language: Finnish

KOHOTETTU KEIHÄS

Vapausrunoja

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Helsingissä, Edistyseurojen Kustannus Oy, 1920.

SISÄLLYS:

MENSUALIA:

Vuodenajat
Tammikuu
Helmikuu
Maaliskuu
Huhtikuu
Toukokuu
Kesäkuu
Heinäkuu
Elokuu
Syyskuu
Lokakuu
Marraskuu
Joulukuu

KOHOTETTU KEIHÄS:

Kohotettu keihäs
Hiljainen hymni
Mullan laulu
Nuorten nousu
Suomea suojaamaan!
Viroon veljet, rientäkäätte!
Sankarisointuja
Esiripun noustessa
Vapauden valkea päivä
Sankarimaine
Suomen suuri sunnuntai
Ajan ailuvia
Suomen vapauden joulu
Torninvartija
Uudenvuoden virsi
Punaiseen tilikirjaan

OMISTUKSIA:

August Strindbergille
J, H. Erkon muistolle
Kasimir Leino, in memoriam
Santeri Ivalolle
Oskar Merikannolle
Toivo Kuulalle
Elämän näytelmä
Prologium intimum

MENSUALIA

VUODENAJAT

    Kevät niinkuin nuori neitsyt
    alastonna arkaan poveen
    kätkee kaihon kolkuttaissaan
     Eedentarhan outoon oveen.

    Niin on kesä niinkuin nainen,
    antain lemmen lahjan parhaan
    täysin rinnoin, vihrein viitoin
     kiihkossaan käy ruusutarhaan.

    Syksy niinkuin kelmee äiti
    sairaan lapsen rintaan sulkee,
    keltataudin tuskissansa
     Eedenistä yöhön kulkee.

    Talvi käy kuin harmaa leski,
    etsii hautaa matkan päässä,
    katsoo taakseen onnentarhaan,
     silmän viime kyynel jäässä.

TAMMIKUU

    Tammi, kansan pyhä puu
     yllä muiden maailmanpuiden.
    Vanha kumpuun kallistuu,
    kaartuu kausi uutten kuiden
    kiertäin armaan auringon
     valon voiman voittohon.

    Tuima, tiukka tammikuu!
     Pakkanen nyt työntyy turkkiin,
    kristallein kun kiiltää puu,
    rautakintaat nuijii nurkkiin,
    viluvarsaa vitsoin lyö,
     välkkyy revontulten vyö.

    Lumilinnaan liukuu niin
     kunnes vuottoraippa ratkee,
    sarvet sekoo suopunkiin;
    talven suora selkä kätkee,
    karhu kääntää kylkeään
     nähden unta tähdistään.

    Kitein kiiltää järvenjää,
     ulvoo ullakot ja ukset,
    talvi tanssiin kiidättää,
    korven kohtuun syöksyy sukset,
    hiihtää hiiden latujaan,
     salo soittaa satujaan.

    Täm' on Pohjan puolen pontta,
     miehen karhuks karaisee,
    pyyhkii, mik' on oudon ontta,
    vaivoissansa vaikenee,
    veltot kansat vietti vie,
     Pohjolasta aukee tie!

    Pohjolasta lumiaura
     kerran maita myllertää,
    eikä lämmön loiset naura,
    pystyyn kun käy karhunpää,
    silloin täyttyy kansain työ,
     heikon hengen hetki lyö.

    Meissä uinuu heimon hiisi,
     suureks' luomme laulun maan,
    kuurankirkas paratiisi
    kristalleiden kruunussaan
    kerran kauas loiston luo,
     kunniamme kaiun tuo.

    Voimamme vie voittoon vahvaan,
     meit' ei vieras valtaan saa,
    tartumme taas kalvan kahvaan,
    kun vain kutsuu synnyinmaa,
    henget nuorten sankarten
     seuraa meitä siunaillen.

    Tuolla puolen Suomenlahden
     eestein heimo vaikeroi,
    rientää kaksoisveljet kahden,
    tykkein jylhä jyske soi,
    ryssäin rivit murtuu niin
     saarroksista saarroksiin.

    Kohtalotar heittää arvan,
     arpaseula seisahtuu…
    Ryssä lyöty luona Narvan
    raunioilleen luuhistuu,
    Suomen pojat, iskekää
     savijättiläisen pää!

    Käykää päälle, kaarlolaiset,
     uudet urhot yllättäin;
    heimon äidit, eestein naiset
    kruunaa urhot seppelpäin.
    Pohjan karhut, kimmotkaa,
     vieraan eess' ei väistää saa!

    Soittaa rauha maailmanpuussa,
     ei oo tammen kaatajaa,
    taiston kuussa, tammikuussa
    miest' ei nouse merten taa,
    ken sen sillan sortaa voi,
     jonka veljeisvoitto loi.

    Nouse, tammi talvikuinen,
     kerran täyttyy teon terhot,
    heimot hyljättyinä muinen
    siirtää syrjään valheen verhot;
    minkä tuo se tullessaan,
     vapaudenko, vainon vaan?

    Yli kansain kirot sinkuu,
     kansain Herra korskat lyö,
    vihan pakkaisviimat vinkuu,
    Herran kiitos, Herran työ,
    Herra nostaa kunniaan
     nöyryydestä nuoren maan.

O-kylä 20.1.19.

HELMIKUU

I

    Säteilyllään kirkkaat kiteet helmii,
     jäiset puikot putoo alta räystään,
    pilvilinnoissansa tuuli telmii,
    maa jo herää talven unennäystään,
    kuunnellen se kohottaa jo pään,
     hilske hiljaa jäytää järvenjään.

    Hankeen heijaa sinitummat juovat,
     violetit varjot karkeloivat,
    iltapilvet ruusunruskon luovat,
    unten ulapoita purppuroivat,
    pieni puro pesee silmiään
     helistellen hilsehelmillään.

    Hyytyy yö kuin kirkastuen tähteen,
     pakkanen kun puottaa kujaan kintaan,
    päivä lämmittää taas laulun lähteen,
    äidin hempeyttään henkii rintaan,
    mutta aamun aave, kalvas kuu
     turhaan talven taikaa uneksuu.

    Haihtuu yöhön härmän heljä hälve,
     kuu kuin ruuhi ruskonrantaan soutaa;
    puuntaa pellolla jo musta pälve,
    päivä paahtaa raskahasti routaa,
    rannan railoon kuuman kairan lyö,
     alkaa uusi uhka, uusi työ.

    Talitintit tiuskemmin jo piipii,
     käpylinnut suloisemmin soittaa,
    Oravaisen aittaan säde hiipii,
    haat ja luhdat, ahot avaroittaa,
    jotain outoa jo ilmass' on,
     oottaa maa, on armaan alaston.

    Armas alkukevään kevät koittaa,
     luonnon pajunsilmuin seppelöittää,
    tulitanssiansa säteet soittaa,
    kaiken kuohuttaen elävöittää,
    sykkii syntyänsä suuri maa,
     lemmen lähetti sen ilmoittaa.

II

    Katso, kukkulalla
     kirkkaan, kuulaan aamun alla
    seisoo mies ja mittaa aikaa,
    talven töitä, talven taikaa
    jälkeen verivirtain, taistojen,
     vainon, voitonvaistojen.

    Muuttuu maa ja manner,
     alla lepää taistontanner,
    moni nukkui nuorna nurmeen
    maamme eestä heittäin hurmeen,
    veri nostaa valkoliljoja,
     hurme höystää viljoja.

    Kaukaa koski pauhaa,
     vanha mylly miettii rauhaa,
    mieskin miettii: vuosi vasta
    uupunut on unelmasta,
    kansan nuori nousu nähtihin,
     usko taiston tähtihin.

    Salasyytös sinkuu,
     vielä vihan viestit vinkuu
    myyräin yöstä, konnain työstä,
    maan ne tahtoo turmaan syöstä
    vieraan vanhaan valtaan liittääkseen,
     kalman kylvön siirtääkseen.

    Päivä päällä palaa.
     Haastaa mies nyt tehden valaa:
    "Ikivala vannokaamme,
    suojelemme Suomenmaamme
    viime voiman hengenvetohon,
     pää kun painuu ketohon!

    Tykit satasuiset
     jyskyy, hanget helmikuiset,
    vuoren pommi kenttää kyntää,
    ketjut kätkee, rivit ryntää
    Suomen suuren sodan soittoihin,
     valkeuden voittoihin!

    Sankarkatse vettyy.
     Taasko täydet toiveet pettyy?
    Taisteltiinko täällä turhaan,
    veljet vaipui veljeismurhaan,
    onko kaikki onnen ostoa,
     kirousta, kostoa?

    Rikosjoukon roskaan
     sankari ei liity koskaan,
    kurja kuolo pettureille,
    kirottu myös hauta heille,
    valheen voittaa aika ankarin!
     Kuulkaa sanat sankarin!

    Käsi yhtyy käteen,
     päivän säde siunaa säteen,
    vapauden valon puussa
    helkkyy hymnit helmikuussa,
    korkeimmin käy kaihot hohtaen,
     jumalihin johtaen.

Oulunkylässä 15.2.19.

MAALISKUU

    Maariana maaliskuussa
     silmut puhkee pajupuussa .
    unten ummuin ihme-illoin,
    verhoks voiman vienoin villoin,
    alla tähtein välkevyön,
     jälkeen talven turman työn.

    Kevään ennustajatarta
     kosii talvi takkuparta,
    jäinen kyynel vierii, vettyy,
    voima vaipuu, toiveet pettyy,
    lumilinnaan laukkaillen
     sulkee portin paukkaillen.

    Pyhä Maarja maan jo näyttää,
     tukkii tiet ja ojat täyttää,
    päivät päilyin pitenevät,
    saatoin saapuu nuori kevät,
    koivun puunnot purppuroi,
     keijuin kapse kaukaa soi.

    Avartuvat ääret, suhteet,
     häipyy hohtoon iltapuhteet,
     loppuu laulut, talven toimet,
    aitat kätkee rannut, loimet,
    seisoo rukki, kangaspuu,
     kummaa oireet oudoksuu.

    Pois te, peikot, tauteinenne!
     Pyhä Maarja, kevään enne
    aavistuksin, rinnoin paljain
    ajaa aurinkoisin valjain
    alta kidekristallin,
     kautta kevään kaupungin.

    Viime hohtoon hanki vaipuu,
     kautta kaiken henkii kaipuu,
    "kodin ilo" ikkunalla
    vertyy onnen orren alla,
    kulposta kun kukko juo,
     kevättuoksun tupaan tuo.

    Rohkeet rotkopurot pauhaa
     taittain talven kuolonrauhaa,
    tuuli paiskaa pilvenkaistaa,
    railon rakoon päivä paistaa,
    poreet pyörii, soissa soi,
     koppelot jo karkeloi.

    Jäistä merta talvi hiihtää,
     päivä paistain verta kiihtää,
    hellittää ja häilyy lämmin,
    sydän sykkii täytelämmin,
    ilta kun luo ruskoaan,
     uhraa uutta uskoaan.

    Silmut puhkee piilipuusta,
     toiveet touvon, kukkain kuusta
    nousee Maarjan nuoren rintaan,
    maiset nesteet pyrkii pintaan,
    minkä yöllä huurtaa hyy;
     armain aika lähestyy.

    Lykky lykkää iltaa tummaa,
     luonto kätkee jotain kummaa,
    pyhä Maarja päivään astuu,
    lemmen lehtoon, jalka kastuu,
    tanhun tontut kurkistaa
     aitain naurunurkistaan.

    Maarja mahlamaljaa kantaa,
     Maarja kevään kaihon antaa,
    kaikkeuden kirkkaan tulon,
    siunatun ja suuren sulon,
    elon enne, pyhä Maaria
     kiertäin tähtikaaria.

Helsingissä 20.3.19.

HUHTIKUU

    Aina armas päivä hohtaa huhtiin,
     paistaa pitkin päivärinteen sarkaa,
    puro paulat puhkoin pääsi puhtiin,
    kevään askel viel' on aamunarkaa,
    luonto niinkuin neitsyt lymyillen
     paljaat parmaat kätkee hymyillen.

    Huhtikuu jo huuhtoo hangen maasta,
     veestä jään, min lautat laulain lähti.
    Kottarainen hiljaa haastaa haasta,
    hohtoon himmenee jo kevään tähti,
    peippo virskuu virttään varvullaan,
     maa kun nostaa nuorna oraitaan.

    Tuuli tuulettavi laulutupaa,
     viiri vinkuu, vastasuuntaan tarraa,
    maa ei täytä, minkä taivas lupaa,
    ilma ilkkuu, itkee, nauraa, narraa,
    keksii kiihoitellen kujeitaan,
     lumoo onnellaan ja oikuillaan.
S
    Ilmassa on tenhoa ja taikaa,
     enne-yöt suo hyvää heinävuotta,
    "marja-yöt" jo katsoo kukkain aikaa,
    Jyrkinä ei jyrähtele suotta,
    kevät, kevätkuita kiirehtää,
     tautivanha talvi jälkeen jää!

    Huuruun haihtuu talven harmaa haamu
     palmusunnuntai käy vastaan ylkää,
    koittaa kirkas pääsiäisen aamu,
    riemusta se tanssii, huolet hylkää,
    taivaassakin silloin riemu soi,
     maahan kevään keijut karkeloi.

    Luhdinkatolle öin neidot hiipi,
     vuoden seikat, sulhot aprikoidaan;
    soitimella kaartuu metsonsiipi,
    naaraan tähden tuimaa sotaa soidaan,
    jänö jumppii lemmenpolkujaan,
     kettu vuorta kiipee kiihkossaan.

    Ilmaan sinkuu noidat sekä trullit,
     paaston pahaa unta loihtii pappiin,
    läävässä kun kiimaa mylvii mullit,
    padankoukuin velhot lentää Lappiin,
    kukko kiekuu, pois ne piehtaroi,
     pääsiäisen pyhät kellot soi.

    Paista, päivä, paista, pääsiäinen,
     yli merten kalvon kauas kahlaa,
    taivaan kuninkainen kruunupäinen,
    juoksuta jo kohta koivuun mahlaa,
    kuule, kuinka kopse kumajaa,
     kevät taivaanrantaa ratsastaa!

    Aavat avaruudet säteilevät
     ikuisuuden lämmönlähteen vyöstä,
    ihmissieluun saapuu suuri kevät,
    kertoo kaikkeuden luomistyöstä,
    kaikki uuden loiston, lennon saa,
     Luoja kanneltaan kun koskettaa.

Oulunkylä 16.4.19.

TOUKOKUU

    Nyt on kevään kuu, nyt on toukokuu,
    nyt on täyttynyt toivojen taika,
    nyt on aika toivon ja touvon,
    on aika onnen ouvon,
     on armaista armahin aika!

    Kevätkylvönsä maamies maahan luo,
     käy kaskessa pauke ja pauhu,
    luonto maa-emon rinnoilta riemunsa juo,
    pyhä uhri on turpehen sauhu,
     maa nostaa nyt Luojalle lunnaan,
    joka siunaa sen,
    kautta kirkkauden nyt keväimen,
     ylös kaltaalta kultaisen kunnaan.

    Maa vihannoi,
     kun päivä ehtoolle ehtii,
    joka oksalla lemmenlaulu soi,
    joka puu, joka pensas lehtii,
    joka korsikin käy nyt kukkaan,
     ei haave oo haihtunut hukkaan.

    Mikä maasta syntyi, säilyy,
     ja nyt kantaa kasvun siemen,
    kiristuorstain päivä kun päilyy
    ja kun puuntaa pilvien poimut,
     kun liepeiltä lehtoisen niemen
    luo laineille loistoa loimut,
    kun neidot huutavat helkaa,
     ilovalkeat, hulmuelkaa!

    Äh, aikaa varmuuden vaiston
     ja kauneuskaihon,
    min uhrina uskon loi maa
    kautta kainosti kasvavan laihon,
    maa nostaa nuoruuden voimaa
     kautta tahdon, tarmon ja taiston!

    Oi, toukokuu, sinä taiston kuu,
    sinä siunattu kautta aikain,
    sun kauttasi kaikki kirkastuu,
     käy voimasi riemusta raikain!

    Loit vapaaks maan,
     sotas kautta sen suuren soiton
    sai kansansielu, kun iskuillaan
    sai vieraasta vallasta voiton,
     on kaunista kaatua, voittaa,
    kevät kumpuja vihannoittaa,
    ei kelmene kunnia hukkaan,
     kun kaikki nyt käynyt on kukkaan.

    Sinä muistojen, maineen kuu,
     mitä sankaris kestää saikaan,
    kevättoivojen täyttämä taistojen kuu,
    yhä kauniimmaksi nyt kirkastuu
     vapaus, sulo Suomemme valkea puu,
    ikikevään vihreä voiman puu
     ain ajasta aikaan!

Toukok. 1919.

KESÄKUU

    Käki kukkuvi kesäkuussa,
     kukkain kuussa,
    hoikan hongan kelopuussa
    kuuluttaen kultakesää;
    ja alle onnensa orren
    tuo lintu kiiltävän korren
     ja laittaa perheelle pesää.

    Kasvaa maa ja vilja viihtyy,
     laineen laulu kilvan kiihtyy,
    läikkyy lämmin,
    taivaan tulta täytelämmin
     maisen emon rikkaat rinnat
    hehkuu, hohtaa pilvilinnat,
    laukee luonnon neitsytvyö,
     valkenee värjyvä yö.

    Oi, enteet, ihmehet nähkää,
     maa nostaa nyt nuorta tähkää,
    käy toiveet jo toteennukseen,
    käy, kuohuu ja voimassa vaeltaa
     jumaljuhlien juhannukseen;
    kuin varttuva vaimo on maa,
     mi siunauksen saa!

    Kukkaan käy nyt luomistyö,
     ihanuuden ihme-yö,
    mittymaarjan heljät haaveet
    kohoo korkeuden kaihoon,
    neito käy nyt lemmenlaihoon,
     lempi nostaa nuorta rintaa,
    kun hän katsoo lähteenpintaa,
    ilta-ihanaistaan,
     suuren sulhon kuvajaistaan.

    Sääsket ne tanssivat sulosuven säällä,
     siniliekit välkkyvät aarteiden päällä,
    ja nyt täyttyy jo tähkäpää,
    maan kätköt kimmeltää,
     maa synnyttää nyt suurta,
    luo kaiken alkujuurta,
    maa kaikki kantaa,
     maa kaikki antaa.

    Aitoissansa neidot nukkuu
     yljänyrtit alla pään,
    järven takaa käki kukkuu
    viime virsiään,
    rakkauteen kaikki raukee,
    avaruudet aukee,
     kaikkeutta päivä kantain
    käy jo yli taivaanrantain,
    mainen henki heilimöi.
    suuren suven seppelöi,
    tuleennuttain tuuli hiljaa
     tuutii viljaa.

O.-kylä, kesäk. 1919.

HEINÄKUU

    Jo toukomettisen ääni
     sammuen soi,
    on täynnä nyt kultaiset kennot,
    maa vihannoi,
    käy marjaansa heteet hennot,
    kun kylläisnä koi
     käy mailleen, kun työnsä se loppuun loi.

    Ja päivä paahtaa,
     on kentät raskaina,
    ne kullassa kimmeltäin kiiltää
    maa-emon helmassa,
    niin kunnes viikate viiltää
    sen kohtua,
     ja haavoista huokuu huokaus kostea.

    Ylin hetki on luomisen työllä,
     yö heilimöi,
    kun aurinko paahtaen kuumaa
    ja säkenöi,
    pään hulluilla haaveilla huumaa,
    mut lemmen löi,
     kun luonnon ensin se seppelöi.

    Oi, kauneus katoova kaikki,
     maa kasteensa juo,
    mi käy sekä kukkii ja kiehuu,
    pois lehtensä luo.
    Jo enteiset myrskyt riehuu,
    ei rauhaa ne tuo,
     kun kangastus sainion sammua suo.

    Oi, viivy, aurinko, vielä,
     sua ilman ei vois
    elo ihmisen kukkia kultaan,
    kun kuljet pois,
    maa tummuu kuin murheessa multaan,
    yhä sielumme jois
     sädesäihkyjäs, joissa sen onni ois.

    Soi toukomettisen ääni
     jo vaieten,
    täynnä aitat on peltoisen palteen,
    oi, ihminen,
    ota onnesi taidolla talteen
    ja nöyrtyen
     anna Luojalle lainasi lempien.

    Yks syttyi jo taivaalla tähti,
     kuin sirppi on puolikuu,
    mi taivaan tarhoja niittää,
    kypsä eloni on puu,
    sua, Luoja, mun sieluni kiittää,
    sit' uskossa uneksuu,
     koska kerran mun kulkuni kirkastuu?

O.-kylä 1918.

ELOKUU

    On kaikki kypsää, täyttymyksen kultaan
     käy maa, kun kavevalkeet laihoon lyö,
    mik' uskottu on uhrattuna multaan,
    käy toteen, täyttyi suurin toivo, työ,
    käy voiman nuori nousu vainiolla,
     mi astinlautana on auringolla.

    Sen puoleen katsoo miljoonien laumat,
     mi nälkään, sotaan, sortoon lannistuu,
    jo tuoksuu tähkänrikkaat, runsaat aumat,
    on tilinteon täysi elon kuu;
    min taivaan tuli, rakeet, taistot löivät,
     nyt kypsän kylläisinä hedelmöivät.

    Ma kävin hengen taistot täyttäin työni,
     jo elon elokuuni sirppi löi,
    mun hedelmöitti yksinäiset yöni,
    mun teon täydet tähkät ympäröi,
    maa kasvatti mun korkealle hiljaa,
     tuskassa tuleennutti hengen viljaa.

    Kuin elomies käyn läpi vainioiden,
     kuu kiertää lempeänä taivaallein,
    pois aatokseni karkaa karkeloiden,
    nyt tiedän, mit' en tehnyt, mitä tein,
    mun aittani on täynnä, ilta tyyni,
     jos eksyn, erehdyn, on oma syyni.

    Kuu niinkuin sirppi harjun huipun viiltää,
     luo hohtoon lemmen luhdit, huhdat, haat,
    ja armaan akkunalla kimmel kiiltää,
    nään satujeni suuret iltamaat,
    mua uuden uskon, riemun retket vuottaa,
     ma taivaan suureen tahtoon tahdon luottaa.

    Niin käyn ja siunaan tämän ehjän ehtoon,
     mi mulle rakkauden runsaan suo,
    kuu luo kuin unhon udun laululehtoon
    ja vanhaan tuskaan levon, lämmön luo,
    oi, lemmen kuuni, kirkas elokuuni,
     luot uusiin lehtiin kaihon kauniin puuni.

Elok. 1918.

SYYSKUU

    Maa itkee, taivaan suuri silmä vettyy
     sen nähdessään yön kastekyyneleitä,
    kun kaikki kauniit taivaan toiveet pettyy,
    mi kevät kylvi pitkin metsäteitä,
    ei kevytmieli tuuli tuoksuin teutaroi,
     se vailla unta ullakolla vaikeroi.

    Ei luonto loistostansa enää nauti,
     ei vihrein viidoin järven peiliin päily,
    maan sydämeen jo hiipii vesitauti,
    ylitsevuotain siin' ei siemen säily,
    veteisten peijaisputkipillit surren soi
     nyt kesän kummulla, min umpeen lempi loi.

    Syyskeijut, unten viime valmut, surkaa!
     Yön mustat myrskyt suurta surmaa soittaa,
    pitkäisen leimaus maan tuskan purkaa,
    lyö, murskaa suviseudun autioittaa,
    maa-emon rintaan iskee haavan hurmeisen,
     kun taivaan tuli etsii tulta uumenten.

    Nuo alku-aikain siskot, ilman immet
     näin hetkeks syttyy, sammuu mustaan multaan,
    ja luonnon kasvot ovat kalvaan himmet
    kuin hindulaisen lesken, kellankultaan
    se pukeuu, kun roviolle rakkaan tuo
     ja viime suviseppeleensä hautaan luo.

    Maan Heelmä-Henki on kuin valevainaa,
     lie kuollut Paan, kun kauneus on rumaa,
    kun vailla järjestystä teot painaa
    maan satain sotain arkaa arvettumaa,
    kun konna hiipii yössä hyveet häväisten
     ja peittää rikoksella uuden rikoksen.

    Jo kurki talvenyötä pakoon lähti,
     ja joutsenlaulu avaruuksiin haihtui,
    korkeimmin loistaa vapauden tähti,
    mi ain on sama vaikka vuodet vaihtui,
    ja päällä pimeimmänkin myrskypilven ain
     on kaari kirkas, muu on kaaoskuorta vain.

    Kuu luo kuin sovituksen suurta siltaa,
    kun ensi lehti levotonna harhaa,
    oi, katso korkeuden ihmeen iltaa,
    kuun sirppi niittää taivaan tähtitarhaa,
    ja tähdet lentää niinkuin arat aatokset,
    kuin suuret sielut sammuissaankin iäiset!

    Niin Luoja leikkaa, siemenet taas heittää,
     kun aika täyttyy, rauhan ratas kääntyy,
    puutarhassaan hän käy ja taimet peittää
    ja lohduttaa, kun kansat sotaan nääntyy,
    mut ihminen ei tiedä, minne viimein vie
     sen ikuisien taisteluiden turha tie.

O.-kylä 20.9.18.

LOKAKUU

    Ken loukkas loistoasi, lokakuu,
     sun valhenimees kun se lokaa heittää?
    Kuin morsian nyt hohtaa lehtipuu,
    kun kullan kajastus maan piirin peittää;
    sä keltakauno kuu, sä kultakuuni,
     tuot kuulaan kylläisyyden haaveiluuni!

    Nyt lehdet lentää turmantanssiaan,
     käy keltasiipat kirjokarnevaaliin,
    on naamiaiset kuun ja vanhan maan,
    kun kuolo korjaa kesän viime saaliin,
    sen haudan yllä häilyy hohto vielä
     kuin riemun kaariportti metsän tiellä.

    Soi torvi. Mesimielin metsästää
     nyt peikot, hirvet hiipii louhikoissa,
    kuun katinkultaa keijut kimmeltää,
    myös sinipiiat peuhaa pensastoissa,
    ne leikkii lehdillä, mi hiljaa putoo,
     ne niistä uhrivaipan kuulle kutoo.

    Ja astuu aamu hiljaa huurteinen,
     maan henki huokuu kylmää kuuraa,
    luo järjen kirkkaaks, suureks sydämen.
    Nyt korven mies maa-uksen uhmaks muuraa,
    ja tunne tyyntyy, voiman viima soittaa,
     kun katseen paljaat puut vain avaroittaa.

    On täyttymyksen, toden kultakuu,
     kun kaikki kypsyi hengen haltioittain,
    maan nousu nuoreen voimaan vahvistuu
    ja voittamattomuuden vihdoin voittain
    käy kirkastuksen, kaukaisuuden kultaan,
     kun ikisiemen itää syksyn multaan.

    Luo kuolo elämän kuin kaatuu puu,
     maan voimaks käy, vain muoto vaihtuu
    ja kuorestaan vain sisin vapaantuu,
    kun kaikki turha, pakkopaino haihtuu,
    niin onni olemuksen kaiken täyttää,
     kun ihme ikuisuuden työtä näyttää.

    Ja ilta hämärtää, jo tassuttaa
     nyt tontut mökkein unten ullakolla,
    ja taloin tulet oppaaksensa saa
    nyt matkamies, on outo yksin olla,
    kun paalu peloittavi ilta-yöstä
     ja kertoo jostain sodan hirmutyöstä.

    Mut kaupungeissa sähkö loiston luo
     taivaalle, tulipalohehku puuntaa,
    kun värjyy tähtimeren valon vuo
    kuin näyttäin suurten suvilintuin suuntaa,
    ja tähti lentää välähyttäin puistot,
     nuo suuren sadun suuret suvimuistot.

    Ja yksinäinen yössä kulkija
     käy alla nukkuvien katulyhtyin,
    kuin katse kiiltää katu kostea,
    ja tähti lokaan välkkyy yössä yhtyin
    kuin kuiskais: mikä loalta nyt näyttää,
     se kerran kaikkeuden sielun täyttää.

MARRASKUU

    Maa-emon uupuu udar marras,
    kun luonto jättiläinen jähmettyy,
    sen yllä heijaa henki hyisen harras,
     kuoleman kysymyksen, synnyn syy.

    Puut paljaat päänsä piillen painaa,
    alasti auteuttaan häpeää,
    syys keltataudinsairas on jo vainaa,
     sen lehdot käärinliinaa levittää.

    Mut myrsky käy kuin Luojan haamu
    ja sairaan sumun puhki puhdistaa,
    ja katso, kirkkaana taas kaartuu aamu,
     on kalsea ja kylmä, kova maa.

    Mies talven turvaks majan muuraa
    ja hakkaa kohtalonsa kallioon,
    maa hohtaa härmää, kimmelkuuraa,
     ja kattoin huurut huokuu aurinkoon.

    Jäähilseet merenrantaa pauhaa,
    käy kuolo onkaloiden otteluun
    niin rakentaen raudanlujaa rauhaa
     ja yöstä nostaa kylmän kammon kuun.

    Maan ääret rauhaa pasuunoittaa,
    jo uljas sodan kotka kytkettiin,
    mut voimallansa voitettu vain voittaa
     ja kohoo kasvain kansain kyyneliin.

    Käy rikos, raivo, hengen hairaus
    maat idän rutsan, ruton saasta saa,
    on kansain sielussa nyt hullu sairaus,
     yön pohjasakka kuiviin kuohuttaa.

    Luo aika uutta uskon unta,
    ruhtinas Rauha maita ratsastaa,
    kuin hirmu-yöstä herää ihmiskunta
     ja kodin raunioille rakentaa.

    Maa pieni Pohjantähden puolla
    käy varman vastaisuuden vaiheisiin,
    se kuolon voitettuaan ei voi kuolla,
     sen uljas usko teoks taisteltiin.

    Kuin härmä haihtuu vieras vaisto,
    ja kerran totuus perii kaiken maan,
    jos tarvitaan, käy täällä uusi taisto,
     maan nuorta vapautta vaalitaan!

    Ei isäin henki hyydy härmään,
    taas kansansielu ehjän soinnun saa,
    kuin taikapeiliin taittuu päivä särmään,
     min Luoja kansain keskeen kuvastaa.

    Pois idän, lännen vieraat almut,
    ei täällä vieras koskaan valtaa saa,
    siis soikaa, soikaa, suuret rauhan palmut,
     te soikaa Suomen suurta kunniaa!

O.-kylä 25.11.18.

JOULUKUU

    Oi, joulukuu, sä jumalainen kuu,
    luot lapsuuteni aikain arkaa unta,
    kun loisti kimmeltäen kuusipuu,
     ja sieluun siinti puhtaan pyhää lunta!

    Hyy syksyn viime tummat tahrat peittää,
    jääkidekirkkaan tahdon työhön tuo,
    yön haltijatar hiudehunnun heittää,
     maan puoleen valkein siivin loiston luo.

    Ja tiuvut tinnittää ja kirkko loistaa,
    min erheistä pois pääsin eloon ma,
    nyt kellot jonkun vanhan muiston toistaa,
     vain sielussain nyt asuu Jumala.

    Sä rakkauden, rauhan tarun taika,
    sä tähtipoikain, laulun, lahjain kuu,
    oi, joulukuu, kun avaruuteen aika
     luo aukon, josta ihmeet heijastuu!

    Mua lahjomaton kohtaloni painaa,
    en lahjaa kerjää, sain jo kylliksein,
    on moni ystävä jo mulle vainaa,
     saan tilit tehdä yössä yksiksein.

    Jo elämäni ilta-ihmeet nähtiin,
    on turhiin mennyt moni joulukuu,
    en enää usko kaikenlaisiin tähtiin,
     vain yhtä tietä kaikki kirkastuu.

    Yks aatos yli kaiken kauas hohtaa:
    Oi, Vapaus, sä Luojan lahja suurin,
    sun kauttas tieni jumalihin johtaa,
     veit yöstä orjan varman vankimuurin!

    Sun henkes kansain kohtaloita ohjaa,
    ah, vapaan Suomen suuren päivän näin!
    Se loistaa vasten pimeyden pohjaa,
     käy kuninkaista kujaa eteenpäin!

    Maa nousi, nosti Kainin kurjaa kalpaa
    ja kehnon kanssa paljon suurta löi,
    ei lyönyt kaikkea, mi meiss' on halpaa,
     kun idän myrkky kansaan syövän söi.

    Kateus, epäluulo, saita saasta,
    nuo perisynnit tämän synkän maan,
    on terästahdoin kitkettävä maasta
     kuin rikkaruoho liekkiin loimuvaan!

    Kun tyhmyys, turhuus maass' on kerran tuhkaa,
    niin vapaa tulikotka nousta voi
    tuhasta tuhkan, kohtalot jos uhkaa,
     ei enää kansan rikos ruhtinoi.

    Elämän kova kaitselmuksen koulu,
    uus polvi perintönä parhaan saa,
    ja silloin vasta kansalla on joulu,
     on silloin vasta vapaa Suomenmaa!

    Siis lennä, laulu, loista, joulukuusi,
    nyt yli sorjan, suuren Suomenmaan,
    ja nouse vanha Suomi, Suomi uusi,
     kun kansain lujaan liittoon kuljetaan!

    Maa rakkain meille Pohjantähden puolla,
    sen eestä kunnialla kamppaillaan,
    vain vapaina me voimme elää, kuolla,
     se viime hengenvetoon vannotaan!

O-kylässä 11.12.18.

KOHOTETTU KEIHÄS

KOHOTETTU KEIHÄS

    Kauan keihäs oli kohotettu,
    isku suunnattuna suureen itään,
    viel' ei maamme ollut muserrettu,
     turman työt ei voineet meille mitään!

    Tiimalasin santa seisoi niinkuin aika,
     vuodet vieri hiljaa hiekkaan,
    vannottuhun valaan luotettiin,
    luotettu ei lahjottuhun miekkaan,
    valo voittajaksi vuotettiin,
     silloin, silloin täyttyi taika.

    Iski keihäs kauan kohotettu,
     vieras valta oli muserrettu,
    niinkuin taivaan ukonnuolen leimaus
    saapui Suomeen suuri vapaus,
    Luojan lahja köyhään kansakuntaan.
    Unohdettu uskoi omaa untaan,
     päältä väistyi valheen painajainen,
    valheen kanssa vanha vainolainen.
    Vapaus, ah, hetken vapaus,
    kansain kirkkaus ja kaunistus,
    omat veljet möi sun juudaspenninkiin
     kytkeäkseen vieraan kahleisiin.

    Silloin sun näin, sinä Suomen mies,
     jo lapsena kohtalo määräsi ties,
    jo kehdossa äiti sun taistohon vaali,
    oli poikana sulla jo valmiina maali,
    kisaveikkona vartuit sa voimien koittoon,
     kuin leikkien kuljit sä voitosta voittoon,
    ujo sielusi puhdas kuin piilossa lähteen,
    oli terveessä ruumiissa terve se henki,
    maan onneen mi uskoi ja vapaustähteen,
     veren vannoit sa antavas viimeisenki,
    et sietänyt syyttömän, sorretun soimaa,
     oli nuoruus nousua, veljeys voimaa,
    sinä painia lyöden harjoitit ruumiin,
    sinä keihääsi heitit, et surmaksi saaliin,
     veri kiehahti puuntaen poskihin kuumiin.

    Sinä ammuit ja luotisi lensivät maaliin,
     sinut metsässä näin, kun karhuja kiihdit,
    sinä kilvassa korkeita harjuja hiihdit,
    jalo juoksija, viestiä veit sekä toit,
     kuninkaisena kuntosi kunnian loit.
    Sun vierelläs kulkivat kuolo ja vaino,
     oi, kuinka sa kunniassas olit kaino,
    sinä nousit jo nuorna kuin Kreikan kansa
     ylös lapsesta laumana uhmassansa
    päin joukkoja Persian miljoonain,
     sait uuden voittos ja Thermopylain,
    sinä ryssiä raivossa ympäröit,
     sinä hyökkäsit, heitit, iskit ja löit,
    sinut kasvatti kansalles tahtosi tarmo,
    ei orjalle annettu almu ja armo.

    Kkadehdittava sankari, jumala nuori,
     sinä miehenä voitosta varma kuin vuori,
    olit kansan ja honkaisen heimomme juurta,
    sinä loit sitä suurta
    tulevaisten taistojen etsikko-aikaa,
     sinä teit sitä taikaa,
    jota ennusti laulajat, tietäjä-taatot,
     kun sankkoina saapuivat sankarisaatot,
    kisatanner nyt vain oli taistojen tanner,
    rakas maa-emo, hyljätyn heimosi manner.
     Ei mahti, ei maine,
    mi hukkuu ja haihtuu,
     kun vaiheemme vaihtuu,
    isänmaa, vapaus, sinut taistohon sai ne,
    kun kutsusi kuulit ja maallesi vannoit
     elon, ainoan armaan aarteesi annoit,
    sun vänrikki Ståhl'ien sankarin, sun
     pyhä rakkaus vei tulitaisteluhun,
    sinä auroilta astuit ja ryskäsi rautasi,
    sinut rintamaveljesi hankihin hautasi.

    Sinä haudoista nousit kuin kummitus kulkien
     tulilinjojen luo, vihamiehesi sulkien,
    ylivoimia vastaan ja kauhuja kaartaen
    löit pyövelit pyövelin silmuhun saartaen,
    yli ratsastit liekkien, raunioiden,
     sinä marssit päin yli surman soiden,
    vapauttaja, voittaja pelvon ja paineen,
     sinä seppelepäinen loistossa maineen,
    sotamies, sinä Suomen sankari, mies,
    ikiaikojen kirjaan piirsit ties,
     loit taivaalle voittomme riemujen ruskon,
    tähän kansaan toit taas toivon ja uskon,
    kun noussut on suureksi sorrettu maa,
     sinut siunaa nyt syntymämaa.
    Taas kutsun kun kuulet ja hetki kun lyö,
     idän iskuja keihääsi koittaa,
    kun on vaarassa maa ja kun tehty on työ,
     vain kaatua voit tai voittaa!

HILJAINEN HYMNI

Sotajoukon lähtiessä taisteluun

    Hiljaa, hiljaa.
    Kellot soivat,
    haudanharmaat miehet miettii,
    umpeen urhoin kummut loivat
     hiljaa, hiljaa.

    Hiljaa, hiljaa.
    Päät ne taipuu.
    Rukouksen rauhaan riutuu
    kaikkeuden kirkas kaipuu
     hiljaa, hiljaa.

    Hiljaa, hiljaa.
    Katse kastuu,
    pään taas pystyyn urhot nostaa,
    aamussa ne alhoon astuu
     hiljaa, hiljaa.

    Hiljaa, hiljaa
    halki huurteen
    hiuteet hajoo; taiston tiellä
    jäljet jättää jäisen uurteen
     hiljaa, hiljaa.

    Hiljaa, hiljaa
    kalske kalpain
    raudanraskas korpeen kaikuu,
    uppoo usviin soitten salpain
     hiljaa, hiljaa.

    Hiljaa, hiljaa
    hongat hohtaa
    kunniata tehden; henki
    näkymätön joukon johtaa
     hiljaa, hiljaa.

    Hiljaa, hiljaa,
    rauhaa, rauhaa
    kaukaa kirkonkellot kaikuu,
    kaukaa tykkein jyske pauhaa
     hiljaa, hiljaa.

    Hiljaa, hiljaa
    tuhat päätä
    nyökkyy tahtiin, kourat köyrtyy,
    silmät salamoivat jäätä
     hiljaa, hiljaa.

    Hiljaa, hiljaa.
    Niin on kummaa,
    jäykän joukon hahmot haipuu
    tuntemattomaan ja tummaan
     hiljaa, hiljaa.

MULLAN LAULU

I

    Maa annettu on meille, maa kaunein alla taivaan,
     mi järviemme pintaa päilyttää,
    maa synnyttänyt meidät on valoon sekä vaivaan,
    maa antoi varman vaiston
     sen voiman vakavuutta säilyttää,
    se antoi tarmon, taiston,
    loi tulta
     maan musta multa.

    Maa oli laulun lohtumme, kun alkukehto häilyi,
    se oli korkein kohtalo, kun korkein päivä päilyi,
    kun elämästä voitimme vain pilkkaa sekä pintaa,
     maa-emo aina ehtymätön antoi meille rintaa.

    Me nähdä saimme päivän sen, kun vapaa oli maamme,
    kuin suurta lasta vapautta vaaroissa varjelkaamme,
    me liitymme kuin veljinä nyt moneen kansakuntaan,
     käy Suomi, suuri synnyinmaa nyt kohden suurta untaan!

II

    Kuule, kuinka kuiskaa ruis:
    ken mun veis, riiheen veis,
    ken mun kypsän kerran puis,
     kuulen sorjan soiton, seis!

    Seis! Jo seiso, kyntömies,
    vainiomme voima nähkää,
    auraltasi astu ties,
    kyntömies,
     kannamme jo täyttä tähkää!

    Kerran surren sotkit soraan,
    siemenemme kylvit multaan,
    nostin sulle onnen oraan,
     päivä tuhlas taivaan tultaan.

    Yllä huokui harmaa siipi,
    halla hiipi,
    ettei veis, ettei veis,
    kyntömies se käski: seis!
     miksei laiho lauleleis!

    Paistoi päivä, kuohui maa,
    eipä saa, eipä saa
    halla viljaa vaeltaa,
    kaatoi päivä kauhun kateen,
     Luoja siunas suuren sateen.

    Pääni päällä taivaan näin,
     korret kuiski vierelläin:
    kasvamme ja kasvun kanssa
    taivas tanssii riemuissansa,
     nyt on ilo ihmisillä,
    sillä, sillä,
    kohta koittaa luonnon häät,
     täyttyy työmme tähkäpäät!

    Kuule, kuinka laulaa ruis:
     kohta päättyy kesäpäivät,
    ilman leipää lapses jäivät,
    mitä meistä,
     kenpä, kenpä meidät puis,
    täss' on ahdasta jo seistä,
    raskaat päämme peltoon vaipuu,
    kavevalkeet salamoi,
     sovituksen sirppi soi,
    meill' on kaikkeuden kaipuu,
    alkumme se päättyy siihen,
     Luoja lämmittää jo riihen.

    Luoja kylvää, kylvää taas,
     pellostamme nostaa parhaan,
    minkä tuima talvi kaas,
    nousee taas, nousee taas,
     siemen lankee taivaan tarhaan.

    Kuule, kuinka laulaa ruis:
     ken mun puis, ken mun puis,
    Luoja laulun langat pitää,
    sitoo yhteen
    lemmen lyhteen,
     ikuisuuden siemen itää.

III

    Kynnä, kynnä kyntömies,
    työnnä kuokka hiekkaan,
    syvemmin kun työnnät ties,
     auras tarttuu miekkaan!

    Miekkaa meillä tarvittiin,
    vain orja sortoon suostuu,
    verta vuoti sammaliin,
     kerran miekat ruostuu.

    Poikas läksi sotihin
    päin taiston tuimaa tulta,
    saapunut ei kotihin,
     nyt itkee musta multa,

    Mut ei maamies vaikeroi,
    ei vaivu huolten harhaan,
    parhaan minkä antaa voi,
     sä maalles annoit parhaan.

    Missä poikas voiton sai,
    hän suuren sodan soitti,
    paistaa Suomen sunnuntai,
     kun vapaus jo voitti.

    Antoi maa ja otti maa
    ja maa se kasvun antaa,
    työsi huoles huojentaa,
     mies murheen jaksaa kantaa.

    Meillä miestä tarvitaan,
    jos vieraan valta uhkaa,
    maamies suojaa Suomenmaan,
     ois muuten toivo tuhkaa.

    Kynnä, kynnä, kyntömies,
    työnnä kuokka multaan,
    kerran päättyy työs ja ties,
     mut laihos nousee kultaan!

    Nousee kukkaan, kunniaan
    maa vailla pelvon paulaa
    aurinkohon loistossaan,
     kun kevään leivot laulaa.

    Siin' on voitto voittajan,
    ja siin' on laulun lohtu,
    kantaa ajan armaamman
     maisen emon kohtu.

    Nousee polvi uljas uus,
    mi kestävyyttäs kiittää,
    vapaa, vahva vastaisuus,
     mi voiton voimat niittää.

    Kynnä, kynnä, kyntömies,
     vakos halki Suomen,
    Luoja tuntee työs ja ties,
    päällä Luojan,
    Suomen suojan
     hohtaa huomen.

Köpenhaminassa 19.6.19

NUORTEN NOUSU

    On nuoruus voimaa, joka kaikki kestää,
     on toivoa, on tahdon, tarmon tulta,
    se, vaatii, nuorukainen, kaikki sulta,
    kun kukkaas käyt, ei väärät vallat estää
    voi voittos kulkua ja kunniaa,
     kun sinuun katsoo kansa, koko maa.

    Oi, katso nuorukaista pystypäistä
     ja tahdon täydennystä Pohjan ponnen.
    Vei kerran vieraat kansat meiltä onnen
    ja työnsi tänne liki lunta, jäätä
    yön orjiks onnettomiin ongelmiin,
     kun kansain kulkukautta kamppailtiin.

    Mut täällä karaistui sun tahtos tarmoon,
    yö sielus valkaisi, oi, kevään nuoruus,
    sun lumipuhtaaks loi sun soittos suoruus,
    kun hiljaa työsi teit, kun tunsit ties,
     kun luonto lauloi taikas: ole mies!

    Niin orja-ajan nousu nähdä voitiin,
     jäi jälkeen ne, mi kaivoi meille hautaa,
    kun täällä jäässä taottihin rautaa,
    ja luonteen laatu, lujuus moukaroitiin,
    surmasta suon, yön, jään ja tunturin
     vei voitoista sen valon voittoihin.

    Se uupumatta, näki nuorta unta,
     se nosti pienen suureks sielultansa,
    kun aikaan hukkui moni heimo, kansa,
    ja viettiin vaipui moni valtakunta,
    mi kerskui, ettei päivä mennä voi
     sen mailta; niin sen unho umpeen loi.

    Ja suviseudun kansat kulkee vielä
     kerskuen, hengessänsä heikko huume,
    ne päivä kuihduttaa, ne kaataa kuume,
    ne käyvät tuomionsa turmantiellä,
    kas niillä takanaan on aurinko,
     ne iltaan käyvät valheen varjoon jo.

    Mut täältä täältä pohjantähden alta
     käy uudet unelmat ja maailman mahti,
    on nuorten joukko valon vahva vahti,
    on nuoruus voittamaton, vuolas valta,
    maan riemun rikkaus, sen usko uus,
     min eess' on elämä ja vastaisuus.

    Käy täältä voittokulkuun kerran nero,
     tieto ja taito, täyttyy kerran työmme,
    vain valkeemmiksi vaihtuu vainon yömme,
    jo tehty on maan raskain päivävero,
    nyt meidän vuoro maat on valloittaa,
     ei mikään mahti meitä sortaa saa.

    Niin Pohjoismaiden hohtaa huiput, vuoret
     heijastain maailmalle valon uuden
    kautt' ajan ankaran ja ikuisuuden,
    kuin tulipatsaat kohoo voimat nuoret,
    ja Pohjan soitto maita kaiuttaa,
     maapallomme sen kerran kuulla saa.

    Siis käykää, kaikki nuoret, kamppailuumme,
     päin vaaraa vain ja eespäin eestä maanne,
    maa teidän on, maa kantaa kunniaanne,
    kun kerran maassa murtuu lujat luumme,
    uus polvi perintömme voiman saa,
     mi korkeemmalle päivään ponnistaa.

Köpenhaminassa 1.7.19.

SUOMEA SUOJAAMAAN

(Suomen suojeluskunnille omistettu)

    Käy Suomeamme suojaamaan,
    sä Suomen sotamies,
    sen vapautta vaalimaan,
     ja tiedä työs ja ties!

    Kun uusi vaara lähestyy,
    niin julmat juonet lyö,
    tään kansan kirouksen kyy,
     sen riidan, raivon yö!

    Nyt vaino maita vaeltaa,
    käy mahdit myrskyiset
    taas mullistaen maailmaa,
     lyö valtaistuimet.

    Ei enää verta vuotaa saa
    tää maamme murheiden,
    ei kantaa kurjaa kapinaa,
     ei kuonaa kahleiden.

    Jos petturein taas nousee pää
    ja ryssäin rutto raivoaa,
    uus isku itään iskekää,
     maa vapaaks vannokaa!

    Oi, kansain Herra, suojaa, oi,
    meit' turman töistä pois,
    ei kansa kiistaa kestää voi,
     se Suomen surma ois!

    Siis Suomeamme suojaamaan
    käy, suora Suomen mies,
    ei meitä mikään painaa saa,
     ei ryssäin raskas ies!

VIROON, VELJET, RIENTÄKÄÄTTE!

(Omistettu "Pohjanpojille")

    Viroon, veljet, rientäkäätte,
    eestein maata auttakaatte,
    uuden urhon voiton näätte,
     sankarseppeleenne saatte!

    Hätää huutaa heimon lapset,
    rajaa ryntää ryssäin roistot,
    tappaa neidot, harmaahapset,
     raunioilla liekkein loistot!

    Käykää kimppuun rinnan, kahden,
    kaksoisveljet suvun suuren,
    kahden puolen Suomenlahden,
     lyöden maahan vankan juuren!

    Meit' ei irti murra maasta
    moskoviittain kurjat kalvat,
    taakse Tomskin suku saasta,
     kiron kansan kiihkot halvat!

    Lyökää päälle, pohjan ponnet,
    kunnes veljet veljen tapaa,
    luokaa kahden kansan onnet,
     suuri Suomi, Viro vapaa!

    Saatte jylhän jyskeen kuulla
    vapahduksen taisteluista,
    haahdet kukkii keulapuulla,
     viirit välkkyy mastonpuista.

    Tykkein kaiku kierii merta,
    taiston huudot kauas kaikaa,
    hanget hohtaa veljesverta,
     nostain uskon uutta aikaa.

    Kun te löitte kurjain kiron,
    kun on laannut sodan soitto,
    näitte vahvan, vapaan Viron,
     kilvessänne kiiltää voitto!

    Kaksi kansaa siunaa teitä,
    kunniassa teitä kantaa,
    eikä unho hautaa peitä,
     lempi liittää kahta rantaa.

SANKARISOINTUJA

(Omistettu vapaustaistelijoille)

    Te sankarit, veljet te nuoret,
    teiltä lauluni lennon saa,
    uljas uskonne siirteli vuoret,
     kun kutsui syntymämaa!

    Te kestitte Jaakopinpainin,
    väkivalta ja surma kun soi,
    velivainot kauhuista Kainin
     päin tulta jo taistohon toi.

    Silloin hiihditte metsihin yöllä,
    läpi ketjujen kamppailevain,
    läpi liekkien mausseri vyöllä,
     päämaalina vapaus vain.

    Kodit, äidit, siskot, veljet
    ei mieltänne muuttaneet,
    te mursitte vankilan teljet
     rivit täyttäin ja tantereet.

    Tuli rinnassa, silmissä hohto
    te etsitte vaaroja vain,
    isänmaan vapaus oli johto,
     edest' oikeuden sekä lain.

    Moni nukkui nuorena nurmeen,
    alla tähtien tuhansien yön,
    te heititte hengen ja hurmeen,
     te, sankarit, täytitte työn.

    Ain äidit hellästi huoltaa
    niitä kukkivin seppelevöin,
    jotka vaarassa maatansa puoltaa
     terästahdoin, taistoin ja töin.

    Ikikukkaset kummuilla hohtaa
    kautta aikojen kukkien ain,
    niiden juurelle kansan ne johtaa
     läpi vuossatain vaihtelevain.

    Yli niiden käy avartuvat aamut,
    veri liljoja kasvattaa,
    alta kumpujen sankarihaamut
     taas kerran kun kutsun saa.

    Isänmaa, älä itke hautaa,
    kun kummuilla ammutaan,
    sinun poikasi takoo rautaa,
     joka suojaa syntymämaan!

Hämeenlinnassa 5.9.18.

ESIRIPUN NOUSTESSA

    Käy suuret sankarteot tehden tähkää,
     maan nuoren nesteen voiman nousu nähkää,
    maa kestäin kantoi kaikki, heimon hurmeen,
    maan mahtajat kun nukkui nuorna nurmeen,
    maan rakoon vain ei mennyt mannun mahti,
     kun seisoi vankkana sen valpas vahti,
    maan ryöstäjät kun tunki taiteen tarhaan,
    sen templit häväisten vei parven parhaan
    päin taiston tulta, piiluin peloitellen,
     maan taiteen nuoret taimet teloitellen.

    Niin taiteen pyhätössä piili konna,
     mut taide itki, kulki koditonna,
    se turvaa etsi mustan mieron tieltä,
    sen kannel vietiin, vietti mieron mieltä,
    kun sota riehui maailman näyttämöllä,
     sen osa oli onnen hylkiöllä,
    se kaipas kanneltansa pitkin öitä,
    loi näkymättömiä näyttämöitä,
    miss' asui turma, aaveet tuuti unta,
     soi katsomohon surman soittokunta,
    ja tykkein jyske säisti, pommein pauhu,
     kun sammui taiteentemplin uhrisauhu.

    Pois kulki taiteen henki hyljättynä,
     sen siipi surkastui ja katkes kynä,
    se vuotti valkeata vapahtajaa,
    tyyssijaa yössä, suojaa, mieron majaa,
     ja ihme nähtiin, vapaus kun voitti,
    se kahleet katkas, kansan kannel soitti,
    nous templin rauniolta vapaa virsi,
     ja rauhan rakennuksen harjahirsi.

    Oi, kuule, kuule, kuka saapuu soitoin,
     sodanko jumalatar sadoin voitoin?
    Ken lähestyy? Jo suihkaa sieluun siipi,
    kun taiteen hengetär jo templiin hiipi,
    kas siivet kasvoi, taas ne kantaa kestää,
     ne piirtää pilviin, ken vois lennon estää,
    hän ikilaakereita uurnaan kantaa,
    hän armas nähdä on, hän armon antaa,
    ei tallaa voitettua, ei, hän nostaa
    sen maasta, hyvin teoin pahan kostaa,
     hän laulun lohdun tuo, ei sorra, soimaa,
    hän herättää vain hyvää hengenvoimaa,
    kuin kuningatar käy hän valtakuntaan,
    hän uskoi kuninkaista kruunununtaan,
     kuun kultaan kudottiin sen kruununsauma,
    sen eessä lumoukseen lankee lauma,
    kun nuorna taas hän nousee korokkeelle,
    tuo uuden uhrin kansan kanteleelle
     ja julistaa taas taiteen vapautta,
    sen ikikauneuden kirkkautta,
    ne pyhät palkit henkilöillä täyttää,
     mi pienoiskuvan maailmasta näyttää.

    On temppelissä juhla, niinkuin häissä
     soi torvet, huilut, voitonseppel käissä
    nyt astuu taide valtaistuimelle
    ja puhuu ihmiskieltä ihmiselle.
     Ja kansa kokoontuu, kun menee arpeen
    maan veljeisvainon haavat, mik' on tarpeen,
    jos elää tahdotaan kuin kansakunta
     ja nähdä suuren Suomen suurta unta.

    On uuden uskon, ajan vihkiäiset,
     kas kuinka loistaa kasvot jäykänjäiset,
    kun hengetär taas keskellämme liitää,
    kun ajan virta ohi outoon kiitää,
    ja koski virtojemme voimaa pauhaa
     säestäin sydäntemme syvää rauhaa,
    ja laulu, loihtu, tieto, taito taikain
    tuo esiin kultakuvat muinaisaikain
    ja sielun syvimpämme, nykyhetken,
     mi alkaa uuden runon riemuretken.

    Oi, kasvoin kirkkautta kaikki nähkää,
     työn, taiteen tarhat nostaa täyttä tähkää,
    ja kauas maailmahan myrskynlaine
    vie kohtalomme, korkeaan käy maine,
    maan kunnia sen kaikkeuteen kantaa
     pois iäisyyden rajatonta rantaa.

    Siis soikaa, huilut, runot helkytelkää!
     Ei Suomen nuori nousu mitään pelkää,
    lyö, murskaa esteet, nousee alkuvoimaan,
    saa suuret sydänsäveleemme soimaan,
     kun kansa kättä lyö, sen taide liittää
    taas yhteen, syksyn suuren sadon niittää,
    sen suuren, siunatun maan hengensadon,
     mi karaistui vain kautta kuolonkadon.

    Siis loistakaa, te vihkivalot, yöhön,
     nyt terästarmoon, tahtoon, toimeen, työhön!
    niin huutaa pieni maa ja suurna kansa,
    kun taiteen hengetär on halteissansa,
    hän unhoitettuna jo liian kauvan
     taas esiin loihtii taiteen taikasauvan
    ja koskettavi kansansielun pohjaa,
    sen voittoon, valkeuteen, onneen ohjaa,
    elämä eessään nostaa nuorta jalkaa,
     sen esirippu kohta nousta alkaa.