Kun keskustelu ajasta oli loppunut, niin jokainen oli ääneti ja vaipui omiin mietteisiinsä. Mitä miettivät toverini? En tiedä, mutta jos päätän itseni mukaan, niin iloisia eivät tuumailut olleet.
Niin päättäväinen kuin maisteri olikin, en ollut kuitenkaan vakuutettu pelastuksestamme. Minä pelkäsin vettä, pelkäsin pimeää, pelkäsin kuolemaa. Hiljaisuus minua masensi, louhoksen epävarmat seinät minua painoivat, aivan kuin koko niiden ainejoukko olisi ollut ruumistani likistämässä. Minä en siis näe enää Liseä, en Etiennetteä, en Alexia, en Benjaminia. En näe enää Arthuria, en rouva Milligania enkä Mattiaa? Voikohan Lise koskaan saada tietää, että olen kuollut hänen tähtensä? Ja äiti Barberin, äiti raukka! Toinen toistaan surullisempi ajatus liittyi entisiin. Ja kun minä katsoin tovereihini virkistääkseni mieltäni, niin he kaikki olivat yhtä masentuneen ja surullisen näköisiä kuin minä, ja minä vaivuin ajatuksiini entistä surullisempana. He olivat kuitenkin tottuneet kaivoselämään ja siten he eivät kärsineet niin ilman, auringon ja vapauden puutteesta kuin minä. Maa ei heitä painanut.
"Kuule, maisteri", sanoi setä Gaspard, "mitä he tekevät pelastaakseen meitä?"
"Ei ole kuin kaksi keinoa, ja olen varma, että insinöörit käyttävät molempia: on puhkaistava tie louhokseemme ja tyhjennettävä vesi."
"Puhkaistava tie!" — "Tyhjennettävä vesi!"
Nämä huudahdukset eivät saattaneet hämilleen maisteria.
"Me olemme neljänkymmenen metrin syvällä, eikö niin? Jos päivässä saadaan lävistetyksi kuusi tai kahdeksan metriä, niin tarvitaan seitsemän tai kahdeksan päivää siihen, kun pääsevät meihin saakka."
"No entä vesi, milloin se saadaan tyhjennetyksi?"
"Sitä en tiedä. Pitäisi tietää paljonko sitä on kaivoksessa, 200,000 vai 300,000 kuutiometriä, en tiedä. Mutta eipä tarvitsekaan tyhjentää kaikkea vettä päästäksemme pois, kun olemme ensimäisessä kerroksessa. Ja kun kolmesta kaivosta tyhjennetään kahdella kopalla, niin on se kuusi koppaa, joista jokainen vetää 25 hehtolitraa, se on: joka kerralla nostetaan 150 hehtolitraa vettä. Te näette, että tyhjentäminen voi käydä jotakuinkin nopeasti."
Syntyi sekanainen keskustelu parhaista keinoista. Tästä kaikesta tein sen johtopäätöksen, että jos kaikki asianhaarat ovat suotuisat, niin täytyy meidän olla kahdeksan päivää kaivoksessa haudassamme.
Kahdeksan päivää! Maisteri oli meille kertonut, että työmiehiä oli ollut suljettuina kaksikymmentäneljä päivää. Mutta se oli kertomus, ja meidän olomme oli tosiasia. Kun tämä ajatus valtasi mieleni, en enää kuullut sanaakaan keskustelusta. Kahdeksan päivää!
En tiedä kuinka kauan olin ollut tämän ajatuksen masentamana, kun keskustelu keskeytyi.
"Kuulkaa!" sanoi Carrory, jolla juuri senvuoksi, että hän oli niin lähellä elukkaa järjeltään, oli eläimelliset aistit kehittyneemmät kuin meillä muilla.
"Mitä olisi kuunneltava?"
"Kuuluu jotakin vedestä."
"Olet vierittänyt kiven."
"En, mutta sieltä kuuluu hiljaista loisketta."
Me kuuntelimme.
"Tosiaan, vedestä kuuluu jotakin", sanoi maisteri.
"Mitä?"
"En tiedä."
"Vesi laskeutuu varmaan."
"Ei, ääni ei ole yhtämittaista, se on jaksottaista ja säännöllistä."
"Jaksottaista ja säännöllistä! Me olemme pelastetut! Äänen synnyttävät tyhjennyskopat kaivoissa."
"Tyhjennyskopat…"
Kaikki yhtaikaa samalla äänellä kerroimme nämä sanat, ja aivan kuin olisimme saaneet sähköiskun, me nousimme seisaallemme. Emme enää olleet neljääkymmentä metriä maan alla, ilma ei ollut enää puristettua, louhoksen seinät eivät enää meitä painaneet, korvain suhina oli herennyt, me hengitimme helposti, sydän tykytti rinnassamme toivosta.
Mutta tämä toivo ei toteutunut niinkään pian eikä kaikille milloinkaan. Ennenkuin saimme nähdä auringon lämpöisen valon, ennenkuin saimme kuulla tuulen kohinaa puissa, meidän täytyi kestää julmia kärsimyksiä, tuumaillen tuskalla, näemmekö koskaan tätä valoa, saammeko koskaan kuulla tuota suloista soittoa.
Tyhjennyskoppain ääni ei meitä kauan pitänyt ilon kuumeessa, joka meidät alussa oli vallannut. Ajatellessa asiaa tuli vastavaikutus. Meitä ei oltu jätetty, meidän pelastukseksemme tehtiin työtä, siinä oli toivon syytä. Mutta tyhjentyminen ei käy nopeaan, ja siinä oli syytä tuskaan.
Mielen ahdistuksen lisäksi oli ruumiillista vaivaa. Asento, jossa meidän piti olla pengermällämme, oli uuvuttava. Me emme voineet liikkua lämpimiksemme, ja päänkivistys oli käynyt tuskallisemmaksi. Carrorya se meistä kaikkein vähimmin rasitti.
"Minun on nälkä", sanoi hän vähänväliä, "maisteri, minä haluaisin leipää."
Vihdoin maisteri päätti antaa meille palasen leipää, joka oli otettu
Carroryn lakista.
"Tämä ei riitä", sanoi Carrory.
"Tarvitaan vielä vastakin."
Toisetkin olisivat mielellään ottaneet osansa, mutta he olivat vannoneet tottelevansa ja pitivät valansa.
"Jos onkin kielletty syömästä, niin ei suinkaan ole kielletty juomasta", sanoi Compeyrou.
"Juo vain niin paljon kuin haluttaa, vettä on tarpeeksi."
"Juo tyhjäksi koko kaivos."
Pagès yritti laskeutumaan, mutta maisteri kielsi:
"Sinä lohkaiset pengertä. Remi on kepeämpi ja taitavampi, hän käy meille vettä."
"Millä?"
"Minun saappaallani."
Minulle annettiin saapas, ja minä valmistausin laskeutua maan veden rajaan.
"Odotahan vähän", sanoi maisteri, "minä ojennan sinulle käteni."
"Olkaa huoleti, jos putoankin, minä osaan uida."
"Anna tänne kätesi, niin autan."
Joko hän teki varomattoman liikkeen, tai hänen ruumiinsa oli toimettomuudesta hervoton, tai rinteestä lohkesi lohkare hänen jalkainsa alta, niin että samassa kuin hän kumartui, hän lähti luikumaan rinnettä ja suistui pää edellä veteen. Lamppu, jota hän piti kädessään valaistakseen minulle, vieri hänen mukanaan ja katosi. Me olimme siinä silmänräpäyksessä mustan yön peitossa, ja jokaiselta pääsi kauhistuksen kiljahdus.
Onneksi minä kykenin laskeutumaan alas, selälläni maaten laskin rinnettä, niin että tulin heti maisterin jäljessä veteen.
Matkoillani Vitaliksen kanssa olin oppinut hyvin uimaan ja sukeltamaan, niin että olin yhtä varma vedessä kuin maallakin. Mutta mihin osasi tässä pimeässä?
En ollut sitä ajatellut, kun laskeusin veteen, en ollut ajatellut muuta kuin; että maisteri hukkuu, ja newfoundlantilaiskoiran vaistolla heittäysin veteen. Mistä etsiä! Minnepäin ojentaa kättä? Miten sukeltaa?
Tätä ajattelin, kun tunsin olkapäähäni tarttuvan kouristuneen käden, joka veti minua veden alle. Voimakkaalla potkaisulla pääsin taas veden pinnalle. Käsi ei ollut irtautunut. "Pitäkää kiinni, maisteri, ja nostakaa päätänne, te olette pelastettu."
Pelastettuja emme olleet kumpainenkaan, jollen tiedä minnepäin uida. Mutta samassa juolahti mieleeni ajatus: "Hoi te toiset siellä, puhukaa!" huusin. "Remi, missä olet?"
Se oli Gaspard sedän ääni, ja sen johdolla sain suunnan. "Sytyttäkää lamppu."
Melkein heti näkyi tuli. Minun ei tarvinnut kuin ojentaa käteni rantaan. Tartuin muutamaan kivihiiliharkkoon ja vedin maisterin maalle.
Olikin aika, sillä hän oli saanut vettä henkeensä ja oli tukehtumassa. Gaspard ja Carrory vetivät maisterin pengermälle minun työntäessäni häntä alhaaltapäin. Kun hänet oli saatu ylös, niin minä nousin vuorostani.
Hän oli päässyt jo täysin tajulleen.
"Tule tänne, Remi", sanoi hän, "jotta syleilen sinua, koska pelastit henkeni."
"Tehän olette pelastanut meidän henkemme."
"No niin", sanoi Carrory, joka ei ollut lainkaan sen luontoinen, että olisi heltynyt mieleltään, "tuollaisten pikku loikkain tähden unhotetaan kaikki oikeat asiat, — saapas on kudoksissa, enkä ole saanut tippaakaan vettä juodakseni."
"Minä käyn hakemassa saappaan."
Mutta he estivät minua menemästä.
"Minä kiellän sinua sitä hakemasta", sanoi maisteri.
"No antakaa minulle toinen saapas, niin käyn vettä."
"Minua ei enää janota", sanoi Compeyrou.
Jouduttuamme uimasillemme maisterin kanssa olimme kastuneet päästä jalkoihin, mikä ei ollut lainkaan suloista. Aluksi emme olleet tätä ikävyyttä ajatelleet, mutta märästä kylmät vaatteet pian meille siitä muistuttivat.
"Remille pitää antaa takki", sanoi maisteri.
Kun me jo kaikki olimme kastuneet, minä kaulaani myöten, suuremmat kainaloitaan myöten, niin vaatteiden vaihtamiseen ei ollut suurtakaan halua. Maisteri kuitenkin vaati, että vaihto oli toimitettava, ja arpa suosi minua, niin että sain Compeyroun takin. Ja kun Compeyroulla oli jalat niin pitkät kuin koko minun ruumiini, niin oli hänen takkinsa kuiva. Siihen kääriytyneenä sain pian lämpimäni.
Tämän tapauksen jälkeen, joka meitä oli vähän herättänyt, sai hervottomuus taas vallan ja sen kera kuoleman ajatukset.
Epäilemättä nämä ajatukset painoivat raskaammin tovereitani kuin minua, sillä he jäivät tylsistyneeseen horrostilaan, jotavastoin minä lopuksi nukahdin.
Mutta sija ei ollut nukkumiseen sovelias, niin että minä olisin helposti voinut vierähtää veteen. Maisteri nähtyään vaaran, joka minua uhkasi, otti pääni kainaloonsa. Hänen ei tarvinnut minua puristaa kovasti estääkseen minua vierimästä, minä olin siinä kuin lapsi äitinsä polvella. Maisteri ei ollut ainoastaan järkevä mies, vaan sydämellinenkin. Kun minä puolittain heräsin, niin hän vain muutti turtunutta kättään ja sitten taas asettui liikkumattomaan asentoon ja puoliääneen sanoi: "Nuku, poika, älä pelkää, minä pitelen sinua, nuku, lapseni."
Ja minä nukahdin uudelleen huoletta, sillä tunsin, että hän pitää minusta huolen.
Aika kului, ja aina me kuulimme kopan säännöllisesti laskeutuvan veteen.
IV.
Puhelimme hyvin vähän enää pelastuksestamme. Epätoivon ja kuoleman sanoja vain nousi sydämestä huulillemme.
"Sano mitä sanot, maisteri, mutta vesi ei vähene lainkaan!"
"Minähän olen teille jo kymmeniä kertoja laskenut, missä ajassa kaivos voi tyhjentyä. Kärsivällisyyttä vain."
"Meitä ei laskut täältä pelasta", sanoi Pagès.
"No mikäs?"
"Hyvä Jumala. Hän ja pyhä Neitsyt. Heihin minä luotan enkä insinööreihin. Äskettäin kun rukoilin pyhää Neitsyttä, tunsin aivan kuin tuulen henkäyksen korvassani ja kuulin äänen: Jos vasta lupaat elää hyvänä kristittynä, niin tulet pelastetuksi. Ja minä lupasin."
"Pyhä Neitsyt!" sanoi halveksien Bergounhoux. Ja siitä kehittyi väittely katolisen Pagèsin ja kalvinilaisen Bergounhouxin välillä. He nousivat viimein seisaalleen, ja kapealla pengermällään he olivat käymäisillään toinen toisensa kimppuun.
"Jos haluatte tapella", sanoi maisteri, "niin odottakaa niin kauan, että pääsette ulos."
"Mutta jos emme pääsekään ulos?" sanoi Bergounhoux. "No silloin tulee todistetuksi, että sinä olit oikeassa ja että Pagès oli väärässä, koska hänen rukoukseensa on vastattu, että hän pääsee."
Kiista, jonka maisteri sai taitavuudellaan ehkäistyksi purkautumasta tappeluksi, tyyntyi vähitellen.
"Minä uskon, että minä pääsen täältä", sanoi Pagès, kun jonkun aikaa oli oltu ääneti. "Mutta jos jäämmekin tänne, niin jäämme sen vuoksi, että joukossamme on sellaisia pahoja, joita Jumala tahtoo rangaista." Näin sanoessaan hän heitti merkitsevän silmäyksen Bergounhouxiin.
Tämä ei siitä suuttunut, vaan toisti vastustajansa sanat. "Aivan niin, Jumala tahtoo muutamalle antaa tilaisuuden sovittaa hairauksensa. Onko se Pagès vai minä? En tiedä. Mitä minuun tulee, niin en voi muuta sanoa kuin että astuisin Jumalan eteen omatunto rauhallisempana, jos olisin elänyt paremmin näinä viime aikona. Minä rukoilen Jumalalta anteeksi erhetykseni, rukoilen koko sydämestäni."
Hän laskeutui polvilleen rukoukseen.
"Minä puolestani", sanoi Pagès, "en väitä, ettei minulla olisi syntiä omallatunnollani, ja minä ne tunnustan kaikki teille. Mutta hyvä enkelini ja pyhä Juhana, suojeluspyhäni, tietävät, etten milloinkaan ole tehnyt syntiä ehdoin tahdoin, en koskaan ole tehnyt vääryyttä kenellekään."
Yhtäkkiä kuulin takaani huokauksen ja käännyttyäni katsomaan näin suuren Compeyroun heittäytyvän polvilleen maahan. Muutamia tunteja sitten oli hän tullut ylemmältä pengermältä alemmalle, Carroryn paikalle, ja oli nyt minun naapurinani.
"Syyllinen ei ole Pagès eikä Bergounhoux", huusi hän, "vaan minä. Minua hyvä Jumala rankaisee, mutta minä kadun, minä kadun. Kuulkaa totuus: minä vannon, että jos minä täältä pääsen, niin sovitan pahantekoni; jos en pääse, niin oikaiskaa te se. Siitä on vuosi, kun Rouquette tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen siitä, että muka oli varastanut kellon Vidalin vaimon kamarista. Hän on syytön. Minä sen olen tehnyt. Kello on kätkössä vuoteessani."
"Veteen, veteen!" huusivat Pagès ja Bergounhoux yhtä uikaa.
"Tahdotteko, että hän tulee tuomiolle Jumalan eteen rikos omallatunnollaan?" huusi maisteri. "Antakaa toki hänen tehdä katumus."
"Minä kadun, minä kadun", kertoi Compeyrou heikosti kuin lapsi, vaikka oli voimakas kuin Herkules.
"Veteen!" toistivat Bergounhoux ja Pagès.
"Ei!" huusi maisteri. Ja hän alkoi puhua heille oikeuden ja kohtuuden sanoja. Mutta toiset, tahtomatta mitään kuulla, uhkasivat tulla pengermälle.
"Anna minulle kätesi", sanoi maisteri lähestyen Compeyrouta.
"Älä puolusta häntä, maisteri", sanoivat toiset.
"Minä puolustan. Ja jos te tahdotte heittää hänet veteen, niin heitätte minutkin hänen kanssaan."
"No, me emme heitä häntä veteen", sanoivat he viimein, "mutta yhdellä ehdolla ainoastaan: sinä annat hänen jäädä johonkin loukkoon, eikä kukaan saa hänelle puhua eikä välittää hänestä."
"No, se on toista", sanoi maisteri.
Ja tämän jälkeen me kaikki kolme, Gaspard setä, maisteri ja minä, vetäysimme lähekkäin jättäen tyhjän tilan meidän ja kivihiilille lyykistyneen onnettoman välille.
Hän hengitti vaivoin ja toisti: "Minä kadun, minä kadun." Hänessä oli kuume, sillä koko hänen ruumiinsa värisi ja hänen hampaansa kalisivat. "Minua janottaa", sanoi hän, "antakaa minulle saapas."
Saappaassa ei ollut enää vettä ja minä yritin noutamaan. Mutta Pagès kielsi jyrkästi menemästä, ja Gaspard setä tarttui minua kädestä.
"Onhan luvattu, ettei välitetä hänestä." Compeyrou vielä jonkun aikaa valitti janoaan, ja kun näki, ettemme tahtoneet hänelle antaa, niin hän nousi ja yritti itse lähtemään alas.
"Hän rikkoo penkereen", huusi Pagès.
"Antakaa hänen edes olla omassa vallassaan", sanoi maisteri.
Ja samassa kuin hän lähti laskeutumaan selällään, niinkuin oli nähnyt minun tekevän, lohkesi kivihiili hänen raskaan ruumiinsa painon alla ja hän suistui mustaan reikään. Vesi kuohahti meihin asti ja asettui sitten taas paikoilleen liikahtamatta enää.
"No nyt käy kaikki hyvin", sanoi Pagès lyöden molempia käsiään louhoksen seinää vasten.
Jollei kaikki käynyt niin hyvin ja nopeasti kuin Pagès toivoi, niin syy ei ollut insinöörien eikä työmiesten, jotka tekivät työtä pelastukseksemme. Minuutiksikaan keskeyttämättä oli kaivettu käytävää. Mutta työ kävi vaikeaksi. Maaperä oli kovaa, niin että tikkamiehiä piti vaihtaa usein.
Vihdoin kuulimme louhoksessamme merkinantoja, tikanlyöntejä. Siitä oli samanlainen vaikutus kuin kuullessamme ensi kerran nostokopan laskeutuvan kaivoihin.
"Pelastetut!"
Tämä ilonhuuto pääsi huuliltamme, ja miettimättä asiaa meistä tuntui kuin meille tarjottaisiin kättä. Mutta samaten kuin ennenkin tuli nytkin toivon jälkeen epätoivo.
Äänestä kuulimme, että työmiehet olivat vielä kaukana. Kaksikymmentä metriä, ehkä kolmekymmentäkin. Kuinka kauan aikaa menee tämän paksun kuoren puhkaisemiseen? Arviolaskumme vaihtelivat, kuukausi, viikko, kuusi päivää. Miten voimme odottaa kuukautta, viikon tai kuusi päivääkään? Kuka meistä enää elää kuuden päivän perästä? Kuinka monta päivää olimme jo eläneet syömättä?
Maisterissa yksinään oli enää rohkeutta, mutta ajan pitkään meidän lannistuksemme voitti hänetkin ja heikkous sai voiton hänen lujuudestaan.
Me saimme juoda kylliksemme, mutta syödä emme voineet, ja nälkä oli käynyt niin vaativaksi, että olimme koettaneet syödä vedessä möyhyksi lahonutta puuta.
Carrory, joka meistä kaikista oli nääntynein, oli silponut toisen saappaansa, joka hänellä oli jäljellä, ja yhtämittaa söi nahkapalasia.
Lampuistamme oli vuoron perään loppunut öljy, ja kun ei ollut enää jäljellä kuin kaksi lamppua, niin maisteri oli päättänyt, ettei lamppua saanut sytyttää kuin sellaisissa tapauksissa, joissa se oli aivan välttämätöntä. Me olimme siten nyt aivan pimeässä.
Ja pitkät tunnit, ehkä päiväkaudet me istuimme liikahtamatta, ei mitään muuta elämämme virkistykseksi kuin tikkain jyske ja nostokoppain loiske kaivoissa.
Nostokoppain ja tikkain ääni oli yhtä säännöllinen ja lakkaamaton kuin kellon heilurin naksutus, ja joka kerta kun miehiä vaihdettiin, syntyi meissä kuumeentapainen mielenliikutus. Jatketaankohan työtä vai luovutaankohan siitä voittamattomien vastusten takia? Muutaman tällaisen keskeytyksen aikana rupesi kuulumaan hirvittävä pauhu, kova jyrinä ja kohina.
"Vesi nousee kaivoissa", huudahti Carrory. "Ei se sitä ole", sanoi maisteri.
"No mitäs se on?"
"En tiedä, mutta ei se veden nousemista ole." Vaikka olimme saaneet lukuisia todistuksia maisterin älykkyydestä ja hänen havaintojensa varmuudesta, ei nyt uskottu kuitenkaan, että hänellä oli päteviä syitä väitteensä tueksi. Hänen tunnustettuaan, ettei tiennyt mikä äänen synnytti, tuli meille kauhea hätä, että tulva on syntynyt. "Sytytä lamppu."
"Se on turhaa."
"Sytytä, sytytä."
Täytyi totella, sillä kaikki äänet olivat yhtyneet tähän määräykseen. Kun lamppu oli saatu sytytetyksi, niin nähtiin, että vesi ei ollut noussut, vaan päinvastoin laskeutunut.
"No näettehän nyt", sanoi maisteri.
"Minä en voi enää kestää. Anna tänne, maisteri, se lamppu. Minä kirjoitan lipun vaimolleni ja lapsilleni."
"Kirjoita minunkin puolestani."
"Ja minun puolestani."
Bergounhoux se pyysi lampun kirjoittaakseen vaimolleen ja lapsilleen. Hänellä oli taskussaan paperilippu ja lyijykynän palanen. Hän valmistihe kirjoittamaan. "Minä kirjoitan näin:
"Me, Gaspard, Pagès, maisteri, Carrory ja Remi, suljettuina louhokseen, kuolemme pian. Minä, Bergounhoux, rukoilen Jumalaa, että hän on lesken turvana ja orpojen lasteni isänä. Minä heille annan siunaukseni. Mitä sinä, Gaspard?"
"Gaspard antaa kaiken omaisuutensa veljensä pojalle Alexille."
"Pagès jättää vaimonsa ja lapsensa Jumalan, pyhän Neitsyen ja yhtiön haltuun."
"Entä sinä, maisteri?"
"Minulla ei ole ketään", sanoi maisteri surullisesti. "Ei kukaan minua itke."
"Entä sinä, Carrory?"
"Minä pyydän", huudahti Carrory, "että myydään minun kastanjani, ennenkuin ne alkavat punertua."
"Paperimme ei ole tyhmyyksiä varten."
"Ei ole tyhmyyksiä."
"Eikö sinulla ole ketään, jolle hyvästi jättää. Äitisi?"
"Äiti saa periä kaikki."
"Entä sinä, Remi?"
"Remi antaa Capin ja harppunsa Mattialle, lausuu tervehdyksensä Alexille pyytäen häntä käymään Lisen luona ja viemään tervehdyksensä hänelle sekä kuivatun ruusun, joka on hänen laukussaan."
"Hyvä. Me kirjoitamme kaikki nimemme."
"Minä teen siihen ristin", sanoi Pagès.
"Nyt", sanoi Bergounhoux, kun kaikki olivat merkinneet lippuun, "minä pyydän, että annetaan minun kuolla rauhassa, puhelematta minulle. Hyvästi, toverit."
Ja hän laskeutui pengermältään, tuli meidän luo jättämään hyvästit, nousi sitten taas omalle pengermälleen, hyvästeli Pagèsia ja Carrorya ja koottuaan tomukasan päänaluksekseen heittäytyi pitkälleen liikahtamatta enää.
Tämä kaikki ei suinkaan ollut omiaan kohottamaan rohkeuttamme. Mutta tikkain iskut kuuluivat selvemmin ja vesi laskeutui myötäänsä. Pian saimme todistuksen siitä, ettei se ylettynyt enää käytävän kattoon. Kuulimme louhoksen liuskoilta rapinaa, ja vesi loiski aivan kuin pieniä liiviä olisi varissut siihen. Me sytytimme lampun ja näimme rottia, jotka juoksentelivat louhoksessa alhaalla. Niinkuin me, olivat nekin löytäneet suojapaikan ilmakellossa, ja kun vesi oli laskeutunut, niin ne olivat lähteneet suojastaan hakemaan ruokaa. Vettä siis ei voinut enää olla koko käytävän täydeltä, kun rotat olivat päässeet tänne saakka. Nämä rotat olivat meille niinkuin kyyhkynen oli Noan arkissa: merkin antajia tulvan loppumisesta.
"Bergounhoux", sanoi maisteri nousten ylemmälle pengermälle, "rohkaise mielesi." Ja hän selitti hänelle, miten rotat olivat merkkinä pikaisesta pelastumisestamme. Mutta Bergounhoux ei antanut puheen viehättää mieltään. "Jos vielä pitää toivosta joutua epätoivoon, niin minusta on mieluisempaa olla toivomatta. Minä odotan kuolemaa. Jos pelastus tulee, niin Jumala olkoon kiitetty."
Minä laskeusin alas nähdäkseni oikein, missä määrin vesi oli laskeutunut. Se oli tosiaan laskeutunut huomattavasti, oli jo paljon tyhjää paikkaa katon ja vedenpinnan välillä.
"Sieppaa kiinni rottia ja tuo tänne, että saamme syödä", sanoi
Carrory.
Mutta rottia kiinni ottamaan olisi pitänyt olla paljon vikkelämpi olento kuin minä. Toivo oli minua elähyttänyt, ja olin saanut päähäni tuuman, joka hyvin kiinnitti mieltäni. Minä nousin pengermälle. "Maisteri, kuulkaahan. Kun rotat voivat liikkua käytävissä, niin siellä voi siis jo päästä liikkumaan. Minä uin tikapuille saakka ja huudan siellä: meitä tullaan hakemaan. Siten pelastumme pikemmin kuin aukon kautta."
"Minä kiellän sinua menemästä!" — "Mutta, kuulkaahan, maisteri, minä uin yhtä hyvin kuin te kävelette kuivalla maalla, minä olen vedessä kuin ankerias!" — "Entäs huono ilma?" — "Mutta voivathan rotat elää, eivätkä nekään ilmatta elä." — "Mene, Remi", sanoi Pagès, "minä annan sinulle kelloni." — "Gaspard, mitä te siitä sanotte?" kysyi maisteri. — "En mitään. Jos luulee voivansa mennä tikapuille saakka, niin menköön. Minulla ei ole oikeutta estää häntä." — "Mutta jos hän hukkuu?" — "Mutta jos pelastuu sen sijaan kuin tänne odottaessaan kuolee?"
Maisteri jäi joksikin aikaa miettimään, sitten hän otti minua kädestä: "Sinulla on rohkeutta, poikaseni, tee niinkuin tahdot. Minä uskon sen olevan mahdotonta, mutta on ennenkin mahdoton onnistunut. Syleile meitä."
Minä syleilin häntä ja Gaspard setää, ja sitten vaatteita vähennettyäni laskeusin veteen.
"Huutakaa te aina", sanoin heille ennenkuin heittäysin uimasilleni.
"Huutonne mukaan voin opastua."
Mitenkähän oli tilaa käytävässä? Olikohan tarpeeksi liikkuakseni? Siitä oli kysymys. Muutamia syliä uituani jo huomasin, että minä voin uida huoleti tarvitsematta pelätä, että lyön pääni kattoon.
Minä silmäsin taakseni ja näin lampun valon heijastuvan mustaan veteen. Siinähän oli majakka minulle. "Pääsetkö hyvin?" huusi maisteri.
"Pääsen."
Ja minä uin edelleen varovasti.
Louhoksestamme tikapuille oli vaikeus oikealla tiellä pysymisessä, sillä tiesin, että muutamassa paikassa on käytävien kulmaus. Jos tässä pimeässä eksyn, niin hukka perii. Käytävän katto ja seinät eivät riittäneet minulle oppaiksi, mutta maassa oli varmempi merkki, raitiotien kiskot. Niitä seuraamalla minä varmasti voin löytää tikapuut. Tuontuostakin annoin jalkaini laskeutua, ja tunnusteltuani kiskoja kohosin taas hiljalleen. Kun kiskot olivat jalkaini alla ja toverieni huudot takanani, niin enhän voi eksyä.
Ja näiden huutojen heikkeneminen ja nostokoppain äänen selvempi kuuluminen osotti minulle, että matkani edistyi. Minä siis kuitenkin saisin nähdä päivänvalon lopultakin, ja minä saisin toverinikin pelastetuiksi! Tämä lisäsi minun voimiani.
Uidessani käytävän keskustaa minun ei tarvinnut kuin ruveta seisaalleni niin ulotuin kiskoihin, ja usein tyydytyksekseni kosketinkin niihin jaloillani. Kun muutaman kerran en tuntenutkaan niitä jaloillani, niin sukelsin koetellakseni käsin, mutta turhaan. Hain niitä toisesta käytävän laidasta toiseen, mutta ei löytynyt.
Minä olin eksynyt.
Toverieni ääni kuului enää ainoastaan heikosti ja sekavasti. Hengitettyäni ja saatuani hyvän annoksen ilmaa sukelsin uudelleen, mutta yhtä huonolla menestyksellä kun edellisilläkin kerroilla. Ei vain kiskoja tuntunut.
Olin joutunut huomaamattani väärään käytävään, piti palata takaisin. Mutta miten. Toverini eivät enää huutaneet, tai en ainakaan kuullut heidän ääntään. Minä tuskan valtaamana olin hetken aikaa aivan kuin hervoton, tietämättä minnepäin lähteä. Olin siis eksynyt tässä mustassa yössä, tämän raskaan holvin alla, tässä jääkylmässä vedessä.
Mutta yhtäkkiä alkoi kuulua taas toverieni ääni, ja minä tiesin mihin päin minun piti kääntyä. Palattuani muutaman kymmenen syltä sukelsin ja taas löysinkin kiskot. Tässä siis oli käytävien kulmaus. Hain kääntösiltaa, mutta en löytänyt, hain sitten käytävän suuta, mutta oikealla ja vasemmalla tapasin vain seinän. Missä olivat kiskot? Seurasin niitä, ja ne loppuivat yhtäkkiä. Nyt ymmärsin, että vesivyöry oli tempaissut kiskot irti, eikä minulla ollut siis niistä opastusta. Näin ollen minun yritykseni oli mahdoton, eikä ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin.
Kun paluutie oli minulle tuttu, niin voin uida nopeammin, ja huudot olivat oppaanani. Sen mukaan kuin lähestyin louhosta, tuntui minusta heidän äänensä varmemmalta, aivan kuin he olisivat saaneet uusia voimia. Olin pian louhoksen suulla ja huusin vuorostani.
"Tule, tule", sanoi maisteri minulle.
"Minä en löytänyt tietä", sanoin.
"Ei vahinkoa. Aukkoa kaivetaan jo lähellä meitä. He kuulevat meidän huutomme ja me heidän, pian voimme puhella."
Vikkelästi nousin louhokseen ja kuuntelin. Tikkain jyske kuului todellakin paljon voimakkaammin, ja työmiesten huudot kuuluivat vielä tosin heikosti, mutta aivan selvään.
Ensimäisen ilonhuumauksen ohimentyä huomasin, että olin jäykkänä kylmästä, mutta kun ei ollut kuivia vaatteita minulle, niin minut haudattiin kaulaani myöten kivihiilisoraan, jossa aina on joku määrä lämpöä, ja Gaspard setä ja maisteri asettuivat lähelle minua. Minä kerroin siinä heille retkestäni ja miten olin eksynyt kiskoilta.
Mutta, niinkuin maisteri oli sanonut, siitä ei ollut mitään vahinkoa, sillä jos me emme päässeetkään käytävän kautta, niin pääsemme nyt kuitenkin pian aukon kautta, joka oli puhkeamassa.
Huudot kuuluivat selvään, ja pian kuulimmekin nämä sanat:
"Kuinka monta teitä on?"
Gaspard sedällä oli meistä kaikista kovin ja selvin ääni. Hänet pantiin vastaamaan.
"Kuusi."
Syntyi hetkeksi hiljaisuus. Siellä ulkona varmaankin oli toivottu meitä olevan suuri joukko.
"Nimenne?"
Hän huusi nimemme.
"Kuinka monta on pelastunut?" huusi Gaspard setä.
Ei vastausta.
"He eivät kuulleet."
"Sano ennemminkin, että eivät ole tahtoneet vastata."
Minun mielessäni liikkui muuan kysymys: "Kysykää miten kauan olemme olleet täällä."
"Neljätoista vuorokautta."
Neljätoista vuorokautta! Korkein arviomme oli ollut viisi tai kuusi vuorokautta.
"Teidän ei tarvitse enää kauan viipyä. Rohkeutta vain. Älkää enää puhelko, sillä se häiritsee työtä. Ainoastaan muutamia tunteja enää."
Nämä tunnit tuntuivat kaikista pitkiltä ja tuskallisimmilta hetkiltä koko vankeutemme ajalla. Jokaista tikan iskua luulimme viimeiseksi. Mutta iskun perästä kuului toinen, sitten taas toinen ja yhä vain aina edelleen.
Nostokopat olivat olleet käynnissä pysähtymättä minuutiksikaan, ja vesi laskeutui aina säännöllisesti.
Omituista oli, että kuta lähemmäs pelastuksemme hetki tuli, sitä heikommiksi me kävimme. Minä en voinut enää pysyä pystyssä, ja maatessani kivihiilisorassa en voinut kättäni kohottaa. Minä värisin, mutta kuitenkaan minun ei ollut kylmä.
Vihdoin irtausi muutamia suurempia lohkareita, jotka vierivät alas keskeltämme: louhoksen kattoon oli syntynyt aukko, lamppujen kirkkaus huikaisi silmiämme. Mutta yhtäkkiä jouduimme taas pimeyteen. Ilmavirta, kauhean voimakas, oikea tuulispää, joka vei mukanaan kivihiiliharkkoja ja pölyä, oli puhaltanut sammuksiin lamput.
"Älkää pelätkö. Lamput sytytetään ulkona uudelleen. Odottakaa vähän."
Mutta samassa kuului kova ääni käytävästä, ja käännyttyäni sinne katsomaan näin kirkkaan valon, joka kulki viittä pitkin.
"Rohkaiskaa mielenne!" huudettiin.
Ja samassa kuin aukon kautta ojennettiin käsiä ylemmällä pengermällä oleville miehille, tultiin meidän luoksemme käytävän kautta. Insinööri oli etunenässä. Hän ensimmäisenä nousi louhokseen, ja ennenkuin olin ehtinyt sanaa sanoa, olin hänen sylissään. Mutta oli aikakin, minä olin menehtyä.
Minä kuitenkin tunsin, että minua kannettiin ja että, kun olimme päässeet käytävästä, minut käärittiin peitteisiin. Minä suljin silmäni. Mutta pian tunsin häikäisyä, joka pakotti minut taas avaamaan silmäni.
Se oli päivänvalo. Me olimme maan päällä. Samassa muuan valkoinen olento syöksyi minun päälleni, se oli Capi, joka oli hypätä keikahtanut insinöörin syliin ja nuoleksi kasvojani. Samalla hetkellä tunsin tartuttavan käteeni ja suudeltavan sitä. — Remi! kuului heikko ääni — se oli Mattia. Minä katselin ympärilleni ja näin summattoman ihmisjoukon, joka oli kahta puolta. Ihmisjoukko oli ääneti, sillä ihmisiä oli kielletty häiritsemästä meitä huudolla, mutta heidän katseensa puhui enemmän kuin he huulilla olisivat voineet lausua.
Väkijoukon eturinnassa näin valkoisia messupaitoja ja kultakoristuksia, jotka kimaltelivat auringonpaisteessa. Varsesin papisto oli tullut kaivoksen luo rukoillen kiittämään pelastuksestamme.
Kun me tulimme näkyviin, niin he laskeutuivat polvilleen maahan.
Kymmeniä käsiä ojennettiin minua kohden, mutta insinööri ei antanut minua, ja ylpeänä ja onnellisena voitostaan hän kantoi minut konttorihuoneeseen saakka, jossa oli vuoteet valmiina meitä varten.
Kaksi päivää sen jälkeen kuljin Varsesin katuja Mattian, Alexin ja Capin kanssa, ja kaikki ihmiset, jotka kohtasivat minut, pysähtyivät katsomaan. Olipa sellaisiakin, jotka tulivat luokseni ja puristivat kättäni kyyneleet silmissä. Oli sellaisia, jotka käänsivät päänsä pois. Nämä olivat surupukuisia, jotka tuumailivat mielessään, minkävuoksi tämä orpo oli pelastunut, jota vastoin perheenisä tai lesken poika oli vielä kaivoksessa silvottuna raatona vesien vieriteltävänä.
Alexis ja Mattia kertoivat minulle, mitä oli tapahtunut maan päällä sillä aikaa kuin me olimme siellä alla.
"Kun minä ajattelin, että sinä olet kuollut minun tähteni, niin se kävi kovin sydämelleni, sillä luulin, että sinä olet kuollut", sanoi Alexis.
"Minä puolestani en koskaan uskonut, että sinä olet kuollut", sanoi Mattia. "Minä en tiennyt, saadaanko sinut elävänä kaivoksesta ja päästäänkö ajoissa sinua pelastamaan, mutta sen tiesin, että sinä et ole hukkunut, niin että jos vain pelastustyö käy nopeasti, niin sinut tavataan jostakin. Kun Alexis suri ja itki sinua, niin minä jouduin kuumeeseen tuumiskellessani itsekseni: hän ei ole kuollut, mutta hän ehkä pian voi kuolla. Ja minä kyselin kaikilta ihmisiltä, kuinka kauan voi elää syömättä? Milloin saadaan kaivo tyhjennetyksi? Milloin saadaan aukko puhkaistuksi? Mutta kukaan ei vastannut sillä tavoin kuin minä olisin halunnut. Kun insinööri ilmoitti teidän nimenne, ja kun hän Carroryn jälkeen huusi Remi, niin minä heittäysin maahan ja rupesin itkemään, ja silloin minua vähän tallattiinkin, mutta minä iloissani en sitä tuntenut."
Minä olin varsin hyvilläni, kun Mattia niin minuun luotti, että ei osannut uskoa minun voivan kuollakaan.
V.
Minä olin saanut ystäviä kaivoksessa: tuollaiset yhdessä kärsityt tuskat yhdistävät sydämet, toivotaan, kärsitään yhdessä. Gaspard setä, mutta varsinkin maisteri olivat minuun kiintyneet kovasti, ja vaikka insinööri ei ollutkaan vankeudessa kanssamme, niin hänkin oli minuun kiintynyt kuin lapseen, joka on saatu pelastetuksi kuoleman kynsistä. Hän kutsui minut luokseen, ja minä sain kertoa hänen tyttärelleen kaikki, mitä meille oli tapahtunut ollessamme sullottuina louhokseen. Ja kaikki ihmiset tahtoivat minut pidättää Varsesiin.
"Minä laitan sinusta tikkamiehen", sanoi setä, "emmekä eroa koskaan."
"Jos sinä haluat jonkun toimen konttorissa", sanoi insinööri, "niin minä sinulle annan."
Kun minua koetettiin saada jäämään Varsesiin, Mattia näytti hyvin synkältä ja miettivältä. Minä häneltä usein kysyin syytä, mutta hän vain vastasi, että hän oli niinkuin tavallisestikin. Ja vasta kun minä hänelle ilmoitin, että lähdemme matkalle kolmen päivän kuluttua, hän tunnusti minulle surunsa syyn hypäten kaulaani.
"Sinä et siis jätä minua!" huudahti hän.
Minä tämän johdosta nuhtelin häntä, että hän oli epäillyt minua, mutta samalla senkin vuoksi, että tahdoin salata mielenliikutustani, joka minut valtasi kuullessani tämän ystävyyden huudahduksen.
Sillä ystävyydestä se tuli eikä niinkään oman edun takia.
Mattia ei minua tarvinnut elättääkseen henkeänsä, hän kykeni hyvin tulemaan toimeen omin neuvoinsa. Siihen hänellä oli luontaisia taipumuksia, joita minulla ei ollut samassa suhteessa kuin hänellä, vaan joita minulta päinvastoin puuttui paljonkin. Ensinnäkin hän oli taitava soittamaan kaikenlaisia soittimia, osasi laulaa, tanssia, ja sopi kaikenlaisiin tehtäviin. Ja sitten hän vielä osasi paremmin kuin minä saada "kunnioitettavan yleisön pistämään käden taskuunsa", niinkuin Vitalis sanoi. Hymyllään, lempeillä silmillään, valkoisilla hampaillaan, avomielisellä äänellään hän vaikutti kovimpiinkin sydämiin, ja pyytävää sanaa lausumatta hän sai ihmisissä herätetyksi halun antamaan rahaa. Jokainen oli mielissään siitä, että sai tehdä hänelle mieliksi. Sillä aikaa kuin minä olin kaivoksessa, hän kiertomatkallaan Capin kanssa oli koonnut kahdeksantoista markkaa, joka oli suuri summa. Satakaksikymmentäkahdeksan markkaa, joka meillä oli kassassa ja kahdeksantoista markkaa, jotka Mattia oli koonnut, tekivät yhteensä sataneljäkymmentäkuusi markkaa. Ei siis puuttunut enää kuin neljä markkaa lehmän hinnasta. Eteenpäin!
Harppu olallani ja laukku selässä taas maantiellä Capin kanssa, joka iloisena pyöriskeli pölyssä.
Minun täytyy tunnustaa, että tyytyväisenä minä Varsesista lähdettyämme astelin maantietä, joka raikui jalkaini alla toisella tavoin kuin kaivoksen pölyinen maankuori, ja sitten kirkas aurinko päällämme ja sivuillamme kauniit puut.
Ennenkuin lähdimme Varsesista, olimme Mattian kanssa pitkään tuumiskelleet matkasuunnitelmaamme, sillä hän oli jo oppinut tuntemaan kartan ja arvioimaan välimatkoja. Punnittuamme tarkoin päätimme, että emme menekään, niinkuin ensin oli ollut aikomuksemme, Usseliin ja siellä Chavanoniin, vaan sen sijaan kuljemme Clermontin kautta, joka ei ole suuri mutka, mutta jossa meillä on tilaisuus käydä useissa kylpypaikoissa, jotka tähän aikaan ovat täynnä kylpyvieraita. Minun kärrymiehenä ollessani oli Mattia kiertomatkallaan tavannut muutaman karhujen näyttelijän, joka oli mennyt näihin paikkoihin ja sanonut, että siellä voi ansaita rahaa. Ja Mattia tahtoi ansaita rahaa, sillä hän ei pitänyt riittävänä sataaviittäkymmentä markkaa lehmän ostoon. Kuta enemmän meillä olisi rahaa, sitä kauniimman lehmän saisimme ja sitä tyytyväisempi olisi Barberinin äiti, ja kuta tyytyväisempi hän olisi, sitä iloisempia mekin olisimme.
Meidän siis piti lähteä Clermontia kohden.
Parisista Varsesiin matkatessamme olin alkanut opettaa Mattiaa lukemaan ja tuntemaan myöskin ensimäisiä musiikin alkeita. Varsesista Clermontiin kulkiessamme jatkoin opetustani.
Joko sitten en ollut hyvä opettaja — mikä on hyvin mahdollista — tai Mattia ei ollut hyvä oppilas — mikä niinikään on mahdollista — mutta hyvin hitaasti ja vaivoin hän oppi lukemaan. Ahkerasti hän opetteli. Hänen silmänsä olivat kirjassa kuin naulitut, mutta hän löysi siitä kaikkea sellaista, joka osotti, että hänellä oli runsaasti mielikuvitusta, mutta vähän tarkkaavaisuutta. Minä silloin joskus kiivastuin ja lyöden kirjaan tiuskaisin vihoissani, että hänellä oli kova pää.
Mattia suuttumatta ja hymyillen katsoi minuun suurilla lempeillä silmillään.
"Se on tosi", sanoi hän. "Se on kova paitsi kun lyödään siihen.
Garofoli, joka ei ollut mikään tyhmä mies, huomasi sen heti."
Enhän minä voinut olla vihoissani tällaisen vastauksen saatuani. Minä purskahdin nauramaan, ja taas jatkettiin lukemista.
Mutta musiikkia opetettaissa ei ollutkaan näitä vaikeuksia. Heti alusta pitäen Mattia oli alkanut edistyä huomattavasti, ja hän usein hämmästytti minua kysymyksillään. Sittemmin hän kysymyksillään saattoi minut pulaan, ja lopuksi hän kysyi niin, että minä jäin tuppisuuksi.
Minun täytyy tunnustaa, että tämä minua rasitti ja lannisti. Minä otin vakavasti opettajatoimeni, ja minusta tuntui nöyryyttävältä, että oppilaani teki kysymyksiä, joihin minä en osannut vastata. Eikä hän säästänyt kysymyksiäkään se minun oppilaani: Minkävuoksi ei kirjoiteta kaikki nuotit samalle avaimelle? Minkävuoksi käytetään b laskiessa ja risti ylennettäissä? Minkävuoksi viulu viritetään määrätylle äänelle eikä muille?
Minä olin musiikin opettaja, minun piti vastata tai muuten, sen tunsin, menettäisin koko arvoni, ja minä pidin paljon arvostani. Vastasin siis Mattialle, kun en tiennyt muuta:
"Se on niin senvuoksi, että sen niin pitää olla; sääntö on sellainen."
Mattia ei ollut sellainen luonne, että olisi noussut kapinaan sääntöä vastaan, hän vain katseli minua omituisella tavalla: suu auki ja silmät renkaina, mikä ei suinkaan herättänyt minussa luottamusta itseeni.
Kolme päivää sitten olimme lähteneet Varsesista, kun hän teki minulle juuri tämänlaatuisen kysymyksen. Selittämättä hänelle minkävuoksi, vastasin hyvin ylevästi: "Senvuoksi, että se niin on."
Hän näytti rupeavan miettimään, enkä koko päivänä saanut häneltä sanaakaan, mikä oli hyvin omituista, sillä muuten hän oli aina valmis puhelemaan ja nauramaan. Minä ahdistin häntä niin kauan, että hän vihdoinkin rupesi puhumaan.
"Sinä olet kyllä hyvä opettaja", sanoi hän, "ja minä uskon, ettei kukaan minua olisi opettanut niinkuin sinä, mutta kuitenkin…" Hän keskeytti. "Mitä kuitenkin?"
"Kuitenkin on seikkoja, joita sinä et ehkä tiedä, kun niitä ei ole sinulle itsellesikään selitetty. Tällä tavoin tuumailtuani olen arvellut, että jos sinä suostuisit, niin voisimme ostaa — ei kalliin — vaan hyvin helpon kirjan, jossa olisi selitetty musiikin pääasiat."
"Hyvä opettaja on parempi kuin paras kirja."
"Tuo sanasi johtaa minua tekemään sinulle toisen esityksen. Jos ei sinulla olisi mitään sitä vastaan, niin minä menisin pyytämään joltakin oikealta opettajalta, että hän antaisi minulle yhden, yhden ainoan oppitunnin, jolloin hän voisi sanoa minulle kaikki, mitä minä en tiedä."
"Minkävuoksi et ole ottanut tätä oppituntia oikean opettajan luona sillä aikaa kuin olit yksiksesi?"
"Senvuoksi, että oikeat opettajat ottavat hyvän makuun, enkä ole tahtonut ottaa tätä maksua sinun rahoistasi."
"Sinä olet kelpo poika", sanoin hänelle, "minun rahani ovat sinun rahojasi, sinä kun olet niitä ansainnut niinkuin minäkin, paremminkin kuin minä. Ota opetusta niin paljon kuin haluat, ja minä tulen sinun kanssasi, että minäkin opin tietämään sen, mitä en tiedä", lisäsin tunnustaen tietämättömyyteni.
Opettaja, oikea opettaja, jota me tarvitsimme, ei voinut olla mikään kyläpelimanni, vaan taiteilija, suuri taiteilija, joita on ainoastaan mahtavimmissa kaupungeissa. Kartasta näimme, että ennen Clermontia mahtavin kaupunki tiemme varressa oli Mende. Mutta oliko tämä niin mahtava kaupunki kuin piti olla? Sitä en tiennyt, mutta kun se nimi kartalleni oli kirjoitettu sellaisilla kirjaimilla, että se oli mahtava kaupunki, niin minun täytyi karttaani uskoa. Päätettiin siis, että Mendessä me panemme rahoja likoon musiikinoppituntia varten. Kun me saavuimme vihdoinkin Mendeen, oli jo myöhäinen ilta. Emme voineet mennä suoraa päätä ottamaan oppituntiamme, varsinkin kun olimme kuolla väsymyksestä. Mattialla kuitenkin oli kiire saada tietää, oliko soitannonopettajaa Mendessä, joka ei lainkaan näyttänyt niin mahtavalta kaupungilta kuin minä olin hänelle selittänyt. Illallista syötäessä hän kysyi majatalon isännältä, oliko kaupungissa hyvää soittajaa, joka antoi opetusta.
Majatalon isäntää hyvin hämmästytti tämä kysymys: "Ettekö tunne hra
Espinassousia?"
"Me olemme kaukaa", sanoin.
"Siis hyvin kaukaa?"
"Italiasta", vastasi Mattia.
Silloin majatalon isännän hämmästys hävisi, ja hän näytti tässä tapauksessa, kun me tulimme niin kaukaa, antavan meille anteeksi sen, ettemme tunteneet hra Espinassousia.
"Toivon, että olemme sattuneet oikeaan paikkaan", sanoin Mattialle italiankielellä.
Ja kumppanini silmät loistivat. Herra Espinassous varmaankin vastaa kuin vettä valaen kaikkiin hänen kysymyksiinsä.
Minua vain pelotti muuan seikka: rupeaakohan niin kuuluisa taiteilija antamaan opetusta sellaisille kurjille kuin me raukat olimme?
"Onko hra Espinassousilla paljon työtä?" kysyin.
"Voi veikkoset, hänellä on paljon työtä. Minkävuoksi hänellä ei olisi?"
"Luuletteko, että hän ottaa meitä vastaan huomenaamulla?"
"Varmaan. Hän ottaa vastaan kaikki, kun on nimittäin rahaa taskussa, se on ymmärrettävä asia."
Niinhän mekin ymmärsimme, ja me olimme vakuutettuja, ja ennenkuin nukuimme, keskustelimme pitkän aikaa kaikesta, mitä meidän piti kysyä huomenna tältä kuuluisalta opettajalta.
Somistauduttuamme huolellisesti, se on: puhdistauduttuamme, sillä muuta emme voineet tehdä, kun meillä ei ollut muita vaatteita kuin ne, mitkä olivat yllämme, me otimme soittimemme, Mattia viulunsa ja minä harppuni, ja lähdimme hra Espinassousin luo. Tultuamme talon eteen, jossa meille oli neuvottu opettajan asuvan, luulimme erehtyneemme, sillä tämän talon seinällä riippui kaksi pientä parturinlevyä, jotka eivät ikipäivinä ole olleet musiikinopettajan tunnusmerkkejä. Kun me seisoimme katselemassa tätä ovea partoineen, joka kaikesta päättäen näytti olevan käytävä parturin luo, kulki muuan henkilö ohi, ja me häneltä kysyimme missä asuu hra Espinassous.
"Tuossa", sanoi hän viitaten parturinpuotia.
Minkävuoksi ei musiikinopettaja voisi asua parturin luona?
Me astuimme sisään. Puoti oli jaettu kahteen yhtä suureen osaan; oikeanpuoleisessa oli hyllyillä harjoja, kampoja, purkkeja, saippuoita, ja vasemmanpuoleisessa osassa oli erityisillä laitoksilla ja seinillä kaikenlaisia soittimia, viuluja, torvia, trumpeteita ja muita.
"Asuuko hra Espinassous täällä?" kysyi Mattia.
Pieni, vilkas mies, joka hääri vikkelästi kuin lintu ja oli ajamassa partaa muutamalta mieheltä, joka istui nojatuolissa kuvastimen edessä, vastasi pienen miehen äänellä: "Minä se olen."
Minä silmäsin Mattiaan ilmaistakseni hänelle, että parturi-soittaja ei suinkaan ollut sellainen mies, jota me opettajaksemme halusimme, ja että on samaa kuin viskaisimme rahamme akkunasta kadulle, kun käännymme hänen puoleensa. Mutta Mattia ei ymmärtänyt minua tai ei totellut, vaan kävi istumaan tuolille ja reippaalla äänellä sanoi: "Olisitteko hyvä ja leikkaisitte minulta tukan sitten kun olette ajanut herran parran?"
"Tietysti, nuori mies, ja minä ajan partannekin, jos niin haluatte."
"Kiitoksia vain", sanoi Mattia, "mutta ei partaa tänään, toiste kun palaan."
Minä olin ällistyksissäni Mattian varmuudesta. Hän silmäsi minuun salavihkaa merkiksi, että odottaisin vähän aikaa suuttumatta.
"Kuulkaahan, hyvä herra", sanoi Mattia, kun toinen sitoi liinaisen vaipan hänen kaulansa ympärille. "Toverillani ja minulla on ollut väittelyä, ja kun me tiedämme, että te olette kuuluisa soittoniekka, niin arvelimme, että kyllä te selitätte meille seikan, jota emme tiedä."
"No sanokaahan, mitä ette tiedä."
Minä ymmärsin minne Mattia pyrki: hän ensin halusi tietää, oliko parturi-soittoniekka kykenevä vastaamaan hänen kysymyksiinsä, ja sitten, jos vastaukset tyydyttävät, hän nauttii soitto-opetusta samalla kuin leikataan hänen tukkansa ja samalla maksulla. Aika veitikka se Mattia!
"Minkävuoksi", kysyi Mattia, "viulu viritetään määrätylle äänelle?"
"Minä luulin, että parturi, joka juuri tällä hetkellä oli pistämässä kamman Mattian pitkään tukkaan, antaa samanlaisen vastauksen kuin minäkin, ja minä mielessäni naureskelin, kun hän alkoi puhua:
"Toinen kieli vasemmalta viulun kaulasta katsottuna antaa äänen a normaali-sävelalassa, toisten kielten pitää olla viritettyinä niin, että antavat äänet kvintittäin, se on: neljäs kieli äänen g, kolmas d, toinen a ja ensimäinen kieli eli kvintti äänen e."
Minä se en ollut joka nauroi, vaan Mattia. Nauroiko hän minun ällistymiselleni? Vai oliko hän iloissaan vain siitä, että oli saanut tietää mitä oli halunnut? Oli miten oli, hän nauroi ääneen.
Minä seisoin suu auki katsellen tätä parturia, joka hyörien aina vain Mattian ympärillä napsutteli saksiaan ja piti pieniä esitelmiään, jotka minusta tuntuivat ihmeellisiltä. Niin kauan kuin Mattian hiuksia leikattiin, ei häneltä ehtyneet kysymykset, ja kaikkeen, mitä hän kysyi, parturi, vastasi yhtä helposti ja varmasti kuin viulun virittämisestäkin. Mutta vastattuaan näin hänkin alkoi kysellä ja sai pian tietää, mitä varten me olimme tulleet hänen luokseen; Silloin hän rupesi nauramaan ääneen.
"Kas vain, niitä pojanveitikoita", sanoi hän. "Aika veitikoita."
Sitten hän tahtoi, että Mattia, joka nähtävästi hänestä oli suurempi veitikka kuin minä, soittaisi jotain. Mattia tarttui rohkeasti viuluunsa ja soitti muutaman valssin.
"Ja sinäkö et tunne nuottejakaan!" huudahti parturi sinutellen
Mattiaa, aivan kuin olisi tuntenut hänet jo pitkät ajat.
"Minä soitan myöskin klarinettia", sanoi Mattia ottaen parturin soitinvarastosta klarinetin. "Ja soitan minä torveakin."
"No soita koetteeksi", sanoi Espinassous innoissaan. Ja Mattia soitti kappaleen kummallakin. "Tämä poikahan on ihmeellinen", sanoi Espinassous. "Jos haluat jäädä minun luokseni, niin minä sinusta teen taitavan soittoniekan, huomaa, suuren soittotaiteilijan. Aamusin sinä minun kanssani ajat partoja ja leikkaat hiuksia, ja muun osan päivää minä sitten opetan sinua soittamaan. Älä luulekaan, etten minä olisi kykenevä mestari sinua opettamaan, kun olen parturi. Täytyy elää, syödä, juoda ja nukkua, ja partaveitsi on hyvä tätä varten. Jasmin, joka ajoi ihmisten partoja, ei ollut suinkaan senvuoksi vähempiarvoinen Ranskan suurimpien runoilijain joukossa."
Odottaen tämän esitelmän loppua katsoin Mattiaa. Mitä hän vastaa? Menetänköhän ystäväni, toverini, veljeni, niinkuin olin menettänyt kaikki, joita rakastin? Sydäntäni ahdisti. Minä en kuitenkaan antautunut tämän tunteen valtaan. Tapaus oli muutamassa suhteessa samanlainen kuin silloin, kun rouva Milligan oli tahtonut pidättää minut luonaan: minä en tahtonut tuottaa itselleni samoja katumuksia kuin Vitalis.
"Ajattele vain itseäsi, Mattia", sanoin hänelle liikutetulla äänellä.
Mutta hän tuli minun luokseni kiireesti ja tarttui käteeni: "Minäkö jättäisin ystäväni! Sitä en voisi tehdä milloinkaan. Kiitoksia vain, hyvä herra."
Espinassous koetti yhä saada Mattiaa jäämään, sanoen, että kun hän on saanut ensin alkuopetusta, niin kyllä on keinoja saada hänet Toulouseen ja sitten Parisin konservatoriin. Mutta Mattia vain yhä vastasi:
"En voisi jättää Remiä millään ehdolla!"
"No minä kuitenkin teen jotakin hyväksesi", sanoi Espinassous. "Minä annan sinulle kirjan, josta opit seikkoja, joita et tiedä."
Hän rupesi hakemaan laatikoistaan, ja pitkän ajan kuluttua hän löysi kirjan, jonka nimenä oli: "Musiikin teoria". Kirja oli hyvin vanha, kulunut, rutistunut, mutta mitä niitä. Hän otti kynän ja kirjoitti kirjan ensimäiselle sivulle: "Lahjaksi pojalle, joka taiteilijaksi tultuaan muistelee Menden parturia."
En tiedä, oliko Mendessä silloin muita musiikinopettajia kuin parturi Espinassous, mutta hänet olen tuntenut ja häntä emme ole unhottaneet kumpikaan, ei Mattia enkä minä.
VI.
Espinassousin luona ollessamme en ollut voinut lausua Mattialle sanaakaan liikutuksestani, joka minut valtasi. Mutta kun tulimme ulos, tartuin hänen käteensä:
"Me olemme ystäviä kuolemaamme saakka!" sanoin hänelle.
Hän hymyili ja katsoi minua suurilla lempeillä silmillään: "Olen sen tiennyt jo aikoja sitten."
Mattia, joka tähän saakka oli huonosti oppinut lukemaan, alkoi hämmästyttävästi edistyä siitä saakka kuin hän rupesi lukemaan "Musiikin teoriaa". Paha kyllä, en voinut antaa hänen tehdä työtä niin paljon kuin olisin halunnut ja niin paljon kuin hän olisi itsekin toivonut, sillä meidän piti matkata aamusta iltaan pitkiä taipaleita päästäksemme Lozeren ja Auvergnen seuduista, jotka eivät lainkaan olleet vierasvaraisia laulajille ja soittajille.
Vihdoin saavuimme kylpypaikoille, joihin pyrimme, ja onneksi karhunnäyttäjän kertomukset näyttivät olevan tosia. Bourbonnessa ja varsinkin Mont-Doressa saimme runsaasti rahaa.
Minun täytyy sanoa, että runsaisiin tuloihimme oli suurin ansio Mattialla. Kun minä näin ihmisiä koolla, niin tartuin harppuuni ja aloin soittaa pannen parastani, mutta kuitenkin välinpitämättömänä. Mattia ei menetellyt tällä tavoin. Hänelle ei se riittänyt, että ihmisiä oli koolla, vaan ennenkuin rupesi soittamaan, hän tutki yleisöä eikä hänen tarvinnut kauan sitä tutkia, ennenkuin näki, sopiko vai eikö soittaa ja mitä piti soittaa.
Tulos matkastamme oli erinomainen. Kaikki kulut maksettuamme olimme koonneet säästöön vähässä ajassa kuusikymmentäyhdeksän markkaa.
Kuusikymmentäyhdeksän markkaa ja se, mikä meillä ennestään oli koottua, teki kaksisataaneljätoista markkaa. Nyt oli jo aika viivyttelemättä lähteä Chavanonia kohden matkaten Usselin kautta, jossa, sen mukaan kuin olimme saaneet tietää, oli suuret eläinmarkkinat.
Eläinmarkkinat, sehän sopii mainiosti! Sieltä voimme ostaa tuon kuuluisan lehmän, josta oli ollut niin paljon puhetta ja jota varten olimme koonneet niin runsaasti rahaa kaikella säästäväisyydellä.
Tähän saakka emme olleet kuin kuvitelleet tätä asiaa, ja kuvitelleet sen kauniiksi: lehmämme oli valkea, niin ajatteli Mattia, minä taas toivoin punaista, niinkuin Kullanomena. Ja se oli kiltti lehmä, hyvä lypsämään. Mutta nyt oli tämä kuvailu toteutettava ja siinäpä alkoi vaikeus. Miten osaamme valita sellaisen lehmän, jolla on kaikki nuo ominaisuudet, jotka me olimme sille kuvailleet? Siinäpä oli kysymys. Ja yhä huolestuneemmaksi saivat meidät ne kertomukset, joita olimme kuulleet matkoillamme majataloissa siitä saakka kuin olimme saaneet mieleemme tämän lehmänostopuuhan. Olivathan aika veijareita nuo hevos- ja lehmäkauppiaat näiden kertomusten mukaan. Niinpä oli muuan ostanut lehmän, jolla oli ollut valehäntä, joka oli kiinnitetty vanhan hännän tynkeen. Toinen oli ostanut lehmän, jolla oli ollut valesarvet, ja muuan taas, kun rupesi lypsämään lehmäänsä, huomasikin, että sillä oli puhaltamalla täytetyt utaret ja ettei se lypsänyt kuin lasillisen maitoa vuorokaudessa. Meille ei saisi sattua tällaisia kolttosia.
Tekohännästä Mattialla ei ollut pelkoa; hän aikoi ruveta koko painollaan riippumaan jokaisen lehmän häntään, jota katselemme ostaaksemme, ja vetää niin lujasti, että lähtee kai irti, jos häntä on valehäntä. Myöskin oli hänellä keino tutkia utaria, ovatko puhalletut täyteen: hän pistää suurella neulalla. Epäilemättä keinot olivat varmat siinä tapauksessa, että häntä oli valehäntä tai utaret täytetyt. Mutta jos häntä oli oikea, niin eikö ollut pelättävä, että lehmä potkaisee vatsaan tai päähän sitä, joka hännästä vetää tai pistää neulalla utariin? Ja tämä seikka, että voisi saada potkun, tyynnytti Mattian innon, ja me jouduimme taas neuvottomiksi. Olisi tosiaan kauheaa tarjota Barberinin äidille sellainen lehmä, joka ei lypsäisi tai jolla olisi valesarvet tai valehäntä.
Mutta sitten päätimme, että otamme neuvojaksemme eläinlääkärin. Hänelle meidän pitää tietysti maksaa, mutta silloinpa kuitenkin voimme olla varmat. Ja niin jatkoimme iloisesti matkaamme.
Usseliin tultua olin niin sanoakseni kotiseuduillani: täällä Usselissahan olin ensi kerran esiintynyt kunnioitettavan yleisön edessä kappaleessa "Herra Joli-Coeurin palvelija tai tyhmempi näistä kahdesta ei ole se, jota luulisi". Ja täällä Usselissahan Vitalis oli minulle ostanut ensimäiset kengät, joista minä olin ollut niin hyvilläni. Joli-Coeur parkaa ei ollut enää punaisine kenraalinpukuineen, ei ollut Zerbinoa eikä sievää Dolcea. Vitalis oli poissa, hän ei enää astunut pää pystyssä, rinta kohona soittaen valssia huilullaan. Meistä kuudesta ei ollut enää kuin kaksi: Capi ja minä. Hyvin surullisella mielellä tulin nyt Usseliin. Mutta huolimatta siitä tuntui minusta aivan kuin näkisin Vitaliksen töyhtöhatun joka kadun kulmassa ja kuulisin hänen komentonsa, joka niin usein kaikui korvissani: "Eteenpäin!" Puoti, jossa Vitalis oli minut pukenut taiteilijaksi, oli aivan samanlainen kuin silloinkin, kun minä laskeusin sen kolme liukasta porrasta. Ovella riippui sama kultakoristeinen takki, jota minä olin silloin niin ihmetellyt, ja samat vanhat pyssyt ja samat vanhat lamput tapasin nytkin edustalla. Minä halusin käydä myöskin sillä paikalla, missä olin ensi kerran esiintynyt näytellessäni Herra Joli-Coeurin palvelijaa eli "tyhmempää niistä kahdesta". Capi tunsi paikan ja heilutti häntäänsä.
Vietyämme laukkumme majataloon, jossa olimme asuneet Vitaliksen kanssa, lähdimme etsimään eläinlääkäriä. Kun tämä oli kuullut asiamme, niin hän rupesi nauramaan vasten silmiämme.
"No hitto vie, mitä te lehmällä teette?" kysyi eläinlääkäri.
Muutamin sanoin selitin, mitä lehmällä teemme.
"Tehän olette kelpo poikia", sanoi siihen eläinlääkäri, "minä tulen huomenaamulla mukananne torille ja lupaan, että lehmällä, jonka teille valitsen, ei ole valehäntää."
"Eikä valesarvia", sanoi Mattia.
"Eikä täytetyitä utaria?"
"Minä valitsen teille hyvän lehmän. Tulkaa huomenaamulla seitsemän aikana hakemaan minua."
"Mutta kuinka paljon olemme teille velkaa, herra lääkäri?"
"Ette mitään. Ottaisinko minä maksua noin kelpo pojilta?"
En tiennyt miten kiitellä tätä kelpo miestä, mutta Mattia sai tuuman päähänsä.
"Kuulkaa, herra, pidättekö soitosta?" kysyi hän.
"Varsin paljon, poikaseni."
"Ja te menette levolle varhain?"
Sehän kysymys sekin, mutta eläinlääkäri kuitenkin vastasi: "Yhdeksän aikana."
"Kiitoksia, hyvä herra, ja hyvästi huomisaamuun seitsemään saakka."
"Sinä aiot pitää konsertin eläinlääkärille?" kysyin häneltä.
"Niinpä vainkin, serenaadin, kun hän menee levolle, koska hän pitää soitosta."
"Se on hyvä tuuma. Mennään majataloon ja harjoitellaan konserttia varten. Ei tarvitse niin välittää yleisöstä, jolle maksun edestä soittaa, mutta kun soittaa maksuksi, niin pitää tehdä parastaan."
Ystävämme eläinlääkäri asui muutamassa talossa, jonka toisella sivulla oli sievä torni, ja muuan tämän tornin akkunoista avautui ja hän kumartui siitä katsomaan, ketä kadulla oli soittamassa. Hän varmaankin tunsi meidät ja ymmärsi tarkoituksemme, sillä hän teki kädellään merkin käskien meidän heretä soittamasta:
"Minä tulen, avaamaan teille portin, saatte soittaa puutarhassa", sanoi hän. Ja melkein heti avautui portti. "Te olette kelpo poikia", sanoi hän meille lyöden kättä ystävällisesti. "Mutta te olette ajattelemattomia. Te ette ole ottaneet huomioon sitä, että poliisi, voisi teidät vangita yörauhan häiritsemisestä yleisellä paikalla!"
Konserttimme pidettiin nyt puutarhassa, joka ei ollut suuri, mutta hyvin soma köynnöskasvimajoineen.
Kun eläinlääkäri oli naimisissa ja hänellä oli useampia lapsia, niin meillä pian oli yleisöä ympärillämme. Lehtimajassa sytytettiin lyhdyt, ja me soitimme aina kymmeneen asti. Aina kun olimme kappaleen soittaneet, taputettiin meille käsiä ja pyydettiin uutta. Ja jos eläinlääkäri ei lopulta olisi meitä toimittanut pois, niin olisimme saaneet soittaa varmaankin hyvän osan yötä.
"Antakaa heidän mennä nukkumaan, sillä heidän pitää olla täällä aamulla seitsemän aikana."
Mutta meitä ei päästetty antamatta meille illallista, joka olikin varsin mieluinen asia. Ja Capi näytteli muutamia hullunkurisimpia osiaan, joka oli lapsista mieluista. Oli melkein kahdentoista aika, kun me pääsimme kotia. Usselissa, joka illalla oli niin hiljainen kaupunki, oli jo varhain aamulla suuri hälinä ja touhu. Ennen päivän nousua olimme kamariimme kuulleet kadulta kärryjen jyrinää, hevosten hirnuntaa ja lehmäin ammuntaa, lampaitten määkinää ja markkinamiesten huutoja. Ja kun me aamulla tulimme majatalomme pihalle, niin se oli täynnä kuormia, joita yhä tuli lisää. Kadulla oli sankkaa joukkoa yhtenään, joka liikkui torille päin. Ja kun oli vasta kuuden aika, niin me lähdimme katselemaan jo etukäteen lehmiä, jotka olivat saapuneet torille.
Olipa siellä kauniita lehmiä: kaikenvärisiä ja kaikenkokoisia, lihavia ja laihoja lehmiä, jotka pyörittelivät silmiään märehtien rauhallisesti, tietämättä etteivät enää pääse laitumille, joilla olivat kasvaneet.
Puolisen tuntia kuljettuamme olimme tavanneet toistakymmentä sellaista lehmää, jotka meitä miellyttivät mikä minkin ominaisuutensa puolesta, kaksi senvuoksi, että olivat punaisia, kolme senvuoksi, että olivat valkeita, ja tästä värikysymyksestä tietysti syntyi väittely Mattian ja minun välillä. Seitsemän aikana olimme eläinlääkärin luona, joka meitä odotti, ja hänen kanssaan tulimme markkinatorille selittäen hänelle uudelleen millaisia ominaisuuksia vaadimme lehmältä, jonka ostamme. Vaatimuksemme sisältyivät tähän: lypsää paljon ja syö vähän.
"Tuossa näyttää olevan muuan hyvä lehmä", sanoi Mattia osottaen muuatta vaaleaa lehmää.
"Minä luulen, että tuo on parempi", sanoin minä osottaen muuatta punaista.
Eläinlääkäri sai meidät yksimielisiksi sillä, ettei pysähtynyt kummankaan luo, vaan meni erään kolmannen luo. Se oli pieni, hoikkasäärinen, punainen muulta ruumiiltaan, mutta korvat ja posket ruskeat, silmäin ympärillä mustaa ja turpa valkoinen.
"Kas siinä on juuri sellainen lehmä, joka teille sopii", sanoi hän.
Henturoisen näköinen mies piteli lehmää köydestä. Eläinlääkäri kääntyi hänen puoleensa kysyen lehmän hintaa.
"Kolmesataa markkaa."
Kolmesataa markkaa! Eihän meistä ollut sen ostajiksi, ja minä tein eläinlääkärille merkkejä, että meidän pitäisi mennä sen ohi katselemaan toisia. Mutta hän taas minulle antoi merkkejä, että katselemme tätä lehmää. Syntyi keskustelu hänen ja talonpojan välillä: eläinlääkäri tarjosi 150 markkaa, talonpoika alensi 10 markkaa. Eläinlääkäri kohotti 170 markkaan, talonpoika laski 280 markkaan ja sitten vähitellen 210 markkaan, mutta siihen jäi.
Tällä aikaa Mattia oli pyöriskellyt lehmän ympärillä ja viimein kiskaissut karvoja sen hännästä, jolloin lehmä potkaisi. Silloin minäkin päätin, että otamme tämän lehmän.
"No olkoon, kaksisataakymmenen markkaa", sanoin ja ojensin käteni ottaakseni köydestä kiinni, mutta talonpoika ei antanutkaan.
"Entä kaupantekiäisneulat?" sanoi hän.
Syntyi uusi keskustelu, ja me sovimme niin, että markka kaupantekiäisneuloihin. Meille jäi siis vielä kolme markkaa. Minä ojensin uudelleen käteni, ja talonpoika tarttui siihen puristaen lujasti. Koska olin hänen ystävänsä, niin en kai unhota harjakkaisviiniä. Se maksoi puolimarkkaa. Kolmannen kerran ojensin käteni tarttuakseni köyteen, mutta ystäväni talonpoika sanoi: "Onko teillä päitsiä? Minä olen myönyt lehmän, vaan en päitsiä."
Mutta kun hän oli ystäväni, niin hän suostui minulle antamaan päitset puolellatoista markalla, joka oli pilahinta, sanoi hän. Meillä piti olla päitset taluttaaksemme lehmäämme, ja minä annoin puolitoista markkaa laskien, että meille jäi vielä markka. Minä siis luin hänen kouraansa kaksisataakolmetoista markkaa ja ojensin käteni neljännen kerran.
"Missä teillä on köysi?" kysyi talonpoika. "Päitset olen teille myönyt, vaan en köyttä."
Köysi maksoi markan, viimeisen markkamme. Ja kun sen olin maksanut, niin saimme lehmän päitsineen köysineen.
Meillä oli nyt lehmä, mutta ei penniäkään rahaa, millä ostaa ruokaa itsellemme ja lehmällemme.
"Me ansaitsemme rahaa", sanoi Mattia. "Kahvilat ovat täynnä väkeä, ja kun lähdemme kumpainenkin eri tahoille, niin voimme soittaa kaikissa kahviloissa ja saamme runsaasti kootuksi tänä iltana."
Ja vietyämme lehmämme majatalon navettaan, jossa sen sidoimme monella solmulla, lähdimme soittelemaan kumpainenkin omalle tahollemme, ja kun illalla palasimme kotia ja laskimme rahamme, niin oli Mattia saanut neljä ja puoli markkaa, minä kolme markkaa. Seitsemän ja puoli markkaa, mehän olimme taas rikkaita! Mutta ilo tämän seitsemän ja puolen markan ansaitsemisesta ei ollut niin suuri kuin kahdensadanneljäntoista markan menettämisestä.
Me pyysimme majatalon palvelustyttöä lypsämään lehmämme ja saimme illalliseksemme sen maitoa. Emme ikinä olleet sellaista maitoa saaneet. Mattia selitti, että se oli kuin sokeroitua ja että siinä oli appelsiinin tuoksu. Tämä maito oli hänen mielestään paljon parempaa kuin itse sairashuoneissa. Ja innoissamme menimme suutelemaan lehmämme turpaa. Se varmaankin oli hyvillään tästä hyväilystä, sillä se nuoli kasvojamme pitkällä karhealla kielellään.