, kaikki nämä olin toisen toisensa jälkeen menettänyt.
Minä en enää olisi yksin.
Tilani oli kauhistuttava: olin nähnyt miehen kuolevan, jonka kanssa olin elänyt useampia vuosia ja joka minulle oli ollut melkein kuin isä; samalla olin menettänyt kumppanini, toverini, ystäväni, hyvän ja rakkaan kelpo Capin, josta niin pidin ja joka myös piti minusta. Mutta samalla kuin puutarhuri esitteli jäämistäni hänen luokseen, tunsin taas luottamusta. Ei siis vielä ollut kaikki lopussa minulta: elämä voi taas alkaa uudelleen.
Enemmän kuin varma toimeentulo, joka oli minulle vakuutettu, ilahutti mieltäni tämä perhe-elämä, jonka osallisuuteen minäkin pääsisin. Nämä pojat olisivat veljiäni. Tämä kaunis pieni Lise olisi sisareni.
Lapsellisissa mielikuvituksissani olin monet monituiset kerrat kuvaillut löytäväni äitini ja isäni, mutta en koskaan ollut ajatellut veljiä ja sisaria. Ja tässä ne nyt olivat tarjolla. Tosi on, että he eivät olleet oikeita veljiäni ja sisariani lihan ja veren kautta, mutta heistä voi tulla veljiäni ja sisariani ystävyyden kautta: sitä vartenhan ei tarvinnut kuin rakastaa heitä (johon minä olin hyvin taipuisa) ja laittaa niin, että he rakastavat minua, joka ei tuntunut vaikealta, kun kaikki näyttivät olevan niin hyväluontoisia.
Minä kiireesti laskin harpun olaltani.
"Kas siinä vastaus", sanoi puutarhuri. "Pane harppusi tuohon naulaan, poikaseni, ja jos ei ole mieleistäsi luonamme olo, niin ota se sieltä milloin hyvänsä ja lennä pois. Sen vain huomautan, että tee niinkuin pääskyset ja satakielet: valitse sopiva aika lähteäksesi matkailemaan."
Talon isännän nimi oli Acquin. Perheeseen kuului viisi henkeä: isäntä, jonka nimi oli isä Pierre, kaksi poikaa: Alexis ja Benjamin, kaksi tyttöä: Etiennette ja nuorin kaikista lapsista, Lise.
Lise oli mykkä, mutta ei syntymästään; mykkyys ei ollut seuraus kuuroudesta. Kaksi vuotta hän oli puhunut, mutta sitten yhtäkkiä vähää ennen kuin täytti neljä vuotta, hän oli menettänyt puhelahjansa. Tämä tapaus, joka oli seurannut kouristustautia, ei onneksi ollut ehkäissyt hänen sielunkykyjään kehittymästä, vaan nämä päinvastoin olivat kypsyneet hyvin joutuisasti. Hän ymmärsi kaikki, mutta hän myöskin lausui, selitti kaikki. Kaikki häntä rakastivat, vanhempi sisarensa Etiennette häntä jumaloi.
Rouva Acquin oli kuollut Lisen ollessa vuoden vanha, ja tästä päivästä aikain Etiennette oli perheen äiti. Kouluiällään täytyi hänen olla kotona, valmistaa ruoka, korjata isänsä ja veljiensä vaatteet ja kantaa Liseä käsivarrellaan. Kantaessaan Liseä käsivarrellaan, taluttaessaan Benjaminia, tehdessään työtä koko päivän, noustessaan varhain aamulla keittämään isälle ennenkuin tämä meni kaupalle, pannessaan myöhään maata, järjestettyään kaikki illallisen jälkeen, pestessään lasten vaatteita, kastellessaan ryytimaata kesällä, noustessaan talvella keskellä yötä sytyttämään tulta, kun pakkanen kiihtyi kovaksi, alituiseen kovassa työssä ollessaan ei Etiennettellä ollut aikaa leikkimään lasten tavoin. Neljäntoista vuotiaana hänen muotonsa oli surullinen, vaikka siinä näkyikin lempeyden ja kieltäymyksen loiste. —
Tuskin oli viittä minuuttia kulunut siitä, kun olin pannut harppuni naulaan, ja ollessani kertomassa miten kylmä ja väsymys meidät oli yllättänyt palatessamme Gentillyyn, jossa olimme toivoneet saavamme yösijan louhoksessa, niin kuulin raaputettavan ovea ja samalla iloista haukuntaa.
"Se on Capi!" sanoin nousten vikkelästi. Mutta Lise ehti ennen minua avaamaan oven. Capi syöksyi yhdellä hyppäyksellä luokseni, ja kun minä otin sen syliini, niin se nuoleskeli kasvojani vinkuen iloisesti, ja koko sen ruumis vapisi.
"Entäs Capi?" kysyin. — "No Capi jää sinun luoksesi."
Aivan kuin olisi ymmärtänyt, hyppäsi se maahan, pani oikean käpälänsä rinnalle ja tervehti. Se nauratti lapsia, varsinkin Liseä, ja huvittaakseni heitä käskin Capin näyttelemään jotakin ohjelmistostaan. Mutta se ei totellut, vaan hyppäsi syliini ja alkoi taas nuolla kasvojani. Sitten hypättyään maahan se veti minua takkini hihasta.
"Se tahtoo minua ulos." — "Viedäkseen sinut isäntäsi luo."
Poliisipalvelijat, jotka olivat vieneet Vitaliksen, olivat sanoneet tarvitsevansa puhutella minua ja tulevansa päivällä, kun minä olen saanut lämmitellä ja nukkua. Tuntui pitkältä odotella heitä. Minä olin levoton odottaessani tietoja Vitaliksesta. Ehkä hän ei olekaan kuollut, niinkuin oli luultu? Enpähän minäkään ollut kuollut. Hänkin on voinut virota niinkuin minäkin. Isäntä nähdessään minun levottomuuteni ja arvaten syyn siihen vei minut poliisivahtikonttoriin, jossa minulta kysyttiin kysymästä päästyäkin. Mutta minä en ruvennut vastaamaan, ennenkuin minulle vakuutettiin, että Vitalis oli kuollut. Minä kerroin sitten hyvin lyhyesti, mutta komisarius tahtoi aina vain enemmän tietää Vitaliksesta ja minusta.
Itsestäni kerroin, ettei minulla ollut vanhempia ja että Vitalis oli minut vuokrannut ja maksanut vuokrasumman etukäteen kasvatusäitini miehelle.
"Entäs nyt?" kysyi komisarius.
Isäntä ehätti vastaamaan:
"Me pidämme huolta hänestä, jos sen suvaitsette."
Komisarius hyvin toki suvaitsi sen ja kiitteli puutarhuria hänen hyvyydestään. Nyt oli tehtävä selkoa Vitaliksesta ja se oli sangen vaikeaa, sillä minä en tiennyt hänestä isosti mitään. Oli kuitenkin muuan salaperäinen kohta, josta minä olisin voinut puhua, nimittäin se, mitä oli tapahtunut viimeisessä näytännössämme, kun Vitalis lauloi sillä tavoin, että herätti ihailua ja ihmetystä tuossa naisessa; sitten myöskin Garofolin uhkauksista, mutta minä tuumailin mielessäni, että tulisi pitää salassa nämä seikat. Pitikö tulla ilmi isäntäni kuoleman jälkeen se, mitä hän eläissään oli niin visusti salannut!
Lapsen on vaikea salata mitään poliisikomisariukselta, joka on tottunut ammattiinsa. Nämä miehet osaavat tiedustella teiltä sillä tavalla, että pian erehdytte salaamisessanne. Niin kävi minunkin. Viiden minuutin kuluttua tiesi poliisikomisarius sen, minkä minä olin päättänyt salata ja minkä hän halusi saada tietää.
"Hänet on vietävä Garofolin luo", sanoi hän muutamalle poliisipalvelijalle. "Louroine-kadulle päästyään hän kyllä tuntee talon. Te menette hänen kanssaan ja kyselette Garofolilta."
Me lähdimme kolmikannassa matkaan, poliisipalvelua, isä Pierre ja minä. Ja niinkuin poliisikomisarius oli sanonutkin, oli minun helppo tuntea talo, ja me nousimme neljänteen kerrokseen. Mattia ei ollut siellä, hän varmaankin oli päässyt sairashuoneeseen. Nähdessään poliisipalvelijan ja tuntiessaan minut Garofoli kalpeni. Häntä varmaankin pelotti. Mutta hän sai pian rohkaistuksi mielensä, kun hän poliisipalvelijan suusta sai kuulla, mitä varten olemme hänen luonaan.
"Vai niin, vai on se ukko Vitalis kuollut", sanoi hän. — "Te tunsitte hänet?" — "Täydellisesti." — "No niin, kertokaa minulle mitä hänestä tiedätte."
"No se on helppoa. Hänen nimensä ei ollut Vitalis, vaan Carlo Balzani, ja jos te olisitte elänyt kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä vuotta sitten Italiassa, niin tämä nimi riittäisi teille ilmoittamaan, mikä mies hän oli. Carlo Balzani oli tähän aikaan kuuluisin laulaja Italiassa, ja hänen esiintymisensä suurilla näyttämöillä olivat loistoisia; hän on laulanut kaikkialla, Napolissa, Roomassa, Milanossa, Venetsiassa, Florensissa, Lontoossa, Parisissa. Mutta sitten hän menetti äänensä, ja kun hän ei enää voinut olla taiteensa kuningas, niin hän ei tahtonut menettää kunniaansa esiintymällä pienemmillä näyttämöillä. Hän muutti nimensä Vitalikseksi salaten itsensä kaikilta, jotka olivat olleet hänen tuttujaan hänen kunniansa päivinä. Mutta hänen oli kuitenkin elettävä. Hän koetti useampia elinkeinoja onnistumatta, niin että hän viimein monien vararikkojen jälkeen rupesi koirain näyttelijäksi. Mutta kurjuudenkin päivinä säilyi hänen ylpeytensä, niin että hän olisi häpeästä kuollut, jos yleisö olisi saanut tietää kuuluisasta Carlo Balzanista tulleen koiranäyttelijän. Sattumalta minä sain tämän salaisuuden tietooni."
Tällainen selitys tuli sille salaperäisyydelle, joka minua oli niin mietityttänyt.
Carlo Balzani raukka, rakas Vitalis!
XVIII.
Seuraavana päivänä oli isäntäni haudattava, ja puutarhuri oli luvannut viedä minut hautajaisiin. Mutta seuraavana päivänä en voinutkaan nousta vuoteeltani, sillä yön aikana sain kuumeen. Minusta tuntui, kuin olisi ollut tuli rinnassa ja että olin kipeä samalla tavoin kuin Joli-Coeur sen yön jälkeen, jonka hän vietti puussa majalla ollessamme lumituiskussa. Ja itse asiassa olinkin saanut ankaran keuhkotulehduksen vilustumisesta yöllä, jolloin isäntäni kanssa jouduimme eksyksiin ja tuohon onnettomuuteen.
Tämä tautini saattoi minut tilaisuuteen oikein arvostelemaan Acquinin perheen hyväntahtoisuutta ja erittäinkin Etiennetten alttiuden laatua. Vaikka köyhissä perheissä ei olla halukkaita kutsumaan lääkäriä, niin minun tautini oli kuitenkin niin ankara ja pelottava, että minun suhteeni tehtiin poikkeus tästä säännöstä. Lääkärin ei tarvinnut paljonkaan tutkia, ennenkuin hän oli selvillä taudin laadusta. Heti hän selitti, että minut oli vietävä sairashuoneelle. Sehän, oli tosiaan hyvin yksinkertaista ja helppoa. Mutta sitä ei isä Pierre kuitenkaan hyväksynyt.
"Kun hän on sairastunut meidän ovellamme eikä sairashuoneen, niin täällä hänet on hoidettavakin."
Turhaan lääkäri koetti taistella kaikenlaisilla hyvillä sanoilla tätä selitystä vastaan saamatta sitä kumotuksi. Minut oli hoidettava täällä, ja täällä minut hoidettiin. Ja kaikkien töittensä lisäksi Etiennette oli sairaanhoitajattarena, hoitaen minua lempeydellä ja säännöllisesti kuin koskaan mikään Saint-Vincent de Paulin sisar, aina valppaana ja kärsivällisenä. Kun hänen piti lähteä luotani taloustoimiinsa, niin Lise tuli hänen sijaansa, ja monta kertaa kuumeeni aikana minä näin Lisen sänkyni jalkopohjassa seisomassa katsellen minua levottomin silmin. Houreissani luulin häntä suojelusenkelikseni ja puhelin hänelle aivan kuin enkelille toiveistani ja haluistani.
Tautini oli pitkällinen ja tuskaisa, oli monia käänteitä, jotka ehkä olisivat huolestuttaneet vanhempia, mutta jotka eivät lannistaneet Etiennetten kärsivällisyyttä eikä alttiutta. Monia öitä hänen täytyi valvoa luonani, sillä minä olin usein tukehtua, ja hänen veljensä Alexis ja Benjamin valvoivat myös vuoron perään. Vihdoinkin alkoi parantuminen, mutta kun tauti oli pitkällinen ja oikukas, täytyi minun odottaa kevään tuloa, ennenkuin voin mennä ulos.
Silloin Lise, joka ei ollut vielä töissä, tuli Etiennetten sijaan, ja hän kuljetteli minua ympäriinsä. Puolen päivän aikaan, jolloin aurinko oli lämpimimmillään, me menimme ulos ja kuljeksimme hiljalleen käsi kädessä, Capi seurassamme. Sinä vuonna oli kevät lämmin ja kaunis, tai ainakin se sellaisena on pysynyt minun muistossani, ja sehän on sama asia.
Retkillämme ei Lise tietystikään puhellut, mutta kumma kyllä emme tarvinneetkaan sanoja; me katselimme toisiamme ja ymmärsimme toistemme katseen, niin etten minäkään hänelle puhunut.
Vähitellen palasivat sitten voimat, ja minä voin ryhtyä puutarhatyöhön. Tätä olin ikävöiden odottanut, sillä minua halutti tehdä muille mitä muut olivat tehneet minulle, tehdä työtä heidän hyödykseen voimieni mukaan. Minä en ollut koskaan ollut työssä, sillä niin vaivalloisia kuin pitkät matkat ovatkin, ne eivät kuitenkaan ole jatkuvaa työtä, joka kysyy tahdon lujuutta ja ahkeruutta, mutta minusta tuntui, että minä kykenen tosityöhön, ainakin tunsin rohkeata halua niiden esimerkistä, jotka olivat ympärilläni.
Kotikylässäni olin nähnyt maanviljelijöitä työssä; minulla ei ollut mitään käsitystä ahkeruudesta, sitkeydestä ja tarmosta, jolla Parisin ympäristön puutarhurit tekivät työtä, ollen toimessa auringon noususta sen laskuun ja kaiken aikaa raataen voimainsa perästä. Eikä minulla ollut tätä ennen ollut aavistustakaan siitä, miten työllä maa saadaan tuottavaksi. Olin nyt erinomaisessa koulussa.
Niin väsyttävää kuin tämä uusi työ olikin, totuin kuitenkin pian tähän uutteraan elämään. Sen sijaan että ennen juoksentelin vapaana näkemättä muuta vaivaa kuin astuksia teitä, olin nyt suljettuna puutarhan muurien sisään, sain tehdä ankarasti työtä aamusta iltaan, paitaa myöten märkänä hiestä. Mutta jokainen teki työtä yhtä ankarasti, isännän kastelukannut olivat raskaammat kuin minun, hänen paitansa märempi hiestä kuin minun. Ja minullahan nyt oli se, mitä olin kaivannut: koti. En ollut enää yksin, en ollut hyljätty lapsi, minulla oli oma vuoteeni, minulla oli sijani ruokapöydässä, joka meidät kaikki yhdisti.
Oli meillä sitten levon ja huvituksen hetkiäkin, tosin lyhyviä, mutta sitä hauskempia. Sunnuntaisin jälkeenpuolisten kokoonnuttiin pieneen viinimajaan, ja siellä minä soittelin harppuani, joka viikon ajan lepäsi rauhassa naulassa, ja talon tyttäret ja pojat tanssivat. Kukaan heistä ei ollut oppinut oikein tanssimaan, mutta Alexis ja Benjamin olivat kerran olleet häissä ja sieltä he muistivat vähän kontratanssia, jota nyt tapailivat keskenään. Kun he väsyivät tanssimaan, niin minä lauleskelin laulujani, ja minun napolilainen lauluni teki aina haihtumattoman vaikutuksen Liseen.
En kertaakaan laulanut niin, etteivät hänen silmänsä olisi kostuneet. Huvittaakseni sitten häntä näyttelimme jonkin näytelmän Capin kanssa. Capillekin nämä sunnuntait olivat juhlapäiviä; ne muistuttivat sille menneitä aikoja, ja kun se oli näytellyt osansa loppuun, se olisi tahtonut näytellä sen uudelleen.
Näin kului kaksi vuotta, ja kun isä Pierre otti minut usein mukaansa torille ja muualle, niin opin vähitellen tuntemaan Parisin, joka ei tosin ollut marmorinen ja kultainen kaupunki, niinkuin olin sitä kuvitellut, mutta eipä se ollut lokakaupunkikaan, niinkuin se minusta oli näyttänyt tullessamme Charentonin ja Mouffetardin kaupunginosien kautta.
Onneksi sain muutakin opetusta kuin sitä, mitä sattumalta näin retkilläni Parisissa. Isä Pierre oli ollut ennen puutarhuriksi rupeamistaan työssä luonnontieteellisessä puutarhassa, jossa hän oli saanut kaikenlaista opetusta. Ja sittemmin hän vuosien kuluessa oli hankkinut kirjoja, joita joutohetkinään viljeli ahkerasti. Naimisiin ja perheelliseksi tultua hänen joutohetkiensä luku supistui, kun elatuksen hankkimisesta oli suurempi huoli. Silloin kirjat olivat jääneet, mutta niitä ei kuitenkaan oltu myöty eikä hukattu. Ne olivat säilössä kirjakaapissa. Ensimäinen talvi, jonka vietin Acquinin perheessä, oli sangen pitkä, ja puutarhatyö useitten kuukausien aikana ei ollut kiireellistä. Silloin iltapuhteita viettäessämme tulen äärellä vedettiin kirjat säilöstään. Alexis ja Benjamin eivät olleet perineet isänsä lukuhalua, ja he aina luettuaan muutamia sivuja nukahtivat. Minä kun en ollut niin unelias kuin utelias, luin sitävastoin siihen saakka kuin tuli makuullemenon aika. Vitaliksen opetus ei siis ollut mennyt hukkaan, ja aina kun menin levolle, muistelinkin häntä kaipauksella ja kiitollisuudella.
Lise ei osannut lukea, mutta nähdessään minun tarttuvan heti kirjaan, kun minulla oli vähänkään joutoaikaa, hän pyysi minua lukemaan niitä hänellekin. Tämä oli uusi side välillämme. Ja kirjallisuudesta hän sai paremmin kuin keskustelusta huvia ja henkensä kehitystä. Minä opetin hänelle myöskin piirustusta, nimittäin sellaista piirustusta, jota itse osasin. Tietysti minä olin sangen huonokuntoinen opettaja, mutta me ymmärsimme hyvin toisemme, ja hyvä sopu opettajan ja oppilaan välillä vaikuttaa usein enemmän kuin taito. Mikä ilo syntyikään, kun hän osasi piirtää jotakin niin, että sen tunsi! Isä Acquin syleili minua.
"Kas niin", sanoi hän nauraen, "minä olisin voinut tehdä suuremmankin tyhmyyden kuin sen, että otin sinut. Lise sitten myöhemmin maksaa sinulle."
Myöhemmin — sitten kun hän saa puhelahjansa, sillä lääkärit olivat sanoneet, että hän ei ole sitä menettänyt kaikeksi iäkseen. Tätä nykyä ei voitu tehdä sille mitään, oli vain odotettava muutosta. Ja Lise itsekin teki surullisen liikkeen, joka merkitsi, että sitten myöhemmin hän korvaa, kun minä lauloin hänelle. Hän oli halunnut oppia soittamaan harppua, ja varsin pian hänen sormensa tottuivatkin matkimaan minun sormiani. Tietysti hän ei voinut oppia laulamaan, ja se häntä suretti. Monta kertaa näinkin hänen silmissään kyyneliä, jotka ilmaisivat hänen surunsa. Mutta hyväluontoinen ja lempeä kun oli, ei hänen surunsa kauan kestänyt; hän kuivasi kyyneleensä, ja hymy hänen suupielissään sanoi minulle myöhemmin.
Minä varmaankin olisin iäkseni jäänyt Acquinin perheeseen, jollei olisi sattunut muuan surullinen tapaus, joka yhtäkkiä taas muutti minun elämäni. Niin näytti sallitun, että minä en saa kauan olla onnellinen, ja että silloin kun olin varmin rauhallisesta elämästäni, olikin jo lähellä hetki, jolloin jouduin taas seikkailuelämän kuohuihin.
XIX.
Oli sellaisia hetkiä, jolloin minä yksin ollessani tuumailin mielessäni: tämä on niin onnellista, että tätä ei voi kestää kauan. Minä en voinut aavistaa miten elämä voisi muuttua onnettomaksi, mutta minä olin siitä kuitenkin melkein varma, että se tapahtuu tavalla tai toisella. Se sai minut usein hyvin surulliseksi, mutta siitä oli kuitenkin se etu, että minä kaikin tavoin koetin tehdä parastani kuvaillen mielessäni, että minun hairaukseni kautta se onnettomuus minua kohtaa. Siihen ei kuitenkaan ollut minun syytäni, mutta sen näin vasta onnettomuuden tapahtuessa.
Acquin viljeli kukkia. Sääntönä on, että puutarhurilla ei saa olla tilkkuakaan viljelemätöntä maata: heti kun toiset kukat on myyty, on toisia kylvettävä. Ja puutarhurin, joka on kauppapaikkain läheisyydessä, on kuljetettava kukkansa kaupaksi sellaisina aikoina, jolloin hänellä on toivoa saada niistä suurin tulo. Tällaisia aikoja ovat suuret juhlat ja erityiset nimipäivät. Ja tällaisina päivinä ovat Parisin kadut täynnä kukkia, sillä niitä kaupitellaan joka sopessa, mihin vain tavara voidaan asettaa nähtäväksi. Leukoijain jäljestä Acquin teki työtä heinäkuun ja elokuun juhlia varten, varsinkin elokuuksi, jolloin P. Marian ja P. Ludvigin päivät olivat, ja niitä varten meillä oli kasvamassa kukkia niin paljon kuin taimilavoihimme ja kasvihuoneisiimme suinkin sopi. Ja kaikki kasvit piti saada kukalle juuri näiksi päiviksi, ei varemmin eikä myöhemmin. Voi hyvin ymmärtää, että tämä vaatii erityistä taitoa, sillä eihän ihminen ole auringon eikä ilmojen herra. Acquin olikin hyvin taitava kasvien hoidossa, niin että hänen kukkansa eivät joutuneet liian varhain eikä liian myöhään. Mutta siitäpä olikin työtä ja vaivaa!
Tähän aikaan, jossa kertomukseni liikkuu, olivat kaikki merkit hyvät; meillä oli elokuun 5 päivä, ja kukat olivat umpulla ja reheviä. Acquin tuontuostakin hieroskeli käsiään tyytyväisenä.
"Tulee hyvä sato", sanoi hän. Ja hymysuin hän teki laskuja, paljonko kaikki nämä kukat hänelle tuottavat, kun tulee kaupan aika. Kovasti oli tehty työtä lepäämättä tuntiakaan, edes sunnuntaisin. Kuitenkin sittemmin kun kaikki oli hyvässä järjestyksessä ja työ kaikki tehty, päätettiin, että me tänä sunnuntaina, elokuun 5 päivänä, palkkioksi työstämme lähtisimme päivällisille Arcueiliin muutaman Acquinin ystävän luo, joka niinikään oli puutarhuri. Työtä tehtäisiin kolmeen tai neljään päivällä, ja sitten kun kaikki olisi suoritettu, suljettaisiin portti ja lähdettäisiin matkalle, niin että tultaisiin Arcueiliin viiden tai kuuden aikana, sitten päivällisen jälkeen palattaisiin heti, että jouduttaisiin aikoinaan levolle ja maanantaina varhain työhön raittiilla voimilla.
Niin oli päätetty, ja muutamia minuutteja ennen neljää isä Acquin lukitsi suuren portin.
"Eteenpäin koko joukko!" huusi hän iloisesti, "Capi edelle!"
Minä tartuin Liseä kädestä, ja me juoksimme yhdessä Capin iloisesti haukkuessa ympärillämme.
Molemmat olimme hyvin sunnuntaisen näköisiä kauniissa kyläpuvuissamme. Ihmiset kääntyivät meitä katsomaan. En tiedä katsoivatko minua, mutta sen tiedän, että Lise olkihattu päässä, sininen hame yllään, harmaat vaatekengät jalassa, oli mitä ihanin pikku tyttö. Hänen vilkkaudessaan oli suloa, hänen silmänsä, väräjävät sieraimensa, olkapäänsä, käsivartensa, kätensä, kaikki hänessä puhui ja ilmaisi hänen sulouttaan.
Aika kului ihan huomaamatta. En muuta tiedä kuin että lopetellessamme päivällistä joku meistä huomasi mustia pilviä länsitaivaalla, ja kun ruokapöytämme oli ulkona suuren seljapuun alla, niin oli helppo jokaisen nähdä, että myrsky oli tulossa.
"Lapset, nyt joutuin kotia."
Syntyi yleinen hämmästys, ja yhteen ääneen huudahdettiin: "Nytkö jo!"
"Jos tuuli nousee", sanoi isä, "niin se voi tehdä tuhon. Taipaleelle heti."
Siinä ei ollut enää vastustamista. Jokainen meistä tiesi, että lasikatot ovat puutarhurin omaisuus, ja jos myrsky ne särkee, niin se on puutarhurin häviö.
"Minä, Benjamin ja Alexis menemme edellä. Remi tulee Etiennetten ja Lisen kanssa jäljestäpäin." Ja he lähtivät pitkin askelin, jotavastoin me kuljimme hitaammin, sen mukaan kuin Lise ehti. Emme enää nauraneet emmekä hyppineet.
Taivas synkistyi synkistymistään, ja myrsky lähestyi joutuisasti ajaen edellään pölypilviä, joita tuuli kiersi ilmaan pyörteinä. Kun tällainen tuulispää sattui kohti, niin piti ehdottomasti pysähtyä, kääntyä selin tuuleen ja peittää silmänsä käsin, muuten olisi saanut ne soraa täyteen. Kaukana jyrisi ukkonen nousten rajusti.
Etiennette ja minä pidellen Liseä kädestä vedimme häntä jäljessämme, mutta hänen oli vaikea seurata meitä, joten emme päässeet niin kiireesti kuin olisimme halunneet.
Ukkonen jyrähteli tiheämpään, ja pilvet olivat käyneet niin paksuiksi, että oli pimeä melkein kuin yöllä. Ukkosen jylinän seasta alkoi kuulua omituista pauhua, josta emme ensin tienneet mitä se oli. Mutta sitten yhtäkkiä alkoi sataa rakeita, ensin muutamia, jotka löivät kasvoihimme, ja sitten aivan kuin kaataen, niin että meidän piti hakea suojaa muutamasta porttikäytävästä.
Ja nyt tuli niitä hirvittävästi. Silmänräpäyksessä katu oli valkeanaan aivan kuin sydäntalvella. Rakeet olivat kyyhkysenmunan kokoisia ja tulivat sellaisella pauhulla, että korvat olivat mennä lumpeeseen. Pauhuun yhtyi särkyvien akkunain sälinä ja räminä.
Katoilta putoilevien rakeitten seassa tuli kaikenlaista muuta, tiilikivenpalasia, kipsilohkareita, vuolukivilaattoja, jotka näyttivät mustilta pilkuilta valkoisessa raejoukossa.
"Meidän lasikatokset!" huudahti Etiennette.
Sama ajatus tuli minunkin mieleeni. "Ehkä ovat ehtineet ajoissa kotia."
"Vaikka olisivatkin ehtineet ennen raesadetta, niin eivät kuitenkaan ole saapuneet niin ajoissa, että olisivat saaneet lasit peitetyiksi oljilla. Kaikki on mennyttä."
"Sanotaan, että raesade kulkee paikoittain."
"Me olemme niin lähellä kotia, että kyllä sielläkin sataa, ja jos siellä sataa niinkuin tässäkin puutarhaan, niin voi isä raukkaa! Hän laski niin suuren saaliin saavansa ja olisikin tarvinnut kaikki ne rahat!"
Tuntematta hintoja olin kuitenkin usein kuullut sanottavan, että lasilliset kasvilavat maksoivat 1500 tai 1800 markkaa sata, ja ymmärsin heti mikä häviö olisi meille, jos rakeet särkisivät viisi-, kuusisataa katostamme. Minä ajattelin kysyä Etiennetteltä, mutta huomasin sen turhaksi, sillä emme olisi kuulleet enää toistemme ääntä, kun raesade piti sellaista pauhua, ja sitäpaitsi hän ei näyttänyt olevan ollenkaan halukas puhelemaan, vaan katseli raesadetta niin lannistuneen näköisenä kuin ihminen, joka näkee talonsa palavan.
Tätä kauheaa sadetta ei kestänyt kauan, viisi tai kuusi minuuttia, ja se lakkasi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin. Pilvet kiitivät yli Parisin, ja me lähdimme suuren portin suojasta. Kovat ja pyöreät rakeet vyöryivät kadulla jaloissa aivan kuin somero meren rannalla, ja niitä oli nilkkaa myöten. Kun Lise vaatekengissään ei voinut kulkea tällaista raetietä, niin minä otin hänet selkääni. Hänen muotonsa, jolla tullessamme ilo loisti, oli nyt surullinen, ja kyyneleet vierivät hänen silmistään. Kiireesti kuljimme kotia. Suuri portti oli jäänyt auki, ja me ehätimme puutarhaan.
Mikä näky! Kaikki oli sirpaleina ja runneltu: lasinsirpaleet, rakeet ja kukat yhtenä sotkuna. Kauniista puutarhasta, joka aamulla oli niin rikas, ei ollut jäljellä kuin nämä nimettömät korret. Missä oli isä?
Me etsimme häntä, kun emme missään nähneet, ja tulimme suureen kasvihuoneeseen, josta ei ainoatakaan lasia, ollut jäänyt eheäksi. Siellä hän istui lyykistyneenä jakkaralla keskellä korsia, jotka peittivät maan, ja hänen vierellään Alexis ja Benjamin liikkumattomina.
"Voi lapsi raukat!" huudahti hän kohottaen päätään meidän lähestyessämme, jonka hän huomasi, kun lasinsirpaleet raskivat jaloissamme. "Voi lapsi raukat!"
Ja hän otti Lisen syliinsä ruveten itkemään sanaa sanomatta.
Mitä hän olisi voinut sanoakaan?
Tämä oli vahinko, silminnähtävästi suuri vahinko, mutta sen seuraukset olivat vielä kauheammat. Etiennetteltä ja hänen veljiltään sain pian tietää, että isä oli syystä epätoivoissaan. Kymmenen vuotta sitten hän oli ostanut tämän puutarhan ja oli itse rakennuttanut talon. Maan myöjä oli hänelle samalla lainannut rahaa tarpeitten ostoa varten. Kaikki oli takaisin maksettava viidessätoista vuodessa vuosittain. Tämä säännöllinen maksaminen oli sitä välttämättömämpi, kun velkamies odotti vain tilaisuutta ottaakseen maan ja talon ja tarveaineet, pidättäen tietysti kymmenen vuoden maksutkin, jotka jo oli saanut. Se oli velkamiehen tarkoitus, niin oli huomattu. Hän toivoi, että kai viidessätoista vuodessa kerran sattuu niin, ettei Acquin voikaan maksaa vuosimaksuaan.
Tämä päivä oli nyt tullut, sen tuotti raesade. Mitä nyt oli tapahtuva? Sitä meidän ei tarvinnut kovinkaan kauan odottaa. Jo heti sitä seuraavana päivänä, jolloin Acquinin olisi pitänyt suorittaa vuosimaksunsa ja jonka hän, jos ei onnettomuus sattunut, olisi suorittanutkin tuloillaan kukkakaupasta, ilmestyi taloomme mustiin puettu mies, joka ei ollut kovin kohteliaan näköinen ja joka antoi karttamerkillä varustetun paperin, mihin hän kirjoitti muutamia sanoja. Hän oli oikeudenpalvelija.
Acquin ei enää pysynyt kotona, vaan kävi myötäänsä kaupungilla. Mitä hän siellä teki? En tiedä, sillä hän, joka ennen oli niin puhelias, ei enää virkkanut sanaakaan. Hän varmaan kävi oikeudessa. Tämä ajatus sai minut kauhistumaan. Vitalis oli myöskin ollut oikeudessa, ja minä tiesin mikä siitä oli seurauksena. Tällä kertaa ei seuraus ollut niin pikainen. Kului hyvä osa talvea. Eräänä iltana tuli sitten isä kotia masentuneempana kuin koskaan ennen.
"Lapseni, nyt se on päättynyt!" sanoi hän.
Minä yritin lähteä ulos, arvellen että nyt oli edessä vakava kysymys, ja kun hän oli kääntynyt suorastaan lapsiensa puoleen, niin tuntui minusta, että minun ei sopinut kuunnella. Mutta hän esti minut menemästä.
"Olethan sinäkin meidän perhettämme", sanoi hän. "Ja vaikka olet vielä nuori, niin olet kuitenkin saanut kokea niin paljon, että ymmärrät asian merkityksen. Lapset, minun täytyy erota teistä."
Kuului huudahdus, yhteinen tuskan huuto.
"Te ymmärrätte, ettei mielellään jätä niin hyviä lapsia kuin te olette, sellaista rakasta pientä raukkaa kuin Lise." Ja hän sulki Lisen syliinsä. "Minut on tuomittu maksamaan, eikä minulla ole rahaa. Ja kun minulla ei ole rahaa, niin kaikki täältä myydään. Mutta kun se ei riitä, niin minut pannaan vankeuteen viideksi vuodeksi. Kun en voi rahalla maksaa, niin minun täytyy maksaa ruumiillani, vapaudellani."
Me rupesimme kaikki itkemään.
"Niin, surullista se on, mutta sellainen on laki. Minut pannaan vankilaan ja siellä pysyn hyvän aikaa, viisi vaotta. Mutta mihin te joudutte sillä aikaa? Sehän se juuri on surullisinta."
Syntyi äänettömyys. En tiedä miltä tuntui toisista lapsista, mutta minusta tuntui kauhealta.
"Te ymmärrätte, että minä en ole ollut sitä seikkaa miettimättä, ja kuulkaa mitä olen tuuminut, ettette joutuisi yksiksenne sen jälkeen kuin minä joudun vankilaan." Minussa syntyi vähän toivoa.
"Remi kirjoittaa sisarelleni Catherine Suriotille Dreuzyyn Nieveressä, selittäen hänelle tilamme ja pyytäen häntä tulemaan tänne. Sitten Catherinen kanssa, joka on kekseliäs ja asioihin perehtynyt, tuumittelemme tarkemmin mikä on parasta."
Ensi kertaa elämässäni minä kirjoitin kirjettä. Se oli vaivalloinen, ankara koe.
Vaikka Acquinin sanat olivatkin hyvin epävarmat, oli niissä kuitenkin toivoa, ja sellaisessa tilassa, jossa me olimme, merkitsi jo paljon sekin, että oli vähänkin syytä toivoa. Mitä toivoimme? Emme sitä osanneet ajatella, mutta toivoimme vain. Catherine tulee, ja hän on nainen, joka on perehtynyt asioihin, se riitti sellaisille tietämättömille lapsille kuin me olimme. Niille, jotka ovat perehtyneet asioihin, ei tässä maailmassa ole mikään vaikeata.
Hän ei kuitenkaan tullut niin pian kuin me olimme kuvailleet.
Vangitsijat saapuivat ennen häntä.
Minä menin poikia hakemaan puutarhasta. Kun me palasimme, niin isä piti sylissään Liseä, joka itki katkerasti. Muuan vartija supatti isän korvaan.
"Niin, te olette oikeassa", sanoi isä, "niin täytyy". Ja nousten äkisti hän laski Lisen maahan, mutta tämä ei tahtonut irtautua hänen kädestään. Isä syleili sitten Etiennetteä, Benjaminia ja Alexia. Minä pysyttelin muutamassa loukossa, silmät kyynelten sumentamina. Acquin käski minua luokseen: "Ja sinä, Remi, etkö tule syleiltäväkseni? Olethan sinäkin lapseni."
Kaikki olimme surusta mielettöminä. "Pysykää alallanne", sanoi isä käskevästi, ja pantuaan Lisen käden Etiennetten käteen hän astui kiireesti ulos. Niin jäimme perin lannistuneina seisomaan keskelle keittiön lattiaa. Me itkimme kaikki, eikä kenelläkään ollut sanaa sanottavaa. Mitäpä olisi osannut kukaan sanoakaan. Me olimme tienneet, että tämä isän vangitseminen tapahtuu jonakin päivänä, milloin hyvänsä, mutta olimme olleet siinä uskossa, että Catherine täti on jo silloin täällä ja hänessä olisi turvamme. Mutta Catherinea ei ollutkaan. Ja Etiennette, joka meitä tähän saakka oli huoltanut, oli vuorostaan masentunut: hän, joka oli niin väkevä, niin tottunut elämän taisteluun, oli nyt yhtä heikko kuin mekin, ei kyennyt meitä rohkaisemaan, oli tahdoton, johtamaan kykenemätön, aivan surunsa vallassa. Luotsi oli pudonnut mereen, ja meillä lapsilla ei nyt ollut ketään peräsimeen, ei majakkaa johdoksemme, ei mitään opastukseksemme satamaan, tietymättömissä oliko, satamaakaan meille; me olimme keskellä elämän valtamerta, tuulen oikkujen leikkikaluina, kykenemättömät liikahtamaan, kykenemättömät ajattelemaan, pelko mielessä, epätoivo sydämessä.
Mutta Catherine täti saapui tuntikauden sen jälkeen kuin isä oli vangittu, ja olipa se aika emäntä, oikea toimen nainen ja lujatahtoinen. Hän oli ollut imettäjänä Parisissa kymmenen vuotta, viisi eri kertaa. Hän tunsi tämän maailman vaikeudet ja, niinkuin hän itsekin sanoi, tiesi keinoja. Tuntui lohduttavalta kuulla hänen käskevän meitä ja totella häntä; me olimme saaneet merkinantajan, meidät oli nostettu taas jaloillemme. Vähäoppiselle ja vähävaraiselle ihmiselle oli tämä raskas kuorma, joka näin tuli hänen hartioilleen. Rohkeammankin olisi säikäyttänyt orpo lapsilauma, josta vanhin ei ollut seitsemäntoistakaan ja nuorin mykkä. Mihin panna nämä lapset? Miten pitää heistä huolta, kun omakin toimeentulo oli vaikea?
Hänelle oli tuttu muuan notario, jonka lasta hän oli imettänyt, ja hän meni tämän luo neuvottelemaan. Siellä meidän kohtalomme päätettiinkin. Sitten hän meni isän puheille vankilaan, ja kun viikko oli kulunut siitä, kun hän tuli Parisiin, niin hän, sitä ennen puhumatta meille sanaakaan kuluistaan ja aikeistaan, ilmoitti päätöksensä: Kun me olimme liian nuoria jatkamaan työtä omin päimme, niin kukin lapsi sijoitetaan setänsä tai tätinsä luo, jotka mielellään ottavatkin: Lise Catherine tädin luo Morvaan, Alexis muutaman setänsä luo, joka oli kaivostyömies Varsesissa, Benjamin erään toisen sedän luo, joka oli puutarhurina Saint Quentinissa, ja Etiennette muutaman tädin luo, joka oli naimisissa Charentessa.
Minä kuuntelin ja odotin vuoroani. Mutta kun Catherine täti lopetti puheensa, astuin esiin:
"Entäs minä?" — "Ethän sinä ole meidän lapsia." — "Mutta minä olen tehnyt työtä teidän hyväksenne." — "Mutta sinä et ole meidän lapsia." — "Kysykää Alexilta, Benjaminilta, eikö minulla ole kykyä työhön." — "Ja syömään myöskin, eikö niin?" sanoi täti.
Kaikki puolustivat minua, mutta Lise astui tätinsä eteen ja teki liikkeen käsillään, joka merkitsi enemmän kuin kaikki puheet.
"Pieni raukkaseni", sanoi täti, "minä hyvin ymmärrän, että sinä pyydät saada tuoda hänet mukanasi. Mutta tässä elämässä ei voi tehdä kaikkea, mitä haluaa. Sinä olet veljeni tytär, ja kun me tulemme meille, niin jos mieheni sanoo yhdenkään poikkipuolisen sanan, minun tarvitsee vain vastata: Lise on sukulaisemme, kuka hänestä pitäisi huolen, jollemme me? Ja sama on toistenkin laita. Sukulaisia otetaan hoidettavaksi, mutta vieraita ei. Leipä on jo kyllin ohut omaisillekin, siitä ei riitä koko maailmalle."
Minä ymmärsin, että ei ollut enää mitään lisättävää. Tädin puhe oli aivan totta. Minä en ollut heidän sukulaisiaan, eikä minulla siis ollut mitään oikeutta vaatia heidän apuaan. Jos olisin pyytänyt, niin se olisi ollut kerjäämistä.
Täti Catherine ei koskaan viivytellyt päätöstensä toimeenpanemista: hän ilmoitti meille, että eromme tapahtuu seuraavana päivänä, ja sen sanottuaan hän lähetti meidät nukkumaan.
Kun olimme päässeet huoneeseemme, niin kaikki lapset ympäröivät minut ja Lise heittäysi syliini itkien. Silloin ymmärsin, että he omasta surullisesta kohtalostaan huolimatta ajattelivat kuitenkin minua ja minun vuokseni olivat pahoillaan, ja minä tunsin, että olin heidän veljensä. Silloin hämmentyneessä mielessäni syntyi äkkiä ajatus:
"Kuulkaa, minä huomaan, että vaikka teidän sukulaisenne eivät tahdokaan minua, te kuitenkin pidätte minua veljenänne."
"Niin, niin, sinä olet aina oleva veljemme", sanoivat kaikki. Ja Lise, joka ei osannut puhua, vahvisti nämä sanat puristamalla kättäni ja katsomalla minua niin sydämellisesti, että kyyneleet nousivat silmiini.
"No niin, minä olen veljenne ja minä olen sen teille osottava."
"Mihin aiot sijoittua?" kysyi Benjamin.
"Minä en tahdo sijoittua mihinkään, sillä silloin en näkisi enää teitä. Minä otan lammasnahkatakkini ja harppuni ja sitten kuljen vuoroon kunkin luona, ja sillä tavoin tekin minun kauttani olette aina toistenne seurassa. Minä en ole unhottanut laulujani ja tanssisäveleitäni, minä voin hankkia elatukseni."
Tyytyväisyydestä, joka ilmestyi heidän kasvoilleen, huomasin, että minun aikeeni toteutti heidän oman ajatuksensa, ja surussani tunsin itseni onnelliseksi. Pitkät ajat puhelimme tästä suunnitelmastamme, erostamme ja yhtymisestämme, entisyydestä ja tulevaisuudesta.
Seuraavana päivänä heidän oli lähdettävä matkalle kahdeksan aikaan aamulla, ja Catherine täti oli tilannut ajurin suurine vaunuineen, joka heidät veisi ensin vankilaan hyvästille isän luo, sitten kunkin tavaroineen rautatielle. Seitsemän aikaan Etiennette vei minut puutarhaan. "Nyt on meidän pian erottava", sanoi hän. "Minä haluan antaa sinulle muistoksi tämän. Se on vakka, jossa on lankaa, neuloja ja minun sakseni, jotka olen saanut vanhemmiltani. Matkallasi tarvitset niitä kaikkia, kun minä en ole sinulle paikkaamassa ja ompelemassa nappia. Käyttäissäsi saksia sinä muistat meitä kaikkia."
Meidän puhellessamme Alexis kuljeksi ympärillämme. Ja kun Etiennette oli mennyt ja minä liikutettuna jäänyt puutarhaan, niin tuli Alexis luokseni: "Minulla on kaksi markan rahaa; jos sinä haluat ottaa niistä toisen, niin olen varsin mielissäni."
Meistä viidestä oli Alexis ainoa, jolla oli rahanhimoa, ja me muut pilkkasimme häntä aina hänen itaruudestaan. Hän kokoili penni penniltä ja oli ylen onnellinen, kun sai uusia viidenpennin lantteja, joita hän laski myötäänsä ja välkytti auringonpaisteessa ja helisytti käsissään. Hänen uhrauksensa liikutti minua. Tahdoin kieltäytyä ottamasta, mutta hän oli jäykkä ja pisti kouraani kirkkaan markan rahan. Siitä päätin, että hänen ystävälliset tunteensa minua kohtaan olivat vilpittömät, kun hän pienestä aarteestaan antoi minulle sellaisen lahjan.
Eipä Benjaminkaan minua unhottanut, hänkin tahtoi minulle antaa lahjan. Hän lahjoitti minulle veitsensä, mutta vaati siitä viisi penniä, "kun lahjoitettu veitsi katkaisee ystävyyden".
Aika kului nopeasti. Vielä oli neljännestunti, vielä viisi minuuttia ja sitten oli meidän erottava. Eiköhän Lise ajattelekaan minua? Mutta kun ajurin vaunujen jyry kuului, tuli hän ulos ja viittasi minua seuraamaan häntä puutarhaan. Samassa Catherine täti käski häntä, mutta Lise ei ollut tietävinäänkään, meni vain menojaan kiireesti puutarhaan. Siellä hän muutamasta ruusupensaasta katkaisi oksan, jossa oli kaksi pientä aukenevaa nuppua, ja antoi niistä minulle toisen.
Miten onkaan huulten puhe vähäistä verrattuna silmien puheeseen!
Miten sanat ovat kylmiä verrattuina katseisiin!
"Lise! Lise!" huusi täti. Matkatavarat olivat jo ajurin vaunuissa. Minä otin harppuni ja kutsuin Capia. Nähdessään harppuni ja minut vanhassa puvussani Capi hyppi iloisena ymmärtäen, että me lähdemme kulkusalle, jolloin hän saa hyppiä ja juosta vapaana, mikä hänestä oli mieluisampaa kuin suljetussa talossa oleskelu.
Eronhetki oli nyt tullut. Catherine täti sen teki hyvin lyhyeksi: hän käski Etiennetten, Alexin ja Benjaminin nousta vaunuihin ja pyysi minua nostamaan Lisen hänen syliinsä. Minä kun jäin seisomaan ällistyneenä, hän työnsi minua syrjään lempeästi, sulki vaunujen oven ja käski ajurin ajaa.
Vaunut lähtivät liikkeelle.
Kyynelteni seasta näin Lisen pään pistävän avonaisesta vaununakkunasta ja hänen sormellaan heittävän minulle lentosuukkosen. Sitten vaunut kääntyivät kiireesti kadun kulmauksen taakse enkä enää nähnyt muuta kuin tomupilven.
Harppuuni nojaten, Capi jaloissani, seisoin siinä pitkän aikaa katsella tuijottaen tomupilveä, joka hitaasti laskeusi maahan. Muuan naapuri, joka oli saanut toimekseen lukita talon ja ottaa avaimet omistajan puolesta huostaansa, havautti minut todellisuuteen.
"Aiotko jäädä tähän?" sanoi hän. — "En. Minä lähden." — "Minne sinä menet?" — "Eteenpäin."
Varmaankin hän sääli minua, kun hän ojentaen kättä sanoi:
"Jos haluat jäädä minun luokseni, niin saat jäädä, mutta tietysti ilman palkkaa, sillä sinä olet vielä niin huonovoimainen. Sitten myöhemmin voit saada palkkaakin."
Minä kiitin kieltäen.
"Miten haluat, sinun hyvääsi tarkoitin. Onnea matkalle!"
Vaunut olivat menneet, talo oli lukittu. Minä nostin harpun hartioilleni: tämä liike, jonka ennen olin tehnyt niin monta kertaa, herätti Capin huomiota. Se katsoi minuun loistavilla silmillään.
"Eteenpäin, Capi!"
Se hyppi haukkuen ympärilläni.
Minä vielä silmäsin taloa, jossa olin elänyt kaksi vuotta, jossa olin luullut saavani asua koko ikäni, ja sitten silmäsin eteeni. Aurinko oli korkealla, taivas selkeä, ilma kuuma. Oli aivan toisenlaista kuin sinä yönä, jolloin olin uuvuksissani ja näännyksissäni jähmettyneenä nukahtanut tämän muurin vierelle.
Nämä kaksi vuotta olivat siis olleet vain lepohetki, minun oli taas lähdettävä taipaleelle. Mutta tämä lepo oli ollut virkistävä, se oli minulle tuottanut voimia. Arvokkaampaa kuitenkin kuin voima, jota tunsin jäntereissäni, olivat ne tunteet, jotka liikkuivat sydämessäni. Minä en ollut enää yksin maailmassa. Elämälläni oli tarkoitusta: hyödyttää ja tuottaa huvitusta niille, joita rakastin ja jotka minua rakastivat.
Uusi elämä aukesi eteeni.
Eteenpäin!