Nyt tulee heidän vuoronsa. Kaikkien alempien kerrosten hypyt onnistuvat heille jokaiselle, ja yleisö taputtaa ihastuneena käsiään. Kuuluu niin kummalliselta, kun hypättyänsä suuren, jännittävän hiljaisuuden vallitessa veden alta noustessa kuulee vedentäyttämillä korvillaan ihmeellistä, epämääräistä ja kaukaista melua, niinkuin mattoja tomuutettaisiin…
Hänen vuoronsa on hypätä ylimmästä kerroksesta. Hän asettuu siltaman reunalle, katselee kerran alas, ettei vedessä ole ketään tiellä, nousee varpaillensa ikäänkuin punniten ruumistaan, vetää ilmaa keuhkoihinsa, kohottaa kätensä joka lihas jännittyneenä ja heittäytyy sitten viidennestä kerroksesta, joka on viisitoista metriä korkealla, alas huimaavaan syvyyteen…
Mutta juuri kun hän ikäänkuin leijailee ilmassa, nousee hänen ollessaan keskitiessä äkkiä raju tuulenpuuska ja heittää hänet pois tasapainoasennosta, ja hän putoaa tuosta korkeudesta kyljellensä veteen ja satuttaa oikean kätensä niin, ettei voi sitä liikuttaa…
Janne koetti liikuttaa oikeata kättänsä ja huomasi, että hän ei todellakaan voinut saada sitä hievahtamaankaan, siihen vain koski niin kovasti. Silloin hän havahtui mielikuviensa lennosta ja huomasi eläneensä hourekuvia. Hänhän lepäsi vuoteessa…
Jannen on kuuma, päässä jyskyttää voimakkaasti, korvissa humisee kummallisesti niinkuin kaukainen kosken kohina. Niin, siinä se tuleekin… tuossa se on. Hän näkee pienen vesipisaran, äkkiä se hajoaa kahtia, nämä puolikkaat jakaantuvat taas vuorostansa kahtia, nyt niitä jo on monta, lukemattomia, satoja, tuhansia, niitä alkaa tulla kaikkialta, niitä on alhaalla, ylhäällä, sivuilla, päällä, alla, ne paisuvat… Nyt ne tulevat lähemmäksi, ne paisuvat hirvittäväksi, höyryäväksi koskeksi… vesi tulee ylemmäksi, se polttaa, hän koettaa juoda sitä vähemmäksi, mutta kieli kuivuu kitalakeen, se ei kostu, hän koettaa juoda yhä, mutta vesi ei mene alas, se vain polttaa ja hän on tukehtua, hän tukehtuu…
Kun Janne avasi silmänsä, istui sairaanhoitajatar hänen vuoteensa ääressä ja tarjosi hänelle vettä. Suu oli todella kuuma ja kuivan tahmainen. Kieli oli niin paisunut, että tuskin saattoi liikkua, ja henki kulki vaivalloisesti.
— Nyt taitaa kuolema sittenkin tulla, — ajatteli hän ja tuijotti sairaanhoitajattaren pään yli valkoiseen kaihtimeen, »kuoleman kaihtimeen» — niin oli hän kuullut muiden sairaitten sitä nimittävän… häneltä sekosi taas kaikki ja hän vaipui horrokseen…
Jannea kylmää. Taas kuuluu kosken kaukaista kohinaa, se tulee niin etäisenä ja soivana. Kirkas aurinko paistaa yli kotiniittyjen, kuuluu pauhua ja ryskettä, mutta se menee pian ohi ja jäljelle jää soittoa ja kilinää, niinkuin laseja olisi helistelty. Siinä se nyt tulevat ne talviset jäät palasina, pienenä sohjuna, sinertävinä, punaisina auringossa hohtaen ja hehkuen kuin kristallit. Niiden säröiset särmät hankaavat toisiansa, ja ne helisevät niinkuin isän kirkkoreen kulkuset…
Niin ne vain rientävät, painuvat, nousevat ja soivat. Janne keinuu mukana, on niin kylmä, mutta samalla niin sanomattoman kirkasta, pohja melkein näkyy. Janne painuu mukana, liikkuu jääpalasten kanssa… Soitto on niin helakkaa, nyt tullaan kirkkorantaan, urut jo soivat saarnavirteen… hämärtää, pimenee, kylmää… Janne painuu yhä, nyt ei enää soi… on hiljaista, hän vaipuu, hiljaa, vauhti viihtyy, tyyntyy… äänettömyys… syvään, syvempään, loppumattomiin… mustuu… sammuu…
* * * * *
Mutta elämä oli tällä kertaa kuoleman herra, ja Janne Pöyhtäri parani, aluksi hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin, sillä hänellä oli voimakas ja turmeltumaton ruumis.
Eräänä maaliskuun päivänä hän pääsi pois sairaalasta. Terveenä, toisin sanoen, hänen oikean kätensä pääjänteet olivat turmeltuneet ja kuihtuneet niin, että hänen kätensä oli jäykkä. Hän saattoi kyllä sitä liikuttaa, mutta hän ei lääkärin sanojen mukaan voinut tehdä sillä mitään raskaampaa työtä.
Hänen uransa palosotilaana oli ainiaaksi katkennut. Horjuen hän astui ulos sairaalasta muka tukien äitiänsä terveellä kädellänsä. Mutta vanha äiti, tuo pieni ja ryppyinen äiti, taisi sillä kertaa tukea poikaansa, sillä niin järkytetty oli Janne kuultuansa lääkärin tuomion…
XIII
Lumisen ja harvinaisen kylmän talven jälkeen alkoi kevät taas tehdä tuloaan. Albert Hakala huomasi, että samoin kuin vuorilta tuleva puro raivaa menonsa määrän ja suunnan eikä huoli kaivetuista ojista, samoin hänenkin ajatuksensa ja tunteensa kulkivat omia uomiaan. Hän oli päättänyt elää vain työlleen ja lapselleen, mutta…
Hän käveli paljon yksin ulkona ja imi itseensä sitä suloista myrkkyä, jota yksinäisyys kasvattaa, sillä hän oli nyt enemmän yksin kuin koskaan ennen. Ebballe hän ei voinut enää puhua mitään siitä asiasta, joka häntä kiusasi, ja Lahjaa hän ei tahtonut tavata, sillä se olisi ollut hänelle ylivoimaista. Hän asteli katuja ja ajatteli, kuinka onneton onkaan ihminen…
Eikö Luoja ollut todellisuuden maailmaan saanut mahtumaan kylliksi tuskaa ja surua, koska hän oli luonut ihmisille vielä lisäksi mielikuvituksen äärettömän maailman?
Hänen ajatuksensa ja mielikuvansa olivat niinkuin joki, joka juostessaan suvantoina on tunteeton, mutta koskissa näyttää kuumat intohimonsa. Ja niitä koskia tuli välttämättömyyden pakosta liiankin usein.
Aina kun hänellä oli luento ja hän näki Lahjan, oli hän väkisinkin menettää sielunsa tasapainon. Mutta hän ei uskaltanut vilkaistakaan sinne päin, jossa Lahja istui, sillä hänen korviinsa oli tullut ilkeitä huhuja ja huomautuksia siitä, kuinka hän vietteli oppilaitaan…
Olikohan Lahja uskonut salaisuutensa jollekin ystävättärelleen? Silloin sen tunsi koko maailma. Albertin mielestä luottamus on se pyhä liekki, joka ylläpitää herkkien tunteiden paloa, mutta jos Lahja nyt todella oli ollut epäluotettava, niin oli hänenkin tunteensa varmasti sammuva. Sitähän hän oli toivonutkin, mutta jo pelkkä ajatuskin siitä, että hänen elämänsä sisällys nyt yhtäkkiä riistettäisiin häneltä pois, kauhistutti häntä. Hän tiesi, että ihmissydän on ikäänkuin avoin haava, jonka arpi on hauta, mutta hän ei tahtonut ainakaan vielä tunteittensa hautajaisia…
Usein kulki hän uupumukseen saakka kaupungilla voidaksensa vapaammin ajatella omia asioitaan. Tavallisesti hän oli yksin, mutta toisinaan hän otti Annikin mukaansa, sillä Annikki saattoi niin vähän siellä kotona olla hänen kanssaan, sillä siellä esti häntä suuri, tekeillä oleva työnsä, ja sitäpaitsi oli Ebban ja hänen välillään salainen kilpailu Annikin sydämestä. Ebba ei liikkunut paljoa ulkosalla, siksi tuli Annikki niin mielellään isän kanssa kävelemään kaupungille.
Eräänä toukokuun aurinkoisena päivänä hän oli määrännyt, että Annikki tulisi tapaamaan häntä hoitajattarensa saattamana lähelle Esplanaadia Vallgrenin suihkukaivon luo. Annikki saattoi leikkiä Esplanaadissa odottaen, kunnes hän saapuisi luennolta.
Albert tuli yliopistosta pitkin Unioninkatua. Aurinko paistoi kirkkaasti ja lämmittäen. Hän pysähtyi hetkiseksi kadun kulmaan ja katseli keväistä väenvilinää Esplanaadinkadulla ja torilla. Siinä vähän matkaa hänen edessään kohosi Vallgrenin paljonpuhuttu suihkukaivo. Hän ei ollut koskaan voinut käsittää, kuinka ihmiset saattoivat moittia sitä niin rajattomasti ja ankarasti…
Punervan graniittiakaan äärellä pystyynkohonneet merileijonat syöksivät vettä kidoistansa niinkuin maan uumenista vasta vapaaksi päässeet vesisuonet. Ja korkealla olevasta pyöreästä, laakeasta altaasta, jonka päällä parjattu pronssinainen, merestä nousevaa Helsinkiä kuvaava alaston nainen, seisoi veikeän uneliaasti ja ihmetellen katsellen ympärilleen, valui vesi kauniina, kimaltelevana helmivyönä. Saattoihan tuon pronssinaisen asennossa ja muodossakin olla muistutettavaa, mutta joka tapauksessa se oli mainettansa parempi…
Aurinko paistoi voimakkaasti, ja sen säteet taittuivat vesileijonien suihkujen kirkkaissa vesikaarissa muodostaen tuontuostakin kauniita, epäsäännöllisiä sateenkaaria.
Altaan reunalla leikki joukko lapsia. Pienet pojat uittivat rihmaan sidottuja leikkilaivoja, jotka aina täyttyivät yläaltaasta tulevista vesiryöpyistä. Pari poikaa oli kiivennyt merileijonien selkään, istuivat siellä hajareisin uljaina kuin konsanaan sotaratsujen selässä ja nauttivat alhaalla olevien ihastuksesta. Pian syntyi heidän välillään ankara taistelu. He pistivät pienen kätensä merileijonan kitaan ja koettivat ohjata vesisuihkua toiseen suuntaan toistensa päälle. Siinä oli huutoa ja iloa, kun voimakas suihku hetkiseksi muutti suuntansa ja kasteli ympärillä olevan, meluavan lapsilauman. Iloinen ja leikkisä oli tuo Vallgrenin suihkukaivo, ja se tuntui olevan oikealla paikallaan. Ainakin kasvava polvi sitä ymmärsi ja osasi käyttää virkistyksekseen.
Myöskin Annikki oli katselijoiden joukossa, eikä hän innoissaan huomannut isän tuloa, ennenkuin isä hiljaa veti hänet hyvintähdätyn vesisuihkun alta. Sitten he lähtivät, isä ja tytär, kävelemään kaupungille. Hoitajatar meni omille asioilleen.
Annikki oli siinä iässä, jolloin lapset kysyvät kaikkea, ja isä sai vastata mahdollisiin ja mahdottomiin kysymyksiin. He olivat saapuneet läpi Esplanaadin ja Vanhankirkon-puiston Lönnrotin patsaalle ja istuutuivat sen edessä olevalle penkille. Albert ei ollut erikoisemmin ihastunut tähän monimutkaiseen patsaaseen, mutta hän arveli, että ehkä nykyisellä Suomen kansalla on otaksuttava olevan kuihtuneempi mielikuvitus kuin entisellä, koskapa taiteilija on katsonut välttämättömäksi esittää pronssissa sekä mahdolliset että mahdottomat Kalevalan symboliset olennot…
Annikki kyseli taas ehtimiseen. Isä ei saanut hetkeksikään rauhaa.
— Isä mikä tuo on, miksikä se on tuollainen? Ja isä kertoi tapansa mukaan sadun muodossa:
— Oli kerran hyvin köyhä räätäli Sammatissa, ja hänellä oli monta poikaa, mutta yksi pojista, Elias, ei tahtonut neuloa vaatteita, vaan tahtoi aina lukea ja katsella kirjoja…
— Isä, kuvakirjojako? Lukeeko se nytkin?
— Ole hiljaa nyt. Ja sitten se köyhä poika pääsi kouluun ja kärsi paljon nälkää, mutta koska hän oli hyvin viisas ja ahkera, niin hän edistyi hyvin ja tuli vihdoin ylioppilaaksi…
— Isä, kuuluuko hän isän osakuntaan?
— Ei. Ja tämä Elias oli kuullut, että Suomen rajamailla Karjalassa ja siellä Venäjän rajoilla oli kätkettynä suuri aarre, joka oli kansan oma, koko Suomen kansan oma, mutta jonka arvoa ei kukaan käsittänyt. Hän lähti jalkaisin kävelemään ja hakemaan sitä aarretta…
— Eipäs hän kävellyt, hän hiihti, sillä hänellä on hiihtotossut jalassa, — sanoi Annikki katsellen patsasta.
— Niin, saattoi hän talvella hiihtääkin. Ja hän kulki ja kulki ja keräsi aarretta, joka oli särkynyt hirveän moneksi pirstaleeksi. Ja se aarre oli suuri, ihmeellinen runo, jonka arvoa on mahdoton rahassa arvostella, ja se oli Suomen kansan oma…
— Oliko se oikein ikioma?
— Oli. Ja viisas Elias pani sen runon kaikki osat yhteen, ja siitä muodostui suuri kirja, jota kaikkien suomalaisten pitäisi lukea. Ja niin tuli tästä köyhästä räätälin pojasta sellainen mies, josta kaikki puhuivat aina vierailla mailla saakka, ja hänestä tuli rikas mies, ja tämän kaiken hän ansaitsi ahkerasti kävellen ja runoja keräten…
— Isä, tullaanko mekin rikkaiksi, kun me niin paljon kävelemme?
Albert ei voinut muuta kuin nauraa.
— Ja sitten Suomen kansa pystytti hänelle tämän muistopatsaan, jossa on
Väinämöinen tuo tuossa…
— Tuo joulupukkiko?
— Niin, ja Antero Vipunen tuo kivinen pää tuossa, ja Kanteletar-neito ja tietysti itse Elias tuossa istumassa…
— Isä, onko se hyvin painava tuo Elias?
— Kuinka niin, lapseni?
— Niin, jos tulee kova tuulispää ja se lähtee lentämään tulisilla vaunuilla taivaaseen…
Albert nauroi sydämellisesti. Annikki oli vielä niin lapsellinen.
* * * * *
He tekivät usein tällaisia kävelyretkiä kaupungin eri osiin, ja isä kertoi aina satuja sen eri nähtävyyksistä. Kaisaniemessä hän kertoi, kuinka noin kuusikymmentä vuotta sitten siinä todella oli ollut merenlahtien ympäröimä niemi ja kuinka sillä niemellä oli asunut eräs Kaisa-niminen kiltti täti, jonka mukaan koko nientä ja myöhemmin merta täyttämällä saatua puistoa nimitettiin Kaisaniemeksi, vaikka se ei enää ollutkaan mikään niemi.
Taikka kertoi hän Fredrik Paciuksen patsaalla, kuinka kaukaisesta maasta oli tänne tullut nuori mies, joka oli ryhtynyt laittamaan lauluja Suomen kansalle, ja kuinka hän oli laittanut sävelen siihenkin lauluun »Oi, maamme Suomi synnyinmaa», jonka kaikki osaavat.
Kaikkia kyselevälle Annikille hän sai kertoa, kuka makasi Kaisaniemessä olevassa niinsanotussa »Vapaamuurarin haudassa». Ja Annikki sai tyytyä siihen, kun hän sai kuulla, että se ei ollutkaan mikään muurari, vaan oppinut, rikas ja hyvin kiltti Granatenhjelm-niminen setä, joka oli pitänyt pientenlastentarhaa lähellä sitä paikkaa jossa hänen hautansa nyt oli.
Näin kulkien ja jutellen kului monta raskasta hetkeä, ja Albert unohti aina Annikin läsnäollessa suuren intohimonsa ja kuluttavan tuskansa.
Milloin he olivat Aurora Karamsinin huvilan puistossa, milloin Eläintarhassa, milloin Korkeasaarella, ja aina riitti isällä satuja, ja aina he koettivat etsiä joitakin uusia kauniita paikkoja. Annikki oli niin ihastunut näihin kävelyihin, että hän usein kotia tultuaan kertoi äidille mitä ihmeellisimpiä satuja Helsingin eri puistoista ja nähtävyyksistä. Ebba hymyili raukeasti; hän tunsi niissä saduissa Albertin kaupunginrakkauden…
* * * * *
Eräänä toukokuun iltana Albert seisoo Kaisaniemessä Eläintarhanlahden rannalla lähellä soutuklubin venevajaa. Aurinko on laskussaan.
Eläintarhanlahti lepää rasvatyynenä ja kuvastaa lähellä, vastaisella rannalla olevia korkeita kivitaloja ja niiden edessä kasvavia muutamia hiukan vihertäviä puita, joiden kuvat aina silloin tällöin vienon virin käydessä heilahtavat. Etäämmällä olevan Kallionkirkon jykevä torni näyttää pitkältä ja varmalta graniittisessa vaaleudessaan, ja on kuin sen kuva tahtoisi upottaa kärkensä lahden syvimpään mutaiseen pohjaan. Pitkänsillan loivat graniittikaaret kertaantuvat vedessä muodostaen ikäänkuin kolme hiukan litistynyttä jättiläistynnyriä, jotka ovat kupeellaan ja valuttavat sisästänsä likaista, pahalle tulevaa merivettä tyveneen lahteen.
Taivaanranta kajastaa punertavana, ja keskitaivas on niin korkea ja keväisen kuulakas. Ratapihan lukemattomat veturit kirkaisevat tuontuostakin kimakasti, ja Pohjanmaan pikajuna viheltää pitkän, valittavan vihellyksen, lähtiessään viemään viestejä veriseen Eurooppaan…
Vaikka on jo ilta, on rannalla liikettä ja hälinää. Kymmenittäin veneitä on kumollaan rantakivillä ja rantatörmällä. Niissä on toisissa suuria halkeamia, joista päivä näkyy läpi. Toisia ovat niiden omistajat jo korjailleet ja paikkailleet sekä vetäneet räikeänpunaista maalia paikkojen päälle. Nuo suullaan makaavat veneet näyttävät suurilta, jättiläiskokoisilta kovakuoriaisilta, jotka milloin hyvänsä voisivat avata täplikkäät siipensä ja lentää tiehensä tai lähteä juoksemaan ylös pitkin vihreänukkaista rantatörmää…
Työmiehet, mekanikot, puotipalvelijat ynnä muut kättensä työllä eläjät ovat päivätyönsä päätettyään saapuneet tänne veneittänsä luo laittamaan niitä kesäkuntoon. Eräs nokinen seppä, joka varmaankaan ei ole ehtinyt käydä kotonansa kasvojaan pesemässä ja tuskinpa on ehtinyt vielä edes syödäkään, leikkaa innokkaasti kiiltävää säilykelaatikkoa rikki. Saatuaan sen reunan irti pohjasta silittää hän vasarallaan siten saamansa peltilevyn ja alkaa naulata sitä veneen kyljessä olevan raon peitteeksi.
Sahat ja höylät ovat työssä, kitin ja maalin haju täyttävät ilman. Eräs onnellinen puuseppä vetää suurella nautinnolla paksua maalaistervaa ison veneensä paikattuun kylkeen. Kuinka se terva tuoksuu voimakkaalta ja terveelliseltä…
Kaikilla on kiire, sillä ilmat ovat käyneet niin sanomattoman kauniiksi ja pitäisi päästä lauvantai-iltana saareen… Muutamien veneitten luona nauraa kikattaa iloisia tyttösiä, jotka vuoroin kehuvat ja moittivat ystäviensä veneitä ja korjauspuuhia. Mutta hauskaa heillä kaikilla on…
Rannassa kiikkuu jo lukemattomia puulaitureiden kylkiin kytkettyjä valkoisia, punaraitaisia veneitä. Pari moottorialusta viilettää äänekkäästi sytkyttäen pitkin lahden tyyntä pintaa. Niiden vauhti on tasainen ja kutsuva, ja ne katoavat Pitkänsillan kaarien alle niinkuin kärpät koloihinsa. Kevät on karkottanut kaikkien mielestä kaukaisen sodan uhkaavan vaaran ja pelon. Se oli tuntunut vain kylmänä, pimeänä talvena niin kauhealta. Nyt ei keväinen kaupunki muistanutkaan sotaa, se vain iloitsi ja riemuitsi, niinkuin ei maailmassa olisikaan mitään kärsimyksiä…
Albert kulkee äänetönnä ja tarkastelee veneitä lähemmin. Monet niistä ovat jo niin mätiä ja lahoja, ettei niitä hänen mielestään enää kitti eikä maali voi pelastaa. Ne ovat jokseenkin yhtä surkuteltavia kuin vanha kaunotar, joka on koettanut väreillä ja muilla keinoilla saada itsestään vielä kaunista, vaikkapa vain täksi illaksi.
— Vaikkapa vain täksi kesäksi, — ajattelevat kai veneitten omistajat. Mutta Albertia ne kammottavat, nehän ovat uivia ruumisarkkuja. Hän arvaa, kuinka paljon ilon ja onnen toiveita onkaan liitetty niihin kesäisiin retkiin, joita näillä veneillä tullaan tekemään, mutta hän näkee kauhulla myöskin ne lukemattomat sanomalehtikertomukset haaksirikoista ja hukkumisista, jotka ovat sattuneet kesän kuluessa tällaisilla retkillä…
Mutta kaikilla, jotka nyt ovat rannalla, on sanomattoman hauskaa. He ovat niin nuoria ja elämänhaluisia, ja kevätilta kaihoineen, riemuineen on niin kutsuva. Monen pursi odottaa jo tuolla tyvenessä rannassa armasta, joka istuu perään ja hoitaa huolimattomasti, nauraen ja ilakoiden peräsintä, niinkuin vain nainen voi, jonka vallassa on miehen kohtalo…
Mitä siitä, jos kuolemakin tulisi tällaisella retkellä. He ovat kuollessaankin onnellisia, heidän purtensa vie joka tapauksessa unhotuksen ja rauhan saarille…
Lähellä olevasta Kaisaniemen ravintolan niinsanotusta »meripaviljongista» kuuluu ruotsinkielistä ylioppilaslaulua. Albertin ruumiin läpi käy heikko puistatus. Laulaja-ajat tulevat mieleen. Tuo vieraskielinen laulu on niin harras ja alakuloinen; siinä on täällä kuolevan kulttuurin hautauslaulun surullinen kaiku. Ei Albert tunne sääliä siksi, että se on ruotsinkielinen kulttuuri, joka tuolla punssin kera laulaa joutsenlauluaan, mutta hänestä kaikessa kuolevassa on jotain niin masentavan surullista…
Albertin rintaa ahdistaa sanaton tuska… Hän ei voi nähdä tätä sainean tyventä, umpinaista valkamaa, hän ei voi kuunnella tuota surullista ylioppilaslaulua, hän ei jaksa katsella noiden köyhien onnellisia puuhia venerannassa…
Hän on juuri aikeissa lähteä ratapengermän yli Eläintarhan puolelle, kun joukko iloisia ylioppilaita kulkee hänen ohitsensa ravintolan kulmauksessa. Siinä on nuoria neitosia ja nuorukaisia. He ovat kaikki hilpeitä ja laulavat iloista, marssintahtista kevätlaulua. Kaikilla nuorukaisilla on neitonen käsikoukussaan.
Albert pysähtyy silmänräpäyksessä, hän luulee vaipuvansa maahan, sillä niin hänen polvensa notkahtelevat..
Lahja Kaario kulkee siinä hänen ohitsensa huomaamatta häntä ja nojaa onnellisena erään kauniin, solakan nuorukaisen käsivarteen…
— Myöhästynyt, — kuiskaa hän itseksensä.
— He menevät Alppilaan. Nuoruus ei jaksa odottaa, sille ovat jumalat mitanneet liian vähän aikaa.
Tuntuu kuin kaikki hänen ympärillään olisi vaiennut. Ääretön hiljaisuus ja tyhjyys asustaa hänen lähettyvillään, ja hänen sielunsa täyttää sanaton hätä ja ääretön tuska. Hän luuli jo voittaneensa, mutta hänen silmänsä eivät kestäneetkään tuota onnellista näkyä.
Hänet valtaa ääretön katumus, katumus siitä, että oli kieltäytynyt onnestaan. Nyt se on myöhäistä…
Ah, hän katuu, hän katuu…
Hänen sydämensä avautuu kuin kukka, jonne katumuksen pistävät mehiläiset lentävät mettä noutamaan, mutta hänen kukassaan ei olekaan mettä, vaan karvasta katkeruutta…
Hän on vaivoin laahustanut Kaisaniemen lammikolle. Hän ei jaksa enää kävellä, vaan istuutuu penkille lammikon ääreen.
Heikosti valaisevan kuun hopeainen kuva heijastuu tuon keinotekoisen lammen pinnasta, ja lähellä olevien korkeitten kivitalojen akkunoista tuikkii siellä täällä raukea tuli, sillä ilta on vielä hämärä ja kuulas. Lammen pinnalla soutaa juhlallisesti valkoisia joutsenia, ja saaressa lammen keskellä järjestäytyvät hanhet ja sorsat hiljaa kaakotellen yötiloilleen…
Eräs suuri joutsen kutsuu kuuluvasti ystäväänsä. Se levittää mahtavat siipensä ja tahtoisi lentää, mutta siivet eivät kanna, ne ovat leikatut, ja sen lentoyritys päättyy valittavaan joikuun…
— Lentäisin minäkin, — ajattelee Albert, — mutta minunkin siipeni ovat ainiaaksi katkotut. Valkoinen joutsen, meidän olisi pitänyt lentää silloin, kun siivet vielä kantoivat…
Hän istuu kauan ja katselee, kuinka kevätilta vähitellen pimenee, kuinka äänet saaressa vaikenevat. Vain silloin tällöin kuuluu joku yksinäinen kaakahdus… valkoinen, yksinäinen joutsen seisoo saaren rannassa aivan veden rajassa ja pesee valkoista pukuaan. Sen kuva liikkuu vedenkalvossa… Kivimuurien akkunavalot alkavat heijastua vedestä, kuun kuva on kirkastunut, joku himmeä tähti syttyy vaalealle taivaalle, ja lehdettömien puiden pimennossa hänen takanaan ja sivuillaan kuuluu penkeiltä ihmisten hiljaista kuisketta. Hän näkee, kuinka kaksi tummaa olentoa tuolla etäämmällä eräällä penkillä istuu hyvin lähekkäin… sylitysten…
Suloinen toukokuun yö, mutta kuitenkin niin raskas…
XIV
Sairaalasta päästyään Janne Pöyhtäri oli alakuloinen ja toivoton niinkuin ihminen, jolta elämänura on katkaistu vastoin hänen tahtoansa.
Hän oli ollut niin kiintynyt toimeensa, se oli ollut kuin luotu hänen rohkealle ja reippaalle luonteelleen, ja hän oli liittänyt siihen niin paljon toiveita. Hän oli menestynyt erikoisen hyvin; sekä päällystö että toverit ihailivat hänen voimaansa ja päättäväisyyttään. Hän ei pelännyt työtä, sillä työ oli hänelle iloa ja vain työ antoi hänen mielestään elämälle oikeutuksen… Usein öisin valveilla loikoessaan hän oli miltei toivonut, että syttyisi jossain tulipalo, jotta syntyisi liikettä ja toimintaa, jotta hän saisi taistella, raataa ja voittaa, eikä hän silloin kuitenkaan toivonut kenellekään mitään vahinkoa tai vaaraa… Mutta nyt oli kaikki lopussa.
Hän oli usein vahdissa astellessaan yövuorolla kuvitellut, että kerran hän on siinä asemassa, että saa käskeä muita tähän portille seisomaan. Eikä hän ajatellut sitä minään kostona kenellekään taikka ylpeydellä, sillä hän tiesi, että hänellä silloin oikeuksiensa ohella on myöskin suurempi edesvastuu, ja hänestä oikea mies eli ihannemies, joksi hän työn ja toiminnan kautta niin mielellänsä olisi tahtonut itsensä kasvattaa, kantoi ennen kaikkea edesvastuuntunnetta…
Mutta nyt oli hänelle sattunut vanhojen ihanteiden vararikko. Tyhjätaskuna hän kulki katua ylös, toista alas miettien ja pohtien, mihinkä nyt ryhtyisi. Hänen kätensä oli tavallaan terve, ei sitä ainakaan pakottanut, mutta kankea se oli eikä hän voinut sillä tehdä mitään raskaampaa työtä.
Ruveta uudestaan ajuriksi? Ei, sitä hän ei voinut. Hän inhosi sitä ammattia, ja juuri senvuoksi hän sen oli jättänytkin. Eihän se ammatti itsessään ollut pahempi kuin joku muukaan toimi, mutta siinä täytyi pakostakin muuttua huonoksi sentähden, että sai aina olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka katsoivat oikeudekseen näyttää vain huonoja puoliaan. Ajuria kohteli jokainen ylimielisesti…
Hän olisi kyllä päässyt poliisiksi, sillä useinhan otettiin poliisikuntaan entisiä palosotilaita, mutta ei hän katsonut kankean kätensä takia voivansa ryhtyä toimeen, jossa tarvittiin hetkellistä voimaa ja ripeätä toimintaa, ja muutenkin hän piti tätä tointa jokseenkin onnettomana ammattina…
Halveksivathan monet ihmiset salaisesti poliisia. Olihan ihmisille itse asiassa nöyryyttävää pitää palkattuja miehiä vartioimassa, että he eivät tekisi toisillensa pahaa. Se oli ihmisyydelle alentavaa, ja sentähden poliisi harmitti kaikkia, jotka tunnustivat ihmiskunnan kurjuuden. Eivät he vihanneet tuota ihmistä, joka tuossa kadulla kulki ja vartioi, sillä saattoihan hän olla yhtä hyvä kuin kuka tahansa, vaan he vihasivat ihmisten sanomatonta huonoutta, jonka liikkuva todistus oli tuo asestettu mies…
Salapoliisiksi hän myöskin olisi kelvannut ja saanut ehkä hyvänkin palkan, mutta se toimi oli hänestä kerrassaan koiranvirka. Hän oli toisinaan öisin ajossa ollessaan nähnyt, kuinka nuo siviilipukuiset »herrat» astelivat pitkin katuja etsien varkaita ja muita epäilyttäviä ihmisiä. Niiden jo pelkässä katseessa oli jotain sellaista epäilevää ja pälyilevää, että jokainen tarkkanäköinen ihminen saattoi helposti arvata heidän salaisen ammattinsa. Oikein häntä inhoitti, kun hän muisteli, miten ne toisinaan kulkivat paraatiovelta paraatiovelle koetellen olivatko ne lukossa ja jääden usein odottamaan, jos jotain sattuisi.
Toisinaan taasen, jos he näkivät jonkun ihmisen, oli se vaikka miten kunnialliselta näyttävä mies tai nainen, niin he asettuivat porttikäytävien pimentoihin ja muihin loukkoihin salaa seuraten yöllisen kulkijan retkiä.
Vain kissa vainosi tuolla tavalla saalistansa, mutta se tekikin sen elääkseen. Harjoittihan tosin salapoliisikin ammattiaan elääkseen, mutta Jannen mielestä täytyi ihmisen voida ansaita leipänsä arvokkaammalla toimella kuin toisten rikoksia ja paheita seuraamalla. Hän ei tahtonut elättää itseään sillä tavalla… Ei, jotain kunnollista työtä, oikeata työtä hän halusi itsellensä, mutta sitäpä ei ollut helppo saada. Eihän hänellä ollut mitään ammattitietoja eikä erikoisia todistuksia, ja vallityöhön, jota myöskin olisi saanut, hän ei voinut kätensä takia mennä…
Hän oli kulkenut jo viikkokausia etsien työtä. Mutta onni ei ollut hänelle myötäinen. Hän ei voinut käsittää, kuinka ei nyt tapahtunut hänen asemassaan äkkimuutosta, niinkuin niin monasti ennen oli sattunut asioita, joita ei ollut osannut aavistaakaan…
Raskasta oli kulkea työnhaussa. Kun hän nousi korkeita portaita jonkun vaikuttavan henkilön luo, jolta luuli saavansa työtä, tuntui hänestä niinkuin hän olisi ollut kuritushuonevanki, jolla on raskaat rautapultit jalkoihin kytkettyinä. Ja kun hän nöyrästi, vaikkakin miehekkäästi, esitti asiansa, vastasi moni »pomo» miltei närkästyneellä äänellä, ikäänkuin hän olisi pyytänyt lainaksi suuren summan rahaa, vaikka hän pyysi vain työtä ansaitakseen kunniallisesti elatuksensa ja auttaaksensa äitipoloistaan, joka oli aivan menehtyä, toivottomuuteen.
Kuinka hän toisinaan kiroili kovaa kohtaloaan. Hän oli varma, että olisi menestynyt toimessaan, saanut ylennystä ja ehkä muutaman vuoden kuluttua päässyt aliruiskumestariksi. Hän oli kuvitellut, että sitten hän pyytää tulla komennetuksi Kallion paloasemalle. Siellä hän saa vapaat huoneet ja menee sitten, ellei aikaisemmin, naimisiin Hannansa kanssa, ja vanha äiti muuttaa heille… Sitten he voivat aina keväisin ja kesällä syödä ulkosalla siinä pienessä pensaitten ympäröimässä lehtimajan tapaisessa, joka on paloaseman yhteydessä ja jonka keskellä on pienen pilarin päässä kirkas, lasinen pallo, josta näkee koko tienoon pienoiskoossa. Mutta se unelma oli kuollut niinkuin lintu kesken laulunsa…
Omasta puolestaan hän olisi tämän vastoinkäymisen kantanut rauhallisemmin, mutta kun hänellä oli vanha äiti, joka tarvitsi apua, niin se tuntui masentavalta. No, vanha äitikin ymmärsi sentään odottaa… Mutta Hannan, hänen morsiamensa tähden tuntui hänen asemansa kerrassaan sietämättömältä. Olihan Hanna koettanut lohduttaa häntä ja luvannut odottaa, mutta hänelle itselleen oli tämä tila kuin kuumin helvetti. Eihän hän ollut mies eikä mikään, kun ei voinut tällä iällä elättää itseänsä ja perustaa omaa kotia! Senhän teki kurjin renkikin maalla…
Yksin voi ihminen kärsiä mitä hyvänsä, mutta kun tietää, että on olemassa muita, jotka kärsivät saman asian takia, niin tulee oma tuska moninkertaiseksi…
Hän alkoi hävetä tovereitaan. Jos joku kysyi häneltä, missä puuhissa hän nykyään oli ja milloin hän aikoi mennä naimisiin, niin hänestä tuntui, kuin hän olisi saanut puukosta. Hän punastui kuin pahanteosta tavattu lapsi. Kuinka ihmiset aavistamattaan saattoivatkaan olla ilkeitä ja tunkeilevia! Mitä se heitä liikutti missä hän oli ja mitä teki? Hän vastasikin toisinaan hyvin ärtyneenä: — Ei missään ja entäs sitten…
Hänen reipas ryhtinsä oli kadonnut, ja kuitenkaan ei hänen ruumiinsa ollut mitenkään sairas, hänhän oli jo täysin toipunut sairaudestaan. Mutta hän oli sielultaan sairas, hän oli nujerrettu ja maahanlyöty niinkuin rohkea lepakko, joka on lentänyt ilmassa huojuvaa, viuhuvaa ongenvapaa vasten ja pudonnut maahan ja läähättää nyt pihamaalla pienet terävät hampaat irvissä, ikäänkuin olisi halukas puremaan, tuo pieni, runneltu raukka, jolta on katkennut toinen siipi…
Katuja kävellessään Janne oli rahapulassaan muistanut tuomari Katajistonkin ja oli käynyt häneltä saatavaansa perimässä. Eihän se tosin ollut kuin alun toistakymmentä markkaa, mutta olihan sekin jotakin. Tuomari otti hänet kyllä vastaan, mutta sanoi, että hänellä ei nyt sattunut olemaan rahaa kotonaan, ja kehoitti tulemaan joskus toiste. Ei hän kuitenkaan toista kertaa mennyt perimään rahojansa, sillä ei hän viitsinyt omiansa kerjätä…
Sitten muistui hänen mieleensä taiteilija Hertell ja hän lähti tapaamaan häntä.
Ateljeerin ovi ei ollut lukossa, ja Janne astui ovelle hiljaa koputettuaan sisälle. Taiteilija Hertell oli puettuna kirjavaan, silkkiseen yöpukuun ja istui suuressa nojatuolissa lähellä takkaa ja heitteli teräaseita puiseen kattoon.
Nähtyänsä Jannen lopetti hän hetkiseksi heittelemisensä ja käski Jannen astua sisälle. Janne tervehti taiteilijaa, mutta pysähtyi sitten epävarmana, sillä taiteilijan katse oli tuima ja samalla levoton.
— Perälle vaan, perälle vaan, pois tieltä! — sanoi taiteilija ja alkoi taas heitellä aseitaan kattoon. Hän oli sangen taitava, mutta monet aseet singahtivat kuitenkin liian veltosti hänen kädestään ja kimposivat takaisin katosta. Oli vaarallista seistä liian lähellä ovea.
— Minä tulin kysymään, tahtoisiko taiteilija maalata valmiiksi sen
»Maratonjuoksijan»? Minulla olisi nyt aikaa koska hyvänsä.
— Minkä juoksijan? — kysyi taiteilija ja katseli tylysti Jannea, joka seisoi hämillään.
— No, sen taulun, jossa minä olin mallina ja joka ei vielä tullut aivan valmiiksi, sen juoksijan…
— Ahaa, senkö, — sanoi taiteilija ikäänkuin havahtuen. — Ei siitä tule enää mitään. Minä en näe värejä enkä väliin malliakaan. — Hän haki taulun esille ja näytti sitä Jannelle. — Kas tässä se nyt on.
Janne oli horjahtaa taaksepäin, sillä niin teki hänen pahaa. Taulussa esiintyvän alastoman miehen kasvot olivat hänen näköisensä, ja nyt oli taiteilija heittänyt suuren ateljeeriveitsen sen miehen rintaan.
Mitä sinä ihmettelet? Sellainen se on. Minä koetin, tulisiko sen rinnasta verta, mutta eipä vain tullutkaan. Se oli veretön juoksija, kas se oli niin saamarin kevyt ja henkevä, mutta sentähden sillä onkin maailmanrekordi.
Hän istuutui nojatuoliin ja alkoi heitellä aseita oveen.
Jannea kauhistutti. Ensinnäkin puistatti häntä nähdessään ikäänkuin oman rintansa lävistettynä — veitsi heilui vieläkin siinä kankaassa, — mutta ennen kaikkea kauhistutti häntä se, että hän huomasi taiteilijan menettäneen järkensä. Hänen päänsä painui alas, ja hän aikoi odottaa hetkeä, jolloin taiteilija nousee keräämään aseitansa, ja poistua sanomatta mitään, mutta taiteilija huomasi hänen aikeensa ja huusi:
— Heipä hei, Janne, sinä olet reipas ja pulska poika, heitäppäs sinäkin, jos osaat. Katsos nyt riehuu maailmansota, eikä nyt juokseminen auta. Minä olen niin väsynyt, niin saamarin väsynyt, mutta minun täytyy harjoitella, täytyy, ei tästä sodasta muuten loppua tule. Kaikki kutsuvat minua, kaikki pyytävät minua puolellensa, sillä he tietävät minun hirvittävän taitoni. Mutta minä olen ottanut käteni pois heistä. Katsos minä en ole vielä valmis, mutta kun minä tästä kerran lähden, niin minä määrään itse rauhanehdot. Ei, poikani, ei tässä nykyään tulla kuuluisaksi juoksemalla. Taito se on, joka määrää. No, koetappas, minä opetan sinua ilmaiseksi…
Janne palasi ovelta ja otti yhden teräväkärkisen pistimen ja heitti sen kattoon, josta se kimposi takaisin kuin kivestä.
Taiteilija nauroi kolkosti. Janne luuli paksun takkinsa haittaavan ja riisui sen yltään. Sitten hän käänsi paidanhihansa ylös ja valitsi itsellensä suuren suomalaisen puukon, jota hän varmasti osaisi käyttää paremmin, sillä olihan hän veljensä kanssa lapsena pelannut puukkopeliä santakasassa.
Taiteilija seurasi jännittyneenä ja tarkkaavaisesti jokaista hänen liikettään. Janne punnitsi veitsen painoa kädessään, tarttui sitten sen terään niinkuin ennen pelissä ja heitti sen voimiensa takaa pää edellä niin, että se teki käänteen ilmassa ja tarttui heikosti kattoon. Hetken se siinä heilui, ja taiteilijan pää heilui samassa tahdissa. Sitten puukko putosi raskaan, visaisen päänsä painosta lattialle. Taiteilija remahti taas raakaan nauruun…
Janne oli masentunut, sillä hän huomasi, ettei kätensä kykene enää mihinkään voimainponnistukseen. Hän aikoi yrittää vielä kerran. Mutta juuri kun hän tarttui toiseen puukkoon, kävi taiteilija äkkiä kiinni hänen käsivarteensa.
— Mitä se on? Huu, mikä siinä on? — sanoi hän ja katseli tuijottavilla silmillään Jannen käsivarressa olevaa hirvittävää arpea. Janne kalpeni, ikäänkuin häntä olisi lyöty teräaseella, sillä taiteilijan katse oli niin sanomattoman kauhistunut ja inhoa kuvastava…
— Se on palanut, — sanoi Janne tuskin kuuluvasti ja ikäänkuin anteeksi pyytäen.
— Se on hävytöntä, polttaa kätensä tuolla tavalla, kauniin kätensä! Kuuletko sinä, se oli kaunis ja komea käsivarsi, sellaisia ei ole joka pojalla tässä maassa. Polttaa, polttaa… mitä järkeä siinä on? Etkö sinä tiedä, että ei ole muita syntejä kuin tyhmyys ja rumuus. Sinussa on ne molemmat. Se on kauheata, peitä se heti, minä en voi katsella sellaista, se on ruma, ruma… inhoittava…
Janne koetti puolustautua ja selitti, että se oli tullut taistelussa toisen ihmisen hengen pelastamiseksi. Hän oli tahtonut tehdä sankariteon. Mutta taiteilija ei kuunnellut häntä, vaan kiihtyi yhä enemmän ja soimasi Jannea sopimattomin sanoin, ikäänkuin Janne olisi tehnyt suuren rikoksen häntä kohtaan. Janne kuunteli hetken aikaa rauhallisena, mutta sitten alkoivat hänen huulensa värähdellä, sillä hän oli niin hermostunut ja onneton, ja yhtäkkiä hän purskahti itkuun. Mutta taiteilija puhui yhä vain kiihtyneemmin ja heitteli kiivaasti aseita kattoon sekä pauhasi:
— Rumaa… tyhmää… anteeksiantamatonta typeryyttä… syntistä…
Hetken itkettyään Janne rauhoittui ja puki takin päällensä. Hän huomasi olevansa tekemisissä vaarallisen mielipuolen kanssa. Häneen oli aluksi moite koskenut niin kipeästi, sillä hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että sen lausui mielipuoli. Mutta kun häntä oli moitittu juuri siitä, mikä oli hänen onnettomuutensa syy, oli hän hetkiseksi tullut heikoksi, hänenkin kärsimyksillään täytyi olla rajansa… Mitään sanomatta hän hiipi ulos ateljeerista ja jätti onnettoman taiteilijan yksikseen heittelemään aseitaan ja lopettamaan maailmansotaa…
Astellessaan alas korkeita portaita tuntui hänestä, ikäänkuin hänen olisi joka askeleella tullut helpompi olla. Hänen tarmonsa ja tahtonsa terästyi. Hän oli nähnyt vielä suuremman onnettomuuden kuin hänen omansa olikaan ja hän tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi, että hänellä kuitenkin vielä oli tallella järkensä valo…
Mikä kova kohtalo olikaan saattanut hänet näkemään niin paljon rumaa. Siinäkin oli taas juoppouden ja huonon elämän lahjakas, sivistynyt uhri… Häntä oli aina peloittanut tuo taiteilijan ainainen juominen, ja nyt hän oli nähnyt sen juomisen kauheat hedelmät…
Mitä alemmaksi hän tuli, sitä enemmän heräsi hänen tarmonsa, ja hän päätti miehen tavoin kantaa onnettomuutensa. Päästyään kadulle raittiiseen ilmaan hän tunsi riemukseen, että hänellä täytyi sittenkin olla tulevaisuutta…
XV
Martta Hagen oli taaskin ollut tuomari Katajiston luona. Heillä oli ollut ensin suuren onnen hetkiä, jotka kuitenkin olivat päättyneet suureen riitaan, kuten tavallisesti. Martta oli taaskin vaatinut liiaksi rahoja. Tuomari oli ponnistellut vastaan minkä oli voinut, mutta vihdoin oli Martta, ovelasti kyllä, pukenut päällysvaatteet ylleen, tekeytynyt ystävälliseksi ja vihdoin sopivalla hetkellä siepannut hänen lompakkonsa tuolinselustalla riippuvan takin taskusta. Sitten hän oli livahtanut ulos ja hävinnyt ensimäisellä autolla.
Eihän hänen auttanut juosta paitahihasillaan Martan perässä taikka huutaa hänen jälkeensä tai vihdoin turvautua kadulla olevaan poliisiin, sillä tiesiväthän kaikki, että Martta oli olevinaan hänen morsiamensa eli rakastettunsa, kuinka sitä nyt vain tahtoi sanoa…
Hän istui sohvalla ja poltteli hyvää sikaria rauhoittaakseen kiihtyneitä hermojaan ja koetti muistella mitä kaikkea hänellä mahtoikaan olla siinä lompakossaan. Lopullista rahasummaa ei hän aivan varmuudella muistanut, mutta kyllä siinä oli ainakin kolmesataa markkaa. Mutta sitten hän muisti kauhuksensa, että siinä oli myöskin eräs tärkeä vekselilomake, johon eräs hänen toverinsa oli kirjoittanut nimensä, ja sitä paperia hän tarvitsi huomenna. Jos hän nyt ei saisi sitä takaisin, niin vekseli menisi protestiin, sillä tämä toveri oli matkustanut asioissaan maaseudulle eikä hänen nimeänsä näin ollen voinut saada uuteenkaan paperiin, ja kokonaan lunastaa sitä vekseliä ei hän näin yhtäkkiä voinut. Hän hermostui vallan pahanpäiväisesti.
Nytkö sen suuren, jo kauan kauhulla odotetun asian piti tapahtua, ja tällä tavalla? Velalla hän oli aluksi lukenut, ja vaikka hän alkuaikoina oli ollutkin hyvin säästäväinen ja ahkera, oli velka kuitenkin pikkuhiljaa kasvanut. Ja kun se oli noussut vissiin summaan, tarvittiin sen hoitamiseen jokseenkin paljon käteistä rahaa. Velalla lukemisesta oli sekin vaara, että kun lukuaikana täytyi ottaa velkaa korkojenkin maksamiseen, niin velka kasvoi suhdattomasti eli korkoa korolle…
Opintoaikansa viimeisinä vuosina olivat hänen menonsakin huomattavasti suurentuneet, sillä hänen vaatimuksensa olivat ikäänkuin itsestänsä kasvaneet, ja sitten hän oli yhä useammin ja useammin alkanut istua ulkona ravintoloissa, ja sellaiset pienet juridiset istunnot saattoivat toisinaan maksaa sievoisia summia.
Valmiiksi tultuaan hän oli kyllä heti ruvennut ansaitsemaan, mutta eivät tulot sittenkään riittäneet menoihin, puhumattakaan korkoihin tai velkojen lyhentämiseen. Näin kasvoivat velat yhä. Sitten tulivat naiset, joista Martta oli ollut kaikkein rakkain ja viheliäisin. Martta kiskoi häneltä viimeisetkin pennit ja lopuksi ryhtyi varastamaan häneltä. Sellaisilla naisilla ei ollut hävyntunnetta ensinkään; sen ne olivat menettäneet jo syntyessään…
Kauheita olivat nuo rahahuolet, nuo ainaiset vekselit. Hän tuskin enää muisti sitä aikaa, jolloin oli ollut täysin taitamaton kirjoittaessaan ensimäistä »pitkää paperia». Nythän kyllä jo osasi liiankin hyvin sen konstin. Vekselien hoitamisessa meni niin paljon aikaa ja energiaa, että kun ne kunakin päivänä vihdoin oli saanut monien puuhien, juoksujen ja vastusten jälkeen jonkinlaiseen kuntoon, niin oli ihminen niin kuitti, että ei viitsinyt eikä jaksanutkaan tehdä juuri muuta työtä, sillä hermot olivat jännityksen jälkeen aivan lamassa. Ja sitten oli ihminen jollain uudella paperilla vaivoin ansainnut sen verran rahaa liikenemään, että huoletta saattoi mennä syömään illallista toveriensa kanssa. Tuo kevytmielisyys johtui ehdottomasti ainaisesta epävarmuuden tunteesta ja hermostumisesta. Jollain tavalla täytyi hetkiseksi hermojaan viihdyttää…
Mutta väliin otti oikein lujille. Se kauhea tosiasia alkoi toisinaan tulla liian uhkaavaksi. Mutta aina sitä kuitenkin viime tingassa oli pelastuttu. Tuo ainainen epävarmuus ja rahapula kulutti hermoja niin hirvittävällä tavalla, että väliin oli väkisinkin langeta epätoivoon. Keskellä mitä hauskinta seuraa tai juhlaa saattoi tuo monipäinen ja tuhatjalkainen hirviö, konkurssi, irvistellä jonkun lasin takana. Sillä oli todella monta jalkaa, sillä kun hänenkin kaikki velkojansa kerran alkaisivat concurrere, juosta kokoon, hänen niskaansa, niin kerääntyisi siihen sekä päitä että jalkoja aika liuta…
Velat ovat niinkuin jokin kroonillinen tauti, joka tappaa hitaasti, mutta varmasti…
Ja nytkö taas se hirviö näytti hänelle hampaitansa? Hän oli niin väsynyt kaikkien asioittensa hoitoon, että ajatteli toisinaan antaa kaiken mennä menojaan… Mutta sitten nosti skandaali, tuo kummallinen ulkomaanelukka, kunniakäsitteillä varustettuja tuntosarviaan. Ei, ei, taistella täytyi, sillä muuten hän olisi mennyt mies, siivet olisivat joka tapauksessa palaneet ja typistyneet. Ei, kyllä täytyi koettaa taistella vastaan, taistella henkensä uhalla…
Oikeastaan tuli hänen toisinaan sääli niitä ystäviäänkin, jotka olivat hänen kanssaan asioissa. Sääli, se ei ollut oikea sana, mutta häntä hävetti… Rikkaat, jotka hänen oli onnistunut viekoitella asioihinsa, eivät ensinkään häntä surettaneet, sillä vähitellen vuosien kuluessa olivat hänen käsitteensä omaisuudenomistusoikeudesta koko joukon höltyneet.
Sisimmässä itsessään hän oli sosialisti, jos vain tahtoi olla itsellensä rehellinen. Itse hän oli vastoin isänsä tahtoa ja apua kasvattanut itseänsä kouluissa, joissa hän kaiken tiedon ja sivistyksen ohella oli imenyt itseensä kaupanpäällisiksi porvarillisen maailmankatsomuksen. Tohtori Hakala oli, puhuessaan nuorisolle näistä asioista, itse asiassa oikeassa, mutta hän ei voinut sitä julkisuudessa tunnustaa, sillä hän vihasi Hakalaa, tuota rikasta tohtoria, joka oli kehdannut kieltäytyä tulemasta hänelle vekseliin ja joka vielä kaiken lisäksi ylpeydessään vieroi Marttaa… Martta oli sittenkin ollut hänen sydäntänsä lähinnä… Rakkaus oli aurinko, mutta viha oli salama…
Hänkin oli kapitalisti ilman kapitaalia, ja kuitenkin hän kuului sivistyneeseen köyhälistöön, joka harrastaa porvarillista maailmankatsomusta ja porvarillisia elintapoja. Kuinka luonnotonta, kuinka naurettavaa… mutta sitä ei saanut myöntää kenellekään… ei edes itselleen…
Hänen alkuaan hyvinkin herkkä omatuntonsa paatui vuosien kuluessa, kun loppumattomiin sai taistella huonojen afäärien kanssa, ja moraali tuli venyväksi kuin gumminauha…
Hän oli istunut siinä kokoonlyyhistyneenä sohvannurkassa ja miettinyt ulospääsyä ajatustensa ja velkojensa sekavasta labyrintista. Äkkiä valtasi hänet sanomaton pahantunne. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi ollut tottelematon ja niskoitteleva vanki, jolle monien rangaistuskeinojen jälkeen on määrätty kylmät kääreet.
Huu, se on kauheata! Alaston mies kääritään vastoin tahtoaan karheihin, märkiin lakanoihin, ja ne vedetään niin tiukkaan, että hän ei voi jäsentäkään liikuttaa. Se on niin tuskallista, että täysi mies ei voi muuta kuin huutaa täyttä kurkkua, kunnes uupuu ja makaa vihdoin liikkumatonna kääreissään niinkuin egyptiläinen muumio. Ilkeinkin ja itsepäisinkin sisu pehmenee niissä kääreissä..
Hänet valtasi suuri hätä… ja ikäänkuin tullakseen varmaksi siitä, että saattoi vapaasti liikuttaa jäseniään, heitti hän sikarin kädestään ja ponnahti pystyyn.
Ei, se ei saa tapahtua, se ei saa tapahtua, se tulee aivan liian sopimattomaan aikaan. Se on estettävä, mutta mitenkä? — Kylmä hiki nousi hänen otsallensa; hän pyyhki kädellään vankkaa tukkaansa ja alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin.
Jos se tapahtuisi nyt, menettäisi hän niin sanomattoman paljon. Se oikeusjuttu sitä Hertelliä ja Marttaa vastaan ei ollut vielä täysin valmistettu, sillä Martta oli taas ehtinyt väliin sotkemaan hänen ajatuksensa ja aikeensa. Mutta nyt se pian valmistuisi, ja Martta oli sen kyllä ansainnut, jos ei muulla niin ainakin tällä viimeisellä teollaan…
Joka voittaa aikaa, voittaa kaiken. Mutta kylläpä hän nyt oli hermostunut, hänhän vaikutti suorastaan lapselliselta. Hermostua nyt yhdestä ainoasta vekselilomakkeesta, niinkuin se olisi ollut ainoa, niinkuin hän ei vielä olisi -ehtinyt huomiseen mennessä saada jotain toista nimeä…
Ja saattoihan hän saada Martalta tämänkin kyseessä olevan vekselilomakkeen, sillä vaikka hän ei tiennytkään, minne Martta oli mennyt, niin hän oli jokseenkin varma siitä, että hän niinkin pienessä kaupungissa, kuin Helsinki oli, saisi tytön käsiinsä vaikka mistä, jos vain oikein yritti… Ei, ei hänen hermostuksensa riippunut tuosta yhdestä paperista ja sen takaisinsaamisesta…
Hän hermostui koko nykyisestä asemastaan, ainaisesta ahdinkotilastaan. Ja aina kun hän vain alkoi ajatella asioitaan, valtasi hänen mielensä kauhistuttava tunne ja miltei fyysillinen pahoinvointi. Niin mielellänsä hän olisi ollut ajattelematta asioitansa loppuun asti, mutta toisinaan ne astuivat kuin ilkeät peikot hänen eteensä…
Hän läähätti ja voi pahoin. Hän haki konjakkipullon ja istuutui sohvaan.
Ah, konjakki vetää sydänhaavat kokoon niinkuin alunakivi verihaavat leuassa parranajon jälkeen…
Hän otti useampia kulauksia, ja rauhoittui vähitellen. Hän malttoi jo taas sytyttää sikarinkin, jonka savu tuoksui niin rauhoittavasti, ja ajatukset ikäänkuin herpaantuivat … Hän istui syvässä, pehmeässä sohvannurkassa ja vaipui jonkinlaiseen suloiseen horrokseen, sillä hänen hermonsa olivat äsken olleet niin pingoituksissa ja nyt tapahtui vastavaikutus…
Hänen mieleensä muistuu eräs kaunis syysiltapäivä siellä kotona maalla. Hän nousee seudun korkeimmalle mäelle, josta on laaja näköala. Hän istuu hengästyneenä suurella kivellä. Koko mäki kasvaa tiheässä pieniä haapoja, joiden lehdet ovat keltaisia ja punaisia. Aurinko paistaa niin kylmän kirkkaasti, ja haapojen lehdet loistavat keltaisina kultarahoina ja punaisina kuin uudet kuparirahat… Ne lepattavat tuhansin vienossa tuulessa ja pyörivät pitkien ruotiensa varassa…
Rahaa, rahaa, kultaa… vaskea… miljoonia markkoja siinä liikehtii hänen silmiensä edessä… Oi, jospa ne olisivat rahaa ja kaikki hänen… ne ovat rahaa…
Äkkiä nousee tuulenpuuska siellä korkealla mäellä, ja hänen päällensä sataa miljoonia loistavia rahoja… Hän muistaa sen syyskuun iltapäivän niinkuin eilisen…
-Mutta mitä se on? Mitenkä ne lehdet niin suurenevat ja muuttavat väriään…? Kaikki puut riippuvat täynnä tuhansia vekseleitä… Niissä on nimiä pitkin ja poikin ja numeroita ja päivämääriä aivan äärettömiin…
Huu, se on kauheata. Siinä ne tuulessa leijailevat kaikki yhtaikaa… Vihuri irroittaa ne, ja ne lankeavat kaikki yhtaikaa, samana päivänä hänen päällensä… Se on hirvittävä paperisade… Hän on tukehtua, hän ei voi huutaa, ei liikuttaa jäsentäkään…
Hän kuulee, kuinka ovikelloa soitetaan vimmatusti. — Nyt ne kaikki tulevat, concursus, concursus…
Samassa hän heräsi täydellisesti ovikellon soittoon ja ponnahti pelästyneenä pystyyn. Aluksi hän ei tajunnut mistä oli kysymys, mutta kun ovikelloa yhä soitettiin, meni hän vihdoin avaamaan.
Erään pikatoimiston poika toi hänelle paksun kirjeen. Vapisevin käsin hän tarttui siihen. Hän ei enää väliin ollut uskaltaa avata kirjeitäänkään, sillä koko hänen yksityiskirjeenvaihtonsa oli vain pankkien vekselien lankeemisilmoituksia tai muita epämiellyttäviä afäärikirjeitä.
Samassa hän tunsi Martan käsialan osoitekirjoituksessa. Kuoresta tuli esille hänen kulunut lompakkonsa. Hermostuneena hän aukoi sen lokeroita. Rahat oli viety, mutta vekselilomake oli jäljellä.
Martta on varmaankin huomannut, että vekseli on päivätty huomiseksi, ja hän on kaikesta päättäen tahtonut auttaa minua rahanteossa ryöstääksensä sitten lisää, — ajatteli hän. — Mikä viisaus! Mutta nyt se oli viimeinen kerta…
Hän tarkasteli lompakkonsa sisällystä. Vain vekseleitä ja kaikenlaisia postikuitteja, sillä hänellä oli afääreitä monissa eri kaupungeissa.
Hän oli kiitollinen Martalle siitä, että tämä lähettämällään juoksupojalla oli herättänyt hänet ilkeästä unestaan. Palautetulla vekselillä oli sittenkin verrattain pieni arvo, sillä olisihan hän saanut sen asian järjestetyksi jollain muullakin tavalla, vaikka mukavintahan se oli näin….
Nyt hän alkoi rauhallisesti miettiä kostoaan, josta tulisivat osallisiksi sekä Martta ja taiteilija Hertell että tohtori Hakala. Samassa hän muisti, että ei ollutkaan ottanut selkoa siitä, mitenkä hänen lähettämänsä asiamies oli onnistunut tohtorinna Hakalan luona käydessään. Hän päätti heti tiedustella asiain kulkua, hän oli unohtanut sen aivan liian pitkäksi aikaa…
Hän vihasi miltei kaikkia, joilla oli parempi olla kuin hänellä ja joilla ennen kaikkea oli paremmat afäärit kuin hänellä. Mutta hän tahtoi kostaa, jos hänen kerran täytyi sortua, jota hän ei sittenkään oikein uskonut, sillä olihan hänen isällään varoja, ja joskus kait senkin ukon täytyi kuolla…
Suloista oli sittenkin elää, vaikkapa vain kostoa ja nautintoja varten…
XVI
Aivan sattumalta oli Janne Pöyhtäri tavannut tohtori Hakalan, joka oli tuntenut hänet ja pysähdyttänyt sekä kysellyt, miksikä hän ei enää käynyt iltakursseilla. Silloin Janne oli kertonut koko tarinansa, joka oli tehnyt syvän vaikutuksen tohtori Hakalaan. Hän oli tullut aivan hämillensä.
Kuinka hän olikaan saattanut unohtaa kysyä lapsensa pelastajan kohtaloa, se oli hänelle nyt vallan käsittämätöntä. Mutta sitten hän muisti, että hänellä oli ollut omat surunsa ja ristiriitansa, eikä hän ollut ensinkään tullut ajatelleeksi, että eräs ventovieras ihminen kärsi tavallaan hänen tähtensä.
Hän oli heti, siitä paikasta, vienyt Jannen kotiinsa puhellakseen oikein perinpohjaisesti hänen kanssaan siitä, mihinkä nyt oli ryhdyttävä.
Ensin hän oli tarjonnut Jannelle suurehkoa rahasummaa palkkioksi, mutta Janne oli punastuen kieltäytynyt sitä vastaanottamasta. Sitten he olivat neuvotelleet kauan suuntaan jos toiseenkin. Vihdoin tohtori ehdotti, että Janne rupeaisi kauppiaaksi, sillä tänä sota-aikana oli niin moni menestynyt oikein hyvin. Ja hän tarjoutui maksutta opettamaan Jannelle sekä kirjanpitoa että kieliä. Janne olikin ilomielin ottanut tämän tarjouksen vastaan.
Ja vihdoin he olivat päättäneet, että Janne alkaa myydä torilla lihaa. Tohtori lainasi hänelle viisisataa markkaa, ja niin alkoi Jannen lihakauppa.
Janne Pöyhtäri oli reipas ja tarmokas mies, häntä ei tarvinnut kahta kertaa kehoittaa. Hankittuaan itsellensä asianomaisen luvan ja vuokrattuaan oman myymäpaikan kauppatorilla hän aloitti kauppansa.
Jo ensimäisenä aamuna hän käveli varhain tuossa kello viiden tienoissa Helsingin kaupungin lihantarkastamolle Salomoninkadun varrelle ja sopi raavaan hinnasta erään maalaisen kanssa. Hän ei ollut tosin mikään lihan erikoistuntija, mutta hän ymmärsi kuitenkin mikä eläin oli lihava, mikä laiha, ja minkä kannatti ostaa ja mitä saattoi siitä maksaa, sillä hän oli nuorena maalla nähnyt ja käsitellyt teurastettuja eläimiä.
Onnellisena uuden tulevaisuuden toiveitten aamukajastuksessa hän asteli lihakuorman vieressä läpi heräävän kaupungin suurelle kauppatorille. Siellä oli jo liikettä ja puuhaa. Muutamat olivat ehtineet jo ennen häntä. Kangaskatos katoksen jälkeen kohosi vieri vieressä, ja pöydillä makasi jo paloiteltua tuoretta lihaa yltäkyllin. Jannea hiukan peloitti, jospa hän sittenkin oli maksanut siitä liikaa, koska lihaa näkyi olevan torilla niin paljon.
Mutta hän asetti kaikki vehkeensä, uuden lihakirveensä, veitsensä, vaakansa ja uuden, kiiltävän lihamyllynsä paikoilleen ja alkoi paloitella raavastaan. Sen asian hän muisti kutakuinkin hyvin, sillä hänhän oli kotona maalla ottanut osaa teurastukseen.
Torille saapui yhä enemmän myyjiä. Muutamilla oli eläviä kanoja ja kukkoja häkeissä. Kukot lauloivat kilpaa, ja kanat pitivät kodikasta kotkotusta. Jannen tuli oikein paha olla; mieleen muistuivat aurinkoiset aamut siellä kotona maalla, kun hän heräsi aina kukon varhaiseen lauluun ja kun kanat niin hauskasti kaakottelivat pihamaalla. Mutta hän nieli reippaasti ikävänsä ja puuhasi lihan kanssa leikellen sitä sopiviin paloihin ja ladellen niitä pöydällensä. Sitten hän ryhtyi jauhamaan lihaa, jonka oli leikannut eläimen laihasta, suonisesta rinnasta ja kaulasta. Hän leikkeli nuo sitkeät lihat pieniksi palasiksi ja pudotti veitsensä kärjellä niitä myllynsuppiloon. Tämä tuntui niin hauskalta, että häntä ihan laulatti.
Vierustoveri, eräs suurikokoinen, lihavahko ja punakka nainen, joka puhui huonosti suomea, oli koko ajan katsellut uteliaana ja ihastuksella tuon komean, uuden tulokkaan puuhia. Janne oli todella hauskan näköinen väljässä, valkoisenpunaisessa, ruudullisessa mekossaan ja valkoisessa esiliinassaan. Hänen punaiset poskensa hehkuivat innostuksesta ja ehkä myöskin työstä, silmissä oli iloinen, hiukan leikkisä ilme, ja hänen valkoiset hampaansa välähtivät toisinaan tummien, untuvaisten viiksien peittämän huulen alta. Naapuri ei malttanut enää pysyä hiljaa, vaan teki tuttavuutta ja ehdotti heti, että he joisivat yhdessä kahvia.
Jannella ei ollut mitään sitä vastaan. Nainen kutsui pienen tytön ja antoi hänelle hiukan rahaa. Vähän ajan kuluttua tyttö palasi torin laidassa kellarikerroksessa olevasta kahvilasta, jota ennen oli sanottu »akkain kellariksi», siinä kun aikoinaan oli tarjoiltu olutta, vaikka se nyt oli täytynyt muuttaa kahvilaksi, tuoden kaksi suurta, höyryävää posliinimukia ja kaksi isoa kimpaletta »kilopullaa» sekä pienen sirusen voita. Nainen tahtoi maksaa Jannenkin puolesta, mutta Janne ei kuitenkaan sallinut sitä. Sitten he ryhtyivät juomaan kahvia, joka maistui oikein hyvältä näin varhaisena aamuhetkenä, ja kaikki tämä meno tuntui Jannesta oikein hauskalta ja kodikkaalta.
Kustassonska — se oli tämän naapurin nimi — oli iloinen nainen, joka kaiken aikaa pureskeli raakoja ryynejä ja herneitä, joita oli vartavasten itsellensä ostanut, ja puhui minkä kerkesi. Hän näkyi tuntevan kaikki kaupungin vanhemmat keittäjät, joista monet olivat hänen vakituisia »kundejaan». Siinä sitten kävi hyvin kauppa ja puhe yhtaikaa; siinä kerrottiin kädenkäänteessä ja kuitenkin verrattain perinpohjaisesti kaikkien »fiinien familjoiden» viimeiset, tärkeimmät perhetapahtumat. Mutta siinä sivussa ei Kustassonska malttanut olla lirkuttamatta vähän Jannellekin. Janne nauroi katketakseen hänen hullunkurisille puheilleen, sillä hänen suomenkielensä oli hyvin kummallista.
Yhä uusia ja uusia kauppiaita ja tavaroita kerääntyi torille. Siinä oli leipää, ryynejä, papuja, juustoa, voita, vihanneksia, hedelmiä, kukkia ja kaikkea mitä ihmiset vain tarvitsevat sekä ravinnokseen että myöskin huvikseen. Maalaiset olivat myöskin asettuneet rattailleen kahteen pitkään riviin, joiden loppupäätä Janne ei voinut nähdä paikaltansa.
Väkeä oli runsaasti. Herännyt tori näytti Jannesta oikein hauskalta ja eloisalta. Siinä oli huutoa, puhetta, naurua, riitaa ja kaikkea melua, mitä ihmiset vain itsestänsä irti saavat… Vanhat keittäjät tinkivät, koettelivat lihoja ja olivat tyytymättömiä. Rouvat hypistelivät hansikoiduilla käsillään kaikkea ja nostelivat tyytymättöminä hartioitaan. Kaikki oli huonoa ja kelvotonta ja ennen kaikkea kohtuuttoman kallista.
Sota-aika, sota-aika, — selittelivät myyjät, ja kauppa kävi kaikesta huolimatta erinomaisesti.
Nuoret, kasvavat tytöt ja pojat tunkeilivat väkijoukossa ja tarjosivat äänekkäästi apuaan kantajina. Sanomalehdenmyyjät huusivat täyttä kurkkua lehtien nimiä. Raitiovaunut kilistelivät lakkaamatta kehojaan ja ajaa huristivat läpi väkijoukon. Kalarannassa kiikkuivat kaloja täynnä olevat veneet pienen altaan heikossa aallokossa, ja mereltä tuleva viileä tuuli toi tuoreen kalan ja likaisen meriveden tuoksua yli koko meluavan ja kirjavan torin.
Jannen ensimäinen toripäivä oli alkanut, ja se päättyi tuossa kello kahdentoista aikaan päivällä, jolloin toriyleisön tuli jättää tori, puhtaaseen voittoon…
* * * * *
Onni seurasi Jannea hänen pyrinnöissään. Hän oli sekä ahkera että rohkea, ja kauppa kävi hyvin. Vähän ajan kuluttua hän oli maksanut velkansa tohtori Hakalalle, joka iloitsi hänen menestyksestään. Myöskin hän edistyi opinnoissaan tohtori Hakalan opastuksella. Hän oppi kirjanpitoa ja kansantalouden perusteita sekä luki joutoaikoinansa mielellänsä historiaa, johon hänellä oli erikoista harrastusta.
Kielissä hän ei ottanut oikein menestyäkseen, mutta ruotsia hän oppi kuitenkin jonkun verran, sillä Kustassonska oli saanut päähänsä, että Pöyhtärin pitää oppia ruotsinkieltä, sillä se oli sittenkin hänen mielestään Helsingin oikea kieli ja sitä puhuivat kaikki »fiinimmät» ihmiset. Hänen intonsa tosin hiukan laimeni, kun hän sai kuulla, että Janne olikin kihloissa, mutta pian hän voitti tämän tunteensa ja lirkutteli Jannelle entistä enemmän…
Elämä alkoi Jannesta tuntua taas valoisalta, ja hän reipastui silminnähtävästi. Hän oli taas suora, komearyhtinen mies ja kantoi päänsä pystyssä niinkuin ihminen, joka luottaa itseensä ja tulevaisuuteensa ja jolla on luja taloudellinen selkäranka…
Mutta vähitellen tapahtui muutos toiseen suuntaan. Kalliin ajan ja suuren eläintenpuutteen takia oli jo aikaisemmin määrätty lihallekin rajahinnat, ja vihdoin annettiin pakollinen määräys, jonka mukaan parina viikon päivänä ei saanut teurastaa eikä myydä lihaa. Lihakauppa alkoi käydä huonommin, sillä parina viikon päivänä seisoivat lihanmyyjien paikat torilla tyhjinä…
Mutta Janne ei hätääntynyt. Hän oli päässyt hyvään kaupanteon alkuun ja hänellä oli joltinenkin liikepääoma. Hän päätti jatkaa jollakin muulla tavaralla.
Tämä aika oli merkillinen siitä, että monet, jotka eivät koskaan olleet ajatelleetkaan mitään kaupantekoa, keksivät jonkun kauppatavaran, jolla rikastuivat. Kaikki kelpasi, kaikella voitti, kun vain osasi ja viitsi. Oikea liikemaailma keinotteli kaikenlaisilla osakkeilla vallan hurjasti, voittaen suunnattomia summia. Varsinkin teollisuuslaitosten osakkeet olivat haluttua tavaraa. Mutta vähemmän taitavat ja köyhät möivät ja ostivat mitä vain eteen sattui.
Janne Pöyhtäri alkoi ostaa ja myydä eläintenvuotia. Lihakauppiaana hän oli persoonallisesti tutustunut moneen maalaiseen, ja koska hänellä oli reipas ja maalaisia miellyttävä kansanomainen esiintymistapa, saavutti hän lyhyessä ajassa heidän keskuudessaan useita hyviä ystäviä. Hän osti heiltä eläintenvuotia ja lupasi vielä pienen korvauksen, jos he paikkakunnallaan ostaisivat nahkoja hänen laskuunsa. Näin oli hän lyhyessä ajassa järjestänyt itsellensä verrattain lukuisan asiamiesjoukon eri seutuihin maalle, ja hänen maalaisensa, jotka olivat hänen kauppamatkustajiaan, toivat mielellänsä hänelle vuotia, sillä hän osasi aina olla heille ystävällinen ja hauska. Heillä oli Janne Pöyhtäristä se käsitys, että hän oli oikea miesten mies.
Vuodat olivat hyvissä hinnoissa, ja Jannen liike kävi loistavasti. Hän muutti äitinsä kanssa asumaan Antinkadulle pois Hermannista ja perusti sinne pienen liikkeensä, joka laajenemistaan laajeni. Tohtori Hakalan opettama kirjanpito oli Jannelle suurena apuna hänen laskiessaan tulojaan ja menojaan, ja muutamissa kuukausissa hän oli kerännyt itsellensä sievoisen omaisuuden.
Jannen salainen toive, tulla kerran siihen asemaan, että voisi ostaa kotitilastaan edes pienen osan takaisin, oli hiljaa toteutumassa. Vanha äiti ikäänkuin nuortui, ja Hannan onni ja riemu oli rajaton… Tulevaisuus hymyili Jannelle hohtavaa hymyään… Elämä ei enää ollut hourailua eikä sairaan unta, se oli riemukasta todellisuutta…