Kohtalon koura

IHMISASUNTO

Siitä on jo lopuilleen toistakymmentä vuotta. Meitä oli kolme nuorta, iloista ja reipasta poikaa sorsastamassa. Oli sellainen huolettoman sees elokuun ensimmäinen päivä, joka tietää vielä täyttä suvea. Heinäkuu on keskikesän kehkeimmän kukoistuksen kuukausi, ja usein on elokuu loppupuolilleen sitä samaa, ainakin keskipäivällä. Elokuun aamussa sensijaan on jo jotain uneliasta, syksymäistä.

Se elokuinen päivä oli tosiaankin kaunis ja kimmeltelevä. Aurinko paistoi kuin omaa riemuaan, ja lahden poukamissa, joita me veneinemme kolusimme, värähteli ihana rauha. Tuulenhenki oli niin hiljainen, että se tuskin kaislaakaan liikutti. Joskus vain vienosti hyväili poskea ja leyhähti avoimesta paidanrinnasta sisälle leikittelemään auringon polttamalla iholla.

Ilmassa leijaili ihmeellinen raukeus. Joku mies souti ohitse, veteli verkalleen tasaisessa tahdissa, pysähtyi meidän kohdallemme ja sanoi:

— Katsokaahan, pojat, että pääsette selän ylitse, tästä tulee ukonilma.

Meillä oli selkävesi soudettavanamme, kaikki sen puolen poukamat olimme jo kierrelleet.

— Mitäpä tuosta, eihän sade sulata, vastasimme me itsetietoisesti.

— Eipä taida, mutta tällaisen hioittavan raukeuden perästä tulee ukkonen myrskyn kerällä.

— Onpa veneessä varaa.

— Onpa on… — Ja soutaja jatkoi matkaansa.

Me soutelimme suurta selkää päämääränämme toisella rannalla näkyvä talo, sillä aloimme uskoa ukkosen tuloon ja mielimme päästä kuivin nahoin. Ne pyssytkin olivat silloin sellaisia poikaisten käsiin annettuja halpoja vehkeitä, joiden lukot sade helposti ruostutti, ja sitten niillä ei ollut juuri ampumista; laukesivat jos lystäsivät.

Kotvan kuluttua ilmestyi kaakkoiselle taivaalle kuin mahdottoman suuren mustan härjän niska. Sitten tuli esille koko ruumis, ja se härkä puski hartiat kyömyssä meitä kohti. Kuului kumea möyrähdys, ja vähitellen alkoivat salamoiden tulipuikot sähähdellä kuin ilotulittajan raketit.

Niin olimme keskellä ukonilmaa ja myrskyä, joka läheni hirmuisella kohinalla. Olimme parahiksi ehtineet suuren selän puoliväliin, taloon me emme mitenkään kerkeäisi kestämättä pitkää kamppailua rajuilman kanssa.

Mutta siinä olikin pikku saarenkumpare melkein nokan edessä. Ei siis muuta neuvoksi kuin soutaa siihen. Autiolta se näytti, mutta eihän ainakaan tarvitsisi tapella myrskyn kanssa. Ja kyllä kesä kuivaa jos kasteleekin.

Myötäinen aalto paiskasi meidät hyvän matkaa rannalle. Veneen vetovaiva oli verraten vähäinen. Saisiko nyt edes hiukan suojaa juuri alkavaa rankkasadetta vastaan?

Kas ihmettä, siinähän on ovi, kallellaan lähjöttävä ovi, joka johtaa jonnekin maan sisälle. Potattikuoppako lie tehty hiekkatöyränteeseen? Mutta kuka kumma täällä potattia viljelee? Kuka viljelleekin, mutta tuossa vierellä on pienoinen lämpäre peltoa, hiekkaista ja hiukan kivistäkin. Astutaan sisään perunakuoppaan!

Eipä se olekaan perunakuoppa, vaan ilmetty ihmisasunto, maanalainen tupa. Pari metriä suuntaansa, nelikulmainen tötterö, jossa lyhyenläntä mies tuskin sopii suoraksi ojentautumaan. On siinä takkakin nurkassa, mutta se muistuttaa melkein herrasväen lasten leikkiuuneja, vaikkei se ole läheskään niin siisti ja siloiteltu, vaan onpahan kuin pieni kiuas tai yleensä vain säännötön kivikasa. Ukkosen pimentämästä ulkoilmasta ei oven auetessa jaksa paljon valoa levitä huoneeseen, joten sen piirteet jäävät aluksi varsin epämääräisiksi. Mutta silmä tottuu pian hämärään ja toteaa helposti, ettei siinä mitään erityisiä piirteitä olekaan. Pienestä ikkunapahaisesta katon rajassa tuijottaa musta ilta, jota vain aika-ajoin välähtelevä salama valaisee. Lattiaa ei juuri lainkaan erota, mutta jalka tuntee, että siinä on joitakin irtolautoja, jotka askeleen alla pahasti notkahtelevat. Seinän viereen sijoitettu vuode, ikkunan tapaisen alla laudoista kyhätty rottelo, joka luultavasti edustaa pöytää. Katosta vilkkuu turve harvojen lautojen välistä.

Se on ihmisasunto, totisesti ihmisasunto, kahdennenkymmenennen vuosisadan ensimmäisen kymmenen loppupuolella, sivistyneessä Suomessa, muutamia kilometrejä kirkonkylästä, suuressa ja touhuisassa pitäjässä, jossa on kolmetoista kansakoulua, kaksi — välistä kolmekin — pappia ja huomattavasti kunnallista varallisuutta. Ja siinä asunnossa istuu ihminen, vanha vaimo, joka lukee jotakin luultavasti vanhasta virsikirjasta kotoisin olevaa virttä tai rukousta raju- ja myrskyilmassa. Se vaimo on itsekin jollakin tavoin vanhasta virsikirjasta, ainakin sellaisten nuorten ja hirveän viisaitten lyseopoikien mielestä kuin me kolme hänen majaansa säänpitoon joutunutta.

Mutta mitä tässä auttaa sivistyksen läheisyys, kun kerran mökissä, maanalaisessa kuopassa asustaa köyhyys. Yhteiskunnassa ovat alati valo ja varjo vierettäin, ja niiden raja kulkee niin lähellä, ettei arvaakaan.

Rankkasadetta kesti koko yön. Ukkonen meni ohitse, mutta unohti sulkea taivaan ikkunat lähtiessään. Meidän oli yövyttävä siihen mökkiin. Minä ja toinen toveri otimme haltuumme sängyn lautakasan yhdellä seinämällä — ja kolmas sai oikaista luunsa lattialle, jonnekin sen vanhasta virsikirjasta otetun eukon viereen. Yöllä hän kuitenkin hiipi meidän luoksemme valittaen, että lattialla kulkevat muurahaiset eivät anna hänelle pahaakaan rauhaa.

Mutta ennen maatamenoa kertoi se eukko kasvattaneensa tässä samaisessa töllissä viisi lasta, jotka nyt ovat maailmalla ja lähettävät aina välistä apua. Se oli hyvin lyhyt ja intohimoton kertomus, vanhan virsikirjan nuotilla esitetty. Minä vain ihmettelin mielessäni, miten tässä tuvassa on sopinut asumaan seitsemän henkeä. Ja sen kertomuksen aikana minä katselin, kuinka sammakko ulkona koetti nousta märkää ikkunaa vasten, mutta luiskahti aina takaisin.

Ja minä muistan vieläkin sen eukon sanat:

— Tästä töllistä on ollut hyvä apu, kun tämä saari ei ole kenenkään kartassa. Tämä on ilmainen asunto. Ja mies on melkein koko ikänsä palvellut renkinä talossa tuolla rannalla. Siellä hän on nytkin.

Voi voi, mitä varten tässä maailmassa on niin paljon tyytyväisyyttä!

* * * * *

Viime kesänä minä kävin samassa saaressa. Töllin sijalla oli nyt kuoppa, jossa kalastajat olivat pitäneet yötuliaan. Sen asukkaat olivat muutamia vuosia sitten muuttaneet toiseen maakuoppaan, jossa ei ole takkaa nurkassa.

ISÄ JA POIKA

Eheh, vai ovat veljekset taas vesillä?

Se oli omituinen pari, joka kulki pitkin kirkonkylän lävitse johtavaa tietä. Hyvin mataloilla rattailla, »rilloilla», istua kyhjötti kummallinen käärö, jota pitemmältä matkalla olisi voinut luulla jauhosäkiksi, mutta lähempää katsoen huomasi, että sillä säkillä oli isopartaiset miehen kasvot ja kädet, jotka melkein velttoina riippuivat sivulla. Muuten se todella olikin aivan täyden jauhosäkin näköinen harmaine puolipalttoineen. Jaloista ei ollut jäljellä muuta kuin tyvet; molemmat olivat menneet melkein juuresta. Ihmeellisintä oli, miten se säkki istui niin tanakasti ahtailla »rilloilla», joitten pyörät pahasti loksahtelivat ja heittelehtivät kovalla maantiellä. Mutta hyvin se siinä istui, eikä yhtämittainen nytkytyskään näyttänyt sitä mitenkään häiritsevän.

Tosin kulkukaan ei ollut varsin kovaa. Lyhyestä hihnasta veti rattaita vähänläntä, hintelä ja suuripäinen nuorukainen, jolla näytti olevan juuri sen verran ruumiillista voimaa, että sai pienet rattaat kuormineen liikkeelle.

Tämä ihmeellinen valjakko kulki pari kertaa viikossa kirkonkylällä. Kesäisin näillä rattailla ja talvella kelkalla. Kesäkulku oli hitaampaa ja vaivaloisempaa, sillä puujalaksinen kelkka juoksi paljon keveämmin talven nuoskeassa lumessa kuin nämä louskuttavat »rillat».

Niin, he tekivät pari kertaa viikossa kiertokulkunsa kirkonkylän herroihin, saivat kahvikuppinsa, jossain hiukan aterian tähteitä pussiinsa ja palasivat sitten takaisin hoitolaan, pitäjän vaivaistaloon.

Heidät nähdessään pysähtyivät ihmiset kohdalle ja sanoivat: Jopas taas ovat veljekset esillä.

He eivät kuitenkaan olleet veljeksiä, vaan isä ja poika. Ihmiset koettivat ottaa heidän vaelluksensa leikillisesti, vaikka siitä oli leikki kaukana, kyllähän se nyt oli sellaista kuin oli, hiljaista mihinkään muuhun kykenemättömän nyhjäämistä, eräänlaista verryttelemistä yksitoikkoisen koitossa istumisen jälkeen, mutta kerjääminen on aina kerjäämistä, eikä siinä ole leikkiä.

Sen jauhosäkin suusta pääsi joskus nauru, lyhyt ikäänkuin pienellä pakolla esiin sysätty, mutta isopäinen, vaalea nuorukainen ei nauranut koskaan. Hänen huulensa tuskin kuontuivat muuhun kuin yhteen asentoon: mitään-sanomattomaan liikkumattomuuteen, joka sopi erinomaisesti yhteen silmien valottomuuden kanssa.

Mutta tuo käärö, tuo säkki tuossa »rilloilla», oli kerran ollut terve mies, ja poikakin oli leikkinyt, nauranut ja laulanutkin lasten tavallisia lirityksiä. Siitä on kyllä kauan, ehkä viisitoista vuotta, eikä poika muista mitään sellaisesta ajasta, mutta ukko muistaa, vaikka hän ei mielellään kerro. Tietääpä sen pitäjäkin.

Ukko oli ollut sahatyömies jossain kauempana suurilla teollisuusseuduilla, jonne hän täältä oli muuttanut jo nuorena. Siellä oli akoittunut ja saanut pojankin. Vaimo oli kuollut kohta, mutta hyvin olivat toimeen tulleet kahdenkin pojan kanssa, joka oli siinä ihan silmin nähden kasvanut ja vahvistunut. Joku pyykkieukko oli asunut heillä kotona ja kortteeriaan vastaan pesunsa lomassa hoidellut taloutta. Työlästähän se on sellainenkin elämä, kun on omituisen vaimoisen ihmisen talossa-oloon tottunut, mutta eipä tuota ollut sattunut toista sellaista, jonka olisi oikein omiin nimiinsä ottanut. Ja menihän se näinkin.

Sitten tuli onnettomuus. Poika taisi olla siinä viiden, kuuden korvilla ja kulki jo sahalla tuomassa isälleen kahvia.

Samanlaisella matkalla se oli ollut silloinkin sinä kohtalokkaana päivänä. Oli naureskellut siinä isänsä vieressä ja kysellyt, milloin mennään isän kotipitäjään, josta tämä oli niin paljon puhunut. Ensi kesänä mennään, oli isä luvannut, koska hän ehkä saa lomaa, ja talouskin on jo silloin sillä kannalla, että kannattaa pieni loma pitää näin monen pyöreän työvuoden perästä.

Silloin oli pudonnut hihna vauhtipyörän päältä ja isä oli rientänyt sitä korjaamaan.

Siinä oli tapahtunut onnettomuus. Kukaan ei tiedä, kuinka se oli oikein sattunut. Jos sellaista rupeaisi kuvaamaan, niin kirjailija panisi varmaan omiaan, hän kun on kaikista vähimmän sellaisia onnettomuuksia nähnyt. Eivätkä niistä osaa kertoa nähneetkään; ne vain tapahtuvat, niin äkkiä ja huomaamatta, että tajutaan vasta seuraukset.

Pikku poika sen parhaiten näki, mutta hänkään ei milloinkaan ole osannut siitä kertoa. Hänet korjattiin isän mukana tajuttomana sairaalaan, eikä hän sen koommin ole puhunut juuri muistakaan asioista, saatikka siitä onnettomuudesta. Oli saanut kauan aikaa jälkeenpäin kummallisia puistatuksia ja lopulta jossain määrin selvittyään jäänyt kitukasvuiseksi. Sen pää vain on kasvanut suhteettomasti enemmän kuin muu ruumis.

Isä oli kyllä seuraavana kesänä palannut kotipitäjäänsä, mutta oli tuotu sinne jalattomana ja mukanaan vaitelias poika, joka otettiin yhdessä hänen kanssaan hoitolaan.

Se oli sellainen kohtalo. Yksi silmänräpäys oli tuhonnut koko elämän, jota tosin saattaa jatkua elä pitkällekin, mutta se ei ole oikeata elämää, isälle eikä pojalle, joissa kummassakin elää vain riutuva ruumis. Heidän henkisestä elämästään ei kukaan ole huomannut juuri mitään merkkejä sen perästä, kun heidät kotipitäjänsä hoitolaan tuotiin.

HULLUN KIRJOISSA

Niin hiljaista miestä minä en muista toista tavanneeni kuin oli se Iisakki… niin, hänen sukunimeään minä en milloinkaan kuullutkaan. Kaipa hänellä oli sellainenkin, vaikkei se ole köyhälle mikään tarpeellinen kapine, sillä hänelle riittää paljas Iisakki tai Herkko j.n.e. Sukunimeä vanhempaan aikaan tuskin kaivattiin muualla kuin verokuiteissa ja kauppiaan tilikirjoissa.

Iisakki hän nyt kaikessa tapauksessa oli ja hyvin vaitelias. Hän ei ryhtynyt kenenkään kanssa puheisiin, vaan vilkaisi omituisesti juttusille yrittäjän sivuitse ja vetäytyi arkana syrjään.

Hän oleskeli hoitolassa, pitäjän vaivaistalossa, mutta kävi mielellään ruokapalkkaa vastaan kirkonkylässä töissä, mikäli se sallittiin. Hän ei polttanut edes tupakkaa, joten hänellä ei ollut työstään muita vaatimuksia kuin ruoka. Muuten hän oli erinomainen työmies, pystyi melkein vaikka mihin.

Sanalla sanoen: hänessä ei ollut mitään muuta vikaa kuin että hän oli hullu. No, siinäkin kyllä on vikaa kerrakseen, jos hullu on raivopää, mutta Iisakki ei kuulunut riehaantuneen koskaan. Hän oli aina ollut hiljainen ja säyseä.

Hän oli jo ikäpuoli mies silloin, kun minä hänet ensi kerran näin. Joku varotti minua, poikasta, menemästä lähelle Iisakkia, koska hän muka saattoi tehdä pahaa. Ihmisillä on nyt kerta kaikkiaan sellainen käsitys, että kaikki hullut tekevät pahaa. Mutta äitini, joka erinomaisesti tuli toimeen hoitolan hullujen kanssa, sanoi, että Iisakki on peräti siivo mies, kun vain kukaan ei härnää häntä. Minä taas näin pojanvekarain juoksentelevan hänen ympärillään rallattaen:

li… ii… Iisakki, Iisakki verkon varasti, Iisakki vietiin vankilaan kalakeittoa popsimaan.

Mutta Iisakki ei siitäkään suuttunut. Minusta näytti, että hänen kasvoilleen lehahti vielä tavallista pelokkaampi ja syvästi kärsivä ilme ja että hän pyrki mahdollisimman nopeasti pakoon.

Minä olin kuullut hyvin usein tuon saman ratkutuksen poikien suusta ja kysynyt heiltä, mitä se merkitsi, sillä selvästi sillä oli jotain yhteyttä Iisakin kohtalon kanssa.

Vasta myöhemmin sain kuulla hänen tarinansa. Jos se nyt yleensä on mikään tarina. Sehän oli vain tavallinen vastoinkäyminen, vaikka se niin raskaasti koski köyhään ja kunnialliseen mieheen.

Niin, olihan se sanottu tuossa poikien värsyssäkin, sillä todellakin oli Iisakki kerran varastanut verkon ja viety siitä linnaan.

Hän oli ollut mökinmies ja tietysti suuriperheinen, sillä pieniperheisiä mökinmiehiä ei tuonnoisina aikoina juuri tavattu. Eteenpäinpääsyssä oli ollut tietämistä. Yleensä vain kuiva kannikka ja suolakala pöydässä, eikä sitten lopulta enää ollut kalaakaan särpimeksi, sillä edellisenä kesänä olivat verkot hukkuneet myrskyn kouriin. Siihen oli vielä kaiken muun kurjuuden lisäksi eukkokin joutunut vuoteen omaksi, ruvennut saamaan kovia kouristuksia. Se oli juuri keväällä synnyttänyt viimeisen lapsen, eikä ollut saanut kunnollista ruokaa, minkä vuoksi oli potemaan paneutunut.

Ylen oli eukko ruikuttanut, että kun saisi edes kerran tuoreesta kalasta keiton, niin ehkä tästä vielä kuontuisi jalkeille. Iisakki oli aikansa kuunnellut sitä voivottelua, ja lopulta se oli käynyt niin luonnolle, että oli lähtenyt vieraita verkkoja kokemaan.

Mutta kun on ensi kertaa luvattomilla teillä ja vielä semmoinen mies, joka ei halusta toisen omaan koske, niin eipäs osannut ottaa lahnaa tai paria vieraan verkosta, vaan koko verkon hätäpäissään nosti ja kotiinsa kantoi. No, niin oli tullut synti tehdyksi, mutta ei ollut vielä ehtinyt kalakeittoa tulelle panna, vielä vähemmän verkkoa takaisin viedä, kuten oli ollut vakaa aikomus, kun tulivat oikeat omistajat. Miten lienevät heti jäljille päässeet? Vaikka niinhän se on, että köyhää aina epäillään. Omansa saivat, sekä kalansa että verkkonsa, mutta eiväthän ne siihen tyytyneet, vaan lakitupaan veivät ja linna peri.

Eihän se kyllä ollut pitkä, se istuminen, mutta kuitenkin oli vankilassa tullut Iisakista sellainen hiljainen hullu, jollaisena hän yhä hoitolassa ja väliin kirkonkylälläkin esiintyi. Kun oli linnasta palannut, oli eukko jo ollut haudassa. Äkkiä olikin mennyt surusta ja muusta taudista. Lapset olivat kunnan niskoilla, ja itse Iisakki joutui hoitolaan. Sillä tavalla hävisi perhe sen yhden syömättömän kalakeiton takia. Ja parhaan ikänsä joutui Iisakki vähämielisenä vaeltamaan mokoman vaivaisen verkon vuoksi, jota hän ei edes ollut aikonut varastaa. Mutta kun se laki on niin ankara köyhää kohtaan.

Nyt olivat lapsetkin jo kasvaneet suuriksi ja päässeet omille jaloilleen. Joskus kävivät katsomassa hullua isäänsä hoitolassa, kun sattui asiaa kirkolle ja muuten ennättivät. Oli tainnut Iisakki omat lapsensakin unohtaa, koska ei heillekään haastelemaan ruvennut. Eivätkä lapset ottaneet isäänsä luokseen, kun heidänkin elämänsä oli tukalaa, ja sitäpaitsi isä oli hullun kirjoissa.

Vaikka hän minusta hiljaisessa sulkeutuneisuudessaan oli viisaampi kuin moni muu, jota suurenakin nerona pidetään. Mutta hänestä, jolla oikeastaan ei ollut muuta virhettä kuin köyhyys, oli tehty varas. Se oli niin suuri onnettomuus, ettei hän jaksanut sitä kantaa muuten kuin mielipuolena. Siksi hän kivettyi omaan itseensä ja antoi tylyn elämän ympärillä mennä menojaan.

SYNTYMÄPÄIVÄLAHJA

Hänen elämänsä oli kulkenut aivan tavallista rataa, kuten työläisen elämä yleensä kulkee. Siinä oli tuskin ollenkaan niin sanottuja nousukohtia, joita tarvitaan menekkiromaaniin. Senkö tautta työläisen elämästä ei ylipäänsä kirjoitettanekaan romaaneja?

Hänellä oli nimi, mikähän lie ollut joku Pekka Ovaskainen, jollainen saattaa olla kenellä hyvänsä ja hän teki kuusi päivää viikossa työtä eräässä rullatehtaassa — taisi olla ensimmäisiä sellaisia tehtaita maassamme —, nosti joka lauantai tilinsä ja lepäsi seitsemäntenä päivänä. Aivan kuin Isä Jumala, jonka kuva hänkin lienee ollut, vaikka hän sitä ehkä vain lievästi muistutti, sillä Jumala on luultavasti paljon suurempiselkäinen kuin tämä Pekka Ovaskainen, jonka hartiat olivat painuneet kuuruun jo nuoruudessa.

Ne oli työ taivuttanut. Alkuperäisten ja puutteellisten kojeitten ääressä seisominen tuskin oli leikintekoa, ja työpäivä oli siihen aikaan vielä ylettömän pitkä. Vartalo mutkistui sellaiseksi kuin koukkupäinen ryhmäsauva, eikä se enää muutamien vuosien perästä jaksanut oietakaan entiseen suoruuteensa. Oikea käsi alkoi vielä omituisesti nytkähdellä olkapäästään, se oli vain aina pitävinään samaa tahtia kuin tehtaassa. Niin että sellainen ryhmysauvan näköinen ja nytkähtelevä Pekka Ovaskainen oli verraten huono jumalankuva. Häntä tuskin olisi voinut suositella kuvaraamattuun.

Niin olivat vuodet vierineet, Pekka Ovaskainen oli akoittunut ja saanut paljon mukuloita, jotka kulkivat alaspäin tasaisesti pienenevässä sarjassa kuin urkujen torvet.

Ja kun Pekka Ovaskainen oli saattanut runsaasti lisääntyneen perheensä siihen olotilaan, että vanhin tyttö oli jo päässyt edes ja sai pientä palkkaa samassa tehtaassa, eikä enää näyttänyt tavallisin, väliajoin tulevan uusia perillisiä, ja kun hän alkoi toivoa, että tämä puutteenalainen ja kitulias elämä tästä valkenisi, sattui onnettomuus. Sellaisia sattui siihen aikaan hyvin usein, mutta Pekka Ovaskaista oli onni siihen saakka varjellut. Miten lie nyt sitten rusentunut vasen käsi sorvin välissä niin pahasti, ettei siitä enää kunnon kättä tullut tohtorinkaan avulla. Se oikea, joka nytkähteli silloinkin, kun ei olisi tarvinnut, jäi kyllä jäljelle, mutta se oli yksinään vähän honttero, eikä työstä enää sairasvuoteesta noustua tahtonut tulla mitään.

Sitten oli vielä käynyt niin hassusti, ettei se perheenkään lisääntyminen loppunut siihen, vaikka Pekka Ovaskainen oli niin uskonut. Äidistä ei kyllä enää näkynyt olevan tekijäksi, mutta se vanhin tytär oli synnyttänyt pikkuisen kahdeksantoista vuoden iässä. Mikä lie mestari siellä tehtaassa suostutellut tytön puolellensa. No, niinhän ne aina tekivät, mestarit, niillä oli omat konstinsa: jos ei hyvällä ruvennut, niin ottivat pahalla. Eikä niille riivatuille koskaan riittänyt oma akkansa.

Niin että perheeseen tuli taas uusi avuton hoidettava, kun ei sentään raatsinut tyttöä lähettää maailmalle oman onnensa nojaan. Ei suinkaan se siellä olisi ainakaan paremmille jäljille joutunut.

Ja siihen aivan samaan menoon sattui se ylläkerrottu onnettomuus.

Tehtaan työnjohtajat ja isännistö huomasivat pian, ettei Pekka Ovaskainen enää ollut entisen veroinen työmies, minkä vuoksi heidän ei sopinut pitää häntä tärkeässä kohdassa, vaan annettiin hänelle helpompaa työtä, josta oli vastaavassa suhteessa helpompi palkka. Isännistön puolesta selitettiin, että tämä on oikeastaan armeliaisuutta Pekka Ovaskaista kohtaan, sillä yhtä hyvin hänet olisi voitu kelvottomana kokonaan erottaa tehtaasta. Mutta kun hän oli terveytensä päivinä ohut ahkera ja tunnollinen työmies, niin pidettiin häntä nyt koommin niinkuin tehtaan elättinä ja annettiin hänen kapsehtia keveämpiä töitä.

Lieneekö Pekka Ovaskaiseen vaikuttanut se onnettomuus, vaiko sitä seurannut vielä suurempi puute pienessä mökissä, vai oliko hänelle vain muuten tullut aika vanhentua ja heikontua, sitä ei osaa oikein sanoa, mutta onnettomuuden perästä alkoi hän yhä enemmän, ihan silmissä, painua kokoon. Se omituinen nytkähteleminen oli levinnyt oikeasta kädestä yli koko ruumiin, niin että hän pian oli kuin nuorempien lasten vuoleksima saha-äijä, jonka jokainen jäsen retkahteli nivelistään..

Ja kun hän sitten pääsi viisikymmenvuotiseen syntymäpäiväänsä, ei hänestä enää ollut jäljellä muuta kuin rääsyihin kiedottu luukasa, joka makasi pienen tuvan peräseinäsängyssä.

Mutta sinä päivänä hän sai julkisen tunnustuksen, jollaista hän ei ollut osannut ajatellakaan ja jollaisen hyvin harva työmies saa eläessään. Hänen mökkiinsä työntyi tehtaan isännöitsijä konttoripäällikön kanssa ja toi rullalle käärityn paperin, josta hän luki tehtaan hallituksen onnittelut viisikymmenvuotiaalle sekä tunnustuksen hänen kolmekymmenvuotisesta työstään tehtaassa.

Rääsyinen luukasa peräseinäsängyssä kuunteli lyhyttä puhetta ilmeisellä välinpitämättömyydellä. Lopuksi hän kuitenkin väänsi suutaan melkein yhtä pahasti kuin tehtaan hallituksen edustajat tunkeutuessaan varsin pian ulos pahanhajuisesta mökistä.

Mutta Pekka Ovaskainen oli saanut kunniakirjan, joka samalla oli hänelle niinkuin ulosseteli, sillä hän kuoli viikon kuluttua.

Hänen haudallaan ei ollut yhtään tehtaan hallituksen edustajaa.

AHKERAT KÄDET

Hän istui vaivaistalon etelänpuoleisen päätyikkunan vieressä. Siinä olin nähnyt hänet monena vuonna, jo aikoja ennen kuin vaivaistalo, jonka nimi soi kunnanmiesten korvissa jossain määrin ikävältä ja pahalta, ristittiin kunnalliskodiksi.

Hän oli nuori silloin, kun minä hänet ensimmäisen kerran näin. Minä menin äitini kanssa hänen luokseen viemään työtä, sillä hän kuului olevan ahkera ja tottunut nypläämään pitsejä ja tekemään kaikenlaista käsityötä. Pitäjän rouvien kesken pidettiin häntä aivan erikoisessa arvossa, ja pakanalähetyksen hyväksi toimiva ompeluseura teetti hänellä paitoja pikku pakanoitten mustien ruumiitten verhoksi. Oikeastaan tämä työ olisi kuulunut rouville itselleen, mutta kun heidän aikansa useimmiten meni juorujen kutomiseen kirkonkylässä niukalti tarjona olevasta ainehistosta, ja kun Hanna — se oli hänen nimensä ei vaivaistalon asukkaana voinut vaatia mitään määrättyä palkkaa, ja kun hän, kuten sanottu, oli vielä näppärä sormistaan, kannettiin hänelle suurin osa ompeluksia. Paitsi pakanalähetyksen töitä, kertyi Hannalle muutakin hienompaa ja sormivikkelyyttä kysyvää puuhaa. Pitäjän rouvien yömyssyihin ja paitoihin tarvittiin pitsejä, vieläpä useimmassa tapauksessa mainitut tarve-esineet kokonaisuudessaankin joutuivat Hannan valmistettaviksi. Hänen luonaan kävi asiakkaita usein, ja vaivaistalon eteläpään ikkunan ohitse kyläilylle kulkevat rouvat pysähtyivät armollisesti puhuttelemaan Hannaa ja kertoilemaan hänelle kuulumisia siitä maailmasta, johon tytöllä itsellään ei ollut pääsyä.

Hän oli näet sidottu paikoilleen sillä tavoin, että molemmat jalat olivat täydellisesti halvatut; Kun häntä puhutteli ikkunan lävitse, ei sitä ollenkaan huomannut. Sisältä katsoivat vain nuoret kasvot, säännölliset ja ilmehikkäät, vaikka monivuotisesta sisällä-istumisesta tavattomasti kalvenneet. Silmät välähtivät välistä hehkuvaa elämänhalua, mutta enimmäkseen niissä asusti surumielinen kiilto. Ja suorastaan synkkä ilme sävähti niihin, jos joku sattui kysymään, haluttaisiko Hannaa tulla ulos näin kauniina kesäisenä päivänä.

Silloin saattoivat muutoin lempeät ja miettivät silmät toisinaan lingota kysyjään suorastaan vihaisen katseen, vaikka mokoma kysyjä sitä tuskin huomasi, kuten yleensä ihminen, jolla ei ole riittävää hienotunteisuutta, ei havaitse epähienoutensa seurauksia.

Mutta pian hiipi jälleen Hannan silmiin tavanmukainen kohtaloonsa tyytyjän ilme. Hän ei ollut tottunut kapinoimaan välttämättömyyttä vastaan, ja hänen kohdalleen oli sattunut sellainen välttämättömyys, että piti istua kytkettynä yhteen paikkaan, vieläpä verraten ikävään.

Kaikki ihmettelivät, miten ahkerasti Hannan kädet tekivät työtä, mutta kukaan ei juuri kysellyt, miten hänestä oli tullut jalaton nuorella iällään. Hän oli tullut useimmille ilmestyksenä sinne vaivaistaloon, valmiina jalattomana, eikähän sinne ehyitä ja terveitä ihmisiä tuodakaan, se kun on vaivaisten koti.

Mutta minä kuulin sittemmin Hannan onnettomuuden tarinan. Siihen oli kuitenkin kulunut aikaa, sillä minusta vasta aikamiehenä tuli siinä määrin utelias, että minä halusin kuulla ihmisten onnettomuudestakin, enkä vain onnesta, josta useimmat ovat kyllä kärkkäitä kertomaan.

Se tarina ei ollut pitkä, ja ehkä Hanna juuri sen vuoksi sen kertoikin. Pitkää onnettomuuden historiaa ei kukaan mielellään haasta julki, vaikka sille kuuntelijoita löytyisikin.

Hän oli aikoinaan ollut pienen mökin pikkuinen tyttö, vanhin suuresta sisaruskatraasta. Varsin tuhoisena hänet jo pantiin paimenelle, ensin kaitsemaan kahta omaa lehmää ja sitten hiukan suurempana pitämään huolta kartanon karjasta. Ne ajat olivat olleet hänen onnellisimpansa. Hän oli rakastanut avaroita laitumia, leppoisia lehtoja, ja kukkulalla oli hän välistä kirkaissut elämänriemusta. Milloinkaan hän ei ollut kadehtinut toisia parempiosaisia, sillä hänen mielestään ei ollut mitään sen parempaa osaa kuin juosta vapaana pitkin maita ja metsiä. Karja ei kovin paljoa orjuuttanut, sillä oli laajat laitumet, ja paimeniakin oli useampia. Niin oli hän pitkät tovit joutanut katselemaan auringon kirkkautta ja ihmettelemään, miten suuri voima sillä oli keväällä ja kesällä ja miten se syksyllä muuttui ikäänkuin vanhemmaksi ja vakavammaksi.

Sitten hänestä oli tullut melkein aikaihminen. Hän oli jo päässyt ripille, ja rouva oli sanonut, että Hanna on näppärä tyttö, nopea ja täsmällinen työssään, hänet otetaan sisälle, siten hän pääsee helpommalle.

Voi, miten omituiset käsitykset herrasväellä on helppoudesta! Hannasta oli hänen uusi asemansa päinvastoin mahdollisimman vaikea. Hän joutui palvelemaan kaikissa herrasväen pidoissa ja kutsuissa, joita oli yhtämittaa. Niin menivät päivät ja kuluivat yöt yhdessä ryöpyssä. Hanna ei juuri milloinkaan kerinnyt kunnolla lepäämään, sillä hän oli vähitellen saavuttanut isäntäväkensä ehdottoman luottamuksen. Ilman häntä ei enää tultu toimeen, piti olla joka paikassa Hanna ja aina vain Hanna.

Tämä luottamus häntä vaivasi. Hän kaipasi metsää ja ikävöi aurinkoa, ja sitten tuli se kaikkein pahin.

Häntä rupesi kummasti väsyttämään. Sitä väsymystä hän itsekin tavallaan häpesi. Nuori ihminen, vasta alun kolmannellakymmenellä, ja nyt jo jalkoja pakottaa. Hän ei edes uskaltanut kenellekään vaivaansa valittaa: olisivat tietenkin sanoneet, että joko Hannaakin laiskoittaa; se on niin yleistä palvelusväellä tähän maailman aikaan, mutta kuka olisi uskonut Hannasta, joka on aina ollut niin reilu ja nuhteeton!

Sitä soimausta hän ei jaksanut kuulla, ja sen vuoksi hän ei virkkanut kellekään halaistua sanaa.

Mutta sitten eräänä päivänä hän kaatui seisovilta jaloiltaan, eikä noussutkaan siitä enää ylös. Haettiin lääkäri, ja tämä, sanoi, että Hannaa on kohdannut jonkinlainen halvaus; saattaa olla, että jalat menevät sen tiensä.

Nyt hän on ollut kaksikymmentä vuotta vaivaistalon hoidokkina, mutta hän tyytyy nöyrästi kohtaloonsa, semminkin kun lääkäri oli vakuuttanut, ettei siihen muuta syytä ollut kuin jalkojen heikkous. Toisen jalat eivät sellaisesta olisi olleet minäänkään, mutta Hanna ei oltu luotu olemaan paljon jalkojensa päällä yhtämittaa.

Kun hänelle nyt sanotaan, että Hannalla on niin erinomaisen ahkerat kädet, myhähtää hän joskus surumielisesti, sillä hän muistaa, että hänellä ovat joskus olleet ahkerat jalatkin, vaikka ne olivat heikot eivätkä kestäneet.

Vain joskus hän, kuten sanottu, hiukan suutahtaa, jos joku kysyy, tahtoisiko hän ulos aurinkoon. Hän oli rakastanut aurinkoa niin rajattomasti ennen pienenä paimenessa juostessaan.

PRINSESSA

Pitäjäläiset muistivat hänet hyvin. Hän oli ollut harvinaisen kaunis, niin hienohipiäinen ja solakkavartinen, jotta häntä ei mitenkään olisi uskonut tavalliseksi palvelustytöksi, jollei hän olisi kantanut kansannaisen pukua ja ollut palvelijana vanhassa aateliskartanossa. Talon neidit katselivat häntä kateellisesti, mutta nuoren herran silmiin tuli aivan toisenlainen loiste, kun nuori tyttö askareitaan toimitellessaan keinui hänen ohitseen. Tämä nuori herra oli joskus ennenkin katsellut piikojaan, mutta kukaan heistä ei ollut vielä milloinkaan vetänyt sillä tavalla puoleensa kuin tämä Anna.

Kansa on viisasta ja harkitsevaa, ja se sanoi Annalle: Ole sinä varovainen, kartanon nuori herra katselee sinua niin, ettei siitä hyvä seuraa.

Mutta Anna loi suuret, ihmeellisen kostean verhon peittämät siniset silmänsä puhujaan eikä sanonut mitään. Siitä pitäen hän kuitenkin alkoi huomata nuoren herran katseen, vaikka kulkikin ohitse niinkuin se ei olisi häneen lainkaan koskenut.

»Sinä olet kyllä kuin prinsessa, mistä lienet sellaiseksi tullutkin, mutta piikatyttö ei pääse hoviin», sanoi viisas kansa.

Anna ei vieläkään puhunut mitään, pyöräyttihän vain päätänsä ja meni menojaan.

Hän oli ennen ollut karjalla, mutta sitten hänet otettiin sisälle. Se johtui siitä, että useat talon lukuisista vieraista olivat huomanneet tytön kauneuden ja sanoneet rouva vapaaherrattarelle: Teillähän on kokonainen aarre navetassa, siirtäkää hänet toki tänne kaunistukseksi, hänhän on aivan kuin prinsessa.

Siitä pitäen oli nuori herra yhtämittaa Annan tiellä, ja hänen katseeseensa alkoi ilmestyä yhä enemmän tulta. Aluksi ei Anna sitä huomannut, mutta kerran oli herra auttanut häntä mattojen kokoamisessa ja kysynyt Annalta, eikö työ ollut hänelle raskasta. Anna oli silloin katsonut ihmetellen herraa silmiin ja ollut sanomaisillaan, että mitäpä tämä nyt on, tavallista työihmisen askaretta. Mutta se tuli oli polttanut häntä, hän oli jäänyt mykäksi ja mennyt omituisesti hämilleen.

Ja sitten oli nuori herra aina ehättäytynyt puhumaan Annalle, että tällainen palvelijan työ ei sovi hänelle, koska hän on niin kaunis kuin prinsessa.

Kului kuukausia ja tuli kevät. Vanha ja viisas kansa alkoi kuiskia, että nyt kuuluu hovin nuori herra kulkevan sen Annan kanssa tuolla lehdoissa; niin se sitten sillekin tytölle kävi. Kovin olikin hieno ja herrashipiäinen. Eivät ne säily tuollaiset kansanlapset, joilla on prinsessan näkö. Mikä heitä sitten meikäläisistä synnyttäneekin…

Sitten tuli syksy. Annan posket olivat painuneet kuopille, varsi ei ollut enää solakka, silmistä oli hävinnyt se kostea kiilto, ne tuijottelivat nyt jonnekin hyvin kauas, menneisyyteenkö vai tulevaisuuteen, sitä on vaikea arvata.

Kerran silloin syksyllä oli Anna ilmestynyt palvelijattarien kamariin hyvin touhuissaan. Sillä kertaa eivät hänen silmänsä olleet tuijottaneet, vaan oli niissä ollut varsin käskevä ilme. Hän oli sanonut, että tästä lähtien ei tarvitse kuulla muuta kuin häntä, koska hän on emäntä talossa. Sitten hän oli mennyt vanhan vapaaherrattaren luokse ja vaatinut avaimia, sillä hallitus siirtyy hänelle, nuorempiin käsiin.

»Se kuuluu Annakin tulleen hulluksi tuolla hovissa», kohisi kansa, »mitä lienee nuori herra sille uskotellut himonsa vallassa; nyt se kuuluu vaatineen vanhalta rouvalta avaimia. Maantielle on kuulemma tullut lähtö. Taitavat sen asiat olla hullusti.»

Sitten kului monta kuukautta, ennenkuin kansa tiesi mitään Annasta. Hän oli hävinnyt seudulta, eikä kansa tavallisesti pidä huolta muusta kuin omasta piiristään. Vasta seuraavana keväänä kertoi joku, että Annaa oli pidetty vankilassa lapsensa surmaamisesta, sitten hänet oli siirretty mielisairaalaan, josta kuitenkin pian päästetty pois hiljaisena ja vaarattomana.

* * * * *

Noista tapauksista oli kulunut jo ainakin kymmenen vuotta.

Anna oli huutolaisena eräässä talossa. Hän oli talvisin aina työteliäs, eikä liikkunut minnekään. Mutta keväällä hän meni metsään, sitoi seppeleen päähänsä ja vietti häitä jonkun prinssin kanssa. Syksyllä hän vaati emännältä avaimia, mutta ei pahastunut, kun tämä hyväluontoinen ihminen hänelle selitti, että eihän prinsessan sovi kantaa avaimia, ne kuuluvat emäntäpiialle.

KOHTALO

Suurenpuoleinen, upeasti kalustettu huone. Seinillä tauluja, jotka kiinnittävät huomiota etupäässä koollaan ja paksuilla kultakehyksillään. Lattialla kalliita mattoja. Pöydiltä riippuvat isot samettiset liinat kuin norsun korvat. Uljaissa maljakoissa keinotekoisia kukkia. Koko kalustus tekee sellaisen vaikutuksen kuin olisi se jonkin erikoisliikkeen joulunäyttely, josta hintaliput vain puuttuvat.

Keskellä riippuu katosta sähköruunu, joka on ainoastaan puoleksi sytytetty, joten seinämillä häilyvät tummat varjot. Ruunun alla ylellisesti katettu illallispöytä.

Varatuomari Hallas kävelee kärsimättömänä edestakaisin. Kello on vähän yli yhden yöllä. Hallas näyttää odottavan jotain, astuu väliin ikkunan ääreen, raottaa akutinta ja katsoo talvikuutamoiselle kadulle, kuuntelee, sitten laskee uutimen alas, kävelee, seisahtuu taas ja kuuntelee, sitten kävelee jälleen niin kuulumattomasti, että pieninkin ääni eteisestä saattaisi estymättä yltää hänen korviinsa.

Hetken perästä kuuluu kadulta reen jalasten kitinää ja kulkusten helähdyksiä. Tuomari Hallas rientää eteiseen ja palaa jonkin ajan kuluttua takaisin Elsan seurassa.

Hallas. Tulittehan kumminkin. Minä jo luulin, ettette pidä lupaustanne.

Elsa (nuori komea nainen, huolellisesti ja maulla, mutta ei ylellisesti puettu, kaunis, tummatukkainen, säihkyväsilmäinen, kasvoilla puhdas ja rehellinen, joskin hiukan väsynyt ilme). Toistaiseksi ei minun ole tarvinnut rikkoa lupauksiani. Minä en nimittäin vielä milloinkaan ole luvannut sellaista, mitä en voisi täyttää. Minä kyllä hieman viivyin, mutta sille ei mahda mitään; ammatti sen teki.

Hallas. Minä jo aioin lähteä teitä hakemaan.

Elsa. Ettekö te sitten muista, että minä kerran hylkäsin tarjoomanne samanlaisen palveluksen? Te pyysitte lupaa tulla minua noutamaan, mutta minä kielsin. Minä en tahtonut saattaa teitä ihmisten silmätikuksi. Kenties olisi joku sattunut näkemään, ja arvaan kyllä, mitä olisi puhuttu, jos tunnettu asianajaja Hallas olisi nähty ravintolanaisen seurassa.

Hallas. Te liioittelette, Elsa. Mutta minä aivan unohdin pyytää teitä istumaan.

Elsa. Kiitoksia paljon. Sallikaa minun kuitenkin katsoa hiukan ympärilleni. — Ei, herra Hallas, en minä liioittele. Joku vanhempi herra minun seurassani, se nyt vielä ei olisi mitään. Vilkutettaisiin ehkä vain silmää ja kuiskattaisiin: katsos vain vanhaa syntisäkkiä. Mutta te olette nuori ja vielä naimaton, teidän täytyy varoa mainettanne. Muuten teiltä voi sulkeutua tie kunniallisiin perheisiin, joilla on naimaiässä olevia tyttäriä.

Hallas. Neiti Elsa, oletteko huomannut minussa sellaisia ominaisuuksia, joitten nojalla voitte päätellä minun haluavan seurustella kanssanne salapäin.

Elsa (hieman leikillisesti). No no, herra Hallas, älkää unohtako, ettette nyt ole oikeussalissa. Miksi te haluatte tulkita sanojani toisin kuin ne ovat ymmärrettävät? Ette te pelkää minua, vaan minä pelkään teidän puolestanne. Te olette aina kohdellut minua hyvin, enkä minä halua tärvellä teidän nimeänne.

Hallas. Jättäkäämme tämä. Istukaa toki! Tehkää sekin minun tähteni. Minä tahtoisin niin mielelläni istahtaa, mutta eihän minun sovi istua naishenkilön seisoessa.

Elsa. Älkää välittäkö minusta, herra Hallas. Minun tehtäväni on seista. Ettehän te klubissakaan koskaan kursaile istua minun läsnäollessani.

Muuten, voinhan minä nyt jo istuakin. Minä olen saanut käsityksen huoneestanne. Se on ammattitaitoa sekin: voi puhua yhtä ja ajatella toista. (Keveästi huokaisten). Olen jo riittävästi saanut sitä taitoa harjoitella.

Hallas. Ja mikä on tarkastuksen tulos, jos saan luvan kysyä?

Elsa. Olenkohan minä oikeutettu sen sanomaan? Ehkä ei minun makuni ole terve? (Lyhyt vaitiolo.)

Te asutte komeasti. Muistaakseni olette ennen kertonut, että teillä on neljä asuinhuonetta. Ensimmäisestä näkemästänikin voin jo päättää, että tämän talon isännällä on varaa järjestää elämänsä hyvin. Mutta sittenkin täältä puuttuu jotain.

(Taas lyhyt vaitiolo. Hallas nähtävästi haluaisi sanoa jotakin, mutta ei löydä ilmaisua.)

Puuttuu ymmärtäväisen naisen käden jälkeä. (Hiukan värähtävällä äänellä.) Sellaisen käden, jota ohjaisi sydän ja silmä, etupäässä sydän, toista sydäntä ilahuttaa haluava. — Tämä ei ole koti, herra Hallas, vaan ikäänkuin jäljennös komeasta ravintolasta.

Suokaa anteeksi, että minä puhun näin suoraan, mutta joskus tekee mieli haastella rehellisesti. Sitä kaipaa meikäläinenkin, vaikkei hänellä siihen tavallisesti ole tilaisuutta, ja vaikka hän vähitellen alkaa uskoa kadottaneensa oman mielipiteensä voiman ja osaavansa vain ammattivalheen.

(Koettaen keventyä ja saada äänensä leikilliseksi.)

Älkää ottako minun sanojani vallan vakavasti, eiväthän ne suuria merkitse. (Vasten tahtoaan katkeroituen.) Minähän olen ainoastaan ravintolatyttö, jolla ei ole makua eikä kauneusaistia.

Hallas, (joka on katsellut Elsaa ihastuneena, tarttuen tämän käteen). Puhukaa, Elsa, jatkakaa, minä ymmärrän, minä tiedän, että puhutte totta, olen sen itsekin tuntenut. Minä haluan kuulla tuon kaiken juuri teidän suustanne.

Elsa (irroittaen hiljaa kätensä). Illastakaamme toki. Te ette lainkaan näy muistavan huomauttaa, että pöytä on katettu. Palvelijanne on jo varmaankin aikoja sitten mennyt nukkumaan. Te olette huolellisesti noudattanut määräyksiäni. Häntä ei tarvitakaan. Minussa herää heti ruokapöydän nähdessäni ammatti-ihminen, ja minä tunnen vastustamattoman halun ryhtyä tarjoilemaan. Kas niin. — (Kaataa viiniä laseihin ja asettaa Hallaan lautaselle kylmiä ruokia, sitten omalleen. Kaikki tämä tapahtuu keskustelun käydessä.)

Hallas, (joka on vihdoin yrittänyt ottaa asiakseen tarjoilun, minkä Elsa on estänyt). Suokaa anteeksi, neiti Elsa, olen niin hajamielinen, katselen yksinomaan teitä, ja unohdan isännän velvollisuudet.

Elsa. Joutavia, herra Hallas, se on teilläkin tottumus. Miksi poiketa totutuista tavoistaan? Antakaa edelleenkin toisten palvella itseänne niinkuin ennenkin.

Hallas (huudahtaen). Elsa, minkätähden te olette niin ivallinen?

Elsa. Älkää pahastuko, herra Hallas. Ehkä teistä tämä juttu on ikävä, mutta minua haluttaa olla nyt rehellinen. Minä puhun totta, enkä yritä ivata, vaikka teistä ehkä siltä tuntuu. Te olette oppinut minut tuntemaan siinä piirissä, jossa ei puhuta yhtään teeskentelemätöntä sanaa. Me näyttelemme siellä kaikki, minä ja vieraani.

Mutta siirtykäämme illalliseen! (Hetken vaiteliaisuus.)

Hallas. Kuinka minä olen iloinen, Elsa, että tänään tulitte luokseni. Minä odotin teitä niin levottomana.

Elsa. Miksi levottomana?

Hallas. Pelkäsin, ettette tule.

Elsa. Minähän lupasin.

Hallas (aikoo sanoa jotain, mutta sitten äkkiä vaikenee).

Elsa. Miksi ette sano suoraan, että luulitte minun syövän sanani? En minä loukkaannu. Minä tiedän, että meistä ihmisillä yleensä on sellainen käsitys. Mutta sanoinhan minä teille, ettei minun toistaiseksi ole tarvinnut pettää sanaani. Minun ei vielä ole ollut pakko liikoja luvata. (Näyttää odottavan, että Hallas jotain sanoisi, mutta kun tämä yhä vaikenee, jatkaa.) Lupaaminen ja lupauksensa pettäminen kuuluvat myös meidän ammattiimme. Herrat ovat tottuneet siihen, että me myönnymme kaikkeen, vaikka emme tietenkään voi kaikkea täyttää. He uskovat meitä illalla, mutta aamulla ovat he unohtaneet sekä meidät että meidän lupauksemme. Seuraavana iltana palaavat he sitten taas uusina vanhaan helppojen lupausten maailmaan.

Hallas. Te maalaatte liian synkin värein, Elsa. Te ainakin olette poikkeus.

Elsa. Ehkä, tähän saakka, mutta pitemmän päälle ei poikkeuksia suvaita. Minunkin täytyy lopulta mukautua yleisiin tapoihin, muuten on tie tukossa.

Hallas. Minä en ymmärrä teitä, Elsa.

Elsa. Hyvin paljon mahdollista. Mutta ajatelkaapa, että teidän toverinne saavat tietää minun olleen tänä yönä teidän luonanne. Mitä te luulette siitä seuraavan? (Hallas ei vastaa.) Ettekö te sitäkään ymmärrä? (Lyhyt vaikeneminen.) He vaativat minua seuraavalla kerralla luokseen. Me olemme yhteistä tavaraa, se kuuluu ammattiin…

Hallas (sulkien kiihkeästi Elsan käden omaansa). Elsa, Elsa, älkää puhuko noin, älkää uskoko minusta niin halpamaista, että minä muille lörpöttelisin…

Elsa (sallien kätensä jäädä). Minä olen itse astunut ensimmäisen askeleen sillä tiellä, jota meidän kaikkien lopulta täytyy kulkea, ja siinä on tarpeeksi. (Hän on muutaman kerran täyttänyt viinilasinsa.) Viininne on väkevää, herra Hallas.

Hallas (tarttuen molemmin käsin Elsan päähän ja katsoen häntä tulisesti silmiin). Teidän silmienne tuli, Elsa, on väkevämpi, se huumaa minua enemmän kuin viini.

Elsa (katsoen Hallasta suoraan silmiin). Aiotteko nyt käydä asiaan?…

Hallas (vetäytyen takaisin). Mitä te tarkoitatte?

Elsa. Tarkoitan, että nyt alatte pyrkiä siihen, mitä varten olette minut tänne kutsunut.

Hallas. En ymmärrä teitä.

Elsa (hieman närkästyen). Mikä yksinkertaisuus! Kuinka hullunkurista, että minun täytyy lukea teidän ajatuksianne. (Hilliten itsensä.) Mutta samapa se, kun kerran olen puheliaalla tuulella.

Ette suinkaan te tahtone uskotella minulle, että kutsuitte minut luoksenne puhellaksenne kanssani ilmoista. Mikäli minä tapoja tunnen, ei säädyllisen perhenaisen sovi tulla nuoren miehen asuntoon edes päivällä, saatikka sitten tällaisena vuorokauden aikana. Eikö niin, herra Hallas?

Hallas (ikäänkuin hämillään). Ehkä olette oikeassa, minä en tunne kaikkia sääntöjä niin tarkoin.

Elsa (katkeruudella). Tämä on yölepakkojen hetki, päivälinnut nukkuvat nyt siveyden hurskasta unta…

Hallas (loukkaantuneena). Elsa!

Elsa. Ehkä tämä puhe ei teitä miellytä. Ei se minuakaan miellytä, uskokaa pois! Mutta minä olen nyt päättänyt olla rehellinen, vaikkapa vain tämän kerran, rehellinen itselleni ja teille. Kenties on nyt minulla siihen viimeinen tilaisuus.

Hallas. Elsa, jättäkää katkeruus, uskokaa minua…

Elsa (keskeyttäen). Mitä joutavia, enhän minä lainkaan ole loukkaantunut. Hyvänen aika, jospa minun ei milloinkaan tarvitsisi sietää tämän enempää!

Kyllä minä jo tänne tullessani tiesin, millä matkalla olen. Minulle oli täysin selvillä, että minä täältä lähtiessäni olen oppinut viimeisen ammattisalaisuuden. Minä palaan huomisaamulla ulosoppineena, ja kykenen kaikesta keskustelemaan toisten kanssa.

Hallas. Minä en täysin käsitä hämäriä sanojanne. (Tarttuu hänen molempiin käsiinsä.) Mutta luottakaa minuun, Elsa, uskokaa, että minä ihailen teitä, te olette järkevä nainen ja yläpuolella toisten teikäläisten.

Elsa. Kas niin, siinä se nähtiin. Te ette edes ihailunnekaan vallassa voi olla vertaamatta minua toisiin meikäläisiin. Te ette voi unohtaa, mistä piiristä minä olen.

Ehkä juuri senvuoksi, että te uskotte minun olevan jonkin verran ylempänä ammattitovereitani, te käytte asiaan hiukan toista tietä; niin sanoakseni varovammin ja mutkallisemmin kuin tavallista. Jos te olisitte ollut varma, että minä olen tovereitteni tasalla, niin te aivan yksinkertaisesti olisitte ryhtynyt hieromaan kauppaa kanssani.

Hallas (intohimoisen kiihkeästi). Keneksi te luulette minua, Elsa!

Elsa (naurahtaen). Jättäkää paatos! Minä myönnän mielelläni, että te olette parempi kuin monet muut, mutta eihän sen seikan tarvitse estää teitä kokonaan kauppaa käymästä. Te vain valitsette huolellisemmin ostoksenne.

Mutta puhukaamme mieluummin yksinomaan minusta, niin ei tule riitaa. Mistä te päätätte, että minä olen parempi toisia meikäläisiä, kuten te suvaitsette sanoa?

Hallas. Minä tunnen sen, tiedän sen, minussa on herännyt sellainen ajatus vähitellen teitä katsellessani, ja tänä iltana on se kehittynyt täydelliseksi varmuudeksi.

Elsa. Odottakaapa, minä ehkä voin määritellä tarkemmin: eiköhän sen vuoksi, etteivät toverinne klubissa ole koskaan voineet kerskata omistaneensa minua? Eikö totta?

Hallas (empien). Ehkä — osaksi. (Sitten leimahtaen.) Mutta kuitenkin on syy syvemmällä, Elsa, vaikka te ette salli minun sanoa ajatustani loppuun. Minä rakastan teitä, Elsa!… Elsa, minä rakastan sinua mielettömästi. Se tunne on minussa syntynyt jo aikoja sitten, ja tänä iltana on se leimahtanut vastustamattomaksi liekiksi.

(Elsa on kuunnellut Hallaan sanoja silmänsä sulkien ja taaksepäin nojautuen. Hän ei ole vastustanut, kun Hallas on kiertänyt kätensä hänen ympärilleen. Näin on mennyt tuokio. Hallaan hyväilyt yhä kiihtyvät ja lopulta Elsa vastaa niihin. — Sitten hän ikäänkuin kokoaa voimansa, irtautuu H:n syleilystä ja nousee.)

Elsa. Sittenkin, sittenkin… Minä luulin, että sellainen nainen minussa oli kuollut, tai että se ei milloinkaan ollut elänytkään. Mutta minä olen erehtynyt… erehtynyt…

Hallas (nousee myös ja siirtyy Elsan luokse). Elsa, miksi sinä pakenet? (Tarttuu Elsan vastustamatta häntä vyötäisistä ja taluttaa hänet takaisin sohvaan.) Älä loittone minusta, Elsa, sinä rakastat minua! Sano!

Elsa (on vähitellen saavuttanut entisen mielenmalttinsa). Mitä varten? Riittänee toki, kun en minä hyväilyjänne vastusta.

Hallas. Ei, Elsa, se ei riitä! Minä tahdon omistaa sinut täydellisesti, koko elämäni ajaksi.

Elsa. Minulle voitte puhua noin, minä en siinä suhteessa ole vaarallinen. Mutta ajatelkaapa itse, kuinka varomattomia te miehet, parhaimmatkin teistä, olette. Intohimonne puuskassa olette te valmiita lupaamaan mitä tahansa, mutta kuinka moni teistä kykenee pitämään sanansa?

Hallas (itserakkaan kylmästi). Jos teillä on huono kokemus miehistä, niin älkää sovittako sitä minuun.

Elsa (myös kylmästi). Minulla ei ole miehistä siinä suhteessa, kuin te luultavasti tarkoitatte, minkäänlaista kokemusta. Jos te katsoitte olevan syytä loukkaantua minun sanoistani, niin eiköhän minulla olisi vielä enemmän syytä panna pahakseni teidän pistävä huomautuksenne, sillä siinä oli liian hyvin tahkottu kärki. Mutta minä en ole siitä millänikään. Minä tiedän, mistä piiristä minä olen kotoisin, ja olen valmis kestämään enemmänkin. Koska te kuitenkin haluatte puhdistautua minun edessäni, mikä muuten on aivan turha vaiva, niin miksi en minä tekisi samaa teidän edessänne. Niin ihmeelliseltä kuin se teistä saattaa kuuluakin, ei minulla ole tähän saakka ollut minkäänlaisia suhteita kehenkään mieheen.

Hallas (kiihkeästi). Elsa, armas, anna anteeksi! En tiedä itsekään, mistä nuo sanat suuhuni tulivat. Elsa, sinä…

Elsa (keskeyttäen). Sanoinhan jo, ettei kursailemisia tarvita, en minä loukkaannu. Minä en ole sen parempi kuin muutkaan, kaikki riippuu vain sattumasta. Ehkä on minun tahtoni joskus ollut toinen ja pyrkimykseni jalompi, mutta ympäristö on jo ehtinyt turmella minun sieluni, vaikka kohtalon oikku on jättänyt ruumiini tähän saakka koskemattomaksi. Älkää kuitenkaan luulko, että minä olisin tätä sattumaa kiittänyt. Päinvastoin. Juopuneet kädet vaanivat joka päivä, tai paremminkin joka yö, kuin suden kynnet, ja monta kertaa olen minä tuntenut niitten kouristuksen jälkeenpäin unettomana vuoteellani viruessani. Minun sieluni ovat ne jo raadelleet verille, ja siksi olen minä melkein kironnut kohtaloa, joka ei ole sallinut niitten kynsien vielä repiä minun ruumistani. Ei mikään ole kauheampaa kuin laskea hetkiä: tänäänkö vai huomenna?

Hallas. Elsa, älä ole katkera. Sinuun eivät pedot saa koskea, minä suojelen sinua. Sinä tulet vaimokseni, sinä olet aarre, jota minulla ei ole oikeutta löydettyäni jättää.

Elsa (hymyillen raukeasti). Ei, ei, älkää puhuko noin. Älkää herättäkö minussa taas naista, sitä entistä ja kaukaista. Jos se tänään herää, on se kuitenkin ehkä jo huomenna jälleen kuollut. Minun elämäni soitto on lasien kilinä, minä elän vain viininhöyryjen huomaavassa ilmassa. Toisissa, raittiimmissa oloissa minä sammun ja jäähdyn. Minulla ei ole oikeutta ajatellakaan sitoa elämääni toiseen, joka ei ole samasta piiristä. Ammattihymyily ei ole sovelias kodin kaunistukseksi.

Hallas. Elsa, sinä suotta kuvailet asemaasi liian synkin värein: Sinä totisesti olet parhain nainen, minkä minä elämässäni olen tavannut.

Elsa. Jokohan? Ja mistä te sen tiedätte? Ettehän te tunne edes minun sukunimeäni. Kummallisia olette te miehet. Te olette valmiita menemään naimisiin tietämättä edes morsiamenne nimeä… Ei, älkää puhuko joutavia. Ravintolanainen ei sovi avioelämään. Hän on ainoastaan Elsa tai Katri tai joku muu, ja sellaisena hänen täytyy pysyä, jollei hän tahdo turmella omaansa ja muitten elämää.

Hallas. Elsa, ajattele toki, mitä puhut. Miksi haluat sinä kieltää onnemme? Sinulla on omat synkät kuvittelusi, mutta minä en usko niihin, ja minä todistan sinulle, että ne ovat paikkansa pitämättömät.

Elsa (hellästi, hyväillen). Minä tiedän, mitä onnea sinä tavoittelet, ja sen minä sinulle lahjoitan. Juuri sinulle, sillä sinä olet parempi muita. (Hiukan katkerasti.) Ken kerran on määrätty kuulumaan yhteiseen omaisuuteen, hänen täytyy siksi tulla, ennemmin tai myöhemmin. Minä en voi välttää kohtaloani, enkä minä pitemmälle tahdokaan. Täydellisesti ammattitaitoinen menestyy aina parhaiten. Se täydellisyys minun täytyy saavuttaa.

(Taas hellästi.) Rakas, minä lahjoitan sinulle ensi kerran onnen. En tiedä, tuottaako se onnea myöskin minulle, mutta ei se ainakaan ole mikään uhri, sillä minä olen jo sielussani aikoja sitten menettänyt sen, minkä sinä nyt ensiksi saat minun ruumiiltani.

Tule!…