XVI. MINÄ ODOTIN HÄNTÄ.
Makasin sairaana ja odotin häntä, ylpeätä kesätoveriani, joka oli luvannut tulla jo eilen. Jokainen liike rapussa ja eteisessä sai sydämeni sykkimään nopeasti. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan ja nyt kun näkisin, makaisin avutonna sairasvuoteessa, minä, joka aina olin häntä palvellut, sain nähdä hänen auttavan itseään ja kenties minuakin. Häpesin avuttomuuttani ja pieni katumuksen häive tuntui sisimmässäni siitä, kun olinkaan häntä kutsunut. Kuitenkin joka hetki odotin. — —
Minun rakas, ylpeä tyttöni, kyllä hän ymmärtäisi avuttomuuteni.
Silmäsin kelloa. Se kävi jo kahtatoista ja hänen oli määrä tulla kymmeneltä. Mieleni kiihoittui ja kuume nousi lievästi. Silloin kuulin kyselyjä eteisestä ja hetken perästä kiertyi oveni kädensia. Iloinen huumaus kävi läpi ruumiini, mutta kun ovi aukeni, yllätti pettymys minut. Sinä seisoit ovessa. Ulkona oli pakkanen ja sen johdosta olivat poskesi punaiset. Päässäsi oli suuri valkoinen hattu, jonka alta tummat kiharasi pistivät esiin. Päällysvaippasi valkea, tuuhea kaulus suojasi kaulaasi ja teki sinut niin hennon näköiseksi. Olit kuin pieni tyttö. Hymyilit, mutta nähdessäsi kasvoillani mielipahan varjon tuli silmiisi hätääntynyt, arka ilme. Et astunut askeltakaan vuodettani kohti ennenkuin kutsuin ja silloinkin tulit verkkaisin, pelokkain askelin. Mieleeni muistui kertomus julmasta isännästä ja uskollisesta koirasta ja tunsin halveksivani sinua. Sinä olit kuin koira ihmis-ruumiissa. Katselin sinua ja toinen kuva kohosi sieluuni, kuva ylpeäsilmäisestä tytöstä, joka ei milloinkaan olisi alistunut moiseen. Ojensin käteni. Laskit omasi siihen. Se oli kylmä ja vapisi. Pitelin sitä hetken, jättäen sen sitten irti. Silloin sinä hymyilit minulle, järjestit vuoteeni ja hoidit minua kuin lastasi. Kaikki tuo ärsytti minua. Annoin sinun olla hetken luonani, ja kun istahdit vuoteeni reunalle, sanoin: eikö olisi parempi, jos menisit kotiisi, tänne voi tulla joku toinen pian.
Sinä vavahdit kuullessasi ja silmäsi tulivat täyteen suuria kyyneliä. Nyökkäsit ja kävelit ovelle päin. Sanoin silloin: Kiitos siitä, kun tulit katsomaan!
Sinä käännyit minuun ja kysyit:
— Miksi kiität, kun kerran tarkoituksesi ei ole kiittää?
Vastasin rehellisesti, sillä tiesin sinun katsovan sieluuni — on kai tapa kiittää ja siksi sen tein.
— Minun suhteeni sinun ei tarvitse tapoja noudattaa! Sanoit sinä ja sanasi kuuluivat kuin haikea nyyhkytys.
Sydäntäni vihlasi, mieleni täytti ääretön lämpö, tahdoin kutsua sinut takaisin, mutta ovi painui kiinni jälkeesi, vain rappusissa kuuluivat kevyt askeleesi ja minä olin yksin ja odotin häntä, joka ei kuitenkaan tullut.
XVII. RAKKAUTENI.
Tuli räiskyi takassa. Sen edessä istuen vietimme iltaa, tyttöni ja minä.
Olimme tehneet pitkän kuutamoisen hiihtomatkan ja jäsenissämme tuntui siitä johtuva suloinen raukeus.
Mielenapeus, jota olin tyttöäni kohtaan tuntenut sairauteni aikana, oli hävinnyt samalla kun parannuin ja sain kuulla, että hän kammosi sairasvuoteita, eikä siis minua halunnut nähdä heikkona, vaan voimakkaana.
Semmoinen oli tyttöni. Kauneutta ja voimaa hän rakasti. Ylpeä ja voimakas oli hän itse. Kaikki heikkous ja hempeämielisyys oli hänelle kaukainen ja vieras.
Istuessani otin hänen siron kätensä omaani ja puristin sitä. Sain lämpimän puristuksen vastaan. Katsoessani häneen näin hänen ylpeäin silmäinsä hymyilyn ja sitten niihin tuli hetkeksi hellä loiste.
Silloin otin hänet syliini ja suutelin tulisen kiihkon vallassa hänen tukkaansa, silmiään ja suutaan ja niin olivat unelmani toteutuneet. Ylpeä tyttöni oli tullut morsiamekseni, kalleimmakseni.
Onneni oli rajaton. Ylpeä tyttöni näytti saaneen kasvoihinsa vienon hohteen. Huomautin hänelle siitä. Hän vastasi minulle kietomalla kätensä kaulaani ja katsomalla silmiini.
Saatoin hänet sitten kotiinsa.
Kun palasin sieltä yöhiljaisia kuutamoisia katuja kulkien, muistin äkisti sinut. Ohjasin kulkuni taloasi kohti. Puutarhasi veräjä oli auki ja minä kävelin sisälle. Suuret puut seisoivat siellä juhlallisen vakavina lumipeitteessään, aivan kuin joukko kuolinliinoihin käärityitä vainajia. Kiersin talosi ympäri ja seisoin heikosti valaistun makuuhuoneesi ikkunan alla ja minusta tuntui kuin olisin nähnyt sinne sisälle. Tuntui kuin sinä olisit ollut polvillasi tekemäsi alttarin edessä, kädet ristiin liitettynä, apua rukoillen. Ja minä tiesin, miksi rukoilit, mitä pyysit. Minä tiesin sinun rukoilevan itsellesi voimia, voidaksesi kuolettaa rakkautesi. Olit mielestäni kuin nunna luostarin kammiossa, tai kuin Vestan neitsyt, joka yökaudet hoidit pyhää tultasi taistellen maallista rakkauttasi vastaan. Niin Vestan neitsyt sinä olit ja sellaiseksi sinä olit tullut silloin, kun minuun rakastuit. Sinä kutsuit minua jumalaksesi, etkä sallinut kenenkään muun miehen käden enää itseesi koskea, minun käsieni jälkeen.
Halusin tulla luoksesi, mutta en hennonut häiritä hartauttasi, enkä rikkoa kenties jo saavuttamaasi rauhaa.
Palasin kotiini ajatellen häntä, jonka onnekas kohtalo oli omaani liittänyt.
XVIII. SINUN NIMIPÄIVÄSI.
Sinä päivänä oli sinun nimipäiväsi. Muistin sen sattumalta ollessamme meren aavalla selällä, tyttöni ja minä. Muisto toi mieleeni monta sinun kanssasi vietettyä päivää.
Muutin suuntaa ja purjehdin kaupunkia kohti. Tyttöni tahtoi aavemmalle, minä kaupunkiin. Olimme ensikertaa erimieltä.
Hän tahtoi tietää todellisen syyn. En sanonut. Silloin katsoi hän terävästi silmiini, heitti ylpeästi päätään ja vaikeni koko matkan.
Erotessamme sanoi hän minulle hymyillen: — Kiirehdi hän odottaa.
Katsoin kysyvästi häneen. Silloin hän viskasi minulle sanat:
— Kyllä tiedän, mihin menet, katsos, minä tiedän kaikki.
— Mutta rakas, sanoin koettaen pidättää häntä, mutta hän kiirehti pois ivallisesti nauraen ja ovi sulkeutui hänen perässään. Kaduin tekemääni. Menin hänen jälkeensä, mutta ovi pysyi suljettuna.
Vihasin sinua, joka olit syynä siihen että loukkasin häntä, joka oli sielulleni rakas.
Menin kotiin, pukeuduin ja saavuin luoksesi. Talosi oli valaistu. Sieltä kaikuivat vastaani vienot säveleet. Seisoin puutarhassa kauan kuunnellen. Viimein menin sisälle. Luonasi oli paljon vieraita, mutta näin vain sinut. Olit puettu vaaleisiin, rinnassasi ja tukassasi olivat punaiset ruusut. Ne sopivat sinulle niin hyvin. Olit mielestäni kauniimpi kuin koskaan ennen. Nähdessäsi minut riensit ilosta huudahtaen luokseni, ojentaen molemmat kätesi. Jollei olisi ollut muita, olisin ottanut sinut syliini ja suudellut sinua. Nyt puristin vain käsiäsi, sinä ymmärsit ja silmäsi loistivat ilosta. Kuitenkin vielä samana iltana tuotin sinulle suuren surun sanoillani.
Koko iltana et väistynyt vierestäni iloitsit ja lavertelit lapsen lailla. Kerroit töistäsi ja hauskuuksistasi, Yht'äkkiä sanoit:
— Ota minut joskus mukaasi purjehtimaan. Tahtoisin niin mielelläni, en ole ollut vuosiin purjehtimassa.
Sanasi suututtivat minua, vaikenin, mutta sinä luit äänettömän vastaukseni.
Silmäsi täyttyivät kyynelillä, nousit viereltäni, poistuen huoneesta. Kun sitten muutamien hetkien perästä palasit, näin käyneesi läpi suuren tuskan, jonka mainingit eivät olleet vielä asettuneet, kuitenkin iloitsit ja nauroit, mutta naurusi oli Pajatson naurua. Se kaikui korvissani vielä kauan senjälkeen kun olin poistunut luotasi. Soimasin itseäni hukkaan kulutetun illan tähden ja surin tyttöni yksinäistä iltaa. Molemmat olisimme voineet viettää sen hauskasti yhdessä ja sinäkin olisit säästynyt surulta.
XIX. VALKEA TYTTÖNI.
Seuraavana päivänä saavuin tyttöni luo. Hänen kylmyytensä viilsi veitsenä sielussani. Pyysin anteeksi eilistä menettelyäni, vakuuttaen olleeni pahoillani koko illan. Hänen ylpeät silmänsä loistivat, minä hyväilin häntä lämpimästi, suutelin hänen huuliansa ja olin onnellinen.
Välistä muistuit mieleeni kuin kaukainen kuva, pieni ja vähäpätöinen, joka ei merkinnyt minulle mitään.
Minun tyttöni, puhdas ja valkea, en koskaan olisi hänestä luopuva. En milloinkaan ole enää loukkaava häntä sinun vuoksesi.
Menimme merenrantaan, nostimme purjeet ja lasketimme kauas ulapalle.
Meri vaahtosi ja kuohui. Se kohotti vain iloamme.
Tyttöni lauloi, kuuntelin häntä onnellisena. Sitten laskimme saaren rantaan, sytytimme tulen ja valmistimme ruokamme. Senjälkeen samoilimme ympäri. Minä keräsin marjoja ja pistelin niitä tyttöni suuhun ja sitten suutelin häntä. Hän lepäsi käsivarsillani rentona ja antautuvaisena, suljetuin silmin.
Minut valtasi hurja kiihko. Veri humisi aivoissani ja sydän löi haljetakseen.
Olimme kahden, kahden… Olimme nuoret. Olimme voimakkaat. Rakkaus paloi rinnoissamme. Elämä oli ihana ja antaumuksen ja omistamisen onni suuri.
Nostin hänet syliini ja kannoin pehmeälle nurmelle laskien hänet siihen. Tyttöni ruumis poltti käsivarsiani. Kumarruin alas ja suutelin häntä mieletönnä. Hänen rintansa nousi ja laski. Huohottava hengitys kulki hänen huuliensa välistä. Silmissä paloi kiihko.
Heittäytyin hänen ylitsensä — — silloin yht'äkkiä kuulin sinun äänesi.
Aivan kuin nyyhkien kuiskailit nimeäni.
Kylmä puistatti minua. Kiihkoni katosi. Hellitin otteeni, istahtaen rauhallisesti tyttöni viereen ja otin hänen kätensä omaani. Hän vetäsi sen pois. Hypähti ylös, järjesti pukunsa ja hiuksensa sekä käveli nopeasti rantaan.
Vihasin sinua. Kaikkialla ja kaikissa tilanteissa olit tielläni, riistäen iloni.
Kirosin kohtaloa, joka sinut oli tielleni tuonut. Ihmettelin elämän monimutkaisia probleemejä, joita ei ihminen pysty ratkaisemaan. Jos olisin hitusenkaan sinua rakastanut tai edes pitänyt sinusta, olisin ollut askeleen lähempänä ratkaisua, mutta tunteeni olivat kohtaasi ainoastaan viha, halveksiminen ja sääli senjälkeen, kuin olin sinulle ollut julma ja syvästi loukannut sinua ja silloinkin sääliin sekaantui itsemoite siitä, etten ollut jaksanut hillitä itseäni ja olla loukkaamatta.
Rakastettuni oli nyrpeä ja minua harmitti — menettelyni. Olin mielestäni kuin miehisen miehuuteni kadottanut. Koetin puhella tytölleni leikkisään sävyyn, mutta sain yksitavuisia vastauksia. Tilanne oli kiusallinen. Viimein vedin kelloni esiin huomauttaen ajankulusta hänelle.
— On paras, että lähdemme sanoi hän, muutoin jäämme yöksi merelle. Irroitin venheen, tarjosin käteni häntä auttaakseni, mutta hän hypähti ketterästi venheeseen, kättäni huomaamatta.
Katselin häntä. Ohuen silkkisukan läpi kuulsi kaunismuotoinen nilkka ruusunpunaisena. Kuuma aalto kulki läpi ruumiini. Hypähdin jälessä, otin hänen jalkansa ja suutelin sitä nilkan kohdalta. Hän vetäsi hameensa ylös ja ojensi polvensa. Siinä oli soma kuoppa. Suutelin sitäkin. Sitten avasin hänen puseronsa ja suutelin hänen valkoisia rintojaan niin kauan, että hän tuskasta voihkaisi, Silloin tulin järkiini. Avasin purjeet, tartuin peräsimeen ja navakassa myötätuulessa kiisi venheemme suuressa aallokossa. Emme puhuneet matkalla muuta kuin jonkun mitättömän sanan keskenämme.
Mitä lie tyttöni ajatellut, hän istui synkkänä silmäkulmat kokoon vedettynä. Minusta tuntui kuin olisimme olleet epäonnistuneet varkaat.
Rantaan päästyämme sanoi tyttöni:
— Huomenna en tule purjehtimaan. Odotan vieraita.
— Etkö minua odota kysyin ilkamoiden.
— Sinuakin jos niin tahdot.
Autolla ajaen saatoin hänet kotiinsa ja sitten riensin sisartani tervehtimään.
Vietettyäni iltani hänen seurassaan tuntui siltä kuin olisin kylpenyt raikkaassa vedessä ja puhdistunut kaikesta liasta.
Kotia tultuani heittäydyin vuoteeseeni, nukkuen unia näkemättä.
XX. NAISEN RUKOUS.
Ikävä yllätys! Herätessäni odotti minua kirje. Pitkä kapea kirjekuori, yläreuna viidenpennin postimerkkien peitossa. Aukaisin kuoren ja luin:
»Yöllä kello 12.
En minä tiedä, mitä tekisin. Sydämeni pakahtuu tuskiinsa. Ikävöin sinua, ollen tukahtumaisillani. Rakas, sinun täytyy tulla luokseni. Sinä et saa, etkä voi jättää minua yksin. Sinä et saa antaa minun menehtyä ja tulla huonoksi. Kuuletko, minä tulen huonoksi, jollet sinä tule. —
Minä varmasti teen jotain kauheaa, jos sinä minut jätät yksin. Minä rukoilen Jumalaa, mutta hänkin on sinun laillasi hyljännyt minut. Voi, minä en tahtoisi tulla huonoksi, mutta minä en jaksa pysyä hyvänä sinutta. Rakas, ainoa! Tule ja anna minun saada sinulta lapsi. Rakastan sitä ja se rakastaa minua ja niin en ole kadottanut sinua.
Lapseni kanssa pakenen jonnekin soppeen maailmassa, sinua ajatellen. Rakas, rakas! Tiedäthän sinä, että minä en ketään muuta maailmassa rakasta, kuin sinua ja lapsiani, siksi sinä et saa minua armottomuudellasi tappaa.
Sinä tiedät, että minä vain kerran elämässäni olen ollut onnellinen ja se oli silloin. Sinä silmänräpäyksenä kun olin sinun.
Vaatteet, jotka silloin verhosivat ruumistani, ovat minulle pyhät. Katselen niitä joskus, painan pääni niihin ja itken kaivaten sinua ja lastasi. Sinun täytyy antaa minulle lapsi, se on sinun velvollisuutesi, koska sinä minulle kerran rakkauden opetit.
Odotan sinua luokseni tänään! En jaksa ajatella enkä tiedä miten elämäni järjestäisin. Sinä neuvot minua, sillä sinä olet järkevä ja viisas. Ja sinä tiedät etten ole huono, enkä huonosti ajattele lasta ikävöidessäni sinulta. Rakastan vaan sinua ja siksi teen niin ja olen sellainen kuin olen.
Rakas sinä, sinun täytyy ymmärtää minua.»
Allekirjoitus puuttui ja kirjoitus oli sekava, mutta tiesin sen olevan sinulta ja kirosin sekä tallasin ensin kirjeen jalallani, mutta sitten paremmin ajateltuani otin sen ylös ja pistin kirjoituspöytäni laatikkoon. Oli hyvä pitää se tallessa.
Poltin kokonaisen sikarin miettiessäni miten sinusta eroon pääsisin. Olit kuin takkiainen, joka iskit kiinni, tai niinkuin vampyyri, joka imit jokaisen ilopisaran minulta. Oli kerrassaan inhottavaa, että nainen kehtasi rukoilla mieheltä moista.
Olin tottunut pitämään sinua himottomana ja puhtaana, mutta sinä olitkin julkea ja halusi huonot. Minun tyttöni — — — en kuitenkaan voinut tällä kertaa vedota häneen, muistaessani eilistä päivää. Läksin ulos. Päätin tulla luoksesi ja antaa sinulle sellaisen iskun, joka rakkautesi kuolettaisi kerta kaikkiaan.
Sinä otit minut vastaan itkenein silmin ja tuskaisin värisevin huulin.
Et ojentanut kättäsi nähdessäsi muotoni synkkyyden.
— Istu! Komensin minä ja sinä lysähdit häviten melkein kokonaan suureen nahkatuoliin ja purskahdit itkuun.
— Ei kannata itkeä, ei se asiaasi auta. Minä olen mies, joka en myy itseäni, enkä lapsiani jokaiselle sirottele. Jos tarvitset, kadulla on kyllä miehiä, käänny heidän puoleensa.
Ja jos vielä kerrankaan kirjoitat minulle sellaisen kirjeen, annan sen kiertää tuttaviesi käsissä, että hekin saavat nähdä ja mitata siveyttäsi. Sinun julkeutesi on suurempi, kuin katunaisen. Aioin jatkaa vielä, mutta sinä kohosit suoraksi, astuit lähemmäksi sanoen: Vähempi olisi riittänyt, rakas ystävä. Ei niin suuria tiilikiviä olisi tarvinnut heittää syntisen vaimon päälle. Muutoin, miksi käyttäydyt tuolla tavalla ja teet itsesi huonommaksi kuin olet. Et itsekään usko sanojasi, sillä sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, etten ole huono nainen ja että rakkauteni sinuun on ainoalaatuinen. Ja vaikka sinä rakastaisit maailman jalointa ja puhtainta naista et sittenkään voi minua unhoittaa niinkauan kun sinua rakastan ja minä rakastan sinua viimeiseen hengenvetooni saakka.
Näytä vain kirjeeni, en pelkää, enkä häpeä. En myöskään rakkauttani kiellä ihmisten edessä, koska sen Jumalakin tietää ja näkee tuskani, eikä kuitenkaan ota sitä minulta pois.
Kasvosi kirkastuivat ja silmiisi tuli lapsen katse.
Seisoin äänetönnä. Olit lyönyt minua omilla aseillani.
Kun jo olin eteisessä riensit jälkeeni ja pyysit: Lähetä kirjeeni takaisin. Sehän on arvoton sinulle, mutta minulle se on pyhä. Olen vuodattanut siihen äärimmäisen hätäni ja hirveän tuskani. Rakas, lähetäthän?
— En? vastasin ja sysäsin oven armottomasti kiinni perässäni, rientäen tyttöni luo.
Hänen vieraansa olivat saapuneet. Pelasimme verkkopalloa ja ilonhuumauksessa unohdin sinut kokonaan.
XXI. MURUJA.
Heräsin yöllä sateeseen. Pisarat putosivat ikkunalaudalle, kuin kaihon synnyttämät suuret kyyneleet. Mieleni tuli niin apeaksi. En saanut unta. Heittelehdin vuoteessani edestakaisin, kuunnellen yönääniä.
Alhaalta kadulta kuului jalankulkijan kiireiset askeleet, sitten hetken perästä hevosen kavioiden kapse.
Tein johtopäätöksiä: Jalankulkija oli myöhästynyt ja ajuri ajoi kotiinsa, istuen rattaittensa takaistuimella, märkänä kuin uitettu. Oli kastunut yöllisessä sateessa.
Portaista kuuluivat kevyet askeleet, sitten oven paukahdus alhaalla. Yöllinen vieras. Onneton kadunkävijä, joka hetken maattuaan lämpimässä vuoteessa sai lähteä sateeseen, ajattelin.
Poliisin pillin kimeä vihellys halkaisi ilmaa ja sitten taas hevosen kavioiden kapsetta, muutamia hätäisiä ääniä ja hiljaisuutta.
Jonkun naapurin kello löi harvakseen kolme. Sälekaihtimien raoista alkoi häämöittää päivän valo.
Viruin vuoteellani vatvoen ajatuksissani elämän ongelmia, miettien kohtalon leikkiä, jossa ihminen sai olla leikkikaluna kykenemättä itse määräämään tekojaan. — — —
Ystävät kutsuivat minua päättäväiseksi mieheksi ja olinkin olevinani sellainen, mutta usein kuitenkin tein sitä, mitä en olisi saanut tehdä ja menettelin päinvastoin kun olin päättänyt.
Leikkipallo, leikkipallo lennä sinne, kunne Kohtalonkäsi sinut viskaa!
Ivasi jokin ääni sisimmässäni.
Vahva mies, joustava ja kaunis, hyvän toimen omaava ja monessa suhteessa toisten yläpuolella. Näytä voimasi ja rusenna heikkoja, ne muuttuvat pian tomuksi ja lentävät hiukkasina tiehensä, häviten näköpiiristäsi.
Kosta lempeys armottomuudella ja hyvät työt kiittämättömyydellä. Palkitse rakkaus tylyydellä ja palvele koiran uskollisuudella sitä, joka sinua orjanaan pitää. Polje uhraava rakkaus jalkojesi alle ja nosta itsekkyys glooriaksi pääsi yläpuolelle. Rakenna talosi kukkulalle ja katsele ylpeillen niihin, jotka laakson pohjaan majansa tekevät ja pesänsä perustavat. Kulje pää pystyssä sen ohitse, joka rakkaudesta tomua askeltesi jälissä suutelee. Hymyile ivallisesti hänelle, joka alttarin sinulle rakensi ja sydämensä siinä antoi uhriksesi palaa. Katsele sitä siksi, kunnes hiilet hiipuvat tuhkaksi tummuen. Hajoita sitten tuhka tuuleen tai anna virran viedä, ettei houkkien jäljet näkyisi, sillä houkkio hän on, joka sydämensä toiseen kiinnittää ja toisesta itselleen jumalan tekee.
Naura hänelle, joka silmät kyynelissä jälkeesi katselee, niin et sääliä tunne.
Katsele mielihyvin häneen, joka heikkoutensa voiman naamarilla verhoaa ja irstaisuuden hyveellä peittää. Kutsu julkeaksi hänet, joka sielunsa ovet selkoselälleen avaa, antaen sinun vapaasti katsella sen kaikkiin kammioihin ja lukea sieltä hädän ja avuttomuuden. Mutta kruunaa kainoudella hänet, joka päivän valossa itsensä verhoon käärii, ollakseen alastonna edessäsi silloin, kun pimeys maan kattaa.
Sillä niin tekevät viisaiksi kutsutut. Opi heitä ja omista käärmeen kavaluus, voidaksesi käyttää kaksikärkistä kieltä.
Näyttele, sillä elämä on suurin ja paras näytelmä, mutta älä anna naamarin kasvoiltasi luiskahtaa, ettet paljastetuksi tulisi. Sillä suurin viisaus on kätkeä itsensä ja hymyillä silloin kun kyyneleet silmänurkissa polttavat ja tanssia riemunpolkkaa, kun sydän on murheesta pakahtumaisillaan. Sillä autuas on hän, joka elämän yltäkylläisyydellä itsensä ravitsee, voidaksensa muruja pudotella niille, jotka silmät kyynelissä kynnyksillänne kerjäten viruvat ja saatuaan murusen, jalomielisiksi meitä nimittävät. Kas siinä se onkin elämän viisaus ja omistaessaan sen voi houkkiona ollen kehua löytäneensä »viisauden kiven», jota vuossatojen kuluessa viisaat ovat turhaan etsineet pinnistetyin aivoin ja unettomin öin. — — — Houkkio, houkkio, nauroi ääni sisässäni, kohota »viisauden kivi» korkealle, pystytä rakennus ja naura silloin, kun se sortuu omaan heikkouteensa, kuin korttitalo.
Veisaa autuudesta, kun veresi kaipaa rakkauden nautintoja ja itse kerjäten rakkauden muruja anelet, kyllästyneenä ostorakkauteen. Kun sydämesi markkinahälinässä kodinrauhaa kaipaa, kun vaimon hyväilyjä halajat ja lasten lepertelyä korvasi kuulla isoavat. Naura ja puhu elämän yltäkylläisyydestä ja vaateta itsesi itserakkauden veripunaisella purppuramanttelilla. Tee niin, tee!
Hyi, sanoin itselleni, hypähdin ylös vuoteeltani pudistaen mielestäni yölliset hourehaaveet, joilla olin sieluani kiduttanut.
Vedin kaihtimet ylös, sysäten ikkunat auki. Sade oli tauonnut. Tuuli kiidätti repaleisia pilviä. Ne pakenivat toisiaan kuin pahantekijät takaa-ajajiaan.
Kadut olivat märkänä sateesta. Kyyhkyset kylpivät katuojissa siipiään räpytellen. Sanomalehtipojat juoksivat lehtipinkat kainaloissa ja potkivat paljailla säärillään vesilammikoihin, räiskyttäen kuraa ympärilleen. Joku piika sipsutteli maitokannuja kantaen kadun yli. Kyllästyneenä katselemiseen menin kylpyyn ja pukeuduttuani kiirehdin työhön.
Toimistossa oli paljon työtä, enkä joutanut muistelemaan yöllisiä haaveitani.
Päivällisen syötyä riensin tyttöni luo. Monta kertaa ovikelloa soitettuani tuli hän vihdoin avaamaan. Hän oli puettu aamupukuun, pitkä kullankeltainen tukka hartioille valuen. Poskensa olivat punaiset, silmissä outo verhottu katse.
Eteiseen mentyäni pidätti hän minut astumasta sisälle.
— Oletko sairas? kysyin.
— En! Vastasi hän epäröiden.
— Olet, olet! Hätäilin minä, sulkien hänen kauniit kätensä omiini.
— En ole, mutta mene nyt. En voi laskea sinua sisälle. Minulla, näes, on kampaaja luonani.
— Enkö saa odottaa toisessa huoneessa?
— Et, mene nyt!
— Näinkö?
— Mitä sitten tahdot?
— Elä ole tyly, rakkahin! Pyytelin.
Hän naurahti vähän, ojensi huulensa suudeltavikseni, silloin painoin hänet rajusti rintaani. Hän irtautui otteestani ja työnsi minut ovelle päin, hokien:
— Mene, mene! Enhän voi antaa hänen odottaa itseäni.
— Saanko tulla myöhemmin?
— Et tänään. Huomenna — — — tai minä soitan silloin, kun sopii.
Menin pois ja kuulin kuinka avain kiertyi lukossa, sitten ovikello nytkähti, sekin kierrettiin irralleen.
Koko päivä oli ollut pilvinen, ulos tullessani paistoi aurinko häikäisevän kirkkaasti ja vieno tuulenhenki puhalsi. Kävelin nopeasti koettaen arvailla syytä tyttöni omituiseen käytökseen ja mieleeni tulivat sanat: Veisaa autuudesta, kun kerjäten rakkauden muruja anelet ja markkinahälinässä kodinrauhaa kaipaat. —
Huomasin taas tulleeni samaan ja siksi suuntasin kulkuni Bulevardeille häivyttääkseni ajatuksiani ihmisvilinässä, mutta hetken käveltyäni tunsin hermoni kiihtyneiksi ja poikkesin sivukaduille, huomaten hetkistä myöhemmin käveleväni tuttuja teitä. Poikkesin taloasi kohti. Puutarhasi veräjä oli avoinna. Astuin sisään. Vastaani tuoksahti ruusun, neilikan ja helitropin haju. Seisoin hetken ja hengitin kukkien tuoksua katsellen niitä. Ruusut seisoivat pitkissä varsissaan päät kumarassa sateen painosta. Vesipisaroita välkkyi niiden ihanilla terälehdillä. Taitoin yhden ruusun, vieden sen ensin huulilleni ja pistin sitten rintaani aikoen palata takaisin, kun samassa kuulin laulua. Se tuli hiljaa, vienosti ja väräjävin äänin.
Laulaja olit sinä. Lauloit »Toscan rukousta». Seisoin avatun akkunasi alla kuunnellen. Jokainen säe vihlasi rintaani. Tiesin miksi lauloit, ketä rukoillessasi muistelit. En jaksanut kuulla loppuun. Maa poltti jalkojeni alla ja minä pakenin, kuin pahantekijä, kulkien katuja edestakaisin, kuullen aina hätäisen rukouksen soinnut korvissani.
»Autuas on hän, joka elämän yltäkylläisyydellä itsensä ravitsee, voidakseen muruja pudotella niille, jotka silmät kyynelissä kynnyksillämme kerjäten viruvat…» ivaili yöllinen ääni sisässäni ja päästäkseni siitä päätin tulla luoksesi muruja viskellen.
Pimeys kattoi kaupungin, kun ohjasin askeleeni talollesi. Portti oli jo suljettu. Kolkutin siihen hiljaa. Valo ilmestyi akkunaasi ja hetkistä myöhemmin istuin luonasi suuressa valoisassa salissa.
Sinä seisoit nojaten uunin reunaan. Katselin sinua. Olit puettu mustaan pukuun ja päätäsi verhosi pitkä valkea liina.
Sinä näit katseeni, punastuit ja sanoit nauraen:
— Katsot pukuani, mutta minä leikin nunnaa. Olen leikkinyt novissia kauan ja tänä iltana päätin tehdä nunnanlupaukseni.
Silmäsi olivat kyynelissä, mutta sinä hymyilit.
— Mutta ennenkuin kokonaan »jätät maailman», niin soittaisit vielä muutaman sävelmän, ilveilin minä.
— Minkä sinä tahtoisit minun soittavan?
— Saat arvata mitä toivon.
— Kuinka minä sen tietäisin?
— Telepatiian avulla. Sehän on sielujemme välinen silta, pitkitin minä leikkien, vaikka näin kuinka kärsit ja kyynel toisensa perään tippui silmistäsi.
— En voi arvata, mutta jos vähän autat, ymmärrän lopun.
— En sano, mutta tule likemmäksi ja katso silmiini.
Sinä tottelit ja menit senjälkeen soittokoneen luo, valitsit hetken nuotteja, sitten sanoit: »nyt löysin».
Sormesi näppäsivät pianon kieliä ja pian kaikuivat Massenet'in
»Elegian» kyyneltäydet säveleet.
Elegia, elegia olit sinä itse, — se vertaus tuli taas mieleeni, kuten kerran ennen — elegia: niin hento, kyynelherkkä ja kaukainen. Jokapäiväisen ihmisen saavuttamattomissa. — Vestan-neitsyt pyhän tulen vartija, kalpea lilja luostarin puutarhassa.
— Muruja, viskaa nyt muruja ja ota kiitos jalomielisyydestäsi, ivasi yöääni sisässäni.
— Minä arvasin! Riemuitsit sinä saapuen luokseni. Ojensin käteni ja vedin sinut viereeni sohvalle. Istuimme siinä myöhään yöhön. Pitelin sinun viileää kättäsi omassani, tunnustellen valtimoa, jonka lyönneistä arvasin, mikä tunne kulloinkin sielussasi liikkui.
— Sinä olet niin hyvä, — sanoin sinulle — aivan toisenlainen kuin muut.
Jos vaan voisin rakastaa sinua.
— Kyllä ne muut ovat minua paremmat, — mutta niillä olet sinä ja niitä sinä rakastat.
Mimmoisia mahtaisivat olla minun asemassani? Kuitenkin olen iloinen ja onnellinen, jos tulet joskus, vaikka näinkin harvoin luokseni. Kun olet ollut luonani, jaksan olla hyvä jokaiselle. Ikävöin sinua aina ja ikävissäni tulen ärttyiseksi, eikä kukaan voi tehdä mielikseni. Koko ympäristöni saa kärsiä ja ikävöidä kanssani.
Kun nousin lähteäkseni, kysyit sinä:
— Oletko tyytymätön itseesi siksi, kun iltasi kulutit täällä?
— En, minun iltani kului hauskasti.
— Koska tulet taas? Älä ole kauan poissa.
— En mitään lupaa, tulen niin pian kun sinua ikävöin.
— Sitten se kestää kauan, kunnes tulet, sanoit sinä hyvin alakuloisesti hymyillen.
— Päivä sarastaa, meidän on molempien jonkun verran nukuttava tänä yönä. Hyvää yötä noviisisanoin, ja sinä vastasit:
— Nunnanvalani teen kai myöhemmin! Hyvää yötä, rakas, ainoa.
XXII. KUOLINLAULU.
Tämän tarinan luin kauan, kauan sitten, silloin kun pienenä tyttönä opettelin lukemaan. Ensikerran luettuani en ymmärtänyt sitä, mutta sitten kun tulin isommaksi, luin sen uudestaan ja käsitin.
Se kuuluu näinikään:
»Kaukana suuren meren keskellä oli pieni saari, jossa kasvoi mitä ihmeellisempiä puita ja jonka kukkaset olivat kauniimpia kuin minkään muun maan kukkaset. Niiden erivärisyyttä ei jaksanut laskea ja niiden tuoksu oli suloinen. Eläimet siinä saaressa olivat kauniit ja lintujen laulu kaikui vuoden kaikkina päivinä.
Mikään ei häirinnyt saaren rauhaa, sillä kenenkään ihmisen jalka ei ollut astunut vielä sen maalla, ainoastaan eläimet siellä asuntoaan pitivät, eläen onnellisena vapaudessaan.
Mutta sitten eräänä päivänä ankkuroi valkoinen laiva saaren lähelle ja pian souti vene saarta kohti.
Astuttuaan maalle huudahtivat tulijat ihastuksesta, sillä he tiesivät löytäneensä rikkaudet. Kasvullisuus ja eläinkunta! Moista ei oltu ennen nähty. Tämähän oli kuin paratiisi, kuin jumalten asuinpaikka.
Ja ihmiset jäivät moniksi päiviksi tänne, tehden laskelmia ja laatien suunnitelmia ja riemuitsivat.
Saaren eläimet eivät osanneet pelätä, sillä kukaan ei ollut heille vielä koskaan väkivaltaa tehnyt, siksi ihmiset saivat niitä ottaa kiinni mielin määrin ja viedä laivaansa. Vasta sitten vankeudessa ne rupesivat pelkäämään ja pyrkivät vapauteen, sekä koettivat omalla tavallaan ilmoittaa vaarasta saareen jääneille. Ne ymmärsivät ja alkoivat paeta, mutta niille viskattiin ansa ja otettiin kiinni. Ainoastaan linnut välttivät vainoojain ansat lentämällä korkeuteen. Mutta linnut olivat ihmisten mielestä niin kauniit ja niiden laulu niin suloinen, siksi ei voinut antaa niiden jäädä. Täytyi pyydystää. Ansat eivät yltäneet, täytyi houkutella. Mutta linnut olivat viisaat, eivät tulleet liki.
Rantakivellä istui mies ja sirotteli muruja ja pieni emoton lintu tuli varoen niitä syömään. Mies istui rauhallisena ja antoi syödä. Seuraavana päivänä tuli lintu yhä rohkeammin ja viimein tuli se pelotta nokkimaan miehen kädestä. Silloin miehen suuri käsi sulkeutui ja pieni lintu jäi vankilaansa. Se värisi ja sen sydän oli pelosta haljeta. Mutta mies ei päästänyt, vaan vei sen mukanaan. Pisti sen kultahäkkiin ja kuletti kauas pois.
Pieni lintu istui häkissänsä ja suri. Se kaipasi vapauttaan ja pyrki pois, mutta ovi oli ja pysyi suljettuna. Mutta linnun sydämessä asui vapauden kaipaus. Lintu kykötti kultahäkkinsä orrella ja odotti päivää, jolloin ovi aukenisi, jotta se pääsisi lentämään tiehensä, voidakseen kohota siniseen avaruuteen.
Mutta vuosi toisensa jälkeen kului ja häkin ovi pysyi suljettuna. Pieni lintu eli ja kasvoi kärsivin sydämin ja loistottomin silmin. Joskus se painoi päänsä syvälle siipiensä suojaan ja uneksi vapaan lapsuutensa ihanista metsistä ja hehkuvan lämpöisistä päivistä, jolloin se oksalta oksalle hyppien lauleli onnellisena rintansa täydeltä. Nyt ei se enää laulanut, sillä vankeudessa oli siltä kadonnut kyky laulaa.
Vihdoin eräänä aamuna herätessään se kuuli ihmeellistä ääntä, joka hiveli suloisesti korvaa ja lämmitti sydäntä. Lintu hypähti ylös ja katseli ihmetellen ympärilleen, luullen uneksivansa, mutta se ei uneksinut. Se näki toisella ikkunalla häkin ja siinä istui toinen lintu, sirona ja kauniina laulaen venytetyin kauloin, pää korkealla. Pieni lintu tuskin uskalsi hengittää, niin suuri oli hänen ihastuksensa ja rinnan täytti kummallinen tunne, tuntui melkein kuin sydän olisi sulanut ja hän itse muuttunut toiseksi. Silmät alkoivat loistaa ja tuntui kuin olisi noussut korkeuksiin, saaden lennellä vapaana, onnellisena ja ajatuksissaan hän liiteli sen kauniin laulajan luo, sillä hän rakasti sitä.
Laulajalintu huomasi pienen linnun, silmäsi häneen ja lauloi lämpimästi.
Pienen linnun sydän sykki niin oudosti, se levitti siipiään, lennellen edestakaisin, mutta muistaen kyvyttömyytensä kykähti orrelleen ja ihaili sieltä sitä toista. — Kun olisi voinut laulaa, laulaa. Silloin ehkä tulisi rakastetuksi. Ja pieni lintu istui häkissään katsellen sitä toista, joka osasi laulaa niin kauniisti. Ja vankeuttakaan ei enää muistanut, ei ajatellut, katseli vaan toista ja iloitsi.
Mutta eräänä aamuna oli hän suorastaan huumaantunut, sillä häkin ovi aukeni ja pieni lintu muutettiin sen toisen kauniin linnun häkkiin.
— Se oppii ehkä laulamaan ollessaan toisen kanssa, sanoivat ihmiset ja pieni lintu oli heille niin kiitollinen, koetti opetella, vaan ei osannut. Suuri lintu oli sille niin hyvä ja hellä, istui sen vieressä, hyväili sitä ja lauloi sille aamusta iltaan ja he olivat niin onnelliset.
Yhtenä aamuna tuotiin taas siihen häkkiin uusi lintu. Se oli kaunis ja sen laulu helkkyi vielä ihmeellisempänä kuin suuren linnun. Suuri lintu istui sen viereen ja yhdessä he sitten lauloivat rakkautensa ylistystä, lauloivat onnesta keväisen lemmen. Kumpikaan ei huomannut pientä lintua, joka suru sydämessä istui katsellen heitä. Mutta pienen linnun sydän oli hyvä, eikä se kadehtinut rakastettunsa onnea, vaikka oli tullut hyljätyksi. Se iloitsi saadessaan nähdä rakastettunsa ja kuullessaan sen äänen.
— Se on mitätön. Se ei koskaan opi laulamaan. Se raukka on mykkä. — Täytyisi puhkaista sen silmät, ehkä se auttaisi. Sokea lintu parhain laulaa, puhelivat ihmiset.
Kuullessaan heidän sanojaan, kouristi kuin rautakäsi pienen linnun sydäntä. Mitä hänellä sitten olisi, jos silmät vietäisiin. Hän ei koskaan enää saisi nähdä armastaan. Oi, oi, häntä katsellenhan jaksoi elää. Vankeuskaan ei vankeudelle silloin tuntuisi. Kului päiviä ja joka aamu herätessään katseli hän onnellista rakastettuaan ja hänen kumppaniaan, kuuli heidän lempeän kuhertelunsa ja uskotteli itseään, että rakastetun sanat tulivat hänelle ja iloitsi valheonnestaan.
Mutta sitten, sitten yhtenä päivänä tapahtui se kauhea. Pieni lintu otettiin toisten häkistä pois, työnnettiin tulinen rautapuikko silmiin ja sitten, sitten ei se enää nähnyt mitään. Se oli sokea. Pisto teki niin kipeätä silmissä, mutta vielä enemmän sydämessä. Kaikki, kaikki oli mennyt. Armas oli hyljännyt se rakasti toista. Mutta kun olisi saanut nähdä, saanut katsella häntä ja iloita hänen kauneudestaan, olisi jaksanut elää.
Pieni lintu oli niin onneton, sen suru niin äärettömän suuri ja se suuri suru opetti hänet laulamaan.
Kerran aamun sarastaessa se tunsi oudon tunteen puristavan rintaansa ja samalla helähti kurkusta ääni, niin sointuva, niin kaunis, tuskainen ja kyyneltäysi ja hänen laulaessaan unohti rakastunut lintupari kuhertelunsa. Suuri lintu vetäytyi vähän edemmäksi ja muisti kerran vähäsen rakastaneensa pientä lintua, silloin, jolloin ei se osannut laulaa.
Mutta pieni lintu lauloi ja lauloi. Sitten kun laulu helisi kaikkein kauniimmin pakahtui pienen linnun sydän surusta. Se halkesi. Ääni särähti särkyneesti. Pää vaipui rinnoille. Lintu horjahti pudoten kuolleena maahan.
Suuren linnun toveri kuiskasi armaalleen:
— Nyt se raukka on kuollut,
— Niin, sanoi suuri lintu, koroitti äänensä ja lauloi pienen linnun muistolle. Mutta sitten se unohti pienen linnun rakastettunsa vierellä.
Ihmiset ottivat pienen linnun, katselivat sitä ja sanoivat:
— Kaunein laulu on lyhkäsin.
Senjälkeen viskattiin pieni lintu roskasäiliöön, eikä kukaan sitä enää muistanut.
Tämä satu oli minulle lapsena outo, mutta elämä opetti minut sitä ymmärtämään.
Näin lopetit sinä satusi. Painoit pääsi olkaani vasten, huoaten syvään.
Laskin käteni vyötäisillesi puristaen sinua itseeni ilmoittaakseni ymmärtäneeni sadun minäkin.
XXIII. »MIKSI SINUA RAKASTIN?»
— Kuinka kauan vielä kestää tätä onnenaikaa? Katsoin kysyvästi sinuun ja sinä jatkoit:
— Niin, epäilen, tokko se kestää kauan. Olenhan ollut onnellinen monta kuukautta peräkkäin. Joka aamu herätessäni olen itseltäni kysynyt, vieläköhän tämä päivä on yhtä kaunis kuin eilinen, vieläköhän ilta yhtä armas?
Sitten olen päiväni viettänyt hiljaisessa levottomuudessa: jos en näkisikään sinua tänään, jos et illalla luokseni saapuisikaan. Mutta sinä olet tullut yhtä hyvänä kuin ennenkin ja sitten olemme istuneet yhdessä, kertoillen toisillemme kaikenlaista ja silloin tällöin olemme syleilleet toisiamme lempeästi ja hellävaroen, ettemme kuumenisi, eikä veremme pettäisi meitä ja veisi erheeseen, jottemme joutuisi kantamaan katumuksen kuormaa.
Näin minä olen aina tahtonutkin: olla ystäväsi, uskollinen orjasi.
Olla kuin Maria, istuen Kristuksensa jalkojen juuressa kuunnellen tai
Magdaleenan tavoin kyynelin jalkasi kostuttaa ja kuivata ne sitten
pääni hiuksilla.
Hivelin hiljaa hiuksiasi ja sinä jatkoit:
— En minä tiedä miksi sinua niin rakastan. Ethän sinä ole kauniimpi monia muita joita tunnen, et sinä minua rakasta ja usein olet tylystikin minua kohdellut, mutta en niitä muista, minä vaan rakastan. Voidakseni lakata rakastamasta istun usein etsien vikojasi, suurennan virheitäsi, joita kuitenkin seuraavassa silmänräpäyksessä jumaloin. Katsos, virheitäsikin rakastan.
Puhuessasi näin, istuit lattialla käsivarret polvieni ympäri kierrettyinä. Kyyristyin ja nostin sinut syliini, katsoen syvälle lapsensilmiisi. Oli pimeä ja sain kumartua hyvin, hyvin lähelle nähdäkseni ne. Niissä välkkyi kyynelhelmiä. Sydämeni heltyi. Vedin sinut lähelleni ja painoin rintaani vasten niin rajusti, että itsekin pelästyin.
Kuiskasit nimeäni, mutta samalla irtauduit otteestani, vedit huntusi tiukemmalle kuiskaten:
— Irroitin itseni hehkusta. Pyhitin elämäni. Tahdoin olla
Vestan-neitsyt rakkauden pyhän tulen vartija.
— Paitsi minulle! Minun sinä olet silloin kun tahdon! sanoin sulkien sinut syliini ja nostin korkealle.
Et vastannut, kiersit kätesi kaulaani ja suutelit otsaani. Suudelmasi oli hellä ja viileä kuin äidin. Se asetti kiihkoni, viilensi vereni rajuuden.
Istahdin, pidellen sinua sylissäni kuin lasta.
Luulen rakastaneeni sinua silloin. Oli vaikea erota, jättää sinut ja mennä pois.
Aamu jo sarasti, mutta yhä seisoimme pidellen toistemme käsiä, katsellen toisiamme. Sanat kuolivat huulille, mutta sydämemme puhuivat sitä enemmän.
XXIV. EROMME.
Hän, tyttöni, oli saapunut, oltuaan matkalla kauan.
Hurjana ilosta riensin hänen luokseen, syleillen ja suudellen häntä.
Sitten istuimme vierekkäin. Katselin häntä. Sametin hieno poski oli käynyt kalpeaksi ja suun ympärille oli tullut kärsivä piirre, mutta päänsä hän piti korkealla ja silmien ylpeä katse oli sama.
— Omani, rakkaani, jumalattareni, kauan viivyit, mutta nyt emme enää eriä. Tahdon olla sinun ja omistaa sinut kokonaan.
— Viime sanastani hätkähti tyttöni ja katseli punastuen minua ja se teki mieleni niin iloiseksi. Rakas, ylpeä tyttöni ja kuitenkin niin kaino, niin viaton. En tiedä olivatko muut miehet niin onnelliset syleillessään neitseellistä naista, kuin minä olin nyt.
Nostin hänet syliini. Hän värisi kietoi valkeat käsivartensa kaulaani, suuteli huuliani ja silmiäni. Vereni paloi kuin tulessa. En voinut muuta kuin toistella sanoja rakkaudesta ja onnesta.
Silloin tyttöni suuteli otsaani ja se toi mieleeni sinun suudelmasi, jonka vaikutus oli aivan toisenlainen.
Tyttöni sanoi jotain ja hänen äänensä muistutti ääntäsi.
Kylmä väre meni läpi ruumiini. Autuas tunne kaikkosi sielustani. Tuntui kuin armoton käsi olisi kuristanut kurkkuani.
Nousin seisomaan. Katsoin kellooni se oli kymmenen. Sanoin tytölleni hyvästi ja läksin kiireisin askelin luoksesi.
Tultuani juoksit sinä iloiten vastaani, mutta ojennettu kätesi vaipui nähdessäsi synkän muotoni.
Menin sisälle, istahdin raskaasti.
Sinä seisahduit ovenpieleen kuin vieras omassa talossasi.
Katselimme hetken toisiamme, sitten sanoin niinä:
— Kun mies tekee hulluuden, saa hän katua sitä ikänsä.
— Mitä nyt kadut? kysyit sinä surullisella äänellä.
Kaikkea tätä elämää, joka kuluttaa ja viimein kai tappaa.
— Oletko minulle vihainen, kysyit, läheten pelokkaasti minua.
— Olen! murahdin. Tämä on esteenä kaikelle. Kaunein onnenhetkeni turmeltuu tätä muistaessani.
— Rakas, rakas! sopersit sinä, viskaten itsesi lattialle painaen pääsi polviini.
Nouse! sanoin sysäten sinut syrjään. Tämän pitää nyt loppua. En aijo turmella nuoruuttani, en elämääni hukkaan heittää. En ole sinua milloinkaan rakastanut ja siksi on turhaa sinun koettaa kiinnittää itseäsi minuun.
Rakastan puhdasta, koskematonta ja jaloa naista ja siksi en enää alennu sinun kanssasi moiseen halveksittavaan peliin — — On paras, että lopetamme sen nyt ja emme enää koskaan tapaa toisiamme, ettemme joudu kiusaukseen. Sanoin jyrkästi.
— Niinkuin tahdot, rakas. Sanoit sinä hiljaa, lysähtäen sanottuasi lattialle. Voihkasit ja äänesi kuului kuin syvyyteen vaipuvan viimeinen hätähuuto. Minä kuulin sen, mutta en välittänyt, vaan riensin pois, tuntien mielessäni syytteen velvollisuuden laiminlyönnistä.
Kierrellessäni katuja tuli mieleeni yht'äkkiä:
»Polje uhraava rakkaus jalkojesi alle ja nosta itsekkyys glooriaksi pääsi yläpuolelle.» Karistin mielestäni moiset houreet, menin kotiin, paneuduin maata, uneksien puhtaasta tytöstäni, joka ylpeän päänsä niin kainona alasluoduin silmin rintaani painoi.
XXV. YHTEINEN TIE.
Kuljimme ympäri huoneissamme, tyttöni ja minä, katsellen kaikkea, joka nyt oli meidän, — yhteistä omaisuuttamme.
Huonekalut, taulut ja jokainen esine oli kukin paikoillaan, hivellen silmäämme kokonaisvaikutuksellaan.
Tyttöni rakkaat kädet olivat tässä kaikessa olleet mukana ja minusta tuntui kuin ilman häntä ei mitään maailmassa voitaisi oikein tehdä, eikä kauniiksi laittaa.
Kuljimme. Tässä oli sali, tuossa vierashuone, täällä tyttöni ja tässä minun työhuoneeni. Ja tuolla sinisin seinäverhoin ja valkoisin huonekaluin kaunistettu yhteinen pyhättömme, salaisuutemme kammio, makuuhuoneemme.
Sen ovella puristin tyttöni kättä. Hän säpsähti hiukan, mutta sitten loi hän minuun armaat ylpeät silmänsä ja minä kumarruin suudellen niitä.
Senjälkeen riensimme ulos. Aurinko paistoi kirkkaasti. Lumi hohti valkeana ja sen pinnalla loistivat tuhannet kiteet. Se oli kuin onnemme symbooli: valkoinen ja kirkas. Katselin tyttöäni, hänen poskensa punoittivat ja hän käveli korkeana ja ryhdikkäänä kuin kuningatar ja minä olin hänet omistaessani ylpeä kuin Jumala ja onnellinen kuin suurikansainen kuningas.
Puhelimme häävalmistuksistamme, tilasimme kutsukortteja, teimme pieniä ostoksia ja tulimme viimein tyttöni kotiin kädet täynnä tavaraa.
Sitten tyttöni lähetti minut pois. Hänellä oli töitä, pieniä valmistuksia tulevaa matkaamme varten.
Mennessäni kuiskasin hänelle:
— Vielä muutama päivä, armas, ja sitten et minua lähetä luotasi pois.
— Niin, sanoi tyttöni naurahtaen, mutta jospa menet itse.
— Rakas, kuinka voit sanoa noin? sanoin hänelle, tuntien samalla sydämessäni kumman piston.
Tyttöni nauroi ja suuteli minua. Samassa soi puhelin.
— Mene, mene nyt! sanoi tyttöni, rientäen vastaamaan.
Ovessa ehdin nähdä, kuinka hänen kasvonsa punehtuivat vastatessaan.
Matkalla kotiini tunsin mieleni masentuneeksi ja sisälle tultuani tarvitsin polttaa koko sikarin, ennenkuin hyvä tuuleni palasi.
Hääpäiväni aamu vaikeni. Katsahdin ulos, taivas oli tuhkanharmaa ja pilvet riippuivat alhaalla. Tuuli lennätti lunta pitkin katuja. Minua puistatti ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. Minun onnenpäiväni alkoi näin synkkänä ja pahanenteisenä. Olen jonkunverran taikauskoinen säiden suhteen. Harmaat, myrskyiset päivät tiesivät epäonnistumista, jolleivät aivan suoranaista onnettomuutta toimissani ja siksi kävelin synkkänä huoneessani edestakaisin, koettaen vapautua painostavasta tunteesta, mutta se piti minua kahlittuna.
Monta kertaa tein itselleni kysymyksen: rakastanko häntä, jonka kanssa tänään aloitan yhteisen tien tuntematonta päämäärää kohti? Ja joka kerta sain vastauksen: rakastan. Mutta olin kuitenkin kuin jotain vailla ja vilu puistatti ruumistani samoin kuin pikku poikana kylmään veteen astuminen. Ja jos silloin tarvittiin rohkeutta voidakseen sinne hypätä, kuinka paljon enemmän sitä tarvittiin nyt, jolloin elämän suurin ja tärkein askel oli otettava: liitettävä kohtalonsa toisen ihmisen kohtaloon, kulkeakseen hänen kanssaan elämän monivaiheisella tiellä.
Koetin muistella vanhempieni elämää. Niin pitkälle, kun muistini kantoi, olin aina nähnyt heidät tyytyväisinä, hiljaisina, vakavina ja avuliaana toisiaan kohtaan. Aina sovinnollisesti ja lempeästi keskenään puhellen.
Tulisiko meidän elämämme yhtä onnelliseksi ja sopusointuiseksi, Tulisimmeko me läpi elämän avuliaina ojentamaan toisillemme auttavan käden ja olisimmeko me valmiit kantamaan toistemme kuormaa?
Tulisimme, tulisimme varmasti, sillä rakastetun kuorma on samalla omamme. Rakastetun tuska on meidän ja rakastetun onni on onnemme. Rakastetun ilo ilomme ja hän itse on sielumme autuus, on kaikki kaikkemme täyttäen olentomme, luomalla meidät uusiksi, sillä rakkaus on luova voima, joka tekee rakastetusta luojan ja rakastavasta uudesti syntyvän, joka hakee ja saa ravintonsa rakkaudesta, elää ja iloitsee rakkaudessa, ja jonka hedelmä on uhri ja täydellinen, sieluineen, ruumiineen toiselle antautuminen ja toistensa seuraaminen elämän vaiheissa ja sitten siellä kaukana tuntemattomassa, johon ajanraja päättyy ja johon katseemme ei kanna…
Aamuinen tuuli oli yhtynyt myrskyksi piesten lumikuuroilla akkunaruutuja. Kuljin huoneessani edestakaisin syvästi masennetuin mielin, vaikka minun olisi pitänyt iloita, sillä tänään olisi tyttöni puhdas ja valkoinen eriämättömästi minun, läpi ajan, halki ijäisyyden, mutta iloita en voinut, sillä ulkona raivosi myrsky ja minä olin jonkunverran taikauskoinen säiden suhteen.
Määrätty hetki koitti. Pukeuduin kiireesti ja riensin ottamaan vastaan kauan kaihotun onneni, Myrsky raivosi ja ulvoi, mutta se ei minua liikuttanut, sillä tuolla vilkkuivat valot, siellä kulki puhdas, valkea tyttöni minua odottaen onnentäysin rinnoin ja ylpeissä silmissään hellä katse.
Minuutit tuntuivat ijäisyydeltä, mutta vihdoin laskeutui kaunis, kapea käsi omaani ja me seisoimme alttarin ääressä vannoen toisillemme ikuista uskollisuutta.
Riemuitsin ja sydän nöyrtyneenä kuiskasin: Mikä olen minä, että tällainen onni on osakseni tullut.
Jalo, puhdas tyttöni kulki vierelläni, omanani, ikuisesti omanani.
Rakkaus leijaili hiljaa, levitetyin siivin kirkon korkeissa holveissa ja sydämemme soittivat onnen- ja elämänriemun kiitoshymniä.
Myrskyinen, ahdistusenteinen hääpäiväni kului iloiten loppuun.
XXVI. POHJATTOMALLA SYVYYDELLÄ.
Kuljen kuin pohjattomalla syvyydellä muistellen viisaan miehen sanoja: »Ei ole mitään uutta auringon alla, sillä kaikki on turhuus, ja onni häipyy niinkuin varjo valon kirkkaudessa».
Vasta taannoin olin onnellinen kuin jumala ja rikas kuin suurikansainen kuningas, nyt kuljen pohjattomalla syvyydellä hakien oljenkortta, pelastuakseni sen avulla hukkumasta, sillä tuskien aallot vyöryvät ylitseni, etsien hukuttaakseen minut. Mutta oljenkortta en löytänyt ja sisälläni nauroi joku, pilkaten häpeääni.
Onnenseppele, jonka ylpeänä olin otsalleni painanut, muuttui kidutusvanteeksi pääni ympärille. Rakkaus, joka kaikkivaltiaana oli rinnassani vallinnut, muuttui käärmeeksi, sylkien saastaa, myrkyttääkseen ympäristönsä kuolettavalla myrkyllä.
Rakkaus, rakkaus, ruusunhohteinen ja rakkauteni luoja, valkea ja puhdas, jotka vielä muutama tunti sitten hallitsivat minua, missä olivat ne nyt? Tuhkana! Voi, jospa en olisi häntä mielessäni korottanut muita korkeammalle, ei pettymykseni olisi nyt niin suuri eikä, eikä hääyöni salattuine iloineen olisi muuttunut rakkauteni kuolinhuoneeksi.
Oih! Ja tämä tapahtui vain muutamia tuntia takaperin, silloin kun veri tulena palaen avasin morsiuskammioni oven.
Valkeassa yöpuvussaan seisoi ylpeä tyttöni peilin edessä aukoen vaaleaa tukkaansa, joka putoili hartioille kuin suunnaton kultakimppu.
Kädet syleilyyn ojennettuina riensin hänen luokseen, mutta hän pidätti minut sanoen: — Ei vielä! Vasta sitten, kun tunnustukseni olet kuullut.
Hän istahti tuolille, vetäen hiukset olkapäiltä rintansa peitoksi, katsellen minua rohkeasti ylpeillä silmillään ja jatkoi:
— Tutustuessani sinuun olin sellainen, jommoinen tänä iltana soisin olevani: puhdas ja koskematoin.
Mielistyin sinuun ensinäkemältä ja mieltymys seurustellessamme muuttui rakkaudeksi. Lopullisesti rakastin sinua hurjasti ja tulisesti, uneksien hetkestä, jolloin voisin antautua sinulle kokonaan. Vereni polte vei päivieni ilon öitteni unet. Jos joskus nukahdin, heräsin autuaan uneni kuumaan hehkuun, ruumis märkänä hiestä, sielu surullisena unikuvien katoamisesta.
Näin menivät päivät, vierivät viikot toivon ja pelon vaiheella. Silloin kerran oli toivoni toteutumaisillaan. Lepäsin sylissäsi antautumis-riemun huumauksessa, lukien silmistäsi palavan veresi poltteisen janon. Olin autuas, autuas! Silloin muotosi synkistyi. Muistit hänet, jonka kerran olit samallaisin tuntein syliisi sulkenut. Veresi polte sammui. Istuit kylmänä vierelläni, koettaen ottaa käteni. Vedin sen pois. Halveksin sinua, kykenemätöntä, miehuutonta miestä. Vihasin ja kirosin sitä naista, joka varjon tavoin väliini tullen oli riistänyt minulta autuaan hetkeni.
Senjälkeen olin viikkoja omituisessa horrostilassa miettien miten kostaisin sinulle. Olit nähnyt haluni, tunkeutunut pyhättööni, katsonut sieluuni, mutta lukittujen ovien taa ei rangaistuksitta kurkistella ja minä kostin.
Tapasin miehen, jota aikaisemmin olin rakastanut ja antauduin hänelle.
Onnellinen suhteemme kesti kuukausia, sitten tuli seuraus näkyviin, matkustin pois. Lapsen synnyttyä palasin takaisin mennäkseni hänen kanssaan naimisiin, mutta hän oli kyllästynyt minuun ja niin suostuin tulemaan sinulle. Sinä olit herättänyt haluni tyydyttämättä sitä. Sinä olit syypää »lankeemukseeni». Sinä olit kylvänyt siemenen, sinä sait korjata sadon, sillä et ole hitustakaan parempi minua. Sinä makasit toisen sylissä sillä aikaa, kun minun sylini oli sinulle avoinna ja sinä sen kylmästi hylkäsit, vaikka sanoit rakastavasi minua.
Nyt olemme samanarvoiset, nyt voimme joko halveksia toisiamme tai rakastaa toisiamme.
Kumpikaan ei voi viskata ensimäistä kiveä.
Hän lopetti. Istuin kuin salaman iskun lyömänä ja jos aurinko olisi pudonnut taivaalta, en olisi siitä enemmän hämmästynyt kuin hänen puheensa kuullessani.
»Kutsu julkeaksi hänet, jotka sielunsa ovat selkoselälleen avaa, antaen sinun vapaasti katsella sen kaikkiin kammioihin, lukeaksesi sieltä hädän ja avuttomuuden, mutta kruunaa kainoudella hänet, joka päivän valossa itsensä verhoon käärii, ollakseen alastonna edessäsi silloin, kun pimeys kattaa maan!» huusi joku ääni sisässäni ja minä tunsin maan vajoavan jalkojeni alta. Moni hämärä asia selvisi niinä silmänräpäyksinä minulle. Tuskien aallot kuohuivat ylitseni, sillä kuljin pohjattomalla syvyydellä hakien oljenkortta, johon pelastuakseni tarttuisin.
XXVII. VIA DOLOROSA.
Avaaja oli tuntematon mustiin puettu nainen. Hän katseli minua oudoksuen.
Kävelin tuttuja teitä. Outo ikävä veti minua sinne. Saavuin talollesi. Puutarhasi veräjä oli raollaan. Työnsin sen auki ja astuin sisään. Oli aikainen kevät. Puutarhasi veräjä oli raollaan. Puutarhasi puut tekivät lehtisilmuja ja niistä tuoksahti vastaan kevään lemu. Krookuskukat olivat nupulla ja vuokko aukoi sinisilmiään.
Astuin pitkin aurinkoista käytävää ja saavuin talollesi. Ovi oli suljettu. Soitin ovikelloa, mutta kesti kotvan, ennenkuin ovi avattiin.
Kysyin talon emäntää. Hän kääntyi ympäri sanaakaan sanomatta kulkien hitain askelin ja palasi tuoden muassaan pitkän tytön. Sinun tyttösi. Hän käveli katse maahan luotuna, mutta nähdessään minut kirkastuivat hänen kasvonsa ja ojennetuin käsin juoksi hän vastaani. Tartuin hänen käsiinsä, Ne olivat kylmät ja vapisivat.
— Lapsi! kuiskasin minä, vetäen häntä lähemmäksi itseäni, Sano minulle missä on äitisi.
Sanatonna veti hän minut mukaansa. Kuljimme vaieten huoneiden läpi, tullen sinun pyhättöösi. Siellä oli kaikki samassa järjestyksessä, kuin vuosia sitten. Nurkassa alttari Ristiinnaulitun kuvineen, rukousjakkara rukousnauhoineen ja itse makasit sinä valkealla vuoteella hiljaa kuin nukkuva. Muotosi oli tyyni. Otsalla asui tyyni rauha. Sinun silmäsi, avuttomine lapsikatseineen, jota en enää koskaan saisi nähdä. Huulesi olivat avoinna ja niillä näytti asuvan kysymys elämän arvoituksesta, johon et varmaankaan ollut saanut vastausta täällä, mutta joka jo kenties oli sinulle selvinnyt.
Lankesin polvilleni vuoteesi ääreen, painoin pääni kylmää poveasi vasten. Tuska raateli rintaani ja sydän pakahtumaisillaan toistin nimeäsi ikäänkuin sinä olisit sen kuullut.
Oi, sinä ennen niin lämmin ja tunneherkkä olit kylmä ja tunteeton. Hirveä oli kohtalon leikki! Silloin kun sinä tulit luokseni sydän rakkautta tulvillaan, työnsin sinut tylysti pois. Nyt olisin antanut kaikki voidakseni kuulla äänesi kaiun ja saadakseni yhden ainoan katseen silmistäsi.
Oi, kuinka paljon sinua rakastin, kuinka paljon sinua olin rakastanut aina, vaikka silloin olin sokea, enkä sydäntäni tuntenut.
Ohdakkeita olin tiellesi kylvänyt, ilonruusujen asemasta. Piikeillä olin pääsi kruunannut, vaikka olisin voinut onnenseppeleen otsallesi laskea. —
Kaikki hetket, ensi kohtaamisestamme asti vaelsivat sieluni silmien ohi. Muistin tarkalleen jokaisen liikkeen, jokaisen keskenämme vaihdetun sanan ja jokaisen oman ajatukseni. Kaikkina näinä hetkinä olit sinä esiintynyt lempeänä, hellänä, kaikki uhraava sydämesi rakkaudesta ylitse vuotavana. Minä kylmänä, tylynä ja armottomana usein julmanakin kohtaasi. —
Joskus olin armopaloina tiputellut sinulle säälin muruja elämänilon yltäkylläisyydestä, mutta sinä olit ne saanut maksaa moninkerroin takaisin, sieluntuskien väärentämättömällä rahalla. Ja lopuksi olit saanut yksin kulkea »huokaustensillan» yli ja kamppailla viimeisen kamppailusi, sulkea viimeisen kerran lapsikatseiset silmäsi, hengähtää viimeisen henkäyksesi ja senjälkeen kylmenit ja kangistuit, tulit minulle saavuttamattomaksi!
Jumala, Jumala, miksi avasit silmäni liian myöhään? Miksi? Kyyneletön tuska puistatti ruumistani. Olin menehtymäisilläni, silloin laskeutui kevyt käsi olalleni ja vieno ääni kuiskasi: — Älä sure! Hänellä on nyt rauha. Hänen väsynyt ruumiinsa lepää ja sielunsa kahleet ovat murtuneet. Hän voi mennä kuhun tahtoo ja levätä kenen läheisyydessä haluaa.
Minä kaipaan sanoin kuvaamattomasti armasta äitiäni, mutta minä kuitenkin iloitsen, että hänen kaipauksensa on täyttynyt, uni muuttunut todeksi, aavistus näkemiseksi ja polttava kaiho häipynyt pois.
Tule! sanoi hän minulle, tarttuen käteeni, niin kerron sinulle jotain.
Hän vei minut sinun työhuoneesesi ja alkoi istuuduttuamme:
— Kun sinä olit mennyt pois, etkä enää palannut, kulki äitini kuumeisin silmin ja avoimin, sanattomin huulin, näkemättä mitään, kuulematta ketään. Unilääkkeillä saimme hänet nukkumaan, mutta silloin hän unissaan huusi nimeäsi. Rukoili sinun palaamaan luoksensa edes kerran, kerran saadakseen sinua nähdä ja sitten kuolla.
Sydämeni oli särkyä kuullessani äitini tuskallista valitusta, kirjoitin sinulle, ja kertoen kaikki pyysin sinun tulemaan.
Et tullut. Kirjoitin vielä useammin, en saanut edes vastausta kirjeisiini. Silloin päätin tulla itse. Tulin, mutta sinä olit matkustanut pois vaimosi kanssa vieraalle maalle. —
Olin onneton, mutta tiesin tavottelusi turhaksi, sillä olit hyljännyt äitini rakkauden ja jättänyt hänet toisen naisen tähden. Soimasin sinua ääneen. Soimaukseni kuuli äitini ja se herätti hänet todellisuuteen, Hän kutsui minut luoksensa; painoi pääni rintaansa sanoen:
— Älä soimaa lapsi. Rakkaus ei ole meidän vallassamme, rakkaus vallitsee meitä, heikkoja ihmisiä. — Minä rakastan häntä, sentähden sieluni häntä kaipaa. Hän ei minua rakasta, siksi hän on minut jättänyt ja unohtanut, mennyt hänen luokseen, joka on sielullensa kallis. Mutta minä siunaan häntä, minä koetan iloita hänen onnestansa. Mutta minä tiedän hänen kerran palaavan luokseni, sillä hän tietää rakkauteni suuruuden, hän tuntee sieluni lohduttoman ikävän.
Ja jos en enää hänen saapuessaan ole elävien joukossa, niin sano tämä hänelle. Sano, että ymmärsin hänet. Sano että tiesin nuoruuden etsivän nuoruutta, voidakseen nauttia elämänpuun hedelmistä. Sano hänelle, etten häntä himoinnut, kaipasin vain, sillä hän on silmieni valkeus, on kynttilä tieni pimeydessä.
Sano tämä kaikki, lapseni, hänelle jos omat huuleni ovat hänen tullessaan käyneet sanattomiksi.
Purista lämpimästi hänen käsiänsä, jos omat käteni ovat kylmiksi kangistuneet.
— »Sain ensinnä anteeksi sulta, joka enimmän kärseit multa!» Nämä sanat tulivat mieleeni kuullessani tyttösi viime lauseen, tuntien samalla kuin huultesi hellän kosketuksen otsallani ja sieluni huusi rakasta nimeäsi yhä enemmän ja enemmän.
Tyttäresi jatkoi; — Sen illan jälestä muuttui äitini toisenlaiseksi. Hän ei itkenyt enää niin paljon kuin ennen, hän ei valittanut, eikä puhunut sinusta niin paljon unissaan, mutta hän rupesi huomattavasti kuihtumaan. Sulavien liikkeiden siaan tuli jäykkyys, silmien lempeä katse muuttui tuikeaksi ja entisen ahkeruuden siaan tuli sairaloinen työkiihko. Melkein läpi vuorokauden teki hän työtä, levähtämättä, Päivät puutarhassa, yöt sisällä huoneissa. Käsityö toisensa perästä valmistui hänen ahkerissa käsissään ja mitä mutkallisempi ja vaikeampi joku työ oli sen enemmän hän siitä piti.
Hätäisenä seurasin hänen toimiaan, sillä näin suuren sisäisen tuskan pelottavassa määrässä jouduttavan hänen pois menoaan.
En koskaan voinut hänelle siitä puhua, mutta ymmärsin hänen tietävän ajatukseni, sillä joka ilta hyvää yötä toivottaessaan hyväili hän minua kuin viimeistä kertaa.
Rakas pieni äiti, surujen uuvuttama, tuskien näännyttämä, kaikkien rakkaittensa hylkäämä ja monen ylönkatsoma virheittensä vuoksi, jotka kuitenkin olivat minulle rakkaat, sillä ilman virheitänsä ei hän koskaan olisi ollut niin hellä, eikä toisille anteeksi antava. En milloinkaan olisi tahtonut häntä toisenlaiseksi. En milloinkaan olisi toivonut häntä täydelliseksi, niinkuin toiset lapset toivovat äitiensä olevan.
Nuori pää painui käsien varaan, hennot hartiat värähtelivät. Hän itki. Nousin ylös, kävellen ympäri huonetta. Työpöydällä oli viimeinen työsi: oviverhot. Olit ommellut siihen suuria valkoisia liljoja. Ensi silmäyksellä näytti se valmiilta, mutta tarkemmin katsottuani näin siitä puuttuvan yhden kukkasen, viimeisen. Et ollut ehtinyt saada sitä valmiiksi. Kuolema oli herpauttanut ahkerat kätesi. Kaksi päivää sitten olit istunut sen yli kumartuneena ja ommellut. Tuntui kuin henkäyksesi olisi levännyt vielä sen yllä. Vein keskeneräisen työn huulilleni ja sieluni tuskainen ikävä suli haikeaan itkuun.