"Sekin suutelee!" huudahti Mattia ihastuksissaan.
Seuraavana päivänä nousimme päivän koittaessa ja lähdimme tielle
Chavanonia kohden.
Olinpa suuressa kiitollisuudenvelassa Mattialle hänen avustaan, sillä ilman häntä en koskaan olisi saanut kootuksi näin suurta summaa, että olisin lehmän saanut ostetuksi. Senvuoksi soin hänelle sen huvin, että hän sai taluttaa lehmäämme köydestä, josta hän oli tavattoman mielissään, ja minä kuljin jäljessä. Vasta kun kaupungista olimme päässeet, menin minä hänen vierelleen kävelemään puhellakseni hänen kanssaan ja samalla katsellakseni lehmäämme. Enpä ikinäni ollut nähnyt niin kaunista lehmää. Se todellakin oli komean näköinen, astuskeli hitaasti, kekkasten ja rehennellen kuin ainakin lehmä, joka tietää arvonsa.
Jotta emme väsyttäisi lehmäämme ja ettemme saapuisi myöhään illalla Chavanoniin, päätin, että jäämme yöksi kylään, jossa olin viettänyt ensimäisen yöni Vitaliksen kanssa heinäladossa, missä Capi nähdessään huoleni oli tullut minun viereeni ja pannut käpälänsä käteeni sanoakseen, että oli minun ystäväni. Tästä kylästä sitten lähtisimme varhain Barberinin äidin luo. Mutta onni, joka meille tähän asti oli ollut niin suotuisa, rupesi nyt vastaiseksi.
Olimme päättäneet jakaa matkapäivämme kahtia pitäen välillä lepohetken, jolloin söisimme ja lehmä saisi jyrsiä ruohoa tien varrelta. Ja kuuden aikana, kun tulimme sellaiselle paikalle, jossa oli pitkää hyvää ruohikkoa, me laskimme laukkumme maahan ja lehmä pantiin laitumelle. Minä alussa aioin sitä pidellä köydestä, mutta se näytti niin rauhalliselta ja niin halulla jyrsivän ruohoa, että minä pian käärin köyden sen sarviin ja istuin itse sen viereen syömään leipääni.
Me tietysti saimme aterioiduksi paljon ennen kuin lehmämme, ja ihailtuamme sitten sitä pitkän aikaa rupesimme ajan kuluksi pallosille. Lehmä vielä söi, kun me herkesimme leikkimästä, ja kun se näki meidän tulevan luokseen, niin silloin se alkoi oikein ahmimalla jyrsiä aivan kuin sanoakseen, että oli vielä nälissään.
"Odotetaan vielä", sanoi Mattia.
"Etkö sinä tiedä, että lehmä syö koko päivän?"
"Odotetaan vain vähän aikaa."
Ja odotellessamme otimme laukut selkäämme ja soittelimme.
"Mitähän jos soittaisin sille vähän torvea?" sanoi Mattia, joka vielä vain halusi levätä. "Meillä oli sirkuksessa lehmä, ja se piti paljon soitosta." Odottamatta sen enempää Mattia alkoi soittaa paraatimarssia.
Heti ensimäisen äänen kuultuaan lehmä nosti päätään, ja sitten yhtäkkiä, ennenkuin ehdin sen sarviin saadakseni köydestä kiinni, se lähti hyppyyn. Me molemmat lähdimme juoksemaan jäljessä maanitellen sitä, ja minä usutin Capin juoksemaan sen edelle. Mutta eihän yhdellä voi olla kaikki maailman taito: karjakoira olisi heti juossut lehmän turpaan kiinni, mutta Capi, joka oli taiteilija, tarttui lehmää kinttuihin, ja tästä se tietysti vain yltyi ja laukkasi minkä pääsi, ja me voimiemme mukaan jäljessä. Minä siinä juostessani hoin Mattialle: "Tyhmyri", ja hän kuulematta sitä juoksi läähättäen ja huusi: "Lyö minua, minä olen sen ansainnut."
Me olimme pysähtyneet syömään noin kahden kilometrin päähän muutamasta kylästä, ja tätä kylää kohden lehmämme laukkasi. Se saapui kylään tietysti ennen meitä, ja me näimme, miten ihmiset sen siellä pysäyttivät ja ottivat kiinni. Silloin me vähän hiljensimme juoksuamme: saammehan lehmämme nyt, ei tarvinnut kuin ottaa se tuolta kelpo mieheltä, joka sen oli pysäyttänyt menemästä edemmäksi. Sen mukaan kuin me lähestyimme, lisääntyi väkeä lehmämme ympärille, ja kun viimein saavuimme sen luo, oli siinä parikymmentä henkeä, miehiä, naisia ja lapsia, jota puhelivat nähdessään meidän tulevan. Minä olin kuvitellut, ettei minun tarvitse kuin ottaa lehmäni, mutta sitäpä ei niin vain annettukaan. Joukko ympäröi meidät keskelleen ja sitten tehtiin kysymys toisensa perästä: "Mistä tulette? Mistä olette saaneet tämän lehmän?"
Vastauksemme olivat yksinkertaiset, mutta nämä ihmiset eivät ottaneet uskoakseen, ja kuului pari kolme ääntä, että olimme varastaneet tämän lehmän, joka meiltä oli karannut, ja että piti panna meidät vankeuteen, kunnes asia selvenee. Siihen saapui santarmikin, jolle muutamin sanoin selitin asian, mutta kun se hänestä ei näyttänyt selvältä, niin hän sanoi, että hän panee lehmämme takavarikkoon ja meidät vankilaan; sitten nähdään. Minä tahdoin vastustaa tätä ja Mattia tahtoi puhua, mutta santarmi käski meidän olla vaiti. Ja muistaen miten Vitaliksen oli käynyt Toulousessa vastustaessaan poliisia, käskin Mattian olla vaiti ja seurata santarmia.
Koko kylä meitä seurasi vankilan luo saakka. Ihmiset tunkeilivat ympärillämme, meitä töykittiin ja nyittiin, solvaistiin ja ivattiin, ja jos ei santarmi olisi ollut turvanamme, niin luulen, että meidät olisi kivitetty aivan kuin olisimme olleet suuriakin rikollisia, murhamiehiä tai murhapolttajia.
Vankilaan tultuamme syntyi minussa hetkeksi toivo, kun vanginvartija ei tahtonut ottaa meitä vastaan. Minä tuumailin, että siinä on kunnon mies. Mutta santarmi vaati, ja vanginvartijan täytyi suostua. Hän avasi oven, joka oli kiinni suurella lukolla, ja silloin minä huomasin, minkävuoksi hän ei meitä olisi ottanut vankihuoneeseen: hänellä oli siellä sipulia kuivamassa levällään lattialla. Taskumme tutkittiin, meiltä otettiin rahamme, veitsemme, tulitikut, ja tällä aikaa vanginvartija kokosi kaikella kiireellä sipulinsa muutamaan loukkoon. Sitten meidät jätettiin sinne, ovi sulkeutui lukon vinkuessa surullisesti. Me olimme vankeudessa. Kuinkahan kauan meidän pitää olla?
Mattia tuli eteeni ja kumarsi päätään: "Lyö", sanoi hän, "lyö päähän, et voi lyödä niin kovasti kuin tyhmyydelläni olen ansainnut."
"Sinä olet tehnyt tyhmyyden, ja minä olen sinun antanut tehdä, olen siis ollut yhtä tyhmä kuin sinäkin."
"Minusta olisi mieluisampaa, jos löisit; mieleni ei olisi silloin niin surullinen. — Lehmä parkamme, kaunis lehmämme!" Hän rupesi itkemään.
Minun piti ruveta häntä lohduttamaan selittäen, että tilamme ei ollut niin arveluttava, emmehän olleet mitään tehneet eikä meidän ollut vaikea todistaa, että olimme ostaneet lehmän, Usselin eläinlääkäri voi sen todistaa.
"Mutta jos syytetään, että olemme varastaneet rahat, joilla lehmän ostimme, niin miten todistamme, että olemme ne ansainneet? Sinä näet, että onneton on syyllinen kaikkeen."
Mattia oli oikeassa. Minä tiesin varsin hyvin, että onnettomille ollaan ankaria; sitähän todistivat huudotkin, joilla meitä oli saatettu vankilan portille saakka.
"Ja sitten kun pääsemme vankilasta ja meille annetaan lehmämme, niin onko sanottu, että tapaamme Barberinin emäntää?"
"Minkävuoksi emme tapaisi häntä?"
"Siitä saakka kuin sinä olet ollut poissa, hän on voinut jo kuolla."
Minä oikein säikähdin: tosihan oli, että äiti oli voinut kuolla, sillä vaikka en ollut siinä iässä, jolloin helposti tulee ajatelleeksi kuolemaa, niin kokemuksesta tiesin, että helposti voi kadottaa ne, joita rakastaa. Niin oli kuollut Vitaliskin. Ihme että en ollut tätä ajatellut ennen!
"Minkävuoksi et ennen ole siitä puhunut?" kysyin Mattialta.
"Senvuoksi, että kun olen onnellinen, niin tyhmässä päässäni ei ole kuin iloisia ajatuksia, jotavastoin kun olen onneton, minulla on ainoastaan surullisia mietteitä ja ajatellessani tarjoavani lehmääsi Barberinin emännälle olin niin onnellinen, että en nähnyt muuta kuin hänet tyytyväisenä ja meidät tyytyväisinä ja olin huumauksissani ja aivan kuin juovuksissa ilosta."
"Sinulla ei ole tyhmempi pää kuin minullakaan, Mattia rakas, sillä samat ajatukset minussakin ovat liikkuneet ja minä olen ollut aivan niinkuin sinäkin huumauksissa ja juovuksissa ilosta."
Mattia vain yhä valitteli itkien. Ja sitten hän nousten yhtäkkiä ja tehden liikkeitä käsillään sanoi: "Jos Barberinin emäntä on kuollut ja jos Barberin on elossa, hän ottaa lehmämme ja pidättää sinutkin luonaan?"
Varmaankin nämä surulliset ajatukset oli meissä synnyttänyt vankila, joukon huudot, santarmi, oven lukon vingunta. Mutta Mattia ei ajatellut yksistään meitä, vaan lehmäämmekin.
Kului monet tunnit näissä surullisissa ajatuksissa, ja kuta pitemmälle aika kului, sitä surullisemmiksi kävimme. Koetin kuitenkin rohkaista Mattiaa selittämällä, että meitä tullaan tutkimaan.
"No niin, mitä sanomme?"
"Totuuden."
"Silloin sinut viedään Barberinin luo, taikka jos Barberinin emäntä on elossa, niin hänen luo, ja kysytään häneltä valehtelemmeko, ja silloin me emme voi häntä hämmästyttää."
Vihdoin ovi aukeni kauhealla melulla ja sisään astui vanha valkotukkainen herra, jonka suopea ja avonainen katse herätti meissä toivoa.
"No, veitikat", sanoi vanginvartija, "nouskaa seisomaan ja vastatkaa herra tuomarille."
"Hyvä, hyvä", sanoi tuomari antaen merkin vanginvartijalle poistumaan, "minä tutkin tätä", lisäsi hän osottaen minua sormellaan, "viekää tämä toinen pois, minä tutkin häntä sitten".
Näin ollen minun piti saada ilmaistuksi Mattialle, miten hänen on vastattava.
"Herra tuomari, toverini niinkuin minäkin puhumme teille suoran totuuden."
"Hyvä, hyvä", keskeytti tuomari kiireesti, aivan kuin olisi tahtonut estää minua puhumasta.
Mattia poistui, mutta hän oli ehtinyt minuun luoda silmäyksen osottaakseen, että hän ymmärsi tarkoitukseni. "Teitä syytetään lehmän varastamisesta", sanoi tuomari katsoen minua silmiin.
Minä sanoin, että olimme ostaneet tämän lehmän Usselin markkinoilta, ja mainitsin eläinlääkärin, joka meille oli ollut valitsemassa lehmän.
"Häneltä saamme todistuksen."
"Minä toivon, että se hankitaan, sillä hänen todistuksensa näyttää meidät syyttömiksi."
"Ja missä tarkoituksessa olette tämän lehmän ostaneet?"
"Viedäkseni Chavanoniin lahjaksi muutamalle vaimolle, joka on ollut kasvatusäitini, kiitollisuuden osotukseksi hänen hoidostaan ja muistoksi rakkaudestani."
"Mikä tämän vaimon nimi on?"
"Barberin."
"Onko hän muutaman raajarikkoisen työmiehen vaimo? Mies loukkaantui
Parisissa muutamia vuosia sitten?"
"Niin on, herra tuomari."
"No häneltä saamme myöskin todistuksen."
Mutta tähän en puhunut mitään, ja tuomari nähdessään minun hämilläoloni alkoi udella ja tiedustella tehden kysymyksen toisensa perästä. Minun lopultakin piti vastata, että jos hän kysyi kasvatusäidiltäni, niin silloin koko tuumani menisi myttyyn: en voisikaan hämmästyttää kasvatusäitiäni lehmällä. Mutta tässä pulassani tunsin kuitenkin jonkinlaista tyydytystä: kun tuomari tunsi Barberinin emännän ja kun hän aikoi häneltä kysyä saadakseen nähdä oliko kertomukseni tosi, niin se osotti, että Barberinin emäntä vielä oli elossa. Ja vielä sain muutakin tietää niistä kysymyksistä, joita tuomari edelleen teki: Barberin oli jonkun aikaa sitten mennyt Parisiin. Tästä tulin niin iloiseksi, että osasin mitä vakuuttavimmasti puhua tuomarille, että eläinlääkärin todistus kyllä riittää todistukseksi, ettemme ole varastaneet lehmää.
"Mistä olette saaneet rahat lehmän ostoon?"
Tämä kysymyshän oli Mattiaa niin pelottanut.
"Me olemme ansainneet."
"Missä ja miten?"
Selitin miten me matkalla Parisista Varsesiin ja Varsesista
Mont-Doreen olimme koonneet penni penniltä.
"Mitä teitte Varsesissa?"
Tämän kysymyksen selvittämiseksi minun piti kertoa koko pitkä asia tapauksineen. Ja kun tuomari kuuli, että olin ollut haudattuna Truyèren kaivoksessa, niin hän keskeytti ja lempeällä, melkein ystävällisellä äänellä kysyi: "Kumpi teistä on Remi?"
"Minä, herra tuomari."
"Millä sen todistat? Santarmi sanoi, ettei sinulla ole papereita."
"Ei olekaan, herra tuomari."
"No kerro minulle miten tuo onnettomuus tapahtui Varsesissa. Minä olen siitä lukenut sanomalehdistä, niin että jos et sinä ole Remi, niin et minua petä. Minä kuuntelen, kerrohan nyt."
Kun tuomari sinutteli minua, niin sain siitä rohkeutta; näin että hän ei ollut vihamielinen.
Kun olin lopettanut kertomukseni, niin tuomari katsoi minuun lempein silmin. Minä jo kuvittelin, että hän päästää meidät vapaiksi, mutta siitä ei tullut mitään: sanaa sanomatta hän jätti minut yksin. Hän varmaan meni tutkistelemaan Mattiaa nähdäkseen olivatko kertomuksemme samanlaiset. Minä jäin pitkäksi aikaa omiin mietteisiini, mutta vihdoin tuomari tuli Mattian kanssa.
"Minä odotan tietoja Usselista", sanoi hän, "ja jos ne, niinkuin toivon, todistavat kertomuksenne oikeiksi, niin lasken teidät huomenna vapaiksi."
"No entäs lehmämme?" kysyi Mattia. "Se annetaan teille takaisin."
"Minä en juuri sitä tarkoittanut, vaan sitä, että kuka sen ruokkii ja kuka sen lypsää?"
"Ole huoleti, poikaseni."
Mattia näyttikin vakuutetulta, mutta sitten hän sanoi nauraen: "Jos meidän lehmämme lypsetään, niin eikö voitaisi antaa meille se maito. Se olisi hyvä illalliseksemme."
Heti kun tuomari oli mennyt, ilmoitin Mattialle kaksi suurta uutista, jotka olin saanut tietää ja jotka olivat saaneet minut unhottamaan, että olimme vankilassa: Barberinin emäntä oli elossa ja Barberin oli Parisissa.
"Prinssin lehmä viedään riemulla", sanoi Mattia ja iloissaan rupesi tanssimaan ja laulamaan. Ja hänen ilonsa sai minutkin mukaansa, niin että tartuin Mattiaa käsiin ja tanssin hänen kanssaan. Capi, joka siihen saakka oli maannut muutamassa loukossa surullisena ja alakuloisena, tuli luoksemme, nousi takajaloilleen ja yhtyi iloomme. Me tanssimme niin, että vanginvartija pelästyi — sipuliensa tähden luultavasti — ja tuli katsomaan mitä meteliä me pidimme. Hän käski meidän olla hiljaa, mutta ei käyttänyt niin röyhkeitä sanoja kuin tullessaan tuomarin kanssa. Siitä ymmärsimme, että asiamme ei ollut huonosti, ja pian saimmekin todistuksen siitä, ettemme olleet erehtyneet, sillä vähän ajan kuluttua vanginvartija toi suuren vadillisen maitoa — lehmämme maitoa — mutta ei siinä kaikki: meille annettiin suuri nisuleipä ja kylmää vasikanlihaa, jota oli lähettänyt itse tuomari.
Harvoin lienee vankilassa-olijoita sillä tavoin kohdeltu. Ja syödessäni siinä vasikkaa ja juodessani maitoa tuumailin, että vankila on parempi kuin olin luullut. Niin arveli Mattiakin: "Tämähän vasta onni on, kun saa syödä ja nukkua maksutta", sanoi hän nauraen.
Minä tahdoin häntä säikäyttää: "Mutta jos eläinlääkäri olisi kuollut yhtäkkiä, kuka todistaisi syyttömyytemme?"
Mattia sanoi: "Tuollaista ajattelee silloin, kun on onneton, mutta nyt ei ole siihen sovelias aika."
VII.
Yömme vankilan vuoteella ei ollut niinkään huono, pahempiakin olimme viettäneet paljaan taivaan alla. "Minä olen uneksinut lehmämme tulosta Barberinin mökille", sanoi Mattia.
"Niin minäkin."
Kahdeksan aikana aamulla aukeni ovi ja sisään astui tuomari ja eläinlääkäri, joka oli tahtonut persoonallisesti tulla todistamaan ja laskemaan meidät vapaiksi.
Tuomarin huolenpito viattomista vangeista ei rajoittunut illalliseen, jonka hän eilen oli meille toimittanut, vaan hän vielä pisti kouraani karttamerkillä varustetun paperin. "Te olette olleet ajattelemattomia", sanoi hän, "lähtiessänne tielle. Tuossa on teille passi, jotta ette vasta joudu tällaiseen. Onnellista matkaa, lapset." Ja hän puristi ystävällisesti kättämme. Mutta eläinlääkäri syleili meitä.
Onnettomina, kurjina olimme tähän kylään tulleet, mutta lähdimme sieltä riemulla taluttaen lehmäämme pystypäin ja olkaimme yli katsellen ihmisiä, jotka seisoivat porteilla.
Pian saavuimme kylään, jossa olin Vitaliksen kanssa nukkunut ensimäisen yöni, ja sieltä meillä ei ollut kuin suuri lakeus kuljettavana vuoren rinteelle, josta laskeuttiin Chavanoniin. Kulkiessamme tämän kylän katua ja sen talon ohi, josta Zerbino oli varastanut leivän, johtui mieleeni tuuma, jonka heti ilmaisin Mattialle:
"Minä olen sinulle luvannut kakkua, kun päästään Barberinin emännän luo. Mutta sitä varten tarvitaan voita ja jauhoja ja munia. Mutta hänellä varmaankaan ei ole voita eikä jauhoja, sillä hän ei ole rikas. Mitähän jos viemme mukanamme?"
"Se on oiva tuuma."
"No pidä sinä lehmää, niinä menen ostamaan voita ja jauhoja. Munia emme voi särkymättä kuljettaa, niitä saa äiti käydä ostamassa naapurista." Ja kun minä olin saanut ostetuksi nämä tarpeet, niin jatkoimme matkaamme. En olisi tahtonut rasittaa lehmäämme, mutta minulla oli sellainen kiire päästä perille, että tietämättäni astuin kiireesti.
Vielä kymmenen kilometriä, vielä kahdeksan, vielä kuusi. Matka tuntui minusta pitemmältä lähestyessäni vanhaa kotia kuin poistuessani sieltä. Silloin oli kylmä, nyt olin aivan kuin kuumeessa ja yhtämittaa katsoin kelloani.
"Eikö olekin tämä kaunista seutua?" kysyin Mattialta.
"No ei täällä ole puita näköalaa estämässä", sanoi Mattia.
"Kun lähdemme laskeutumaan Chavanoniin, niin saat nähdä suuriakin puita, tammia ja kastanjoita."
"Onko hedelmiä?"
"Voi veikkonen, paljonkin. Ja sitten kartanolla on suuri päärynäpuu, jossa on noin suuria päärynöitä ja hyviä, saat nähdä."
Ja jo selittäissäni sanoin aina lopuksi hänelle: saat nähdä! Minä todella luulin vieväni Mattian oikein ihmeiden maahan. Ja minusta tämä seutu olikin paras kaikista. Täällähän minä olin kasvanut, ja täällä olin ollut niin onnellinen, täällähän minua oli rakastettu. Ja ensimäisen ilonkuohun tunteet, jotka saivat viritystä seikkailuelämäni muistoista, kuohuivat nyt rinnassani sitä valtavampina, kuta lähemmäksi kotikylääni tulimme. Minusta tuntui, kuin ilmassa olisi ollut huumaava tuoksu: kaikki näytti niin kauniilta.
Mattiakin joutui huumauksen valtaan, mutta hän kuvaili omaa kotiseutuaan.
"Jos sinä tulisit Luccaan", sanoi hän minulle, "niin niinäkin näyttäisin sinulle siellä kaikenlaista kaunista: saisit nähdä!"
"Me menemme Luccaan, kun olemme käyneet Etiennetten, Lisen ja
Benjaminin luona."
"Lähdetkö tosiaankin Luccaan?"
"Sinä olet tullut minun kanssani kasvatusäitini luo, minä tulen sinun kanssasi sinun äitisi ja sisaresi Christinan luo, jota kantelen sylissäni, jos hän ei ole kovin suuri. Hän on oleva sisareni."
"Oh! Remi!"
Hän ei voinut sen enempää sanoa, niin liikutettu hän oli.
Puhellessamme näin ja astuskellessamme pitkin askelin olimme saapuneet vuoren harjalle, josta rinne alkoi laskeutua alas jaksottain Chavanoniin. Vielä muutamia askeleita, niin olimme paikalla, jossa olin Vitalikselta pyytänyt saada istahtaa tienvierustalle katsellakseni kotitaloa, jota en ollut luullut enää ikinäni näkeväni.
"Pidä lehmää!" sanoin Mattialle ja hyppäsin rinteelle. Kaikki oli ennallaan laaksossamme, se näytti aivan samanlaiselta kuin ennen, puitten välistä näin kotitalon katon.
"Tuolla, tuolla!" huusin.
Mattia ihmetellen intoani kiiruhti vierelleni katselemaan.
"Katso tuonne käteni suuntaan. Siellä on kotitalo, tuolla päärynäpuu, tuolla oli ennen puutarhani."
Mattia, jolla ei ollut niitä muistoja kuin minulla, ei nähnyt mitään ihmeellistä, mutta ei virkkanut mitään siitä.
Talosta nousi pieni keltainen savupylväs pitkin vuoren rinnettä ylös. Tuulenhenki leuhautti savua kasvoillemme: se haisi tammenlehdiltä. Kyyneleet täyttivät yhtäkkiä silmäni, ja minä hyppäsin Mattian kaulaan. Samassa Capi heittäysi minua vasten, ja minä otin sen syliini ja suutelin sitäkin.
"Laskeutaan pian", sanoin.
"Jos Barberinin emäntä on kotona, niin miten järjestämme lehmän viennin, niin että se tapahtuu äkkiarvaamatta?" kysyi Mattia.
"Sinä viet sen yksinäsi ja sanot, että tämä on prinssiltä, ja kun hän kysyy keitä prinssiltä, niin silloin minä astun esiin?"
"Onpa vahinko, ettemme voi mennä soittaen. Se olisi mainiota!"
"Mattia, ei nyt enää tyhmyyksiä!"
"Ole huoleti, minua ei haluta uudistaa sitä tapausta, mutta jos tämä elukkamme olisi rakastanut musiikkia, niin silloin olisi vähän soitettu, ja se olisi ollut pulskaa."
Kun tulimme muutamalle penkereelle, joka oli juuri talon päällä, niin näimme valkoisen päähineen ilmestyvän talon pihalle. Barberinin emäntä kulki siellä, hän kulki veräjälle, avasi sen ja lähti kylälle päin. Minun teki kovin mieli huutaa, mutta kun olin monta kuukautta ajatellut hämmästyttää häntä, niin en voinut näin yhtäkkiä luopua aikeestani. Me olimme pian veräjällä ja astuimme sisään, niinkuin olin siitä monesti ennenkin astunut. Tiesin hyvin äidin tavat, että ovi ei ole lukossa, joten pääsemme helposti sisään huoneeseen. Mutta ensi töiksemme meidän piti toimittaa lehmä navettaan, joka oli sekin aivan ennallaan. "Nyt menemme huoneeseen, minä asetun takan ääreen, niin että äiti näkee minut heti kun tulee sisään, ja kun kuulemme veräjän käyvän, niin sinä Capin kanssa piiloudut vuoteen taa, ettei hän näe kuin minut yksin. Uskotko, että hän hämmästyy?"
Me astuimme huoneeseen, ja minä istuin takan ääreen, jossa olin viettänyt niin monta talvista iltapuhdetta. Pitkät hiukseni panin takinkauluksen alle ja koetin kyyristyä niin pieneksi kuin suinkin, että olisin mikäli mahdollista pikku Remin näköinen. Siitä paikaltani näin veräjälle, niin ettei ollut pelkoa, että äiti tulisi tietämättämme. Ja odotellessani katselin ympärilleni. Minusta tuntui, kuin olisin lähtenyt kotoa eilen: ei ollut tapahtunut mitään muutosta, kaikki oli samalla paikalla kuin ennenkin, paikoillaan oli vielä paperikin, jolla oli paikattu minun särkemäni akkunan lasi, paperi oli vain kellastuneempi ja savustunut. Jos olisin uskaltanut lähteä paikoiltani, niin olisin voinut katsella kaikkea läheltä huvikseni, mutta kun äiti voi tulla millä hetkellä hyvänsä, niin piti minun istua siinä paikoillani pitämässä vahtia. Sitten yhtäkkiä näinkin valkoisen päähineen, ja veräjä vinkui saranoissaan.
"Mene joutuin piiloon", sanoin Mattialle ja itse kyyristyin pieneksi.
Ovi aukesi ja äiti huomasi minut.
"Kuka se on?" sanoi hän.
Minä katselin häntä vastaamatta, ja hän katseli minua. Yhtäkkiä hänen kätensä alkavat vapista:
"Hyvä Jumala", sanoo hän. "Hyvä Jumala, onko se mahdollista, Remi!"
Minä nousin ja suljin hänet syliini.
"Äiti!"
"Poikani, minun poikani!"
Kului pitkä aika, ennenkuin tunteemme vähän asettuivat ja saimme silmämme kuiviksi.
"Jollen minä olisi sinua niin usein ajatellut, niin en varmaan olisi sinua tuntenut, sinä olet niin muuttunut, kasvanut ja voimistunut."
Vuoteen takaa kuului hiljainen nyyhkytys, josta muistin Mattian. Minä käskin hänen tulla piilopaikastaan.
"Tämä on Mattia, minun veljeni."
"Vai niin, sinä siis olet löytänyt vanhempasi", huudahti äiti.
"En ole, minä vain tahdoin sanoa, että Mattia on minun toverini, ystäväni, ja tässä on Capi, myöskin toverini ja ystäväni. Tervehdi, Capi, isäntäsi äitiä!"
Capi nousi kahdelle jalalle ja käpälät rinnallaan kumarsi arvokkaasti, joka sai Barberinin emännän nauramaan, niin että kyyneleet hänen silmistään kuivuivat.
Mattia, jolla ei ollut niin paljon syytä kuin minulla unhottamaan itsensä, antoi minulle merkin muistuttaen lehmästämme.
"Lähdemme, äiti, pihalle katsomaan päärynäpuuta, josta olen Mattialle paljon puhunut", sanoin.
"Ja käymme katsomassa myöskin sinun puutarhaasi, jonka olen säilyttänyt sellaisenaan kuin se sinulta jäi, jotta sinä sen tapaat samanlaisena, kun tulet, sillä olen aina uskonut, että sinä vielä tulet."
"Vieläkö siinä kasvaa juurikkaatkin, joita olin istuttanut?"
"Sinäkö ne istutit? Minä sitä arvelinkin, että sinä se olet ne istuttanut, sinä kun aina tahdoit hämmästyttää minua."
Nyt oli sovelias hetki.
"Onko navetta muuttunut sen jälkeen, kun Kullanomena lähti, joka oli samanlainen kuin minäkin, ettei tahtonut millään lähteä talosta."
"Eipä ole sekään muuttunut", sanoi äiti. Ja kun me olimme juuri navetan edessä, niin hän työnsi oven auki, ja samassa lehmämme, jonka oli nälkä ja joka varmaan luuli, että tultiin antamaan ruokaa, rupesi ammumaan.
"Navetassa lehmä, lehmä navetassa!" huusi äiti.
Mattia ja minä emme voineet enää pidättää itseämme, vaan rupesimme nauramaan. Äiti katsoi meihin hyvin hämmästyneenä, mutta tämän lehmän ilmestyminen navettaan oli hänestä niin outoa, ettei hän voinut sitä ymmärtää.
"Me olemme teitä sillä hämmästyttäneet, ja eikö tämä ole yhtä arvokas uutuus kuin juurikkaat?"
"Tekö tuoneet minulle lehmän, minulle lehmän, te?" hoki hän.
"Minä en ole tahtonut tulla tyhjin käsin äidin luo, joka on ollut, niin hyvä pienelle Remille, hyljätylle lapselle. Ja tuumaillessani mikä olisi hyödyllisintä, ajattelin, että lehmä Kullanomenan sijaan olisi paras kaikista, ja niin Usselin markkinoilta ostimme tämän lehmän rahoilla, jotka olimme ansainneet Mattian kanssa."
"Sinä hyvä poika, rakas lapseni!" Ja äiti suuteli minua.
Me menimme navettaan, että äiti sai tutkia lehmää, joka nyt oli hänen. Ja joka seikalle, minkä lehmässä huomasi, hän lausui tyytyväisyytensä ja ihmettelynsä.
"Niin hyvä lehmä!"
Yhtäkkiä hän päättyi katsomaan minua: "Sinusta siis on tullut rikas?"
"Rikas, rikas", sanoi Mattia nauraen, "hänellä on rahaa vielä jäljellä lopulle kolme markkaa."
"Olette kelpo poikia!"
Minusta tuntui hyvälle, kun äiti ajatteli Mattiaakin.
Lehmämme ammui yhä, ja Mattia huomautti, että se huutaa lypsämään. Minä juoksin hakemaan rainnan, joka oli tavallisella paikallaan, puhtaana ja kirkkaana. Ja nytkös vasta äiti oli iloissaan, kun sai vaahtoavaa maitoa rainnan melkein täyteen.
"Tämä lypsää enemmän kuin Kullanomena", sanoi hän.
"Ja sellaista maitoa, että se tuoksuu appelsiinilta", sanoi Mattia.
Lehmä laskettiin pihalle jyrsimään ruohoa, ja me menimme huoneeseen, jonne minä raintaa hakiessani olin pöydälle asettanut voimme ja jauhomme. Kun äiti huomasi nämä, niin hän taas ihmettelemään.
"Nämä ovat yhtä paljon meitä itseämme varten kuin sinuakin, sillä meidän on kova nälkä, ja me haluamme saada kakkua. Sinä muistat miten tulimme häirityiksi, kun viime laskiaista täällä ollessani valmistimme laskiaiskakkua, ja voi, jonka sitä varten olit lainannut, joutuikin sipulivelliin. Tällä kertaa meitä ei häiritä."
"Sinä siis tiedät, että Barberin on Parisissa?" sanoi äiti.
"Tiedän."
"Tiedätkö myöskin, mitä varten hän on siellä?"
"En."
"Se koskee sinua."
"Minua?" sanoin pelästyen.
Äiti katsoi Mattiaan aivan kuin ei olisi uskaltanut puhua asiasta hänen kuultensa.
"Kyllä sinä voit Mattian kuullen puhua", sanoin hänelle ja selitin miten hän oli toverini ja veljeni ja miten kaikki, mikä minua koski, koski häntäkin.
"Se on pitkä juttu", sanoi äiti.
Minä huomasin kuitenkin, että hän ei halunnut puhua Mattian kuullen, enkä tahtonut häntä pakottaakaan siihen vastoin mieltään; päätin senvuoksi odottaa sopivaa hetkeä.
"Palaako Barberin pian Parisista?"
"Ei varmaankaan."
"No sitten ei mitään hätää, ryhtykäämme laittamaan kakkua, ja sitten myöhemmin kerrot miten Barberinin Parisin matka koskee minua. Kun ei ole pelkoa, että hän saapuu paistamaan sipuleitaan meidän voissamme, niin meillä on aikaa. Onko sinulla munia?"
"Ei ole, minulla kun ei ole enää kanoja."
"Emme voineet tuoda munia tullessamme, kun olisivat särkyneet. Voit käydä lainaamassa naapurista."
Hän näytti olevan hämillään, josta päätin, että hänellä oli jo velkaa niin, että oli paha mennä enää lainaamaan.
"Taitaa olla parempi, kun minä menen ostamaan", sanoin, "ja sillä aikaa sinä laitat taikinan ja Mattia pilkkoo puita."
Pidettyämme sitten kakkujuhlaa ja syötyämme tarpeeksemme Mattia jätti meidät äidin kanssa kahdenkesken, jotta tämä saisi rauhassa selittää asian, josta Mattia oli huomannut minun olevan levottoman. Ja levoton olin ollut, miettien koko ajan, kun kakkuja valmistimme, miten Barberinin Parisin-matka mahtoi koskea minua.
Minusta näytti, että Barberin oli Parisissa tavottamassa Vitalista, saadakseen tältä minusta maksua kuluneilta vuosilta. Mutta tässähän ei ollut mitään, mikä minua koski: Vitalis oli kuollut, eikähän maksua voinut minulta periä. Mutta jos ei Barberin vaatinutkaan minulta rahaa, niin voi hän vaatia minut itseni, ja saatuaan kerran minut käsiinsä hän voisi minut myydä kenelle hyvänsä ja mihin hyvänsä, kuhan vain saisi minusta määrätyn summan. Sillä tavoin hänen matkansa minua koski ja koski kovastikin, sillä olin päättänyt, että ennen teen vaikka mitä kuin rupean hänen vallanalaisekseen, ennen vaikka katoan koko Ranskasta, menen Italiaan Mattian kanssa, tai Amerikkaan ja vaikka maailman loppuun.
Tällä tavoin tuumaillen mielessäni päätin olla varuillani äidin kanssa puhellessa, ei senvuoksi, että hän olisi pahaani tarkottanut, sillä rakastihan hän minua, mutta hän pelkäsi miestään, sen olin nähnyt, ja senvuoksi hän, jos liikoja puhuisin, voisi kertoa miehelleen ja tämä pääsisi minun perilleni. Mattian mentyä sanoin äidille: "No nyt kun olemme kahdenkesken, niin sano, miten Barberinin matka koskee minua?"
"No sanon, sanon mielellänikin, lapseni."
Mielelläänkin? Minä hämmästyin.
Ennenkuin äiti alkoi kertomuksensa, katsoi hän oveen ja sitten lähestyi minua ja kuiskaten ja hymyillen sanoi:
"Sinua vanhempasi hakevat."
"Vanhempani!"
"Niin, vanhempasi, Remi poikani."
"Onko minulla vanhempia? Onko minulla vanhempia, minulla, hyljätyllä lapsella?"
"Sinua ei varmaankaan ole ehdoin tahdoin hyljätty, koska sinua nyt tiedustellaan."
"Kuka minua tiedustelee, kerro, kerro joutuin, äiti, minä pyydän." Sitten yhtäkkiä huudahdin: "Minä olen hullu, eihän minua tiedustele kukaan muu kuin Barberin."
"Hän sinua tiedustelee, mutta vanhemmillesi, vanhemmillesi."
"Ei, hän tiedustelee vain itselleen, myydäkseen minut uudelleen, mutta hän ei myy, ei saa minua käsiinsä."
"Oi, Remi, miten voit ajatella, että minä antaisin käyttää itseäni sellaiseen?"
"Hän tahtoo pettää sinut, äiti."
"Mutta lapsi, ole järkevä ja kuuntele, kun sinulle kerron, äläkä ole noin peloissasi."
"Minä vielä muistan hänet."
"Mutta kuuntele mitä sanon, minä olen itse kuullut. Etkö usko sitä? Tulevana maanantaina on siitä kuukausi, kun olin työssä leipomahuoneessa, niin tuli meille muuan mies tai paremminkin herra ja kävi puhuttelemaan Barberinia, joka oli silloin sisällä. Oletteko te Barberin? kysyi vieras, joka puhui vähän omituisesti ranskankieltä. — Minä se olen, vastasi Jerome. — Tekö olette löytänyt muutaman lapsen Parisista, Breteulin kadulta, ja kasvattanut sen? — Niin olen. — Missä tämä lapsi nyt on? — Mitä se teihin kuuluu? kysyi Jerome."
Jos olisin epäillyt äidin kertomusta, niin olisin tästä Barberinin jyrkästä vastauksesta tullut siihen vakaumukseen, että äiti kertoi totta.
"Sinä tiedät", jatkoi äitini, "että leipomahuoneeseen kuuluu puhe täältä, ja minussa syntyi halu kuunnella, kun oli kysymys sinusta. Minä kävin lähemmäksi kuullakseni paremmin, mutta samassa muuan risu taittui jalkani alla ja rasahti. — Me emme olekaan yksiksemme, sanoi herra. — Tuolla on vain vaimoni, vastasi Barberin. — Täällä on hyvin kuuma, sanoi herra, tulkaahan ulos, niin puhelemme siellä. Ja he menivät ulos, ja vasta parin kolmen tunnin perästä Jerome palasi yksin. Sinä arvaat, että olin hyvin utelias tietämään, mitä tämä herra oli sanonut, joka ehkä oli sinun isäsi, mutta Jerome ei vastannut kysymyksiini. Hän sanoi vain, että tämä herra ei ollut sinun isäsi, mutta että hän etsi sinua vanhemmillesi."
"Missä vanhempani ovat? Ketä he ovat? Minullako on isä ja äiti, molemmat?"
"No sitähän minäkin tiedustelin Jeromelta. Mutta hän sanoi, ettei hän tiedä. Ja sitten hän lisäsi, että hän lähtee Parisiin tavatakseen tuon soittoniekan, jolle hän oli sinut vuokrannut ja joka oli osotteekseen ilmoittanut erään toisen soittoniekan Garofolin, Parisissa Lourcine-kadun varrella. Minä olen muistissani pitänyt kaikki nimet tarkoin, pidä sinäkin ne hyvin."
"Ole huoleti, minä tunnen ne kaikki. Mutta Barberin ei ole sitten lähdettyään antanut sinulle mitään tietoa?"
"Ei, hän varmaan hakee sinua yhä. Tuo herra, joka kävi meillä, oli antanut hänelle sadan markan ja viisi kahdenkymmenen markan kultarahaa ja oli luvannut sittemmin lisää. Tämä kaikki ja komeat vaatteet, joihin olit puettu, kun sinut löydettiin, todistaa, että sinun vanhempasi ovat rikkaita. Kun minä sinut näin ensin tuossa takan luona, niin luulin, että sinä olet jo vanhempasi tavannut, ja sen vuoksi luulin, että toverisi oli sinun veljesi."
Samassa Mattia kulki akkunan ohi ja minä kutsuin hänet sisään.
"Mattia, vanhempani tiedustelevat minua, minulla on oikeat vanhemmat, oikea koti."
Mutta Mattia ei näyttänyt ollenkaan iloiselta, jota vastoin minä olin ihan haltioissani. Minä kerroin hänelle koko seikan niinkuin Barberinin emäntä oli minulle sen kertonut.
VIII.
Kuinka paljon olinkaan iloinnut ajatellessani, että saan maata lapsuuteni aikaisessa vuoteessa, jossa ennen olin nukkunut niin monta yötä heräämättä, kyyristyneenä peitteiden alle! Monta kertaa olin maatessani taivasalla kaivannut tätä vuodetta ja peitteitä, kun öinen kylmä hätyytteli tai aamun kuura kylmi luita myöten.
Heti kun panin maata, nukahdin väsyneenä edellisen päivän matkasta, mutta sitten heräsin yhtäkkiä, enkä saanut enää unta: mieleni oli niin kiihdyksissä.
Vanhempani!
Tätä seikkaa olin ajatellut maata pannessani, siitä olin nähnyt untakin, isästä, äidistä, veljistä, sisarista, ja olin muutamia minuutteja näiden kanssa, joita en vielä tuntenut ja jotka nyt näin ensi kerran. Sitten Mattia, Lise, Barberinin emäntä ja rouva Milligan, Arthur, kaikki olivat samaa perhettä. Vitalis oli isäni, hän oli herännyt kuolleista ja oli rikas. Tällä aikaa kuin olimme olleet erillämme, hän oli löytänyt Zerbinon ja Dolcen, joita ei susi ollutkaan saanut.
Herättyäni näin kaikki, joista olin uneksinut, ja tuntui aivan kuin olisin ollut heidän kanssaan eilen illalla, ja senvuoksi oli minun aivan mahdotonta saada unta. Vähitellen tämä harhaluulo menetti voimansa, mutta sitten tuli todellisuus, joka valvotti minua vielä enemmän.
Vanhempani etsivät minua, pitikö minun löytääkseni heidän kääntyä Barberinin puoleen. Jo tämä kysymys yksinään vähensi iloni. Olisin halunnut, että Barberin ei olisi saanut sekaantua onneeni. Mutta ei ollut muuta neuvoa kuin hakea Barberin käsiini. Hänelle ei voinut kirjoittaa minnekään. Täytyi lähteä Parisiin ja etsiä häntä Mouffetardin korttelista niistä taloista, joissa hän oli ennen asunut ja joista hänen vaimonsa muisti pari kolme nimeä. Minun siis piti lähteä Parisiin hakemaan sitä, joka minua haki.
Minä olin toivonut, että saamme viettää muutamia rauhan päiviä kasvatusäitini luona ja Mattian kanssa leikkiä entisiä leikkejäni, mutta jo seuraavana päivänä meidän piti lähteä matkalle. Ja sitten olin aikonut mennä tapaamaan Etiennetteä — nyt piti luopua tästä matkasta, enkä saanut tavata tätä tyttö parkaa, joka oli ollut minulle niin hyvä. Etiennetten luota sitten olisi pitänyt mennä Lisen luo viemään terveisiä hänen veljeltään ja sisareltaan — mutta sekin matka siis piti jättää.
Näissä mietteissä meni koko yöni; väliin tuumailin, että minun pitäisi kuitenkin käydä Etiennetten ja Lisen luona, väliin taas, että minun pitää mennä Parisiin kiireimmän kautta tavatakseni vanhempani. Ja vihdoin nukahdin pääsemättä mihinkään päätökseen, ja niin tämä yö, josta olin toivonut parasta kaikista, oli levottomimpia ja huonoimpia öitä mitä muistan.
Aamulla, kun kaikki kolme, äiti, Mattia ja minä, istuimme takan ääressä, jossa oli maito tulella, me pidimme neuvottelua.
"On heti mentävä Parisiin, vanhempasi kun etsivät sinua, niin et saa viivytellä", sanoi äiti ja selvitti asian.
Mutta Mattia ei näyttänyt hyväksyvän tätä päätöstäni, päinvastoin.
"Sinun mielestäsi ei meidän pitäisi mennä Parisiin?" sanoin hänelle.
"Minkävuoksi et sitten selitä syitäsi?" Hän vain pudisti päätään.
"Sinä näet, että minä olen neuvoton, sinä et saa olla auttamatta minua."
"Minusta uusien vuoksi ei saa unhottaa entisiä", sanoi hän vihdoin. "Tähän saakka omaisiasi ovat olleet Lise, Etiennette, Alexis ja Benjamin, jotka ovat sinua rakastaneet. Nyt sinulle on ilmestynyt uusia omaisia, joita sinä et tunne, jotka eivät ole tehneet mitään muuta sinulle kuin panneet sinut kadulle, ja sinä yhtäkkiä hylkäät ne, jotka sinulle ovat olleet hyviä, ja omistat ne, jotka sinulle ovat olleet pahoja. Se ei mielestäni ole oikein."
"Ei voi sanoa, että Remin vanhemmat ovat hänet jättäneet kadulle", keskeytti äiti. "On ehkä heiltä ryöstetty heidän lapsensa, jota he ikävöivät itkien, jota odottavat ja jota ovat etsineet siitä päivästä saakka."
"Sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että Acquin on ottanut Remin kadulta, kun Remi oli siihen kuolemassa, on hoitanut häntä kuin omaa lastaan, ja Alexis, Benjamin, Etiennette ja Lise ovat rakastaneet Remiä kuin veljeään, ja näillä, jotka ovat ottaneet Remin, on yhtä suuri oikeus hänen ystävyyteensä kuin niillä, jotka tahtoen tai tahtomattaan ovat hänet heittäneet kadulle. Acquin ja hänen lapsensa osottivat vapaaehtoisesti ystävyyttään Remille, he eivät olleet mitenkään siihen velvolliset."
Mattia lausui sanansa sillä äänellä, kuin olisi ollut minulle suutuksissaan, katsomatta minuun ja katsomatta Barberinin emäntäänkään. Mieleni kävi alakuloiseksi, ja minä olin kuin neuvottomat ihmiset ainakin, voimatta punnita syitä, huojuen puoleen ja toiseen, aina viimeksi kallistuen sen mielipiteeseen, joka viimeksi oli puhunut.
"Mattia on oikeassa", sanoin, "enkä kevyellä sydämellä voi lähteä
Parisiin näkemättä Etiennetteä ja Liseä."
"Mutta vanhempasi!" sanoi äiti.
Minä koetin sovitella.
"Me emme mene Etiennetten luo, kun se olisi liian suuri mutka. Sitäpaitsi Etiennette osaa kirjoittaa ja lukea, me siis voimme hänen kanssaan keskustella kirjeellisesti, mutta ennen Parisiin menoamme käymme Lisen luona. Jos se meitä viivyttääkin, niin se viivytys ei ole kovin suuri, ja sitäpaitsi Lise ei osaa kirjoittaa eikä lukea, ja hänen vuokseen juuri olenkin järjestänyt tämän matkasuunnitelman. Hänelle voin kertoa Alexista ja Etiennetten käsken kirjoittaa minulle Dreuzyyn, jossa sitten voin lukea hänen kirjeensä Liselle."
"Hyvä", sanoi Mattia nauraen.
Päätettiin, että lähdemme huomenna, ja heti kirjoitin pitkän kirjeen Etiennettelle selittäen hänelle, että en nyt voinut tulla hänen luokseen, kun minulla oli muutamia toimia.
Ja seuraavana päivänä taaskin kerran oli minun heitettävä raskaat jäähyväiset. Mutta tällä kertaa en kuitenkaan lähtenyt Chavanonista niinkuin olin lähtenyt Vitaliksen kanssa; minä sain suudella äitiä ja luvata hänelle, että tulen pian vanhempaini kanssa hänen luokseen. Koko edellisen illan olimme keskustelleet siitä, mitä hänelle annan, kun minusta tulee rikas.
"Ei mikään ole lehmäsi veroinen, pikku Remi", sanoi äiti, "etkä kaikilla rikkauksillasi saa minua onnellisemmaksi kuin olet saanut köyhänä ollessasi."
Lehmällemme meidän piti myöskin sanoa jäähyväiset, ja Mattia suuteli sitä kymmeniä kertoja turpaan, josta se näytti olevan varsin mielissään, sillä se joka kerta sivalsi Mattiaa poskelle pitkällä kielellään.
Ja taas olimme tiellä, laukut selässä ja Capi edellämme juosten. Me kuljimme pitkin askelin, tai oikeastaan minä tietämättäni, innoissani päästäkseni pian Parisiin, aina vähänväliä pitensin askeleita. Vihdoin Mattia sanoi, että jos sellaista vauhtia kuljemme, niin pian väsymme, ja minä hiljensin kulkuani taas vähän päästä rientääkseni.
"Mutta sinullapa on kiire!" sanoi Mattia surullisesti.
"Minusta sinullakin pitäisi olla kiire, sillä minun vanhempani ovat sinunkin vanhempasi."
Hän pudisti päätään.
"Olemmehan veljiä."
"Olemme me keskenämme, enkä epäile sinua, minä olen nyt veljesi ja olen vastakin, sen uskon ja tunnen."
"No mitä sitten?"
"Mutta enhän voi olla sinun veljiesi veli, jos niitä sinulla on, enkä sinun isäsi ja äitisi poika."
"Jos olisimme menneet Luccaan, niin enkö olisi ollut sisaresi
Christinan veli?"
"Tietysti olisit ollut."
"No minkä vuoksi minun veljeni ja sisareni eivät pitäisi sinua samalla tavoin veljenään?"
"Se on aivan eri asia. Minä en ole ollut puettu kauniisiin vaatteisiin."
"Mitä se merkitsee?"
"Se merkitsee paljonkin, sinä sen ymmärrät niinkuin minäkin. Sinä olisit tullut Luccaan, jonne et nyt enää tule, sinut olisivat köyhät vanhempani ottaneet vastaan, vaatimatta sinulta mitään, koska ovat köyhempiä kuin sinä. Mutta sinun vanhempasi ovat rikkaita, jota kauniit vaatteet osottavat, niinkuin Barberinin emäntä sanoikin. He ovat ylhäisiäkin. No miten voit ajatella heidän ottavan vastaan sellaista köyhää kurjaa kuin minä olen?"
"No mutta mikä minä sitten olen, jos en köyhä kurja?"
"Niin nyt tällä hetkellä, mutta huomenna sinä olet heidän poikansa, ja minä olen aina oleva sama mikä olen tänäänkin. Sinut pannaan kouluun, sinulle hankitaan opettajia, ja minä saan jatkaa maantien kulkemista yksikseni, muistellen sinua, niinkuin sinäkin olet muisteleva minua toivoakseni."
"Voi Mattia ystäväni, miten voit puhua tuolla tavoin?"
"Minä puhun niinkuin ajattelen, ja sen vuoksipa en voi olla iloinen ilostasi: sen vuoksi ainoastaan, että meistä tulee ero, ja minä olin aina kuvitellut ja uskonut, että olisimme aina yhdessä, niinkuin nyt olemme. Oh, ei samanlaisina kuin nyt, köyhinä katusoittajina. Mutta me olisimme tehneet työtä, meistä olisi tullut oikeita soittajia, jotka olisimme soittaneet oikealle yleisölle, eroamatta koskaan toisistamme."
"Mutta niin on tapahtuva, rakas Mattia. Jos vanhempani ovat rikkaat, niin heidän rikkautensa on sinua varten niinkuin minuakin; jos minut pannaan kouluun, niin sinä tulet minun kanssani. Me emme toisiamme jätä, me teemme työtä yhdessä, me kasvamme, me elämme yhdessä, niinkuin sinä olet toivonutkin, ja niinkuin minäkin olen toivonut yhtä innokkaasti kuin sinäkin, sen vakuutan."
"Minä tiedän, että sinä toivot, mutta sinä et sitten enää ole oma herrasi niinkuin nyt olet."
"No kuulehan: jos minun vanhempani hakevat minua, niin se osottaa, että he ovat kiintyneet minuun, he rakastavat minua. Ja kun he rakastavat minua, niin he eivät kiellä minulta mitä pyydän. Ja minä pyydän heiltä saattaa onnellisiksi ne, jotka ovat olleet minulle hyviä, jotka minua ovat rakastaneet, kun minä olin yksin maailmassa, niinkuin ovat olleet Acquin, joka on lunastettava vankilasta, Etiennette, Alexis, Benjamin, Lise ja sinä. Lisen he ottavat luokseen, opettavat, parantavat, ja sinut pannaan kouluun minun kanssani, jos minun pitää mennä kouluun. Niin ne asiat käyvät — jos vanhempani ovat rikkaita, ja minä olisin hyvin tyytyväinen, jos he olisivat rikkaita."
"Ja minä olisin hyvin tyytyväinen, jos he olisivat köyhiä."
"Oletko hullu?"
"Ehkä."
Ja sen enempää sanomatta Mattia kutsui Capin, sillä oli jo aika ruveta syömään. Hän otti koiran syliinsä ja puhui sille aivan kuin ihmiselle: "Eikö niin, vanha Capi, että sinustakin olisi mieluisampaa, että Remin vanhemmat olisivat köyhiä?"
Capi, niinkuin aina kun kuuli nimeänsä mainittavan, haukahteli tyytyväisenä ja pani käpälät rinnalleen.
"Vanhempain ollessa köyhiä me elelisimme niinkuin tähänkin asti vapaata elämää, kaikki kolme, menisimme minne milloinkin haluttaisi, eikä meillä olisi muuta huolta kuin tyydyttää kunnioitettavaa yleisöä."
"Hauh, hauh!"
"Vanhempain ollessa rikkaita Capin pitäisi olla ja pysyä pihamaalla, koirakopissa, ja luultavasti kahleissa, kauniissa teräskahleissa, joka kuitenkin olisi kahle, sillä koirat eivät saa tulla rikkaitten huoneisiin."
Olin ollut vähän suutuksissani, kun Mattia oli toivonut, että vanhempani olisivat köyhiä, eikä ollut hyvillään ilosta, joka minussa oli syntynyt Barberinin emännän kuvauksen johdosta. Mutta toisekseen olin mielissänikin nähdessäni sitten, että Mattiassa oli surumielisyyden synnyttänyt hänen ystävyytensä minua kohtaan — hän pelkäsi eroa ja tästä syystä hän vain oli suruissaan. En voinut siis nuhdella häntä, sillä tämähän oli vain todistus tunnollisesta ja hellästä ystävyydestä.
Jollei meidän olisi ollut pakko ansaita jokapäiväistä leipäämme, niin olisin Mattiasta huolimatta kiiruhtanut kulkuamme, mutta meidän piti antaa näytäntöjä suurissa kylissä, joita oli matkamme varressa, ja odotellessamme, että pääsemme vanhempaini rikkauksia jakamaan, meidän täytyi tyytyä pieniin rahoihin, joita saimme siellä täällä sattuman mukaan. Meiltä kului siis enemmän aikaa kuin olisin suonut, ennenkuin pääsimme Dreuzyyn. Mutta oli toinenkin seikka, jota varten meidän piti koota rahaa niin paljon kuin mahdollista. Minä muistin Barberinin emännän sanan, että kaikilla rikkauksillani en voi tuottaa hänelle niin paljon iloa kuin köyhänä ollessani, ja minä tahdoin pikku Lisenkin saattaa yhtä hyvälle mielelle kuin Barberinin emännänkin. Tietysti minä jaan rikkauteni Lisen kanssa, ainakin minä puolestani, mutta ennenkuin minä olin rikas, tahdoin viedä Liselle ansaitsemillani rahoilla ostetun lahjan — köyhän lahjan. Matkallamme ostimme nuken, joka ei onneksi maksanut niin paljon kuin lehmä, ja kiiruhdimme sitten päämääräämme kohden.
Kun nyt oli jo syksy, niin päiväntaipaleemme olivat lyhemmät kuin kesäisin ja me koetimme aina mahdollisuuden mukaan päästä kyliin, joihin yöksi jäimme, hyvissä ajoin ennen päivän laskua. Mutta sittenkin, vaikka varsinkin matkamme lopulla olimme kiirehtineet minkä mahdollista, saavuimme Dreuzyyn vasta pimeällä. Lisen tädin luo mennessä meidän ei tarvinnut kuin seurata kanavan vartta, kun hänen miehensä oli kanavanvartija ja asui kanavan varrelle rakennetussa talossa. Pian löysimmekin tämän talon, joka oli kaupungin laidassa tasangolla, missä kasvoi suuria puita, jotka kaukaa katsoen näyttivät uivan sumussa.
Sydämeni tykytti kovasti lähestyessäni tätä taloa, jonka akkunat loistivat takassa palavasta nuotiosta, mikä loimahteli ja silloin tällöin valaisi tietämme. Talon luo tultuamme näin ovet suljetuiksi, mutta akkunasta, jossa ei ollut kaihtimia, näin Lisen pöydän ääressä tätinsä vieressä ja edessään muuan mies, joka varmaan oli hänen enonsa.
"Siellä ollaan paraillaan illallisella, tulimme sopivaan aikaan", sanoi Mattia.
Minä tein hänelle merkin käskien hänen olla hiljaa ja Capin käskin taakseni. Sitten otin harppuni ja valmistausin soittamaan.
"Niin tosiaan", sanoi Mattia hiljaa, "serenaadi, se on oiva tuuma."
"Älä sinä soita, anna minä soitan yksikseni."
Ja minä soitin napolilaista lauluani, mutta laulamatta, sillä ääneni ei kulkenut. Ja soittaessani katsoin Liseä: hän kohotti äkkiä päänsä, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa.
Minä nyt aloin laulaa.
Hän hyppäsi tuoliltaan ja juoksi ovelle, enkä ehtinyt muuta kuin
Mattialle antaa harppuni, ennenkuin Lise oli sylissäni.
Meidät käskettiin sisään, ja Catherine täti minua syleiltyään toimitti kaksi lautasta pöytään. Mutta minä pyysin häntä panemaan kolmannenkin:
"Meillä on täällä toveri mukanamme."
Ja minä vedin laukustani nuken ja asetin sen istumaan tuolille Lisen viereen.
En voi koskaan unhottaa katsetta, jonka Lise loi minuun; näen sen nytkin elävänä silmissäni.
IX.
Jollei minulla olisi ollut kiire Parisiin, niin olisin jäänyt pitkäksi aikaa Lisen luo; meillä oli niin paljon puhumista, ja sillä tavalla kuin me keskustelimme, ehdimme kovin vähän sanoa.
Tietysti puhe vanhemmistani otti suurimman osan kertomuksestani, rikkaat vanhempani, ja minä kerroin Liselle, mitä olin Mattialle jo sanonut, pysyen siinä uskossa ja toivossa, että he ovat rikkaat, niin että me kaikki tulemme onnellisiksi: Lisen isä, hänen veljensä ja hän, varsinkin hän.
Lise, joka ei ollut kypsynyt kokemuksen koulussa niinkuin Mattia, oli taipuisa uskomaan, että ne, jotka olivat rikkaita, olivat onnellisia tässä maailmassa ja että omaisuus oli taikakalu, jolla sai heti mitä toivoi. — Senhänvuoksi hänenkin isänsä oli vankilassa, että oli köyhä, ja senvuoksi koko perhe oli hajallaan! Hänestä oli yhdentekevää, olinko minä vai hän rikas, se oli sama asia, seurauksiin nähden ainakin oli vaikutus sama: me kumpikin olimme onnellisia, ja hänellä ei ollut muusta huolta kuin: kaikki koolle, kaikki onnellisiksi.
Mutta me emme istuneet ainoastaan kanavan sulun portin luona, jossa syöksyvä vesi pauhasi, vaan kulutimme aikaamme kävelyretkilläkin, joilla oli mukana Mattia ja herra Capi sekä neiti nukke. Retkeillessäni Ranskassa monet vuodet Vitaliksen kanssa ja sitten nämä viime kuukaudet Mattian kanssa olin nähnyt paljon seutuja, mutta en sellaista kuin tämä, jossa nyt olimme. Äärettömiä metsiä, kauniita tasankoja, kallioita, kukkuloita, luolia, vesiputouksia, tyyniä lampia ja kapeassa laaksossa jyrkkäin rinteiden välissä kanava, joka juoksi kiemurrellen. Kuului lakkaamatta veden kohinaa ja lintujen laulua. Mutta ei pidä kovin paljon minun sanoihini luottaa. Minä tarkoitan, että kaikkialla missä olen Lisen kanssa kuljeksinut, missä olemme leikkineet yhdessä, on minusta seudulla tuntunut olevan sellainen kauneus ja viehätys, jota ei suosituimmillakaan seuduilla olisi ollut minun silmissäni. Minä olen tämän seudun nähnyt Lisen ympärillä, ja senvuoksi se on painunut mieleeni niin kauniina.
Mutta meidän piti erota ja Mattian kanssa lähteä tielle. Minusta se oli surullista. Mutta minä en eronnut nyt surulla. Olin niin monta kertaa hyvitellyt mieltäni sillä unelmalla, että olisin rikas, että olin alkanut uskoa, en sitä, että kerran olen rikas, vaan että jo nyt olen. Viimeiset sanani Liselle osottavat miten varma minä tässä uskossani olin:
"Minä tulen sinua noutamaan vaunuilla ja nelivaljakolla."
Ja hän uskoi, niin että hän jo käsillään taputteli hevosia: hän varmaan näki vaunutkin oman mielikuvituksensa mukaan, niinkuin minäkin näin.
Mutta ennenkuin voin ajaa hevosilla Parisista Dreuzyyn, piti minun kävellä jalkaisin Dreuzystä Parisiin. Ja jos ei Mattiaa olisi ollut, niin minulla ei olisi ollut muuta huolta kuin tehdä pitkiä taipaleita tyytyen siihen, että olisin saanut ansaituksi juuri sen, mikä oli aivan välttämätöntä jokapäiväiseksi tarpeeksi. Mitä hyötyä nyt oli nähdä vaivaa? Eihän meidän tarvinnut enää ostaa lehmää eikä nukkea, ja kunhan vain saimme jokapäiväisen leipämme, niin eihän toki minun tarvinnut koota rahaa vanhemmilleni.
Mattia ei tyytynyt näihin selityksiin.
"Ansaitaan niin paljon kuin ansaita voimme", sanoi hän. "Eihän ole sanottu, että me tapaamme Barberinin heti."
"Jollemme tapaa häntä kahdentoista aikana, niin tapaamme hänet kahden aikana. Mouffetardin katu ei ole niin pitkä."
"Mutta jos hän ei asukaan Mouffetardin kadun varrella?"
"Menemme sinne, missä hän asuu."
"Mutta jos hän on palannut Chavanoniin? Hänelle pitää silloin kirjoittaa ja täytyy odottaa hänen vastaustaan. Millä elämme tämän aikaa, jos meillä ei ole penniäkään taskussa? Luulisi, että sinä et tunne ollenkaan Parisia. Sinä olet unhottanut Gentillyn kaivostien?"
"Enpä ole."
"En minäkään ole unhottanut Saint-Medardin kirkon seinustaa, jota vasten seisoin nälkään kuolemassa. Minä en halua nähdä nälkää Parisissa."
"Mutta me saamme rahaa enemmän, kun tulemme vanhempiemme luo."
"Minun ei tee mieli ruokaa, kun vasta olen syönyt hyvästi, mutta kun en ole saanut ruokaa, niin silloin ei tunnu hyvältä. Tehkäämme siis työtä aivan kuin meidän pitäisi saada ostetuksi lehmä vanhemmillesi."
Se oli viisas neuvo. Minä kuitenkin tunnustan, etten laulanut niin kuin lauloin silloin kun oli koottava rahaa lehmän tai nuken ostoa varten.
"Mutta sinähän laiskaksi heittäysit, kun sinusta tuli rikas!" sanoi
Mattia.
Tulimme Parisiin juuri kuusi kuukautta ja neljätoista päivää siitä kuin olimme sieltä lähteneet.
Mutta nyt tullessamme oli aivan toisenlainen päivä kuin lähtiessämme: oli sumua ja kylmä, ei päivänpaistetta enää, ei kukkasia, ei vihantaa ruohoa enää tien varrella, kesän aurinko oli tehnyt tehtävänsä, ja syksyn ensimäiset sumut olivat nyt laskeutuneet maalle, ja kellastuneet lehdet kahisivat puissa ja putoilivat päällemme. Mutta mitä siitä, jos luonto olikin ikävän näköinen, olihan meillä sisällinen ilo, joka ei tarvinnut ulkonaista kiihotusta. Tai oikeastaan en voi sanoa, että meillä ole, sillä se oli minussa, minussa yksistään. Mattia sen sijaan kävi sitä synkemmälle mielelle, kuta lähemmäs Parisia tulimme, ja usein hän astui tuntikausia puhumatta sanaakaan.
Hän ei ollut sanonut minulle tämän surumielisyyden syytä, ja minä, kuvitellen hänen surunsa johtuvan vain siitä, että hän pelkäsi meidän eroamme, en halunnut hänelle uudelleen selittää sitä, mitä olin jo monet kerrat selittänyt: että nimittäin vanhempani eivät tahdo meitä erottaa. Vasta kun pysähdyimme syömään lähelle kaupunkia tultuamme, hän istuessaan kivellä ja pureskellessaan leipäpalaansa selitti mikä häntä vaivasi.
"Tiedätkö mitä ajattelen tullessamme Parisiin?"
"Mitä?"
"Niin, mitä? Garofolia. Onko hän päässyt vankilasta? Kun minulle kerrottiin, että hän oli joutunut vankilaan, niin en tullut kysyneeksi, kuinka pitkäksi aikaa hänet on tuomittu. Hän on jo voinut päästä sieltä ja voi asua kamarissaan Lourcine-kadun varrella. Tuo Mouffetardin katu, jonka varrelta me haemme Barberinia, on samassa korttelissa. Miten kävisi, jos Garofoli sattuisi tapaamaan meidät? Hän on isäntäni, hän on enoni. Hän voi ottaa minut mukaansa. Sinä pelkäsit joutumistasi Barberinin käsiin, ymmärrät siis miten minä pelkään joutumistani Garofolin käsiin. Voi pääparkaani! Ja mitä se merkitsisi kuitenkaan sen rinnalla, että meidän täytyisi erota. Me emme sitten koskaan näkisi toisiamme."
Minä iloisen toivoni valtaamana en ollut tullut ajatelleeksikaan Garofolia. Mutta nyt huomasin, että kaikki, mitä Mattia sanoi, voi olla mahdollista, ja että olimme suuressa vaarassa.
"No miten haluat? Etkö tahdo tulla Parisiin?"
"Minä arvelen, että jos en tulisi Mouffetardin kadulle, niin pääsisin ehkä kohtaamasta Garofolia."
"Hyvä, älä tule. Minä menen yksikseni, ja tapaamme toisemme jossakin illalla seitsemän aikana."
Ja me päätimme yhtymäpaikaksemme Archeveche-sillan pään Notre-Dame-kirkon kuorin puolella, ja niin sovittuamme tulimme Parisiin. Italian torille tultuamme erosimme liikutetuin mielin kumpainenkin, aivan kuin emme enää toisiamme näkisikään. Ja Mattia ja Capi lähtivät Luonnontieteellistä puutarhaa kohden, minä taas Mouffetardin kadulle, jonne oli vain lyhyt matka.
Olin kirjoittanut paperiliuskalle henkilöiden nimet, joiden luota Barberinia oli haettava, mutta se oli ollut turhaa, sillä minä muistin nimet ja osotteet, hyvin katsomatta paperiini.
Kahdessa paikassa käynti oli turhaa.
Minä poistuin pettyneenä ja jonkun verran levottomanakin. Nyt ei ollut jäljellä kuin Chopinet. Minne sitten mennä, jos ei siellä tiedetty mitään? Mistä sitten hakea Barberinia?
Chopinet oli ravintoloitsija, ja kun minä astuin saliin, jossa oli kyökki ja jossa syötiin, oli siellä useampia henkilöitä pöydässä. Minä kysyin itse Chopinetilta, joka seisoi lusikka kädessä ja oli sekoittamassa velliä vierailleen.
"Barberin ei ole enää täällä", sanoi hän.
"Missä hän on?" kysyin hätäytyneellä äänellä.
"Ka, enpä tiedä."
Minusta näytti, kuin kattilat olisivat tanssineet takassa.
"Mistähän minä voisin häntä etsiä?" kysyin.
"Hän ei ole ilmoittanut osotettaan."
Muotoni varmaankin ilmaisi selvään pettymykseni, sillä muuan mies, joka oli syömässä läheisessä pöydässä, kysyi minulta:
"Mitä asiaa sinulla olisi Barberinille?"
Mahdotonhan minun oli selittää asiaani suoraan.
"Minä tulen hänen kotipuolestaan ja minulla olisi hänelle terveisiä hänen vaimoltaan, joka sanoi minulle, että Barberin on täällä."
"Jos tiedätte, missä Barberin on", sanoi ravintolan isäntä miehelle, joka oli minua puhutellut, "niin sanokaa pojalle; hän ei kuitenkaan mitään pahaa tarkoita Barberinille, eikö niin?"
"Enpä tietenkään." Ja minä aloin jo toivoa.
"Barberin kai asuu tätä nykyä Cantalin hotellissa, Austerlitzin kadulla: siellä hän oli ainakin kolme viikkoa sitten."
Minä kiitin ja lähdin. Mutta ennenkuin menin Austerlitzin kadulle, päätin ottaa tietoa Garofolista kertoakseni Mattialle. Olin juuri lähellä Lourcine-katua eikä minun tarvinnut mennä montakaan askelta, ennenkuin olin sen talon luona, johon olin tullut Vitaliksen kanssa. Aivan niinkuin sinäkin päivänä, kun ensi kerran tulimme tähän taloon, oli nytkin sama vanha ukko ripustamassa riepuja seinälle. Olisi voinut luulla, että hän ei ole siitä saakka muuta tehnytkään.
"Onko herra Garofoli jo tullut?" kysyin.
Ukko katseli minua ja alkoi rykiä vastaamatta minulle. Minusta tuntui, että minun pitää antaa hänen ymmärtää, että tiesin missä Garofoli on, muuten en saisi mitään tietoa tältä riepu-ukolta.
"Hän on yhä vielä vankilassa?" sanoin viekkaan näköisenä. "Mahtaa hänellä olla ikävä."
"Ehkä, mutta aika kuluu kuitenkin."
"Voi kulua, mutta ei ehkä niin nopeasti hänestä kuin meistä."
Ukko olisi mielellään nauranut tälle sukkeluudelle, mutta sai yskänkohtauksen.
"Tiedättekö milloin hän pääsee?" kysyin, kun hän herkesi rykimästä.
"Kolmen kuukauden perästä."
Mattialla oli vielä aikaa hengittää, sillä ennen kolmea kuukautta vanhempani ovat jonkun keinon keksineet, ettei tuo julma isäntä voi mitään Mattialle. Ja nyt toivorikkaana lähdin taas etsimään Barberinia Cantalin hotellista. Ja ilomielin astuin Austerlitzin katua kohden, mielessäni säälien Barberinia.
Matka ei ollut pitkä, niin että pian olin hotellissa, jota hain ja joka ei ollut hotelli kuin nimeksi. Kurja majatalo, isäntänä vanha vähäkuuloinen vaimo, jolla pää tutisi. Kun olin häneltä kysynyt asiaani, niin hän pani käden korvansa taakse ja pyysi minua toistamaan kysymykseni.
"Minä kuulen huononlaisesti", sanoi hän.
"Minä haluaisin tavata Barberinia, Barberinia Chavanonista, joka asuu teillä, eikö niin?"
Vastaamatta sanaakaan hän kohotti kätensä ilmaan niin äkillisellä liikkeellä, että kissa, joka nukkui hänen sylissään, hyppäsi pelästyneenä lattialle.
"Kas niin, kas niin!" sanoi hän.
Sitten katsoen minua, pää tutisten yhä enemmän, hän sanoi:
"Oletteko te se poika?"
"Mikä poika?"
"Se, jota hän etsi."
Jota hän etsi! Minulla sydäntä kouristi.
"Barberin?" huusin.
"Vainaja, Barberin-vainaja pitää sanoa."
Minä otin harpun tuekseni.
"Hän on siis kuollut?" huusin kovasti, että hän olisi kuullut, mutta mieleni oli niin kiihdyksissä, että ääneni oli raukea.
"Kahdeksan päivää sitten. Saint-Antoinen sairashuoneessa."
Minä typerryin. Barberin kuollut. Miten nyt löydän vanhempani, mistä heitä etsiä?
"Te olette siis se poika, jota hän haki saattaakseen teidät rikkaille vanhemmillenne?"
Minussa syntyi toivo ja tartuin hänen sanaansa:
"Tiedättekö asiasta mitä?"
"Tiedän mitä hän kertoi, miesparka: että hän oli löytänyt ja kasvattanut lapsen, että vanhemmat, jotka olivat kadottaneet tämän lapsen, nyt tahtoivat hänet saada, ja että hän nyt oli Parisissa tätä lasta hakemassa."
"Mutta tiedättekö", kysyin hätäilevällä äänellä, "tiedättekö vanhemmistani?"
"Te siis olette se poika, varmaan te olette sama poika!" Ja pää tutisten hän katseli minua tarkoin silmiin.
"Minä pyydän, sanokaa mitä tiedätte."
"Mutta minä en muuta tiedä kuin mitä nyt juuri olen kertonut, poikaseni … minä tarkoitin, hyvä nuori herrani."
"Sanokaa, mitä Barberin kertoi vanhemmistani, minä pyydän, rouva, näettehän hätäni ja tuskani."
Hän nosti taas kätensä taivasta kohden:
"Kas tämähän soma tapaus!"
Samassa astui huoneeseen muuan naisihminen, joka näytti palvelijalta, ja tämän puoleen kääntyen hotellin rouva sanoi:
"Tämähän vasta tapaus! Tämä nuori poika, tämä nuori herra, jonka tuossa näet, on se, josta Barberin puhui; hän tulee, ja Barberin on kuollut, tämähän vasta tapaus!"