Koditon: Romaani

XVIII.

Vasta pitkän ajan kuluttua sen jälkeen kuin minut oli viety vankihuoneeseeni, sain selville, minkävuoksi minua ei oltu vapautettu: tuomari tahtoi odottaa, että saadaan kiinni ne, jotka olivat murtautuneet kirkkoon, nähdäkseen enkö ollut heidän rikostoverinsa.

Yleinen syyttäjä oli sanonut, että ollaan jäljillä. Minä siis surukseni ja häpeäkseni saisin pian istua syytettyjen penkillä heidän vieressään. Milloinkahan tämä tapahtuu? Milloinkahan minut siirretään kreivikunnan vankilaan? Mikä se vankila oli? Missä se oli?

Näissä kysymyksissä oli ajatuksilleni työtä, ja aika kului pikemmin kuin edellisenä päivänä. Minua ei enää vaivannut malttamattomuus, kun tiesin, että oli odotettava. Ja minä odotin, milloin kävellen kammiossani, milloin istuen penkilläni.

Illalla kuulin torvensoittoa, ja tunsin sen heti Mattian soitoksi. Se kelpo poika tahtoi näin minulle ilmoittaa, että hän ajatteli minua. Tämä soitto tuli yli muurin, joka oli akkunan vastassa. Mattia oli toisella puolen muuria kadulla ja vähän matkan päässä minusta, ainoastaan muutamia metrejä. Paha vain, että katse ei voinut tukeutua kivien läpi. Mutta jos ei katse päässytkään tunkeutumaan muurin läpi, niin lensipä soitto sen ylitse. Soittoon sekaantui askelten jyryä, epäselvää hälinää, ja minä ymmärsin, että Mattia ja Bob siellä varmaan antoivat näytäntöjä.

Minkävuoksi he olivat valinneet tämän paikan? Olikohan se sopiva tuloihin nähden? Vai tahtoivatko he minulle jotakin ilmoittaa?

Yhtäkkiä kuulin Mattian kovalla kirkkaalla äänellä huutavan ranskankielellä: "Huomenna aamun valjetessa!"

Helppo oli ymmärtää, että Mattia ei suinkaan englantilaiselle yleisölleen sanonut näitä ranskalaisia sanoja, vaan minulle, mutta yhtä helppo ei suinkaan ollut arvata mitä se merkitsi, ja minä sain taas ajatuksen aihetta tuumaillakseni jos johonkin suuntaan, mutta löytämättä järkevää vastausta. Se vain oli selvää, että huomenna aamun valjetessa minun piti olla hereilläni ja vartioimassa.

Kun heräsin, oli vielä pimeä, tähdet tuikkivat taivaalla, ja vallitsi täysi hiljaisuus. Päivä nähtävästi oli vielä kaukana. Minulla ei ollut muuta tehtävänä kuin laskea kellonlyöntejä, mutta pitkältä tuntui aika. Seinää vasten nojaten katselin akkunaa. Minusta näytti, että tähti, joka akkunasta sopi näkymään huoneeseeni, vähitellen sammui. Päivä oli nousemassa. Kaukaa kuului kukon laulu. Nousin ja hiivin varpaillani avaamaan akkunan. Se oli tarkka tehtävä, kun oli varottava, ettei syntynyt mitään ääntä, mutta viimein onnistuin saamaan akkunan auki.

Tähdet sammuivat vähitellen, ja aamun raikkaus sai minut värisemään kylmästä. Mutta en lähtenyt akkunastani, seisoin siinä, kuuntelin ja katselin tietämättä mitä minun oli kuunneltava ja katseltava.

Taivaalla alkoi kuumottaa valoa, ja kaikki esineet alkoivat näkyä selvemmin. Nyt kai oli se aika, jota Mattia oli tarkottanut. Minä kuuntelin henkeäni pidättäen, mutta en kuullut kuin sydämeni tykytyksen.

Vihdoin olin kuulevinani jotakin rapinaa muuria vasten, mutta en ollut kuullut mitään askelia, ja sen vuoksi luulin erehtyneeni. Mutta kuitenkin kuuntelin: rapinaa kuului yhä, sitten yhtäkkiä huomasin muurin laidan yli näkyvän pään, ja heti näin, ettei se ollut Mattian pää. Vaikka vielä oli hämärä, niin tunsin Bobin. Hän näki minut nojaamassa ristikkoa vasten. "Hss!" varotti hän minua. Ja kädellään hän viittasi minua poistumaan akkunasta. Minä tottelinkin, vaikka en ymmärtänyt, mitä varten niin oli tehtävä. Silloin näin hänen toisen kätensä olevan varustettuna pitkällä kirkkaalla torvella, joka oli aivan kuin lasista. Hän pani torven suulleen. Silloin ymmärsin, että se oli puhalluspilli. Kuulin puhalluksen ja samalla näin pienen valkoisen pallon lentävän ilmassa ja tulevan akkunan läpi ja putoavan jalkoihini. Heti katosi Bobin pääkin muurin taakse, enkä enää kuullut mitään.

Minä otin kiireesti pallon. Se oli paperista, joka oli kääritty lyijyisen sisustan ympärille. Paperiin oli kirjoitettu: "Huomenna sinut viedään kreivikunnan vankilaan. Sinä matkustat rautatietä vaunussa poliisimiehen kanssa. Asetu oven viereen. Kun olette kulkeneet neljäkymmentäviisi minuuttia, lue ne tarkoin, niin junanne hiljentää vauhtiaan muutamalla vaihdepaikalla. Avaa silloin ovi ja hyppää junasta reippaasti: hyppää ryntäämällä, ojenna kätesi eteenpäin ja laita niin, että putoat jaloillesi. Heti kun olet päässyt maahan, nouse rinnettä vasemmalle, me olemme siellä ja hyvä hevonen odottamassa sinua. Älä pelkää mitään. Kahden päivän kuluttua olemme Ranskassa. Rohkaise vain mielesi ja toivo parasta. Hyppääkin kauas ja hypätessäsi pidä varasi, että putoat jaloillesi."

Pelastettu! Minun ei tarvitse ollakaan rikosasiain-oikeudessa, ei tarvitse nähdä mitä siellä tapahtuu.

Kelpo poikia ne Mattia ja Bob! Sillä Bob se varmaan oli auttanut Mattiaa: "Me olemme siellä ja hyvä hevonen." Mattia yksinään ei ollut voinut järjestää asioita näin.

Minä luin uudelleen paperin: "Neljäkymmentäviisi minuuttia kuljettuanne, vasemmalle puolelle, hyppää jaloillesi." Niin, minä hyppään rohkeasti, vaikka kuolisin. Parempi oli kuollakin kuin tulla tuomituksi varkaaksi.

Olipa tämä sukkelasti keksitty.

"Kahden päivän kuluttua olemme Ranskassa."

Luin kolmeen neljään kertaan lippuni, ja sitten pureksittuani sen nielaisin. Nyt ei ollut muuta kuin tyynesti nukkua, ja pian olinkin unen vallassa, josta selvisin vasta kun vanginvartija tuli minua herättämään, tuoden minulle ruokaa.

Aika kului nopeasti, ja jälkeenpuolisen astui vankihuoneeseeni poliisikonstaapeli, jota en tuntenut, ja käski minun seurata itseään. Tyytyväisyydekseni näin, että hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen mies eikä näyttänyt kovin ketterältä.

Mattian määräyksen mukaan asetuin oven viereen, kun juna lähti liikkeelle, ja poliisikonstaapeli istui minun vastaani.

Minä nojasin ovea vasten, jonka akkuna oli auki, ja pyysin häneltä lupaa saada katsella seutuja, joiden läpi kuljimme, ja hän vastasi, että saan katsella niin paljon kuin haluan. Mitä hänen tarvitsi pelätä, juna kulki nopeasti.

Pian hän, kun kylmä tuuli puhalsi akkunasta, siirtyi keskivaunuun. Mutta kylmä ei minua vaivannut ja minä pistin vasemman käteni ulkopuolelle ja oikealla tartuin lukonkahvaan. Aika kului. Veturi vihelsi, ja juna hiljensi kulkuaan. Hetki oli tullut: vikkelästi työnsin oven auki ja hyppäsin niin kauas kuin voin. Lensin pitkälleni, vyöryin alas ja pyörryin.

Kun toinnuin, niin luulin, että olen junassa, sillä tunsin kiidettävän nopeasti ja kuulin jyryä, mutta minä makasin olkivuoteella.

Omituista: kasvot olivat kosteat, ja poskiani ja otsaani hiveli joku pehmoinen ja lämmin. Avasin silmäin ja näin kurjan keltaisen koiran, joka makasi päälläni ja nuoleksi kasvojani. Samassa näin Mattian, joka oli polvillaan vieressäni.

"Sinä olet pelastettu", sanoi hän siirtäessään koiran syrjään ja syleillen minua.

"Missä olemme?"

"Olemme vaunuissa, ja Bob on ajamassa."

"Miten siellä voidaan?" kysyi Bob kääntyen meihin.

"Hyvin, minusta näyttää."

"Liikuttakaa jalkoja, liikuttakaa käsiä", sanoi Bob.

Minä tein niinkuin Bob käski.

"Hyvä", sanoi Mattia. "Jalat ja kädet ovat terveet."

"Mutta mitä on tapahtunut?"

"Sinä olet hypännyt junasta niinkuin olin käskenyt, mutta pudotessasi pyörryit ja vyöryit ojaan. Kun sinua ei näkynyt tulevaksi, niin Bob käski minun pitää hevosta ja konttasi pengertä myöten ja kantoi sinut sylissään hevoseen. Me luulimme, että olet kuollut. Voi miten pelkäsin, miten suuri oli tuskani, mutta nyt sinä olet pelastettu."

"Entä poliisikonstaapeli?"

"Hän jatkoi matkaansa junassa, joka ei ole pysähtynyt." Minä tiesin pääasiat, katselin ympärilleni ja huomasin keltaisen koiran, joka katseli minua hellästi silmillään, jotka muistuttivat Capin silmiä, mutta tämä koira ei ollut Capi, sillä tämä oli keltainen ja Capi oli valkoinen. "Missä Capi on?"

Ennenkuin Mattia oli saanut vastatuksi, hyppäsi koira päälleni ja aikoi minua nuoleskella.

"Tuossahan se on Capi, me olemme vain sen värjänneet keltaiseksi."

Minä vuorostani hyväilin Capia suudellen sitä kuonolle. "Minkävuoksi olette värjänneet?"

"Se on soma historia, minä kerron sen sinulle."

Mutta Bob ei antanut kertoa. "Aja sinä hevosta", sanoi hän Mattialle, "ja aja hyvin; sillä aikaa minä laitan vaunumme niin, ettei niitä tunneta."

Vaunuissamme oli vaatekuomi, joka oli kiinnitetty kaarien päälle. Hän irroitti kaaret, laski kuomuvaatteen neljälle laskokselle ja käski minun piiloutua sen alle. Sitten hän käski Mattian sinne. Tällä tavoin vaunumme muuttivat kerrassaan muotoaan. Niissä ei ollut enää kuomua, ja niissä istui ainoastaan yksi henkilö.

"Mihin menemme?" kysyin Mattialta, kun hän nyt makasi minun vieressäni.

"Littlehamptoniin. Se on pieni satama meren rannalla, jossa Bobilla on veli laivurina. Hän tekee aluksellaan matkoja Ranskaan, käyden hakemassa voita Normandiasta ja Isignystä. Jos tulemme pelastetuiksi — ja me tulemme — niin se on Bobin ansio: hän on tehnyt kaiken. Mitä olisin minä voinut tehdä hyväksesi, minä kurja raukka? Bob se keksi tuuman pelastaa sinut junasta, puhaltaa sinulle kirjelippuni ja hän on hankkinut tovereiltaan lainaksi hevosen. Hän meille on vielä hankkinut laivankin, jossa pääsemme Ranskaan, sillä jos sinä olisit noussut johonkin höyrylaivaan, niin sinut olisi vangittu. Siitä näet, että on hyvä, kun on ystäviä."

"Kukas sai päähänsä pelastaa Capin?"

"Minä, mutta Bob sen keksi, että se oli värjättävä, että sitä ei tunnettaisi, kun varastimme sen nerokkaalta Jerryltä, joksi yleinen syyttäjä häntä sanoi, mutta tällä kertaa hän ei ollut nerokas, kun antoi meidän puhaltaa itseltään Capin huomaamatta sitä. Tosi on, että Capi saatuaan vainua minusta teki parastaan, ja Bob myöskin tiesi kaikki koiranvarkaiden temput."

"No entäs sinun jalkasi?"

"Se on kai parantunut, taikka en minä tiedä, sillä en ole joutanut sitä ajattelemaan."

Me kuljimme nopeasti, sillä hevonen oli hyvä ja Bob vielä parempi ajaja. Mutta meidän piti kuitenkin pysähtyä hetkeksi antaaksemme hevosen puhaltaa ja syödä. Mutta sitä varten emme ajaneet majataloon. Bob pysäytti keskelle metsää, riisui hevosen ja antoi sille kaurapussin. Yö oli pimeä, ei ollut pelkoa, että meitä tultaisiin kiinni ottamaan.

Nyt sain keskustella Bobin kanssa ja sydämellisesti kiittää häntä, mutta hän ei antanut minun puhua suutani puhtaaksi, vaan löi reippaasti kättä ja sanoi:

"Te olette tehnyt minulle hyvää, minä teen nyt teille, kukin vuorostaan. Ja sitten te olette Mattian ystävä ja hyvä poika niinkuin Mattiakin."

Minä kysyin häneltä, olimmeko vielä kaukana Littlehamptonista, ja hän vastasi, että oli vielä kahden tunnin matka ja että meidän piti kiirehtiä, sillä hänen veljensä lähti joka lauvantai Isignyyn, ja että hän uskoi nousuveden olevan varhain.

Me asetuimme paikoillemme oljille, kuomuvaatteen alle, ja levähtänyt hevonen lähti taas hyvää vauhtia.

Oljilla kuomuvaatteen alla maatessamme emme olleet kätkössä ainoastaan ihmisiltä, vaan kylmältä tuuleltakin, joka alkoi puhallella. Kun kielellä kosketti huulia, niin maistui suolalle, ja se osotti, että olimme jo lähellä merta. Pian huomasimme valon, joka säännöllisillä väliajoilla sammui ja sitten taas paistoi kirkkaasti: se oli majakka. Me olimme tulossa perille.

Bob pysäytti hevosen kävelemään ja ajoi muutaman tien poikki. Sitten hän laskeusi kärryistä ja käski meidän pitää hevosta. Hän meni katsomaan, oliko veljensä mennyt ja voimmeko vaaratta mennä laivaan.

Minusta tämä aika, jonka Bob oli poissa, tuntui kauhean pitkältä. Emme sanaa vaihtaneet. Vähän matkan päässä meistä pauhasi meri rannikkoa vasten yksitoikkoisella kohinalla, joka lisäsi levottomuuttamme. Mattiaa värisytti niinkuin minuakin.

Vihdoin kuulimme askeleita tieltä, jota Bob oli mennyt. Bob sieltä varmaan palasi. Minun kohtaloni oli päätetty. Bob ei ollutkaan yksinään.

"Tässä on veljeni", sanoi Bob. "Hän ottaa teidät mukaansa laivaansa ja opastaa teidät sinne, ja nyt me eroamme, sillä tarpeetonta on kenenkään tietää, että minä olen ollut täällä."

Minä tahdoin kiittää häntä, mutta hän keskeytti: "Ei puhuta siitä, sillä pitäähän toisiaan auttaa, kukin vuorostaan. Me kyllä vielä tapaamme toisemme, ja olen hyvilläni, kun olen saanut auttaa Mattiaa."

Me seurasimme Bobin veljeä ja tulimme pian kaupungin kaduille, joilla vallitsi hiljaisuus, ja sitten vähän matkaa kuljettuamme olimme rantasillalla, jossa merituuli puhalsi kasvoihimme.

Bobin veli, sanaa lausumatta, osotti meille muuatta alusta, joka oli taklattu kutteriksi. Me ymmärsimme, että se oli hänen, ja muutamien minuuttien kuluttua olimme siinä. Hän vei meidät pieneen kajuuttaan.

"Minä lähden kahden tunnin kuluttua", sanoi hän. "Olkaa te täällä sen aikaa ja hiljaa."

Kun hän oli lukinnut kajuutan oven, niin Mattia hiljaa heittäysi minun syliini ja suuteli minua. Häntä ei enää värisyttänyt.

XIX.

Bobin veljen lähdettyä oli laivassa hiljaista jonkun aikaa, niin ettemme kuulleet muuta kuin tuulen tohinan mastoissa ja veden loiskeen laivan sivua vasten. Mutta sitten vähitellen alkoi syntyä elämää, alkoi kuulua askeleita sillalta, heitettiin köysiä, laskettiin ja nostettiin ankkureita, kinungit vinkuivat ja väkipyörät rämisivät, purjeita nostettiin, peräsin natisi ja alus kallistui vasemmalle puolen, alkoi keikkua: — me olimme matkalla, minä olin pelastettu.

Pian alkoi laiva keikkua yhä ankarammin ja meri pieksää tuimasti sen kylkeen.

"Mattia parka", sanoin toverilleni ojentaen hänelle käteni.

"Ei haittaa", sanoi hän, "kunhan sinä olet pelastettu. Muuten minä arvasin, että tällaista tulee. Kun olimme kärryissä, niin katselin, kun tuuli heilutteli puiden latvoja, ja ajattelin, että merellä saamme tanssia: tämä nyt on tanssia."

Samassa aukesi kajuutanovi.

"Nyt ei ole enää mitään hätää, jos tahdotte nousta kannelle", sanoi
Bobin veli.

"Missä sitä on vähimmin kipeä?" kysyi Mattia. "Makuullaan."

"No minä makaan", ja hän pani pitkälleen lattialle. "Laivapoika tuo teille tarpeellisen kapineen", sanoi kapteeni.

"Jos hän ei viivy kauan, niin tulee sopivaan aikaan."

"Nytkö jo?"

"Se on alkanut jo aikoja sitten", sanoi Mattia.

Minä tahdoin jäädä hänen luokseen, mutta hän käski minut kannelle sanoen: "Ei hätää, kunhan sinä olet pelastettu. En koskaan olisi voinut kuvailla, että minusta on hupaista olla merikipeä."

Kannelle tultuani en voinut pysyä pystyssä muuten kuin pitelemällä lujasti muutamasta köydestä. Niin kauas kuin aamun hämärässä silmä kantoi, ei näkynyt muuta kuin valkoinen vaahtovaippa, jonka päällä pieni aluksemme kiiti kallellaan aivan kuin olisi kaatumassa, mutta se ei kaatunut, se kohosi keveästi hyppien aalloissa länsituulen ajamana.

"Jos tuuli tällaisena pysyy", sanoi kapteeni, "niin tulemme jotensakin varhain tänä iltana Isignyyn. Eclipse on hyvä purjehtija."

Koko päivän ja enemmänkin kuin päivän sai siis Mattia parka sairastaa! Ja hänestä oli hauska olla merikipeänä!

Me saavuimmekin myöhään illalla Isignyn siltaan. Kapteeni senvuoksi tarjosi meille yösijan kajuutassa, ja vasta seuraavana päivänä me erosimme hänestä kiittäen häntä sydämestämme.

"Kun haluatte matkustaa Englantiin", sanoi hän kätellessään meitä, "niin Eclipse lähtee joka tiistai."

Olihan se kohtelias tarjous, mutta ei kumpaakaan meistä tuntunut haluttavan isoihin aikoihin lähteä tämän meren poikki. Me nousimme Ranskan maalle, ei mitään muuta mukana kuin soittimemme. — Mattia oli pitänyt huolen harpustanikin, jonka olin jättänyt Bobin telttaan — laukkumme olivat jääneet Driscollin vaunuihin. Me olimme pulassa, sillä emme voineet alkaa kuljeksijaelämäämme ilman paitoja ja sukkia ja varsinkaan ilman karttaa. Kaikeksi onneksi Mattialla oli kaksitoista markkaa rahaa vanhoja säästöjä ja sen lisäksi ne rahat, mitkä olimme ansainneet Bobin ja hänen toverinsa kanssa yhtiössä, niin että meillä oli kaikkiaan melkein neljäkymmentä markkaa, joka oli meille suuri summa.

Ensi töiksemme siis laivasta lähdettyämme oli meidän saatava laukut ja pari paitaa, kahdet sukat, vähän saippuaa, lankaa, nappeja, neuloja sekä tärkein kaikista, Ranskan kartta.

Todella, mihin menemme nyt, kun olemme Ranskassa? Mitä tietä lähdemme? Mihin suuntaamme kulkumme?

Tätä kysymystä pohdimme laivasta lähdettyämme.

"Minä puolestani olen valmis oikealle tai vasemmalle, minulla ei ole kuin yksi halu", sanoi Mattia.

"Mikä?"

"Että kuljemme jonkun joen tai kanavan vartta, sillä minulla on oma ajatukseni ja se minun pitää sinulle selittää: kun Arthur oli kipeä, niin rouva Milligan kulki aluksessa, ja sillä tavalla sinä hänet tapasit."

"Arthur ei ole enää kipeä."

"Hän on parempi, hän on ollut kipeä, ja ainoastaan huolellisella hoidolla hänen äitinsä on saanut hänet pelastetuksi. Senvuoksi arvelen, että saadakseen hänet aivan terveeksi rouva Milligan kulkee hänen kanssaan aluksellaan jokia ja kanavia myöten minne vain Joutsen uipi. Niin että kun seuraamme jokia ja kanavia, voimme tavata heidät."

"Kuka sanoo, että Joutsen enää on Ranskassa?"

"Eihän sitä voi varmasti sanoa. Mutta kun Joutsen ei voi kulkea meriä, niin on hyvin luultavaa, että se ei ole lähtenyt Ranskasta. Ja kun meillä on vähänkään toivoa tavata sitä, niin eikö mielestäsi voida koettaa onneamme. Minun mielipiteeni on, että me emme saa mitään jättää tekemättä tätä varten."

"Mutta entäs Lise, Alexis, Benjamin ja Etiennette?"

"Me käymme heidän luonaan etsiessämme rouva Milligania. Meidän pitää kulkea joen tai kanavan vartta. Katso kartastasi, mikä joki on lähin."

Kartta levitettiin ruohikolle, ja me etsimme lähimmän joen: se oli
Seine.

"No niin, me kuljemme Seinelle. Me kuljemme joen vartta, kyselemme merimiehiltä, onko nähty Joutsenta, ja kun se on aivan erilainen kuin muut alukset, niin se ei ole voinut huomaamatta jäädä, jos se on kulkenut Seineä. Jos emme tapaa sitä Seineltä, niin haemme Loirelta, Garonnelta ja kaikilta Ranskan joilta, niin että me sen lopuksikin löydämme."

Minulla ei ollut mitään sanottavana Mattian ajatusta vastaan, ja niin päätimme, että lähdemme Seineä kohden kulkeaksemme sen vartta.

Saatuamme omat asiamme näin järjestetyksi oli meidän ajateltava Capia. Se ei ollut minun mielestäni Capi, kun se oli keltainen. Ensimäiselle purolle tultuamme pesimme sitä saippualla oikein perusteellisesti, hieroen sitä väsyksiimme asti. Mutta ystävämme Bobin väri oli hyvää ainetta, meidän piti monet kerrat saippuoida ja kylvettää Capia, ja vasta viikkojen kuluttua se sai entisen värinsä. Onneksi Normandia on vesirikasta maata, niin että joka päivä saimme sitä pestä.

Muutamalta metsäiseltä kukkulalta tien käänteessä, jonne olimme tulleet kuljettuamme päivän, Mattia näki yhtäkkiä edessään Seinen, joka levisi tyynenä ja oli täynnä valkopurjeisia aluksia ja höyrylaivoja, joiden savu kohosi meihin asti. Tämä näky lepytti Mattian mielen vettä kohtaan, ja nyt hän ymmärsi olevan hupaista kulkea aluksella tätä tyyntä jokea viheriäin rantojen, viljeltyjen peltojen ja siimeisten metsäin keskellä, jotka olivat joelle vihantana kehyksenä.

"Saat olla varma, että Seinellä rouva Milligan on kulkenut sairaan poikansa kanssa", sanoi Mattia.

Vasta Charentoniin tullessamme meille ensi kerta vastattiin, että oli nähty sellainen alus, joka oli kuvaamamme Joutsenen näköinen; se oli ollut huvialus, jossa oli veranta. Mattia kävi niin iloiseksi, että rupesi tanssimaan rantasillalla ja sitten soitti viulullaan riemumarssin. Sillä aikaa minä kyselin tarkempaan ja tulin siihen päätökseen, että se oli Joutsen. Mutta se oli kulkenut Charentonin ohi jo kaksi kuukautta sitten ja noussut Seineä ylös.

Kaksi kuukautta! Se oli kauheasti edellä meistä. Mutta mitä siitä. Me sen saavutamme kuitenkin lopuksi, vaikka meillä ei ollutkaan kuin jalkamme ja sillä kaksi hyvää hevosta. Kysymys ajasta ei merkinnyt mitään, pääasia oli, että Joutsen oli löydetty.

"Kuka oli oikeassa?" sanoi Mattia.

Meidän ei tarvinnut enää pysähtyä kyselemään ihmisiltä, Joutsen oli edessämme, ei tarvinnut muuta kuin seurata Seineä. Mutta Moretissa laskee Long Seineen ja siellä meidän piti ottaa selkoa, kumpaa jokea Joutsen oli mennyt, ja saimme tietää, että se oli jatkanut matkaansa Seineä pitkin. Ja Monteraussa piti taas kysyä, ja silloin saimme tietää, että Joutsen oli poikennut Seineltä ja lähtenyt Yonneen. Ja täällä kerrottiin, että aluksessa oli ollut englantilainen nainen ja nuori poika, joka oli maannut vuoteessa.

Ja nyt seuratessamme Joutsenta Yonneen lähestyimme Liseäkin samalla. Sydämeni alkoi kovasti tykyttää, kun karttaa tutkiessani tuumailin, olikohan rouva Milligan Joignyssä lähtenyt Bourgognen kanavaa vai Nivernaisin kanavaa. Me tulimme Yonnen ja Armençonin suuhun ja saimme tietää, että Joutsen oli noussut Yonnea. Me siis kuljemme Dreuzyn kautta ja tapaamme Lisen, hänkin voi meille kertoa rouva Milliganista ja Arthurista.

Siitä saakka kuin lähdimme tavuttamaan Joutsenta, meillä ei ollut aikaa paljon pysähdellä näytäntöjä antamaan, ja Capi, joka oli innokas taiteilija, ei ymmärtänyt mitä tämä kiireemme merkitsi: minkävuoksi hänen ei annettu käydä arvokkaasti lipas suussa kunnioitettavan yleisön edessä?

Saaliimme vähentyikin ja säästömmekin vähentyi joka päivä: sen sijaan että olisimme koonneet rahaa, me hävitimme entisiä säästöjämme.

"Joutukaamme", sanoi Mattia, "että tavotamme Joutsenen."

Minä sanoin niinkuin hänkin. Emmekä koskaan illoin valittaneet väsymystämme, niin pitkiä taipaleita kuin teimmekin, ja seuraavana päivänä lähdimme aina varhain matkalle.

"Herätä minut", sanoi Mattia, joka oli halukas nukkumaan. Ja kun minä hänet herätin, oli hän pian pystyssä.

Säästääksemme rahojamme olimme vähentäneet kulumme niin vähiksi kuin suinkin, ja kun oli lämmin, niin Mattia oli ilmoittanut, että hän ei tahdo lihaa, "kun liha kesällä ei ole terveellistä". Me tyydyimme leipäpalaan ja kipeneeseen voita, ja vaikka olimme viinin maassa, niin joimme ainoastaan vettä. Mutta toisinaan Mattia joutui herkuttelutuulelle: "Olisipa minusta mieluista, että rouva Milliganilla olisi vielä se hyvä kyökkipiika, joka sinulle teki niin mainioita kakkuja", tuumi Mattia. "Mahtoivat ne olla hyviä ne aprikoosikakut?"

"Etkö koskaan ole niitä syönyt?"

"Olen nähnyt. Mitä se on se valkoinen, joka on liimattu keltaiselle hillolle?"

"Se on mantelia."

"Voi toki!" Ja Mattia avasi suunsa aivan kuin nielläkseen koko kakun.

Joka sululla saimme tietoja Joutsenesta, sillä täällä ei liiku aluksia kovin paljon, niin että jokainen oli huomannut tämän aluksen, joka poikkesi niin paljon tavallisista. Meille ei kerrottu ainoastaan Joutsenesta, vaan rouva Milliganistakin, hyvästä englantilaisesta rouvasta, ja Arthurista, joka enimmäkseen oli maannut vuoteessa verannalla, mutta oli ollut jalkeillakin joskus.

Arthur siis oli parempi.

Me lähestyimme Dreuzyä, näimme jo metsät, joissa olimme leikkineet Lisen kanssa edellisenä syksynä, näimme jo sulunkin ja Catherine tädin talon. Tietämättämme, aivan kuin yhteisestä sopimuksesta, lähdimme astumaan kiireesti, jopa juoksimmekin, ja Capi, joka jo tunsi paikat, lähti laukkaamaan edelle. Se meni sanomaan Liselle, että me tulemme, ja Lise tietysti tulee meitä vastaan. Mutta Capi syöksyi sieltä takaisin aivan kuin olisi ajettu.

Mattia ja minä pysähdyimme heti hetkiseksi ja tuumailimme: mitä tämä merkitsee, mitä on tapahtunut? Kumpikaan ei lausunut tätä kysymystä, ja sanaa puhumatta jatkoimme taas kulkuamme. Capi tuli luoksemme ja neuvottomana kävi astumaan jäljessämme.

Muuan mies on avaamassa sulun porttia, mutta se ei ole Lisen eno. Me menemme taloon; muuan vaimo, jota emme tunne, liikuskelee kyökissä.

"Rouva Suriot?" kysyin.

Vaimo katseli meitä jonkun aikaa ennenkuin vastasi, aivan kuin me olisimme kysyneet jotakin tyhmää. Vihdoin hän sanoi: "Rouva Suriot ei ole enää täällä."

"Missä hän on?"

"Egyptissä."

Mattia ja minä katselimme toisiamme tyrmistyneinä. Egyptissä! Me emme oikein varmaan tienneet, mikä se Egypti oli, missä tämä paikka oli, mutta hämärä aavistus meillä oli, että se on kaukana. Hyvin kaukana merien takana.

"Entä Lise? Tunnetteko Lisen?"

"Tunnen tokikin. Lise on matkustanut erään englantilaisen rouvan kanssa, joka kulki kanavaa aluksella."

Lise Joutsenessa! Näemmekö unta?

Vaimo vastasi meille, että totta se on.

"Oletteko te Remi?" kysyi hän sitten minulta.

"Olen."

"No niin, kun Suriot hukkui"…

"Suriotko hukkunut?"

"Niin, hukkui kanavaan. Ettekö tiedäkään? Suriot oli Pudonnut kanavaan ja joutunut muutaman veneen alle; sellaista usein tässä toimessa tapahtuu. No niin, kun hän oli hukkunut, niin hänen vaimonsa joutui köyhyyteen, vaikka olikin taitava nainen. Hän kyllä olisi saanut paikan Egyptissä erään rouvan lasten kasvattajana, joiden imettäjänä hän oli ollut, mutta hänellä oli luonaan pikku Lise, hän tuumaili, mitä hänen piti tekemän, niin eräänä pysähtyi kanavaan erään englantilaisen rouvan alus. Rouvalla oli sairas poika. Hän oli vailla leikkitoveria tälle pojalleen ja pyysi Liseä luvaten pitää hänestä huolen, parantaa hänet ja takasi hänen tulevaisuutensa. Catherine suostikin antamaan Lisen, ja samalla hetkellä kuin Lise laivaan, Catherine lähti matkalle Egyptiin. Minun mieheni on nyt Suriotin sijassa. Ja lähtiessään Lise, joka ei itse osannut puhua, käski tätinsä selittää minulle, että kertoisin teille kaikki, jos te tulette häntä hakemaan. Ja niin olen nyt kertonut."

Mieleni oli niin liikutettu, että en osannut sanaa lausua, mutta
Mattia ei menettänyt järkeään niinkuin minä.

"Ja mihin se englantilainen rouva meni?" kysyi hän.

"Etelä-Ranskaan ja Sveitsiin. Lise aikoi kirjoituttaa minulle ilmoittaakseen osotteensa, mutta en ole saanut vielä kirjettä."

XX.

Kun minä jäin seisomaan tyhmistyneenä, niin Mattia teki mitä minun olisi pitänyt tehdä.

"Kiitoksia paljon, rouva, kaikesta", sanoi hän ja veti minut ulos. "Taipaleelle", sanoi hän minulle. "Eteenpäin! Nyt meidän ei ole tavotettava ainoastaan rouva Milligan ja Arthur, vaan Lisekin. Kylläpä se sattui mainiosti! Me olisimme hukanneet aikaa Dreuzyssä, mutta nyt voimmekin jatkaa matkaamme suoraa päätä. Tämä se on sitä niinsanottua onnea. Onpa meillä ollut tarpeeksi huonoa onnea, mutta nyt on sen pyörä kääntynyt. Tiesi mitä kaikkea hyvää meille tapahtuu vielä."

Ja me jatkoimme matkaamme Joutsenen jäljessä kaikella kiireellä. Matkamme varressa saimme yhä tietoja Joutsenesta, niin että aina tiesimme, mihin meidän oli missäkin haarassa käännyttävä. Lopultakin saimme varman tiedon, että rouva Milligan on mennyt Sveitsiin. Meidän siis oli seurattava Rhonea.

"Sveitsistä mennään Italiaan", sanoi Mattia, "siinä taas muuan onnenpotkaus. Jos me juostessamme rouva Milliganin jäljessä joutuisimme Luccaan, niin olisi se Christina vähän verran iloissaan."

Mattia parka, hän auttoi minua tapaamaan niitä, joita rakastin, mutta minä en tehnyt mitään, että hän olisi saanut tavata rakasta pikku sisartaan.

Culozista oli Joutsen lähtenyt kuusi viikkoa sitten. Karttaa tutkittuani arvelin kuitenkin, että emme voi tavata Joutsenta ennenkuin Sveitsissä; en vielä tiennyt, että Rhonea ei voi nousta Genevejärveen saakka, ja kuvailimme, että rouva Milligan tahtoo Joutsenella käydä Sveitsissä, jonka karttaa meillä ei ollut.

Saavuimme Seysseliin, joka kaupunki on kahta puolta jokea, minkä yli kulkee kaarisilta. Miten suuri olikaan hämmästykseni, kun joen rannalle tultuamme olin kaukaa tuntevinani Joutsenen!

Me lähdimme juoksemaan!

Joutsenen näköinen se on, aivan samanmallinen, mutta se näyttää tyhjältä. Se on lujasti köysillä kiinnitetty paaluihin, kaikki on suljettu siinä, eikä verannalla ole enää kasveja. Mitä on tapahtunut?

Me pysähdyimme, ja sydän oli pakahtua tuskasta.

Mutta tällainen on pelkurimaisuutta, täytyy mennä perille ja tiedustella. Muuan mies, jolta kyselemme, tietääkin vastata, sillä hänet on jätetty aluksen vartijaksi.

Englantilainen rouva, joka oli aluksessa kahden lapsensa kanssa, joista toinen oli sairas poika ja toinen mykkä tyttö, on matkustanut Sveitsiin. Hän jätti tähän aluksensa, kun ei voida tätä edemmäksi nousta. Rouva ja lapset ja yksi palvelija lähtivät vaunuissa ja muut palvelijat jäljessä tavaroiden kanssa. Hän palaa syksyllä Joutseneen ja laskee Rhonea mereen saakka ja viettää talven Keski-Ranskassa.

Me kykenimme taas hengittämään. Kaikki pelkomme oli ollut turhaa, järjetöntä; meidän olisi pitänyt heti kuvailla hyvää sen sijaan että heti ajattelimme pahinta.

"Ja missä tämä rouva on nykyään?" kysyi Mattia.

"Hän on mennyt vuokraamaan huvilan Genevejärven rannalta, Veveyn luota. Mutta en tiedä oikein tarkoin mistä paikasta. Siellä hän viettänee kesänsä."

Heti taipaleelle Veveyhin! Genevessä ostamme Sveitsin kartan ja löydämme helposti tämän kaupungin tai kylän. Nyt ei Joutsen enää ui edellämme, ja kun rouva Milligan viettää kesänsä Sveitsissä huvilassaan, niin varmaan hänet löydämme, ei ole muuta kuin etsiä.

Ja neljä päivää sen jälkeen kuin lähdimme Seysselistä, me Veveyn seutuvilla lukemattomien huvilain keskellä, joita siellä leviää sinisestä järvenrannasta vihannoille vuorille ja metsäisille rinteille saakka, etsimme huvilaa, missä asui rouva Milligan, Arthur ja Lise. Vihdoinkin olemme päässeet perille. Oli aikakin, sillä meillä ei ollut kuin kolme pahaista lanttia taskussa, ja jaloissa pohjattomat kengät.

Mutta Vevey ei ole mikään pieni kylä, vaan kaupunki, ja tavallista suurempi kaupunki, sillä siihen yhtyy monta kylää ja etukaupunkia, jotka ovat aivan samaa kaupunkia Villeneuveen saakka. Me huomasimme pian, ettemme päässeet mihinkään sillä, että kysyimme missä asuu rouva Milligan tai ainoastaan: englantilainen rouva, jolla on sairas poika ja mykkä tyttö, sillä Veveyssä ja järven rannoilla asui niin paljon englantilaisia, että seutu oli kuin Lontoon ympäristö.

Parempi keino oli käydä joka talossa, missä muukalaisia asui, tai toisin sanoen: soittaa ohjelmamme kaikilla kaduilla. Ja kun päivän soitimme, niin oli meillä koolla runsaasti rahaa. Ennen, kun meillä oli lehmä tai nukke ostettavana, olimme olleet tällaisesta saaliista ylen onnellisia, mutta nyt emme soittaneet rahaa kootaksemme, vaan tavataksemme rouva Milliganin. Mutta ei merkkiäkään näkynyt.

Seuraavana päivänä me jatkamme etsintäämme Veveyn seuduilla, kulkien sattuman mukaan, soittaen akkunain ja talojen edessä, olkootpa auki tai kiinni. Mutta illalla palaamme asuntoomme niinkuin olimme palanneet edellisenäkin iltana. Ja kuitenkin olimme kulkeneet järven rannalta vuorelle ja vuorelta järven rantaan katsellen ympärillemme ja kysellen ihmisiltä, jotka vain näyttivät niin hyväntahtoisilta, että voimme toivoa heiltä vastausta.

Pari kertaa meille jo annettiin iloitsemisen syytä, vaikka se meni turhaan. Ensi kerralla meidät lähetettiin vuorelle muutamaan paimenmajaan, toisella kertaa järven rantaan. Englantilainen nainen asui molemmissa, mutta ei heistä kumpainenkaan ollut rouva Milligan.

Tarkoin tutkisteltuamme Veveyn seudut lähdimme Charensiin ja Montreuxiin, suuttuneina huonoista tuloksista, mutta emme kuitenkaan toivoamme menettäneet. Tottapahan onnistuukin vielä, jos ei yhtenä päivänä, niin toisena. Väliin kuljimme teitä, joiden molemmin puolin oli aitoja, väliin polkuja poikki viinitarhain ja hedelmäpuistojen, väliin teitä, jotka olivat suunnattoman suurten kastanjain siimestämiä. Joka askeleella näillä teillä oli rautaristikkoportti tai puinen veräjä ja niiden takana oli kauniisti hiekoitettuja puutarhakäytäviä, jotka kiemurtelivat kukilla ja puilla istutettujen nurmikkojen ympärillä, ja siellä vihannan keskellä kohosi komea huvila, joka oli ympäröity köynnöskasveilla. Kaikissa taloissa ja huviloissa oli puiden ja pensaikkojen läpi näköala kimaltelevalle järvelle ja sen auertavalle vuorikehykselle.

Nämä tämmöiset puutarhat saattoivat usein meidät epätoivoon, sillä jäätyämme kauas talosta ei meitä sinne saakka kuultu, jollemme soittaneet ja laulaneet voimaimme perästä, joka ajan pitkään aamusta iltaan jatkettuna kävi väsyttäväksi.

Niin taas eräänä päivänä iltapuolella pidimme konsertin autiolla tiellä, edessämme rautaristikkoportti, jolle lauloimme ja soitimme, takanamme muuri, josta emme välittäneet. Olin täyttä kurkkua laulanut ensimäisen värsyn napolilaista lauluani ja olin alkamassa toista, kun yhtäkkiä kuulimme takanamme muurin toisella puolella laulettavan samaa laulua heikolla ja omituisella äänellä.

Kukahan se oli?

"Arthur?" sanoi Mattia.

Mutta ei se Arthur ollut, minä tunsin Arthurin äänen, ja Capi kuitenkin vinkui ja osotti ilon merkkejä hyppien muuria vasten.

Minä en voinut enää pidättää itseäni, vaan huusin:

"Kuka niin laulaa?"

Ääni vastasi:

"Remi!"

Mattia ja minä katselimme toisiamme tyhmistyneinä.

Kun me siinä seisoimme töllistellen toisiamme, niin huomasin Mattian takaa muurin päästä matalan pensasaidan yli olkihatun ja valkoisen nenäliinan, joka huiski tuulessa.

Me juoksimme sinnepäin ja vasta pensasaidan luo tultuamme näimme kenen se käsi oli, joka huiskutti nenäliinaa, se oli — Lisen.

Vihdoinkin olimme hänet löytäneet ja hänen kanssaan Arthurin ja rouva Milliganin. Mutta kuka oli laulanut? Tämän kysymyksen teimme heti, kun kykenimme saamaan sanan suustamme.

"Minä", sanoi Lise.

Lise lauloi ja Lise puhui!

Olin kuullut kymmeniä kertoja sanottavan, että Lise vielä saa puhelahjansa, mutta en ollut voinut sitä uskoa mahdolliseksi. Mutta siinä hän nyt puhui, se oli toteutunut.

Olin niin iloissani, että maailma pyöri silmissäni. Mutta tässä ei ollut aikaa antautua tunteittensa valtaan.

"Missä on rouva Milligan ja Arthur?"

Lisen huulet värisivät, kun hän yritti puhumaan, mutta kun hän ei saanut sanoja niin kiireesti lausutuksi kuin olisi halunnut, niin hän käytti avuksi entistä selitystapaansa, jota Mattia ei ymmärtänyt. Kun minä Lisen selityksen mukaan katsoin muutamalle puistokäytävälle, niin näin siellä pienet vaunut, joita palvelija työnsi: vaunuissa oli Arthur ja hänen takanaan tuli rouva Milligan. Minä kurkotin paremmin nähdäkseni … siellä tuli myöskin herra James Milligan. Siinä silmänräpäyksessä kumarruin pensasaidan taakse käskien kiireesti Mattiankin tehdä samoin, joutamatta ajattelemaan, että herra James Milligan ei tuntenut Mattiaa.

Kun pahin säikähdykseni oli ohi, huomasin, että Liselle oli selitettävä äkillinen katoamisemme. Minä kohotin päätäni ja kuiskasin hänelle: "Herra James Milligan ei saa nähdä minua, sillä hän voi lähettää minut takaisin Englantiin."

Lise kohotti kauhistuneena käsiään.

"Älä hiiskahdakaan meistä. Huomenna yhdeksän aikana palaamme tälle paikalle. Koeta silloin päästä yksin tänne, mutta nyt mene pois."

Hän epäröi.

"Mene, mene, minä pyydän, muuten tuotat minulle turmion."

Ja samassa me lähdimme muurin sivua juoksemaan minkä jaksoimme ja pääsimme viiniköynnösten suojaan. Siellä me nyt rauhassa voimme puhella.

"Minusta ei ole ollenkaan mieluista odottaa huomiseen", sanoi Mattia. "Tällä aikaa herra James Milligan voisi tappaa Arthurin. Minä menen rouva Milliganin luo heti ja sanon kaikki, mitä tiedämme. Herra James Milligan ei ole minua nähnyt koskaan, eikä hänellä siis voi minut nähdessään olla aavistustakaan sinusta. Rouva Milligan voi sitten päättää, mitä meidän on tehtävä."

Mattian puhe oli järkevää. Annoin hänen mennä päätettyämme, että tapaamme toisemme muutamien kastanjain luona, joita oli suuri ryhmä lähellä meitä, ja joiden suojassa voin hyvin olla kätkössä herra James Milliganilta, jos hän sattuisi tulemaan.

Odotin kauan aikaa, maaten sammalikolla, ja olin ehtinyt kymmenetkin kerrat ajatella, että kunhan emme vain liene eksyneet toisistamme, kun vihdoin näin Mattian tulevan, seurassaan rouva Milligan.

Minä juoksin häntä häntä vastaan tarttuen käteen, jonka hän ojensi ja suutelin sitä. Mutta hän puristi minut syliinsä ja suuteli minua otsalle. Tämä oli toinen kerta, kun hän minua suuteli otsalle, mutta minusta tuntui, että hän puristi minua rintaansa vasten kovemmin nyt kuin ennen.

"Lapsi raukka!" sanoi hän. Ja kauniilla valkoisilla sormillaan hän kohotti tukkaani paremmin nähdäkseen kasvoni.

"Niin on", lausui hän itsekseen.

Se oli varmaankin vastaus hänen sisälliselle kysymykselleen, mutta mieleni kuohussa en osannut ymmärtää tätä hänen ajatustaan. Minä tunsin hänen hellyytensä ja näin hänen silmiensä hyväilevän katseen, mutta olin liian onnellinen etsiäkseni siihen syytä.

"Lapseni", sanoi hän katsoen yhä minuun, "toverinne on minulle kertonut tärkeitä asioita, tahdotteko te nyt puolestanne kertoa tulostanne Driscollin perheeseen ja myöskin herra James Milliganin käynnistä siellä."

Minä kerroin, ja rouva Milligan keskeytti silloin tällöin kysellen tarkempaan muutamia kohtia.

Kun olin lopettanut kertomukseni, syntyi hiljaisuus pitkäksi aikaa; hän katseli minua kääntämättä silmiään hetkeksikään muualle ja sanoi vihdoin:

"Tämä kaikki on varsin tärkeää teille ja meille kaikille. Meidän tulee toimia varovasti ja keskustella sellaisten henkilöiden kanssa, jotka voivat meitä neuvoa. Mutta siihen saakka teidän tulee olla toveri, ystävä ja — hän epäröi vähän aikaa — kuin veli Arthurille, ja teidän pitää tästä alkaen, samoin kuin nuoren ystävännekin, luopua entisestä elämästänne. Kahden tunnin kuluttua olette Territetissä, Alppien hotellissa, jonne lähetän palvelijan teille tilaamaan asunnon. Ja siellä me tapaamme toisemme, sillä nyt minun pitää jättää teidät."

Hän suuteli minua ja annettuaan kättä Mattialle poistui.

"Mitä sinä olet kertonut rouva Milliganille?" kysyin.

"Kaikki, mitä hän sinulle sanoi ja vielä muitakin asioita… Voi, kuinka hän on hyvä ja kaunis!"

"Oletko nähnyt Arthuria?"

"Ainoastaan kaukaa, mutta kuitenkin siksi läheltä, että hän näyttää hyvältä pojalta."

Utelin yhä Mattialta, mutta hän vastasi kiertelemällä. Sitten puhelimme kaikenlaisista asioista, kunnes rouva Milliganin määräyksen mukaan esitimme itsemme Alppien hotellissa. Vaikka meillä ei ollut kuin kurjat maantienkulkijain vaatteet, niin meidät otti vastaan hännystakkiin ja valkoiseen huiviin puettu palvelija, joka vei meidät asuntoomme: kylläpä oli kaunis meidän kamarimme. Oli kaksi valkoista vuodetta, ikkuna oli parvekkeelle, jonka alla lainehti järvi ja josta oli tavattoman ihana näköala. Kun me parvekkeelta palasimme kamariimme, niin palvelija vielä seisoi siellä odottaen määräyksiämme ja kysyi mitä halusimme aamiaiseksemme, jonka hän sanoi laittavansa meille parvekkeelle.

"Onko teillä kakkuja?" kysyi Mattia.

"Meillä on rabarberi-, mansikka- ja kirsikkakakkuja."

"Hyvä, te tuotte meille kakkuja."

"Kaikkia kolmea lajiako?"

"Niin."

"Mitä alkuruuaksi? Mitä paistiksi? Mitä kasviksia?"

Joka kysymykselle Mattia avasi silmänsä renkaiksi, mutta ei joutunut neuvottomaksi.

"Tuokaa mitä parasta on."

Palvelija poistui arvokkaasti.

"Minusta tuntuu, että me saamme täällä parempaa ruokaa kuin
Driscollin perheessä", sanoi Mattia.

Seuraavana päivänä rouva Milligan tuli käymään luonamme, seurassaan räätäli ja ompelija, jotka ottivat meistä vaatteiden mitan.

Rouva Milligan kertoi meille, että Lise harjoitteli puhumaan ja että lääkäri oli vakuuttanut, että hän on nyt parantunut. Oltuaan sitten meidän luonamme tuntikauden hän lähti suudellen minua hellästi ja kätellen Mattiaa.

Niin kului neljä päivää, ja hän osotti käydessään aina suurempaa hellyyttä ja rakkautta minua kohtaan, mutta siinä oli kuitenkin jotakin hillittyä. Viidentenä päivänä tuli kamarineitsyt, jonka ennen olin nähnyt Joutsenessa. Hän sanoi meille, että rouva Milligan odotti meitä luokseen ja että vaunut olivat hotellin edessä odottamassa meitä. Ne olivat avonaiset vaunut, ja Mattia asettui istumaan ylevästi, aivan kuin lapsuudestaan saakka ei olisi muuta tehnytkään kuin ajanut vaunuissa. Capikin kainostelematta hyppäsi istumaan patjalle.

Matka oli lyhyt, tuntui liian lyhyeltä, sillä minä kuljin aivan unissani, pää täynnä hulluja ajatuksia, tai ainakin pidin niitä hulluina. Me astuimme muutamaan saliin, jossa oli rouva Milligan, Arthur, maaten muutamalla leposohvalla, ja Lise.

Arthur ojensi minulle molemmat kätensä, minä juoksin hänen luokseen ja suutelin häntä; Liseä myös suutelin, mutta rouva Milligan suuteli minua.

"Vihdoinkin on tullut hetki, jolloin voitte ottaa vastaan paikkanne, joka teille kuuluu", sanoi hän minulle.

Ja kun minä katsoin häneen saadakseni selitystä hänen sanoihinsa, hän avasi muutaman oven, josta astui sisään Barberinin muori, käsissään lapsen vaatteita.

Siihen kuin tämä sai pannuksi vaatteet käsistään, minä olin jo hänen sylissään ja suutelin häntä. Rouva Milligan käski palvelijan avata oven, enkä kuullut muuta kuin herra James Milliganin nimen, joka sai minut kalpenemaan.

"Ei teidän tarvitse pelätä", sanoi rouva Milligan minulle lempeästi, "tulkaa tänne minun viereeni ja antakaa kätenne minulle."

Silloin ovi aukeni ja sisään astui herra James Milligan, hymyillen niin että hänen valkoiset terävät hampaansa näkyivät, mutta samassa kun hän huomasi minut, muuttui hänen hymynsä kauhistuttavaksi irvistykseksi.

Rouva Milligan ei suonut hänelle sananvuoroa.

"Olen teitä käskenyt", sanoi rouva Milligan hitaasti ja vähän vapisevalla äänellä, "esitelläkseni teidät vanhimmalle pojalleni, jonka nyt olen löytänyt — tässä hän on. Mutta te tunnettekin hänet, koska sen miehen luona, joka hänet varasti, olette käynyt tutkimassa hänen terveyttään."

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi herra James Milligan hämillään.

"Mies, joka tätä nykyä on linnassa vankeudessa muutaman kirkossa harjoittamansa varkauden takia, on siellä tunnustanut kaikki. Tuossa on kirje, jossa asia on kerrottu. Hän on kertonut miten hän varasti lapsen, miten hän sen oli jättänyt Parisiin Breteuil-kadulle, miten hän varovaisuuden vuoksi oli leikannut nimimerkit lapsen vaatteista, jotta niiden avulla ei päästäisi hänen perilleen, ja tuossa ovat vaatteet, jotka on tallessa pitänyt tämä kelpo vaimo, joka jalomielisesti on kasvattanut minun poikani. Tahdotteko nähdä tämän kirjeen, tahdotteko katsella vaatteita?"

Herra James Milligan seisoi jonkun aikaa liikkumatta, aivan kuin tuumaillen kuristaisiko meidät kaikki, mutta sitten hän pyörähti ovelle ja mennessään kääntyi sanomaan:

"Me saamme nähdä, mitä oikeus ajattelee tästä otaksutusta pojasta."

Hämmästymättä sanoi rouva Milligan: "Voitte haastaa meidät oikeuteen.
Minä en haasta teitä, mieheni veljeä."

Ovi sulkeutui setäni jälkeen. Ja minä heittäysin äitini avonaiseen syliin ja nyt minä suutelin häntä ensi kerran, ja hän suuteli minua.

Kun olimme vähän tyyntyneet, Mattia lähestyi ja sanoi: "Sano nyt äidillesi, enkö ole hyvin säilyttänyt hänen salaisuutensa?"

"Oletko sinä siis tiennyt tästä?" Äitini vastasi:

"Kun Mattia oli minulle kertonut asian, niin kielsin hänen siitä puhumasta kenellekään, sillä vaikka olinkin vakuutettu, että pieni Remi raukka oli lapseni, niin minun piti kuitenkin saada todistukset siitä, ettei mikään erehdys voisi olla mahdollista. Mitä tuskaa olisikaan, rakas poikani, tuottanut se, että ensin syleiltyäni sinua lapsenani olisin tullut sitten sanomaan, että olemme erehtyneet! Minulla on nyt nämä todistukset, ja me olemme yhdistetyt iäksemme. Nyt elät aina äitisi, veljesi ja — hän viittasi Liseä ja Mattiaa — niiden kanssa, jotka sinua ovat rakastaneet onnettomuudessasi."

XXI.

Monet vuodet ovat vierineet, mutta ne ovat olleet lyhyviä, sillä ne ovat olleet pelkän onnen vuosia.

Tätä nykyä asun Englannissa, Milligan-Parkissa, isäni kartanossa.

Kodittomalla, elämän myrskyihin jätetyllä lapsella, joka oli sattuman leikkikaluna, ilman majakkaa elämän avaralla merellä, jossa hän taisteli, ilman turvallista satamaa, hänellä on nyt äiti ja veli, joita hän rakastaa ja jotka häntä rakastavat, mutta hänellä on esi-isätkin, jotka hänelle ovat jättäneet isänmaassaan kunnioitetun nimen ja suuren omaisuuden.

Pieni kurja raukka, joka lapsena on viettänyt niin monta yötä ladoissa, navetoissa tai paljaan taivaan alla metsässä, omistaa nyt vanhan historiallisen linnan, jossa käy paljon uteliaita ja josta opaskirjat mainitsevat.

Se on vähän matkan päässä länteen siitä paikasta, jossa astuin laivaan oikeudenpalvelijain minua ajaessa takaa, metsäisen laakson kupeella meren läheisyydessä. Se on kuution muotoinen, suuri pyöreä torni joka kulmassa. Kaksi etusivua, toinen etelää, toinen länttä kohden, on kauniitten köynnöskasvien ympäröimiä; pohjoisen- ja idänpuoleiset sivut ovat murattien peitossa, ja puutarhuri saa pitää tarkkaa ja alituista huolta, etteivät ne peitä koristuksia ja kauniita marmoriveistoksia akkunain päällä ja paneleissa. Laaja puisto on ympärillä, jossa on vanhoja puita, joita ei kirves eikä vesuri koskaan ole koskenut; sitä kastelevat kirkkaat purot, jotka valelevat sen aina vihantaa maata.

Kuuden kuukauden ajalla, jonka olemme olleet täällä, olen monet tunnit viettänyt arkistossa, jossa säilytetään tilan perukirjat ja perheen paperit. Siellä olen istunut kumarassa laajan tammipöydän ääressä, jonka vuodet ovat mustentaneet. Minä en kuitenkaan tutki näitä perukirjoja enkä perheen asiapapereita, vaan selailen muistikirjaani järjestellen muistiinpanojani.

Meillä on pian ensimäisen lapsemme Mattian ristiäiset, ja tässä tilaisuudessa, johon kokoontuvat linnaamme kaikki, jotka pahoina päivinäni ovat olleet ystäviäni, haluan heille kaikille tarjota kertomuksen seikkailuistani, joissa he ovat osallisia, antaa sen kiitollisuuteni osotteeksi avusta, jota he ovat minulle antaneet, ja rakkaudesta, jota he ovat osottaneet — minua poika raukkaa kohtaan.

Tästä heidän tapaamisestaan linnassamme eivät he tiedä, ei vaimonikaan, jolle en ole sanonut, että hän saa nähdä isänsä, veljensä, sisarensa ja tätinsä, joita hän ei siis arvaa odottaakaan. Ainoastaan äitini ja veljeni tietävät salaisuuden. Jollei mitään estettä satu, niin kaikki ovat kattomme alla tänä iltana, ja minulla on ilo nähdä heidät ympärilläni pöydässä.

Yksi kuitenkin on poissa tästä juhlasta, sillä niin suuri voima ja valta kuin rikkaudella onkin, sillä ei kuitenkaan saa elämään sitä, joka elämän on jättänyt. Vanha rakas isäntäni, miten olisinkaan ollut onnellinen, jos olisin saanut turvata vanhuutenne! Te olisitte saanut riisua yltänne lammasnahkaturkkinne ja vanhan samettiliivinne, teidän ei olisi enää tarvinnut sanoa aina uudelleen: "Eteenpäin, lapseni!" Kunnioitettu vanhuus olisi antanut teidän kohottaa valkoisen päänne ja ottaa uudelleen oman nimenne. Vitaliksesta, vanhasta kulkurista, olisi tullut Carlo Balzani, entinen kuuluisa laulaja. Mutta mitä taipumaton kuolema ei ole sallinut minun tehdä teille, sen olen tehnyt muistollenne, ja Parisissa, Montparnassen hautausmaalla, on nimenne Carlo Balzani kirjoitettu hautapatsaaseen, jonka äiti pyynnöstäni on teettänyt, ja siinä oleva rintakuvanne, joka on tehty suurimman maineenne aikana otetun valokuvan mukaan, muistuttaa kuuluisuudestanne niille, jotka teille ovat suosiotaan osottaneet. Tästä rintakuvasta on minulla valettu jäljennös. Se on tuossa, ja kirjoitellessani kertomusta ensimäisen vuoden kokemuksistani on katseeni usein etsinyt silmiänne. Minä en ole teitä koskaan unhottanut enkä koskaan unhota. Kun minä tuossa hylätyn lapsen vaarallisessa elämässä en ole kompastunut, se on teidän ansionne, teidän opetustenne, teidän esimerkkinne ansiota, rakas isäntäni! Ja juhlassamme on teille paikka varattu: jos te ette näekään minua, niin minä kuitenkin näen teidät vierelläni.

Mutta tuolla tulee äitini. Minä näen hänet sellaisena, kuin hän oli ensi kerran nähdessäni hänet Joutsenessa, jaloilla kasvoillaan lempeys ja hyvyys, ainoastaan suru, joka silloin alituisesti asui hänen kasvoillaan, on nyt poistunut.

Hän kulkee Arthurin käteen nojaten, sillä nyt ei äiti tue heikkoa ja horjuvaa poikaa, vaan on pojasta tullut kaunis, voimakas nuorukainen, pystyvä kaikkeen urheiluun, taitava ratsastaja, sitkeä soutaja, rohkea pyssymies, joka hellällä huolella tarjoo käsivartensa äidilleen. Vastoin hänen setänsä, herra James Milliganin vakuutuksia on tapahtunut ihme: Arthur on elänyt ja elää.

Heidän takanaan näen tulevan vanhan vaimon, joka on puettu ranskalaiseen tapaan ja kantaa sylissään pienen pientä lasta, joka on puettu valkoisiin: vanha vaimo on Barberinin emäntä, ja lapsi on minun poikani, pieni Mattia.

Löydettyäni äitini tahdoin Barberinin emäntää jäämään luoksemme, mutta hän ei taipunut. "Ei, pikku Remini", sanoi hän silloin, "minä en asetu äitisi luokse nyt tällä kertaa. Sinä rupeat tekemään työtä tullaksesi tiedoiltasi ja opiltasi oikeaksi herraksi niinkuin nyt olet synnyltäsi. Mitä minä tekisin sinun luonasi? Minun paikkani ei ole sinun oikean äitisi rinnalla. Anna minun mennä Chavanoniin. Mutta emme silti eroa iäksemme. Sinä kasvat, sinä menet naimisiin. Silloin, jos niin tahdot, minä tulen luoksesi hoitamaan lapsiasi, jossa minulla vanhalla on kokemusta; vanha ei nuku liiaksi. Ja siitä saat olla varma, että minulta ei varasteta sinun lastasi, niinkuin sinut on varastettu."

Tehtiin niinkuin hän halusi: vähän ennen lapsemme syntymistä pantiin hakemaan hänet Chavanonista, ja hän jätti kaikki, kylänsä, tupansa, ystävänsä, meiltä saamansa lehmän, ja tuli luoksemme Englantiin, ja hän hoitaa, kantelee, huvittaa, mairittelee pikku Mattiaa, jota hän ylistelee kauneimmaksi lapseksi mitä koskaan on nähnyt.

Arthurilla on kädessään muuan Times-lehden numero; hän panee sen pöydälleni ja osottaa minulle siitä muutaman kohdan kirjoituksesta: Kirje Wienistä. Siinä sanotaan:

"Lontooseen tulee pian käymään Mattia. Tavattomasta menestyksestään huolimatta, jota hän on saavuttanut täällä antamillaan konserteilla, hän jättää meidät lähtien Englantiin. Minä olen puhunut jo ennen teille hänestä, hänen konserteistaan, joissa hän on herättänyt mitä suurinta huomiota niin hyvin etevänä ja omintakeisena taiteilijana kuin kyvykkäänä säveltäjänä. Sanalla sanoen, Mattia on viulunsoiton Chopin."

Minä en tarvinnut tätä sanomalehtiuutista tietääkseni, että katusoittajasta, toveristani ja oppilaastani oli tullut suuri taiteilija. Minä olin nähnyt Mattian kasvavan ja kehittyvän, ja kun me kolmen, hän, Arthur ja minä, olimme opettajamme ohjattavana, niin hän edistyi huonosti latinassa ja kreikassa, mutta sitävastoin ihmeteltävästi soitossa, opettajien johdolla, jotka äitini oli hänelle hankkinut, niin että ei ollut vaikea arvata, että Espinassousin, Menden parturin ja soittajan ennustus kävisi toteen. Mutta kuitenkin täytti mieleni ilolla ja ylpeydellä tämä kirjoitus, joka oli kuin kaikua Mattian saavuttamista suosionosotuksista.

Samassa tuli sisään palvelija, joka toi minulle sähkösanoman:

"Tämä tie meren poikki oli lyhin, mutta ei hauskin, lieneekö hauskaa merimatkaa lainkaan. Oli miten oli, minä olen ollut niin kipeä, että vasta Red-Hillissä kykenin sinulle ilmoittamaan tulostani. Kävin sivumennessäni Parisissa ja otin Christinan mukaani. Me saavumme Chegfordiin kello neljä ja kymmenen minuuttia, lähetä hevonen vastaan.

Mattia."

Christinaa mainittaessa katsahdin Arthuriin, mutta hän käänsi katseensa muualle, ja vasta kun olin saanut sähkösanoman, luetuksi, hän kohotti silmänsä.

"Minä menen Chegfordiin vastaan ja lähden valjastamaan hevosen."

"Sehän on oiva ajatus. Sinä sitten palatessasi saat istua Christinan vastassa."

Vastaamatta mitään hän lähti kiireesti ulos. Minä käännyin äitiin ja sanoin:

"Te näette, että Arthur ei salaa, että on kiintynyt; se on merkitsevää."

"Varsin merkitsevää."

Minusta tuntui, kuin äidin kahdessa sanassa olisi ollut jotakin tyytymättömyyttä; menin hänen viereensä istumaan ja tartuin hänen käsiinsä, joita suutelin.

"Rakas äiti", sanoin ranskankielellä, jota käytin aina kun puhuin hänelle hellästi lapsena. "Et saa olla pahoillasi siitä, että Arthur rakastaa Christinaa. Tosi on, että tämä ei ole ylhäinen avioliitto yleisen mielipiteen mukaan, joka ylhäiseen avioliittoon vaatii ylhäistä sukua ja suurta omaisuutta. Mutta eikö minun avioliittoni osota, että voi olla onnellinen, niin onnellinen kuin voi ajatella, vaikka vaimo ei olekaan ylhäistä sukua eikä rikas? Totta kai tahdot, että Arthur olisi yhtä onnellinen kuin veljensäkin. Eikö sinulla ole sama rakkaus nuorempaakin poikaasi kohtaan kuin vanhempaa, jota olet itkenyt kolmetoista vuotta? Oletko suosiollisempi toiselle kuin toiselle?"

Hän laski kätensä otsalleni ja suudellen minua sanoi: "Jalo lapseni, hyvä veli! Sinä olet rakkauden aarre!"

"Minä kun olen siinä suhteessa ennen tehnyt säästöjä. Mutta nyt ei ole minusta kysymys, vaan Arthurista. Sano minulle mistä löydät ihastuttavamman naisen kuin Christina! Eikö hän ole ihmeen kaunis? Ja kasvatuksensa nojalla, jonka hän on saanut sen jälkeen kuin kävimme hänet Luccasta hakemassa, hän voi esiintyä ja kunnialla esiintyä vaativimmassakin maailmassa."

"Sinä näet Christinassa ystäväsi Mattian sisaren."

"Se on tosi, ja sen tunnustan kiertelemättä, että minä toivon koko sydämestäni tätä avioliittoa, joka Mattian yhdistää perheeseemme."

"Onko Arthur puhunut tunteistaan ja toiveistaan?"

"On, rakas äiti", sanoin naurahtaen, "hän on kysynyt minulta, joka olen perheen päämies."

"Ja perheen päämies?"

"On luvannut häntä auttaa."

Äitini keskeytti: "Tuossa tulee vaimosi, me puhumme Arthurista myöhemmin."

Olette jo arvanneet, kuka minun vaimoni on, sitä minun ei tarvitse sanoa, vai mitä? Vaimoni on tuo pieni tyttö, jonka silmät olivat hämmästyttävät, kasvot puhuvat, jonka te tunnette. Pikku Lise, tuo autereinen olento. Hän ei ole enää mykkä, mutta yhtä kauniina hän on pysynyt ja on saanut kasvatuksensa äitini silmäin alla. Minä pyysin äidiltä häntä vaimokseni, ja äiti suostuikin siihen, mutta tämä avioliitto suututti kuitenkin muutamia sukulaisiamme. Näistä neljästä on jo kolme leppynyt. Lise on voittanut heidät suloudellaan, ja neljännen vuoro tulee, kunhan käymme hänen luonaan vieraissa, joka tapahtuu huomenna.

"No mitä nyt tapahtuu", kysyi Lise, "kun puhutaan niin salaisesti? Arthur matkusti Chegfordin asemalle, ja vaunut on lähetetty Ferryn asemallekin, mitä tämä kaikki merkitsee, minä pyydän tietoa teiltä?"

Me hymyilimme, vaan emme vastanneet hänelle.

Hän kiersi kätensä äitini kaulaan ja suudellen häntä hellästi sanoi:

"Koska tekin olette samassa liitossa, niin minä en ole levoton, sillä olen varma siitä, että te, niinkuin aina, olette tehnyt jotakin iloksemme, mutta minä olen sitä uteliaampi."

Minä halusin leikkiä hänen uteliaisuudellaan, otin kiikarin, jolla katselemme ohikulkevia laivoja, mutta käänsin sen maantielle päin, josta odotin vaunuja.

"Katso tällä kiikarilla, niin uteliaisuutesi tulee tyydytetyksi."

Hän katseli, mutta ei nähnyt kuin valkoisen tien, kun ei vielä mitään vaunuja ollut näkyvissä. Minä vuorostani aloin katsella:

"Miten kumman tavalla sinä et mitään nähnyt?" sanoin hänelle. "Tämähän on kerrassaan mainio kiikari. Minä tällä näen yli meren aina Ranskaan asti. Minä näen sievän talon Sceauxin lähellä, muuan valkotukkainen mies kiirehtää kahta naista, jotka ovat hänen luonaan: Joutukaa toki, sanoo hän, muuten me jäämme junasta emmekä saavu pienen tyttärenipojan ristiäisiin Englantiin. Hyvä Catherine, joudu, joudu. Sen kymmenen vuotta, minkä nyt olemme yhdessä asuneet, sinä olet aina myöhästynyt kaikesta. Mitä sinä Etiennette sanot? Siinä se nyt taas on neiti vartija! Enhän minä Catherinea moiti kuin ystävyydellä. Tiedänhän minä, että Catherine on paras sisarista, niinkuin sinä Etiennette olet paras tytöistä. Mistä löytää sellaista tyttöä kuin sinä, joka ei mene naimisiin, senvuoksi että tahtoi hoitaa vanhaa isäänsä jatkaen suojelusenkelin tehtävää, jona oli ollut veljilleen ja sisarilleen. Nyt lähtiessään matkalle mies varottaa, että on hoidettava hyvin kukkasia. Muistakaa, että minä olen ollut puutarhuri, sanoo hän palvelijalle, minä tunnen työn."

Minä muutan kiikaria toiselle suunnalle aivan kuin katsoakseni sinne.

"Nyt näen höyrylaivan", sanon Liselle, "suuren höyrylaivan, joka tulee Antilleista ja joka lähestyy Havrea. Laivassa on nuori mies, joka palaa kasvitieteelliseltä tutkimusmatkalta Amazonin seuduilta. Sanotaan, että hän tuo koko tuntemattoman kasvikunnan Eurooppaan, ja hänen matkakertomuksensa ensimäinen osa, joka julkaistaan sanomalehdissä, on hyvin huomiota herättävä. Hänen nimensä, Benjamin Acquin, on jo hyvin kuuluisa. Hänellä ei ole kuin yksi huoli: saapuuko hän ajoissa Havreen päästäkseen Southamptoniin menevään laivaan, yhtyäkseen perheensä kanssa Milligan Parkissa. Tämä kiikari on erinomainen! Näen, että hän on nyt noussut laivaan ja on tulossa Southamptoniin."

Taas käännän kiikarini toiseen suuntaan ja jatkan:

"Minä en ainoastaan näe, vaan kuulenkin: kaksi miestä on junassa, toinen vanha ja toinen nuori. Onpa tämä matka ollut meille hauska, sanoo vanha. — Sangen huvittava, sanoo maisteri. — Sinä Alexis et pääse ainoastaan syleilemään omaisiasi ja puristamaan Remin kättä, mutta sen lisäksi saamme laskeutua Walesin kaivoksiin, missä sinä teet tärkeitä havainnoita, ja sitten voit panna toimeen parannuksia Truyèrin kaivoksessa, jonka kautta työlläsi saavuttamasi asema saa arvoa, ja minä saan uusia näytteitä kokoelmaani, jonka Varsesin kaupunki on tahtonut mielellään vastaanottaa. Vahinko, ettei Gaspard ole voinut tulla."

Minä yritin jatkaa, mutta Lise oli tullut luokseni, otti pääni käsiensä väliin ja hyväilyllään esti minut puhumasta.

"Älä minua kiitä, vaan kiitä äitiä, joka on tahtonut saada koolle kaikki, jotka ovat olleet hyviä hänen kadotetulle pojalleen. Jos et olisi sulkenut suutani, niin olisit saanut kuulla, että odotamme myöskin Bobia, josta on tullut kuuluisa yli Englannin. Hän tulee veljensä kanssa, joka yhä kuljettaa Eclipseä."

Samassa kuului vaunujen jyrinää ja kohta toistenkin. Me juoksimme akkunaan ja näimme vaunut, joista Lise tunsi isänsä, tätinsä Catherinen, sisarensa Etiennetten, veljensä Alexin ja Benjaminin. Alexin vieressä istuu vanha, kumaraharteinen ja valkotukkainen vanhus; se on maisteri. Toiselta suunnalta saapuvat vaunut, joissa on Mattia ja hänen sisarensa Christina, jotka huiskuttavat käsiään. Sitten vaunujen jäljessä tulee kiesit, joissa ajajana on itse Bob. Bob on käytökseltään kuin gentlemanni, ja hänen veljensä on sama tuima merimies, joka meidät kuljetti Isignyyn.

Me menemme kiireesti portaille ottamaan vastaan vieraitamme.
Aterialla olemme sitten kaikki yhdessä.

"Äskettäin tapasin Badenissa pelihuoneella muutaman gentlemannin, jolla oli valkoiset terävät hampaat", sanoi Mattia. "Hän aina vain hymyili, vaikka oli köyhä. Hän ei minua tuntenut ja teki minulle sen kunnian, että pyysi minulta floriinin saadakseen pelata, mutta hänellä ei ollut onnea, hän hävisi."

"Minkävuoksi kerrotte sen Remin kuullen, rakas Mattia?" sanoi äiti.
"Hän tietysti lähettää rahaa sedälleen."

"Tietysti, rakas äiti."

"Sekö on rangaistusta?" kysyi äiti.

"Se, että setäni, joka on kaikki pyhittänyt rikkaudelle, saa leipänsä niiltä, joita hän on ahdistanut ja joiden kuolemaa hän on toivonut."

"Olen saanut tietoja hänen liittolaisistaan", sanoi Bob.

"Kauhistuttavasta Driscollistako?" kysyi Mattia.

"En itse Driscollista, joka vielä lienee meren takana, mutta hänen perheestään. Rouva Driscoll on palanut, pannessaan eräänä päivänä maata tuleen, kun oli nukkuvinaan pöydälle, ja Allen ja Ned ovat tuomitut vietäviksi kaukaiseen vankilaan; he pääsevät isänsä luo."

"Entä Kate?"

"Pikku Kate hoitaa isoisäänsä, joka yhä elää. Kate asuu hänen kanssaan Punaisen Jalopeuran talossa. Vanhuksella on rahaa, heillä ei ole hätää."

"Mutta jos Kate on viluinen, niin silloin surkuttelen häntä", sanoi
Mattia. "Vanhus ei suvaitse, että tullaan hänen nuotionsa ääreen."

Ja näihin entisten muisteloihin jokainen sanoi sanansa, sillä kaikilla meillä oli muistoja, jotka olivat yhteisiä ja joita oli hauska vaihtaa; ne olivat siteitä, jotka meitä yhdistivät.

Kun oli päästy aterialta, niin Mattia lähestyi minua ja vei minut muutaman akkuna-aukon suojaan.

"Minulla on muuan ajatus", sanoi hän. "Me olemme niin usein soittaneet vieraille ihmisille, että meidän jo kerran pitäisi soittaa ystävillemmekin."

"Sinulla siis ei ole muuta huvia kuin soittaa, aina vain soittaa.
Muistatko miten lehmämme säikähti?"

"Soita sinä se napolilainen laulusi."

"Ilolla, sillä se on tuottanut Liselle puhelahjan."

Ja me otimme soittimemme. Kauniista sametilla sisustetusta kotelosta Mattia otti vanhan viulunsa, josta olisi saanut kaksi markkaa, jos olisimme myyneet sen, ja minä vedin vaatepeitteestään harppuni, jonka puu sateissa oli saanut luonnollisen puuvärinsä.

Kaikki kerääntyvät ympärillemme, ja samassa vanha koira Capi tulee esiin. Se on hyvin vanha, kelpo Capi, se on kuuro, mutta sillä on hyvä näkö. Patjalta, jolla se asuu, on se tuntenut harpun ja se tulee ontuen "näytäntöön", sillä on teevati hampaissa, se tahtoo tehdä kierroksen kunnioitettavan yleisön edessä kävellen kahdella jalalla, mutta voimat pettävät; se silloin istuu ja tervehtien yleisöä panee käpälät rinnalleen.

Laulettuamme laulumme Capi parhaansa mukaan nousee ja kokoo rahaa. Jokainen panee roponsa, ja Capi ihastuneena saaliistaan tuo sen minulle. Se on suurin saalis, mitä koskaan Capi on tuonut, ei ole kuin kultarahoja: 170 markkaa.

Minä suutelen Capia kuonolle niinkuin ennenkin, kun se minua lohdutti, ja tämä muisto kurjuuteni päiviltä herättää minussa aatteen, jonka heti ilmaisen toisille:

"Tämä summa tulee pohjaksi rahastolle, jolla rakennetaan talo pienten katusoittajain turvaksi. Äiti ja minä panemme loppusumman."

"Rakas rouva", sanoo Mattia suudellen äitini kättä, "minäkin pyydän saada antaa pienen osan tähän: jos suvaitsette, niin lisään tähän Capin kokoomaan summaan tulot ensimäisestä konsertistani Lontoossa."