VIII
Oli jouluaatto.
Taiteilija Hugo Hertellillä oli taas paljon rahoja, sillä hänen oli onnistunut itse myydä useita taulujaan, ja sitäpaitsi hänen juoksupoikansa, eräs vikkeläkielinen, nopsajalkainen nuorukainen, jonka hän kerran oli löytänyt Söörnäisistä, oli menestyksellä kaupitellut hänen pienempiä maalauksiansa.
Ville Nenonen — se oli hänen nimensä — oli näppärä poika, josta tiedettiin kertoa jos jonkinlaisia hauskoja juttuja. Niinpä kerrottiin, että hän jo kaksitoistavuotiaana oli veljensä Eskon kanssa antanut keuhkotautiin kuolleelle äidilleen keinotekoista hengitystä. Tätä, kuten monia muitakin juttuja, kerrottiin yleisesti taiteilijapiireissä, ja Ville oli heidän kaikkien ystävällisissä hampaissa.
Hän saattoi usein, kun taiteilija Hertell paljon juomisen ja rahantuhlailun jälkeen oli huonolla tuulella ja rahapulassa, ehdottaa, että taiteilija silliaamiaistaan odottaessaan aamutuimaan puhaltaisi kokoon vaikka kuinka pienen ja mitättömän vesivärimaalauksen, niin kyllä hän juoksisi sen kanssa kaupungilla siksi, kunnes saisi sen kaupaksi. Eikä hän kertaakaan ollut palannut tyhjin toimin takaisin.
Nyt oli Hertell päättänyt viettää jouluaattoa oikein hauskasti. Villen kanssa yhdessä hän koristi ateljeerin oikein eriskummalliseksi eli eksentriseksi, kuten hän Villelle sanoi. Kattoon oli ripustettu suuri, paperista tehty japanilainen musta päivänvarjo, johon oli maalattu suuria, kultaisia ja punaisia kurkia ja haikaroita. Päivänvarjo oli avattu ja nostettu varrestaan ylös kattoon niin, että kupera puoli oli alaspäin. Jokaisen kahdeksan ruodon päähän oli ripustettu värillinen paperilyhty. Jokaiseen ateljeerin neljään nurkkaan oli pingoitettu suuri, kirjava auringonviuhka, johon niinikään oli kiinnitetty värillisiä lyhtyjä. Ateljeerin suuret akkunat, jotka sota-ajan takia olivat pahvikaihtimien peitossa, olivat koristetut suurikukkaisilla, intialaisilla kankailla, joita taiteilija oli tuonut Intiasta. Kaikki intialaiset jumalankuvat nostettiin esille, ja erään kahdeksankätisen tanssivan jumalattaren sormiin kiinnitettiin pieniä, värillisiä vahakynttilöitä.
— Tämä on sitten meidän joulukuusemme, — sanoi taiteilija. He nostivat sen akkunan kohdalle ja pingoittivat sen taustaksi suuren japanilaisen auringonviuhkan. Lattialle oli hankittu runsaasti suuria patjoja, jotka olivat peitetyt pehmeillä, monivärisillä matoilla. Osa seinillä olevista tauluista oli peitetty siten, että taiteilija oli kiinnittänyt niiden päälle irtonaisia itämaalaisia paperijäljennöksiä itämaisesta taiteesta, joten ne näyttivät kehyksissään ikäänkuin kankaalle maalatuilta.
Lähelle suurta takkaa oli järjestetty kahdelle bamburuo'osta tehdylle matalalle jalustalle kaksi kuparista, pienehköä kattilaa, joissa aiottiin polttaa hyvältä tuoksuvia suitsutuksia, myrhaa ja ambraa.
— Ole sinä sitten sekä ylimmäinen pappi, joka hoitaa näitä narrimaisia suitsutuksia, että jumalien juomanlaskija, — sanoi taiteilija, joka oli leikillisellä tuulella.
Suurelle pöydälle erääseen nurkkaan oli varattu monenlaisia harvinaisia ruokia, jotka kaikki olivat kylmänä syötäviä, ja eräs pienempi pöytä notkui erilaisten viinien, liköörien, konjakkien ja viskyjen painosta. Mistä hän näitä harvinaisuuksia oli saanut tänä alkoholijuomista tiukkana aikana, oli Villen ja hänen pieni salaisuutensa.
Tanssijatar ja operettidiiva Martta Hagen oli kutsuttu muutamien taiteilijoiden ja operettitoverien kanssa tänne ateljeeriin joulua viettämään. Olivathan he useimmat kodittomia. Ravintolat olivat ainoa paikka, missä he olisivat voineet viettää tätä juhlailtaa, joka itse asiassa heidän maailmankatsomuksensa mukaan ei ollut muita iltoja kummallisempi, mutta joka kuitenkin kaikkien ihmisten yhteisten juhlapuuhien takia muuttui juhlaillaksi ja herätti kaihoisia tunteita niissä, joilla ei ollut kotia.
Lyhdyt olivat sytytetyt, vieraat olivat saapuneet.
Mieliala oli mitä kevein ja iloisin, kun maisteltiin vieraanvaraisen isännän harvinaisia ruokia. Ville oli saanut yllensä jonkin vanhan, naamiaisissa käytetyn punaisen frakin, jonka hihat olivat hiukan liian pitkät. Hän tarjoili juotavia iloisesti nauraen ja sukkeluuksia lasketellen kaikkien iloksi.
Eräs Martan työtovereista, operetin ensimäinen tenori, Albin Bang, joka oli rakastunut Marttaan, kilisti lasiaan ja piti puheen juhlan kunniavieraalle. Hän kuvasi niitä taiteellisia avuja, joita Martassa oli tavallista enemmän, sillä paitsi sitä, että hän oli hyvä tanssijatar, lauloi hän erinomaisella menestyksellä, vaikka tanssi olikin hänen varsinainen alansa. Sanomalehtiarvostelut olivat kauttaaltaan tänäkin vuonna olleet hänen taiteelleen hyvin suopeita, ja monta ihailijaa hän oli voittanut yleisön keskuudessa, joka tänä vuonna, kiitos neiti Hagenin seurueeseen liittymisen, oli ollut tavattoman suurilukuinen, suurempi kuin koskaan ennen. Siihen kyllä oli osaltansa vaikuttanut ihmisten tavaton huvitteluhalukin tänä epävarmana sota-aikana, mutta se ei mitenkään vähentänyt neiti Hagenin ansioita. Myöskin toveripiirinsä sydämet hän oli voittanut vaatimattomalla, sydämellisellä esiintymisellään. Hän ehdotti, että kaikki saapuvillaolijat joisivat Martta Hagenin, taiteilijan ja ihmisen maljan…
Malja juotiin reippaasti pohjaan, ja kaikki lasit singahtivat seinään, niin että muutamat itämaalaiset taulut saivat konjakki- ja likööritahroja. Kaikki olivat mitä hilpeimmällä mielellä ja tyytyväisiä tähän onnistuneeseen maljaan, ainoastaan Ville hiljaa mutisi, kun sai lakaista kokoon lasinsirpaleita.
Seurustelu jatkui jutellen ja laulellen. Useimmat seuran jäsenistä olivat laulajia ja tottuneita esiintymään, joten saatiin kuulla iloisia ja kauniita lauluja loppumattomiin sekä kitaran että mandoliinin säestyksellä. Ja ne, joilla ei tällä hetkellä ollut tilaisuutta näyttää lahjojansa, saivat tyytyä loikoillessaan noilla pehmeillä patjoilla siihen tietoon, että he kaikki, poikkeuksetta, olivat enemmän kuin vain lupaavia kykyjä, he olivat neroja…
Isäntä itse oli jo niin hyvällä tuulella, että hän tahtoi näyttää taitoansa aseiden heittelemisessä. Ville otti hänen käskystään esille tikareja, miekkoja, puukkoja ja pistimiä ja toi ne hänelle. Sitten hän alkoi huoneen perältä heitellä niitä ateljeerin oveen, ja joka kerta kun joku näistä teräkaluista kolahtaen tarttui oveen kiinni, kirkuivat naiset ihastuksesta. Tämä heitteleminen oli taiteilija Hertellin erikoisurheilua, ja hänen tavoistaan tiedettiin kertoa monenlaisia juttuja. Toisinaan, kun hän oli juonut hiukan liiemmälti, saattoi hän käydä tässä urheilussaan hengenvaaralliseksikin, sillä hän heitteli puukkoja myöskin kattoon, ja jos ne sattuivat tarttumaan huonosti kiinni, niin ne helposti saattoivat putoilla ihmisten päähän.
Kun taiteilija oli heitellyt kaikki käsillä olevat aseet kiinni oveen, joka oli täynnä reikiä niinkuin lihanmyyjän lihatukki, väsyi hän tähän leikkiin, ja laulu ja soitto alkoivat uudestaan. Ilon ollessa ylimmillään soitettiin ovikelloa rajusti. Ville meni aukaisemaan, ja ateljeeriin ilmestyi tuomari Katajisto.
Pitkällisen etsiskelyn jälkeen hän oli vihdoin saanut kuulla, että Martta Hagen oli täällä taiteilija Hertellin luona joulua viettämässä. Kaikki saapuvilla-olijat tunsivat hyvin tuomari Katajiston, sillä siksi usein hän oli Martan tähden tunkeutunut heidän seuraansa ja hän oli monasti maksanut heidän suuret juomalaskunsa. Erikoisen tervetullut ei hän ollut tällä kertaa tähän seuraan, sillä yleensä hän oli luonteeltaan ylpeän röyhkeä ja riitaisa.
Nytkin hän oli hiukan humalassa ja pahalla päällä, kun näki Martan täällä taiteilija Hertellin luona. Hertell oli kiivasluontoinen ja tappeli mielellänsä, ja vaikeata hänen oli nytkin hillitä itseänsä, kun tuomari Katajisto soimasi Marttaa siitä, että tämä oli hänet muka taaskin pettänyt. Mutta koska nyt oli jouluaatto, rauhanjuhla, päätti taiteilija olla ystävällinen tuomarille ja koetti rauhoittaa häntä. Muutamalla, ystävällisellä sanalla sai Martta tuomarin rauhoittumaan, ja niin oli mieliala jälleen palautettu.
Juotiin, laulettiin, kerrottiin hauskoja juttuja ja iloittiin nuoruudesta, valosta, lämmöstä ja elämän kauneudesta. Lyhdyt loivat salaperäistä valoaan tähän matalilla patjoilla loikoilevaan kirjavaan seuraan. Kupariset maljakot takan suulla levittivät huoneeseen suloisia, huumaavia tuoksuja, ja taiteilijoiden mieliala oli mitä hilpein.
Martta näpäytteli kitaraa, ja ikäänkuin vahingossa sattuivat hänen sormensa kielille niin, että syntyi surumielinen sointu, ja tietämättänsä hän alkoi hyräillä tuttua lasten joululaulua. Eikä hän ensinkään huomannut, että lauloi ääneen:
»Niin nuori, lämmin, hellä on mieli jokaisen; oi, jospa ihmisellä ois joulu ainainen…»
Ja muut yhtyivät tähän tuttuun lauluun ja he lauloivat sen alusta loppuun hartaudella ja antaumuksella niinkuin pienenä lapsena jossain kaukaisessa menneisyydessä. Martan ääni värähteli, kummalliset, haikeat mielikuvat lensivät hänen sielunsa silmien ohitse. Mieliala muuttui niin sanomattoman raskaaksi, hänen teki mielensä itkeä, ja hän huomasi, että toisetkin olivat saman tunteen vallassa. He olivat sittenkin niin yksinäisiä ja niinkuin lapset suuressa maailmassa… Äkkiä nieli hän itkunsa ja lyödä rämähytti reippaan, räikeän akordin kitaran kielistä. Se vaikutti repäisevästi ja häikäisten kuin raketti yöllisellä taivaalla…
— Tanssi, Martta, tanssi! — pyysivät toverit, ja häntä ei tarvinnut kahdesti pyytää, sillä niin mielellänsä hän tahtoi vapautua hentomielisestä tunteestaan. Eräs taiteilija sieppasi Stradella-hanurin ja alkoi soittaa sillä kovaäänisesti reipastahtista tanssia. Martta ponnahti pystyyn, sitten hän istuutui eräälle puiselle tuolille ja kiinnitti tiukemmalle korkeavartisten, punaisten kenkiensä nauhoja ja alkoi tanssia intohimoista andalusialaista tanssia.
Kaikki seurasivat henkeänsä pidättäen. Hanuri soi kovaäänisesti täyttäen vihlovalla nielullaan koko ateljeerin. Ville ei malttanut olla lyömättä käsillään tahtia, ja pian yhtyivät häneen kaikki. Tahti kiihtyi, tanssi kävi tulisemmaksi, ja hanuri ulvoi ja veti itseensä ilmaa kuuluvasti niinkuin läähättävä peto. Martta heitteli jalkojansa, niinkuin ne olisivat olleet pelkkiä niveliä joka paikasta. Koko ateljeeri oli yhtenä tanssin pauhuna ja meluna, kaikki hakkasivat voimiensa takaa käsiään, pari herraa oli yhtynyt tanssiin, ja hanuri pauhasi kuin kirkon urut viimeistä kiitosta soitettaissa, ja tanssi loppui vinhaan, pyörryttävään karkeloon…
Martta heittäytyi maata patjoille ja yski kovasti läähätyksensä välissä. Hertell ei ollut malttanut pysyä paikoillaan, vaan oli noussut seisomaan ja seurannut eri puolilta huonetta Martan tanssia. Ja kun Martta lopetti, sieppasi hän kauniin puutuolin, jolla Martta äsken oli istunut, nosti sen ilmaan ja huusi:
— Tämän tanssin jälkeen ei tällä tuolilla istu kukaan.
Sitten hän iski sen lattiaan säpäleiksi. Kaikki huoneessa-olijat huusivat hyvähuutoja, mutta tuomari Katajisto suuttui aivan silmittömästi. Hän ei voinut mustasukkaisuudessaan kestää moista Martan ihailemista. Päihtymyksestään huolimatta hän hyppäsi pystyyn, kirosi, sylki käsiinsä ja hyökkäsi taiteilija Hertellin kimppuun.
Syntyi yleinen hämminki. Kaikki nousivat patjoilta ja muodostivat kehän Hertellin ja tuomarin ympärille, sillä Hertell, joka oli hyvä nyrkkeilemään, oli antanut tuomarille muutamia lieviä iskuja. Tästä hän vain kiihtyi ja hyökkäsi uudella raivolla Hertellin päälle. Martta seisoi aivan lähellä heitä ja katseli läähättäen ja silmät kiiluen herrojen kamppailua. Hän tiesi, että tuomari Katajisto oli sangen vahva, ja miksikäpä ei olisi ollut, sillä olihan hän terve maalaispoika. Vielä muutamia epäonnistuneita hyökkäyksiä, ja Hertell iski nyrkillänsä pari kertaa tuomaria silmien alle ja antoi sitten hänelle yhden iskun vasten suuta, niin että veri tirskahti.
Lihavahko tuomari tupertui maahan liikkumattomaksi. Naiset alkoivat kirkua ja hakivat päällysvaatteitaan. He luulivat, että taiteilija Hertell saisi hulluudenkohtauksen… Naiset pakenivat, ja muutamat taiteilijat raahasivat Villen kanssa pyörtyneessä tilassa olevan tuomarin pois ateljeerista.
Ainoastaan Martta jäi jäljelle. Hän oli sytyttänyt paperossin ja istui eräässä nojatuolissa silmät kiiluen.
— Bene lavorato, hyvin tehty, — sanoi hän rauhallisesti ja hiukan ärsyttävällä äänellä.
Hertell ei puhunut mitään, vaan ryhtyi keräämään lattialta murskaantuneen tuolin jäännöksiä ja heitti ne takan eteen. Martta katseli vaieten hänen puuhiansa. Sitten taiteilija polvistui takan ääreen, asetti tuolinpalaset takkaan ja… Martta purskahti äänekkääseen nauruun…
— Mitä sinä naurat?
— Minua huvittaa sinun valheesi. Sanoit äsken, että kukaan ei istu tuolla tuolilla minun tanssini jälkeen, ja nyt luulottelet vielä peittäväsi sirpaleet.
— Mitä valhetta siinä on?
— Tiedänhän minä varsin hyvin, että tuo tuoli on monasti särjetty jonkun esityksen kunniaksi ja seuraavana päivänä liimattu kokoon uuteen käytäntöön. Ei sitä nytkään polteta, vaikka sinä tapasi mukaan koetat vaikuttaa naisiin. Mutta minua sinä et petä. Olen ollut liian paljon mukana…
Tumma puna nousi Hertellin kasvoille. Hän ponnahti pystyyn ja kirosi ääneen.
— Kuka sen sanoo, että se on liimattu palasista?
— Näkeehän sen, katso.
— Mutta minä en ainakaan ole sitä tehnyt.
— Et tietystikään, vaan sinun orjasi.
— Annan kunniasanani, että en ole sitä määrännyt.
Martta purskahti taas riettaaseen, pilkalliseen nauruun. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä Hertell suuttui silmittömästi. Hän sieppasi tuolin ja heitti sen pirstaleiksi permantoon, sitten hän otti toisen, kolmannen, neljännen ja löi kaikki puutuolit palasiksi. Ainoastaan suuret, raskaat ameriikkalaiset nahalla päällystetyt nojatuolit säästyivät tästä kohtalosta.
Ensin Martta pelästyi, mutta sitten hän katseli rauhallisesti ihaillen sitä voimaa, jolla Hertell suoritti tekonsa. Kun Hertell oli särkenyt tarpeellisen määrän tuoleja, seisahtui hän läähättäen katsomaan hävityksensä tulosta ja hymyili ilkeän pirullisesti. Sitten hän alkoi kerätä tuolinpalasia ja kantoi kaikki takkaan sekä sytytti ne.
Martta oli katsellut kaikkea tätä äänettömällä ihailulla, ja kun tuli leimahti takassa, nousi hän tuoliltaan ja lankesi Hertellin kaulaan. Hän ihaili voimaa ja miehiä, joilla oli voimakas temperamentti. Mutta Hertell irroitti hellästi hänen kätensä kaulaltansa, veti lähemmäksi takkaa suuren nojatuolin ja istutti Martan siihen.
Sitten hän haki nurkasta harjan ja rikkalapion ja alkoi lakaista lattiata, sillä hänen korkealle kehittynyt kauneus-aistinsa ei sietänyt sitä näkyä, jonka pienet puunsirpaleet, naulat ja maalinpalaset olivat jättäneet lattialle. Toimitettuaan huolellisesti siivouksen hän sammutti kaikki värilliset lyhdyt, veti toisen nojatuolin lähelle takkaa aivan Marttaa vastapäätä, otti esille paperosseja ja tarjosi Martalle kohteliaasti. Sitten hän veti pienen pöydän heidän väliinsä ja kaasi laseihin helmeilevää punaviiniä.
Kuivat, maalatut tuolinpalaset paloivat hyvin ja kirkkaalla liekillä valaisten kodikkaasti ateljeeria. Ulkona oli pakkanen, ja tuuli vinkui ajellessaan lumia ateljeerin kattoakkunoilla. He tupakoivat mitään puhumatta ja katselivat, kuinka puut takassa paloivat…
* * * * *
Puut ovat jo hiilloksella, joka luo punaista hehkua takasta lähellä-istuvien kasvoille. Ateljeerissa on hämärä ja lämmin. Paperossien vaaleat savut pyrkivät takkaan päin. Taiteilija Hertell puhuu matalalla äänellä:
— Niin, Martta, minäkin olen onneton ihminen, meitä on niin monta onnetonta täällä maailmassa, kukin omalla tavallansa. Onnettomuuden syyt ja muodot ovat lukemattomat … Sinä ehkä tiedät, ehkä olet kuullut, että järkeni toisinaan alkaa hämärtää. Sellaista kohtausta kait nuo vieraani äsken pelkäsivät, kun jättivät niin pian meidät. Ei, ei se nyt tule, minä tiedän tarkalleen milloin se tulee, ja se siinä onkin kauheinta… Toisinaan kun olen täynnä luomisen intoa, kun ruumiini on terve ja sieluni näkee kauniita, ennen maalaamattomia tauluja ja värejä… sinä ehkä tiedät, Martta, että ne maalaamattomat taulut ovat kaikkein kauneimmat…
Hänen äänensä värähtää, kun hän jatkaa:
— Minä olen luodessani onnellinen, kaikki luonnistaa hyvin. Käsi tottelee mielikuvitusta, ja värit sulavat kuin itsestään paletilla sopiviksi värisoinnuiksi. Minä olen täynnä luomisen intoa, sen tuottamaa iloa ja hurmaavaa onnea. Olen unhottanut kaiken, ihmiset, elämän, sairauteni… ja…
Silloin yhtäkkiä alkaa silmissä hämärtää, minä en näekään edessäni etäämmällä olevaa mallia, kangas edessäni himmenee, ja kaikki värit sekaantuvat paletillani taikka minun silmäni monistavat kaikki esineet moninkertaisiksi. Luulen itseäni väsyneeksi ja suljen hetkiseksi silmäni sekä lepään silmät ummessa. Mallini ei puhu mitään, hän luulee minua hetkellisesti pahoinvoivaksi. Pian se menee ohi, minä näen taas muotoja ja värejä. Alan uudestaan työni, mutta se loppuukin siihen, sillä taas on kaikki sekaisin. Minä käsken mallin pois, sillä päässäni polttaa ja humisee, ja silloin tiedän, että nyt ne tulevat ne kauheat hirmun kuvat, ne rumat, ennen maalaamattomat taulut, sillä sielussa on myöskin rumia kuvia. Usein näen lukemattomia ilmaan pingoitettuja rihmoja ja nuoria. Ne ovat pingoitetut ristiin rastiin aivan käsittämättömiksi yhtymiksi ja ne liikkuvat ja soivat koko ajan ja vihdoin keriytyvät kaikki minun pääni ympärille…
Minä koetan ajatella johdonmukaisesti, minä ponnistan mielikuvitustani järjestykseen. Koetan laskea, mutta sekoan heti kun olen päässyt kymmeneen… Ah, hyvä Jumala, nyt ne tulevat, nyt ne tulevat ne kauheat hetket, minä tunnen ja tiedän sen, mutta minä en voi estää niitä enkä vastustaa. Silloin riennän ulos, raittiiseen ilmaan, ihmisten vilinään, kapakkaan ja alkoholin ääreen…
Ja sinä et voi uskoa. Alkoholi karkoittaa muutaman kerran ne kuvat ja sen kaamean tunteen, mutta vain hetkiseksi, sillä seuraavana päivänä ne tulevat ihan varmaan ja paljoa raivokkaampina. Silloin ponnistan kaikki voimani, minä taistelen vastaan kuin villipeto. Minä juon täällä, heittelen näitä aseita seiniin, rikon mitä tielleni sattuu, sillä kun olen ankarassa ruumiillisessa työssä, ei polte päässäni ole niin suuri eivätkä mielikuvat saa niin voimakkaasti minua valtaansa. Mutta sitten kun minä olen täällä aikani raivonnut, tulevat hyvät ihmiset ja toimittavat minut hoitoon, se on, minut suljetaan yksinäiseen koppiin, jossa voimattomana saan taistella sieluni villien peikkojen kanssa…
Minä tiedän, että ne ovat taas tulossa, ei vielä, älä pelkää, mutta vasta jonkun päivän päästä. Aah, se on kauheata. Jospa edes ymmärtäisi, silloin kun ne pahimmillansa ovat, surmata itsensä, mutta silloin kaikki järjellinen toiminta on mahdotonta…
Hän lankesi polvillensa Martan eteen, painoi kuuman päänsä hänen syliinsä ja nyyhkytti väsyneesti. Martta silitti hänen päätänsä ja puhui hiljaa:
— Rauhoitu, ystäväni. Minäkin olen onneton, sinä tiedät sen. Sinä tiedät, että minä olen nähnyt parempiakin päiviä ja että minä olen kerran ollut parempi ihminen kuin mitä nyt olen…
— Ei, älä sano niin. Sinä olet niin hyvä ihminen, sinä olet kärsinyt ihminen, ja kärsimykset tekevät ihmiset hyviksi. Minä rakastan kärsineitä ihmisiä…
— Niin, olenhan minäkin kärsinyt, mutta hyvä minä en enää ole. Sinä olet ehkä kuullut, että minä olen langenneen naisen langennut tyttö, joka on kasvanut hienossa kodissa, mutta ei koskaan ole saanut osaksensa sellaista rakkautta kuin on sielussansa kaivannut. Rakkautta olen kylläkin myöhemmin saanut, mutta se ei olekaan rakkautta… Ei, se ei ole enää rakkautta, se on lankeemusta, se on oman äidin onnettomuutta, se on omaa onnettomuutta… Minä en koskaan voi saada edes sitä rakkautta kyllikseni, sillä se jano on niin suuri, että se suurenee juodessa, se on kuin pyrstöänsä loppumattomiin nielevä käärme, se on iankaikkinen… Minäkin olen niin onneton.
Hän painoi kyyneltyneet kasvonsa Hugon hiuksiin ja suuteli niitä hiljaa ja hellästi:
— Rakas!
* * * * *
Hiilet ovat jo miltei sammuneet, ateljeerissa on syvä, tumma hämärä, joka pehmittää kaikkien esineitten muodot epämääräisiksi, mustan-untuvaisiksi. Surun hiljainen hämärä…
Hugo nousee, nostaa Martan seisomaan ja aikoo suudella häntä.
— Me olemme onnettomuussisaruksia.
Mutta samassa Martta riuhtaisee itsensä irti hänen syleilystään ja huudahtaa pidätetysti:
— Älä Jumalan nimessä suutele minua! Etkö sinä tiedä, että minun rintaani syö Kamelianaisen kuluttava tauti…
— Me olemme surun morsian ja sulho, meille ei voi sattua enää suurempia onnettomuuksia. On oikeastaan suloista tietää, että onnettomuuksien malja alkaa jo ainakin tässä olemisessa olla kukkuroillaan. Kuolemaa enempää ei meille voi sattua, ja sehän on meidän ystävämme. Unohtakaamme hetkiseksi, että olemme tässä maailmassa, ja odottakaamme rohkeina, milloin malja valahtaa yli…
* * * * *
Ulkona tuprutti pakkastuuli ateljeerin katolla kylmää lunta. Mutta siellä sisällä oli niin lämmintä ja hämärää. Jouluaamu alkoi heikosti kajastaa…
IX
Tohtori Hakalan kodissa oli uudenvuodenaatto hyvin hiljainen. Sen onnettoman hermokohtauksen jälkeen oli Ebba muuttunut vieläkin harvapuheisemmaksi. Eivät he enää siitä asiasta sanallakaan maininneet, mutta kumpikin kärsi omalla tahollansa. Albert teki kaikkensa sovittaakseen ja luodakseen iloa kotiin, mutta Ebba pysyi kylmänä ja jäykkänä. Hänessä oli sen illan jälkeen murtunut jotain, ja hän oli sairaampi kuin koskaan ennen.
Joulu oli ollut hyvin hiljainen ja täynnä pettymyksiä, jotka tosin itsessään olivat sangen mitättömiä, mutta kuitenkin osoittivat sitä mielialaa, joka kodissa vallitsi. Ebba ei ollut suuria välittänyt siitä lahjasta, jonka Albert oli vaivalla hankkinut ja jonka hän oli arvellut Ebbaa miellyttävän. Myöskin äidille oli sattunut pettymys. Hän oli tietenkin saanut vihiä siitä, että taiteilija Hugo Hertell kävi pikku Annikkia maalaamassa ja että taulu oli aiottu hänelle joululahjaksi. Pikku Annikki oli kaiken tämän hänelle kertonut vaitiolon lupausta vastaan. Mutta sitten oli sattunut äkkiyllätys. Taulu oli miltei valmis, mutta kuitenkin viimeistelemätön. Taiteilijaa odotettiin saapuvaksi, mutta turhaan. Palvelijatar oli Albertin käskystä käynyt häntä hakemassa, mutta kun hän ei vaan ilmestynyt, lähti Albert itse häntä hakemaan.
Hän oli kiivennyt viidenteen kerrokseen täynnä vihaa ja suuttumusta, sillä taiteilija oli jo saanut suurimman osan maksusta etukäteen, ja Albert tahtoi, että taulu tulisi valmiiksi ja hän saisi antaa sen äidillensä joululahjaksi. Mutta hänen vihansa muuttui häpeäksi, kun hän tuli sisälle ateljeeriin. Hän oli yllätyksekseen tavannut siellä serkkunsa Martta Hagenin, jota hän ei ollut nähnyt moneen aikaan. Vaikka oli täysi päivä, istuivat Martta ja taiteilija puoleksi juodun madeirapullon ääressä ja olivat mitä parhaimmalla tuulella. Albert olisi peräytynyt, mutta taiteilija pyysi häntä sisälle ja seuraan. Sitten hän ilmoitti, että ei hän viitsikään maalata sitä taulua, sillä hän ei katsonut sitä ensinkään tarpeelliseksi, ja kun Albert oli koettanut tehdä hiukan vastaväitteitä, oli Martta suuttunut ja käyttänyt sopimattomia sanoja. Martta tuntui katkerammalta kuin koskaan ennen, ja hänen vaikutustaan kait oli, että Hertell ei maalannut taulua valmiiksi.
Kiireimmän kautta oli Albert lähtenyt ateljeerista, jossa hänen mennessään kaikui Martan ilkeä, pilkallinen nauru. Hänen korvissansa soi vieläkin tuo katkera nauru ja Martan sanat: »Vai vielä tässä ruvettaisiin ikuistamaan Ebban ja sinun jälkeläisiä! Ei ole aikaa eikä ole halua, kuuletko sinä! Minut ikuistetaan ensin, minut!»…
Äidille oli tämä ollut pettymys, eikä Albert kehdannut kertoa, että taiteilija Hertell oli Martan pauloissa, sillä Martan nimenkin mainitseminen olisi tuonut heidän kotiinsa niin paljon ikäviä ja surullisia muistoja…
Joulukuusi, joka oli kauniisti koristettu ja jossa ennen kaikkea oli runsaasti kynttilöitä, oli pystytetty yläkertaan pikkusaliin. Muina vuosina se oli ollut isossa alasalissa, jossa tavallisesti oli tanssittukin, mutta tänä vuonna Ebban sairauden takia ei oltu kutsuttu vieraita eikä sota-aikaakaan katsottu sopivaksi tanssiaisten pitoon. Ebba loikoi pehmeällä leposohvalla ja katseli hajamielisenä kynttilöiden loistoa. Miurun pää liikkui seuraten lämpimän ilman vedosta johtuvaa paperilippujen liehuntaa. Joka kerta kun jokin lippu heilahti korkealle, nousi Miurun pää samassa tahdissa. Albertin äiti istui mukavassa kiikkutuolissa ja katseli Annikin ja hänen hoitajattarensa Liisan puuhia.
Annikki olikin iloinen kuten aina, sillä hän oli saanut uudeksikin vuodeksi muutamia lahjoja. Liisa ja hän olivat tinojenvalamishommissa.
Tuli räiskyi iloisesti uunissa ja levitti suloista lämpöä huoneeseen. Palvelijatar, toi suuren, puisen korvon, joka oli vettä täynnä. Annikki taputteli käsiänsä ja hyppi ihastuksesta.
— Äiti, kuka nyt valaa tinoja, kun isä on poissa? Mihinkä isä oikein meni? — kysyi Annikki.
— Isä meni suureen juhlaan, jossa odotetaan uutta vuotta ja jossa hän on luvannut puhua uuden vuoden kunniaksi, mutta kyliä hän tulee heti kun vain pääsee, ja Liisa kyllä valaa tinoja…
— Haltialle! — huusi Liisa kovalla äänellä ja heitti sulan tinan valinkauhasta korvoon. Vesi oikein porahti, kun kuuma tina putosi siihen. Liisa kääri hihansa ja etsi sitä syvältä korvon pohjalta. Siinä se nyt oli valkoisella lautasella. Annikki sai viedä sen isoäidille, joka asetti kultasankaiset silmälasinsa paikoillensa ja alkoi selittää, mitä kaikkea hyvää haltian tina näytti ja lupasi heidän kodillensa.
— Rahaa, paljon rahaa ja iloisia uutisia ja lahjoja.
Sitten valettiin isoäidille, ja Annikista oli tämä kaikki niin sanomattoman riemukasta, sillä isoäiti sai oikein kauniin kukkakorin. Sitten tuli äidin vuoro. Annikki kantoi vettävaluvan tinan lautasella äidin nähtäväksi.
Se oli kummallisesti muodostunut. Isoäiti, jonka erikoisoikeutena tinojen selittäminen oli, näki siinä suuren veneen, joka täysin purjein kiidätti äitiä lämpöisiin ja onnellisempiin maihin terveyttänsä hoitamaan, jahka vain sota loppuu. Mutta kun Ebba tarkemmin tutki sitä, kalpeni hän ja huudahti pidätetysti. Hän näki veneen kokassa pienen ristin. Ja vaikka isoäiti kuinka selitti sitä ankkuriksi, ei hän tahtonut sitä uskoa, ja mieliala ei ottanut palatakseen. Samassa Ebba huomasi, että Miuru oli taas kadonnut. Miuru oli ollut koko päivän kummallisen levoton ja juossut aina tilaisuuden sattuessa ulos. Päivällä se oli pakkasesta huolimatta istunut ulkona hangella ja naukunut, ja kun palvelija oli sen kantanut sisälle, oli se vähän ajan kuluttua livahtanut taas ulos eikä tullut sisälle, ennenkuin se väkisin otettiin kiinni. Nyt se oli taas kadonnut.
He eivät voinee käsittää mikä kissaan oli mennyt, sillä yleensä se pelkäsi kylmää ja viihtyi aina hyvin sisällä. Ebba, joka oli herkällä ja hermostuneella mielellä, sanoi Miurun esiintymisen tietävän suurta onnettomuutta, mutta isoäiti nauroi hänen taikauskolleen.
Annikille valettiin monta tinaa, sitten kun poissaolevaa isääkin oli muistettu, eivätkä hänen nukkensakaan jääneet ilman, ja valetuinpa Miurullekin yksi, vaikka se poissaolonsa takia ei oikeastaan olisi ansainnut koko tinaa. Mutta Annikki pyysi sen puolesta, ja Liisa valoi sillekin yhden…
Alakerrassa olevan ruokasalin kello löi kaksitoista kumeata lyöntiä. Uusi vuosi oli tullut. Seinällä lähellä joulukuusta oli uusi seinäalmanakka, jonka isä oli ostanut. Sopimuksen mukaan piti Annikin itsensä saada repäistä pois sen kaunis päällyslehti, joka esitti pientä porsasta kultainen neliapila suussa.
Isoäiti otti silmälasit nenältään ja lähestyi Ebbaa kumartuen suutelemaan häntä. Koska isä ei ollut vieläkään kotona, ei Annikki malttanut odottaa, kunnes isä olisi antanut hänelle luvan ja ehkä auttanutkin häntä, vaan kiipesi korkealle tuolille seisomaan ja kurotti kättänsä repäistäkseen pois sen päällyslehden, kuten isä oli luvannut. Mutta samassa tuoli horjahti. Annikki oli pudota ja tarttui hätääntyneenä lähellä olevan kuusen oksaan, mutta kuusi oli huono tuki, ja Annikki putosi lattialle vetäen kuusen nurin matkassaan…
Kaatunut, kuiva kuusi syttyi silmänräpäyksessä palamaan, sillä siinä oli harvinaisen paljon kynttilöitä, ja kaatuessaan se sytytti akkunaverhot ja harsoisen pöytäliinan. Tuokiossa oli koko huone ilmitulessa…
Liisa juoksi heti hätääntyneenä soittamaan paloasemalle…
* * * * *
Janne Pöyhtäri lepäsi puolipukeissa vuoteellaan. Palokuntaa oli sinä iltana hätyytetty jo kerran erään nokivalkean takia. Janne uneksi valveilla ollen tapansa mukaan suurista rikkauksista, joilla hän tekisi itsensä ja ympäristönsä onnelliseksi. Hänellä olikin tapana joka ilta ennen nukkumistaan sanoa leikillä tovereilleen hyvää yötä lausuen: »Ja miljonääri lepäsi vuoteellaan…» Toverit olivat aluksi nauraneet hänen hullutuksilleen, mutta hän toisti sen joka ilta ja sanoi, että jos jotain asiaa oikein itsepäisesti toivoo, niin se vielä kerran toteutuu, kun vain itse uskoo siihen. Toisinaan hän taas uneksi jostain suuresta urotyöstä, jolla tekisi nimensä kuolemattomaksi.
Olipa hän usein valvoessaan ajatellut lähteä sotaan suorittaakseen siellä sankaritekoja, mutta lopuksi hän oli kuitenkin tarkemmin ajateltuaan halveksinut nykyaikaista konesotaa, jossa persoonallinen uljuus ja voima kuitenkin lopullisesti merkitsivät niin vähän…
Jannea ei nukuttanut, sillä hän oli valveutunut hälyytyksen takia, ja kun nokivalkean sammutus ei ollut vaatinut mitään ruumiin ponnistuksia, niin hän jaksoi hyvin valvoa.
Hän maata lekotteli siinä vuoteellaan ja kuunteli, kuinka toverit »vetelivät hirsiä». Hänen mieleensä muistui Hanna.
Kummallinen sattuma. Hän oli mennyt eräänä lauvantai-iltana kansantalolle tanssiaisiin. Hän oli tahallansa mennyt »formussa», vaikka siinä olikin hiukan kuuma tanssia, mutta sillä komealla puvulla aina »flaksasi» niin hyvin…
Se sitten oli kummallista, kuinka puku teki paljon asiaan. Jos vain panit päällesi »formun» ja satuit istumaan jonkun puiston penkille, niin kyllä siihen kosijoita ilmestyi jos jonkinkarvaisia. Aivanhan ne tytöt olivat hulluina ja tahtoivat viedä väkisten, ja olisi sitä saanut pitää seuraa oikein hienoille fröökynöillekin, vaikka ties mitä ne olivat… Oikein häntä nauratti, kun ajatteli mitä kaikkea hän olisi saanut seuraansa, jos vain olisi huolinut..
Niin, siellä kansantalolla se tulla tupsahti vastaan, se Hanna Rönkä sieltä kotipitäjästä. Eipä olisi uskonut, että se niin olisi komistunut. Kasvot olivat valkoiset ja punaiset kuin mansikkamaito, ja hiukset kiilsivät mustina kuin korpin selkä. Hän huomasi heti, että Hanna oli oikein solakkaa ja kaunista rotua, oikea työihminen eikä mikään hepsankeikka…
Siinä sitten oli maklakoitu ja iloa pidetty, ja siitä se seuranpito sitten alkoi. Nyt he olivat jo oikein kihloissa, sormuksen kanssa…
Oli se niin mukavaa, kun tiesi aina lomapäivänä minne matkansa ohjaisi.
Eihän sitä joka kerta viitsinyt mennä äidinkään luo sinne Hermanniin
saakka. Siinä Uudenmaankadulla se maitopuoti oli, jossa Hanna möi.
Sinne oli niin mukava piipahtaa katsomaan…
He olivat päättäneet mennä heti naimisiin, kun hän vain saa palkankoroitusta eli sellaisen kullanvärisen »limppuvinkkelin» hihaansa, sillä eihän se tyttö katselemisesta parane…
Ja sitten liitelivät hänen ajatuksensa kauas maalle. Hän toivoi ainakin joskus tulevansa niihin varoihin, että vanhemmiten voisi ostaa kotitilan maalta itsellensä vaikkapa kuinka pienen torpan, jossa voisi viettää vanhuutensa päivät, sillä maa ja kotiseutu vetivät häntä aina vastustamattomasti puoleensa…
* * * * *
Miehet heräsivät hälyytykseen, ja äkkiä oli heillä vaatteet päällään. He riensivät suureen vaunuliiteriin, jonka kolme suurta ovea ponnahtivat selkoselällensä. Naulakoista siepattiin kypärit päähän ja leveät nahkavyöt, joissa riippui palokirveet, vyötäisille. Tulipalon paikka ilmoitettiin heti.
Kaivopuistossa. Janne pelästyi, sehän oli sen hyväluontoisen tohtori Hakalan kaksikerroksinen kivitalo. Heti paikalla tuotiin hevoset rekien eteen. Valjaat, jotka riippuivat avoimina korkealle nostettuina rekien yläpuolella, pudotettiin pienillä väkipyörillä hevosten harteille. Hevoset ikäänkuin hyppäsivät valjaisiin. Tuossa tuokiossa olivat miehet paikoillaan, ja kolmen minuutin kuluttua seurasi palomestarin autoa iso reki täynnä miehiä, ja kumea torvi antoi varoittavia hälyytysmerkkejä…
Niinkuin tuli olisi tarttunut hevosten harjoihin, lähtivät ne täyttä neliä ulos vaunuvajasta ja suoraa päätä alas Korkeavuoren katua Kaivopuistoon päin. Lumet tuprusivat reen tieltä, joka kiiti kuin tuulispää… Perässä tulivat ensimäinen letkukärry, höyryruisku, toinen letkukärry, hyppypurje, tikapuita y.m. sammutuksessa tarvittavia koneita.
Tulisoihdut loimusivat pimeässä yössä, sillä kadut olivat nytkin niukasti valaistuja. Hevoset juoksivat kuin henkensä edestä, pakkaslumi valitti jalaksien alla, ja torvi raikui kiihoittaen. Jannella oli kädessään pitkävartinen soihtu, jota hän aina silloin tällöin käänsi alas maata kohti, jotta öljyä valuisi runsaammin soihdun päässä oleviin rohtimiin saaden liekin siten suuremmaksi. Hänen ruumiinsa värisi, ei kylmästä, vaan innostuksesta, sillä aina kun sattui hälyytys, oli hän kuin irti maasta. Hän tahtoi toimia, ja väliin hän tuskin jaksoi odottaa, kunnes palomestari tai joku ruiskumestareista antoi määräyksensä, sillä niin hän paloi innostuksesta ja toimintahalusta…
Kun palokunta muutaman minuutin kuluttua saapui tohtori Hakalan huvilalle Kaivopuistoon, oli talon koko yläkerta ilmitulessa. Reippaasti ryhdyttiin pelastamispuuhiin. Mutta kesti kuitenkin jonkun aikaa, ennenkuin letkut saatiin maajohtoihin, sillä ankaran talven ja suuren lumenpaljouden takia oli tavallista vaikeampaa päästä katujohtoihin käsiksi.
Vähän sen jälkeen kuin palokunta oli saapunut paikalle, tuli tohtori Hakalakin hevosella ajaen. Liisa oli soittanut ensin paloasemalle. Sitten hän oli yrittänyt palata palavaan huoneeseen, mutta kun tuli ja savu löivät häntä ovessa vastaan, oli hän hätääntynyt ja juossut alakertaan ja soittanut alakerroksessa olevalla puhelimella vanhalle ylioppilastalolle, jossa hän tiesi tohtorin olevan juhlapuhujana. Tohtori oli tullut jonkun ajan kuluttua puhelimeen, eikä hän siinä paljoa puhunut, vaan syöksyi ulos ilman päällysvaatteita ja otti ensimäisen ajurin.
Hänen hätänsä ja tuskansa oli ääretön, sillä hän pelkäsi omaistensa hengen puolesta. Hän tiesi, että äiti menetti aina vaaran tullen mielenmalttinsa, ja Ebba taasen oli niin hermostunut, että ei kyennyt mihinkään toimintaan, kun sitä tarvittiin.
Kuinka hän katui sitä, että oli ensinkään lupautunut juhlapuhujaksi. Mutta häntä oli niin pyydetty, ja kun kodissa mieliala oli niin raskas, oli hän ajatellut vaihtelun olevan hauskaa… Nyt hän sai siitä rangaistuksensa. Olisihan hänen suurena juhla-aattona pitänyt pysyä kotona…
Kun hän saapui palopaikalle, oli talo ilmitulessa. Hän riehui kuin mielipuoli ja koetti heti hyökätä yläkertaan, mutta vastaan tuleva tuli ja savu ehkäisivät hänen yrityksensä. Kaikeksi onnettomuudeksi oli sähkökin sammunut.
Heti tultuaan palopaikalle oli palomestari kutsunut paloasemalta mekaaniset tikapuut, jotka saapuivat tuossa tuokiossa ja saatiin heti kuntoon. Janne Pöyhtäri, joka oli ollut kuin hiilillä, juoksi käskyä odottamatta nopeasti ja rajusti pitkin tikapuita niin, että ohuet, notkeat puolapuut arveluttavasti taipuilivat hänen allansa. Tultuaan akkunan luo hän löi palokirveellään sen säpäleiksi. Kuului kumea humahdus ja tulen räiskettä, ja sankka savu tulvehti muutamien tulenkielekkeitten mukana avonaisesta akkunasta, jonne voimakas, alhaalta tuleva vesisuihku ohjattiin. Mutta Janne kiipesi pelottomana sisälle, ja jäljessä tulevasta letkusta syöksyi vettä moitteettomasti. Hyppypurje oli pingoitettu akkunan alle tikapuiden kohdalle. Kauan ei Janne viipynytkään, vaan palasi akkunalle, josta tulvehti paksua savua ja höyryä, sillä tuleen joutunut vesi muuttui heti vesihöyryksi. Hänellä oli pieni lapsi sylissään. Nopeasti kuin orava juoksi hän portaita alas ja antoi puolitiessä odottavalle toverilleen lapsen. Itse kiipesi hän samaa tietä takaisin palavaan huoneeseen, ja levoton isä raukka sai portaita alas laskeutuvalta palosotilaalta lapsensa, joka oli pyörtynyt.
Miltei samaan aikaan kuin Janne toisen kerran hyppäsi palavaan huoneeseen pelastaakseen muita siellä näkemiään ihmisiä, olivat muutamat hänen tovereistaan tunkeutuneet alakerrasta johtavien portaitten kautta sinne ja pelastaneet sekä tohtorin vanhan äidin että tohtorinnan, joka oli pyörtyneessä tilassa…
Janne ei nähnyt savulta ja höyryltä mitään ja haki liekkien seasta aikaisemmin näkemiään ihmisiä, mutta samassa putosi osa palavasta välikatosta hänen päällensä, ja hän kaatui palavalle lattialle. Vaivoin saivat toverit hänet pelastetuksi, ja hän oli ehtinyt tässä lyhyessä ajassa saada pahoja palohaavoja. Sekä Ebba että hän toimitettiin kiireimmän kautta kirurgiseen sairaalaan. Eräälle palosotilaalle, joka viimeiseksi jäi liekkien vallassa olevaan huoneeseen, tuli niin kiire, että hänen täytyi hypätä alas ikkunasta hyppypurjeeseen. Kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti, että tuntui käsittämättömältä, mitenkä tuli oli saanut niin suuren vallan, mutta se johtui pääasiallisesti siitä, että huoneessa, jossa kuusi oli kaatunut, oli ollut niin paljon oviverhoja ja helposti palavia mattoja.
Yö oli tuulinen, ja Kaivopuistossa, merenrannalla, tuulee aina enemmän kuin muualla kaupungissa. Reippaitten ponnistusten jälkeen sai palokunta kuitenkin tulen vallan lyhyessä ajassa rajoitetuksi ja suuren osan varsinkin alakerran huonekaluista ja muusta irtaimistosta pelastetuksi. Rakennuksen toinen kerros vikaantui pahasti, mutta ensi kerros jäi verrattain hyvään kuntoon.
Uuden vuoden aamuna, kun ihmiset olivat kävelyllä Kaivopuiston rantatiellä, näkivät he vielä kaksi vartiotoimessa olevaa palosotilasta, jotka kuljeskelivat tohtori Hakalan puoleksi palaneen huvilan edessä.
Valkoisella, lumen peittämällä graniittiaidalla istui valkoinen, pörrökarvainen kissa, joka naukui valittaen, mutta pakeni heti, jos joku lähestyi sitä…
— Tohtori Hakalan vuosi on alkanut onnettomasti, — sanoivat ohikulkijat.
X
Tuomari Katajisto oli juuri ottanut kylmät hauteet silmiensä päältä, joiden siniset alustat — »lemmenkukat», niinkuin hän niitä nimitti — olivat jo taas siedettävän näköiset, niin että kehtasi lähteä vaikka ulkosalle. Hänen leukansa tuntui vielä toisinaan, varsinkin syödessä, kipeältä, mutta muuten hän tunsi itsensä sangen reippaaksi.
Kotona istuessaan ja miettiessään kaikkea sitä, mitä hänelle viime aikoina Martta Hagenin tähden oli tapahtunut, hän oli etsinyt syyllistä onnettomuuksiinsa, sillä onneton hän oli. Hän oli joutunut sydämettömän, häpeämättömän, langenneen naisen rahanhimon ja huvitteluhalun uhriksi. Mitä hän mahtoi sille, että hänkin kerran oli sattunut rakastumaan…
Oliko hän ansainnut elämältä moisen osan? Omin voimin, ilman typerän isänsä apua, hän oli ponnistellut eteenpäin ja hankkinut itsellensä huomattavan, kunnioitettavan aseman. Hänen asianajotoimistonsa olisi varmasti kannattanut hyvin, ellei tuo kirottu rakkaus olisi tullut kaikkea sekoittamaan, se kun oli vienyt niin paljon hänen työkyvystään ja ajastaan…
Hän ja hänen toverinsa, tuomari Tyrkkö, olivat alkaneet verrattain kauniisti, niin, melkeinpä loistavasti. He olivat ilmoittaneet ottavansa ajaakseen mitä asioita hyvänsä, ja saadakseen kundeja olivatkin he aluksi ryhtyneet sangen epäilyttäviinkin asioihin käsiksi. Olihan kyllä hiukan vaarallista, jos heidän toimistonsa saisi kevyen maineen ammattitoverien piirissä, mutta mikä asianajotoimisto nyt itse asiassa oli niin täydellinen, antoivathan ne useimmat toivomisen varaa, ja jos niitä vain olisi alkanut tonkia, olisi kait niissä voinut olla kylläkin muistuttamisen aihetta… Yksi katsoi sopivaksi ajaa tämänluontoisia asioita, toinen tuonluontoisia. Pääasia oli, että kansa riiteli ja prosessasi, ja siinä suhteessa Suomen kansa oli ihannekansa, ja lakimiehet ansaitsivat paljon rahoja. Mutta hitto vieköön, Tyrkkö ja hän ansaitsivat sittenkin liian vähän…
Hyvin tuottava oli ollut heidän keksintönsä vuokrata yksityisiä, itsenäisesti toimivia salapoliiseja, jotka työskentelivät kaupungeissa ja matkustelivat tarpeen tullen maaseudullekin. Sekä aviovaimot että aviomiehet olivat suurella menestyksellä käyttäneet heitä puolisoidensa uskottomuutta vakoillessaan näinä turmeltuneina aikoina. Varsinkin naiset olivat olleet tyytyväisiä ja maksaneet hyvästi tiedoista, joita olivat saaneet, sillä heidän liikkeensä salapoliisit liikkuivat hyvin puettuina kaikissa ensiluokkaisissa ravintoloissa ja tekivät pikkutunneilla herrojen kanssa tuttavuutta saaden usein monta tärkeätä, valaisevaa tietoa…
Sekin etu näistä yksityisistä salapoliiseista oli ollut, että ne tiedonannoillansa aiheuttivat useita avioeroja, jotka heidän toimistonsa sitten virallisesti välitti. Mutta suuresti katsoen kävi heidän liikkeensä sittenkin huonosti…
Hän olisi mielellänsä ruvennut harjoittamaan rahan lainausta ehkäpä lain kieltämää suurempaa korkoakin vastaan, sillä se olisi ollut kyllä tuottavaa, mutta ensinnäkään ei hänellä ollut tarvittavaa kapitaalia, eikä toiseksi rahan kysyntä näin sota-aikana, jolloin sitä oli niin viljalti maassa, olisi ollut kylliksi suuri…
Hänen olisi pitänyt saada jokin tuottavampi toimi, mutta mistäpä sen nyt otti? Ja olihan asianajajan toimi yleensä kaikkein parhaimpia. Panttilainastonkin järjestäminen oli liian monimutkaista….
Siitä juristit olivat siunattuja ihmisiä, että ne eivät juuri parjanneet tai arvostelleet ammattitovereitansa. Eivät ainakaan julkisuudessa. Vaan jos sellaista joskus tapahtui, niin se sattui ehdottomasti taatussa seurassa ja toisen parasta tarkoittaen. Oikein häntä nauratti, kun hän ajatteli, kuinka taiteilijamaailmassa, johonka hän oli tutustunut Martta Hagenin kautta, vallitsi aivan päinvastainen tapa tai periaate…
Ei ollut ainuttakaan taiteilijaa hänen tuttavapiirissään — vaikka eiväthän kaikki olleet todellisia taiteilijoita, sillä taiteilijakäsite oli oikeastaan hyvin laaja — joka ei ilolla olisi parjannut toisia taiteilijoita. He tiesivät aina kertoa eräitä valaisevia, vähemmän edullisia seikkoja sen ja sen työstä ja ennen kaikkea yksityiselämästä. Totta oli myöskin, että eivät ketkään kehuneet toisiansa niin vasten kasvoja kuin taiteilijat. He olivat todella kuin pienet lapset, he suorastaan elivät kohteliaisuuksista ja hyvistä arvosteluista…
Mutta hehän olivatkin julkisia henkilöitä sanan kaikissa merkityksissä, heidän työnsä ja persoonansa oli aina julkisen arvostelun esineenä. Sanomalehtien apokryfiset nimimerkit saattoivat nostaa ja kaataa keitä hyvänsä. Mutta juristeilla oli se harvinainen onni, että heidän tuomionsa, olivatpa ne kuinka heikkoja hyvänsä, eivät ainakaan tulleet kenenkä hyvänsä arvosteltaviksi. Ainakin vaadittiin siihen ammattimiestä…
Hän oli sittenkin valinnut ihanan alan ja turvallisen elämänuran. No, eihän se nyt aina ollut niin turvallinenkaan, saattoihan sitä helposti päästä vähäksi aikaa linnaankin »tiilenpäitä lukemaan», mutta silloinkin voi järjestää niin, että sai istua rangaistuksensa vankilassa, jonka tirehtöörin kanssa oli juonut sinuttelumaljan…
Taiteilijat, äss, mitä ne häntä liikuttivat! Harmiksensa hän huomasi, että Martan maailma oli vähitellen vallannut hänen mielikuvituksensakin. Hän oli sittenkin liiaksi kiintynyt häneen… Hän hermostui…
Mitä tekemistä hänellä oli taiteilijoiden kanssa? Olivathan ne hauskoja seuraihmisiä, ja niillä oli kaikenlaisia hauskoja konsteja, joita muilla kuolevaisilla ei ollut. Tuomari Tyrkkö sanoi aina humalassa, että ei kenenkään kanssa ollut niin hauska ryypätä kuin taiteilijoiden, kapakanisäntien, huonomaineisten naisten ja rappiolle joutuneitten herrojen kanssa. Kaikilla niillä oli joitakin erikoisia elämänkokemuksia ja erikoisia päähänpistoja, ja oikeassa hän oli…
Mutta kun hän enemmän ja enemmän ajatteli taiteilijoita ja muisti mustelmansa ja kipeän leuan, jotka kaikki kauniit joululahjat hän oli saanut taiteilija Hertelliltä, niin hän sydäntyi uudestaan…
Mitä hän sieltä oli hakenut? Tietysti sitä ainaista Marttaa. Minkä hän mahtoi tunteellensa ja onnettomuudelleen. Mutta sitten hän alkoi muistella, mitenkä hän oikeastaan oli tutustunut Marttaan. Hän vihasi sitä henkilöä, joka oli hänet esittänyt tuolle sybariitille, tuolle viheliäiselle velholle. Mutta sitten hän muistikin, ettei siinä ollut tapahtunut mitään esittelyä, itsestäänhän se oli käynyt, ja sinne oli hänet hommannut ajuri….
— Äss! — samassa hän muisti, että sekin ajuri oli maksamatta. — Maksamatta, maksamatta ja aina vain maksamatta. Millä Herran nimessä hän saattoi rahaksi muuttua? — Hän hermostui pahanpäiväisesti, sytytti sikarin ja sieppasi sanomalehden pöydältä. Jonkun aikaa selailtuaan sitä hän näki, että tohtori Hakalan Kaivopuistossa oleva huvila oli palanut uudenvuodenyönä.
— No, sehän oli hauskaa, että sillekin pohatalle sattui joku kommellus. Se olikin aina niin mahtava rikkaudessaan. Vaikka tietysti se vain rikastuu tästä, luonnollisesti sillä oli suuret palovakuutukset. Kun ei vain siinä pelissä olisi koira haudattuna, — ajatteli hän jo kaikkea ja kaikkia epäilevänä lakimiehenä. — Tuo juttu joulukuusesta tuntuu niin tekaistulta. Sietäisi oikeastaan tutkia vähän lähemmin sitäkin asiaa. Sehän on sen viheliäisen Martan serkku vai mikä lie…
Mutta hänen leukaansa kivisti yhä, niin että hänen täytyi hiljaa itseksensä kiroilla.
Ei, kyllä hän nostaa kanteen taiteilija Hertelliä vastaan pahoinpitelystä, ja myöskin sitä letukkaa, Martta Hagenia vastaan pahoinpitelyyn yllyttämisestä. Saakoot sakkoa, jos sillä pääsevät, se on joka tapauksessa skandaali. Kyllä hän saa todistajia ja raskauttavia asianhaaroja…
Hän oikein innostui kuvitellessaan kaikkia niitä seikkoja, joilla hän kostaisi kärsimänsä vääryyden. — Nostaa prosessi, nostaa prosessi, se oli hänen tunnuslauseensa, ja nyt hän sen kerran nostaa oman asiansa puolesta. Hän oli puolustanut menestyksellä niin monia vääriä juttuja, että hän varmasti voittaisi tässä omassa asiassaan, joka kaiken lisäksi oli oikea…
Martta oli häntä kiristänyt ja suorastaan ryöstänyt. Martta oli saattanut tuhlailullaan hänet vararikon partaalle. Jos hän olisi saanut Martan linnaan, olisi hänen ollut koko joukon helpompi olla. Siellä se tyttö ei ainakaan olisi voinut pettää häntä. Niin, hän rakasti häntä sittenkin, hän oli mustasukkainen ja onneton, hyvin onneton…
Jos edes olisi saanut todistetuksi, että Martta oli yleinen nainen, niin olisi saanut hänet poliisin kirjoihin. Mutta miten? — Silloin muistui hänen mieleensä ajuri, joka oli tutustuttanut hänet Marttaan. Hän päätti heti lähteä ottamaan asiasta selvää.
Hän suuntasi kulkunsa poliisikamarin osoiteosastolle ja sai tietää, että Janne Pöyhtäri ei enää toiminut ajurina, vaan oli ruvennut palosotilaaksi. Paloasemalla hän sai kuulla, että Pöyhtäri oli toissaöisessä tulipalossa pahasti palanut ja makasi Kirurgisella sairashuoneella. Kun hän vihdoin saapui sinne, ilmoitettiin, että sairaan huonon tilan tähden ei hänen luokseen päästetty ketään.
Tuomari Katajistoa harmitti. Hänenkin uusi vuotensa oli alkanut huonosti…
XI
Lukukausi yliopistossa oli taas alkanut, ja nuoriso palasi joukolla joululomaltaan pääkaupunkiin. Lahja Kaariokin saapui reippaana ja punaposkisena. Hän ei ollut lukenut koko loman aikana sanomalehtiä, sillä hän tahtoi levätä täydellisesti välittämättä mistään maailman tapahtumista, jotka eivät liikuttaneet häntä. Eiväthän ne sisältäneet muuta kuin sotauutisia, joista ei kuitenkaan paljoa viisastunut. Ihmisten hermot tottuvat niin pian kaikkeen. Vaikka lehdet kertoivat, kuinka tuhannet ja taas tuhannet ihmiset kuolivat sotanäyttämöllä, kuinka laivoja vaipui merenpohjaan yhtenä viikkona useampia kuin ennen vuodessa, ja vaikka miltei koko maanpiiri vuosi verta, paloi ja kärsi kaikenlaista puutetta, niin rauhassa asuvien ihmisten mielestä sanomalehdet sisälsivät sittenkin niin kovin vähän ja olivat epäintresantteja…
Senpätähden hänen hämmästyksensä oli miltei jähmetyttävä, kun hän eräänä tammikuun aamuna saapui Kaivopuistoon tullaksensa tohtori Hakalan luo hänen vastaanottotunnillaan. Huvila seisoi kyllä siinä paikallaan, mutta sen yläkerta oli musta ja korjauksen alaisena. Työmiehiltä hän sai kuulla, että tohtori Hakala asui nykyään Kruununhaassa Konstantininkadun varrella eräässä isossa kivitalossa.
Kun hän seuraavana päivänä istui tohtorin uudessa salissa ja odotti vuoroansa, valtasi hänet kummallinen epävarmuus.
Mitähän oikeastaan oli tapahtunut? Miksi ei tohtori ollut kirjoittanut hänelle kertaakaan koko aikana? Eiköhän tohtori ollutkaan saanut hänen kirjeitänsä, vai olivatko ne joutuneet sopimattomiin käsiin?
Astuessaan tohtori Hakalan huoneeseen hän tunsi pientä pelkoa. Tohtori tervehti häntä kohteliaan kylmästi ja käski istumaan. Ei mitään syleilyjä, ei mitään suudelmia, ei edes lämmintä katsetta. Lahjaa vilusti…
— Sinä olet voinut hyvin, Lahja, tänä aikana? — kysyi Albert.
— Kyllä, kiitoksia!
— Minua on kohdannut tänä aikana onnettomuus, oletko kuullut siitä?
— Olen.
— Oletko sinä miettinyt laudatuurikirjoitustasi?
— Olen.
— Koskeeko se niiden kirjailijoiden onnetonta rakkaustarinaa?
Lahja purskahti itkuun…
— Mikä sinun on? — kysyi Albert neuvottomana.
— Sinä et rakasta minua enää?
— Minä en saa rakastaa sinua enää…
— Ethän sinä ennenkään olisi saanut.
— Siinäpä se rikos juuri onkin, mutta nyt se olisi vielä suurempi rikos.
Lahja itki rajummin.
— Rakastitko sinä minua noin?
— Ehkä en vielä silloin, sillä olin kokematon ja utelias, mutta nyt minä rakastan sinua enkä voi elää ilman sinun rakkauttasi, — sanoi Lahja ja nousi lähestyäkseen Albertia. Albert seisoi näennäisesti kylmänä ja rauhallisena, Lahja lyyhistyi suureen nojatuoliin.
He olivat hetkisen vaiti ja kumpikin ajatteli omalla tavallaan. Albert katseli Lahjaa, joka istui siinä nojatuolissa avuttomana niinkuin paleltunut linnunpoikanen.
Kuinka ihanaa olisikaan olla ilman ruumista! ajatteli hän.
Mutta Lahja, jonka mieli oli nuorekkaampi ja kiihkeämpi, ehti ajatella paljoa enemmän:
Ah, intohimo ja rakkaus, ne ovat sittenkin kaksi eri asiaa. Kun nuorukaiset olivat häntä suudelleet, suudelleet hänen käsiänsä ja hyväilleet häntä, oli hän tuntenut itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Mutta jos niiden kiihko kasvoi, rajummaksi, katosi häneltä mielihyvän tunne, ja hän oli usein silloin itseksensä toistanut: »Suudella, vain suudella, ei enempää, sillä se on rakkautta.» Mutta nyt oli intohimo herännyt hänessä, ja se oli muuttunut täydelliseksi, hurmaavaksi rakkaudeksi. Hänen edessään oli täysikypsä mies, hän tahtoi omistaa hänet ainaisesti… mutta nyt hän oli luisumassa häneltä pois…
Hän hengitti kiivaasti…
Albert sääli Lahjaa, mutta äkkiä muuttui hänen säälinsä käsittämättömäksi, tuskalliseksi intohimoksi. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi menettänyt tajuntansa. Kaikki muut hänen ympärillänsä olevat esineet, paitsi Lahjaa, muuttuivat epäselväksi kaaokseksi…
Lahjan terveet, punaiset posket hehkuivat, hänen koko ruumiinsa säteili lämpöä, ja huoneen täytti hänen olemuksensa pyörryttävä tuoksu… Nuo kukoistavat posket ja avonaiset, punaiset huulet viekoittelivat häntä…
Hänet valtaa ääretön halu puristaa tuo nuori olento rintaansa vasten ja juoda hänen kosteilta huuliltaan se juoma, joka voisi sammuttaa hänen suunsa tukehduttavan kuivuuden…
Nuo huulet väreilevät ja sanattomasti kuiskaavat: »Suutele minua, suutele minua… Suutele pitkään niinkuin silloin…»
Ja ikäänkuin kaikki romahtaisi maahan, kaikki katoaisi, yhtyvät hänen huulensa Lahjan huulien kanssa mielettömään, polttavaan suudelmaan…
Kuinka pitkä onkaan tämä suudelma? Iäisyyskö? Vaiko vain silmänräpäys? Sitä hän ei tiedä… Mutta äkkiä tuntuu hänestä, kuin ovelle koputettaisiin tai kuin häntä lyötäisiin päähän, ja silmänräpäyksessä hän ponnahtaa Lahjasta erilleen.
— Mikä se oli?
Vaitiolo…
— Ah ne hermot, ne hermot ja omatunto…
Äkkiä hän on kylmä kuin jäähdytysastiaan pantu kuohuva punaviini. Hän näkee mielikuvituksessaan Ebban epätoivoiset, surulliset silmät, ja hän kuulee hänen tuskallisen huudahduksensa… Kylmä hiki nousee hänen otsallensa, hän muistaa päätöksensä ja kauheat sieluntuskansa… hän taistelee intohimoansa vastaan ja hengittää vaikeasti ilmaa niinkuin hukkuva juo aaltoa. Hänen hermonsa ovat joutuneet epäkuntoon niin, että hän vapisee kuin haavanlehti tuulessa…
Lahja ei käsitä mitään, vaan seisoo kysyvän näköisenä.
— Mitä se oli?
— Ah ei mitään, ei mitään, minun hermoni vain, — änkyttää hän. — Ollaan nyt järkeviä…
— Järkeviä! — kimmahtaa Lahja.
— Niin, sinä olit utelias, ja minä olin kevytmielinen, me erehdyimme, mutta korjatkaamme virhe viisaudella… Tässä ei ole oikea paikka puhua näistä asioista, minä selitän sinulle myöhemmin, ole nyt järkevä… sinun täytyy ymmärtää, että vaimoni ja lapseni takia…
— Mutta minä rakastan sinua…
— Ei, ei, älä puhu noin… Sinun täytyy unhottaa… Sinä olet vielä nuori, ja elämä on sinun edessäsi, ja minä olen kylliksi vanha itkeäkseni mennyttä kevättäni… Hyvästi, rakkaani… ole nyt järkevä, me puhumme tästä toiste…
Lahja oli äkkiä jäykistynyt.
— Toiste?
— Niin, tilaisuuden sattuessa…
— Ei koskaan!
Lahja vapisi kuin vilutautinen ja astui horjuen ovea kohti…
Albert oli horjahtaa taaksepäin, mutta hillitsi itsensä ja sanoi sen mahdollisuuden varalta, että palvelijatar kuulisi:
— Te kirjoitatte siis Alfred de Musset'n ja George Sandin traagillisesta lemmentarinasta.
Paria päivää myöhemmin tuotiin tohtorinna Hakala kotiinsa sairaalasta. Hän ei ollut saanut mitään palovammoja, oli vain ollut tukehtua savuun, ja hänen hermonsa olivat pahasti kärsineet tästä mielenliikutuksesta. Nyt hän oli tavallista reippaampi ja vähemmän hermostunut kuin ennen tulipaloa. Eristäminen ja vuoteella makaaminen olivat virkistäneet häntä.
— Jospa olisin saanut kuolla, — sanoi hän Albertille, kun he olivat kahdenkesken.
— Älä puhu noin, — sanoi Albert ystävällisesti, — meillähän on kuitenkin pikku Annikki kasvatettavanamme ja meidän tulee molempien koettaa parastamme tehdäksemme kotimme siedettäväksi… elämä on kuitenkin vielä elämisen arvoista, ja meidän tulee yhdessä täyttää velvollisuutemme…
Ebba hymyili lempeästi ja ikäänkuin säälien, eivätkä he senjälkeen puhuneet enempää siitä asiasta. Mutta yksin jäätyänsä Albert mietti kauan omaa elämäänsä…
Kuinka monet arvot elämässä sentään muuttuivat…
Hänen isänsä kirjoituspöytä oli palanut, ja nyt hän istui oman kirjoituspöytänsä ääressä, joka oli peräisin niiltä ajoilta, jolloin he Ebban kanssa yhdessä rakensivat kotia. Kuinka kaikki oli sielussa toisin kuin niihin aikoihin, jolloin he yhdessä olivat käyneet tätäkin pöytää valitsemassa. Miuru, jota oli ollut vaikea saada Kaivopuistosta tähän uuteen kotiin, istui pöydällä ja katseli tyytymättömän näköisenä terävillä agaattisilmillään.
Hän oli tehnyt uhrin, joka oli ollut hänelle vaikein ja kallein, mutta olikohan Ebballa mahdollisuuksia ottaa sitä uhria vastaan, sillä hän oli nainen, jota kerran oli loukattu sydänjuuriin saakka, ja naiset jaksavat harvoin tällaisissa tapauksissa oppia mitään ja unhottaa mitään…
Oliko sellainen uhri tarpeen, joka särki kahden ihmisen onnen… Ebban onni oli jo ehkä sittenkin ainiaaksi käynyt korjaamattomaksi…?
Oli, sillä se ei ollutkaan mikään uhri, vaan se oli velvollisuuden täyttämistä…
Mutta raskasta se oli…
XII
Janne Pöyhtäri makasi Kirurgilla suuressa salissa, jossa oli kahdeksantoista muuta potilasta. Huolimatta nuoruudestaan ja voimakkaasta ruumiinrakenteestaan hän oli hyvin heikko. Palohaavat olivat olleet siksi pahat, että hänellä oli ollut jo pitemmän aikaa korkea kuume. Haavoja kirveli ja pakotti niin, että hänen täytyi koko ajan hiljaa valittaa. Hänen vuoteensa ympärille oli asetettu valkoinen kaihdin, jolla hän oli ikäänkuin eristettynä muista sairaista. Toiset potilaat ymmärsivät, että kun tuo kaihdin tuotiin jonkun vuoteen luo, niin odotettavissa oli se suuri, korkea vieras…
Hänen morsiamensa Hanna Rönkä oli juuri ollut hänen luonaan, mutta kun hänen tuskansa olivat suurentuneet, oli hänelle annettu morfiiniruiske ja hän oli vaipunut horrokseen. Morsian oli sillä välin poistunut sairaalasta.
Janne oli juuri heräämässä horroksestaan; hän oli unen ja tietoisuuden välimailla, ja vanhoja muistoja kulki hänen aivoissaan…
Hän on isää katsomassa Mariansairaalassa. Isä on vilustunut yöajossa ja saanut keuhkokuumeen, hän makaa huonona sairaana suuressa salissa. Janne istuu hänen vuoteensa vieressä. — Ukolle taitaa tulla lähtö, — ajattelee hän. Hänestä tuntuu, kuin jokin vieras, hänelle tuntematon ihminen makaisi siinä vuoteessa. Hän on kärsinyt niin paljon isän juoppouden ja kovuuden takia, että hänellä ei ole enää mitään tunteita häntä kohtaan…
Jannesta tuntuu kuitenkin pahalta istua ja tuijottaa kuolevaan isään noin. Hän koettaa ajatella, miltä mahtaisi hänestä tuntua, jos hänen oma poikansa tuolla tavalla seuraisi hänen elämänliekkinsä sammumista. Ei se tunnu millekään, tunteet eivät tule kutsuen…
Kun isä on kuollut, hengähtää hän helpotuksesta, eikä yksikään kyynel vieri hänen silmistään… Onko hän tunteeton? Ei hän sitä usko, hän on vain niin paljon kärsinyt…
Kuinka monissa kaupunkilaishautajaisissa hän onkaan ollut mukana. Hän on nähnyt mitä erilaisimpia hautajaissaattoja. Usein hän on seurannut itse hautaustoimitusta istuessaan korkealla penkillään ja odottaessaan kyydittäviään. Ne ovat olleet kauniita ja liikuttavia tilaisuuksia…
Mutta oman isän hautajaiset olivat kuitenkin kummallisimmat mitä hän koskaan on nähnyt. Heidän omista rattaista on numerolappu otettu takaa pois. Hän itse istuu ilman vormua penkillään ja ajaa äitiä, joka istuu veljen ja isävainajan sisaren kanssa. Seuraavissa rattaissa ajaa tädin mies, eräs juoppo nikkari, jonkun isän tuttavan kanssa. Pitkä ei se saattue ole, kun se Söörnäisistä ajaa läpi kaupungin Ruoholahden ruumisasemalle, josta junat lähtevät Malmin hautausmaalle.
Hautaus tapahtuu eräänä kolkkona kevätsunnuntaina. Vainajia on runsaasti matkassa. Mustat, yksinkertaiset arkut, joihin on liimattu suuria numerolappuja niinkuin tavallisiin rahtitavaralaatikkoihin, odottavat pitkänä, surullisena rivinä hautakappelissa pappia, jonka tehtävänä on siunata ne kaikki yhtaikaa haudan lepoon.
Sitten aletaan niitä kantaa pieniin, raiteilla kulkeviin avonaisiin vaunuihin. Näillä jyrisevillä vaunuilla heitä sitten kärrätään läpi laajan hautausmaan hautoihinsa. Ja kun Janne veljensä ja isän toverien kanssa laskee isän arkun avonaiseen hautaan, tuntuu hänestä, niinkuin hän laskisi sinne kenenkä hyvänsä. Valkoinen numerolappu arkun kannessa on ainoana takeena siitä, että hän todella laski isänsä eikä jonkun muun. Oma tunne ei sano mitään…
Kun hauta on luotu umpeen, seisovat kaikki äänettöminä ja tuijottavat maahan. Vanha äiti seisoo loitommalla ja itkee…
Niinköhän hänkin haudataan? Se oli niin kolkkoa ja rumaa… Lähtö kait tästä tulee, koska äitikin niin itkee…
Janne oli täydellisesti herännyt horroksestaan ja näki, kuinka hänen vanha äitinsä istui hänen vuoteensa vieressä ja itki. Anna-muori oli pienikasvuinen ihminen, jolla oli viisaat, hiukan vetiset silmät, ja hänen kasvonsa olivat hyvin ryppyiset, sillä hän oli kait joskus ollut lihava ja sitten myöhemmin laihtunut. Hän näytti pieneltä ja kutistuneelta. Nyt hän näki, että Janne huomasi hänet, ja lopetti heti itkunsa…
Hän istui siinä ääneti, harteillaan suuri, musta kamelinvillalangoista virkattu, reiällinen huivi. Hän tuijotti herkeämättä poikaansa, huojutti hiljaa pientä ruumistaan ja pyyhki tuontuostakin huivinsa kulmalla vetisiä silmiään. Hänen katseensa oli hellä ja sanomattoman huolestunut.
Kun Janne aukaisi silmänsä toistamiseen ja kun hän näki äidin edessänsä, saivat hänen kuumeiset silmänsä lempeän ja iloisen loisteen. Hän koetti hymyillä, mutta ei voinut, sillä jossain kädessä tai rinnassa koski niin kipeästi. Hän ei oikein tajunnut missä se tuska oli, mutta sitten hän käsitti, että se oli kädessä…
Äiti, vanha äiti, joka oli niin kutistunut ja harmaantunut, hymyili hänelle ystävällisesti ja painoi päänsä Jannen päätä kohti. Sitten hän kysyi hyvin hiljaa, kuinka poikansa jaksoi. Janne ei voinut vastata. Hetken päästä hän jo olisi voinutkin vastata, sillä poltetta ei taas tuntunutkaan missään, mutta hän vaikeni kuitenkin ja katseli äitiänsä…
Kaksi kirkasta kyyneltä kihosi äidin silmiin, ja ne alkoivat vieriä pitkin poskipäitä. Hän ikäänkuin hätääntyi huomatessaan ne ja pyyhkäisi ne nopealla, hermostuneella liikkeellä huivinsa kulmaan.
Sitten he istuivat taas kauan aikaa ääneti. Äiti silitteli hiljaa, aivan kuin huomaamattansa, pojan vuoteen reunalla olevaa peitettä, ja sormet hapuilivat hermostuneesti ylemmäksi. Vihdoin kosketti hänen laiha kätensä Jannen tervettä kättä, joka lepäsi valkoisella peitteellä suurena ja punaisena. Se käsi oli hänestä kaunis ja voimakas, sen pitkät sormet näyttivät niin herkiltä, ja iho kädessä oli hieno ja ohut, kun hän pitemmän aikaa oli ollut tekemättä mitään ruumiillista työtä. Äidin kurttuinen käsi vapisi, kun hän kosketti poikansa tulikuumaa kättä. Sitten hän painoi päänsä alas ja silitteli Jannen kädellä omaa kurttuista poskeaan…
— Janne, oma lapseni, kuinka sinä voit?
Janne olisi nyt voinut kivultansa vastata, mutta mielenliikutus sai hänen äänensä tarttumaan kurkkuun. Hän ei sanonut mitään, hymyili vain ja nosti hiukan tervettä kättänsä äidin poskea kohden ja silitti sitä. Niin istuivat he kauan ääneti…
Äiti huojutteli hiljaa ruumistansa ja katsellessaan poikaansa hän ajatteli jumalansanaa. Hän pelkäsi, että hänen poikansa kuolee suruttomuuden tilassa, ja hän olisi tahtonut hiukan lukea hänelle, mutta Janne oli niin heikko, ettei hän tahtonut rasittaa häntä…
Hän muisteli Jeesuksen vuorisaarnaa ja ajatteli sen monia kauniita kohtia ja kertasi monesti mielessänsä sanat: »Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan.»
Mutta nähdessään poikansa avuttoman tilan tuli hänen niin raskas ja vaikea olla, että hänen täytyi nousta hetkiseksi kävelemään. Hän huokasi syvään ja palasi hetken päästä paikallensa…
Palautettuansa mielenrauhansa hän silitteli hiljaa Jannen tervettä kättä, ja kun sairaanhoitajatar ilmestyi, nousi hän hitaasti, suuteli Jannea otsalle ja poistui sairaan luota…
Oli yö.
Janne makasi valveilla. Toiset sairaat kuuluivat nukkuvan. Huoneessa oli hämärä valaistus, ja Janne tuijotti valkoiseen kaihtimeen, jolle hänen mielikuvituksensa loihti mitä erilaisimpia kuvia aivan kuin elävissäkuvissa.
Tuleekohan se nyt? ajattelee hän. Ei se vielä saisi tulla. Ei häntä peloita, mutta kaikki on vielä kesken, hänhän on vielä niin nuori. Ei häntä peloita, sillä ei siinä ole mitään pelättävää; ei sen jälkeen ole mitään, kaikki loppuu siihen, mutta se on kuitenkin niin haikeaa, näin nuorena…
Ei kuolemaa ole, sillä jos se olisi olemassa, olisi hän pelännyt vaaraa, mutta hän ei ole koskaan pelännyt…
Elämä on varmasti olemassa, ja kuolema on vain elämän loppu…
Mutta entäs jos kuolema olisi ja sen takana olisi jotain muuta? Ei ole, ei ole, hän ei tahdo olla heikko ja uskoa turhia. Se on pelkoa ja se ei sovi miehelle… Hän uskoo, että sitä ei ole, eikä sitä silloin olekaan…
Mutta kuume nousi ja mielikuvat alkoivat käydä yhä vilkkaammiksi. Hän oli olevinaan suuressa uimanäytöksessä.
Koko avara uimahuone Ursininkalliolla on täpötäynnä väkeä. Aurinko paistaa kielteisesti, ja suolalta tuoksuvat aallot lepattelevat niin viekoittelevasti suuressa altaassa. Naisten pingoitetut, moniväriset päivänvarjot kohoavat väkijoukon päiden päällä kuin suuret, ihmeelliset sienet. Avojalkaisia pikkupoikia istuu sadoittain pukuhuoneryhmän mustalla asfalttikatolla, ja niiden ruskeat, paljaat sääret vieri vierellä muodostavat kummallisen näköisen kaiteen katonreunalle. Liput liehuvat ja pitävät pauketta niinkuin kuivamaan ripustetut pesuvaatteet. Torvisoittokunta soittaa reipasta marssia, ja kaikki esiintyjät astuvat erivärisissä uimapuvuissaan ja ruskeina kuin kupari pitkässä rivissä altaan reunalla olevalle siltamalle. Suoritetaan lyhyenmatkan kilpauinnit, sukellukset, matalat hypyt, hengenpelastusnäytteet ja kehumiset…
Sitten alkavat leikilliset näytännöt ja vihdoin kerroshypyt. Janne on seissyt alastomana nojaten kaiteeseen ja katsellut ihaillen kaikkea tätä reipasta menoa, jolle täysilukuinen yleisö osoittaa voimakkailla kättentaputuksilla suosiotaan ja mieltymystään. Hän värisee osaksi vilusta, vaikka onkin aurinkoinen syyspäivä, ja osaksi jännityksestä…