"Barberin ei siis teille ole puhunut mitään vanhemmistani?"
"Kymmenetkin kerrat, satoja kertoja, he ovat rikkaita."
"Missä he asuvat, mikä heidän nimensä on?"
"Niin. Ei Barberin minulle koskaan sitä maininnut, hän piti sen salassa. Hän tahtoi saada palkinnon yksinään, joka olisikin ollut oikeus ja kohtuus."
Minä ymmärsin, ymmärsin varsin hyvin, mitä tämä vanha vaimo sanoi. Barberin oli kuollessaan vienyt salaisuuden mukanaan hautaan. Voi minun kauniita uniani! Minun kauniita toiveitani!
"Te ette tunne ketään henkilöä, jolle Barberin olisi asiasta puhunut enemmän kuin teille?"
"Ei Barberin niin tyhmä ollut, että olisi luottanut keneenkään, hän oli liian epäluuloinen."
"Te ette ole koskaan nähnyt kenenkään omaiseni käyvän hänen luonaan?"
"En koskaan!"
"Ette ystäviä, joille hän olisi puhunut vanhemmistani?"
"Hänellä ei ollut ystäviä."
Minä tartuin päähäni kaksin käsin, mutta vaikka miten olisin miettinyt, en keksinyt mitään; sitäpaitsi olin niin kiihdyksissäni ja sekaannuksissani, että minun oli mahdoton ajatella tarkoin.
"Hän sai kerran vakuutetun kirjeen", sanoi vaimo.
"Mistä se tuli?"
"En tiedä, postintuoja antoi sen hänelle itselleen. Minä en nähnyt postimerkkiä."
"Kirje varmaan on löydettävissä?"
"Kun hän oli kuollut, niin me etsimme kirjettä hänen tavaroistaan, joita hänellä oli täällä, emme tietysti uteliaisuudesta, vaan saadaksemme antaa tiedon hänen vaimolleen, mutta me emme löytäneet mitään. Sairashuoneellakaan ei oltu löydetty mitään paperia hänen vaatteistaan, ja jos hän ei olisi sanonut olevansa Chavanonista, niin ei olisi voitu hänen kuolemastaan ilmoittaa hänen vaimolleen."
"Barberinin emännälle siis on annettu tieto?"
"On, Jumala häntä auttakoon!"
Seisoin kauan aikaa saamatta sanaa suuhuni. Mitä sanoa? Mitä kysyä? Nämä ihmiset olivat minulle sanoneet kaiken tietonsa. He eivät tienneet mitään. Ja varmaan he olivat koettaneet kaikin tavoin saada tietää mitä Barberinilla oli mielessä salattuna. Lähdin ovea kohden.
"No minne lähdette nyt?" kysyi vanha vaimo.
"Menen tapaamaan toveriani."
"Teillä on toveri?"
"On toki."
"Asuuko hän Parisissa?"
"Olemme tulleet Parisiin tänä aamuna."
"No jos teillä ei ole asuntoa, niin voitte saada asunnon tässä hotellissa. Teidän on täällä hyvä olla, voin sen verran kehua, ja rehellisten ihmisten luona olette silloin. Huomatkaa myöskin, että jos vanhempanne teitä hakevat, kun eivät saa mitään tietoa Barberinilta, niin he tulevat tänne hänestä tiedustelemaan. Te olette silloin täällä vastassa. Sehän on etu sekin. Missä vanhempanne voisivat tavata teitä, jos ette olisi täällä? Omaksi eduksenne minä puhun. Täällä on rauhallista, sillä tämä on rauhallinen korttelikin."
Minä en ollut juuri vakuutettu, että kortteli oli niin kovin suositeltava rauhallisuutensa puolesta. Kaikessa tapauksessa Cantalin hotelli oli likaisimpia ja kurjimpia taloja mitä olin nähnyt, ja kuitenkin matkoillani minä olin jo nähnyt yhtä ja toista, hyvinkin kurjaa. Mutta tämän vanhan naisen ehdotusta kannatti miettiä. Sitäpaitsi nyt ei ollut sopiva hetki esiintyä vaativana: minä en nyt ollut rikkaiden vanhempaini kanssa, että olisin voinut mennä asumaan suuriin hotelleihin bulevardien varrelle tahi komeaan taloon, jos he asuivat Parisissa. Cantalin hotellissa kulunkimme eivät nousisi suuriksi. Olipa Mattia ollut sittenkin oikeassa, kun oli väittänyt, että meidän oli ansaittava rahaa matkallamme. Mikä tulisi nyt neuvoksi, jollei meillä olisi seitsemäätoista markkaa taskussa?
"Paljollako vuokraatte kamarin minulle ja toverilleni?" kysyin.
"Puoli markkaa päivältä, se ei ole paljon."
"No hyvä, me tulemme tänä iltana."
"Tulkaa hyvissä ajoin, Parisissa on vaarallista kulkea myöhään."
Minun oli tavattava Mattia. Kun ei ollut vielä aika mennä tapaamispaikallemme Archevechen sillan luo, kuljeksin rantoja pitkin katsellen juoksevaa jokea. Tuli pimeä, sytytettiin lyhdyt ja kaasut. Minä suuntasin kulkuni sitten Notre-Damen kirkkoa kohden, jonka tornit mustina kohosivat ruskottavaa taivasta kohden. Kirkon päässä oli penkki, jolle istahdin, mikä tuntuikin hyvältä, sillä jalkani olivat uuvuksissa aivan kuin olisin kulkenut pitkänkin matkan, ja siinä taas vaivuin surullisiin mietteisiini. En koskaan ollut niin alakuloisella mielellä ollut enkä niin väsynyt. Minulla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin laskea ajan kulumista sen mukaan kuin kuului kellojen lyöntejä ympärilläni, ja minä laskin, kuinka pitkä aika vielä oli siihen, kun tapaan Mattian saadakseni hänen ystävyydestään voimaa ja rohkeutta. Tuntui niin lohduttavalta ajatellessani, että pian näen hänen kauniit, lempeät ja iloiset silmänsä.
Vähän ennen seitsemää kuulin iloista haukuntaa ja pimeässä näin valkoisen olennon tulevan minua kohden, ja ennenkuin olin siitä selvillä, hyppäsi Capi syliini ja nuoleskeli käsiäni. Pian ilmestyi Mattiakin.
"No miten kävi?" huusi hän jo kaukaa.
"Barberin on kuollut."
Hän lähti juoksujalkaa minua kohden, ja muutamin sanoin kerroin hänelle mitä olin tehnyt ja mitä olin saanut tietää.
Hän muuttui hyvin surulliseksi, mikä minusta tuntui hyvälle, sillä huomasin, että jos hän pelkäsikin vanhempiani omasta puolestaan, niin hän kuitenkin hartaasti toivoi, että minä omaksi hyväkseni olisin tavannut heidät. Hän koetti hellin sanoin minua lohduttaa ja vakuuttaa, etten saisi antautua epätoivoon.
"Jos vanhempasi kerran ovat tavanneet Barberinin, niin he käyvät levottomiksi, kun eivät kuule hänestä sanaakaan, ja tiedustelevat mitä on tapahtunut ja tietysti he tulevat silloin Cantalin hotelliin. Menemme siis sinne. Eikähän tässä ole muuta vahinkoa kuin muutamain päiväin odotus."
Samaahan oli sanonut vanha nainenkin hotellissa, mutta Mattian suusta tällä puheella oli aivan toinen vaikutus minuun: tosiaan ei ollut kysymys muusta kuin pienestä odotuksesta. Olinpa ollut aika lapsi, kun olin niin heittäytynyt surun valtaan! Näin tyynnyttyäni kerroin Mattialle mitä olin saanut tietää Garofolista.
"Vielä kolme kuukautta!" huudahti Mattia ja rupesi tanssimaan ja laulamaan keskellä katua. Sitten hän yhtäkkiä sanoi minulle:
"Sinä olet suruissasi, kun olet menettänyt omaisesi, ja minä tässä tanssin ja laulan, kun olen päässyt sukulaisestani."
"Sellainen eno kuin Garofoli ei ole omainen. Jos olisit menettänyt sisaresi Christinan, niin tanssisitko?"
"Voi, älä puhukaan!"
"No, siinä näet."
Niinkuin Cantalin hotellin rouva olikin kehunut hotelliaan, ei se kuitenkaan ollut mikään komea talo, ja kun me olimme kamarissamme, jota valaisi vaivainen kynttilä, oli niin ahdasta, että toisen piti istua vuoteessa silloin kun toinen halusi liikkua vähänkään. Tällaista huonetta en ollut toivonut yösijakseni. Ja peitteet sitten! Kellastunutta karttuunia. Illallisemme ei myöskään ollut lainkaan sellainen, jonka olin kuvitellut tarjoavani Mattialle omassa kodissani. Mutta eihän asia vielä ollut mennyttä, eihän tarvinnut kuin odottaa.
Ja siihen ajatukseen minä nukahdin.
X.
Seuraavana päivänä ensi töikseni kirjoitin kirjeen kasvatusäidilleni kaikesta, mitä olin saanut tietää. Minä pyysin häntä heti ilmoittamaan minulle, jos vanhempani kirjoittaisivat hänelle jotakin, ja varsinkin lähettämään minulle tiedon heidän osotteestaan.
Sitten oli minulla vaivalloinen tehtävä, nimittäin käydä Lisen isän luona. Minä olin sanonut Liselle, että heti ensi töikseni Parisissa menen hänen isänsä luo vankilaan ja että jos vanhempani ovat rikkaat, niinkuin toivoin, niin minä pyydän heitä maksamaan hänen isänsä velan, niin että minä kun menen vankilaan, niin menen noutamaan hänet pois sieltä. Mikä pettymys mennä hänen luokseen nyt, kun olin yhtä kykenemätön maksamaan hänelle kiitollisuudenvelkaani kuin silloinkin, kuin olin hänestä eronnut! Onneksi minulla oli kaikenlaista hyvää hänelle ilmoitettavana, tervehdykset Liseltä ja Alexilta, ja hänen isällinen ilonsa huojensi minun tuskiani. Olihan siitä kuitenkin jotakin tyydytystä mielelle, että olin vähänkin tehnyt hänelle hyvää.
Mattia, joka hurjasti halusi nähdä vankilan, seurasi minua. Ja minäkin puolestani tahdoin häntä tutustuttaa mieheen, joka oli minulle tehnyt niin paljon hyvää.
Meidät vietiin vastaanottohuoneeseen, jonne Acquinkin pian tuli.
"Sinä hyvä poika", sanoi hän syleillen minua, "sinä kelpo Remi."
Minä heti kerroin hänelle Lisestä ja Alexista ja rupesin selittämään minkävuoksi en ollut mennyt Etiennetten luo, mutta hän keskeytti:
"Entäs vanhempasi?"
"Te siis tiedätte?"
Hän kertoi minulle, että Barberin oli käynyt hänen luonaan pari viikkoa sitten.
"Hän on nyt kuollut."
"No sekin onnettomuus vielä."
Acquin selitti minulle, miten Barberin oli kääntynyt hänen puoleensa saadakseen tietää, minne olin joutunut. Parisiin tultuaan oli Barberin mennyt Garofolin luo. Tämä oli selittänyt, että Vitaliksen kuoltua oli muuan puutarhuri Acquin ottanut minut. Barberin tiedustelemaan puutarhuria ja oli saanut tietää, että tämä on Clichyn vankilassa. Ja hänen tultuaan tänne oli Acquin kertonut minun olevan kiertomatkalla Ranskassa, niin että hän ei tiennyt tosin varmasti sanoa, missä sillä hetkellä olin, mutta että minä käyn hänen lastensa luona. Barberin oli kirjoittanut minulle Dreuzyyn, Varsesiin, Esnandesiin ja Saint-Quentiniin, mutta en ollut saanut kirjeitä, jotka luultavasti olivat tulleet minun lähdettyäni aina paikastaan.
"No mitä Barberin kertoi vanhemmistani?"
"Ei mitään tai ainakin sangen vähän."
"Hän ei teille maininnut heidän nimeään, hän ei puhunut teille mistä maasta he ovat?"
"Kun minä Barberinilta tätä tiedustelin, niin hän sanoi, että hän selittää sen sitten myöhemmin, enkä minä häneltä sitä sen enempää udellut, kun hän näytti sitä haluavan salata, pelosta että muuten palkintonsa vähenee, jonka hän toivoi saavansa heiltä. Kun minäkin olen ollut sinun isänäsi, niin hän pelkäsi, että minä ehkä tahtoisin maksua. Minä annoin hänen mennä enkä sittemmin ole häntä nähnyt. En ole osannut ajatella, että hän olisi kuollut. Niin että nyt sinä tiedät, että sinulla on vanhemmat, mutta tuon vanhan ahnaan tähden et tiedä, ketä he ovat ja missä ovat."
Minä selitin toiveemme, ja hän vakuutti niiden olevan hyvät.
"Kun vanhempasi kerran ovat löytäneet Barberinin, ja Barberin on löytänyt Garofolin ja minutkin täältä, niin kyllä sinut löydetään Cantalin hotellista, pysy vain siellä."
Minä tulin hyvin iloiseksi tästä vakuutuksesta. Ja sitten puhelimme Lisestä, Alexista ja onnettomuudesta kaivoksessa, jossa olin ollut haudattuna.
"Sehän on kauhistuttava elinkeino sekin!" sanoi hän, kun olin lopettanut kertomukseni. "Alexis parka. Hänellä mahtaa olla ikävä kukkien viljelemiseen."
"Kyllä hän vielä pääsee sitä tekemään", sanoin.
"Jumala sen suokoon, pikku Remini!"
Minulla kieltä kutkutti sanoakseni hänelle, että vanhempani pian lunastavat hänet vankilasta, mutta ajoissa toki ehdin ajatella, että ei sovi edeltäpäin kehua ilosta, jonka aikoo valmistaa, ja minä vain vakuutin, että kyllä hän pian pääsee vankeudestaan ja saa kaikki lapset ympärilleen.
"Odottaessamme tätä suloista hetkeä", sanoi Mattia, kun olimme tulleet kadulle, "minusta tuntuu, että on parasta, ettemme tuhlaa aikaamme, vaan ansaitsemme rahaa."
"Jos olisimme käyttäneet vähemmän aikaa rahan ansaitsemiseen tullessamme Chavanonista Dreuzyyn ja sieltä Parisiin, niin olisimme tulleet niin ajoissa, että olisimme tavanneet vielä Barberinin hengissä."
"Se on tosi, ja moitin itseäni siitä, että sinua viivytin."
"En minä sitä sano moittiakseni, pikku Mattiani, sen vakuutan. Ilman sinua en olisi saanut Liselle nukkea, ja ilman sinua olisimme nyt Parisin kadulla niin ettei penniäkään taskussa, millä ruokaa suuhun."
"No hyvä, kun minä olen ollut oikeassa tahtoessani, että ansaitsisimme rahaa, niin tehkäämme aivan kuin olisin oikeassa nytkin. Sitäpaitsi meillä ei ole muuta tehtävää kuin laulaa ja soittaa. Matkaillaan sitten, kun meillä on sinun vaunusi, silloin ei ole niin väsyttävää. Parisissa olen kuin kotona, minä tunnen hyvät paikat."
Hän tunsikin niin hyvät paikat, julkiset torit, erityiset kävelypaikat, kahvilat ja muut, että meillä illalla, ennenkuin menimme levolle, oli koottuna neljätoista markkaa. Silloin minä muistin mitä Vitalis kerran sanoi: "Rahaa eivät saa kuin ne, jotka eivät sitä tarvitse." Varmaankin tämä hyvä tulos oli siitä, että vanhempani ilmestyvät hetkellä tai toisella.
Minä olin niin vakuutettu uskossani, että seuraavana päivänä minua halutti jäädä hotelliin koko päiväksi, mutta Mattia pakotti minut lähtemään ulos, hän pakotti minut soittamaan ja laulamaan, ja sinä päivänä saimme taas yksitoista markkaa.
"Jollemme pian rikastu vanhempaisi rahoilla", sanoi Mattia nauraen, "niin rikastumme omilla ansioillamme, joka olisikin komeaa."
Neljäntenä päivänä tuli vastaus Barberinin emännältä. Kirjeessä, jonka hän oli kirjoituttanut, kun itse ei osannut, hän sanoi, että oli saanut jo tiedon miehensä kuolemasta ja että vähää ennen sitä oli saanut mieheltään kirjeen, jonka lähetti nyt minulle, arvellen sen voivan olla hyödyksi minulle, koska siinä oli tietoja vanhemmistani.
"Lue joutuin", huudahti Mattia, "lue joutuin Barberinin kirje."
Vapisevin käsin ja sydän ahdistuksissa avasin tämän kirjeen:
"Rakas vaimoni.
Minä olen sairashuoneessa ja niin sairaana, että en usko enää paranevani. Jos minä jaksaisin, niin selittäisin sinulle, miten tauti on syntynyt, mutta mitäpä siitä hyötyä, parasta on kirjoittaa siitä, mikä on tärkeämpi. Ja senvuoksi ilmoitan sinulle, että jos en parane, niin kirjoita sinä osotteella Greth and Galley, Greensquare, Lincoln's-Inn, Lontoo, heillä on toimena hakea Remi. Sinä sanot heille, että ainoastaan sinä voit antaa hänestä tietoja, ja sinä pidät huolen, että saat hyvän maksun tästä, jotta voit elää huoleti vanhuutesi päivät. Sinä saat tietää, missä Remi on, kun kirjoitat puutarhuri Acquinille, joka nykyään on Clichyn vankilassa Parisissa. Anna kirkkoherran kirjoittaa kaikki kirjeesi, sillä tällaisessa asiassa ei saa luottaa keneen tahansa. Älä ryhdy mihinkään toimeen, ennenkuin olet saanut kuulla minut kuolleeksi.
Syleilen sinua viimeisen kerran.
Barberin."
En ollut saanut vielä kirjettä loppuun luetuksi, kun
Mattia hypähti seisaalleen.
"Eteenpäin, Lontooseen!" huudahti hän.
Olin niin hämmästyksissäni kirjeestä, että katselin Mattiaa ymmärtämättä mitä hän sanoi.
"Kun Barberin sanoo, että ne ovat englantilaisia lakimiehiä, jotka ovat saaneet toimekseen etsiä sinua, niin se merkitsee, että sinun vanhempasi ovat englantilaisia."
"Mutta…"
"Se on sinusta ikävää, että he ovat englantilaisia?"
"Olisin tahtonut olla ranskalainen, niinkuin Lise ja muut."
"Minä haluaisin, että sinä olisit italialainen."
"Jos olen englantilainen, niin olen silloin samasta maasta kuin rouva
Milligan ja Arthur."
"Jos olet englantilainen? Tietysti olet englantilainen, se on varma. Jos vanhempasi olisivat ranskalaisia, niin eivät suinkaan he olisi antaneet englantilaisille lakimiehille toimeksi etsiä kadotettua lastaan. Ja kun sinä olet englantilainen, niin on parasta lähteä Englantiin. Se on paras keino tavata vanhempasi."
"Mitähän jos kirjoittaisin noille lakimiehille?"
"Mitä varten? Paremminhan asia selviää puhumalla kuin kirjoittamalla. Meillä on 59 markkaa, josta on maksuja 8 markkaa, meille siis jää 43 markkaa, ja siinä on yllin kyllin päästäksemme Lontooseen. Menemme Boulognessa laivaan, joka menee Lontooseen, ja siinä kulku ei paljon maksa."
"Oletko ollut Lontoossa?"
"Tiedäthän, että en ole ollut. Mutta meillä oli Gassotin sirkuksessa kaksi englantilaista klownia. He minulle usein kertoivat Lontoosta ja opettivat minulle vähän englanninkieltäkin, jotta kykenimme puhelemaan, niin että Gassotin rouva, joka oli hyvin utelias, ei ymmärtänyt, mitä me puhuimme, ja me latelimme hänelle englantilaisia tyhmyyksiä vasten silmiä. Minä opastan sinua Lontoossa."
"Minä olen myöskin oppinut vähän englanninkieltä Vitalikselta."
"Mutta kolmessa vuodessa sinä olet unhottanut paljon, jotavastoin minä vielä osaan, saat nähdä. Mutta minä en halua Lontooseen ainoastaan siitä syystä, että voisin sinulle olla palvelukseksi, vaan on eräs toinenkin seikka?"
"No mikä sitten?"
"Jos vanhempasi tulisivat sinua hakemaan Ranskasta, niin he voisivat hyvin hyvästi olla ottamatta minua mukaansa, jotavastoin kun minä olen Englannissa, he eivät voi minua erottaa sinusta ja lähettää takaisin."
Tuollainen luulo vanhemmistani tuntui minusta loukkaavalta, mutta, tarkalleen ajateltuna, olisihan se voidut olla mahdollista. Ja kaikin puolin minusta tuntui Mattian tuuma järkevältä.
"Lähdemme", sanoin hänelle.
Ja kahdessa minuutissa olivat laukkumme laitetut kuntoon ja me valmiit lähtemään.
Ennenkuin lähdimme Boulogneen, oli meidän käytävä hyvästeillä Acquinin luona. Mutta nyt ei heitetty hyvästiä surumielin. Hän oli hyvillään, kun sai tietää, että minä pian saan tavata vanhempani, ja minusta tuntui hyvälle saada hänelle sanoa, että pian tulen häntä kiittelemään vanhempaini kanssa.
"Onnellista matkaa, poikaseni. Ja jos et voi niin pian tulla kuin haluat, niin kirjoita minulle."
"Minä tulen pian takaisin."
Sinä päivänä kuljimme pysähtymättä aina Moissellesiin saakka ja nukuimme muutamassa ladossa, sillä meidän piti säästää rahojamme merimatkaa varten. Mattia oli sanonut, ettei se maksa paljon, mutta kuinka paljon tämä "ei paljon" oli?
Marssiessamme Mattia opetti minulle englantilaisia sanoja, sillä päässäni pyöri lakkaamatta kysymys, joka paljon häiritsi iloani: ymmärsivätköhän vanhempani ranskan- tai italiankieltä? Miten voimme tulla toimeen, jos he eivät puhu kuin englanninkieltä? Olisipa se kiusallista!
Meiltä kului kahdeksan päivää kulkiessamme Parisista Boulogneen, sillä pysähdyimme vähäksi aikaa suurimpiin kaupunkeihin, joita matkamme varressa oli, antaaksemme näytäntöjä ja saadaksemme rahaa lisää. Boulogneen tultuamme meillä oli vielä 32 markkaa taskussa, paljon enemmän kuin tarvitsimmekaan merimatkaa varten.
Laiva Lontooseen lähti seuraavana päivänä neljän aikana aamulla, ja puoli neljä me tulimme laivaan, jonne sijoituimme niin mukavasti kuin suinkin laatikkokasan viereen, joka suojasi meitä kylmää ja kosteaa pohjatuulta vastaan. Muutamien savuavien lyhtyjen valossa katselimme, kun laivaa lastattiin, kinungit vinkuivat, laatikot, joita laskettiin ruumaan, natisivat ja merimiehet tuontuostakin huutelivat joitakin käheitä sanoja, ja ylinnä melusta kuului höyryn kohina, jota koneesta syöksyi pieninä valkopilvinä. Kello soi, köydet putosivat mereen, me olimme matkalla, matkalla kotimaahani.
Olin usein puhellut Mattialle, ettei ollut mitään niin mukavaa kuin laivassa matkustaminen, kun liukuisi evästi tietämättä että matkaa tehtiin, se oli tosiaan suloista — se oli kuin unta.
Mutta tällä tavoin puhellessani olin ajatellut Joutsenta ja matkaamme Keskikanavalla, ja meri ei ole niinkuin kanava. Tuskin olimme päässeet aallonmurtajasta, kun laiva näytti uppoavan mereen; sitten se kohosi ja taas vaipui aallon pohjaan, ja tätä tehdessä höyry syöksähteli koneesta kovalla pauhinalla. Sitten syntyi äkkiä hiljaisuus eikä kuulunut muuta kuin veden kohina siipirattaissa milloin puolelta, milloin toiselta, sen mukaan kuin laiva kallistihe.
"On tämä suloista, tämä sinun liukumisesi!" sanoi Mattia ja heittäysi aivan äänettömäksi, mutta sitten hän nousi yhtäkkiä.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyin.
"Se, että tämä tanssii liiaksi ja minulla sydäntä ellostaa." — "Se on meritautia." — "Jumala auttakoon, siltä se tuntuu, että tautia se on."
Ja hän juoksi samassa laivan laidalle.
Voi Mattia raukkaa, miten hän oli kipeä. Turhaan otin hänet syliini ja pitelin hänen päätään rintaani vasten, ei hän siitä saanut huojennusta. Hän valitteli, sitten tuontuostakin nousten äkkiä juoksi laivan laidalle ja sitten taas kyyristyi lähelle minua. Ja joka kerta kun hän tuli, pui hän minulle nyrkkiä ja puoleksi vihassa, puoleksi leikillään sanoi:
"Oh näitä englantilaisia! Heillä ei ole sydäntä!"
Kun päivä nousi, olimme korkeiden valkoisten merenrantain näkyvissä, ja siellä täällä näkyi paikallaan olevia laivoja purjeitta. Vähitellen laivamme herkesi keinumasta ja kulki tasaisesti kuin kanavassa. Me emme enää olleet merellä, ja joka taholta näkyi metsäisiä rantoja aamusumun seasta: me olimme tulossa Tems-jokeen.
Laivamme jätti jälkeensä vaahtoavan keltaisen juovan, jossa sukelteli esiin kaikenlaisia jätteitä, laudanpalasia, pölkynpäitä, eläimenraatoja, olkia ja heiniä. Väliin suurisiipinen lintu laskihe tähän juovaan vedenpintaan, sitten kohosi taas ja rääkkyen lensi pois saalis suussaan.
Joen molemmilla rannoilla talot alkoivat keräytyä vierekkäin punaisiksi riveiksi. Savu ja sumu sekaantuvat toisiinsa, niin ettei tiedä kumpaa on vahvemmalta. Sitten maalla puiden ja karjain asemesta näkyi mastometsä, joka ilmestyi yhtäkkiä: laivat ovat niityllä!
Vihdoinkin laiva hiljentää kulkuaan, kone pysähtyy, köydet viskataan maalle. Me olemme Lontoossa ja me istumme maalle ihmisten keskelle, jotka meitä katselevat, mutta eivät puhu meille mitään.
"No nyt, Mattia, sinun sopii koetella kielitaitoasi."
Ja Mattia, joka ei vähintäkään hämäillyt, lähestyi muuatta miestä, jolla oli punainen parta, ja kysyi häneltä kohteliaasti, lakki kourassa, Greensquaren tietä.
Minusta tuntui, että Mattia tarvitsi pitkän ajan saadakseen selvää mieheltä, joka moneen kertaan hänelle kertoi samat sanat, mutta minä en tahdo epäillä ystäväni kielitaitoa. Vihdoin hän tulee takaisin:
"Meidän on helppo osata, ei tarvitse kuin kulkea pitkin Temsin vartta rantakatuja."
Mutta Lontoossa ei ole rantakatuja, ei ainakaan silloin ollut, talot olivat vesirajaan saakka. Meidän siis piti seurata katuja, jotka näyttivät kulkevan jokivartta. Nämä kadut ovat hyvin pimeitä, hyvin lokaisia, täynnä ajureita, laatikoita, paaluja ja kaikenlaisia myttyjä, ja vaivoin pääsemme pujottelemaan kaikkien näiden välitse. On vasta yhden aika, ja kauppapuodeissa palaa kaasu, täällä sataa nokea. Me kuljemme eteenpäin, ja tuontuostakin Mattia kysyy, onko pitkältä Lincoln's-Inniin. Hän minulle tulkitsee, että meidän pitää kulkea suuren portin läpi, joka sulkee kadun. Tämä tuntuu minusta hullunkuriselta, mutta minä en uskalla hänelle sanoa, että luulen hänen olevan erehdyksessä.
Mutta hän ei ole kuitenkaan erehtynyt. Me saavummekin viimein muutaman kaariportin luo, joka on yli kadun. Me tässä kysymme taas tietä ja meitä neuvotaan kääntymään oikealle. Nyt tulimme pienille kaduille, joita kulki ristiin rastiin ja joilla oli hyvin hiljaista ja vähän liikettä. Meistä tuntui, kuin olisimme kulkeneet labyrintissa pääsemättä mihinkään.
Yhtäkkiä, juuri kun olemme varmat siitä, että olemme eksyneet, tulemme pienen hautuumaan luo, joka on täynnä hautakiviä, niin mustia, että olisi luullut ne maalatun noella: se on Greensquare.
Sillä aikaa kuin Mattia kyselee muutamalta haamulta, joka kulkee ohitsemme, minä koetan hillitä sydäntäni, jo te lyö kovasti. Minä vapisen ja tuskin voin hengittää. Sitten seuraan Mattiaa, ja me pysähdymme muutaman kyltin luo, josta luemme: Greth and Galley. Mattia lähestyy ja tarttui kellonvarteen, mutta minä keskeytän.
"Mikä sinua vaivaa? Sinä olet aivan kalpea."
"Odota vähän aikaa. Minä rohkaisen mieltäni."
Hän soittaa, ja me astumme sisään.
Olen niin sekauksissani, etten näe oikein tarkoin ympärilleni. Minusta näyttää, kuin olisimme konttorissa ja että kaksi tai kolme henkilöä istuu pöytäin ääressä kirjoittamassa kaasuliekkien valossa, jotka palavat tohisten.
Näistä muutaman puoleen kääntyy Mattia, sillä tietysti minä olen valtuuttanut hänet puhemieheksi. Ymmärrän, että hän selittää minun olevan pojan, jonka hakeminen on annettu Barberinin toimeksi. Barberinin nimi teki suuren vaikutuksen: meitä katsellaan, ja sitten herra, jota Mattia puhutteli, aukaisi meille oven. Me tulimme huoneeseen, joka oli täynnä kirjoja ja papereita; muuan herra istuu pulpetin ääressä, ja toinen herra, jolla on viitta ja peruukki sekä useita sinisiä laukkuja kädessä, puhelee hänen kanssaan. Muutamin sanoin meidän esittäjämme selitti, keitä olimme, ja silloin kumpikin herra tarkastelemaan meitä kiireestä kantapäähän.
"Kumpi teistä on Barberinin kasvattama poika?" kysyi ranskaksi herra, joka istui pulpetin ääressä.
Kun kuulin puhuttavan ranskaa, niin mieleni rohkaistui ja minä astuin lähemmäs.
"Minä se olen, herra."
"Missä on Barberin?"
"Hän on kuollut."
Herrat katselivat toisiaan jonkun aikaa; sitten se, jolla oli viitta ja peruukki, lähti pois laukkuineen.
"Miten olette tulleet tänne?" kysyi toinen herra.
"Boulogneen jalkaisin ja sieltä laivassa. Me olemme juuri nyt tulleet."
"Barberinko teille antoi rahaa?"
"Emme ole tavanneet Barberinia."
"No mistä tiesitte, että teidän pitäisi tulla tänne?" Minä selitin lyhyesti. Sitten minä puolestani halusin tehdä kysymyksiä ja varsinkin muuatta seikkaa tiedustella, mutta minä en saanut siihen aikaa. Minun piti kertoa, miten Barberin oli minua kasvattanut; miten hän minut oli myynyt Vitalikselle, miten isäntäni kuoltua Acquin oli minut ottanut ja miten tämän jouduttua vankeuteen olin taas ryhtynyt vanhaan ammattiini. Ja sen mukaan kuin minä puhuin, teki herra muistiinpanoja ja katseli minua tavalla, joka tuntui minusta pahalle. Hän ei ollut ollenkaan miellyttävän näköinen, ja hänen hymyssään oli jotakin kavalaa.
"Ja mikä tämä toinen poika on?" kysyi hän viitaten kynällään Mattiaa, aivan kuin olisi aikonut hänet sillä keihästää.
"Hän on ystäväni, toverini, veljeni."
"Tietysti. Maantiellä tehty ystävyys."
"Hellempi ja lujempi kuin veljesten."
"Sitä en epäile."
Nyt näytti olevan sopiva aika kysyä sitä, mikä oli pyörinyt mielessäni heti keskustelemaan ryhdyttyämme.
"Asuvatko, hyvä herra, vanhempani Englannissa?"
"Asuvat, Lontoossa, ainakin tällä hetkellä?"
"Minä siis saan mennä heidän luokseen?"
"Vähän ajan perästä olette heidän luonaan, kotonanne. Minä käsken teille oppaan."
"Vielä sana, hyvä herra. Minulla on siis isäkin?"
"Isä, äiti, veljiä ja sisaria."
Ovi aukesi, ja se keskeytti minua purkamasta heltyneen mieleni tunteita. Minä katselin vain Mattiaa silmät kyynelissä.
Herra puhui englanninkielellä miehelle, joka astui sisään, ja minä olin ymmärtävinäni, että hän käski hänen opastaa meitä.
"Niin, minä unhotin sanoa teille, että nimenne on Driscoll, se on isänne nimi", sanoi herra.
Niin vastenmielisen näköinen kuin hän olikin, olisin hypännyt hänen kaulaansa, jos minulla olisi ollut aikaa, mutta hän osotti meille ovea ja me astuimme ulos.
XI.
Kirjuri, jonka oli saatettava minut vanhempaini luo, oli pieni, vanha, kuihtunut ja ryppyinen mies, yllään musta, kulunut ja kiiltävä takki. Kun olimme päässeet ulos, niin hän hieroi käsiään, vimmatusti naksuttaen sormiensa niveliä, sätkytteli jalkojaan aivan kuin olisi tahtonut potkaista kauas kuluneet kenkänsä, nosti nenänsä ilmaan ja hengitti syvään sumua moneen kertaan autuaan onnellisena kuin mies, joka on ollut kauan sisälle suljettuna.
"Hänestä tämä ilma haisee hyvälle", sanoi Mattia minulle italiankielellä.
Mies katseli meitä ja puhumatta meille pani "psit, psit", aivan kuin olisi puhutellut koiria, ja kai tarkotti sillä, että meidän piti pysyä hänen jäljessään eksymättä hänestä.
Pian tulimme suurelle kadulle, joka oli täynnänsä ajureita. Hän pysäytti muutaman, jossa ajaja ei istunut istuimellaan hevosen takana, vaan oli korkealla ilmassa kärryjen takana jonkinmoisen kuomin päällä. Meidät käskettiin istumaan tähän kuomiin, jossa oli pieni luukku, ja sen läpi syntyi keskustelu ajajan kanssa. Mainittiin useita kertoja Bethnal-Green, ja minä otaksuin, että se on sen korttelin nimi, jossa vanhempani asuvat. Tiesin, että green englanninkielellä merkitsee viheriää, ja siitä päätin, että kortteli on istutettu kauniilla puilla, joka minusta tietysti tuntui hyvälle, sillä se ei silloin ollut ollenkaan niiden kurjain ja pimeäin katujen lainen, joita olimme kulkeneet tullessamme. Vanhempaini asunto oli siis suuri komea talo komeassa kaupunginosassa, puiston keskellä.
Keskustelua kesti kauan oppaamme ja ajajan välillä, väliin toinen avasi luukun antaakseen selityksiä, väliin taas ajaja sen avasi ja näytti aivan kuin olisi tahtonut syöstä korkealta istuimeltaan tämän ahtaan aukon läpi sanomaan, että hän ei ollut ymmärtänyt kerrassaan mitään siitä, mitä hänelle oli sanottu.
Mattia ja minä istuimme loukkoon kyyristyneinä, Capi välissämme, ja kuunnellessamme tätä keskustelua minä tuumailin itsekseni, että olipa ihmeellistä, kun ajaja ei näyttänyt tuntevan niin kaunista seutua kuin Bethnal-Greenin pitäisi olla. Lontoossa varmaankin oli siis paljon viheriöitä kortteleita. Ja se minua hämmästytti, sillä mikäli minä olin sitä nähnyt, olisin pikemmin uskonut sen olevan vain nokea.
Me olimme ajaneet jo kauan aikaa Greth and Galleysta lähtien, niin että minua alkoi arveluttaa, että vanhempani asuvat maalla. Me kuljimme kapeita katuja ja niiltä me varmaankin pian pääsemme maaseudulle. Mutta me saavuimme yhä vain kapeammille kaduille ja kuulimme veturien vihellystä. Minä käskin Mattian kysyä oppaaltamme, emmekö pian tule vanhempieni luo. Mattian vastaus oli epätoivoon saattavat: hän väittää kirjurin sanoneen, että hän ei ikinä ole käynyt tässä rosvojen korttelissa. Mattia epäilemättä on erehtynyt; hän ei ole ymmärtänyt, mitä hänelle on vastattu. Mutta Mattia väittää, että englantilainen sana thives, jota kirjuri oli käyttänyt, merkitsi rosvoa, ja että hän oli siitä varma.
Minusta tuntuu, kuin pyörisimme ympäri ja vähänväliä ajaja hiljentäisi kulkua, aivan kuin hän ei enää tietäisi missä oli. Vihdoin hän yhtäkkiä pysäyttää ja luukku aukeaa. Syntyy keskustelu tai oikeammin väittely, josta Mattia luulee ymmärtävänsä, että ajaja ei tahdo lähteä edemmäksi, kun ei tunne tietä. Väittely jatkuu luukun läpi, ja vihalla ajaja ja kirjuri syytävät sanoja toisilleen tämän ahtaan reiän läpi. Vihdoin kirjuri annettuaan rahoja ajurille, jolta murisee, laskeutuu kuomista, ja virkkaa meille taas: "psit, psit", josta ymmärsimme, että meidän piti vuorostamme laskeutua kadulle.
Me olimme likaisella kadulla sumun seassa. Muuan kauppapuoti on loistavasti valaistu ja kaasuvalo heijastuen laseista, kultauksista ja pulloista leviää kadulle, jossa se tunkee sumun läpi toiselle katuvierelle saakka: se on ravintola, jossa myydään kaikennimisiä viinoja, jotka kaikki ovat viljasta tai juurikkaista poltettua alkoholia.
"Psit, psit!" sanoo oppaamme.
Ja me astumme ravintolaan. Oppaamme tuottaa hopeiselle tiskille lasin valkoista likööriä, joka haisee hyvälle, ja tyhjennettyään sen yhdellä siemauksella ja yhtä ahnaasti kuin vähää ennen oli vetänyt keuhkoihinsa sumua, alkaa hän keskustella miehen kanssa, joka oli hänelle tuonut lasin. Oli helppo ymmärtää, että kirjuri kyseli tietä.
Taas me kuljimme oppaamme kintereillä. Ja nyt oli katu niin kapea, että paksussa sumussakin näimme talot sen molemmin puolin. Köysiä oli kiinnitetty poikki kadun talosta toiseen, ja köysillä riippui vaatteita ja ryysyjä. Totta tosiaan ne eivät suinkaan olleet siinä kuivamassa! Mihin me kuljemme? Minä aloin käydä levottomaksi, ja Mattia katsoi minuun vähänväliä, mutta ei puhunut mitään.
Kadulta tulimme solaan, sitten muutamalle pihalle, sitten taas solaan. Talot alkoivat olla kurjemman näköisiä kuin Ranskan kurjimmissa kylissä. Oppaamme pysähteli, hän varmaan oli eksynyt. Mutta samassa tuli vastaamme muuan mies, jolla oli pitkä sininen viitta, kiiltonahalla reunustettu lakki, hihan ympärillä kaluuna ja vyötäisillä riippumassa miekka. Hän oli poliisikonstaapeli.
Syntyi keskustelu, ja pian lähdimme taas taipaleelle, poliisikonstaapeli edellä. Me kuljimme katuja, pihoja, solia. Minusta näytti, kuin talot siellä täällä olisivat olleet maahan vaipumassa. Vihdoin pysähdyimme muutamalle pihalle, jonka keskellä oli pieni räme.
"Red lion court", sanoi poliisikonstaapeli. Nämä sanat, joita olin kuullut lausuttavan monet kerrat, merkitsivät: Punaisen leijonan talo.
Minkävuoksi me tähän pysähdyimme? Onhan mahdotonta, että me olemme Bethnal-Greenissä. Tässäkö talossa asuisivat vanhempani? Mutta silloin…
Minulla ei ollut aikaa tutkimaan tätä kysymystä, joka tunkeutui levottomaan mieleeni. Poliisikonstaapeli koputti jonkinlaisen liiterintapaisen huoneen ovelle, ja oppaamme kiitti. Me olimme siis tulleet perille.
Mattia, joka koko ajan oli pitänyt minua kädestä, puristi nyt sitä, ja minä puristin hänen kättään. Me ymmärsimme toisemme: tuska, joka oli täyttänyt minun sydämeni, täytti hänenkin.
Minä olin niin sekaannuksissani, etten tiennyt miten ovi, jolle poliisikonstaapeli oli koputtanut, aukesi, mutta kun olimme päässeet suureen huoneeseen, jota valaisi lamppu ja kivihiilituli takassa, olin taas tullut tajuihini.
Tuolilla tulen ääressä istui vanha valkopartainen ukko, päässä musta päähine, jäsentä värähyttämättä. Pöydän ääressä istui mies ja vaimo vastatusten. Mies näytti noin neljänkymmenen vuotiaalta, viisaan mutta tylyn näköiseltä, vaimo oli vähän nuorempi, tukka valkoinen, joka riippui hänen rinnoilleen käärityllä mustan ja valkoisen kirjavalla saalilla; hänen silmänsä olivat elottomat, ja hänen muodolleen oli välinpitämättömyys tai tylsyys painanut leimansa niinkuin hänen velttoihin liikkeisiinsäkin. Huoneessa oli vielä neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, kaikki valkoverisiä ja kaikilla pellavanvalkoinen tukka niinkuin äidilläkin. Vanhin pojista näytti olevan yhdentoista- tai kahdentoistavuotias, nuorin tytöistä tuskin kolmenvuotias.
Kaiken tämän näin yhdellä silmäyksellä, ennenkuin oppaamme oli lopettanut puheensa.
Kaikki silmät tähystelivät meitä, Mattiaa ja minua, jopa tuo liikkumaton vanhuskin katseli meitä; ainoastaan pienen tytön huomio oli kiintynyt Capiin.
"Kumpi teistä on Remi?" kysyi ranskankielellä tuo mies pöydän ääressä.
Minä astuin askeleen lähemmä.
"Minä", sanoin.
"Syleile siis isääsi, poikani."
Kun minä olin ajatellut tätä hetkeä, niin olin kuvaillut, että minut valtaa silloin sellainen innostus, että se minut viskaa isäni syliin. Mutta nyt en tuntenut tätä innostusta. Minä kuitenkin lähestyin ja syleilin isääni.
"Tuossa on isoisäsi, tuossa äitisi, tuossa veljesi ja sisaresi", osotti hän minulle.
Menin äitini luo ensin. Hän antoi minun suudella, mutta hän ei minua suudellut, sanoi vain minulle pari kolme sanaa, joita en ymmärtänyt.
"Anna kättä isoisällesi", sanoi isäni, "mutta varovasti, sillä hän on halvautunut."
Minä kättelin myöskin veljiäni ja vanhinta sisartani; pienimmän olisin halunnut ottaa syliini, mutta kun hän toimessaan hyväili Capia, niin hän lykkäsi minut luotaan.
Käytyäni näin jokaisen luona olin hyvin kyllästynyt itseeni. Uh! Minusta ei enää tuntunut lainkaan hauskalta ollessani nyt vihdoin omaisteni parissa. Minulla oli isä, äiti, veljiä, sisaria, minulla oli isoisä, minä olin heidät nyt tavannut, mutta minä olin kylmä. Olin odottanut tätä hetkeä kuumeentapaisella malttamattomuudella, olin ollut hurjana ilosta, ajatellessani että minullakin on omaisia, vanhemmat, joita rakastaa ja jotka rakastavat minua, ja minä tässä seisoin hämilläni tutkien heitä kaikkia uteliaana löytämättä mitään heille sanottavaa, ei ainoatakaan hellää sanaa. Minähän olin hirviö. En ansainnut omaisia, vanhempia.
"Ja kuka tämä on?" kysyi isä osottaen Mattiaa.
Minä selitin, miten Mattian kanssa olimme kiintyneet toisiimme ja miten minä olin hänelle kiitollisuudenvelassa.
"Hyvä", sanoi isäni, "hän on halunnut nähdä maatamme".
Minä yritin vastaamaan, mutta Mattia keskeytti.
"Aivan niin", sanoi hän.
"No entäs Barberin?" kysyi isäni. "Minkävuoksi hän ei tullut tänne?"
Selitin, että Barberin oli kuollut, joka oli ollut minulle suuri pettymys, kun olimme tulleet Parisiin saatuamme Chavanonissa tietää, että vanhempani hakivat minua.
Isäni tulkitsi äidille, mitä olin sanonut, ja olin ymmärtävinäni äidin sanovan, että se on hyvä. Minkävuoksi oli hyvä, että Barberin oli kuollut? Tätä minä miettimään löytämättä siihen vastausta.
"Sinä et osaa englanninkieltä?" kysyi isä. "En, minä puhun ainoastaan ranskaa ja italiankieltä, jota opetti minulle se herra, jolle Barberin minut vuokrasi."
"Niin, Vitalis?"
"Oletteko tiennyt…"
"Barberin sanoi minulle hänen nimensä, kun joitakin aikoja sitten olin Ranskassa sinua hakemassa. Mutta sinä lienet utelias tietämään, minkävuoksi emme ole sinua hakeneet kolmeentoista vuoteen ja miten meillä yhtäkkiä syntyi ajatus lähteä sinua tiedustelemaan Barberinilta."
"Olen varsin halukas kuulemaan."
"No tulehan tähän tulen ääreen, niin kerron sinulle." Huoneeseen tullessani olin asettanut harpun seinää vasten ja nyt laskin laukkunikin selästäni ja istuin tuolille, joka minulle oli osotettu. Mutta kun oikaisin kastuneet jalkani kuivatakseni niitä, niin isoisäni vierelläni sanaa sanomatta murisi melkein samalla tavalla kuin kissa vihoissaan. Siitä oli helppo ymmärtää, että minä häiritsin häntä, ja sen vuoksi vedin jalkani takaisin.
"Älä välitä hänestä", sanoi isäni; "vanhus on äkeissään, kun asetutaan tulen eteen, mutta jos sinun on kylmä, niin lämmittele vain, ei hänestä tarvitse välittää."
Olin hyvin hämilläni kuullessani puhuttavan tällä tavoin valkohapsisesta vanhuksesta. Minusta tuntui, että juuri hänestä piti välittää, ja minä pidin jalkani tuolin alla. "Sinä olet vanhin poikani", sanoi isäni, "ja synnyit oltuani vuoden naimisissa äitisi kanssa. Kun minä nain äitisi, niin oli muuan nuori tyttö, joka uskoi, että minä otan hänet vaimokseni, ja tämä avioliittoni synnytti sentähden hänessä kauhean vihan kilpailijaansa kohtaan. Kostoksi hän varasti sinut sinä päivänä, kun juuri täytit kuusi kuukautta, ja vei sinut Ranskaan, Parisiin, jossa hän sinut jätti kadulle. Me tiedustelimme ja teimme kaiken, mikä suinkin oli mahdollista, löytääksemme sinut, mutta emme kuitenkaan hakeneet Parisista saakka, sillä emme voineet aavistaa, että sinut oli viety niin kauas. Me luulimme sitten sinun kuolleen. Mutta kolme vuotta sitten tuo nainen sairastui kuolettavaan tautiin ja tunnusti totuuden. Minä matkustin heti Ranskaan ja menin poliisikomisariuksen luo siihen kortteliin, jonne sinut oli jätetty. Häneltä sain tietää, että sinut oli kasvatikseen ottanut muuan kivityömies, joka sinut oli löytänytkin, ja minä heti lähdin Chavanoniin. Barberin kertoi minulle, että hän oli vuokrannut sinut Vitalikselle, kiertelevälle soittoniekalle, jonka kanssa sinä kuljeksit Ranskassa. Kun minä en voinut jäädä Ranskaan ja tavottaa Vitalista, niin annoin sinun hakemisesi toimeksi Barberinille ja varustin hänet rahoilla, että hän voi lähteä Parisiin. Samalla käskin hänen heti, kun hän on sinut löytänyt, ilmoittaa siitä lakimiehille, jotka hoitavat minun asioitani, herroille Greth ja Galley. Minä en ilmoittanut hänelle asuntoani senvuoksi, että me emme asu täällä Lontoossa kuin talvisin, kesäisin nimittäin kuljemme Englannissa ja Skotlannissa kaupparetkillämme, jolloin on koko perhe mukana. Sillä tavoin, poikani, olemme sinut löytäneet, ja niin sinä kolmentoista vuoden perästä saat paikkasi taas perheessämme. Minä ymmärrän, että sinä olet vähän hämilläsi, kun et tunne meitä etkä ymmärrä mitä puhumme ja kun ei sinua ymmärretä, mutta toivon, että sinä pian perehdyt elämäämme."
Epäilemättä minä pian perehdyn, sehän oli tiettyä, kun olin nyt kotonani ja kun ne, joiden kanssa nyt tulin elämään, olivat isäni ja äitini, veljiäni ja sisariani.
Kauniit vaatteet, joihin minä olin ollut puettu, eivät olleet siis puhuneet totta. Se oli paha onnettomuus Barberinin emännälle, Liselle, Acquinille ja kaikille niille, jotka minua olivat auttaneet. En voinut nyt tehdä mitä olin ajatellut, sillä kiertelevä kauppias, joka asuu liiterissä, ei voi olla rikas. Mutta mitä siitä: olihan minulla koti.
Sillä aikaa kuin minä kuuntelin isäni kertomusta, oli pantu pöydälle lautaset ja metallikulhossa suuri kappale häränlihaa perunain keskellä.
"Onko teidän nälkä, pojat?" kysyi isäni Mattialta ja minulta.
Mattia näytti valkoisia hampaitansa. "No niin, istukaamme pöytään", sanoi isäni. Mutta ennenkuin istuimme pöytään, hän työnsi isoisän tuoleineen sen ääreen ja sitten itse istuttuaan selin tuleen leikkasi meille kullekin kauniin palan paistia, jolle evääksi pani perunoita.
Vaikka minä en ollut kasvatettu sivistyksen sääntöjen mukaan, tai oikeammin sanoen minua ei oltu kasvatettu ollenkaan, niin huomasin kuitenkin, että veljeni ja vanhin sisareni söivät useimmiten paljain sormin, joita kastoivat liemessä ja joita nuolivat isänsä ja äitinsä siitä välittämättä. Isoisäni ei välittänyt muusta kuin lautasestaan, jolta hän ainoalla toimeen kykenevällä kädellään ammensi lakkaamatta suuhunsa. Kun häneltä sattui putoamaan pala tutisevista sormistaan, niin veljeni ivasivat häntä.
Illallisen syötyämme luulin iltaa vietettävän tulen ääressä, mutta isäni sanoi, että hän odottaa tovereita ja että meidän tuli mennä levolle, ja otettuaan kynttilän hän saattoi meidät vaunuvajaan, joka kooltaan oli samanlainen kuin se huone, jossa olimme syöneet. Siellä oli kahdet suuret vaunut, joita kiertelevät kaupustelijat käyttävät. Hän avasi toisten vaunujen oven, ja me näimme, että siellä oli kaksi vuodetta päälletysten.
"Siinä on vuoteenne", sanoi hän. "Nukkukaa hyvin." Sillä tavoin minut otettiin vastaan kotonani — Driscollin perheessä.
XII.
Isäni oli lähtiessään jättänyt kynttilän meille, mutta hän oli sulkenut vaunujen oven, niin että meillä ei ollut muuta neuvona kuin paneutua maata. Sen teimmekin, nousten kumpikin vuoteellemme kiireimmiten, puhelematta ollenkaan niinkuin aina ennen teimme, ja kertomatta toisillemme, mitä vaikutuksia meihin oli tehnyt tämä merkillinen päivä.
"Hyvää yötä, Remi."
"Hyvää yötä, Mattia."
Mattialla ei ollut halua puhelemaan enemmän kuin minullakaan, ja minä olin hyvilläni hänen vaitiolostaan. Mutta jollei minulla ollut halua puhelemaan, niin eipä ollut halua nukkumaankaan. Rupesin miettimään kaikkea, mitä oli tapahtunut, kääntelehtien ja vääntelehtien kapealla vuoteellani. Siinä mietiskellessäni kuulin Mattian, joka makasi yläpuolella olevalla vuoteella, kääntelehtivän myöskin, josta päätin, että hänkään ei saanut unta paremmin kuin minäkään.
"Etkö jo nuku?" kysyin.
"En vielä."
"Onko sinun paha olla?"
"Eikö mitä, päinvastoin, mutta minusta tuntuu aivan kuin olisin merellä ja kuin laiva nousisi ja laskisi kallistellen aallokossa."
Meritautiko vain esti Mattiaa nukkumasta? Eikö häntä pitäneetkään hereillä samat ajatukset kuin minua? Hän rakasti siksi paljon minua ja niin olivat sydämemme ja sielumme läheiset toisilleen, että hänen täytyi tuntea samaa kuin minäkin.
Uni ei tullut, ja ajan kuluessa kiihtyi epämääräinen kauhu, joka minua lannisti: alussa en ollut tuntenut mikä vaikutus oli valtavin kaikista niistä, jotka täyttivät mieleni sekasortoisena mylläkkänä, mutta nyt tunsin, että se oli pelko. Mitä pelkäsin? En tiedä, mutta minä pelkäsin. Ja kuta enemmän sitä vastaan koetin taistella, sitä vähemmän siinä onnistuin.
Tunti kului tunnin perästä. Yhtäkkiä kuulin jotensakin kovaa melua vajan ovelta, joka aukesi toiselle kadulle, ja sitten kuului useampia huutoja säännöllisten väliaikain perästä, ja vaunuihimme kuumotti valoa.
Hämmästyneenä katselin ympärilleni, ja Capi, joka makasi jaloissani, heräsi ja alkoi murista. Minä huomasin, että valo tuli pienestä akkunasta, joka oli vaunujemme seinässä ja jota en ollut huomannut ennen, kun se sisäpuolelta oli kaihtimien peitossa. Akkunasta, joka oli samalla seinällä kuin meidän vuoteemme, oli toinen puoli Mattian ja toinen minun vuoteeni kohdalla. Kun pelkäsin, että Capi herättää koko talonväen, niin panin toisen käteni sen kuonolle ja katselin ulos.
Isäni, joka oli vajassa, oli vikkelästi avannut kadunpuolisen oven ja sitten sulkenut sen päästettyään sisään kaksi miestä, joilla oli selässä suuret taakat. Hän asetti sormen huulilleen ja osotti lyhdyllään vaunuja, joissa me olimme; se merkitsi, että heidän piti olla hiljaa, ettemme me heräisi. Isäni auttoi miehiltä heidän taakkansa, sitten hän poistui vähäksi aikaa ja palasi äitini kanssa. Hänen poissa ollessaan miehet olivat aukaisseet myttynsä. Toisessa oli kankaita, toisessa sukkia, käsineitä ja muita kudotuita tavaroita.
Nyt ymmärsin: nämä miehet olivat kauppiaita, jotka tulivat isälleni myymään tavaroita. Isäni tutki joka esinettä erikseen lyhdyn valossa ja antoi sitten äidille, joka pienillä saksilla leikkeli niistä nimiliput ja pisti ne taskuunsa. Tämä minusta näytti kummalliselta, samoin kuin minua ihmetytti sekin, että kauppaa varten oli valittu näin myöhäinen aika. Tutkiessaan tavaroita isäni matalalla äänellä lausui muutamia sanoja miehille. Jos olisin, ymmärtänyt englanninkieltä, niin olisin mahdollisesti kuullutkin mitä hän sanoi, mutta sitä ei tarkkaan kuule, jota ei ymmärrä. Kun sitten kaikki tavarat oli huolellisesti tarkastettu, niin vanhempani miesten kanssa menivät vajasta ja tuli taas pimeä. Varmaankin he menivät tekemään laskujaan.
Jonkun hetken perästä taas valo kuumotti ja minä uudestaan katselemaan akkunastamme kaihtimen raosta. Mutta nyt tein sen vastoin tahtoani. Mielessäni ajattelin, että minun ei pitäisi katsoa, mutta kuitenkin. Ajattelin, että parempi olisi olla tietämättä, mutta kuitenkin halusin tietää ja nähdä.
Isä ja äiti olivat kahden. Ja sillä aikaa kuin äiti kääri tavarat kahteen myttyyn, isäni lakaisi vajan lattian muutamassa loukossa ja kaivoi siihen kuopan. Hiekan alta, jota hän loi täysin lapioin, ilmestyi laskuovi. Hän nosti sen ja kantoi tavaramytyt kuoppaan, ja äiti näytti tulta. Mytyt vietyään isä sulki laskuoven ja loi hiekan taas päälle. Ja molemmat sitten sirottelivat hiekalle oljenkorsia, joita oli vajan lattialla kaikkialla. He poistuivat sitten.
Samassa kuin he sulkivat oven hiljaa, minä olin kuulevinani Mattian liikkuvan vuoteellaan ja laskevan päänsä päänalustalle. Oliko hän nähnyt mitä oli tapahtunut?
En uskaltanut häneltä kysyä: nyt ei kauhu, joka minut oli tukehduttaa, ollut enää epämääräistä, minä tiesin mitä pelkäsin nyt. Olin kiireestä kantapäihin kylmässä hiessä.
Niin kului yö. Kukko, joka lauloi naapurissa, ilmoitti aamun lähestyvän; silloin vasta vaivuin uneen, mutta tuskalliseen uneen, nähden painajaisia, jotka olivat minut tukehduttaa. Minä heräsin sitten kun vaunujen ovi avattiin. Ja kun luulin, että se oli isäni, joka tuli meille ilmoittamaan, että oli aika herätä, niin suljin silmäni, etten olisi häntä nähnyt.
"Se oli vain veljesi", sanoi Mattia minulle, "hän kävi laskemassa meidät vapaiksi. Hän on jo mennyt."
Me nousimme. Mattia ei kysynyt, olinko hyvin nukkunut, enkä minäkään häneltä. Kun hän katseli minua jonkun aikaa, loin silmäni muualle.
Me menimme kyökkiin, mutta siellä ei ollut isääni eikä äitiäni; isoisäni istui takkatulen ääressä tuolillaan aivan kuin ei olisi siitä liikahtanut sitten eilisen illan, vanhin sisareni, Annie, pyyhki pöytää, ja vanhin veljistäni, Allen, lakaisi lattiaa. Minä menin heidän luokseen kätelläkseni heitä, mutta he vain tekivät työtään välittämättä minusta. Menin sitten isoisäni luo, mutta hän ei antanut minun tulla lähellekään ja kähisi minulle niinkuin eilen illallakin.
Käskin Mattian kysyä, mihin aikaan tapaan isääni ja äitiäni tänään. Ja Mattia teki työtä käskettyä. Kun isoisäni kuuli puhuttavan englanninkieltä, niin hän siitä lauhtui. Hänen jäykät kasvonsa saivat vähän eloisuutta, ja hän vastasi mielellään.
"Mitä hän sanoi?" kysyin.
"Että isäsi on mennyt kaupungille koko päiväksi ja että äitisi nukkuu ja että voimme mennä kävelemään."
"Eikö hän sanonut muuta?" kysyin, kun tämä Mattian käännös tuntui kovin lyhyeltä. Mattia näytti olevan hämillään. "Minä luulen, että en oikein ymmärtänyt loppua."
"Miten sen ymmärsit?"
"Olin ymmärtäväni hänen sanovan, että jos kaupungilla sattuisi meille hyvä tilaisuus, niin ei saisi sitä jättää käyttämättä, ja siitä olen varma, että hän lopuksi lausui: 'Kuule opetustani: pitää elää tyhmäin kustannuksella.'"
Isoisäni varmaan arvasi, mitä Mattia minulle selitti, sillä näille viimeisille sanoille hän teki liikkeen toisella kädellään, joka ei ollut halvautunut, osottaen pistämään taskuun jotakin, ja samalla hän iski silmää. "Lähdetään ulos", sanoin Mattialle. Pari kolme tuntia kävelimme Punaisen Jalopeuran talon ympärillä, kun emme uskaltaneet mennä ulommaksi peläten eksyvämme. Päivällä Bethnal-Green näytti kauheammalta kuin oli näyttänyt pimeällä; kaikkialla niin taloissa kuin ihmisissä näkyi mitä surullisin kurjuus. Mattian kanssa katselimme puhumatta sanaakaan, ja jonkun aikaa kuljettuamme palasimme kotia.
Äitinikin oli jo tullut huoneestaan. Hän istui pöydän ääressä nojaten päällään pöytään. Luulin, että hän oli kipeä ja kiiruhdin hänen luokseen syleilläkseni häntä, kun en osannut hänelle puhua. Hän kohotti päätään syleillessäni ja katsoi minua, mutta varmaan näkemättä. Hänen kuuma henkensä haisi viinalta. Minä vetäysin takaisin. Hän retkautti päänsä käsivarsiensa päälle, jotka olivat levällään pöydällä…
Isoisäni katsoi minuun nauraa virnottaen ja sanoi jotakin, jota minä en ymmärtänyt. Aluksi seisoin kuin kivettynyt, sitten katsoin Mattiaan, joka myöskin katseli minua kyynelsilmin. Minä annoin hänelle merkin, ja me lähdimme uudestaan ulos.
Pitkän aikaa kävelimme käsikädessä sanaa vaihtamatta ja astuimme tietämättä minne.
"Minne aiot tällä tavoin?" kysyi Mattia vähän levottomana.
"En tiedä. Jonnekin meidän vain pitää päästä, missä voimme puhella.
Minulla on sinulle sanottavaa, mutta en voi tällaisessa väkijoukossa."
Me tulimme muutamalle kadulle, joka oli leveämpi kuin ne, joita olimme tähän asti kulkeneet, ja kadun päässä olin näkevinäni puita; siellä ehkä alkoi maaseutu, ja me kuljimme sinnepäin. Maaseutua se ei kuitenkaan ollut, vaan suuri puisto. Siellä meidän oli mukava puhella.
Päätökseni oli pian tehty, ja minä tiesin mitä minun oli puhuttava:
"Sinä tiedät, että rakastan sinua, Mattia", sanoin toverilleni heti kun olimme päässeet istumaan yksinäiseen paikkaan. "Sinä tiedät, että ystävyyden vuoksi olen sinut pyytänyt seuraani. Sinä et epäile tätä ystävyyttäni?"
"Sinä olet hupsu!" sanoi Mattia koettaen nauraa.
"Sinä koetat nauraa, etten minä rupeaisi itkemään, mutta mitä sitten jos itkenkin. Kenelle itkisin, jos en sinulle?" Ja heittäytyen hänen kaulaansa itkin. Kun olin yksinäni avarassa maailmassa, niin en ollut silloinkaan tuntenut itseäni niin onnettomaksi.
Kun nyyhkytysten kohtaus oli ohi, tyynnytin mieleni. Enhän ollut Mattiaa tuonut tähän puistoon valitellakseni itseni vuoksi, vaan hänen vuokseen.
"Mattia", sanoin hänelle, "sinun pitää matkustaa Ranskaan."
"Ja jättää sinut? Siitä ei tule mitään!"
"Minä jo edeltäpäin tiesin, minkä vastauksen sinulta saan, ja olen siitä onnellinen, kun et aio jättää minua, mutta kuitenkin sinun on lähdettävä Ranskaan, Italiaan tai minne vain haluat, sama se minne menet, kunhan menet täältä Englannista."
"Entä sinä, mihin sinä?"
"Minun täytyy olla täällä, Lontoossa, vanhempaini luona, sehän on velvollisuuteni. Ota rahat, joita meillä vielä on, ja matkusta."
"Älä puhu niin, Remi. Jos jonkun pitää lähteä, niin sinun juuri."
"Minkävuoksi?"
"Senvuoksi että…" Hän ei päättänyt lausettaan ja käänsi katseensa, kun minä katsoin häneen kysyvästi.
"Mattia, sano minulle suoraan: sinä et nukkunut yöllä, sinä näit jotakin?"
"En nukkunut ja näin kaikki."
"Ja mitä ajattelet?"
"Että ne miehet, jotka toivat tavaroita, eivät olleet niitä ostaneet, vaan varastaneet. Isäsi torui heitä, kun he olivat koputtaneet kadunpuoleiselle ovelle eivätkä olleet pihan puolelta tulleet. Miehet vastasivat, että heitä ajoi poliisi."
"Nyt näet, että sinun on lähdettävä täältä pois."
"No jos minun on lähdettävä, niin sinun on lähdettävä myös, se on meille molemmille yhtä tärkeää."
"Kun minä sinua pyysin mukaani, niin tein sen senvuoksi, että uskoin vanhempaini olevan rikkaita ja että he voisivat kouluttaa meitä molempia, mutta niin ei ollutkaan, unelmani oli ainoastaan unelma. Meidän on erottava."
"Ei koskaan!"
"Mutta sittenkin sinun on mentävä Ranskaan Lisen luo, Acquinin, Barberinin äidin ja kaikkien ystäviemme luo kertomaan heille, että minä en voikaan tehdä heidän hyväkseen mitä olin aikonut, uneksinut ja luvannut. Sinä selität, että vanhempani eivät olekaan rikkaita, niinkuin oli luultu, ja se riittää. Ymmärräthän? He eivät ole rikkaita, se selittää kaikki. Köyhyys ei ole mikään häpeä."
"Sinä et senvuoksi toimita minua matkaan, että he eivät ole rikkaita, enkä minä lähdekään."
"Mattia, älä lisää minun mieleni katkeruutta, se on jo tarpeeksi suuri muutoinkin."
"En tahdo sinua pakottaa selittämään minulle sitä, mitä et häpeän vuoksi kehtaa sanoa. Minä en ole mikään neroniekka, mutta jos en ymmärräkään kaikkea tällä" — hän taputti päätään — "niin tunnen tällä" — hän pani käden sydämelleen. "Sinä et senvuoksi toimita minua matkalle, että vanhempasi ovat köyhiä eivätkä voi elättää minua, sillä minusta ei heille ole mitään rasitusta ja minä teen työtä heidän hyväkseen, mutta toimitat minua pois kaiken sen vuoksi, mitä olet nähnyt viime yönä — sinä pelkäät senvuoksi minua."
"Mattia, älä puhu."
"Sinä pelkäät, että kunhan en joutune leikkelemään nimilippuja tavaroista, joita ei ole ostettu."
"Ole vaiti, Mattia, ole vaiti!" Ja minä häpeissäni peitin kasvot käsiini.
"No niin, jos sinä pelkäät minun puolestani, niin minä yhtä paljon pelkään sinun puolestasi ja senvuoksi sanon sinulle: lähdetään yhdessä, mennään Ranskaan Barberinin emännän, Lisen ja muiden ystäviemme luo."
"Se on mahdotonta! Vanhempani eivät ole sinulle mitään, sinä et ole heille mistään velassa, mutta he ovat minun vanhempiani, minun täytyy jäädä heidän luokseen."
"Sinun vanhempiasi! Tuoko vanha halvattu olisi isoisäsi, tuoko vaimo, joka makasi pöydällä, sinun äitisi!"
Minä nousin vikkelästi, ja nyt en enää rukoilevalla, vaan käskevällä äänellä sanoin: "Ole nyt vaiti, Mattia, älä puhu tuolla tavoin, minä kiellän! Sinä puhut isoisästäni ja äidistäni, minun tulee heitä kunnioittaa ja rakastaa?"
"Niin tulisikin, jos he todella olisivat vanhempiasi, mutta he eivät ole sukuakaan, ei tuo isoisäsi, ei isäsi, ei äitisi; pitääkö sittenkin heitä kunnioittaa ja rakastaa?"
"Sinä et kuullut isäni kertomusta?"
"Mitä se kertomus todistaa? Ei mitään. Sinun pitää huomata, että sinä et ole isäsi etkä äitisi näköinen ollenkaan, sinulla ei ole valkoinen tukka niinkuin veljilläsi ja sisarillasi, ja huomaa, kaikki ovat valkoverisiä. Minkävuoksi sinä et ole? Sitten vielä muuan omituinen seikka; miten ihmisillä, jotka eivät ole rikkaita, on varaa panna niin paljon rahaa lapsensa etsimiseen? Kaikesta tästä päättäen sinä et ole Driscoll minun tyhmän pääni mukaan. Minä kyllä tiedän, että minä olen tyhmä, sitä olen aina kuullut sanottavan itsestäni, ja se on pääni vika. Mutta sinä et ole Driscoll, sinun ei tarvitse jäädä heidän luokseen. Mutta jos sinä sittenkin tahdot jäädä, niin jään minä myöskin. Mutta sinä kirjoitat Barberinin emännälle ja käsket hänen selittää, minkälaiset ne vaatteet olivat, joihin sinä olit puettu. Hänen kirjeensä saatuamme sinä kysyt tuolta mieheltä, jota sanot isäksesi, ja silloin saamme nähdä. Siihen saakka älä puhu mitään, ja minä pysyn sinun luonasi kaikesta huolimatta. Jos pitää työtä tehdä, niin teemme yhdessä."
"Mutta jos jonakin päivänä lyötäisiin Mattiaa päähän?" Hän rupesi nauramaan: "No se ei pahinta olisi. Eihän se lyönti silloin niin kovalta tunnu, kun sen saa ystävänsä vuoksi."