VAPAUDEN VALKEA PÄIVÄ
(Toukok. 16 p. 1918—1919.)
Tää päivä voiton päivä on,
tää toivon toukokuu,
se kruunaa kansan taistelon,
sen kautta kaikki kirkastuu!
Maa vieraan vallan luotaan löi,
kun yö sen ympäröi.
Nyt marssii maineen matkaltaan
maan sarkasankarit,
ja kalvat kalskaa kupeellaan!
Maan kaikki kylät, kaupungit
nyt juhlatorvin tervehtää
sua, sankar' rautapää!
On voitettu maan vihamies,
on vapaa vainon maa.
Nyt kontu, kunto, kotilies
ja Suomen onni suojan saa,
tää Suomi vanha, Suomi uus
ja valkea vastaisuus.
On Suomen suurin sunnuntai.
Oi, kuule, soitto soi:
maa vapauden, voiton sai,
sen iskut itse kansa loi,
se on sen voitto voittojen,
sen soitto soittojen!
Nää urhot Raudun, Vilppulan,
ja hurjat Hämehen,
tää ponsi Pohjan, Karjalan
ja Savon nuorten sissien,
ne valtatietä kunniaan
nyt astuu aseissaan.
Kas, tykkirattaat ryskähtää,
käy ratsut korskahtain;
ja uljain uskoin kohoo pää,
käy maine maansa puoltajain.
Nyt turman tuojat tulla saa,
ei vanku vapaa maa!
Ohitse runoruhtinaan
tää joukko vaeltaa,
sen riemulaulu kautta maan
korkeimman kaiun saa.
Ja on kuin hän nyt kuulis sen,
lois kansaan katsehen.
Ja on kuin patsas liikahtais,
kuin pilviin pyrkis pää,
kuin katse kauniin lämmön sais:
nää uljaat, uudet urhot nää
on pontta Stoolin sankarten,
lunnaita laulujen.
On siellä Dufvat, Schwerinit,
Stolt, Munter, moni muu,
nuo kempit karskinkaunihit.
Näin kaikki toiveet toteentuu,
kun rohkein aatos ailakoi,
min mikään kansa loi.
Hän katsoo, katsoo patsaaltaan,
kun loppumattomiin
vain marssii miehet tahdissaan
maan maineen valtakaupunkiin
kuin suuri näky tietäjän,
min tunsi, tiesi hän.
Mut jälkijoukon päättäen
käy tietään kummuiltaan
myös henget suurten sankarten,
mi nukkui nuorna nurmeen maan,
ne tuntee hän: tää joukko uus
on Suomen vastaisuus.
Min lauluin loi hän aavistain,
sen täytti taisto, työ,
nyt kautta aikain ankarain
vapaus varman leiman lyö
tään kansan kovaan kohtaloon,
mi astuu aurinkoon.
Ja on kuin suuri siunaus
kansalla tällä ois,
kuin jumalainen kirkkaus
sen ylle lujan loiston lois,
kun marssintahti loittonee
pois sankarsoittoneen.
Helsingissä. 13.5.19.
SANKARIMAINE
Ken ei taipunut taistelun tiellä,
ken kuoleman voittanut on,
ja mittavi miekkoja vielä,
hän on sankari voittamaton.
Sotaseppelet! Mies, joka sai ne!
Sodan sattuma sankarin loi.
Monen hautaa ei mittaile maine,
vain syntyä sankariks voi.
Ken hukkasi kaikki, sen kantoi,
ketä taistoss' ei tuntenut ken,
maan eest' elon ainoan antoi,
hän on sankari sankarten!
12.6. 18.
SUOMEN SUURI SUNNUNTAI
6 P. Jouluk. 1917—6 p. Jouluk. 1919
Suomen suuri sunnuntainen aamu,
Luojan lahja, juhla joulukuun,
jolloin varjoon vaipui idän haamu,
Suomen suurin soitto sulle soikoon,
onnes oksa vapaudenpuun
kautta aikain aina vihannoikoon!
Silloin kansa kunniaansa kulki,
vanhat kauhunkahleet rikki löi
julistain näin maailmalle julki
oikeuttaan elää elämäänsä,
nousta maastaan, yö kun ympäröi,
nostain vapaan lailla pystyyn päänsä.
Todistaen uskalluksen untaan
rajat rikkoi, käyden kamppailuun
kansana nyt moneen kansakuntaan,
voittain itsensä se voiman voitti
olla itseään, kun murskas muun,
omaa oikeuttaan kunnioitti.
Riemunraikas, sorja sota-ääni
sytyttäen syöksyi sydämeen,
lapsen haaveissain jo yli pääni
kutsus kuulin, ei sua syytös soimaa,
kuulin kaikkeuden säveleen,
joka antoi valoa ja voimaa!
Tuntui kuin ois nähnyt valkeen valon
käyvän yli masennetun maan
kirkastaen Suomen joka salon,
jäisten merten pohjanpalon takaa
heijastuen kauas maailmaan
niinkuin Luojan käsi vahva, vakaa.
Niinkuin vuosisadan vainon hautaa
marssintahti tähtiin soinut ois
jumal'julistus niin raikui rautaa
maiden mahtaville kaiun kantain,
kuin se valheen voimat murtaa vois
kansallensa uljaan uskon antain.
Kauas karkoitti se tuskan tieltä,
mikä varttui vuoreks vastusten,
iäks ihastuttain miesten mieltä,
äitein tunteet varmaan voitonvaistoon
synnyttääkseen suvun suuren sen,
joka tinkimättä kulkee taistoon.
Puhdas päivä, vaadit tahdot tarmoon,
totisesti, ettei milloinkaan
alistuen vieraan almun armoon
tämä kansa tahdo ruoskaa nuolla,
vaan on valmis, aina valveillaan,
maansa eestä voittaa voi tai kuolla.
Päily, päivä, hohtain honkain holviin,
kaarra kautta kaiken Suomenmaan,
lyö sun uskos uusiin sukupolviin,
niinkuin Luojan liekki siunaa maata
ajast' aikaan aina armaampaan,
siunaa kansaa, jok' ei kuolla saata!
Oulunkylä. 2.12.19.
AJAN AILUVIA
I
Kyntäjän laulu
Ketoani kynnän, kantoja käännän,
verisiä vakoja ma vainioksi väännän,
poikani ei saapunut suurista sodista,
kentälle kaatui kaukana kodista.
Sorasta ma muokkasin miekkoja monta,
monta on mennyt, on monta mannutonta,
moni salvos sortui sotien palossa,
nälkä on isäntänä monessa talossa.
Verellä on tahrittu tanhua ja tanner,
sodassa ei sortunut Suomeni manner,
uhrini uskoin, annoin maalle parhaani,
kuolema on kyntänyt taimien tarhaani.
Mietteeni muuttuu, käy hetkeni hiljaa,
maaemo ennenkin vihannoitti viljaa,
hurmeest' on nouseva laajoja laihoja,
kuolemankauhusta kauniita kaihoja.
Kynnän ja vaivojen satoja ma vuotan,
vapautta vaalin ja Luojaani luotan,
keto on kylvetty kalliista hinnasta,
haava on haihtuva raskaasta rinnasta.
Rauhasta raukea, runsas on yöni,
kerran kun päättyy taival ja työni,
heelmät ne hohtavat haaveiden haassani,
vapaana kuolen ma vapaassa maassani.
II
Kauppamiehen laulu
Nousivat hurtat hurmehen yöstä,
riistivät riistamme aitat ja puodit,
vangiksi veivät, työnsivät työstä,
lensivät rintaamme raivojen luodit.
Piilimme pelvossa arjesta arkeen,
lain luki lenkarit oman käden kärkeen,
hiipivät haaskaten, vaakamme veivät,
vuosien vaivat ja säästetyt leivät.
Otti ne lunnaita pakkoa käyttäin,
aittamme aarteet ja tahralla täyttäin
sotkivat suojamme, muuraiskekomme,
vääriksi mustaten työmme ja tekomme.
Tuhkasta nousivat muurimme pylväät,
uutta me luomme, on mielemme ylväät,
harjamme hirret me hohtohon nostimme,
Suomemme onnen me kalliisti ostimme.
Muuraiskansana lain lujan luomme,
kauppaa me käymme ja tuotteemme tuomme,
teljoilta laskemme laulaen laivamme,
alttiit on almumme, vaarat ja vaivamme.
Liehuvat lippumme vierailla mailla
sortajan vainojen viiriä vailla,
kauas on kantava kotoinen laine,
Suomemme suuruus, onni ja maine.
Nousevi nuorena hurmehen yöstä
rauhassa raunio tarmomme työstä,
ahtahan aikamme velkana siirtäen,
suureksi Suomemme pilvihin piirtäen.
Nousevi taas pyhän lain luja tunto,
ansion arvohon kulkevi kunto,
toisell' ei toisen riemuja riistetä,
turhista töistä ei kurjina kiistetä.
Väistyvi vainojen hirmuinen haamu,
koittavi kirkkaana kaikille aamu,
käy yli Suomen siunaten, sätehen
laskee se lunnaiksi kansamme kätehen.
III
Sepän laulu
Miehet mustat, moukaroikaa,
kalkutelkaa alasinta,
säkenöiden, säihkyt, soikaa,
palkeena kun paisuu rinta,
nosta, laske, iske, lyö,
kerran täyttyy ihmistyö!
Ahjoon aarteet, tuleen raudat,
uusi usko nostakaamme,
metsäin mustat miiluhaudat
syttyy kautta synnyinmaamme,
kehno, ken nyt jälkeen jää,
uudet sepot, iskekää!
Iskekää kuin Suomen vuorta,
malminsuonta sorvatkaatte,
hengennousun tietä nuorta
uuden soiton sieluun saatte,
uudet aseet takokaa,
joilla rauhaa puoltaa maa!
Liekki käy kuin uhri lämmin
yllä kaiken kauas kiiltäin,
aurat tehkää terävämmin,
syvemmiksi vaot viiltäin,
viljaviksi vaivan suot,
suureks silloin Suomen luot!
Suuret sepät ajan suuren,
uusi Suomi sorvatkaamme,
maasta nostain malminjuuren
nostatte te maineet maamme,
lyö ja laske, iske vaan,
nosta maa taas kunniaan!
Vainonviha kauas vinkuu,
maahan vaipuu valhe halpa,
säkenöiden aatos sinkuu,
kimmellä ei kansan kalpa
enää vasten veljiään,
kiistan kyy kun painaa pään.
Tao veljeis vapautta,
tao uskon voimaa uutta,
valppautta, valkeutta,
ihmetöiden ihanuutta,
nosta, laske, iske, lyö,
kerran täyttyy ihmistyö!
IV
Sotilaan laulu
Ma Suomenmaata vartioin,
kun sotatorvi soi,
ma kuljen kautta vainioin,
mi vihannoi,
kun vaarassa on vapaa synnyinmaa,
sen töitä tahdon puolustaa.
Maa, maista kaikkein kallein tää,
on sulo Suomenmaa,
haat ihanuuttaan hengittää,
kun vuodattaa
sen eestä kaikki, urho haudan saa,
ei kohtaloa kauniimpaa.
Vapaustaistoon kutsun sain,
maa kallis kutsui niin,
ma riviin astuin auraltain,
kun taisteltiin,
maa sykki synnyintaistoin tuskissaan,
kun urhot kulki kuolemaan.
Jos uhkaa vanha vihamies,
saat jättää murheen muun,
kun rajalle käy riemun ties,
käy taisteluun,
kun kaadut, kaadut kunnialla näin,
jos et, käyt seppelpäin!
Ma havun hattuun kiinnittäin
käyn sodan soittohon,
en pirujakaan pelkää näin
ja voittohon
kun rientäin Pohjanpoika lyö,
ei sorru Suomen suuri työ.
Ma valtakuntaa vartioin,
ma suojaan Suomenmaan,
sen eestä elää, kuolla voin
ma ainiaan,
kun vaarassa on vapaa synnyinmaa,
taas sotahuuto kajahtaa.
SUOMEN VAPAUDEN JOULU
Vapaus, kallein, kaunein lahja Luojan,
vapaus, kansain toivo, määränpää,
vapaus vaatii sulle, Suomi, suojan,
vapaus vapaaks hengen helkyttää,
siunattu, suuri jouluhuurteen huomen,
loit uudeks unelmien vanhan Suomen!
Löit sorron, idän saastan, vihan, vainon,
mi uhkas meiltä kaiken kuristaa,
veit orjan pelvon, painajaisen painon,
kun kuristajan käsi höltyi, taipui,
kuin hirmuhaamu varjon valtaan vaipui.
Ja kirkas päivä paistoi kaikkialta,
ikuinen vapaa kehrä kimmeltäin,
kun väistyi vihamiehen väkivalta;
kamppailu uljas urhoin kestäväin
sai valkeuden voimallansa voiton,
loi vapaan miehen suoran, suuren soiton.
Liikkeelle heimon heljä henki lähti,
hengitti heränneenä vapaa maa.
Taivaalta tuikkain vapaudentähti
ylitse muiden tähtein kimmaltaa,
se katsoo joka kodin valontöihin
yhtyen joulupuiden kynttilöihin.
On joulu maassa, Suomen joulu-aatto,
mi siunaa vapahtajan vapaan työn,
ja sitä seuraa suurten muistoin saatto
kuin valkeet siivet soittain läpi yön,
ne riemun, rauhan kaikkeutta soittaa,
maan kultakautta, joka kerran koittaa.
On vapaa maa ja vapaa kansakunta,
mi ylväänä nyt nostaa pystyyn pään
uskaltain nähdä suurta suvun unta,
valaen vapauden kynttilään
valonsa varman uskon, uhrin antain
sen kansan pitkään juhlapöytään kantain,
Ne syttyvät niin hiljaa kuusten valkeet,
ne suomalaisen rintaa lämmittää,
kun paukkuu karaistuksen pakkaspalkeet,
ja niiden loisto iäks silmiin jää,
ne loistaa uuden polven pyhään kehtoon,
ne väikkyy yli vanhan elonehtoon.
Niin loista, vapaa liekki, kautta aikain,
kun joulukuuset syttyy synnyinmaan!
Saatoissa suuren sodan sankartaikain
et sammu, muutu meillä milloinkaan,
käy itä turmioon ja tuomioonsa,
kun armas Suomi astuu aurinkoonsa.
Sytytä kynttiläs ja sitä säästä,
uus polvi uudet soihdut sytyttää,
vapaustähti vuosisatain päästä
valaisee uljaan urhon kypärää,
siunaten nyky-ajan sankarhautaa
se käskee: takokaa vain tahdon rautaa!
Helsingissä. 22.12.10.
TORNINVARTIJA
Hän kirkontornissa istuu
ja hän valvoo kaupungin rauhaa,
talot nukkuu, ei missään tulta näy,
hän torninikkunan eteen käy,
kun myrsky pielissä pauhaa.
Hän katsovi kaupungintullin taa,
hän katsovi pientä majaa,
missä vaimonsa suuressa lemmessään
unen unhoon lauloi pienoisen pään,
miks tuska nyt aatosta ajaa?
Mitä? Valkea leimahti yössä?
Palotorveen vartija tarttuu,
ylös ihmiset syöksyvät vuoteiltaan
kuin tuomionpasuunan kuullessaan,
tuhontuska ja kammo karttuu!
Valan vannotun vartija muistaa,
hän ei säiky, ei paikalta väistä.
Miss' on sulo vaimoni, lapseni mun?
Kera lapsesi nukkuu vaimosi sun,
näki unta hän nuoruuden häistä.
Mies seisovi loppuhun paikallaan!
Yhä soittaa hän torvellansa.
Koko kaupunki liekkiin jo hulmahtaa,
joko maailma loppuu, hukkuvi maa!
Hän soittaa kuin raivoissansa.
Sinun vaimosi, lapsesi kuolevat jo,
iäks siintävät silmät sammuu!
Niin viesti jo käy, ja hän soittavi vaan,
palotorvipa huutaa kuin hulluuttaan
ja se hurjana härkänä ammuu.
Sinun vaimosi, lapsesi hiiltyi,
kotis kaatunut on, tupa tuhkaa.
Mies seisovi, seisovi paikallaan,
hän ei saa nyt muistella murheitaan,
vaikka yö sekä kuolema uhkaa!
Tulihyrskynä hohtaa kirkko,
mikä maasta on, maaksi se maatuu!
Mies paikaltaan ei siirtyä saa,
hän viimeiset voimansa ponnistaa
ja hän liekkien keskelle kaatuu.
UUDENVUODEN VIRSI
Uusi vaiva, uusi vuosi,
niinkuin ennen monet kerrat,
vanhat vallat, uudet herrat,
vanha kausi, uusi kuosi.
Katso uudenvuoden peiliin,
vasen on nyt oikealla,
vanhaa viinaa uuteen leiliin
ranskan nimilipun alla.
Saksman, ranska vuoroin voittaa,
vielä ryssä juoda jaksaa,
enkelsmanni suuta soittaa,
kuka viimein viulut maksaa!
Käännä tinataikakauhaa
niinkuin ennen lasna tehtiin,
rauhanpiiput polttaa rauhaa,
toiset tottuu ryssänlehtiin.
Sipulista silmät vettyy,
pippuria ulkomaista
pitäis saada, toiveet pettyy;
tääll' on kinaa kaikenlaista.
Puoluepukit hiessä häärää,
puskee puita, maata märkää,
toinen moittii, toinen määrää,
yhteen käy kuin kaksi härkää.
Uusi vuosi, uusi kuori,
uudet nyörit sekoo saumaan,
uusi nuttu, vanha vuori,
kumarrus ja käännös laumaan.
Sama riita, sama juttu,
yhtä samaa samaan virteen,
vettä juo ja käännä nuttu,
nälkävyöstäs heity hirteen!
Jouluk. 1918.
PUNAISEEN TILIKIRJAAN
Oi, miss' on raivon rajas, ylikulkus,
sä majesteettimme profanum vulgus,
keisari roskarahvas, punatsaari,
min yllä hohtaa riemuportin kaari
kuin hirsipuitten, tuomioiden täytös,
viimeinen murheilveen inha näytös?
Sä sakkisielun usko suureen sakkiin,
nagaikkas vaihdoit fryygiläiseen lakkiin,
sä puolivillamekko, punahousukas,
kyyn epäluulon pälykade nousukas,
näät itserakkaan ihanteesi unta
kuin itse vain sä oisit ihmiskunta,
sait "sivistyksen" valheen varjopuolet,
puolueruoskaas uurnain luona nuolet
ja vaadit tasa-arvon palkkaa, vähän töitä
ja salaa katein petät päälliköitä,
mi nousi harteillas, sun petti turhaan,
niin saattain kansansielun itsemurhaan.
Sua vailla rakkautta, isänmaata
ei koskaan inhoomatta olla saata,
on sulla lihapatapolitiikkas humala,
myös vaatelias vatsa jumala,
kun huvitusta, leipää sulla riittää,
maan vieraan valtaan maasi tahdot liittää,
eläväinkuvain turhaan templiin karkaat,
ilosta naurat vain, kun karkaa varkaat,
niin sielusnälän täytät, ruumiis puet
ja penninromaaneja tarkkaan luet,
näät niissä raakuutesi, velivainos,
sua huumaa kilpapainit, nyrkkinäytös,
ja mielikirjas nyt on "Hieno käytös".
Iloitse maa, jo saatiin kuudes painos,
kun sitä tutkit vielä sata vuotta,
et aikaas kuluttanut suinkaan suotta.
OMISTUKSIA
AUGUST STRINDBERGILLE
HÄNEN RIEMUPÄIVÄNÄÄN
Sa mistä, mestari, sanas sait,
sun jumalnuoles ja jousikaares!
Sä vuoret siirsit ja kauas katsoit,
mies, princeps inter pares!
Sä hengenruhtinas, uhmapäin
löit jättein kanssa sä jättipainin,
kun kääpiöt sinun otsaas tahras
yömerkein vainotun Kainin.
Ja valheen vanhojen jumalain
sä kaadoit marmoritekopylväät,
ja kivi leipääsi sulle suotiin,
sun kiros maas ja sen ylväät.
Sä iskit, iskuista kimmahtain
niin halkes mahtien musta muuri,
sä nousit, lankesit, nousit pystyyn,
sä lankeemuksessa suuri!
Nyt yksin seisot sä voimassas,
oot haavat saanut ja haavat jaannut,
sun väärin uhmasi valtavoiman
oot Kölinvuorilta saanut.
Sun pyhä pilkkasi salamoi,
kun kävi ukkonen yli maasi,
sun terve tahtosi nosti myrskyn,
yön muistomerkkejä kaasi.
Nyt yksin leimuat loistossas,
niin Luoja kohtalos kaaren sääsi,
nyt katse voittajan tyynnä tutkii,
kun päivä kruunasi pääsi.
Sun silmiis kaukana kangastaa
uus aika, uskosi kulta-aatto,
sun neros voittoa joukoin juhlii
vuossatain aatosten saatto!
H:linna. 21.1.09.
J. H. ERKON MUISTOLLE
Marmoripatsaat, sankariiouhet
murtuvat niinkuin hauraimmat jouhet,
murru ei myrskyssä ihmisen henki,
kaatuvi vahvin, pronssinen pylväs,
kaadu ei aate suuri ja ylväs.
KASIMIR LEINO IN MEMORIAM
Miks on niin mykkää?
On laulaja poissa,
sydänsoinnut ei sykkää,
on murhetta muistojen kanteloissa.
Oi, ihmiset, ette
runoniekkoja huolla,
vain vaikenette,
saa laulajat yössä yksin kuolla!
Oi, runottaret, yksin
ette hyljätä voinut,
kun helkytyksin
soi viimeiset sanattomat soinnut!
Oi, maailma viekkain!
Koin kirkkaassa koissa
rauha runoniekkain
on luona Luojan ja kanteloissa!
SANTERI IVALOLLE
Hänen täyttäessään 50 vuotta
Saamemäessä, sadun maassa
vaarat hohtaa hämärissä,
juosten joet kiiltää kultaa,
kiiltää ihmissydämissä.
Syntyi siellä pohjan piltti,
läksi poika pappilasta,
veressänsä kutsun kuuli,
joijut jättein tarinasta.
Mitä etsi pohjan poika,
mitä näki nuori mieli?
Näki Lapin laajat jängät,
missä kaartui pohjanpieli.
Henki hiihti erämaita
välimailla toden, tarun,
otti opin oppaaksensa,
näki kansan köyhänkarun.
Näki kaukokangastukset
tasankonsa taustan rakkaan,
mökit, linnat, maat ja meret
katseen tuijottaissa takkaan.
Näki kuninkaat ja kempit,
kestit, knaapit, sissit sorjat,
uhripuut ja pyhät lähteet,
pakanat ja lyödyt orjat.
Näki Suomen suuret sodat,
näki toivon, epäuskon,
näki vuosisatain vaiheet,
näki maansa aamuruskon.
Näki aaveet, sankarhaamut,
Suomen sodan kaikki kauhut,
piilopirtit, tyhjät talot,
kyläin päällä surman sauhut.
Kansoittaen maailmansa
kasvoi kansaan, heltyi huoliin,
iltapuhteet tempas työhön,
aatos ajan lapsipuoliin.
Pohjan piltti, pohjan poika,
Lapinkäyjä, tietoniekka,
Lapin vuolaat virrat kuohuu,
käsiin valuu kultahiekka.
Meill' on monta valon vuorta
pohjolassa, keski-yössä,
paljon kullanhuuhtojia,
meill' on monta miestä työssä.
Kivi meillä lyötiin leipään,
rahtu rautaa, vähän multaa,
jalokivet meiltä puuttuu,
Ivaloss' on meillä kultaa.
O.-kylässä 19.5.16.
OSKAR MERIKANNOLLE
RIEMUPÄIVÄNÄ 19.11.1918
Hymyilivät heijät henget
kiikkuessa kaiun kehtos,
sieluus soivat lempeet soinnut,
liversivät laululehtos.
Juhannusten tulet tuikki
teiltä, jotka korpeen ohjaa,
kuulit suuren luonnonlaulun,
koskit kansansielun pohjaa.
Aurinkoa sait ja annoit,
taitees taika: alttiiksanto
kaiken saa, mi kaiken antaa,
siin' on mies ja Merikanto.
TOIVO KUULALLE
Muistoruno
Tuonen taiston tantereesta
helske hipoo helmihiekkaa
niinkuin kaiku kanteleesta;
viilein virsin virta vie
sädejuopaan sävelniekkaa,
aukee autuaitten tie
onnellisten oudon saaren,
suvisaaren, sointusaaren,
tarhaan tuonen tähtikaaren,
josta vastaan soitto soi,
tuonen vaimot vaikeroi.
Mik' on sointu säveleellä
vienonviileällä veellä?
Kohoo tuonen tuvanhirsi,
vierii vapauden virsi;
niinkuin jätti jäntereensä
jännittää
synnyttäen säveleensä
kohoo korkealle
sävelniekan pää,
katsoo kaikkialle,
kaiku kimmahdellen kierii,
voiman virsi vierii,
vapauden suuri sävelluoma,
itse Luojan suoma,
itse Luojan kanteleesta
toistuu taiston tantereesta,
järkkyy tuonen portinpieli,
kimmeltävi kirkas kieli,
jota soittaa henki hurja,
jonka katkas kesken
käsi kurja
jättäin lemmen, leinon lesken
taakse murhemaan
soidessaan.
Nousee urhot kumpuin yöstä
kertoin kamppailuiden työstä,
kulkee sävelniekka
päänsä päällä maineen miekka,
kuuluu pauhu,
yllä seudun vyöryy sauhu,
pommit kenttää kyntää,
rivit ryntää,
eellä valvas etuvahti,
rotkot ryskää,
tykit jyskää,
mahtavana marssintahti
kiihtyy, sävelniekan kaipuu,
vastavoimat vaipuu,
niinkuin laiho kaatuu lakoon
vihamiehet syöksyy pakoon
kaikkialle kaikkialta;
kytketty on vieraan valta!
Niin soi Suomen suurin soitto,
vapauden uljain voitto,
jota torvet toitottaa
ihmetyttäin maailmaa.
Muuttuu sorja säveljuoksu,
tuntuu rauhanpalmun tuoksu
vapauden valonpuussa,
touvon toukokuussa,
taasen kiihtyy,
vihdoin viilein virsin viihtyy,
marssintahti loittonee,
huilut hiutuu soittoneen,
sävel sykkii suurta rauhaa
yli elonvirran kantain,
ohi tuonen tummain rantain;
mainen melske
kautta pyhän pylväspuiston
haihtuu niinkuin haavan helske,
hilke tiimalasinhiekan.
Yllä suuren muiston
sädesäihkeet loistaa,
säihkysilmä sävelniekan
viime sopusoinnut toistaa,
vihdoin vaipuu
niinkuin korkea ja kirkas kaikkeuden kaipuu.
Helsinki. 26.3.19.
ELÄMÄN NÄYTELMÄ
(Ida Aalbergin muistolle omistettu)
On kuin yksin yöllä katsomossa,
soi kuin näkymätön soittokunta,
jonka mukaan tanssii päivän narrit.
Mik' on totta, valhetta ja unta?
Toisten naamat ovat naamioita,
toisten naamioill' on naamioita,
Luojan irvikuvaa toiset toistaa,
kohtalot kuin väliverhot vaihtuu,
kaikki valot, varjot vihdoin haihtuu.
Mitä tarkoittaa tää narrinpeli,
mikä syvintä on ihmisessä,
ikikaihoko ja hyvä tahto,
vaiko vietti niinkuin eläimessä?
Kaikilla on joku narrinnaama,
johon pienen itsensä hän peittää,
eikä huomaa omaa hulluuttansa,
vasta kuollessaan sen päältään heittää.
Kaikki sortaa toinen toisiansa,
käyvät sotaa, toisen tieltään lyövät,
toiset ostaa onnen pilkkahintaan,
toiset tuhlaten sen muille myövät,
toiset kamppaa vuorten kukkuloilla,
toista sinne maine, mahti ohjaa,
toinen iäks joutui varjon valtaan,
kulkee levotonna laaksonpohjaa.
Kukkuloilla jäiset viimat vinkuu,
vuoren varjoon ei voi päivä paistaa,
vuorenkulkija kun laaksoon vaipuu,
ei saa rauhanmajain unta maistaa.
Eikä lie niin pahaa, miss' ei hyvää,
eikä hyvää, missä ei ois pahaa,
toiset louhia on vuoren alla,
toiset vuorimyrskyn alla vahaa.
Kaikki on kuin pitkä kiertokulku;
mit' on takana ja vastassamme?
Elo etsintäämme hedelmöittää,
maalle ruumiin vihdoin luovutamme,
joka viljan voimaa väkevöittää.
Mutta kaikki kohoo, mikä kaatui, '
kaikki kukkii, mikä kerran maatui,
siin' on surman suuri sovitus,
elon ylhä ylösnousemus.
Esirippu laskee, melu häipyy,
vaikenee jo salasoittokunta.
Mitä äsken näin mä sielunsilmin,
mik' on totta, valhetta ja unta?
Paikka, aika katoo näkyvistä,
näyttämö ja narrit varjoon vaipuu,
yössä yksin kammioss' on kaipuu.
Ja ma katson kuin uskoni unelmaan,
näen taiteentemppelin kummullaan
luona maan elinvuon ja sen valtimon.
Merenkuohuista noussut linna se on,
johon tuulet taittuvat kuiskailuun,
alla taiteen ihanan, ikuisen puun.
Puun oksilla laulaa elon satakielet,
sen latvahan päilyvät kaikki taivaanpielet,
se suloisen siimeksen etsijälle suo
ja näkyjä ja kuvia sieluun se luo,
kun harmaata on kaikki ja yltä saartaa yö,
sen tuntiessaan ihmissydän vapahammin lyö,
se nostaa nuorta tahtoa, luo levon arkihuoleen,
maan tomusta se kaihon kantaa tähtitarhain puoleen,
ja vaeltaja viihtyy ja onnest' uneksuu,
kun päänsä päällä suhisevi tähtikukkapuu,
tienviitaks luotu väsyneen ja tueks lailla kaiteen
ja ilonoppaaks ihmistyön ja ikipuuksi taiteen.
Ja temppelissä juhla on, sielt' tulvaa säveleitä,
ne yhtyy meren lauluihin, mi uurtaa maailman teitä,
käy hengen ilotulitus, se kauas yöhön loistaa,
soi innon pauhu paukuttain ja myrsky sitä toistaa.
Ja outo valo temppelin kuin kumma näky kiehtoo,
nään näyttämön, sen loisto, lämpö, lempi mieltä liehtoo,
nään satulinnat, hökkelit, nään kuokat, keihäänpäät,
nään hautajaiset, hirsipuut, nään laskijaiset, häät,
nään saiturit, nään tuhlarit, nään pidot, pikarit,
ma kuolonkamppaukset nään, nään kostontikarit
Ma suuret sankarhaamut nään, nään ristinmerkit vyöllä,
nään nerokkaiden narrien ma ilvehtivän yöllä,
syyt, seuraukset, kaikki nään, siell' asuu omatunto,
rikosta seuraa rangaistus ja kunniaan käy kunto,
ja rakkaus ja viha, valta, heikkous ja vaino
ne nousee, laskee vaa'assa kuin höyhenherkkä paino,
kun oikeus käy tilille, kun kuolee kirous,
ja saapuu rauha, raukeus ja suuri sovitus.
Ken on hän valkea haltijatar,
min näin luona marmoripylvään?
Näen Hellaan helon hänen katseissaan,
hymyn huulilla nään minä ylvään.
Hän katsoo kuin katsoisi kaikesta pois
epämääräiseen etäisyyteen,
hän katsoo kuin katsoisi itseensä
oman henkensä äärettömyyteen,
älyn pelvoton pitkäisen leimaus,
väre kulmien kuopissa hymyy,
mut vakaalla otsalla varjoineen
elontuska ja taistelu lymyy.
Ken on hän valkea valtijatar,
joka peiliä käissään kantaa,
kuin maailman pienoiskuvaa lois,
ja sen yöhön loistaa antaa,
sen toinen puoli on valkoinen,
kuin yö on toinen tumma,
hän noussut on joukosta jumalten
kuin itse kohtalo kumma?
Yli temppelin ukkonen jyristen käy,
jumal'nainen sen vaajoja johtaa,
hän näyttämön keskellä seistessään
heloruskossa huomenen hohtaa.
Runo pulppuu purona huuliltaan,
sulosointuna suurena soiden,
avaruuksiin aatos singahtaa,
neron säihke käy salamoiden.
Hän viittasi taikasauvallaan,
hän joukon juonihin puuttui,
hän loihti ja humisten huilut soi,
kun linnat ja hökkelit muuttui.
Hän ohjasi kaikkia käskyillään,
hän leimusi lempeä liikkeissään,
hän kuuli, mit' ihmisrinnassa soi,
salasyyt, sydänsynnyt näyttäin.
Oli kaihoa, kauhua naurussaan,
hän itkuhun, riemuun lapset maan
sai taiteensa taikaa käyttäin,
niin taisi hän sieluja soinnuttaa,
sai kuollehen kaikuen soimaan,
kun kasvoi, kasvoi ne kamppailuun,
oman luonteensa alkuvoimaan.
Kaje kaukainen kangasti kasvoillaan,
iki-iltojen väikkeenä väilyi,
kuin suurelle lapselle sunnuntain
elo suurena soihtuna päilyi.
Siinä seisoi Thaleija taidossaan,
nojas ylväänä pylvästä vasten,
suurhaltija suurten tunteiden
elontulkkina ihmislasten.
PROLOGIUM INTIMUM
Kuin outomielin kaukokatsein käyn,
nään templilaakson lauhanlempeen näyn
kuin öisin muinaisessa Arkadiassa:
Älfeion taa on päivä laskemassa,
kun nuorin neidoin täyttyy templin tie,
Olympoon johtain jumalviestit vie.
Paan pyhin paimenhuiluin siellä soittaa,
niin kaiken luodun hengen haltioittaa,
siell' laulu, tanssi, taito, tieto viihtyy,
kun luonto loihdun lumoon hiljaa kiihtyy.
Tai oon kuin Indiassa, satuhaassa,
Sakuntalan ja Kalidasan maassa,
kun siintää tarun tamarindikummut,
kun pagoodeista paukkaa pyhät rummut.
Mut sentään oon kuin oisin Pohjolassa,
suvisen seudun ilmass' ihanassa,
käyn luokse lähteen, aamun alkukehdon,
nään luonnon näyttämön ma luona lehdon,
Thaleijan templi pylväspuiden alta
kimmeltää kirkkauden kunnahalta,
kuin pohjantähti tuikkaa portinpieli,
kajahtaa kaunis kalevainen kieli,
kun helkaneitseet vuorta vaeltaa,
kun koko luomakunta lumoaa,
miss' asuu haltijat ja henget lähteen,
mi katsoo kaikkeuden tummaan tähteen,
siell' asuu sankarsuuret muinaismuistot,
humahtaa uhri-untaan pyhät puistot,
pyhättö pieni huomenessa hohtaa,
sen nöyrä polku jumalihin johtaa.
Ja uhrilehdoss' seisoo taiteen puu,
mi vasten taivaankantta kuvastuu,
sen latvaa kiertää tiedon murheenmarjat,
sen nuoren nousun, hengen heelmäsarjat.
Se ei oo pahantiedon tumma puu,
se itse iäisyyttä uneksuu,
sen sydän sykkii, sielu sisäisin
suloa suoden luonnonlapsihin,
maa-emon luota, kautta kaiken kohdun
luo ihmiskuntaan laulun iki-lohdun.
Ma kysymysten porttiin kolkutan.
Ma väliverhon nään nyt aukeevan,
soi säkeet luoden loiston, lämmön, laulun,
kuin kirjavan ja kauniin kuvataulun,
jot' outo käsi näkymättä siirtää,
maan ihmiskohtalot kuin kirjaan piirtää,
soi elo, kuolon valmistava vuoro
kuin neljäin henkein kaukaisuuden kuoro,
kuin suuren sallimuksen ääni soi,
se aroin aavistuksin vaikeroi
yön valtaa pappisvirsin viilein, vaisuin,
naisäänet keskipäivän puoleen paisuin
nyt Tuntemattoman suur'tahdon toistaa,
mi pienimmässä yli yönkin loistaa.
Keskellä näkyy valon valtatuoli,
kuin jotain itketään, mi nuorna kuoli,
pääpapittaren helkkyy hengenääni
kuin haudan takaa haltioittain pääni,
hän, hengetär, mi maksoi voimaveron
edestä elon erehdysten, nuoren neron,
loi hetken heijastuksin, uskoi uutta
tavoittain taivaallista ikuisuutta
ja liki liiti kaiken lämmön pohjaa,
mi onnetonta ihmiskuntaa ohjaa.
Niin kuoro kaikuu hämyyn hiljalleen
kuin virta vierii mereen ikuiseen,
kuin pisaran, min meren voima voittaa,
sen meri pirstoen taas pisaroittaa,
ja aurinko sen nostaa Luojan luo,
maa-emon siunaten taas siitinsateen suo.
Niin sielun sointuja se liikuttaa,
kaikunsa kuulija niin kuulla saa,
ja itsekatsomukseen riutuu rinta,
mi ihmisissä meiss' on ikuisinta,
kun yhä syntyin ylösnousemuksiin
astumme avarimpiin arvoituksiin,
me uhmaamme vain kaiken kohtaloita
kuin monin kuoloin kantain naamioita,
mi vuotten vieriessä varjoin vaihtuu
ja kerran heleämpään hahmoon haihtuu.
Taas esirippu nousee alku-yöstä
kuin sinetöity solki helmivyöstä,
nään näkysarjat, jotka sielun kiehtoo
kuin läntinen, mi tunteen tuoksut liehtoo,
soi hillittynä hiljaa sala-ääni
sulaen omaan outoon elämääni,
näyt kansojen ja ihmiskunnan vaiheet,
nerojen hengenhuiput, alkuaiheet,
ilveilyn, ilon, murheen musta näytös,
kauniissa kilpaileva kansan käytös,
ne palkit, jotka maailmoja näyttää
ja sielun taustan, ääret tahdin täyttää,
kansoittain pienoiskuvin kaikkisuuden,
kun kaikkeus luo pieneen muodon uuden,
pois aavaan aika, paikka pakenee,
kuin jotain salaista nyt suhisee,
kuin Arkadian aamun autereesta
se säteen luo kuin Luojan kanteleesta,
kuin tyhjästä nyt syntyy suurta jotain
tuhasta ihmistuskan, suurten sotain,
totuus ja taide täyttyy ihmisiksi,
runsaampain runoniekkain runoelmiksi,
kun jokainen on itse ihmiskunta.
Ja kaikki on kuin kirkkaan kummaa unta.
Käyn läpi ihanuuden ihmepuiston,
sen uhri-uurnaan lasken maineen muiston,
mi elää yli elon ylhäin öiden,
syvyyden suuruutta näin seppelöiden.
Niin arkeen ankaraan taas askel kaikaa,
pois soitto sammuu avartain kuin aikaa,
soi kaiken kauneuden korkein kaipuu,
kuin esirippu päivä vuoriin vaipuu.