XIII.
Vasta iltapimeällä tulimme kotia; koko päivän kuljeksimme puistossa puhellen, syötyämme päivälliseksi leivän, jonka ostimme.
Isäni oli tullut jo kotia, ja äiti pystyi pysymään seisaallaan. Ei kumpikaan heistä välittänyt siitä, että olimme olleet niin kauan poissa. Vasta illallisen syötyämme isä sanoi, että hänellä oli meille kummallekin puhuttavaa, ja käski meidät takkatulen ääreen, jonka vuoksi isoisäni taas kähisi puolustaessaan sijaansa tulen ääressä.
"Miten te ansaitsitte elatuksenne Ranskassa?" kysyi isäni.
Minä kerroin.
"Teillä ei siis koskaan ollut pelkoa, että kuolette nälkään?"
"Ei koskaan! Me emme ainoastaan elättäneet henkeämme, vaan ansaitsimme rahaa niin paljon, että ostimme lehmänkin", selitti Mattia vakuuttavasti. Ja hän vuorostaan kertoi lehmän-ostostamme.
"Te siis olette hyvin taitavia?" sanoi isäni. "No entä Capi? Mitä se osaa? Ette suinkaan ainoastaan huviksenne kuljettele koiraa mukananne, täytyy kai senkin ansaita jotakin, ainakin oma ruokansa?"
Minä olin hyvin ylpeä Capin taidosta ja panin sen näyttämään temppujaan, ja sen menestys oli suuri.
"Mutta tuollainen koirahan on kerrassaan koko omaisuus", sanoi isä.
Minä vastasin tähän kiittelemiseen ylistämällä Capia vakuuttaen, että se vähässä ajassa oppii kaikki, mitä vain sille opetti, sellaistakin, mitä koirat tavallisesti eivät osaa tehdä.
Isäni tulkitsi puheeni englanninkielellä, ja minusta tuntui, että hän siihen lisäsi jotakin, jota minä en ymmärtänyt, mutta jolle kaikki muut nauroivat, äiti ja lapset, ja isoisäkin vilkutti silmiään sanoen monet kerrat fin dog, joka merkitsee: hyvä koira.
"No näin ollen minulla on teille ehdotus tehtävänä. Mutta sitä ennen on saatava tietää, jääkö Mattia Englantiin ja asumaan meille."
"Minä haluan jäädä Remin luo", vastasi Mattia, joka oli paljon älykkäämpi kuin itse uskoikaan, "ja menen kaikkialle minne Remikin menee."
Isäni, joka ei voinut arvata, mitä tässä vastauksessa oikeastaan piili, oli siitä varsin tyytyväinen.
"No, niin ollen minä palaan ehdotukseeni. 'Me emme ole rikkaita ja meidän kaikkien pitää tehdä työtä henkemme elatukseksi. Kesät kierrämme Englannissa kaupittelemassa tavaroitani. Mutta talvisin meillä ei ole paljonkaan tehtävää, niin että Lontoossa ollessamme Remi ja Mattia voivat käydä soittelemassa kaduilla, ja minä uskon, että ansaitsette paljon, varsinkin joulun aikana. Mutta kun ei saa voimia tuhlata, niin Capi menee Alienin ja Nedin kanssa näyttelemään."
"Capi ei mielellään ole muiden kuin minun kanssani", sanoin kiireesti, sillä minusta ei ollut mieluista, että Capi eroaisi meistä.
"Kyllä se tottuu pian Alleniin ja Nediin, ole huoleti, ja sillä tavoin ansaitsemme paljon enemmän."
"Mutta minä vakuutan, että siitä ei tule mitään, ja sitäpaitsi Mattia ja minä ilman Capia saamme varsin vähän."
"On jo kylliksi puhuttu", sanoi isä. "Kun minä jotakin sanon, niin on sillä tavoin tehtäväkin ja heti, se on meillä sääntönä, ja minä otaksun, että sinä siihen totut niinkuin kaikki muutkin."
Eihän siihen ollut vastaamista, enkä virkkanutkaan mitään, mutta mielessäni tuumailin, että huonosti toteusi unelmani: Capikin erotetaan minusta. Me menimme vaunuihimme maata, mutta sinä iltana ei suljettukaan ovea. Kun minä jo olin makaamassa, niin Mattia, joka riisuutui hitaammin kuin minä, kumartui korvaani kuiskaamaan:
"Sinä näet, että tuo mies, jota sanot isäksesi, ei tarvitse ainoastaan lapsia, vaan koirankin toimiinsa. Eikö se jo avaa silmiäsi? Huomenna me kirjoitamme Barberinin emännälle."
Mutta huomenna piti opettaa Capia. Minä otin sen syliini, ja suudellen sitä hellästi kuonolle selitin sille mitä siltä odotin. Koira parka katseli minua ja kuunteli puhettani. Kun minä annoin kahlevitjan Alienin käteen ja aloin selitykseni, niin Capi oli niin viisas ja niin tottelevainen, että seurasi näitä veljeksiä tosin surullisen näköisenä, mutta nöyrästi.
Mattian ja minut isä itse saattoi muutamaan kortteliin, jossa hän toivoi meidän saavan hyvät tulot, ja meidän piti kulkea koko Lontoon läpi, ennenkuin saavuimme sellaiselle paikalle, missä oli komeita taloja porttikäytävineen ja suuria katuja puistoineen. Näillä kaduilla, joissa oli leveät jalkakäytävät, ei enää näkynyt rääsyisiä ihmisiä, vaan ylhäisiä naisia ja komeita ajoneuvoja, jotka kimaltelivat kuin kuvastin, uljaita hevosia, joita ohjasivat suuret lihavat kuskit.
Vasta myöhään illalla saavuimme Punaisen Jalopeuran taloon, ja tapasin Capin hyvin likaisena, mutta iloisena. Minä olin niin hyvilläni sen tapaamisesta, että pyyhittyäni sen oljilla käärin sen lammasnahkatakkiini ja vein vuoteeseni maata. Kumpikohan meistä oli enemmän hyvillään, Capiko vai minä? Vaikea sanoa.
Niin kului useampia päiviä, me lähdimme kaupungille aamuisin emmekä palanneet ennenkuin illalla soiteltuamme milloin missäkin kaupunginosassa, ja Capi kulki Alienin ja Nedin kanssa. Mutta eräänä iltana isä sanoi, että huomenna voin ottaa Capin mukaani, kun Allen ja Ned jäivät siksi päivää kotia.
Tästä olimme varsin mielissämme ja päätimme, Mattia ja minä, että nyt koetamme koota rahaa lujasti, jotta vastakin annetaan Capi meille. Nyt oli kysymyksessä valloittaa Capi takaisin, ja kumpikin panemme parastamme. Me sen vuoksi puhdistimme Capin hyvin aamulla ja aamiaisen syötyämme lähdimme sellaiseen kaupunginosaan, jossa kokemuksestamme tiesimme olevan sellaista "kunnioitettavaa yleisöä", joka pani helposti käden taskuunsa. Ja sitä varten meidän piti kulkea läpi Lontoon idästä länteen.
Pahaksi onneksemme oli sumua ollut kaksi päivää eikä ilma näyttänyt selkiävän nytkään. Taivas, tai se mikä Lontoossa on taivaana, oli punankellertävää utupilveä, ja kaduilla kulki harmajaa savua, joka esti näkemästä edes muutaman askeleen päähän. Ihmiset eivät liikkuneet ulkona, ja akkunoista, joista meitä kuunneltiin, ei nähty ollenkaan Capia. Tämä oli ikävä seikka ja vaikutti pahasti esiintymiseemme. Mattia pahoitteli sumua, arvaamatta mikä hyöty meille siitä oli muutamia minuutteja myöhemmin.
Astuessamme kiireesti pidellen Capia lähellämme puhelemalla sille jonkun sanan aina vähänväliä, mikä oli varmempi kuin lujimmatkin vitjat, saavuimme Holbornille, jolla ihmisten kulku on suurin kaikista Lontoon kaduista. Mutta yhtäkkiä huomasin, että Capi ei ollutkaan jäljessämme. Mihin se oli joutunut? Tämähän oli aivan tavatonta. Pysähdyin sitä odottamaan ja viheltelin hiljalleen, sillä emme nähneet pitkälle. Minua jo alkoi pelottaa, että se on meiltä varastettu, mutta samassa se tuli täyttä laukkaa, suussa pumpulisukkapari, ja heilutti iloisena häntäänsä. Hypäten minua vasten seisomaan tarjosi se minulle sukat. Se näytti hyvin ylpeältä niinkuin aina, kun oli hyvin onnistunut jossakin vaikeassa tehtävässään ja tahtoi, että sitä siitä kiitettäisiin.
Minä seisoin kuin kivettyneenä, mutta Mattia otti sukat toiseen käteensä, toisella tarttui minuun ja veti minua kiireesti jäljessään.
"Kävellään kiireesti, mutta ei juosta", sanoi hän. Ja vasta hyvän ajan kuluttua hän selitti minulle syyn. "Minä jäin niinkuin sinäkin miettimään, mistä nuo sukat olivat, kun kuulin jonkun miehen sanovan: missä se varas on? Varas oli Capi, ymmärrätkö? Jos ei olisi ollut sumua, niin meidät olisi vangittu varkaina."
Minä nyt ymmärsin asian varsin hyvin ja seisoin hetken aikaa melkein tukehtumaisillani. He olivat opettaneet Capin varkaaksi!
"Palataan kotia", sanoin Mattialle ja panin Capin köyteen.
Kiireesti kuljimme kotia sanaa vaihtamatta. Isä, äiti ja lapset olivat kaikki pöydän ympärillä käärimässä kankaita. Minä viskasin sukat pöydälle, ja Allen ne huomattuaan rupesi nauramaan.
"Siinä on sukkapari, jonka Capi on varastanut, sillä Capi on opetettu varkaaksi", sanoin. "Minä luulin teidän pitäneen Capin näyttelemistä varten. Minä uskon, että tämä on leikkiä."
Vapisin puhuessani, mutta en koskaan ollut näin päättävästi puhunut.
"Mutta jos se ei olisi leikkiä, niin mitä tekisit?" kysyi isä.
"Panisin Capille nuoran kaulaan ja hukuttaisin sen. Minä en suvaitse, että Capista tulee varas, eikä minustakaan. Ennemmin hukuttaisin itsenikin."
Isäni katsoi minua silmästä silmään ja teki liikkeen, aivan kuin olisi aikonut lyödä minut kuoliaaksi. Hänen silmänsä hehkuivat, mutta minä en väistänyt. Viimein hänen jännittyneet kasvonsa lauhtuivat.
"Sinä olet oikeassa uskoessasi, että se oli leikkiä", sanoi hän. "Senpävuoksi Capi ei enää pääse kuin sinun kanssasi kaupungille, ettei mitään tuollaista tapahtuisi."
XIV.
Kaikkiin lähestymisyrityksiini veljeni Allen ja Ned olivat aina vastanneet itsepintaisella kylmäkiskoisuudella.
Tämän varkaustapauksen jäljestä suhteemme kävi selväksi, ja minä heille selitin, en sanoin, sillä en osannut vielä niin paljoa heidän kieltään, vaan liikkeillä, joissa kahdella nyrkilläni oli eniten työtä, että jos he tekevät jotakin Capille, niin tietäkööt, että minä olen sitä puolustava heitä vastaan ja kostava sen puolesta.
Vanhin sisarista, Annie, oli minulle yhtä kylmäkiskoinen kuin veljensäkin, eikä kulunut päivääkään niin, ettei hän minulle tehnyt jotakin kepposta, johon hän oli varsin kekseliäs. Ainoastaan nuorin sisareni, kolmivuotias Kate, joka oli vielä niin nuori, ettei ymmärtänyt yhtyä toisten liittoon, osotti minulle suosiota. Hän antoi minun hyväillä itseään ensinnäkin senvuoksi, että annoin Capin hänelle tehdä konstejaan, ja myöhemmin sitten senvuoksi, että minä kaupungilta toin namusia ja kakkuja, joita meille näytellessämme lapset kantoivat sanoen juhlallisesti: "koiralle". Niin oli koko perheestä, tästä perheestä, jota kohtaan minä Englantiin tullessani tunsin sydämeni olevan täynnä hellyyttä, pieni Kate ainoa, joka otti vastaan rakkauteni, mutta ehkä hänkin ainoastaan siksi, että taskuni olivat täynnä.
Mikä pettymys!
Vaikka olinkin kumonnut Mattian otaksumiset, niin jouduin kuitenkin tuumailemaan itsekseni, että jos minä olisin saman perheen lapsia, niin totta kai heillä olisi toisenlaiset tunteet minua kohtaan kuin ne, joita niin viljalta sain tuta, varsinkin kun en ollut tehnyt mitään, millä olisin ansainnut heidän kylmyytensä ja välinpitämättömyytensä. Kun Mattia näki minun olevan surullisena, niin hän arvasi mikä siihen oli syynä ja sanoi minulle aivan kuin olisi itsekseen puhellut:
"Olenpa utelias tietämään, mitä Barberinin emäntä sinulle vastaa."
Me kävimme joka päivä kysymässä tätä kirjettä postista, mutta pitkät ajat saimme kulkea turhaan. Vihdoin sitten tämä odotettu kirje annettiin meille. Kun pääpostikonttorin seutu ei ollut lainkaan otollinen paikka kirjeen lukemiseen, niin menimme muutaman läheisen kadun puistokäytävään, jolla aikaa sain tyynnyttää mieltäni, ja vihdoin kykenin avaamaan Barberinin emännältä tulleen kirjeen, jonka oli kirjoittanut Chavanonin kirkkoherra.
"Pikku Remini.
Kirjeesi minua hyvin hämmästytti ja saattoi apealle mielelle, sillä sen mukaan mitä Barberin-vainaja minulle kertoi heti sen jälkeen kuin hän oli sinut löytänyt Breteulin kadulta ja myöskin sen jälkeen kuin oli puhutellut henkilöä, joka sinua haki, päätin minä, että vanhempasi ovat hyvin toimeentulevia, vieläpä rikkaitakin. Tähän päätökseen olin tullut myöskin vaatteista, joihin sinä olit puettu, kun Barberin toi sinut Chavanoniin, sillä ne vaatteet selvästi osottivat rikkautta. Sinä käskit minun selittää millaiset olivat vaatteesi silloin; sen voinkin helposti tehdä, sillä ne kaikki ovat minulla vielä tallessa, kun olen ne säilyttänyt juuri sitä varten, että sinut voidaan niistä tuntea, kun tullaan sinua kysymään, jonka aina uskoin kerran tapahtuvan.
Sinulla oli pitsimyssy, hyvin kauniisti tehty ja rikkaasti koristeltu, liinapaita, jossa oli pitsi kaulustassa ja hihoissa, flanellivaippa, valkoiset pellavasukat, valkoiset vaatekengät, joissa oli silkkinauhasolmu, pitkä mekko valkoisesta flanellista ja lopuksi suuri kasimirkankainen päällysvaate, joka oli silkillä vuorattu ja päältä kauniilla koruompeleilla koristettu.
Tähän on lisäksi mainittava, että vaatteissa ei ollut merkkiä, mutta flanellialustassa ja liiveissä varmaan oli ollut, sillä kulmat, joissa nimi tavallisesti pidetään, oli leikattu pois, joka osotti, että oli tarkoin poistettu kaikki, mikä olisi voinut auttaa sinun ilmitulemistasi.
Siinä on kaikki, mitä minä voin sinulle tietää antaa. Jos luulet tarvitsevasi nämä vaatteet, niin kirjoita vain minulle, minä lähetän ne.
Älä, lapseni, ole pahoillasi siitä, ettet voi antaa minulle niitä kauniita lahjoja, jotka lupasit. Lehmä, jonka olet ostanut säästöilläsi, on parempi kuin kaiken maailman lahjat. Lehmä voipi kaikin puolin erinomaisesti, se lypsää yhtä runsaasti, ja sen avulla tulen hyvin hyvästi toimeen. Aina kun sitä katselen, muistan sinua ja pientä toveriasi Mattiaa.
On minulle mieluista saada sinulta tietoja, ja toivon, että ne aina ovat hyviä: miten sinä, joka olet niin hellätuntoinen, voisitkaan olla onneton perheessäsi, isäsi, äitisi, sisartesi ja veljiesi luona, jotka varmaan sinua rakastavat niin paljon kuin ansaitset.
Hyvästi, rakas lapseni, minä syleilen sinua.
Kasvatusäitisi V:e Barberin."
Tämän kirjeen loppuosa vihloi sydäntäni. Äiti raukka, miten hyvä hän oli minulle: kun hän minua rakasti, niin hän kuvaili, että koko maailman piti minua rakastaa samalla tavoin kuin hän.
"Hän on kelpo ihminen", sanoi Mattia, "hän on muistanut minuakin. Mutta jos hän olisi minut unhottanutkin, niin se ei estäisi minua kiittämästä häntä kirjeestä. Kun nyt on noin täydellinen luettelo vaatteistasi, niin master Driscoll ei saa erehtyä luetellessaan vaatekappaleita, jotka sinulla oli silloin kun sinut varastettiin."
"Hän ei ehkä enää muista."
"Ei sitä niin unhota vaatteita, joihin lapsi oli puettu silloin kun se varastettiin, sillä näiden vaatteiden avullahan sitä tietysti haettiin."
"Älä otaksu mitään, ennenkuin on saatu isäni vastaus."
"Enhän minä otaksu, sinähän se otaksut, että hän on voinut unhottaa."
"No se nähdään."
Ei ollut mikään helppo asia ruveta tiedustelemaan isältäni, miten olin puettu silloin kun minut varastettiin. Jos olisi sitä kysynyt häneltä aivan suoraan, luonnollisesti, niin ettei mitään piillyt takana, niin se olisi olisi varsin helppoa, mutta nyt ei ollut niin; juuri tuo takana piilevä ajatus teki minut epävarmaksi.
Sitten eräänä päivänä, kun kylmä sade oli meidät ajanut tavallista varemmin kotia, rohkaisin mieleni ja ryhdyin keskustelemaan asiasta, joka minua piti tuskan vallassa.
Heti ensimäisen sanan kuultuaan isä katsoi minua silmiin, aivan kuin olisi tahtonut tunkea sydämeni syvyyteen, niinkuin hänellä oli tapana aina, kun sanani jotenkin olivat loukanneet häntä, mutta minä katsoin häneen niin rohkeasti, että en olisi uskonutkaan voivani näyttää näin viattomalta. Minä luulin, että hän suuttuu, ja vilkaisin syrjäsilmällä Mattiaan, joka meitä kuunteli, vaikka ei ollut siitä tietävinään, mutta isä rupesi nauramaan. Tosin tässä naurussa oli jotakin tylyä ja julmaa, mutta naurua se oli sittenkin.
"Paras opas sinun löytämiseksesi oli tietysti selitys vaatteistasi, jotka sinulla oli silloin kun sinut varastettiin: pitsimyssy, pitseillä reunustettu liinapaita, flanellivaippa, pellavasukat, vaatekengät, päähineellä varustettu päällysvaate valkoisesta kasimirkankaasta. Minä olin paljon toivonut merkistä, joka oli alusvaatteissasi, F.D. se on: Francis Driscoll, joka on nimesi, mutta se, joka sinut varasti, oli leikannut tämän merkin, jotta sinua ei koskaan löydettäisi. Minulla on näytettävänä kastetodistuksesikin, jonka olin ottanut ja joka minulle on tuotu takaisin. Se lienee vielä minulla tallessa."
Hän lähti penkomaan muuatta laatikkoa ja toi sieltä suuren paperin, jossa oli monet sinetit, ja antoi sen minulle.
Minä tein viimeisen ponnistuksen.
"Jos suvaitsette, niin Mattia kääntää tämän minulle ranskankielelle."
"Aivan mielelläni", sanoi hän.
Mitäpä enää oli kysyttävänä?
Mutta Mattia ei sittenkään näyttänyt tyytyvän, ja kun me illalla menimme vaunuihimme, hän taas kumartui kuiskaamaan korvaani, niinkuin aina kun hänellä oli jotakin salaista minulle uskottavana.
"Kaikki tämä on hyvä, mutta se ei selitä miten kiertelevän kaupustelijan Patrick Driscollin ja Margaret Grangen kannatti laittaa lapselleen pitsipäähineet, pitsipaidat, kirjaillut koruompeleiset päällysvaatteet. Kiertelevät kaupustelijat eivät ole niin kovin rikkaita."
"Mutta juuri senvuoksi, että he ovat kauppiaita, nämä vaatteet eivät ole maksaneet heille paljoa."
Mattia pudisti päätään viheltäen ja kumartui taas korvaani puhumaan: "Kuulehan, kun lausun sinulle muutaman ajatuksen, jota en saa päästäni: sinä et ole master Driscollin poika, vaan master Driscollin varastama poika."
Minä halusin vastata, mutta Mattia oli jo vuoteellaan.
XV.
Kun Mattia minulle ilmoitti epäilyksiään, niin minun velvollisuuteni oli käskeä hänen olla vaiti. Ja sitä koetinkin, mutta Mattia oli itsepäinen. Ja niin piti minun kuunnella hänen kysymyksiään:
Minkävuoksi Allenilla, Nedillä, Anniella ja Katella oli valkoinen tukka, jotavastoin minulla oli musta?
Minkävuoksi kaikki muut, paitsi Kate, joka ei vielä mitään ymmärtänyt, osottivat minulle ynseyttä, aivan kuin minä olisin ollut mikäkin kulkukoira?
Miten ihmiset, jotka eivät olleet rikkaita, olivat pukeneet lapsensa niin komeasti?
Kaikkiin näihin hänen kysymyksiinsä minulla ei ollut kuin yksi vastaus, joka oli sekin kysymys:
Minkävuoksi Driscoll olisi minua hakenut, jos en ollut hänen lapsensa? Minkävuoksi hän olisi antanut rahaa Barberinille ja herroille Greth ja Galley?
Mattian oli pakko vastata, että sitä hän ei tiedä. Mutta sittenkään hän ei mielestään ollut voitettu.
"Jos en osaakaan vastata kysymykseesi, niin se ei suinkaan todista, että minä olen väärässä kaikkiin niihin kysymyksiin nähden, joita sinulle asetan ja joihin sinä et vastaa. Joku toinen minun sijassani voisi varsin hyvin selittää, minkävuoksi master Driscoll on sinua haettanut ja missä tarkoituksessa hän on jakanut rahaa. Minä en osaa sitä sanoa, kun minulla ei järki juokse oikein vikkelästi ja kun minä en mitään tiedä."
"Älä puhu, sinä päinvastoin olet hyvin älykäs."
"Jospa olisin, niin heti selittäisin sinulle sen, jota nyt en voi selittää, mutta jonka sydämessäni tunnen: sinä et ole Driscollin lapsia, sinä et ole, sinä et voi olla. Se saadaan myöhemmin tietää, mutta sinä itsepäisyydelläsi viivytät sitä. Minä ymmärrän, että se, jota sinä sanot kunnioitukseksi vanhempiasi kohtaan, estää sinua, mutta se ei saa sinua lamauttaa."
"Mitä minun pitäisi mielestäsi tehdä?"
"Palata Ranskaan."
"Se on mahdotonta."
"Kun velvollisuutesi on olla vanhempaisi luona. Mutta jos nämä eivät ole sinun vanhempiasi, niin mikä estää lähtemästä?"
Näistä keskusteluista ei ollut muuta seurausta, kuin että minä tunsin itseni aina entistä surullisemmaksi ja onnettomammaksi, mutta kuitenkin epäilin. Oliko tämä minun isäni? Oliko tämä vaimo minun äitini, olivatko nuo pojat veljiäni ja tytöt sisariani? Kuka olisi osannut sanoa, kun minä itkin suruissani silloin kun minulla ei ollut kotia, että itkisin vielä suuremmassa epätoivossa kotiin päästyäni? Mistä saisin valoa, mistä selitystä? Mitenkähän saisin tietää totuuden?
Minä tein näitä kysymyksiä itselleni masentuneena, kun en kyennyt niihin vastaamaan, ja minä sanoin itselleni, että hyödyttömästi minä puskin päätäni pimeässä yössä vasten muuria, jossa ei ollut aukkoa missään.
Ja sydän surua täynnä minun piti laulaa, soittaa ja nauraa ja ilveillä.
Sunnuntait olivat parhaita päiviäni, sillä Lontoossa ei sunnuntaisin soiteta kaduilla, ja minä siis silloin sain heittäytyä kokonaan suruni valtaan kävelyretkilläni Mattian ja Capin kanssa. Olinpa aivan toisenlainen poika nyt kuin muutamia kuukausia sitten.
Eräänä sunnuntaina, kun olin lähdössä kävelemään, isä pidätti minut sanoen, että hän tarvitsi minua kotona koko päivän, ja hän lähetti Mattian kävelemään yksinään. Äiti oli mennyt kylään Annien ja Katen kanssa, veljeni olivat juoksemassa katuja, kotona siis ei ollut kuin isä ja minä. Olimme tuntikauden olleet kahden, kun koputettiin ovelle. Isä meni avaamaan ja palasi muutaman herran seuraamana, joka ei ollut hänen tavallisten ystäväinsä näköisiä; tämä oli sellainen, joita englanninkielellä sanotaan gentleman, se on: oikea herra, komeasti puettu, ylpeän mutta väsyneen näköinen. Hän näytti olevan noin viidenkymmenen vuoden ikäinen. Eniten huomiotani veti puoleensa hänen naurunsa, jolloin hänen suunsa leveni niin, että hampaat tulivat näkyviin, jotka olivat terävät kuin nuorella koiralla. En osannut päättää, oliko se oikeaa naurua vai oliko hänellä vain halu purra.
Puhellessaan isäni kanssa englanninkieltä hän yhtämittaa katseli minua. Jonkun ajan perästä hän rupesi puhumaan ranskaa, hyvin sujuvasti ja melkein murteettomasti. "Se on tämä nuori poika, josta te olette minulle puhunut?" sanoi herra osottaen minua sormellaan. "Hän näyttää hyvin terveeltä."
"Vastaa toki", sanoi minulle isäni. "Oletteko koskaan ollut sairaana?"
"Olen ollut kerran keuhkokuumeessa."
"Oi oi, ja miten sen saitte?"
"Kerran nukuin yön lumikinoksessa pakkasessa. Isäntäni, joka oli kanssani, kuoli kylmään, ja minä sain keuhkokuumeen."
"Onko siitä kauankin?"
"Kolme vuotta."
"Ja sen jälkeen ette ole sairastanut tätä tautia?"
"En."
"Ettekö tunne väsymystä, uupumista, eikö hiostuta öisin?"
"Ei koskaan. Pitkiä matkoja kulkiessani olen tuntenut väsymystä, mutta en sairautta."
Hän tuli luokseni, koetteli käsivarsiani, sitten pani käden sydämelleni, painoi sitten korvansa selkääni vasten ja vihdoin rintaa vasten, käski minun hengittää kovasti ja sitten rykiä. Tämän tehtyään hän katsoi minua silmiin tarkkaavasti ja kauan aikaa, ja silloin juuri minussa syntyi ajatus, että hän kai mielellään purisi, niin polttava oli hänen hymynsä. Sanomatta minulle sen enempää hän taas rupesi isäni kanssa keskustelemaan englanninkielellä, ja sitten vähän ajan kuluttua lähtivät molemmat vajan kautta.
Yksin jäätyäni tuumailin, että mitähän tämä merkitsi, ja mitä merkitsivät tuon herra kysymykset, joita hän teki minulle? Tahtoiko hän ottaa minut palvelukseensa? Mutta silloin minun pitäisi erota Mattiasta ja Capista! Minä en tahdo kenenkään palvelijaksi ruveta, en tämän gentlemannin, joka minusta oli vastenmielinen, enkä kenenkään muunkaan, vaikka olisi mieleinenkin.
Jonkun ajan kuluttua isäni palasi. Hän sanoi, että hänen oli mentävä kaupungille, joten hän siis ei tarvinnutkaan minua niinkuin oli luullut, niin että minä sain mennä kävelemään, jos halusin.
Minulla ei ollut halua siihen ollenkaan, mutta mitäpä tehdä täällä kotonakaan, joka oli niin ikävä? Parempihan oli mennä kävelemäänkin kuin olla täällä ikävissäni.
Kun satoi, niin menin vaunuihimme ottaakseni sieltä lammasnahkatakkini, mutta kovinpa hämmästyin nähdessäni Mattian siellä. Minä yritin hänelle puhua, mutta hän pani käden suulleen merkiksi, ja sitten hän kuiskasi:
"Avaa ovi, minä tulen sinun jäljessäsi. He eivät saa tietää, että minä olin täällä vaunuissa."
Vasta kun olimme päässeet kadulle, Mattia rupesi puhumaan:
"Tiedätkö kuka oli tuo herra, joka oli isäsi kanssa äsken? Se oli hra
James Milligan, ystäväsi Arthurin setä."
Kun minä jäin seisomaan keskelle katua, niin hän tarttui käsivarteeni ja kulkiessamme jatkoi puhettaan:
"Kun minusta oli ikävä kävellä yksinäni näillä surullisilla kaduilla tällaisena surullisena sunnuntaina, niin palasin takaisin ja menin vaunuihin ja nousin vuoteelleni nukkuakseni. Mutta en vielä nukkunut, kun isäsi herran seuraamana tuli vajaan, ja kuulin heidän keskustelevan: 'Vankka kuin kallio', sanoi herra. 'Kymmenet muut olisivat kuolleet keuhkokuumeeseen'. — Silloin minä luullen, että oli kysymys sinusta, aloin oikein kuunnella, mutta keskustelun aihe muuttuikin heti. 'Miten veljenne poika jaksaa?' kysyi isäsi. — 'Paremmin. Hän on vielä kerran päässyt henkiin. Kolme kuukautta sitten kaikki lääkärit tuomitsivat hänet kuolemaan, mutta hänen äitinsä vielä sai hänet pelastetuksi hoidollaan. On se kelpo äiti se rouva Milligan.' — Sinä arvaat, että minä tämän nimen kuultuani terotin korvani. — 'No, jos veljenne poika on parempi', sanoi sinun isäsi, 'niin kaikki toimenne ovat menneet turhaan?'— 'Tällä hetkellä kyllä. Mutta minä en voi uskoa, että Arthur elää kauan: se olisi ihme, ja tähän maailman aikaan ihmeet ovat harvinaisia. Ja hänen kuolinpäivänänsä minun pitää olla suojattu joka perilliseltä, niin että minä olen ainoa perillinen, minä James Milligan.' — 'Olkaa huoleti siitä, minä takaan sen.' — 'Minä luotan teihin', sanoi herra. Ja hän lisäsi muutamia sanoja, joita minä en oikein ymmärtänyt ja jotka tulkitsen suunnille, kun niissä ei tuntunut olevan mitään järkeä: Silloin näemme, mitä meidän pitää hänelle tehdä. — Ja he poistuivat."
Kuultuani tämän kertomuksen ajattelin heti ensimäiseksi, että palaan kotia ja kysyn isältä hra Milliganin asuntoa saadakseni tietoa rouva Milliganista ja Arthurista. Mutta samassa huomasin, että se olisi ollut hulluutta: eihän ollut menemistä tiedustelemaan sellaiselta mieheltä hänen veljensä pojasta, joka toivoi tämän kuolemaa. Ja toisekseen, olihan varomatonta ilmoittaa hra Milliganille, että oli kuultu mitä hän oli puhunut.
Arthur vielä eli ja oli terveempi. Tässä uutisessa oli jo tarpeeksi iloa minulle täksi kertaa.
XVI.
Me emme enää puhuneet muusta kuin Arthurista, rouva Milliganista ja herra Milliganista.
Missähän Arthur oli? Mistähän voisimme heitä hakea ja löytää?
Herra J. Milliganin käynti meillä oli herättänyt meissä ajatuksen ja saanut meidät tekemään suunnitelman, jonka onnistuminen näytti meistä varmalta: kun herra J. Milligan oli kerran käynyt Punaisen Jalopeuran talossa, niin olihan melkein varmaa, että hän käy siellä toisenkin ja kolmannenkin kerran. Hänellä kai oli asioita isäni-kanssa. Kun hän sitten lähtee meiltä, niin Mattia, jota herra Milligan ei tunne, kulkee hänen jäljessään, ja niin saadaan tietää hänen asuntonsa. Sitten käydään palvelijan puheille, ja ehkä tämä opastaa meidät Arthurin luo. Minkä vuoksi ei? Tämä ei tuntunut mahdottomalta meistä.
Tästä tuumasta oli se etu, että se velvoitti minut tapaamaan Arthuria, ja niin pääsin pulastani, jossa Mattia minua piti. Siitä saakka kuin Capi oli tehnyt tuon varkautensa ja vielä enemmän siitä lähtien, kuin olimme saaneet kirjeen Barberinin emännältä, Mattia ei herennyt kertaamasta kaikissa mahdollisissa äänilajeissa: "Palataan Ranskaan." Se oli joka päivä hänen loppuvirtensä. Ja siihen minä vastasin aina samalla säkeellä: "Minä en voi jättää omaisiani." Mutta me olimme tässä kohden eri mieltä velvollisuudestani vanhempiani kohtaan, ja siitä oli lakkaamatta väittelyä, josta ei ollut mitään ratkaisevaa tulosta, sillä kumpikin pysyi mielipiteessään: "Täytyy matkustaa." — "Täytyy jäädä."
Mutta kun nyt lisäsin, että minun pitää tavata Arthuria, niin Mattialla ei ollutkaan enää puhumista mitään. Hän ei voinut olla Arthuria vastaan. Pitihän rouva Milliganin saada tietää lankonsa hankkeet. Meidän olisi ollut vaikea tavata herra J. Milligania, jos meidän olisi pitänyt olla kaiket päivät aamusta iltaan kaupungilla niinkuin olimme olleet siitä saakka kuin Lontooseen tulimme. Mutta nyt lähestyi aika, jolloin ei menty kadulle soittamaan päivin, vaan öisin, sillä joulukonsertit ovat keskiyön aikana. Me olimme siis päivät kotona ja voimme vuorotellen pitää vahtia.
"Jospa tietäisit, miten hartaasti haluan tavata rouva Milligania!" sanoi Mattia minulle eräänä päivänä. "Minkä vuoksi?"
Hän oli vaiti kauan aikaa ja sanoi sitten: "Kun hän on ollut niin hyvä sinulle." Mutta sitten hän jatkoi: "Ja myöskin senvuoksi, että hän ehkä voisi auttaa sinua löytämään vanhempasi."
"Mattia!"
"Sinä et anna minun sanoa, mutta minä vakuutan sinulle, että minun on mahdoton minuutin aikaakaan uskoa, että sinä olet Driscollin perheestä: katsele tämän perheen kaikkia jäseniä ja katsele itseäsi. Sinä olet aivan eri perheestä, ja minusta tuntuu aivan luonnolliselta, että sinä olet gentlemanni, ja gentlemanni sinusta tulee, kunhan tapaamme rouva Milliganin."
"Miten niin?" — "Minulla on oma ajatukseni." — "Sanohan se." — "En toki!" — "Minkävuoksi?" — "Senvuoksi että se voi olla tyhmää…" — "No annahan kuulua." — "Se olisi liian tyhmää, jos se ei olisi totta. Ei saa kuvailla iloa, joka ei toteudu. Tämä kaunis viheriä Bethnal on meille opettanut jotakin: olemmeko nähneet täällä kauniita viheriöitä ketoja, jotka eivät todellisuudessa olisi olleet kurjia rämeitä?"
Minä en enää tinkinyt häneltä, sillä minullakin oli oma ajatukseni. Se oli tosin hyvin epämääräinen, hyvin väikkyvä, hyvin ujo, varmaan paljon tyhmempi kuin Mattian ajatus. Mutta juuri senvuoksi en uskaltanut vaatia, että toverini sanoisi minulle ajatuksensa: mitä olisin vastannut, jos se olisi ollut sama kuin mikä häilyi kuin utuinen uni minun mielessäni? Silloin en olisi uskaltanut sitä muodostella, minulla ei olisi ollut rohkeutta siitä keskustella hänen kanssaan. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa, ja me odotimme. Odotellessamme me kuljimme retkillämme Lontoossa, sillä me emme olleet sellaisia etuoikeutettuja soittajia, joilla on hallussaan korttelinsa, missä heillä on oma yleisönsä: me olimme vielä liian lapsia, liian äkkinäisiä valtaamaan isännyyttä. Monta monituista kertaa, kun olimme soittaneet parhaimmat kappaleemme ja toivoimme hyvää saalista, meidän oli juuri sillä hetkellä lähdettävä pakoon kiireimmän kautta joitakin kauheita avojalkaisia, poimuhameisia ja töyhtöhattuisia skotlantilaisia, jotka jo yksistään säkkipillinsä äänellä saivat meidät käpälämäkeen. Mattia kyllä olisi torvellaan saanut heidän pillinsä äänen peitetyksi, mutta meillä ei ollut voimaa itse pillittäjiä vastaan. Niinikään meillä ei ollut voimaa soittavien neekerien joukkoja vastaan, jotka juoksentelevat katuja ja joita englantilaiset sanovat neekerisoittajiksi. Nämä tekoneekerit, jotka komeilevat törkeän uljaina hännystakissa ja korkeassa kauluksessa, johon heidän päänsä on kääritty kuin kukkakimppu paperiin, olivat meille vielä suurempi kauhu kuin skotlantilaiset. Heti kun näimme heidän tulevan tai kun kuulimme heidän banjonsa, me kunnioittavasti vaikenimme ja katosimme kauas toiseen kortteliin, jossa emme toivoneet tapaavamme toista joukkoa, taikka katsellen heitä odotimme, kunnes he lopettivat kissannaukujaisensa.
Eräänä päivänä, kun näin olimme heidän katselijoinaan, näin heistä kaikkein nurjimman vinkeilevän Mattialle. Aluksi luulin, että hän pilkkasi meitä ja huvitti sillä yleisöä, mutta sitten Mattia suureksi hämmästyksekseni vastasi hänelle ystävällisesti.
"Tunnetko sinä hänet?" kysyin.
"Se on Bob."
"Mikä kumman Bob?"
"Ystäväni Bob Gassotin sirkuksesta, toinen niistä klowneista, joista olen sinulle puhunut, ja juuri se, jolle olen suurimmassa kiitollisuudenvelassa englanninkielen taidostani."
"Sinä et häntä tuntenut ensin?"
"No hitto, kun hän sirkuksessa pani tukkaansa valkojauhoa ja täällä kiiltovoidetta!"
Kun heidän esityksensä oli loppunut, niin Bob tuli meidän luo, ja siitä tavasta, jolla hän lähestyi Mattiaa, minä näin miten toverini oli kaikkien rakastama: suurempi ilo ei olisi ilmennyt veljen silmissä eikä puheessa kuin tämän entisen klownin, "joka huonojen aikain takia", sanoi hän meille, "oli pakotettu rupeamaan kiertäväksi soittajaksi". Mutta meidän piti pian erota, hänen seurata joukkoaan ja meidän lähteä kortteliin. Ja nämä kaksi ystävää lausuivat toisilleen olevan ensi sunnuntaina hauska kertoa, mitä kumpikin oli tehnyt sen jälkeen kuin he olivat eronneet toisistaan.
Ystävyytensä vuoksi Mattiaa kohtaan Bob tahtoi minullekin osottaa myötätuntoisuuttaan, ja pian me saimme hänestä ystävän, joka kokemuksillaan ja neuvoillaan teki elämämme Lontoossa paljon helpommaksi kuin se tähän asti oli ollut. Hän rupesi hyvin suosimaan Capiakin, ja usein hän meille sanoi, että jos hänellä olisi sellainen koira, niin hän pian ansaitsisi omaisuuden. Ja monet kerrat hän ehdotti, että rupeaisimme yhtiöön kaikki kolme tai oikeammin kaikki neljä, hän, Mattia, Capi ja minä. Mutta minä, joka en halunnut jättää omaisiani lähteäkseni Ranskaan nähdäkseni Liseä ja entisiä ystäviäni, vielä vähemmin halusin seurata Bobia läpi Englannin.
Niin olimme nyt lähellä joulua. Ja nyt me, sen sijaan että olimme tähän saakka lähteneet kaupungille aamuisin, lähdimme illoin yhdeksän seuduissa ja menimme valitsemiimme kaupunginosiin.
Täytyi olla jotensakin hiljaista, ennenkuin soittomme tunkeutui suljettujen ovien läpi herättämään lapsia vuoteistaan ja ilmoittamaan joulun, tämän kaikille englantilaisille rakkaan juhlan tuloa. Me soitamme vienoimmat kappaleemme, joilla on surullinen tai uskonnollinen luonne, Mattian viulu itkee, minun harppuni huokaa, ja kun me herkeämme hetkeksi levätäksemme, niin tuulenhengen mukana kantautuu kuuluviimme muutamia katkonaisia säveliä toisten soittajien luota. Konserttimme loppuu: "Hyvät herrat ja naiset, hyvää yötä ja iloista joulua!"
Ja me menemme edemmäksi ja alotamme konsertin uudelleen.
Mahtanee olla suloista kuulla soittoa yöllä vuoteelleen, kun on käärittynä hyviin peitteisiin. Mutta meillä, jotka olemme kadulla, ei ole peitteitä eikä untuvapatjoja: täytyy kuitenkin soittaa, vaikka sormet ovat puoleksi paleltuneet. Milloin usva käärii meidän kosteudellaan, milloin selkeän taivaan alla pohjoistuuli jäätää luita myöten. Tämä joulu oli kylmä, mutta kuitenkin me joka yö kolmen viikon aikana olimme ulkona.
XVII.
Herra James Milligania ei näkynyt talossamme, tai ainakaan me emme häntä nähneet, niin tarkoin kuin vartioimmekin. Joulujuhlain jälkeen täytyi lähteä kaupungille päiväsaikaan, ja meidän toiveemme pieneni. Eipä meillä ollut sitä kuin sunnuntaisin, ja sen vuoksi olimme kotona tämän joutopäivän, joka olisi voinut olla virkistyspäivämme.
Sanomatta mikä oli mielessämme oli Mattia kysynyt ystävältään Bobilta, eikö hän tietäisi jotakin neuvoa, miten saisimme tietää, missä asui eräs rouva Milligan, jolla oli sairas poika, taikka vain missä asui herra James Milligan. Mutta Bob oli vastannut, että pitäisi tietää mikä rouva Milligan oli tai mikä yhteiskunnallinen asema oli herra James Milliganilla, kun Milliganeja oli suuri joukko Lontoossa ja vielä suurempi koko Englannissa.
Me emme olleet sitä ajatelleet. Meille ei ollut kuin yksi rouva Milligan, joka oli Arthurin äiti, ja yksi herra James Milligan, joka oli Arthurin setä.
Silloin taas Mattia alkoi minulle uudestaan vanhan virtensä, että meidän pitäisi palata Ranskaan, ja meidän väittelemisemme oli taas entisessä käynnissään heti.
"Sinä siis tahdot luopua hakemasta rouva Milligania?" kysyin.
"En suinkaan, mutta ei ole todistettu, että hän on enää Englannissa."
"Mutta eihän ole sanottu, että hän on Ranskassakaan."
"Minusta se on hyvin luultavaa; kun Arthur on ollut kipeä, niin hänen äitinsä on vienyt hänet sellaiseen maahan, jossa ilmanala on suotuisampi hänen tervehtymiselleen."
"Mutta onhan muitakin maita kuin Ranska, joissa on terveellinen ilma."
"Ranskassa Arthur on jo yhden kerran parantunut, ja Ranskaan senvuoksi hänen äitinsä on vienyt hänet uudelleenkin, ja sen lisäksi minä haluaisin, että sinä lähtisit täältä."
Minun asemani oli sellainen, etten uskaltanut Mattialta kysyä, minkä vuoksi hän haluaisi, että minä täältä lähtisin; minua pelotti, että hän vastaa juuri sitä, mitä en halunnut kuulla.
"Minua pelottaa", sanoi Mattia, "lähdetään pois. Saat nähdä, että meille tapahtuu joku onnettomuus. Lähdetään pois."
Vaikka omaisteni mieliala minua kohtaan ei ollut muuttunut, niin en sittenkään voinut seurata Mattian neuvoja enkä uskaltanut uskoa hänen vakuutuksiaan, että minä en ollut "master Driscollin poika". Minä kyllä epäilin, mutta en voinut varmasti uskoa, olinko vai enkö Driscoll.
Aika kului hitaasti, hyvin hitaasti, mutta kuitenkin päivä meni, toinen tuli, viikko kului viikon perästä ja lähestyi aika, jolloin perheen piti lähteä Lontoosta kiertelemään Englantia.
Kahdet vaunut oli maalattu ja niihin oli sälytetty kaikenlaista tavaraa minkä suinkin niihin mahtui. Nämä tavarat eivät tulleet kauppiaista, vaan Punaisen Jalopeuran talon kellarista, josta nostettiin mytty toisensa jälkeen.
Vihdoin vaunut olivat täynnä, hevoset ostetut: mistä ja miten? En tiedä, mutta me näimme, niiden tulevan, ja kaikki oli valmiina lähtöä varten.
Isäni huomattuaan, että me ansaitsimme hyvästi viulullamme ja harpullamme, päätti, että me yhäkin pysyisimme soittajina seuraten perhettä, ja hän ilmaisi tahtonsa lähtöpäivän edellisenä iltana.
"Palataan Ranskaan", sanoi Mattia, "käytetään hyväksemme ensimäistä tilaisuutta, joka meille tarjoutuu pelastuaksemme."
"Minkävuoksi emme matkustelisi Englannissa?"
"Senvuoksi että meille tapahtuu joku onnettomuus."
"Me voimme tavata rouva Milliganin Englannissa."
"Parempi toivo meillä on tavata hänet Ranskassa."
"Koettakaamme kuitenkin onneamme Englannissa, sittenpähän näemme."
Ja me taas olemme maantiellä, mutta tällä kertaa ei olekaan omassa vallassani mennä minne haluan ja oman mieleni mukaan. Mutta helpotuksen tuntein jätän Lontoon.
Me astuimme vaunujen jäljessä, ja Bethnal-Greenin haisevien ja epäterveellisten huurujen sijaan hengitimme nyt raikasta maaseudun ilmaa.
Jo ensi päivänä minä sain nähdä miten tehtiin kauppaa tavaroilla, joista oli niin vähän maksettu. Me olimme saapuneet suureen kylään, ja vaunut oli asetettu vierekkäin suurelle torille, kuomun toinen sivu oli laskettu alas ja muodostettu hyllyjä, ja kaikki tavarat olivat uteliaiden nähtävinä. "Katsokaa hintoja, katsokaa hintoja!" huusi isäni. "Ette mistään saa niin helpolla. Kun minä en maksa tavaroistani koskaan mitään, niin voin myydä helpolla. Minä en niitä myy, minä ne teille annan. Katsokaa hintoja! Katsokaa hintoja!"
Kuulin ihmisten, jotka olivat katselleet hintoja, mennessään keskenään sanovan:
"Varastettua tavaraa."
"Niin hän itsekin sanoi."
Jos he olisivat katsahtaneet minuun, niin olisivat punastumisestani huomanneet, että heidän arvelunsa oli oikea. He eivät huomanneet punastustani, mutta Mattia sen huomasi, ja illalla hän siitä minulle puhui, vaikka hän muuten tavallisesti ei ryhtynyt avonaisesti tähän seikkaan.
"Voitko sinä aina yhä kärsiä tuollaista häpeää?" sanoi hän.
"Älä puhu siitä, jos et tahdo saattaa häpeääni vieläkin julmemmaksi."
"Sitä en suinkaan tahdo. Minä tahdoin vain, että palaamme Ranskaan. Minä olen sinulle aina sanonut, että meille tapahtuu joku onnettomuus. Minä sanon sen vieläkin ja sanon, ettei siihen ole pitkäkään aika. Ymmärräthän, että on poliisimiehiä, jotka jonakin päivänä tahtovat tietää miten master Driscoll voi myydä tavaroitaan niin helpolla. Mitä silloin tapahtuu?"
"Mattia, minä pyydän…"
"Koska sinä et tahdo pitää silmiäsi auki, niin pitää minun katsoa sinunkin edestäsi. Tapahtuu silloin, että meidät vangitaan, sinut ja minutkin, jotka emme ole tehneet mitään. Miten todistamme, että olemme syyttömät? Miten puolustamme itseämme? Eikö ole totta, että me syömme leipää, joka on maksettu noista tavaroista saaduilla rahoilla?"
Tämä ajatus ei koskaan ollut juolahtanut mieleeni; minusta tuntui aivan kuin olisin päähäni saanut vasaran iskun. "Mutta me itse ansaitsemme leipämme", sanoin koettaen puolustaa itseäni, en Mattiaa, vaan tätä ajatusta vastaan.
"Se on totta", vastasi Mattia, "mutta sekin on totta, että me olemme yhtiössä näiden ihmisten kanssa, jotka eivät ansaitse leipäänsä. Sitä vain katsotaan, eikä muuta katsotakaan kuin sitä. Meidät tuomitaan niinkuin tuomitaan heidätkin. Minusta tuntuu pahalta joutua varkaudesta tuomituksi, mutta vielä, pahemmalta, että sinut tuomitaan. Minähän en ole kuin kurja raukka, enkä koskaan olekaan sen parempi, mutta kun sinä kerran löydät vanhempasi, oikeat vanhempani, niin mikä suru heille, mikä häpeä sinulle, jos olet tuomittu varkaaksi. Ja kun joudumme vankeuteen, niin emme voi etsiä vanhempiasi. Ja kun joudumme vankeuteen, niin emme voikaan rouva Milliganille ilmoittaa herra James Milliganin vehkeistä Arthuria vastaan. Pelastakaamme itsemme, kun vielä on aika."
"No anna minun vielä miettiä muutamia päiviä, sitten nähdään."
"Mieti joutuin. Ihmissyöjä tuntee tuoreen lihan hajun, minä tunnen vaaran hajun."
Enpä ennen ollut joutunut niin sekaannuksiini Mattian selityksistä ja rukouksista kuin nyt. Minun oli päätettävä vihdoinkin, mitä minä oikeastaan tahdon. Mutta tapahtumat tekivät sen, mitä minä en uskaltanut tehdä.
Oli jo kulunut monta viikkoa siitä kuin Lontoosta lähdimme, ja olimme saapuneet muutamaan kaupunkiin, jonka läheisyydessä piakkoin pidettiin kilpa-ajoja. Englannissa kilpa-ajot ovat kansallinen juhla, ja niihin saapuu kaikenlaisia näyttelijöitä ja kulkukauppiaita, jotka pitävät markkinoita. Meilläkin oli ollut kiire näille markkinoille saadaksemme paikkamme siellä, me soittajina ja Driscollin perhe kauppiaina. Mutta isäni ei asettunutkaan kilpa-ajopaikalle, vaan itse kaupunkiin, jossa hän toivoi saavansa parempia kauppoja tehdyksi.
Kun Mattialla ja minulla ei ollut mitään tehtävää sillä aikaa kuin vanhempani järjestelivät kauppaansa, niin menimme kilpa-ajoradalle, joka oli vähän matkan päässä kaupungista muutamalla kankaalla. Sinne oli pystytetty lukemattomia telttoja, ja jo kaukaa huomasi nousevan savupatsaita, jotka osottivat kilparadan paikan. Me jouduimme pian kuoppaiselle tielle, joka kulki avaran kankaan poikki. Tämä kangas oli tavallisesti autio ja paljas, mutta nyt se oli täynnä lautavajoja, joihin oli sijoitettu kapakoita ja ravintoloita, siellä oli kopperoita, telttoja, vaunuja, joiden ympärillä vilisi ihmisiä.
Kun me kuljimme muutaman nuotion ohi, jossa oli pata tulella, niin tunsimme ystävämme Bobin. Hän näytti olevan hyvin ihastunut tavatessaan meidät. Hän oli tullut kilpa-ajoihin parin toverinsa kanssa antaakseen näytäntöjä, mutta soittajat, jotka he olivat palkanneet, olivat syöneet sanansa, niin että seuraavasta päivästä, jolloin he olivat toivoneet paljon yleisöä itselleen, heillä nyt oli vähät toiveet. Me voisimme, jos tahtoisimme, tehdä heille suuren palveluksen, ruveta heille soittajiksi, ja tulot jaettaisiin meidän viiden kesken, ja Capikin saisi osansa.
Mattian silmäyksestä huomasin, että hän olisi hyvin mielissään, jos minä hyväksyisin Bobin ehdotuksen, ja kun meillä oli vapaus tehdä miten parhaiksi näimme, kunhan vain saimme runsaasti rahaa, niin suostuinkin. Päätettiin siis, että seuraavana päivänä me tulemme Bobin ja hänen kahden toverinsa käytettäviksi.
Mutta kun minä palasin kaupunkiin ja ilmoitin isälleni tuumamme, niin tulikin este.
"Minä tarvitsen Capin huomenna", sanoi hän, "te ette voi ottaa sitä mukaanne."
Minä kävin hyvin levottomaksi tästä. Tahdottiinko Capia käyttää johonkin pahaan työhön. Isäni kuitenkin selitti asian ja sai mieleni rauhoittumaan: "Capilla on tarkka korva, se ymmärtää kaikki ja on hyvä vartija, siitä on meille hyötyä vaunujen vahtimisessa, sillä muuten voitaisiin meiltä tässä ihmispaljoudessa varastaa. Te menette siis ilman Capia soittamaan Bobille, ja jos näyttelemisenne kestää myöhäiseen, niinkuin on luultavaa, niin tapaatte meidät Suuren Tammen ravintolassa, jossa olemme yötä, sillä aikomukseni on lähteä täältä illan tullen." Kun hän kerran oli jotakin sanonut, oli niin tehtäväkin.
Seuraavana päivänä aamulla, kun olin Capille antanut ruokaa ja juomaa, niin että voin olla varma, ettei siltä mitään puutu, itse kiinnitin sen köyteen vaunuihin, joita sen oli vartioitava, ja Mattia ja minä lähdimme kilparadalle. Heti kun olimme sinne päässeet, rupesimme soittamaan, ja sitä kesti iltaan asti. Minulla olivat sormet niin hellinä, että oli aivan kuin tuhansilla neuloilla olisi niitä pistelty, ja Mattia oli puhaltanut torvea niin, että tuskin enää jaksoi hengittää, mutta sittenkin piti soittaa vielä. Bob ja hänen toverinsa eivät väsyneet tehtävissään, eikä meidänkään siis sopinut väsyä. Kun ilta tuli, luulin, että pääsemme levähtämään, mutta mentiinkin muutamaan kapakkaan ja siellä alkoi uusi soitanta, jota kesti puoliyöhön. Jos sainkin vielä jotakin ääntä harpustani, niin en tiennyt suuntiakaan mitä soitin enkä myöskään mitä Mattia soitti, eikä hän tiennyt enemmän kuin minäkään. Kymmenet kerrat Bob oli ilmoittanut, että näyteltiin viime kertaa, ja kymmenet kerrat alettiin taas uudelleen.
Jos me olimme väsyneitä, niin olivat toverimmekin, niin etteivät kyenneet enää tekemään kaikkia voimannäytteitään. Kerran sitten muuan salko, jota he käyttivät voimistelutempuissaan, putosi Mattian jalalle. Se teki niin kipeää, että Mattia huusi kuin olisi jalka katkennut. Onneksi ei hänen jalkansa ollut pahasti loukkautunut, hän oli saanut siihen ruhjevamman ja pienen haavan ihoon. Hän ei kuitenkaan kyennyt kävelemään. Hänen piti jäädä yöksi Bobin vaunuihin ja minun yksin lähteä Suuren Tammen ravintolaan, sillä piti saada tietää, mihin Driscollin perhe menee huomiseksi.
"Älä mene", sanoi Mattia minulle, "mennään huomenna yhdessä."
"Mutta jos emme huomenna tapaakaan ketään siellä?"
"Sen parempi, olemme silloin vapaat."
"Jos minä jätän Driscollin perheen, niin en jätä sitä tällä tavoin.
Sitäpaitsi luuletko, että he eivät saisi meitä hyvin äkkiä kiinni.
Mihin sinä voisit tuolla jalallasi lähteä?"
"No lähdemme huomenna, jos niin tahdot, huomenna! Mutta älä mene sinä tänä iltana, minua pelottaa."
"Mikä?"
"En osaa sanoa, mutta pelottaa minua sinun puolestasi."
"Anna minun mennä, minä lupaan, että tulen huomenna takaisin."
"Mutta jos sinua ei päästetä?"
"Minkävuoksi minua ei päästettäisi, minä jätän sinulle harppuni, pitäähän minun päästä sitä hakemaan."
Ja huolimatta Mattian pelosta lähdin taipaleelle. Minä astuin kiireesti, niin väsynyt kuin olinkin, ja saavuin lopuksi Suuren Tammen ravintolaan. Mutta vaikka miten olisin hakenut vaunujamme, en niitä löytänyt. Kiertäessäni taloa huomasin valon muutamasta ylisikkunasta ja ajatellen, ettei kai koko talonväki ollut nukkumassa, koputin ovelle. Ravintolan isäntä, jonka olin nähnyt, avasi minulle ja suuntasi kaiken valon lyhdystään vasten silmiäni. Huomasin, että hän tunsi minut, mutta hän ei laskenut minua sisään, pani vain lyhdyn selkänsä taakse, katseli ympärilleen ja kuunteli jonkun aikaa.
"Kuormanne ovat menneet. Isänne sanoi, että tapaatte hänet Lewesissa, kun lähdette heti ja kuljette koko yön. Onnea matkalle." Ja hän sulki oven nenäni edessä sanomatta sen enempää.
Enhän voinut lähteä matkalle suoraa päätä tapaamatta Mattiaa. Minun piti siis palata kilparadalle, niin väsynyt kuin olinkin.
Lähdin astumaan, ja puolentoista tunnin perästä sen jälkeen makasin hyvällä olkivuoteella Mattian vieressä Bobin vaunuissa; muutamin sanoin kerroin hänelle miten minulle oli käynyt, ja sitten vaivuin makeaan uneen. Muutamia tunteja nukuttuani voimani virkistyivät, ja aamulla heräsin valmiina lähtemään Lewesiin, jos Mattia, joka vielä nukkui, kykenisi minua seuraamaan. Laskeuduttuani vaunuista menin ystävämme Bobin luo, joka oli noussut ennen minua ja oli tekemässä tulta. Minä katselin häntä, kun hän makasi ryömysillään ja puhalteli tulta kaikin voimin padan alle. Ja siinä istuessani näin poliisimiehen taluttavan muuatta koiraa, jonka olin tuntevinani Capiksi.
Tyhmistyneenä jäin sitä katsomaan tuumaillen, mitä tämä merkitsi. Mutta Capi, joka oli tuntenut minut, oli riuhtaissut itsensä irti ja oli muutamilla hyppäyksillä minun luonani ja sylissäni.
Poliisikonstaapeli lähestyi: "Onko tämä koira teidän?"
"On."
"Hyvä, minä vangitsen teidät." Ja hän tarttui minua käsivarteen puristaen lujasti.
Poliisikonstaapelin liikkeet ja ääni olivat saaneet Bobinkin havahtumaan toimestaan, johon hän oli kiintynyt. Hän tuli luoksemme: "Ja minkävuoksi vangitsette tämän pojan?"
"Oletteko hänen veljensä?"
"En ole hänen veljensä, mutta ystävänsä."
"Muuan mies ja poika ovat tunkeutuneet Pyhän Yrjön kirkkoon akkunasta. Heillä oli mukanaan tämä koira vartijana, että se huomauttaisi heitä, jos joku tulisi heitä häiritsemään. Ja heitä tultiinkin häiritsemään, ja heille tuli niin kiire, ettei heillä ollut aikaa ottaa koiraa mukaansa hypätessään akkunasta, ja niin koira tavattiin kirkossa. Minä olin varma, että koiran avulla tapaan varkaatkin, ja olen tavannut yhden. Missä isänne nyt on?"
Minä ymmärsin, mitä oli tapahtunut, ainakin arvasin: isä ei ollut minulta ottanut Capia vaunujen vartijaksi, vaan apulaiseksi kirkossa tehtävään murtovarkauteen. Ja sitä varten isä oli lähtenyt ajamaan illan suussa Suuren Tammen ravintolaan. Sinne vaunut eivät olleet pysähtyneet; kun varkaus oli huomattu, oli pitänyt lähteä pakoon kiireimmän kautta.
Mutta minunhan oli ajateltava itseäni eikä suinkaan syyllisiä. Olkootpa syylliset keitä hyvänsä, minä voin puolustaa itseäni heitä syyttämättä, todistaa syyttömyyteni. Eihän minun tarvinnut kuin sanoa, miten olin aikani käyttänyt. Ja tällä aikaa, kun minä tuumailin tätä, Mattia, joka oli kuullut melun vaunuihin, juoksi luoksemme ontuen.
"Selittäkää hänelle, että minä en ole syyllinen", sanoin Bobille, "sillä olen ollut teidän kanssanne kello yhteen yöllä, sitten Suuren Tammen ravintolassa, jossa isäntä minut näki, ja sieltä palasin heti tänne."
Bob tulkitsi sanani poliisikonstaapelille, mutta tämä ei näyttänyt uskovan syyttömyyttäni, niinkuin olin toivonut, päinvastoin.
"Kirkkoon murtauduttiin neljänneksen yli yhden", sanoi hän. "Tämä poika on täältä lähtenyt kello yksi tai vähää ennen, kuten otaksun; hän on siis voinut olla kirkossa kello neljänneksen yli yhden."
"Mutta täältä kaupunkiin kulkiessa viipyy enemmän kuin neljännestunnin."
"Mutta jos juoksee?" sanoi poliisikonstaapeli. "Ja sitäpaitsi, kuka todistaa, että hän on täältä lähtenyt yhden aikana?"
"Minä sen vannon", sanoi Bob.
"Niin te!" sanoi poliisikonstaapeli. "Pitää ensin saada tietää mitä arvoa teidän todistuksellanne on."
Bob suuttui: "Huomatkaa, että minä olen Englannin kansalainen", sanoi hän äkäisesti.
Poliisikonstaapeli kohautti olkapäitään.
"Jos te solvaatte minua, niin minä kirjoitan Timesiin."
"Odotellessani sitä vien tämän pojan; hän saa selittää oikeudelle syyttömyytensä."
Mattia heittäysi syliini. Minä luulin, että hän tahtoo hyvästellä, mutta Mattia oli poika, joka aina ensin toimitti sen, mikä oli asiallista, ja sitten vasta antautui tunteittensa valtaan.
"Rohkeutta", kuiskasi hän minulle, "me emme sinua jätä". Ja vasta sitten hän minua suuteli. "Ota Capi", sanoin hänelle ranskankielellä. Mutta poliisikonstaapeli ymmärsi ja sanoi: "Ei, ei, minä otan koiran, sen avulla löydän toisetkin."
Toisen kerran nyt minut vangittiin, mutta nyt oli häpeä suurempi. Nyt ei ollut kysymyksessä mikään tyhmä syytös minua vastaan niinkuin silloin kun syytettiin lehmän varastamisesta. Jos pääsisinkin vapaaksi syytöksestä, niin saisinhan nähdä tuomittavan ne, joiden toveriksi minua luultiin.
Vankila, johon minut vietiin, ei ollut lainkaan sellainen naurettava vankila, kuin oli se sipulikamari, jossa Mattian kanssa olimme olleet, vaan oikea vankila, jossa oli rautaristikot akkunassa. Huoneessa ei ollut muuta kuin istuinrahi ja vuode.
Minä lysähdin istumaan rahille ja istuin siinä pitkän ajan masentuneena, miettien surullista tilaani. En kyennyt saamaan kahta ajatusta kootuksi. Miten kauhea oli nyt tilani, miten pelottavalta tulevaisuus tuntui!
Rohkeutta! oli Mattia sanonut, mutta miten hän voisi auttaa minua, hän kun oli vielä lapsi, miten voisi itse Bobkaan, vaikka olikin jo mies, jos hän tahtoisikin olla apuna Mattialle?
Mutta tärkein kysymys minulle oli, milloin minut viedään oikeuden eteen. Oliko minun mahdollista todistaa syyttömyyteni, vaikka Capi olikin tavattu rikospaikalla?
Kun vanginvartija tuli vankihuoneeseeni tuomaan ruokaa ja juomaa, niin kysyin häneltä, milloin minut viedään kuulusteltavaksi, ja hän vastasikin suopeasti, että viimeistään huomenna.
Minulla ei ollut siis kuin odotettava huomista päivää kovin surematta, jos se oli mahdollista. Mutta sepä ei mahdollista ollut. Koko elämäni iän pysyvät mielessäni muistot tuosta kauheasta yöstä, jonka silloin vietin. Voi miten olin ollut hullu, kun en ollut osannut antaa arvoa Mattian aavistuksille ja hänen pelolleen!
Seuraavana päivänä vanginvartija tuli minua noutamaan käskien minun seurata häntä. Minä astuin hänen vierellään, ja kuljettuamme useain käytäväin läpi hän avasi oven ja käski astua sisään.
Minä astuin sisään ja olin oikeussalissa. Tunsin suonten lyövän ohimoillani.
Muutamalla korokkeella huomasin Bobin ja hänen kaksi toveriaan, Suuren Tammen isännän ja muita henkilöitä, joita en tuntenut. Sitten toisella korokkeella, joka oli tätä vastapäätä, näin poliisikonstaapelin, joka minut oli vanginnut, ja muita henkilöitä: nämä korokkeet olivat todistajia varten. Katsojain joukossa näin Mattian, ja kun meidän katseemme kohtasivat toisensa, niin tunsin heti rohkeutta: minua puolustetaan, minun ei tarvitse itse itseäni puolustaa. Minua eivät masentaneet enää kaikki ne seikat, joita oli ilmaantunut minua vastaan.
Yleinen syyttäjä pyysi puheenvuoroa ja muutamin sanoin selitti asian: Pyhän Yrjön kirkossa oli tehty varkaus, varkaat, yksi mies ja poika, olivat nousseet kirkkoon tikapuita myöten särkien akkunan, heillä oli mukanaan koira, jonka olivat ottaneet sitä varten, että se ilmaisisi, jos tulisi joku vaara. Muuan ohikulkija, neljänneksen yli yhden, oli hämmästynyt nähdessään kirkosta heikkoa valoa. Hän oli kuunnellut ja kuullut kolinaa, oli mennyt herättämään kirkonpalvelijaa; oli tultu sitten miehissä, silloin oli koira haukkunut ja varkaat olivat paenneet akkunasta jättäen koiransa kirkkoon; koira nerokkaan ja innokkaan poliisikonstaapelin Jerryn kuljettamana kilparadalle oli tuntenut isäntänsä, joka oli tämä poika, joka nyt oli syytettyjen penkillä; mitä toiseen varkaaseen tulee, niin ollaan hänen jäljillään.
Perusteltuaan sitten asiaa yleinen syyttäjä osotti minun olevan syyllisen ja vaikeni.
Tuomari silloin katsomatta minuun, ja aivan kuin olisi puhellut itsekseen, kysyi nimeni, ikäni ja toimeni.
Minä vastasin englanninkielellä, että nimeni oli Francis Driscoll ja asuin vanhempaini luona Lontoossa Punaisen Jalopeuran talossa Bethnal-Greenissä. Sitten pyysin saada selittää ranskankielellä, kun olin kasvanut Ranskassa ja ainoastaan muutaman kuukauden ollut Englannissa.
"Älkää luulko voivanne minua pettää, sillä minä osaan ranskankieltä", sanoi tuomari.
Minä kerroin nyt siis ranskankielellä ja selitin miten oli aivan mahdotonta, että minä olisin voinut olla kirkossa yhden aikana, kun juuri silloin olin kilparadalla ja puoli kolme olin Suuren Tammen ravintolassa.
"Missä olitte neljänneksen yli yhden?" kysyi tuomari.
"Tiellä Suuren Tammen ravintolaan."
"Miten selitätte sen, että koiranne oli kirkossa?" kysyi tuomari.
"Minä en voi sitä selittää, minä en sitä ymmärrä. Koira ei ollut mukanani, minä sen olin aamulla sitonut muutamiin vaunuihin."
Minun ei käynyt sanominen enempää, sillä en tahtonut antaa aseita isääni vastaan. Minä katsoin Mattiaa, hän teki minulle merkkejä, että selittäisin vielä, mutta minä olin vaiti.
Sitten kuulusteltiin minun todistajiani, Bobia ja hänen tovereitaan, ravintolan isäntää, jotka kaikki todistivat minun edukseni, miten olin aikani käyttänyt. Mutta kuitenkin jäi hämäräksi, missä olin ollut juuri sillä hetkellä, josta oli kysymys ja jolloin minä olin lähtenyt kilparadalta, ja tämä kohta oli pääseikka.
Kun kysely oli loppunut, niin tuomari kysyi, oliko mitään lisättävää.
Minä vastasin, että olin syytön, ja jätin asian oikeuden päätettäväksi.
Tuomari julisti, että minut on vietävä kreivikunnan vankilaan odottamaan suuren juryn päätöstä siitä, olenko vai enkö manattava rikosasiain-oikeuteen.
Rikosasiain-oikeuteen!
Minä luhistuin penkilleni. Siinä se oli; miksi en ollut totellut
Mattiaa!